Marcella istui syvässä mukavassa nojatuolissa lady Winterbournen
vierashuoneen avonaisen akkunan ääressä. Talo oli James Streetin
varrella, ja sieltä oli vapaa näköala vastapäätä olevien kasarmien
harjoituskentälle ja vasemmalta näkyvään St. Jamesin puistoon.
Kasarmien pihamaan nurmi oli kuiva ja surkastunut, sillä Lontoo
oli kuumimmillaan. Mutta Brown Buildingsin korkeisiin muureihin ja
lukemattomiin akkunoihin verrattuina tuntuivat puiston ja taivaan
aukeudet niin virkistäviltä Marcellasta, ettei hän muuta halunnut kuin
saada loikoa alallaan kirjansa seurassa, antautua unelmilleen ja olla
häiritsemättä.
Lady Winterbourne ja hänen naimisissa oleva tyttärensä, lady
Ermyntrude olivat lähteneet kaupungille, kuluttaakseen aikansa
niihin lukemattomiin joutavuuksiin, joihin ylhäisön naiset tuhlaavat
iltapuolensa. Marcella sai olla rauhassa mietteineen.
Mutta hänen mietteensä eivät olleet kadehdittavaa laatua. Ensinnäkin
hän oli kyllästynyt joutilaisuuteen. Ensi alussa kun lady Winterbourne
toi hänet kotiinsa, olivat pehmeät vuoteet ja sohvat, auliit, tottuneet
palvelijat ja maukas ruoka tuottaneet hänelle niin suurta nautintoa,
että hän oli soimaellut itseään hekumallisuuden taipumuksista. Mutta
nyt hän oli ollut täällä jo kaksi viikkoa ja ikävöi takaisin työhönsä.
Hänen mielensä oli niin levoton ja vaihteleva, ettei tällainen mukava
ja toimeton elely voinut kauan häntä miellyttää. Hän vakuutteli
itselleen, ettei hänen paikkansa ollut enää rikkaiden ja suurten
maailmassa. Loitolla näiden puistojen ja palatsien takana, pimeiden
katujen sokkeloissa oli hänen toimialansa, se toimiala, jonka hän
intohimoisen luonteensa kaikella tarmolla oli tehnyt omakseen. Mutta
hänen nyrjähtänyt käsivartensa oli vielä siteessä, ja sitä hoiti
sen lisäksi taitava lääkäri. Marcella ei niinmuodoin voinut palata
kotiin, kuten hänen äitinsä oli toivonut; eikä liioin ryhtyä työhönsä,
asiantila, joka viime aikoina oli tehnyt hänet hiukan vaiteliaaksi ja
alakuloiseksi.
Hänen suurimpana hupinaan olivatkin oikeastaan käynnit kahdesti
viikossa sen naisen luona, jonka elämän hän oli kuin olikin pelastanut
-- ja oman elämänsä uhalla. Tuo onneton olento oli tosin ikänsä
loppuun asti kantava jälkiä miehensä katalasta kohtelusta, mutta hän
jäi kuitenkin eloon, ja Marcella, lady Winterbourne ja Raeburn olivat
yhteisesti sopineet siitä, ettei hänen tulevaisuudessa tarvitsisi
puutetta kärsiä.
Mutta Marcellan mielenrauhaa jäyteli monikin kalvava mietiskely.
Katkerasti hän oli pettynyt ja syvästi loukkaantunut huomatessaan,
ettei tuo traagillinen puolentunnin yhdessäolo Aldous Raeburnin kanssa
ollutkaan pystynyt ystävyyden siltaa rakentamaan niiden tuskaisten,
ahdistavien muistojen yli, jotka erottivat heidät toisistaan. Aldous
oli käynyt kaksi tai kolme kertaa lady Winterbournen luona hänen siellä
ollessaan ja oli tehnyt kaiken voitavansa helpottaakseen Marcellan
todistajana esiintymistä oikeudessa, mutta samaa kohteliaisuutta
olisi tietenkin mikä mies tahansa osoittanut naiselle, jota oli
tukenut sellaisessa tärisyttävässä tilaisuudessa. Milloin he toisiansa
tapasivat, oli Aldousin käytös muodollinen ja jäykkä; keskustelu
ei ottanut sujuakseen, ja niinpä Marcellassa joka kerta lujittui
se katkera otaksuminen, että Aldous oli hänen lähentelemistänsä
ihmetellyt, kukaties vielä paheksinutkin, koskapa se ei ollut saanut
sovintoa aikaan.
Lapsellisen maltittomasta hän ikävöi Aldousin ystävyyttä. Ja tottahan
se oli luvallista! Sanokoon herra Hallin mitä sanoo, lopulta Aldous
sittenkin nai Betty Macdonaldin. Miksei hän sitten voi masentaa
ylpeyttänsä ja olla jalomielinen? Tulevaisuudessa heidän on mahdotonta
karttaa toistensa seuraa, sillä naapureina he olivat sidotut samaan
maapalstaan. Hän tiesi, että hän oli isänsä perillinen, että hän ehkäpä
piankin Mellorin haltijattarena on pakoitettu asettumaan kotitilalleen.
Sillä nyt hän oli jo selvillä siitä, että isä sairasti parantumatonta
tautia. Eipä niinmuodoin ollut syytä katkeroittaa suhteita? -- tehdä
ne asianomaisille vieläkin vaikeammiksi? Eikö olisi mahdollista
haudata menneisyys ja alottaa uudestaan? Nykyisessä rauhattomassa
mielentilassaan hän oli taipuvainen pitämään itseänsä paljon
viisaampana ja ylevämpänä kuin Aldousia.
Winterbournen kodissa Marcella oleskeli ihmisten parissa, joille
Aldous Raeburn oli rakas ja läheinen ystävä, jotka häntä hartaasti
ihailivat ja yhtä hartaasti ottivat osaa hänen yksityiseen elämänsä
kuin hänen julkisen toimialansa harrastuksiin. Heidän piirinsä oli
hänenkin, ja nyt Marcella ensi kertaa näki, missä suhteissa Aldous
ministeriössä ja parlamentissa oli vertaisiinsa ja työtovereihinsa.
Tämä katsaus herätti hänessä joukon uusia vaikutelmia, joille hän
oli puolittain vastahakoinen, ne kun herättivät hänessä tuon saman
epämieluisan tunteen, joka valtaa meidät vieraan ryhtyessä meille
selittämään asiata, jonka itse arvelemme tietävämme paremmin kuin
kukaan muu. Ihmeekseen hän piankin älysi, että Raeburnin valtiollinen
ura oli huomattavan lupaava. Nyt ei kelvannut enää se selitys, että
se johtui yksinomaan Raeburnin ylhäisen syntyperän eduista, joista
hän Brookshiressä oli usein arvellut hänen arvossapidetyn asemansa
johtuvan. Jos kohta valtiomme perustuksiltaan vielä onkin hyvin
ylimysmielinen, eivät puolueet sittenkään voi valita miehiänsä muiden
perusteiden kuin personallisten ansioitten nojalla.
Marcella näki nyt, että tätä tyyntä, tarmokasta miestä pidettiin hänen
umpimielisyydestään ja vaatimattomuudestaan huolimatta koko lailla
merkitsevänä valtiomiehenä. Hänen oman puolueensa johtavien miesten
ahtaassa piirissä alettiin jo ennustaa hänelle mahtavaa tulevaisuutta,
vaikka hänen nimensä oli vielä suhteellisesti tuntematon suurelle
yleisölle. Marcella oli itse asiassa koonnut vaikutteensa perin
erilaisista lähteistä -- enimmäkseen niiden miesten lauselmista,
huomautuksista ja kohtelusta, joiden hartioilla lepäsivät maan
vaikeimmat ja vastuunalaisimmat toimet. Hän ei mitään niin rakastanut
ja ihaillut kuin valtaa -- ennen kaikkea personallisen kyvykkäisyyden
valtaa. Whartonin vaikutusvalta häneen olikin perustunut juuri tähän
ominaisuuteen. Nyt hän tapasi sitä Aldousissakin, vaikka ilmaisumuodot
olivat ihan erilaiset. Hän soi sille tunnustuksensa melkein ynseästi.
Mutta oli miten oli, Raeburn valtasi nyt hänen mielikuvituksessaan
uuden sijan.
Lisäksi -- lukuunottamatta valtiollista maailmaa ja sen arvostelua
-- Aldousissa esiintyi, hänen tuttavallisessa seurustelussaan
Winterbournen perheen kanssa, monta aivan uutta puolta. Lady
Winterbourne, hänen äitinsä läheinen nuoruuden ystävä, rakasti häntä
melkein kuin omia poikiaan, eikä mikään voinut olla herttaisempaa
kuin Aldousin hellä ja leikikäs suvaitsevaisuus lady Winterbournen
vähäisiä omituisuuksia ja heikkouksia kohtaan. Monen vuoden yhteiset
muistot ja ystävyyssuhteet olivat kiinnittäneet hänet lujasti vanhan
rouvan lapsiinkin. Hän oli lady Ermyntruden pienen pojan kummisetä,
molempain nuorten Winterbournein ihailtu ystävä ja neuvonantaja -- he
olivat kumpikin parlamentissa -- myöskin lordi Winterbourne oli häneen
mieltynyt eikä kenenkään kanssa jutellut niin halukkaasti kunnallis-
ja maanviljelysasioista kuin Raeburnin. Entisaikaan Marcella oli ihan
luullut, että hänellä oli hyvin vähän ystäviä. Ja tavallaan niin
olikin. Hän ei helposti kiintynyt ihmisiin, ja vieraat usein pitivät
häntä ikävänä ja velttona. Mutta täällä vanhain ystäväin parissa
hänen rakastettava ja hieno luonteensa esiintyi peittämättömänä, ja
joskin hän nyt Marcellan tähden kävi harvemmin talossa eikä ollut
käytökseltään niin vapaa kuin tavallisesti, oli Marcella kumminkin
nähnyt sen verran hänen suhteestaan isäntäväkeensä, että häntä
ihmetytti, mitenkä he saattoivat _hänelle_ olla niin ystävällisiä,
vaikka olivat niin hartaasti kiintyneet Aldousiin.
No niin! Usein Marcellaa arvosteltiin ja moitittiinkin. Se häntä
tavallaan ärsytti. Oliko hän yksin syypää siihen, että hän heidän
lyhyen kihlauksensa aikana ei ollut oppinut häntä oikein tuntemaan.
Toisinaan hän oli hyvin allapäin ja katuvainen, toisinaan taas vanha
vastustushenki virkosi hänessä eloon.
Olipa Marcella näiden viimeisten kahden viikon aikana saanut kokea
kaikenlaista muutakin, joka ei ollut omiansa antamaan lohtua hänen
kirvelevälle sydämelleen. Hänelle kävi hyvin pian selväksi, ettei
mikään olisi ollut hänelle helpompaa kuin joutua huvikauden huomion
keskuspisteeksi, jos häntä vain olisi haluttanut. Batton Streetin
murhenäytelmä oli tietenkin joutunut sanomalehtiin mahdollisimman
runsaasti kaunistettuna ja laajennettuna.
Henkilöille, jotka tunsivat Raeburnin perheen tai olivat kuulleet
siitä puhuttavan -- ja niitä oli suhteellisesti monta -- iskivät
halukkaasti kiinni tähän romanttiseen kohtalon sattumaan. Siitä
riitti hyvän aikaa juttelemisen aihetta Lontoon seuraelämässä, ja
jokainen halusi nähdä sankaritarta ja näytellä häntä kodissaan. Rouva
Lane varsinkin, joka Whartonin päivällisissä alihuoneessa oli ollut
emäntänä, arveli olevansa oikeutettu uudistamaan tuttavuutta ja tulikin
ensi tilassa lady Winterbournen luo Marcellaa tervehtimään. Pian hän
kumminkin oivalsi, ettei Marcellaa haluttanut sankarittaren osaa
näytellä, ja että hänen ennen kaikkea oli vältettävä mielenliikutuksia
ja rasituksia. Kumminkin hänen onnistui saada Marcella sen verran
taipumaan, että hän lupasi toisinaan iltapuolella käydä rouva Lanea
tervehtimässä, tavatakseen siellä muutamia hänen tuttujaan. Rouva Lane
asui Piccadillyssa ja niinpä Marcella, joka vioittuneen käsivartensa
takia ei halunnut ajaa hevosella, saattoi uupumatta jalan kulkea James
Streetiltä heidän taloonsa.
Täällä Marcella oli, samoin kuin Winterbournellakin, tavannut muutamia
ihailevia ja uteliaita henkilöitä ja oli saanut jonkun verran
maistaa kuuluisuuden suloa. Maineen tavoitteleminen ei kumminkaan
ollut se magneetti, joka houkutteli hänet rouva Lanen luo, vaan
Harry Whartonin tilapäinen oleskelu siellä. Hän kiihoitti, hämmensi,
suututti ja hallitsi Marcellaa enemmän kuin koskaan ennen, eikä hän
voinut pysytellä poissa kun tarjoutui tilaisuus tavata häntä. Lady
Winterbourne puolestaan ei tuntenut häntä eikä nähtävästi halunnutkaan
tuntea -- asiaintila, joka tietenkin yllytti Marcellaa itsepintaiseksi.
Eipä hänellä kumminkaan ollut suurtakaan hupia näistä kohtauksista.
Whartonin ympärillä liehitteli lakkaamatta kauniita ja ylhäisiä naisia.
Muutamain kanssa hän näytti olevan hämmästyttävän hyvissä väleissä,
ja kaikkien kanssa hän puhui heidän kieltänsä, ja, mikäli Marcella
saattoi arvostella, eli samaa elämääkin kuin he. Marcella ei voinut
olla mielessään alinomaa vertaamatta tätä kuvaa siihen, joka alihuoneen
istunnossa oli syöpynyt hänen muistiinsa. Hänestä tuntui, että
Whartonin uusista ystävistä jotkut eivät voineet salata pahanilkistä
voitoniloa huomatessaan kuinka kärkkäästi nuori kansanvillitsijä
takertui heidän syöttiinsä. Vaikka hän puolestaan epäilemättä vei
heitä harhaan enemmän kuin he aavistivat. Marcella oli samaa mieltä
kuin Hallinkin, ettei Wharton ollut se mies, joka sieti silkkisiteitä,
jos arveli edullisimmaksi katkoa ne. Mutta yhtäkaikki tämä tyttönen,
joka tummin, kummastelevin silmin tarkkasi tätä menoa -- Whartonin
esiintymistä ja hänen elämäntapaansa, tuomitsi sen petokseksi hänen
asemaansa ja asiatansa kohtaan. Sitä hän ei ollut koskaan voinut
uneksia, ja se herätti hänen halveksumistaan ja kiusasi häntä.
Marcellan oma suhde Whartoniin oli huomattavasti muuttunut.
Onnettomuustapauksen jälkeen oli Wharton päivittäin kärsimättömänä
tiedustellut Marcellan vointia rouva Lanelta ja milloin vaan hän
tämän luona sattui yhteen neiti Boycen kanssa, osoitti hän hänelle
ihailuansa, usein niin liiallista ihailuakin, että rouva Lane
itsekseen harmitteli ja Marcella oli kiusaantunut. Toisinaan taas
heidän mielipiteensä iskivät lujasti yhteen. Wharton muutti karvaa
joka päivä. Marcella oli uneksinut henkevää ystävyyssuhdetta, mutta
melkeinpä mahdotonta näytti olevan pysytellä välejä yksinkertaisella
ja tuttavallisella kannalla. Toisinaan Wharton vanhaan imartelevaan,
suorapuheiseen tapaansa osoitti Marcellalle huomaavaisuutta, toisinaan
taas hänen käytöksensä oli miltei kylmähkö. Tapahtuipa kerran tai pari
sekin, että hän jonkun mahtavan, ylhäisen ladyn läsnäollessa, laiminlöi
tykkänään Marcellan. Kerran kun tämä tapahtui sävähtivät Marcellan
posket äkkiä kuumiksi. "Hän pelkää, että luullaan hänen aikovan mennä
naimisiin minun kanssani!" mietti hän.
Kesti hyvän aikaa, ennenkuin Harry Whartonin onnistui haihduttaa
hänestä tuo epäluulon vaikutelma. Tähän asti ei Marcella ollut
kertaakaan täydellä todella ajatellut naimisiin menoa hänen kanssaan.
Mutta kun hän sitä ajatteli, niin hän oivalsi, että Wharton jo pohti
sitä mielessään -- ja että häntä arvelutti sellainen askel.
Kun tämä havainto selvesi Marcellalle, niin hänen käytöksensä kävi
yhä karttavammaksi ja ylpeämmäksi Whartonia kohtaan, ja nuori
sosialisti-edustaja sai ponnistella aika tavalla, ettei kadottaisi
valtaansa häneen.
Eipä ollut Marcella niinmuodoin tyytyväisellä eikä rauhallisella päällä
siinä akkunan ääressä istuessaan. Pettymyksen ja nöyryytyksen tunteet
jäytelivät hänen sydäntään. Lisäksi vainosi hänen mielikuvitustaan
alinomaa äsken eletty kauhunkohtaus. Hän oli masentunut, ja maailman
kurjuus ja viheliäisyys painosti häntä raskaasti.
Akkunan musliiniverho pullistui äkillisestä ilmanvedosta, ja Marcella
kurotti nopeasti kätensä sulkeakseen akkunan, ettei se pääsisi kiinni
paiskautumaan. Joku oli avannut huoneen oven.
"Olinko puhaltaa teidät akkunasta ulos?" sanoi tytön ääni ja hänen
takanaan seisoi puolittain arassa asennossa Betty Macdonald kevyessä,
valkeassa kesäpuvussa, pienet, suipot keijukaiskasvot ja kullanhohtavat
hiukset pilkistäen esiin suuren, varjoisan hatun alta.
"Tulkaa vain sisään!" sanoi Marcella arasti. "Lady Winterbourne palaa
kai pian kotiin."
"Niin sanoi Pantonkin", virkkoi Betty ottaen hatun päästään ja vaipuen
istumaan Marcellan vieressä olevalle jakkaralle. "Ja nyt ei Panton enää
minulle kerro juttuja -- minä olen opettanut hänet paremmille tavoille.
Montako kertaa hän mahtaa päivässä valehdella? Ettekö usko tekin, että
kiirastulessa on erikoinen pieni soppi varattu Lontoon hovimestareille.
Panton toivoakseni, pääsee vähällä piinasta."
Sitten hän laski terävän leukansa hennon kätensä varaan ja silmäili
Marcellaa tutkivasti. Neiti Boycella oli yllä se ohukainen musta
puku, joka Mintallekin kelpasi; hänen kalvakat kasvonsa ja hienot
kätensä kuvastuivat sitä vastaan valkeina kuin norsunluu. Kun Betty
oli ensimäisen kerran kuullut puhuttavan Marcella Boycesta ja hänen
osallisuudestaan erääseen juttuun, oli hän palavasti halunnut
tutustua häneen, ellei muuten, niin antaakseen hänen ymmärtää kuinka
häpeällistä On murtaa hyvän miehen sydän. Mutta nyt, ollessaan
Marcellan läheisyydessä, hän oli vähällä rakastua häneen. Neiti Boycen
uljas käytös tuossa kuuluisassa kahakassa oli saavuttanut hilpeän,
herkästi innostuvan pikku olennon hartaan ihailun, ja tuntikausia hän
suutaan avaamatta saattoi istua katselemassa Batton Street draaman
sankaritarta mieli täynnä hiljaista kunnioitusta. Kaikesta sydämestään
hän kadehti tätä tyttöä, joka, vaikka häntä vain kahta vuotta vanhempi,
jo oli mahtanut nähdä niin paljon syntiä ja murhetta, ja kovinpa hän
tällaisina hetkinä halveksi tuota yleisesti suosittua ja onnellista
henkilöä, jota sanottiin Betty Macdonaldiksi!
"Tahtoisitteko mieluummin olla yksin?" kysyi hän äkkiä Marcellalta.
Marcella punastui.
"Oma seurani alkoi jo käydä ikäväksi", sanoi hän. "Tulin iloiseksi kun
näin teidän tulevan sisään."
"Todella?" huudahti Betty sädehtivin silmin. Sitten hän äkkiä taivutti
eteenpäin kultakutrista päätänsä. "Saanko suudella teitä?" pyyteli hän
innokkaasti.
Marcella hymähti ja veti Betyn hiukan ujosti luokseen.
"Kas niin, näinhän se pitää olla", sanoi Betty pitkään henkäisten.
"Tämä on jo toinen merkkipylväs. Ensimäinen oli se kun näin teidät
terassilla. Minusta kaikkia ystävyyssuhteita voi merkitä pienillä,
valkeilla kivillä, eikö teistäkin? Mutta tiedättekö, pahinta on, kun
täytyy jälleen purkaa ne. Sitä ei teidän kaiketi ole koskaan tarvinnut
tehdä!"
"Minulla ei olekaan mitään ystäviä", vastasi Marcella nopeasti. Mutta
kun Betty sellaista puhetta hämmästyen löi kätensä yhteen, lisäsi hän
hymyillen: "niitä lukuunottamatta, joita hoidan puurokääreillä".
"Siinähän se on!" huudahti Betty kateellisena, -- "te olette
hyödyllinen -- teitä tarvitaan puurokääreitä tekemään -- ja muuhunkin!
Minä en ole koskaan tehnyt mitään hyötyä elämässäni! Kun minä kuolen,
piirretään kai pieneen hautakivi raukkaani:
"Mustan mullan alla tässä uinuu Betty raukka
Hyvää ei hän koskaan tehnyt -- olihan vain houkka!"
-- "Oh, tuossapa he jo tulevatkin!" hän juoksi akkunan luo -- "lady
Winterbourne ja Ermyntrude. Eikö teitä naurata, kun näette lady
Winterbournen hoitavan seuraelämän-velvollisuuksiaan? Aamiaisen jälkeen
astuu hän vaunuihinsa sen näköisenä kuin veisi matka hirsipuuhun. Minä
odotan aina hänen sanovan ajurille 'Hyde Parkin mestauslavalle.' Hän
on näöltään Englannin onnettomin nainen -- ja yhtäkaikki Ermyntrude
väittää, että se on hänestä hauskaa, eikä hän tahtoisi pysyä poissa
Lontoosta, ei mistään hinnasta maailmassa! Ermyntrudella on niin paljon
vaivaa hänestä, mutta kultainen ja kiltti hän sittenkin on -- eikä sitä
samaa voi kaikista äideistä sanoa. Ermyntrude, missä sinä tuon hatun
olet keksinyt? Sinä olet hankkinut sen minulta neuvoa kysymättä ja sitä
en voi suvaita!"
Lady Ermyntrude ja Betty heittäytyivät jutellen ja naureskellen
sohvalle istumaan. Lady Winterbourne astui Marcellan luo ja kyseli
hänen vointiansa. Hän veti verkalleen hansikkaita käsistään, kun
vierashuoneen ovi jälleen avautui.
"Teetä, Panton!" sanoi lady Winterbourne päätään kääntämättä ja lady
Macbethin äänellä. Mutta ryhdikäs hovimestari ei ollut millänsäkään.
"Lady Selina Farrell!" ilmoitti hän kaikuvalla äänellä.
Lady Winterbourne hätkähti, sitten hän kääntyi tulijaa vastaan jäykkänä
kuin kuvapatsas ja ojensi hänelle rennosti kätensä.
"Istukaa, olkaa hyvä!" sanoi hän.
Ken ei häntä olisi tuntenut, olisi voinut otaksua, ettei hän ollut
koskaan ennen nähnyt lady Selinaa. Sukulaisia he kumminkin olivat,
vieläpä sangen läheisiäkin. Mutta hän ei pitänyt lady Selinasta eikä
milloinkaan yrittänyt sitä salata -- seikka, joka ei rahtustakaan
estänyt nuorempaa serkkua täyttämästä velvollisuuksiansa sukuansa
kohtaan.
Lady Selina valitsi kursailematta mukavan paikan, irroitti jalokivistä
hohtavilla sormillaan harsonsa ja varustautui sitten myhäillen
teenjuontiin. Hän kyseli Betyltä, oliko hänellä ollut hauska Lontoossa
ja lady Ermyntrudelta, mitenkä hänen miehensä ja pikkulapsensa tulivat
toimeen maalla ilman häntä. Jälkimäinen kysymys lausuttiin äänellä,
joka lennätti veret puhutellun poskille ja pani hänet suoristamaan
itsensä. Leikkiä se oli olevinaan, mutta tarkoitus oli saattaa lady
Ermyntrude ymmärtämään, että hän laiminlöi perheensä huvitteluhalunsa
vuoksi. Betty oli sillä välin kyykistynyt sohvannurkkaan ja keinutteli
vallattomasti pientä jalkaansa; tarkastellessaan vastatullutta
pahankurisella katseella, oivalsi hän paikalla mielihyväkseen, että
lady Selina piti hänen asentoansa epänaisellisena.
Vieras tervehti tietysti myöskin Marcellaa ja pahoitteli hänen
sairauttansa -- lady Selina oli kumminkin jo ennenkin tavannut
Marcellan onnettomuustapauksen jälkeen -- ja sitten lady Winterbourne,
vastattuaan tunnollisesti kaikkiin kysymyksiin miehensä ja muiden
perheenjäsenten terveydentilasta, yritti heikosti johtaa keskustelua
lordi Alresfordin, vointiin.
Lady Selina vastasi, että hän oli kyllä hyvissä voimissa, mutta hyvin
masentunut nykyisen poliittisen suunnan johdosta. Ministerit tekivät
epäilemättä voitavansa, mutta pari kolme ikävää erehdystä, jotka olisi
voitu välttää, he sittenkin olivat tehneet tämän istuntokauden aikana.
Lordi Alresford arveli, että vanhoillispuolue ja koko maa saanee vielä
kalliisti maksaa ne. Mutta hän ainakin oli tehnyt tehtävänsä.
Nytpä sattui niin, että lady Winterbournen vanhin poika oli useasti
lausunut mielihyvänsä siitä, että uutta hallitusta muodostettaessa "tuo
turhamainen vanha tylsäpää", Alresford oli viimeinkin syrjäytetty,
ja niinpä lady Selinan huomautukset harmittivat vanhaa rouvaa ja
ärsyttivät hänet vastarintaan. Hän pelkäsi olevansa epähieno, mutta
samassa hänet valtasi vastustamaton halu nolata vieraansa. Omalla
eriskummaisella, hajamielisellä tavallaan otti hänkin hartaasti osaa
politiikkaan. Hänen ikävöivä, idealistinen luonteensa pyrki alinomaa
sovittamaan ikuisen oikeuden sääntöjä tory-puolueen mittakaavoihin. Se
oli Sisyfus-työtä, mutta hän ei väsynyt siihen.
"Minä olen aivan toista mieltä", virkkoi hän viimein kylmästi lady
Selinan jatkuviin valituksiin, "minä olen kuullut -- poikani väittävät
-- että uusi hallituksemme on saanut jo paljon aikaan -- ikävä vain,
että tämä istuntokausi uhkaa käydä tavattoman pitkäksi".
Lady Selina kohautti sekä silmäkulmiansa että hartioitaan.
"Lady Winterbourne kulta! oletteko todella sitä mieltä?" virkkoi
hän tuolla suopealla, epäilevällä äänellä, jota toisinaan käytetään
yksinkertaisia henkilöitä puhuteltaessa. "Ajatelkaahan toki!
Istuntokausi venyy syyskuun loppuun asti, sen kaikki sanovat. Mikä
puolue tahansa olisi jo siihenkin tyytymätön! Kaikki tärkeimmät
esityksemme ovat vielä käsittelemättä. Ja isäni arvelee, että niin
paljon harmia ja ikävyyksiä olisi voitu välttää, jos vain hallitus
olisi menetellyt vähän viisaammin. Hän on sitä mieltä, että työmiehelle
pitäisi suoda enemmän oikeuksia. Hän uskoo, että työväenpuoluetta
olisi voitu rauhoittaa ilman minkäänlaisia vallankumouksellisia
toimenpiteitä. Onhan kerrassaan mieletöntä otaksua, että nuo nälkäiset
raukat rupeisivat iankaiken odottamaan."
"Oh!" virkkoi lady Winterbourne verkalleen ja tuijotti vieraaseensa.
Ne, jotka tunsivat hänet hyvin, tiesivät kuinka paljon tähän
yksitavuiseen sanaan sisältyi. Lady Winterbourne ei päästänyt
hilpeyttään valloilleen, mutta sisäisesti hän ei voinut sitä hillitä
ajatellessaan lordi Alresfordia "köyhien ystävänä".
Alresford! -- jota hänen omat alustalaisensa ja palvelijansa pitivät
tilanomistajista ahdasmielisimpänä ja kitsaimpana. Ja mitä lady
Selinaan tuli, tiesivät Winterbournen serkut vallan hyvin, ettei
yksikään palvelustyttö sietänyt olla siellä kuuttakaan kuukautta.
"Mitä piditte herra Whartonin puheesta tässä tuonnoin?" kysyi lady
Selina äkkiä, kumartuen teepöydän yli Marcellan puoleen.
"Se oli hyvin jännittävä", vastasi Marcella jäykästi; hän tunsi, että
kaikkien läsnäolevien huomio kohdistui paikalla häneen, ja sävähti
samassa punaiseksi omaksi harmikseen.
"Niin, eikö totta?" vakuutteli lady Selina. "Kaikki nuo tuumat ovat
tietenkin mahdottomat toteuttaa. Mutta myötätuntoa on meidän kumminkin
osotettava tuollaisille lahjakkaille, innostuneille nuorille miehille
-- eikö niin? Se on ainakin isäni mielipide. Hän sanoo, että meidän
on koetettava voittaa heidät omalle puolellemme. Meidän pitää saada
heidät ymmärtämään, että olemme heidän ystäviänsä -- muussa tapauksessa
joudumme kaikki perikatoon. Heillä on joukkojen äänet -- ja me olemme
sivistynyt, hienostunut osa kansaa. Jos meidän vain onnistuu saada
Whartonin tapainen mies oivaltamaan, että meidän asiamme on oikea --
ja sen ohessa tarjoamme apuamme -- kaikkiin järjellisiin yrityksiin
-- olisihan se meille aika voitto. En tiedä, olenko saanut ajatukseni
kyllin selvästi ilmaistuksi, te olette tällaisiin asioihin niin paljon
paremmin perehtynyt. Emme voi enää peruuttaa sitä, mitä vuonna 67
tehtiin -- emmehän? Mutta meidän on se korjattava tavalla tai toisella
-- eikö niin? Ja isäni arvelee, että nykyiset ministerit ovat niin
ymmärtämättömiä. Mutta eihän minun pitäisikään tällaista teille
laverrella", ja lady Selina hymyili hänelle vielä suloisemmin kuin
ennen, "me vanhoillisethan olimme niin perin kunnotonta väkeä teidän
mielestänne ennen -- mutta herra Wharton on kertonut minulle, että
nykyisin te ette ole niin ankara meitä kohtaan kuin ennen?"
Lady Selina notkisti pariisilaisen hattunsa koristamaa päätä hiukan
sivulle.
Marcellan mieli alkoi kuohua.
"Meidän asiamme?" toisti hän ja hänen mustat silmänsä laajenivat.
"Mitähän te oikein tarkoitatte?"
"Tarkoitan --" virkkoi lady Selina tavoitellen mahdollisimman viatonta
ilmaisutapaa -- "tarkoitan luonnollisesti sivistyneiden asiaa, niiden,
jotka ovat Englannista tehneet, mitä se on".
"Minun ymmärtääkseni", sanoi Marcella rauhallisesti, "tarkoitatte
rikkaiden asiaa! -- eikö niin?"
"Marcella!" huudahti lady Winterbourne -- "luulin jo, että olitte
heittänyt pois semmoiset ajatukset -- ettette enää ajattelisi niin
intohimoisella katkeruudella sitä juopaa, joka on rikkaiden ja köyhien
välillä -- meitä sortajina -- kaikkea tuota toivotonta -- köyhien
vihaa meitä kohtaan -- luulinpa todella, että olitte muuttunut siinä
suhteessa".
Ja vanha rouva unohti tykkänään lady Selinan läsnäolon; hän muisti
vain heidän entisiä, yhteisiä keskustelujaan Mellorissa, ja nojautuen
Marcellan puoleen laski hän vetoavasti kätensä hänen käsivarrelleen.
Marcella loi häneen kumman katseen.
"Jospa vain tietäisitte", lausui hän, "kuinka paljon helpompi on
ajatella hyvää rikkaista, kun elää köyhien parissa".
"Vai niin! täytyy siis pysytellä jonkin verran etäällä meistä, että
voisi arvostella meitä oikeudenmukaisesti?" kysyi lady Selina muutellen
rannerenkaitaan ivallisen näköisenä.
"Ainakin minun täytyy", vastasi Marcella yhä lady Winterbourneen
katsoen. "Mutta nähkääs" -- hän hyväili ystävänsä kättä ja myhäili --
"on niin helppoa ärsyttää eräitä ihmisiä vastarintaan".
"Hirvittävän helppoa!" huokasi lady Winterbourne.
Tyttö punehtui uudelleen. Hän epäröi, mutta ryhtyi sitten selittelyihin.
"Katsokaas, kun minä olen tuolla noiden ihmisten parissa, joilla ei ole
mitään", hän viittasi kädellään avoimesta ikkunasta koillista kohti,
"tuntuu minusta, omituista kyllä, niin hyvältä muistella, että on
olemassa ihmisiä, jotka asuvat James Streetillä".
"Rakas lapsi! nyt en ensinkään käsitä", sanoi lady Winterbourne
hämmentyneenä.
"Sehän on niin yksinkertaista", sanoi Marcella yhä pidellen häntä
kädestä ja puhuen hänelle. "Se johtuu arvatenkin siitä, että kun
kaiken päivää noilla kaduilla liikun, joudun aina vaan tekemisiin
ihmisten kanssa, jotka asuvat yhdessä ainoassa huoneessa -- jotka eivät
näe mitään hauskaa tai kaunista ympärillään -- joilla ei ole niin
pienintäkään soppea, missä voisivat olla yksin ja rauhassa. Kun sitten
palaan kotiin, niin oikein palavalla mielihyvällä ajattelen kaikkia
niitä kauniita pukuja, koteja ja puutarhoja, jotka vain mieleeni
juolahtavat!"
"Mutta ettekö vihaa niitä ihmisiä, joiden ne on?" kysyi Betty
jakkaraltaan leuka käden varassa.
"En! Sellaisina hetkinä ovat ihmiset minulle aivan yhdentekevät. Enkä
minä silloin halua niin kiihkeästi ottaa heidän rikkauksistaan ja antaa
kovaosaisille. Iloitsen vain siitä, että _jossain_ löytyy kauneutta,
lepoa ja virkeyttä -- ettei se ole maailmasta hävinnyt."
"Kuinka omituista! -- että keskellä tuollaista elämää voitte ajatella
enemmän sitä rumaa, mikä köyhyyden matkassa kulkee kuin -- köyhien
kärsimyksiä ja hätää", tuumaili Betty.
"Niin kyllä -- toisinaan osuu olemaan sellaisessa mielentilassa",
sanoi Marcella; "ja juuri sellaisina hetkinä tunnen olevani suopeampi
rikkautta kohtaan. Vähätpä siitä, jos nuo ihmiset, joiden osalle on
langennut niin paljon komeutta ja joutilaisuutta, ovat usein julmia
ja itsekkäitä -- tuleehan heidänkin aikansa kerran ja heidän täytyy
kuolla -- jättää talonsa, puistonsa, taulunsa niinkuin simpukka
jättää kuorensa. Mutta kauneus ja viehkeys, jonka he ovat luoneet tai
perineet, säilyy. Miksi kadehtia heitä personallisesti? Kuolemassa
eivät hekään ole sen paremmat kuin muut vaivaiset. Heille oli annettu
enemmän onnea maailmassa kuin toisille -- mutta he eivät ymmärtäneet
käyttää sitä hyväkseen. Oli miten oli, vihata heitä en voi! heilläkin
on kutsumus täytettävänä -- niin tuntuu minusta ainakin Drury Lanessa
liikkuessani!" lisäsi hän myhähtäen.
"Mutta hävettävä meidän kumminkin on?" virkkoi lady Winterbourne
silmäillen tarkastelevasti kaunista vierashuonettansa.
"Ei! ei!" sanoi Marcella innokkaasti, "älkää hävetkö! Onhan olemassa
sellaisiakin ihmisiä, jotka kauneutta vieläkin jalostavat -- jotka
jakelevat ja antavat siitä ympäristölleen -- heidän eteensä tekisi
monesti mieleni polvistua ja pyytää, etteivät koskaan, koskaan häpeisi
rikkaana olemista -- sitä, että voivat ympäröidä itseään kauniilla
esineillä ja että heillä on aikaa nauttia siitä. Sehän olisi yhtä kuin
jos häpeäisitte raajarikkoa siksi, että olette terve ja vahva, tai
sokeata siksi, että olette näkevä."
"Mutta, rakas lapsi", huudahti lady Winterbourne surkealla äänellä ja
aivan ymmällä "kun meille on annettu kauneutta ja vapautta yllin kyllin
-- ja muiden raukkain täytyy _kuolla_ ilman -- --"
"Kyllä tiedän, _kyllä tiedän_!" sanoi Marcella tehden sukkelan,
epätoivoa ilmaisevan liikkeen; "maailma on maailma. Ja ensi alussa
luulemme, että se voi muuttua - että sen täytyy muuttua! -- että
varallisuutta -- kauneutta ja lepoa -- voidaan hankkia jokaiselle, se
on -- jos asiat olisivat toisin -- jos sosialismi olisi vallalla -- jos
saisimme kapitalistit häviämään, -- jos voisimme tasata kaikki alhaalta
käsin ja ylhäältä käsin, kunnes kaikilla olisi 200 puntaa vuodessa.
Tätä kysymystä tuumitaan ja pohditaan niin puolelta kuin toiselta.
Ratkaisu ei tunnu niinkään vaikealta -- satoja hyviä ehdotuksia syntyy
ajatuksissamme! Mutta jo kotvan kuluttua kompastumme epäilyihin -- käy
vähitellen selväksi, etteivät unelmamme koskaan _toteudu_ eivätkä _voi_
toteutua -- että kaikki ponnistelumme ovat turhia!"
Ääni raukesi ja sammui. Betty Macdonald tuijotti häneen haaveksivalla
ihailulla. Lady Winterbourne näytti hämmentyneeltä ja onnettomalta,
mutta oli samoin kuin Bettykin aivan Marcellaan uppoutunut. Lady Selina
tarkasteli kaikkia kolmea myhäillen ja suurimmalla mielentyyneydellä,
sitoessaan harsoa silmilleen ja huolellisesti korjaellessaan
otsatukkaansa ja hivusneulojaan. Ermyntrude taas oli kadonnut
sohvalta; melkein samassa kun Marcella alkoi puhua, oli hän muiden
huomaamatta hiljaan noussut paikaltaan, sormi huulillaan uutta vierasta
tervehtiäkseen. He jäivät seisomaan huoneen perälle talvipuutarhan oven
kohdalle, mistä ei kaariakkunan ääressä istuvain ryhmästä kukaan heitä
huomannut.
"Ettekö luule", sanoi lady Selina kevyesti yhä sovitellen valkoisilla
sormillaan harsoansa, "että olisi hyvin viisasta lähettää kaikki
radikaalit -- varakkaammat radikaalit tarkoitan -- joksikin ajaksi
köyhien pariin? Se näyttää opettavan ihmisille niin paljon hyödyllistä!"
Marcella oikaisihe suoraksi ikäänkuin epämieluisan kosketuksen
vaikutuksesta. Hän iski nopean silmäyksen seuralaisiinsa.
"Mitähän sitten luulette siellä opittavan?"
Lady Selina joutui hiukan ymmälle ja viivytteli vastausta.
"No", virkkoi hän, "kai ihmiset oppivat tyytymään kohtaloonsa -- ja
lakkaavat vaatimasta mahdottomia!"
"_Luuletteko_", sanoi Marcella pitkään, "että köyhien parissa eläminen
voi opettaa tyytyväiseksi ketään, jolla on inhimillisiä tunteita?"
Ja hänen sanoissaan ja käytöksessään oli taaskin sitä vauhtia, sitä
dramaattista voimaa, joka oli hänessä perinnäistä etelän kuumasta
verestä. Olisipa vain joku muu nainen puhunut tuolla äänellä, niin
se olisi varmaan tuntunut teeskennellyltä -- teatterimaiselta. Mutta
sitä vaikutusta ei Marcella tehnyt ainakaan Bettyyn, joka istui häntä
katsellen ja ihaili häntä "suurenmoisena olentona".
Lady Selinaa pistelytti, että yhteiskunnallisessa asemassa häntä koko
joukon alempana oleva henkilö oli puhutellut häntä epäkunnioittavasti.
Hän oikaisihe suoraksi.
"Mikäli minä äsken käsitin puhettanne", sanoi hän jäykästi, "myönsitte
itse, että olitte oppinut järkevämmin arvostelemaan rikkautta, köyhien
keskuudessa eläessänne".
Huoneen perältä kuuluva liikahdus sai puhujan äkkiä kääntämään
päätänsä. Hän huomasi ovella seisovan parin, näytti hämmästyneeltä ja
hymähti sitten.
"Kas, herra Raeburn! missä te olitte kätkössä tämän jännittävän
keskustelun aikana? Itse asiassa -- hyvin lohdullista meille
Länsi-Lontoon asukkaille -- vai mitä?"
Hän iski läpitunkevan katseen Marcellaan. Lady Ermyntrude ja Raeburn
astuivat peremmälle.
"Minä pyysin häntä olemaan alallaan", sanoi Ermyntrude hiukan nolona;
"olisi ollut sääli keskeyttää".
"Olisi niinkin!" virkkoi lady Selina painokkaasti. "Hyvästi, lady
Winterbourne kulta, hyvästi neiti Boyce! Te olette täydellä todella
rauhoittanut minua! Tottakai minäkin säälin köyhiä, mutta hyvin
viihdyttävää on kuulla henkilöltä, joka on niin perehtynyt heidän
oloihinsa kuin te, ettei -- kun kaikki ympäri käy -- olekaan mikään
rikos omistaa hiukan maallista tavaraa."
Hän silmäili hymyillen Marcellaa -- siirsi hänestä katseensa Raeburniin
ja lehahti sitten ulos huoneesta tämän saattamana.
Palatessaan saliin -- hiukan viivytellen ja empien -- Aldous lähestyi
Marcellaa, joka äänettömänä seisoi akkunan, luona ja tiedusteli hänen
vioittuneen kätensä tilaa. Hän lausui mielipahansa sen johdosta, että
se oli vielä siteessä. Hänen äänensä kuulosti hieman jyrkältä. Lady
Winterbourne yksin näki hermostuneen räpähdyksen puhujan silmissä.
"Oh! kiitos vaan", sanoi Marcella kylmästi, "ensi viikolla minä jo
pääsen takaisin työhöni".
Hän kumartui kirjaansa ottamaan.
"Anteeksi, mutta minun täytyy vielä kirjoittaa muutamia kirjeitä",
sanoi hän vastaukseksi lady Winterbournen levottomaan katseeseen.
Ja hän poistui huoneesta. Betty ja lady Ermyntrude lähtivät niinikään
päällysvaatteitaan riisumaan.
"Aldous!" virkkoi lady Winterbourne ojentaen hänelle kätensä.
Raeburn tarttui siihen, katsahti vanhan ystävänsä huolestuneihin,
kiihtyneihin kasvoihin ja päästi sitten hänen kätensä.
"Eikö ole surkeata nähdä hänen noin ypö yksinään kamppailevan elossaan
-- omia ajatuksiansa vastaan? Eikö se ole surkeata?"
"On kyllä", vastasi Aldous. Sitten hetken vaiettuaan: "_Miksei_ hän
lähde kotiinsa? Rouva Boyce on kerrassaan käsittämätön äiti."
"Oh! ei se ole rouva Boycen syy", huudahti lady Winterbourne
toivottomasti. "Enkä oikeastaan voi käsittää, mikä minut panee häntä
niin syvästi säälimään ja toivomaan, että hän muuttaisi elämäntapaansa.
Suurenmoisestihan hän kutsumuksensa täyttää. Se vain aina mieltäni
kalvaa, ettei hän _koskaan_ tunnu onnelliselta."
Siinä se taas oli tuo sama väite, jonka Hallinkin oli lausunut.
Aldous ei kotvaan virkkanut mitään, sitten hän hymähti väkinäisesti.
"No niin! sille emme mahda mitään, ette te sen paremmin kuin minäkään?"
sanoi hän. Hänen harmaat silmänsä kohtasivat lady Winterbournen katseen
kylminä -- katkerina. Vanha rouva vaihtoi nopeasti puheenainetta.
Hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä törmännyt kalliota vastaan.
Sillä välin astuskeli Marcella yläkerrassa rauhattomana edestaas.
Hänen teki mieli rynnätä tiehensä -- palata oitis Mintan luo. _Hän_
huoneessa Marcellan puhellessa tuollaisia asioita! Lady Selinan sanat
kohisivat hänen korvissaan. Hänen ylpeytensä kuohui ja kapinoi.
Katumusta -- nöyrtymistä -- taitavasti sommiteltua anteeksipyyntöä --
mitähän herra Raeburn oikein mahtoi ajatella moisesta esiintymisestä?
Tietenkin! nyt kun lordi Maxwell on kuolemaisillaan ja hyljätty kosija
oli saamaisillaan mahtavan arvonimen ja aseman. Hupsu tyttö oli katunut
mielettömyyttään -- ja koetti saattaa sen asianomaisen tietoon -- sehän
oli niin perin yksinkertaista?
* * * * *
Hänen hermonsa olivat ylen ärtyneet. Kyyneleet pulpahtivat hänen
silmiinsä ja ylpeä, vaivattu sydän parka etsi hoivaa kiihkeissä
nyyhkytyksissä.
Sillä välin oli lady Selina palannut kotiin outojen, epämieluisten
tunnelmien vallassa. Hän ei saanut Marcella Boycea ajatuksistaan
poistumaan. Hänelle ei ollut mieleen se ajatus, että tuollainen
merkitsemätön ja naurettava tyttönen saattaisi himmentää hänet --
tai ruveta hänen kilpailijakseen. Mutta hänen lojuessaan pienen
arkihuoneensa sohvalla ennen päivällistä, kiiteli hänen aivoissaan
viiltävänä pistoksena se ajatus, ettei häntä ollut yksikään ihmisolento
kolmenkymmenenviiden vuoden aikana kertaakaan silmäillyt sellaisella
innostuneella ja tyydytetyn mielihyvän katseella, jonka hän oli
huomannut Harry Whartonin silmissä hänen astellessaan edestaas neiti
Boycen kanssa terassilla -- eikä edes sellaisella ihailulla, joka
säteili tuon hupsun pikku Betty Macdonaldin silmistä, kun hän istui
jakkaralla sankarittarensa jalkain juuressa.
Lady Selina odotti päivällisvieraita, ja Whartonkin oli kutsuttujen
joukossa. Hän oli nykyisin ahkera vieras talossa ja usein hän muiden
vieraiden lähdettyä jäi kahdenkesken juttelemaan lady Selinan kanssa
lordi, Alresfordin rauhallisesti torkkuessa syvässä lepotuolissaan.
Iltahämärä oli jo tulossa, mutta lady Selina makasi yhä liikkumatta
samassa asennossa, ja hänen ajatuksensa, jotka omalla, tutulla
alallaan liikkuen tekivät työtä tavattoman sukkelasti ja voimakkaasti,
siirtyivät tulevaisuuden kuviin.
Hänen unelmansa häiriytyivät kamarineitsyen sisääntullessa, joka
hätääntyneenä ja kuumottavin poskin kertoi pelätylle valtiattarelleen,
että yksi nuorimmista sisäköistä oli pahasti sairastunut. Lady Selina
tiedusteli sairauden laatua, sai tietää, että palvelijoita hoitavaa
lääkäriä oli lähetetty noutamaan ja arveli taudin mahdollisesti olevan
nuhataudin alkua. "Lähettäkää hänet paikalla sairashuoneeseen!" sanoi
lady Selina. "Käskekää rouva Stewartia heti huomen-aamulla käymään
tohtori Briggsin puheilla ja pitäkää huolta siitä, että kaikki on
valmiina lähtöön."
Tyttö epäröi, ja kun kynttilät olivat sytytetyt saattoi lady Selina
nähdä, että hän oli itkenyt.
"Jos armollinen neiti vaan sallisi hänen jäädä tänne", sanoi hän
arasti, "niin me kaikki vuorostamme hoitaisimme häntä. Hän on
Irlannista kotoisin, kuten armollinen neiti varmaan tietääkin. Hänellä
ei ole yhtään ystävää Lontoossa, ja hän pelkää sairashuonetta kuin
kuolemaa."
"Turhaa puhetta", sanoi lady -- Selina tuikeasti. "Pitäisikö muka
kaikkien töiden jäädä takapajulle siksi, että joku palvelijoista
sairastuu. Ja vaikka vielä kuoleekin -- eihän sitä koskaan voi tietää.
Rouva Stewart maksakoon hänelle hänen palkkansa ja hankkikoon sitten
paikalla toisen tytön hänen sijaansa."
Nyrpeännäköisenä ryhtyi tyttö työhönsä; ja asettaessaan järjestykseen
lady Selinan pukineeseen tarvittavat moninaiset esineet -- kimaltelevan
atlaspuvun, jalokivet, hivusneulat, käherrysraudat, erilaatuiset
puuterit ja kaunisteet, hänen korvissaan soi lakkaamatta pienen
irlantilaistytön sydäntäsärkevä ruikutus, kun hän lapsen tavalla kävi
kiinni ainoaan ystäväänsä. "Voi, Maria, Maria kulta, koeta saada hänet
taipumaan -- pyydä että saisin jäädä -- minä teen kaikki, mitä tohtori
käskee -- minä kyllä joutuun paranen -- ei minusta ole paljon vaivaa.
Ja kova työhän se minut sairaaksi teki -- ja yläkerran kosteat huoneet
-- niin tohtori sanoi."
Tunti myöhemmin seisoi lady Selina Alresford Housen upeassa
vierashuoneessa vieraitaan vastaanottamassa. Hän oli pahalla tuulella
ja vaikka Wharton saapui ajoissa ja hän päivällispöydässä -- hänen
täytyi luonnollisesti istua arvollisimpain vieraitten rinnalla --
koetti lohdutella itseään sillä toiveella, että hän myöhemmin saa
kahdenkesken jutella Whartonin kanssa, olivat päivälliset hänestä
sietämättömän ikävät. Hänen pöytäkumppaninsa, toinen herttua, toinen
tuomiorovasti, olivat hänestä kumpikin yhtä väsyttäviä. Ei maistunut
hänestä ruoka eikä viinit, ja kerran, kun hänen katseensa puhelun
lomassa osui hänen pöydän toisessa päässä istuvaan isäänsä, joka viikko
viikolta kävi raihnaisemmaksi ja tylsemmäksi, hänet valtasi suuttumus
ja vastenmielisyys. Hänen isänsä ikävystytti ja kiusasi häntä. Elämä
oli usein surullista ja kolkkoa tässä suuressa talossa. Mutta hän
tiesi sittenkin, että kun vanhus lepää haudassansa, ei hän enää ole
yhtä merkitsevä henkilö kuin nyt, ja silloin on elämä oleva vieläkin
sietämättömämpää.
Eikä ollut Whartonkaan niin eloisa kuin tavallisesti. Lady Selina
tuumi itsekseen, että hän oli sen näköinen kuin ei olisi yökausiin
nukkunut. Silmien nuorekas välke oli sammunut ja katse oli huolestunut
ja rauhaton. Ja lady Selina tiesikin, että hänen asemansa alihuoneessa
ei enää ollutkaan niin suotuisa ja tanakka kuin vielä pari viikkoa
sitten -- että Wilkinsin ja hänen hengenheimolaistensa vähäinen ryhmä
yhä itsepintaisesti jarrutti puolueen yhteenliittymistä ja Whartonin
pääsemistä johtomieheksi. Kai tuo iljettävä lakko Keski-Englannissa
myös osaltaan uuvutti hänen voimiaan. _Sotahuuto_ oli niin
kuumeentapaisella kiihkolla heittäytynyt tähän työriitaan, että lady
Selina oli useinkin nuhdellut häntä siitä.
Kun kaikki vieraat, Whartonia lukuunottamatta, olivat poistuneet
talosta ja lordi Alresford nuokkui makeassa unessa lepotuolissaan,
tiedusteli lady Selina syytä hänen hajamielisyyteensä.
"Oh, se on vaan sitä tavallista!" vastasi Wharton uunin reunaan
nojaten. "Maailma on kurja paikka ja minun nukkeni on sahajauhoilla
täytetty. Oletteko koskaan nähnyt nukkea, joka olisi muusta aineesta
tehty?"
Lady Selina silmäili häntä tutkivasti mitään vastaamatta.
"Toisin sanoen", sanoi hän, "asiat eivät teiltä luonnistu oikein hyvin
alihuoneessa".
"Ei", virkkoi Wharton miettiväisesti ja tarkasteli saappaitansa. "Ei --
ei vielä."
"Te luulette kumminkin, että ne joskus luonnistuvat?"
Wharton katsahti ylös.
"Luulen niinkin!" sanoi hän; "tiettävästi! -- joskus".
Lady Selina naurahti.
"Parasta on, että siirrytte meidän puolellemme."
"No niin, sitähän sopii miettiä, eikö niin? Myöntäkää, että kaikki
nuoret voimat, jotka voitte saada käsiinne, ovat teille tervetulleet."
"Jos ymmärtäisitte ottaa varteen oikean hetken", jatkoi lady Selina
nopeasti, "niin tekisitte sen nyt oitis".
Wharton iski häneen vihamielisen katseen.
"Onpa teillä torylaisilla pienet ajatukset meidän rehellisyydestämme."
"Ei ensinkään. Se merkitsee vain, että olemme terveen järjen puoluetta.
No niin, tiedättekö, että olen jutellut ystävänne, neiti Boycen kanssa."
Wharton säpsähti.
"Missä?"
"Lady Winterbournen luona. Aldous Raeburnkin oli siellä. Kaunis
sosialistinne oli hyvin mieltäkiinnittävä -- ja hämmästytti meitä aika
tavalla. Hän puheli rikkauden hyödystä; sanoi tulleensa käännytetyksi
-- köyhäin parissa elellessään -- muuttaneensa katsantokantaa monessa
kohden. Me olimme tietysti kaikki -- herra Raeburn varsinkin -- hyvin
mielissämme siitä. Kauanko luulette vielä heidän välinsä pysyvän
rikkoutuneena? Enpä totta tosiaan ole ennen nähnyt kenenkään nuoren
naisen niin avomielisesti osoittavan katuvansa erehdystänsä." Sitten
hän lisäsi verkalleen: "Lordi Maxwellin terveydentila käy päivä
päivältä huolestuttavammaksi."
Wharton tuijotti häneen leimuavin silmin. "Kylläpä te vähän häntä
tunnette!" virkkoi hän ylenkatseellinen sävy äänessään.
"Ehkä kyllä", sanoi lady Selina ja nytkäisi tuskin huomattavasti
valkeita hartioitaan.
Wharton kääntyi uuniin päin ja alkoi leikitellä pikku esineillä, joita
oli sen reunalla.
"Kertokaa, mitä hän jutteli", lausui hän äkkiä. Lady Selina kuvaili
hänelle heidän keskustelunsa omalta kannaltaan. Wharton rauhoittui.
"Kas vaan!" sanoi hän kun lady Selina oli lopettanut. "Niin, niin --
eipä tiedä -- ehkä saamme vielä nähdä toisen näytöksen. No niin, hyvää
yötä, lady Selina."
Tämä ojensi hänelle kätensä tavallisella ylimyksellisellä
välinpitämättömyydellään ja nuori sosialisti poistui. Mutta lady Selina
valvoi vielä myöhään yöhön koettaen päästä selville siitä, minkä
vaikutuksen hänen kertomuksensa oikeastaan oli tehnyt Whartoniin.
Kotimatkalla Whartonin valtasi niin hurja mustasukkaisuus Marcella
Boycea ja Raeburnia ajatellessaan, ettei hän itseltäänkään enää
yrittänyt salata sitä. Se muistutti vaarallisen selvästi rakkauden
intohimoa. Hän ei uskonut lady Selinaa, mutta sittenkin hän tunsi,
että tämä uutinen saattoi helposti johtaa hänet varomattomaan tekoon,
jota hän tähän asti oli kaikella tarmollaan karttanut. Siitä hän
niinikään oli selvillä, että Alresford Housen emännän vastenmielisyys
Marcellaa kohtaan johtui kateellisuudesta. Kuinka sulottomalta hän
oli tänä iltana näyttänyt komeasta pukineestaan huolimatta, ja kuinka
sietämättömäksi vanha lordi alkoi käydä.