"Ned ystäväni, olehan nyt järkevä! Sisaresi on epätoivoissaan ja niinpä
minäkin. Miksikä kiusaat meitä jäämällä kaupunkiin tässä helteessä ja
ottamalla vastaan kaikki nuo tuhannet toimet, vaikka tiedät, ettet
pysty niitä suorittamaan paremmin kuin -- --"
"Sairas heinäsirkka", naureskeli Hallin. "Kelpaa sinun puhua! Siksikö
päivä sinut noin ruskeaksi paahtoi, että Italiasta kotiin tultuasi
alkaisit meille vaivaisille saarnata järkeä. Älä luulekaan, että
välittäisin näyttää niin voimakkaalta kuin sinä. Kaikkea voi olla
liikaa, rakas ystävä."
Aldous silmäili huolestuneena puhujaan eikä ottanut ensinkään
rauhoittuakseen hänen leikinlaskustaan.
"Sisaresi on kertonut minulle", jatkoi hän, "että näännytät itsesi
noilla loppumattomilla luennoillasi, ettet saa öisin unta ja ettei hän
kuukausimääriin ole ollut niin huolestunut terveydestäsi kuin nyt!
Mikset heitä nyt kaikkea sikseen ja asetu kunnollisesti lepäämään?
Voithan sitten taas talvella tarttua käsiksi työhön?"
Hallin asetteli sormenpäitään yhteen ja hymähti hiukan.
"Tuskinpa minä talven yli pääsen", virkkoi hän rauhallisesti.
Raeburn säpsähti. Hallin puheli tavallisesti terveydestään reippaasti
ja toivehikkaasti, milloin häntä halutti siihen kajota.
"Niinhän sinä menettelet, kuin todella toivoisit tuon ennustuksen
käyvän toteen!" sanoi hän kärsimättömästi.
Hallin ei heti vastannut, ja Raeburn, joka nojautui akkunalautaa
vasten, tarkasteli levottoman ja onnettoman näköisenä ystävänsä
kuihtuneita kasvoja ja hintelää vartaloa.
"Älähän sureksi minun puolestani, poikaseni", virkkoi Hallin viimein
asettaen laihan kätensä Raeburnin käsivarrelle -- "pian minä kaikesta
luovun. Tahikka oikeammin, pian minusta kaikki luopuvat. Työmiehillä
on muita hommia, ei heitä haluta kuumina heinäkuu-iltoina istua
kuuntelemassa ikäviä luentoja. Minä matkustan pian järville. Mutta
muutamia luentoja minun on sitä ennen vielä pidettävä, vaikka myönnän
kyllä, etten koskaan ennen ole ollut näin rauhaton. Yö joutuu, ja
silloin ei kukaan tee työtä."
Keskustelu siirtyi tästä politiikan alalle ja kosketteli päivän
kysymyksiä, työväestön mielipiteitä ja sen semmoista. Raeburn oli jo
kotvan aikaa huomannut ystävänsä sieluntilan kummasti vaihtuneen.
Intoisan nuoruutensa aikana Hallin oli seurannut miltei yksinomaan
positiivisia ihanteita ja tarkoitusperiä. Mutta viime aikoina näytti
negatiivinen suunta päässeen valloille; hän oli asettunut jyrkästi
vastustelevalle kannalle useihin ympäri maata kiertäviin ja suosiota
saavuttaneihin käsityskantoihin nähden, ja aikaisempien vuosien
onnellinen, poikamainen ääni oli muuttunut miehen myrskyäväksi
sotahuudoksi, joka Hallinin tapaiselle luonteelle on yhtä välttämätön
kuin nuoruuden ihanteiden ilot.
Raeburn pelästyi sitä tulista kiihkoa, joka hehkui hänen
ulkonaisen malttinsa alla. Niinpä Hallin puhuessaan Bennettin
kääntymyksestä Whartonin lakiehdotuksen puolelle tai tuosta uudesta
omaisuudenjakokirjasta, jonka oppia vastaan hän niin tulisesti
saarnaeli, masensi kyllä suuttumuksensa ja ylenkatseensa, mutta hänen
sanoihinsa kätkeytyi niin intohimoinen tuska, että se oli Raeburnista
järjetöntä, kerrassaan sietämätöntä nähdä, ja se näytti juuria myöten
uuvuttavan tuon ennaltaan jo hauraan elämän. Aldousin sielu kapinoi
sitä vastaan. Mitä hyötyä oli siitä, että kiivaat, veriset uskonsodat
on saatu häviämään, ilmaantuuhan alinomaa uusia, vastakkaisia
katsantokantoja, jotka turmelevat sydämen ja lähimmäisenrakkauden
yhtä suuressa määrässä kuin entisaikojen taistelut homoiusianin ja
homousianin välillä? Eivätkö ne jo olleet riistäneet häneltä hänen
rakkauttansa? Oliko hänen nyt vielä uhrattava niille ystävänsäkin?
"Riittää jo tästä asiasta!" sanoi Hallin viimein -- "vie minut takaisin
Italiaan! Ethän ole kertonut minulle mitään matkastasi -- et paljon
mitään!"
"Kerroinhan sinulle, että rankkasateessa läksin ja rankkasateessa
palasin", sanoi Aldous; "se oli ensimäinen sade Pohjois-Italiassa
nelikuukautisen kuivuuden jälkeen. Niin, kuritusta ihminen ansaitsee!
'Sadetta Reggiossa, sadetta Parmassa -- Lodissa sadetta, Piacenzassa
sadetta!' -- siinä päiväkirjani suunnilleen, yhtä loistavaa päivää
lukuunottamatta, jolloin tätini, Betty Macdonald ja minä kiipesimme
ylös Milanon tuomiokirkkoon."
"Oliko Betty hupainen matkatoveri?"
Aldous nauroi.
"Ainakin hän teki ohjelman vaihtelevaksi. Milanossa ollessamme tätini
ja minä saimme tuskin muuta tehdä kuin juosta hänen jäljestänsä,
niinkuin olisimme leijaa tavoitelleet. Ensin hän eksyi meistä
tuomiokirkon torilla ja juoksi tiehensä kuin villikauris, ja äkkiä,
Neta tädin selittämättömäksi kauhuksi, me keksimme, että hän ajoi
takaa nuorta, sinikaapuista italialaista upseeria. Kun saavutimme
pariskunnan, niin Betty mongertaen parasta italiankieltänsä kysyy,
mistä 'Signor' on ostanut kaapunsa, sillä hänen täytyy kaikin mokomin
saada samanlainen, ja toinen lakki kädessä selittelee 'Signorinalle',
että jos hän suvaitsee seurata häntä kadun kulmaukseen soturiräätälin
luo, niin hän voi saada toivomuksensa heti paikalla täytetyksi. Sinnepä
meidän siis kaikkien oli astuttava, niin oli Betyn tahto. Kuvaile,
miltä Neta tädin naama näytti. Betty osti pienen laivanlastillisen
kangasta -- ja alkoi sitten kursailematta tanssia kadulla pelkästä
mielihyvästä -- ällistelevän upseerin ihmeeksi. Tuomiokirkon torniin
noustessamme hän oli niin hurjan yritteliäällä päällä, että täti rukka
oli järkensä menettää, ja minäkin päästin helpotuksen huokauksen, kun
vihdoin sain heidät turvallisesti alas."
"Pelkkää kujeilemistako se tyttö vain on?" sanoi Hallin hymähtäen.
"Jutuistasi saan melkein sen käsityksen, että hän on pikku apina, joka
juuri on päässyt livahtamaan karkuun positiiviltaan."
"Niin kyllä, mutta tällä pikku apinalla on niin kiltti sydän",
vastasi Aldous ja nauroi uudelleen, kuten kaikkien oli tapana
Betty Macdonaldista puhuessa, "ja kaikkia sairaita ja murheellisia
olentoja se kohtelee vastustamattomalla herttaisuudella. Näkisitpä
vaan, minkälainen hän on vanhoja, naimattomia naisia kohtaan. Siinä
hän on kerrassaan nerokas. Iltaisin ravintolan suuressa salissa hän
istuu heidän ympäröimänään -- välittämättä herroista, jotka istuvat
syrjässä harmistuneina ja pahatuulisina. Milloin Betty vain näkee
huoneessa jonkun, joka kenties tuntee itsensä syrjäytetyksi --
kotiopettajattaren, koulutytön tai kömpelön nuorukaisen -- niin eikö
hän vaan silloin ryhdy hänen kanssaan puheisiin. Se on kaunis piirre;
usein olen mielessäni ihmetellyt, onko se totista osanottoa vai pelkkää
teeskentelyä."
Hän kävi äänettömäksi, mutta myhäili yhä. Hallin loi häneen
tutkistelevan katseen. Ajatus, mikä liikkui hänen mielessään, kuvastui
luultavasti hänen kasvoissaankin. Sillä Raeburnin kasvot saivat äkkiä
toisen ilmeen; väsähtynyt, rasittunut katse, joka viime aikoina oli
astunut entisen filosofisen rauhan sijaan, tuli uudelleen näkyviin.
"En ole kertonut sinulle, Hallin", virkkoi hän matalalla äänellä,
nostaen silmänsä ystäväänsä, "että olen nähnyt hänet".
Hallin oli kotvan aikaa vaiti. Viimein hän sanoi:
"Et. Tiesin, että hän oli parlamentissa kuulemassa Whartonin puhetta
ja että hän söi päivällistä siellä. Minä kyllä otaksuin, että olitte
siellä sattuneet yhteen -- mutta hän ei ole itse mitään siitä
virkkanut."
"Minulla ei tietysti ollut aavistustakaan siitä", sanoi Aldous;
"terassilla lady Winterbourne ja minä äkkiä jouduimme yhteen hänen
kanssaan. Silloin minä huomasin, että hän kuului Whartonin seuraan. Hän
tuli puhuttelemaan minua -- minulle selviää nyt -- että hän tahtoi olla
ystävällinen" -- hänen äänensä ilmaisi, miten vaikeata oli saada sanat
puhutuksi -- "mutta minä näin samassa Whartonin lähestyvän häntä. Minua
hävettää nyt ajatellessani, miten tylysti hänelle vastasin, mutta en
voinut sille mitään."
Hänen kasvoissaan ja silmissään oli nyt outo hehku. Kuukausimääriin
Raeburn ei ollut maininnut Marcella Boycen nimeä, mutta siitä
huolimatta Hallin oli selvillä kahdesta seikasta: ensinnä, että Aldous
oli yhä vielä saman kiihkeän intohimon vallassa, joka muodosti osan
hänen elämäänsä, toiseksi, että viime vuoden tapahtumat olivat iskeneet
hänen mielensä paljon katkerammaksi, kuin Hallin oli saattanut aavistaa.
"Huomasitko mitään sellaista", kysyi hän hetken äänettömyyden kuluttua,
"joka panisi sinut otaksumaan, että hän aikoo mennä naimisiin Whartonin
kanssa?"
"En -- en", vastasi Aldous verkkaisesti, "mutta hän on nähtävästi
ystävällisissä, kenties tuttavallisissa väleissä sen miehen
kanssa. Ja juuri tätä nykyä luulisin, että Whartonilla saattaa
olla suurempi vaikutusvalta häneen kuin milloinkaan ennen. Hänen
puheensa parlamentissa kaksi viikkoa takaperin oli tavallaan suuri
voitto hänelle. Näkyy olevan yleinen luulo, että hän ennen pitkää on
alihuoneen ensimäisiä miehiä."
"Niinpä näkyy. Mutta minä en usko sitä. Siinä puolueessa on
kateellisuus liian suuri. Olisipa hän Parnell! Mutta häneltä puuttuu
juuri nuo vaadittavat ominaisuudet -- mielenmaltti, kyky pidättäytyä
kaikista vähäpätöisistä asioista ja toimista, itsensä keskittämisen
taito."
Aldous kohautti hartioitaan.
"Eipä häntä juuri siitä voi moittia! Mutta se kyllä on tosi, ettei hän
pysy loitolla mistään eikä kestään. Tulin minne hyvänsä, aina minä
kuulen hänestä puhuttavan."
"Mitä! -- muka ylhäisissä piireissäkin?"
Aldous nyökäytti päätänsä.
"Sitten on tapahtunut keikahdus hänen politiikassaan", tuumi Hallin.
"Hänellä mahtaa olla jokin varma tarkoitusperä. Sillä pelkkä
nautinnonhimo ei voi sellaista miestä saada haltuunsa."
"Ei tietenkään!" vastasi Aldous kuivakiskoisesti. "Kyllä hänellä
tarkoitusperä on. Ei kukaan pidä häntä pelkkänä liehakoitsijana. Oli
miten oli, luulenpa sentään, että hän arvostelee liian suureksi sen
puolueen mahdin ja vaikutusvallan, jonka suosioon hän pyrkii. Oletko
seurannut _Sotahuudon_ johtavia kirjoituksia lakosta?"
"En!" huudahti Hallin punoittavin poskin. "En tahdo lukea niitä mistään
hinnasta maailmassa! Jos sen tekisin, en kenties kykenisi enää antamaan
lakkokomitealle raha-avustusta."
Aldous oli ääneti, ja Hallin oivalsi samassa, että hänen ajatuksensa
olivat vierähtäneet takaisin siihen ainoaan seikkaan, joka yksinomaan
piti hänen sielunsa kahleissa. Hallin oli kyllä selvillä siitä, että
tosi ystävänä hänen ei pitäisi koskaan puhua Aldousille Marcella
Boycesta -- ei koskaan kehottaa häntä ajattelemaan häntä tai mitään,
joka oli yhteydessä hänen kanssaan. Mutta hän ikävöi niin hartaasti
saada osoittaa ystävälle osanottoansa, ettei hän kyennyt tätä
vakaumustansa seuraamaan.
"Neiti Boyce on käväissyt täällä luonani kaksi tai kolme kertaa
Italiassa ollessasi", virkkoi hän nopeasti nousten ylös kirjettä
sulkemaan.
Aldous epäröi; sitten hän sanoi:
"Tuntuuko sinusta, että sairaanhoitajattaren toimi tyydyttää häntä?"
Hallin väänsi naamansa pieneen irvistelyyn.
"Milloin hänestä olisi tullut sellainen henkilö, joka muka tuntee
'tyydytystä'? Hän hoitaa potilaitaan suurenmoisella ja ihmeteltävällä
tarmolla. Kun hän on täällä, niin minä ihailen häntä kaikesta
sydämestäni ja säälin häntä samassa niin, että olen melkein itkeä hänen
tähtensä!"
Aldous säpsähti.
"En tiedä, mitä tarkoitat", lausui hän niinikään nousten ja asettaen
kätensä Hallinin kädelle. "Mutta älä selitä mitään! Parasta on, etten
ensinkään siitä puhu. Voisin ehkä helpommin unohtaa koko jutun, jos hän
esiintyisi ajatuksissani jonkun toisen miehen kanssa kuin Whartonin.
Mutta tuo -- tuo -- --" Ääni katkesi; mielenliikutustansa salataksensa
hän oli tarkastavinaan kääröä, joka oli hänen kädessään ja jatkoi
sitten: "Muuan henkilö, jonka sinäkin tunnet, sanoi tässä tuonoin
minulle: 'Kuulostaa kenties pahalta, mutta en voisi koskaan ilman
_nurjamielisyyttä_ ajatella naista, joka on hyljännyt minut.' Hänen
sanansa hämmästyttivät minua, mutta toisinaan käsitän ne vallan hyvin.
Minutkin valtaa usein suuttumus, joka on yhtä hyödytön kuin naurettava!"
Hän kohottautui hermostuneena suoraksi samassa jo melkein katuen
mielettömyyttänsä, puuttuvaa itsensähillitsemiskyky. Hallin laski
kätensä Aldousin hartioille, ja ystävykset silmäilivät toisiansa ääneti.
"Älähän huoli, vanha poika", sanoi Hallin viimein koruttomasti.
"Käydään käsiksi työhömme. Mitä sinä halusitkaan tietää, olen aivan
unohtanut sen."
Aldous tarttui hattuunsa ja kääröönsä ja alkoi selittää asiaansa
tavallisella tyvenellä äänellään. Hän oli pistäytynyt hetkeksi Hallinia
tervehtimään, koska hänen tiensä kulki melkein hänen asuntonsa sivutse.
Hänen varsinainen tarkoituksensa oli viettää aamupuolensa ennen
parlamentin kokoontumista tarkastamalla joitakin pieniä työhuoneita
Drury Lanen naapuristossa. Sisäasiainmisteriötä oli pyydetty tutkimaan
ja valvomaan tämän seudun työoloja, ja koska virastoon saapuneet
tiedonannot niistä olivat olleet aivan ristiriitaiset, oli Aldous
lopulta päättänyt lähteä itse ottamaan selvää asianlaidasta.
Tähän seikkaan oli Hallinkin hyvin perehtynyt, ja hänen harrastuksensa
asiaan oli lämmin. He juttelivat parisen minuuttia siitä, ja Hallin
selitteli innokkaasti Raeburnille niitä kahta tai kolmea kohtaa, joissa
hän arveli hallituksen todellakin voivan saada joitakin parannuksia
aikaan.
Sitten Raeburn teki lähtöä.
"Huomenna iltapuolella tulen raastamaan sinut ulos kävelylle", virkkoi
hän ovea avatessaan.
"Tarpeetonta", hymähti Hallin; "tai oikeammin, jätä se tekemättä, sillä
huomenna on minun kiertokulku-päiväni."
Ja Aldous käsitti, että hän sillä tarkoitti tavallista
iltapuolenviettoansa lauantaisin. Hänen oli nimittäin tapana jonkun
kansakoulun vanhempien poikien tai tyttöjen kanssa lähteä ulos
retkeilemään tai näyttelemään heille Lontoon ihmeitä.
"Sinä et jaksa huomenna retkeillä poikien kanssa", intti Aldous
vastaan, "jätä se minun toimekseni."
"Vielä mitä", vastasi Hallin hilpeästi työntäen hänet ovesta, ulos.
* * * * *
Tie Hallinin asunnosta Drury Laneen kulki kuumien, tukahuttavien
katujen läpi. Pienten puistikkojen nurmikot nuokkuivat jo velttoina ja
kellertävinä, kadut olivat likaiset ja tomuiset, ja liike Holbornissa
ja sen ympäristössä tuntui Aldousista tänään vieläkin kuumeisemmalta
ja pyörryttävämmältä kuin tavallisesti. Oltiin heinäkuussa, ja Lontoon
lyhykäinen kesä oli jo kadottanut kaiken tuoreutensa.
Raeburnin mieliala oli lohduton ja painuksissa. Koko hänen elämänsä
tuntui hänestä äkkiä niin tarkoituksettomalta, häntä inhotti kaikki
-- tämänpäiväinen tarkastusmatkansa, josta hän oli vielä eilen
ollut suhteellisesti huvitettu, parlamentaarinen toimintansa ja
hänen maatilaansa kuuluvat toimet, joihin hänen kotiinpalattua oli
ryhdyttävä. Lisäksi oli hän allapäin siitä, mitä vastikään oli saanut
kuulla isoisänsä terveydentilasta. Raskaana painoi häntä tietoisuus,
että se kallis elämä, johon hänen oma elämänsä lapsuuden päiviltä
asti oli niin kiinteästi liittynyt, nyt kallistui loppuansa kohti.
Kuolema oli nyt riistävä häneltä sen ainoan olennon, jolle hänen yhä
oli sallittu tuhlata kaikkea sitä hellivää rakkautta, jota hänen
sydämensä pystyi antamaan ja jonka Marcella Boyce oli hyljännyt.
Lisäksi ne ulkonaiset elämänmuutokset, jotka tämä kuolemantapaus oli
aikaansaava hänen yhteiskunnallisessa asemassaan -- hänen siirtymisensä
ylähuoneeseen ynnä ne moninaiset velvollisuudet, jotka uusi, korkea
arvoasema oli häneltä vaativa -- herättivät nyt hänen mielessään
vastenmielisyyttä ja inhoa, lisäten yhä hänen surujensa kuormaa.
Harvalla oli niin vähäiset ajatukset kansanvaltaisuuden hyödystä kuin
Aldous Raeburnilla, vaikka toiselta puolen taas ei monikaan ollut niin
jyrkästi paheksuvalla kannalla eräihin säätyetuoikeuksiin nähden kuin
hän.
Pikku Queen Streetin kulmassa Aldousin oli kohdattava se nuori
tarkastelija, jonka opastuksella hänen oli määrä tarkastaa
puheenalaisia työhuoneita. Määräpaikalle tullessaan Aldous näki siellä
pitkäkasvuisen miehen, jolla oli parrakkaat, mustanpuhuvat kasvot ja
hiukan jörömäinen käytös. Mutta Aldous tunsi hänet ja tiesi, että
hän oli oivallinen työntekijä, ja muutenkin kyvykäs mies, jolta
hänenkin jo oli onnistunut saada monenlaisia tietoja ja muutamia
älykkäitä tuumiakin. Herra Peabody vastasi alisihteerin ystävälliseen
tervehdykseen, ja molemmat astelivat puhellen eteenpäin.
Tarkastelija ehdotti, että he ensiksi kävisivät tutkimassa muuatta
Drury Lanen takana olevaa katua, mistä enimmät talot jo olivat tuomitut
alasrevittäviksi -- "pimeä katu", joka naapuristossa oli hyvin pahassa
huudossa. Täällä juuri olivatkin ne pahimmat työhuoneet, jotka hän
halusi Raeburnille paljastaa, ja olipa monia muitakin epäkohtia,
yhteiskunnallisia ja terveydellisiä, siinä samassa nähtävänä.
Kymmenen minuuttia astuttuaan he poikkesivat mainitulle kadulle.
Lahoneine taloineen, jotkut ilman akkunoita, jotkut tukien nojassa,
ahtaine vihannesjätteiden peittämine ajoteineen -- siinä kun
enimmäkseen asui Covent Garden Marketin vihanneskauppiaita -- limaisine
räystäskouruineen ja kuoppaisine katukivityksineen se näyttikin
paljon synkemmältä ja saastaisemmalta kuin lähiseudun kadut. Ilman
täyttivät haisevat höyryt, ja kadun törkyjen seassa hyppelevistä
ja leikittelevistä lapsista saattoi nähdä, että he olivat syvälle
vaipuneen ihmispolven jälkeläisiä.
Lähellä kadun kulmausta seisoi poliisi. Kun he olivat sivuuttaneet
hänet, pyörähti Peabody takaisin hänen luokseen ja kuiskasi pari sanaa
hänen korvaansa.
"Ilmoitin hänelle teidän nimenne, ja millä asioilla ollaan", virkkoi
hän palatessaan vastaukseksi Raeburnin kysyvään katseeseen. "Katu ei
nykyisin ole juuri niin paha kuin entisaikaan, ja saattaapa siellä
tuontuostakin tavata rehellisyyttä ja kunnollisuutta, jota ei ole
osannut ensinkään arvata. Mutta raakuutta ja varkautta siellä vielä
aika paljon harjoitetaan. Tähän aikaan päivästä se on tiettävästi
rauhallisin. Iltasin on täällä ahdinkoon asti työntökärryjä ja
markkinapöytiä, silloin ovat kaikki jalkeilla, ja illemmalla, pimeän
tultua, on katu kuin mikäkin horna. Satun tuntemaan tämän seudun
kansakoulujen piiritarkastajan ja erään kaupunginlähetystoimeen
kuuluvan henkilön, joka ei pelkää mitään."
Hän pysähtyi tuokioksi, osoitti sormellaan muutamia taloja ja alkoi
sitten pitkäveteisellä, ujonlaisella äänellään tehdä selkoa niiden
asukkaista ja kertoa joitakin kuvaavia juttuja heidän elämästään.
Tuossa ryhmässä asusti pääasiallisesti paheen syvimpään lokaan
langenneita naisia, jotka miesapulaistensa keralla ryöstivät, joskus
murhasivatkin, heidän kynsiinsä sattuneen muukalaisen, tuossa
talossa oli muuan mies kiduttanut tunnottomain veljiensä avustamana
hiljakseen mitä julmimmalla tavalla kuoliaaksi vaimonsa; viereisessä
talossa muuan pariskunta oli juuri vedetty oikeuteen kahden pienen
lapsensa tunnottomasta rääkkäämisestä. Näihin paheihin ja rikoksiin
liittyi luonnollisesti myös juoppouden kauhut. Joka kulmassa oli
viinamyymälöitä, vaimot joivat yhtä vankasti kuin miehetkin, lapsille
juotettiin jo kehdossa alkoholia, ja heti kun he kykenivät kolikon
varastamaan tai kerjäämään, jatkoivat he ryyppimistä omin neuvoin.
Kun Peabody oli päättänyt kolkon luettelonsa, suuntasivat he kulkunsa
kadun äärimmäisessä päässä olevaan taloon. Aldous kuunteli ja katseli
kaikkea virkamiehen tyvenellä ja rauhallisella katsannolla, vaikka
kukin yksityiskohta syöpyi lujasti hänen mieleensä yhä kartuttaen
hänen synkkää, toivotonta mielialaansa. Mutta hänen seuralaisensa
-- nuori intoilija, jolla ei ollut kovinkaan suuria ajatuksia
ylhäisistä virkamiehistä -- näki hänessä vain kohteliaan, kyvykkään,
kaavanmukaisen päämiehen, jonka kysymykset ja huomautukset osoittivat,
että hänellä oli tavattoman tarkat tiedot.
Äkkiä molemmat miehet pysähtyivät ja katselivat ympärilleen saman
vaikutelman iskeminä. Katu oli yhtäkkiä käynyt levottomaksi. Akkunat
paiskattiin auki ja lukemattomia päitä työntäytyi niistä esiin. Ihmisiä
tulvehti kaikilta syrjiltä ja kujilta, ne näyttivät ponnahtavan ylös
maasta tai tippuvan taivaasta. Parissa sekunnissa oli äskeinen tyhjä,
unelias katu täynnä juoksevaa ja kirkuvaa väkeä.
"Siinä on taas tappelu käynnissä!" sanoi Peabody kun väkitulva saavutti
heidät. "Kuunnelkaa!"
Kimakat, läpitunkevat kauhunparahdukset halkaisivat ilmaa. Miehet ja
naiset, jotka kiihtyneinä sysivät ja työnsivät ohi rientäessään noita
kahta muukalaista, juoksivat kaikki erästä vasemmalla, noin kymmenen
metrin päässä heistä olevaa taloa kohti. Aldous oli käynyt kalpeaksi.
"Se on nainen!" sanoi hän kuunneltuaan parisen silmänräpäystä, "ja se
kuulostaa murhalta. Menkää joutuin noutamaan poliisia!"
Ja sen enempää virkkamatta hän sukelsi väentungokseen, raivaten
itselleen tietä voimakkailla käsivarsillaan ja hartioillaan. Humalaiset
miehet ja kirkuvat vaimot väistyivät syrjään hänen tieltään. Siinä
samassa hän jo olikin tullut talon ovelle ja alkoi takoa sitä
nyrkeillään kahden tai kolmen toisen miehen kanssa, jotka olivat
joutuneet sinne ennen häntä. Sisästä kuultiin kammottavaa rähinää
-- huutoja, voihkinaa, kirouksia -- tappelu hengestä oli nähtävästi
käynnissä talon toisessa kerroksessa. Sitten kuului raskas putous --
sitten taas naisen ääni -- raukeana ja kuolevana vaikeroiden.
Ovi, jota Aldous ja hänen toverinsa yrittivät puhkaista, työnnettiin
melkein samassa sisästäpäin auki, ja kolme miestä tupsahti pimeästä
käytävästä kadulle. Kaksi heistä tappeli hurjasti kolmatta vastaan,
joka oli oikea ihmispeto, väkijuomain hurjistama ja ylt'yleensä veressä.
"Hän on henkihieverissä!" huusi yksi kiinniottajista; "ja niin on
sisarkin!"
"Sisar!" kirkui muuan nainen Aldousin takana; -- "sairaanhoitajatarta
hän tarkoittaa! Minä näin hänen menevän sisään istuessani akkunalla
puoli tuntia sitten. Häh! senkin _rutkale_, senkin --!" Hän olisi
karannut onnettoman päälle, elleivät ympärillä olevat olisi estäneet
häntä.
"Pois tieltä!" huusi eräs poliisi. Niitä oli nyt saapunut kolme
kappaletta Peabodyn kutsumuksesta. Mies vangittiin paikalla, ja
väkijoukko hajaantui samassa.
Aldous oli jo yläkerrassa.
"Mikä huone?" kysyi hän tutisevilta ja itkeviltä naisilta, jotka
seisoivat ensimäisellä porrastasanteella -- sillä ylhäältä ei enää
kuulunut pienintäkään luiskausta.
"Kolmannessa kerrassa, kadunpuolella", huusi heistä yksi. "Kaikki me
_rukoilimme ja vannotimme_ sitä nuorta hoitajatarta menemästä sinne!
Eikös vain rukoiltukin, Betsy? -- eikös Doll?"
Aldous harppasi ylös.
Kolmannessa kerroksessa oli kadunpuoleisen huoneen ovi selki selällään.
Lattialla lojui nainen, näköjään hengettömänä.
Hänen edessään oli Marcella Boyce polvillaan, läähättäen, vaatteet
risaisina, hiukset hajallaan. Kaksi tai kolme muuta naista seisoi
siinä vieressä avuttoman kauhun ja uteliaisuuden vallassa. Marcella
kumartui vertavaluvan uhrin ylitse. Hänen vasen käsivartensa roikkui
hervottomana kupeella, mutta oikealla kädellään koki hän ehkäistä
verta, joka vuoti päästä. Sairaslaukku oli avattuna hänen vieressään ja
yksi lavertelevista akoista ojensi hänelle mitä hän pyysi. Tämä näky
syöpyi kammottavan selvänä Raeburnin sydämeen.
Marcellan hermot olivat sellaisessa kiihtymystilassa, ettei häntä
voinut mikään ihmetyttää. Hän ei edes hätkähtänyt nähdessään Raeburnin
astuvan huoneeseen.
"Luulen", virkkoi hän Aldousin kumartuessa hänen puoleensa, "että hän
-- sai hänet murhatuksi. Mutta kenties voi vielä olla -- hiukan toivoa.
Ovatko poliisit tulleet -- ja paarit?" Hän puhui katkonaisesti ja
sammuvalla äänellä, ikäänkuin olisivat sanat takertuneet kurkkuun.
Kaksi konstaapelia astui hänen puhuessaan sisään ja toinen kääntyi heti
takaisin paaria noutamaan. Paikalle jäänyt poliisi äkkäsi Marcellan
sairaanhoito-puvun ja lähestyi häntä kunnioittavasti.
"Näittekö tekin sen, neiti?"
"Minä -- minä koetin erottaa heidät", ähki Marcella samalla raukealla
äänellä, ja teki merkin vaimon toisella puolella polvistuvalle
Aldousille, että hän auttaisi häntä siteen käärimisessä. "Mutta hän oli
niin iso -- ja vahva -- sellainen ilkiö."
Aldousin sormet koskettelivat Marcellan vapisevaa kättä ja hän
kiroskeli mielessään kömpelöitä miehensormiaan yrittäessään auttaa
Marcellaa kääreen kiinnittämisessä.
"Minä olin alakerrassa", puheli tämä edelleen poliisin ottaessa esiin
muistikirjansa, "hoitamassa -- erästä sairasta lasta -- kun kuulin
hätähuutoja. He olivat porrastasanteella, mies oli ajanut hänet ulos
huoneesta -- ja karkasi sitten hänen jäljestänsä -- _luultavasti_ --
heittääkseen hänet portaita alas -- Sen sain estetyksi. Sitten hän
otti lattialta jotain ylös -- oh! tuossahan se vielä on!" Hän osoitti
puistutellen rikkonaista tuolin jalkaa, joka oli heitetty lattialle.
"Hän oli aivan hurjistunut -- en voinut tehdä -- juuri mitään."
Hänen äänensä sammui heikkoon valitukseen.
"Eikö käsivartenne ole vahingoittunut?" kysyi Aldous.
"Se ei ole taittunut -- se on vaan nyrjähtänyt; minä en voi käyttää
sitä. Kas niin -- nyt ei voi enää mitään tehdä -- ennenkuin hän joutuu
-- sairashuoneeseen."
Kalpeana ja horjuen hän nousi pystyyn ja kysyi poliisilta, pystyikö
tämä käärettä panemaan. Mies, joka oli käynyt sairashoitokurssin,
vastasi ylpeästi myöntäen. Marcella otti kääreen laukustansa ja
viittasi tyynesti käsivarteensa. Poliisi toimitti tehtävänsä aika
näppärästi ja tuskan uurteet Marcellan otsalla hävisivät vähemmiksi.
Sitten hän uudelleen vaipui lattialle sairaansa viereen ja tuijotti
tajuttoman naisen vammaisiin kasvoihin, luiseviin, verenpunaamiin
käsiin, ja revittyihin, harmahtaviin hivustakkuihin. Kiihkeän säälin
kyyneleet tulvivat esteettömästi hänen poskilleen, ja se johti
Raeburnin muistiin menneet ajat. Tuollaisena hän oli nähnyt Marcellan
kerran ennenkin -- Minta Hurdin luona Hurdin vangitsemispäivänä.
Samassa hän huomasi, että he olivat huoneessa kahden. Toveriaan ja
paareja odottaessaan poliisi oli mennyt ulkoportaille kirjoittamaan
muistiin muutamain talonasukkaiden nimet ja todistukset.
"Nyt ette voi täällä enää mitään toimittaa", virkkoi Aldous
ystävällisesti kumartuen Marcellan ylitse. "Sallittehan minun saattaa
teidät kotiin? Tekin kaipaatte hoitoa. Poliisit ovat harjaantuneet
tällaisiin toimiin, ja minulla on täällä mukana eräs tuttava, joka myös
on pitävä huolta siitä, että muutto toimitetaan huolellisesti."
Nyt vasta Marcella täydelleen havahtui tietoisuuteen. Hän muisti kuka
Aldous oli -- missä he olivat -- miten he olivat tavanneet toisensa
viimeksi. Ja muiston keralla lennähti häneen eriskummainen ilon
välähdys, vahvempi, tuskaa ja heikkoutta. Hänestä tuntui, ettei Aldous
tämän jälkeen saattaisi enää olla tyly hänelle. Koulussa johtajattaren
epäsuosioon jouduttuaan, kun hän ei voinut nöyrtyä anteeksipyyntöön,
hänen oli tapana teeskennellä päänsärkyä tai leikata haava sormeensa
saavuttaakseen sillä sääliä ja anteeksiantoa. Tuo sama salainen
tunnelma valtasi hänet nytkin. Ei! -- totta kai Aldous tämän jälkeen
kohtelee häntä ystävänään.
"Minä tahtoisin ensin auttaa häntä portaita alas", pyyteli hän
väräjävällä äänellä -- ja niin he jäivät äänettöminä istumaan.
Aldousin katse harhaili ympäri huonetta. Se oli kurja, likainen
yliskamari, seinäpaperit tahraiset, osittain rikkirevityt.
Vikaantuneita tuoleja oli kaksi tai kolme; pari tyhjillä viinapulloilla
ja jos jonkinlaisilla rääsyillä peitettyä arkkua toimitti nähtävästi
vuoteiden virkaa. Sitten hänen silmäyksensä tarttui jälleen kuoleman
kourissa korisevaan naiseen, joka siinä lojui Marcellan ja hänen
välillään. Ja palava vihastuksen tunne voitti tällä hetkellä kaikki
muut tunteet hänessä, -- vihastus kohtalolle -- Marcellan äidille --
järjettömälle hyväntekeväisyydelle, joka ei häikäillyt lähettää Luojan
luomista jalointa ja hennointa toivottomaan taisteluun pirullisuutta
vastaan.
"Minä olen käynyt täällä usein ennenkin", sanoi Marcella viimein
heikolla äänellä, "eikä tähän asti ole ollut yhtään levotonta. Päivällä
ei katu ole sen pahempi kuin muutkaan -- vaikka onhan se hyvin pahassa
huudossa. Alakerrassa makaa pieni poika hyvin sairaana lavantaudissa.
Tässä talossa asuu monta naista, jotka ovat olleet niin ystävällisiä
hänelle ja hänen äidilleen. Tämäkin onneton raukka -- tuli usein poikaa
katsomaan -- kun minä olin siellä. -- Kunpa jo tulisivat -- _kunpa_ jo
tulisivat!" puhkesi hän maltittomasti sanomaan, katsellen hengettömiä
kasvoja -- "joka hetki on tärkeä".
Aldousin astuessa ovelle tähystämään, se aukeni ja poliisit
astuivat sisään. Kykenemättä heitä auttamaan, Marcella vain jakeli
määräyksiä, mitenkä verinen pää oli nostettava, ja poliisit tottelivat
huolellisesti ja taitavasti. Raeburn oli avullisena kuljetettaessa
haavoitettua portaita alas, ja kantajat suuntasivat matkansa lähimmälle
sairashuoneelle melkein kaikki kadun asukkaat kintereillään.
Palatessaan taloon Aldous harmikseen ja epätoivokseen: näki erään
juuri paikalle saapuneen poliisitarkastajan puhelevan Marcellan
kanssa nähtävästi neuvoen häntä missä ja miten hänen oli esiinnyttävä
todistajana. Marcella nojautui seinää vasten, kannattaen kädellään
vioittunutta käsivarttansa, ja näytti olevan pyörtymäisillään.
"Olkaa hyvä ja hankkikaa tänne paikalla ajuri", sanoi Aldous
päättävästi Peabodylle ja viittasi sitten tarkastajan luokseen. He
vaihtoivat parisen sanaa, tarkastaja nosti lakkiansa ja Aldous palasi
Marcellan luo.
"Ajuri odottaa ulkona", sanoi hän. "Olkaa hyvä ja tulkaa heti kanssani.
Tällä haavaa ei teitä sen enempää vaivata."
Hän talutti Marcellaa väkijoukon läpi ja auttoi hänet vaunuihin.
Kun vaunut vierivät eteenpäin, niin joka sysäys, pieni katukivistä
aiheutuva tärähdys koski häneen kuin olisi hän itse kärsinyt tuskia.
Kesti kotvan aikaa ennenkuin Marcella tointui siitä kivistyksestä,
jonka vaunuihin nousu tuotti hänelle. Hän hengitti läähättäen ja teki
voitavansa ettei pyörtyisi.
Aldouskin saattoi hillitä itseään niin paljon, ettei puhutellut häntä.
Mutta hänen mielessään kuohui ja raivosi. Tällaistako se sitten
olikin -- tähänkö hänen kutsumuksensa -- hänen suuri innostuksensa
johti! Kolmekolmatta-vuotiaana! -- nuoruuden ja kauneuden täydessä
kukoistuksessa! Mikä hirvittävä, anteeksiantamaton tuhlaus! Sitä hän ei
voinut kestää, siihen hän ei voinut tyytyä!
Oh! menköön vain naimisiin Whartonin kanssa, kenenkä muun kanssa
tahansa, jos hänen vain silloin on mahdoton tuhlata hento
kukoistuksensa aika moisiin kauhistuttaviin kohtauksiin. Ihmeellistä,
miten arka Aldousin tapainen mies saattaa olla naisen puolesta! Itse
hän kyllä saattaa kiihkoisalla mielihyvällä heittäytyä taistelun
pauhuun. Mutta nainen! -- hänen on pysyttävä loitolla elämän saastasta
ja liasta! Onhan kerrassaan sietämätöntä, että hän vapaaehtoisesti
-- kostuttaa hennot siipensä vereen ja kyyneliin. Se sama tunnelma
oli hänet vallannut silloin kun rouva Boyce kertoi hänelle Marcellan
käynnistä vankilassa, Hurdin mökissä vietetystä yöstä.
Marcella arvasi mitä hänen mielessään liikkui, vaikka kuumeentapaiset
ajatukset levottomana pyörteenä vilisivät hänen päässään. Aldous näki,
että hänen verettömät huulensa äkkiä hymähtivät.
"Minä tiedän", virkkoi hän ja kohottautui suoraksi, voidakseen katsella
häntä silmiin, "että luulette sairaanhoito-toimeni aina olevan
tällaista!"
"Toivoakseni ei niin ole laita", vastasi Aldous ja yritti myöskin
hymyillä.
"En ole milloinkaan ennen nähnyt tappelua", sanoi Marcella ummistaen
uudelleen silmänsä. "Meitä ei koskaan kohdella raa'asti tai
epäystävällisesti -- usein minä ikävöin saada kokea jotain jännittävää!"
Ääni oli niin kärsimätön. Raeburnin jäykkä, kova katse heltyi.
"No, nythän on toivomuksenne käynyt toteen", sanoi hän kumartuen
Marcellan puoleen. "Kivistääkö käsivarttanne kovin?"
"Kivistää, mutta kyllä minä voin sen kestää. Se minua vain harmittaa,
että minun on luovuttava työstäni vähäksi aikaa. -- Herra Raeburn!"
"Niin." Aldousin sydän sykähti tuimasti.
"Mehän saatamme useinkin joutua yhteen -- lady Winterbournen luona --
tai maalla? Emmekö voisi olla ystäviä? Ette voi aavistaa kuinka useasti
-- --" Hän käänsi pois päänsä silmänräpäykseksi ja kokosi sitten kaikki
voimansa "-- kuinka useasti olen katunut sitä, mitä tapahtui viime
vuonna. Nyt minä huomaan -- käyttäytyneeni -- paljon tylymmin" -- ääni
oli alennut melkein kuiskaukseksi -- "kuin silloin saatoin käsittää.
Mutta sehän on jo kaikki ollutta -- emmekö voisi nyt olla ystävyksiä --
ja ymmärtää toisiamme ehkä paremminkin: kuin milloinkaan ennen?"
Hänen silmänsä olivat yhä ummessa, häpeä ja uskaliaisuus taistelivat
hänessä ylivallasta.
Mutta Aldous ei saanut sanaakaan lausutuksi. Hänet jähmetytti hänen
muistossaan kummitteleva kuva terassilla -- hän näki taas Whartonin
voitonvarmana lähestyvän. Mutta Marcellan tila -- hetken vakavuus --
masensivat hänet.
"Ystäviähän me aina tulemme olemaan", sanoi hän lempeästi, vaikka hyvin
väkinäisesti; sitten hän ei enää löytänyt muuta sanottavaa. Mutta
Marcella tiesi kuinka suljettu hän oli, eikä niinmuodoin tällä kertaa
pahastunut.
Marcella ojensi hänelle kätensä.
"Ei!" huudahti hän sitten äkkiä, ja tempaisi puistatellen takaisin
veriset sormensa; "ei! ei!"
Sitten hän alkoi vavista, ja kauan pidätetty kiihtymys puhkesi rajuun
kyyneltulvaan. Hän likistäytyi vaunujen seinämystä vasten, turhaan
yrittäen masentaa mielenliikutustansa ja änkyttäen sekavia sanoja
naisesta, jota hän ei ollut kyennyt pelastamaan. Aldous koetti
viihdytellä ja tyynnyttää häntä, mutta hänen omaa sydäntänsä kirveli,
ja Marcella tuskin kuunteli mitä hän sanoi.
Viimein he poikkesivat Maine Streetille ja Marcella näki jo Brown
Buildingsin portin. "Nyt olemme perillä", sanoi hän hiljaa, kooten
kaikki voimansa; "vielä minun täytyy pyytää teitä auttamaan minua pihan
poikki ja portaita ylös -- sitten en enää ole teille vaivaksi."
Ja niin Marcella astui Raeburnin käsivarren nojassa verkalleen Brown
Buildingsin pihan poikki ällistelevän lapsilauman lävitse. Kun he
joutuivat hänen ovensa kohdalle, vetäytyi Marcella pois Aldousista.
"Nyt olen kotona", sanoi hän raukeasti hymyillen. "Hyvää yötä!"
Aldous silmäili hyvän aikaa suurta, epäkaunista rakennusta ja läksi
sitten kotimatkalle. Hän otti ajurin ja ajoi lady Winterbournen luo ja
rukoili tätä noutamaan Marcellan luokseen ja hoitamaan häntä, mutta
kaikin mokomin pitämään salassa, mikä osa Aldousilla oli tässä asiassa.
Ja sen jälkeen hän -- Aldous parka! -- vietti niin rauhattoman ja
tuskaisen yön, ettei hänellä ollut elämässään ollut monta samanlaista.