"Ihastuttavaa!" huudahti Marcella, kun he saapuivat terassille ja
virta, ranta ja taivas avautuivat heidän eteensä ihanan kesäillan
moninaisissa valo- ja varjovivahduksissa. "Oh, olipa siellä kuuma --
onhan aivan häpeällistä, että teljette meitä naisia moiseen häkkiin!"
Whartonin voitonvarmat silmät säteilivät hänen katsoessaan Marcellaan.
Tämä oli sievässä, valkeassa kesäpukineessa -- Wharton muisteli
ennenkin nähneensä sen -- paksuilla, aaltoilevilla hiussuortuvilla oli
pieni mustista pitseistä tehty hattu, joka säädyllisesti oli sidottu
leuan alle mustilla silkkinauhoilla. Marcellan nuorekas kauneus, jossa
sen ohessa kuvastui niin paljon luonteenlujuutta ja arvokkaisuutta,
hänen ilmehikäs, sointuva äänensä, pään ylväs asento, -- kaikki
esiintyi tällä hetkellä Whartonille tavattoman elävästi. Tuntui kuin
Marcella tänä iltana olisi kuulunut hänelle, ollut hänen omaisuuttaan,
hänen vallassaan.
Terassi oli täpötäynnä väkeä, ja äänten sorina oli huumaava. Sittenkin
Wharton huomasi, että Marcellaa ruvettiin paikalla tähystämään heidän
raivatessaan itselleen tietä rouva Lanen luo. Kaikki, jotka sivuuttivat
heitä tai väistyivät syrjään heidän liikkuessaan, kääntyivät katsomaan
häntä.
Nuori tyttö oli niin kokonaan mieluisien, jännittävien vaikutelmainsa
vallassa, ettei hän tästä mitään huomannut. Ahmimalla hän nautti
auringonlaskun valosta -- virran runollisesta salaperäisyydestä --
sillan viehkeistä muodoista ja niistä muistoista, joita tämä paikka
hänen mieleensä johti. Tuontuostakin hän säpsähti peläten, että
joku väenvilinässä liikkuva hahmo saattaisi olla Aldous Raeburn,
mutta kun vastaantulija olikin ventovieras, antautui hän uudelleen
mielihyvänsä valtaan. Mutta Wharton tiesi, että Marcellaa huomattiin;
Whartonin korva tapasi ne kuiskaukset, jotka häntä seurasivat.
Hänen turhamaisuutensa, joka tänä iltana jo oli saanut niin paljon
tyydykettä, otti osan Marcellalle osoitetusta huomaavaisuudesta omaksi
kunniakseen, ja tämä julkinen tunnustus nuoren tytön kauneudelle
kohotti hänet yhä enemmän hänen seuraajansa silmissä.
"Kah, tuossahan rouva Lane onkin!" sanoi hän lähestyen mustapukuista,
lyhyenläntää naista, jota ympäröi ryhmä herroja.
Marcella ja Edith esitettiin. Sitten Edith tapasi erään tuttavan,
nuoren lontoolaisen parlamentinjäsenen, jonka piti syödä päivällistä
heidän kanssaan, ja hän poistui tämän kanssa terassille kävelemään
päivällistä odoteltaessa.
"Minä lähden näyttämään neiti Boycelle terassin toista päätä", sanoi
Wharton Lanelle. "Emme vielä kotvaan saa mitään syötävää. Mikä tungos!
Eipä Alresforditkaan vielä näy tulleen."
Lane kohotti hartioitaan tähystäessään ympärilleen.
"Raeburn on myös pyytänyt joitakin vieraita, ja paitsi meitä kuuluu
vielä olevan kolme, neljä muuta päivällisseuraa. Taitaa tulla ruokaa
yhtä niukasti kuin passausta!"
Wharton vilkaisi Marcellaan tutkivasti, mutta tämä puheli rouva Lanen
kanssa eikä ollut mitään kuullut.
"Käymmekö yhdessä katsomaan terassia toiselta puolelta", sanoi Wharton
hänelle. "Päivällisestä ei ole mitään toivoa vielä kahteenkymmeneen
minuuttiin."
He läksivät yhdessä liikkeelle. Mutta paljon he eivät päässeet
etenemään, sillä illan sankaria puhuteltiin ja onniteltiin yhtenään, ja
hänen seuralaiseensa vilkaistiin uteliaasti.
Viimein he pääsivät pakoon ahdinkoa, joka oli pahin terassin
pääsisäänkäytävällä, ja tulivat läntiselle sivulle, joka oli
suhteellisesti tyhjä, siellä kun käyskenteli vain muutamia yksinäisiä
pareja ja ryhmiä.
"Saanko tavata herra Bennettiä?" kysäisi Marcella innokkaasti, kun
he pysähtyivät sillan rintamaan ja silmäilivät harmahtavan ruskeaan
veteen. "Minua niin haluttaisi puhutella häntä."
"Pyysin häntä päivällisille meidän kanssamme, mutta hän ei tullut.
Hän on mennyt johonkin hartausseuraan -- niin ainakin luulen.
Westminsterissä puhuu tänä iltana kuuluisa amerikkalainen saarnaaja
-- ja olen varma siitä, että Bennett on mennyt sinne ja aikoo ravita
itseään Moodylla ja Sankeylla. Merkillistä joukkoa me ihmisparat
olemme! -- Vai niin, hänen puheensa oli teille mieleen?"
"Kuinka kylmästi te kysytte!" naurahti Marcella. "Oliko se _teille_
mieleen?"
Wharton oli tuokion ääneti ja tähysteli myhäillen vettä. Sitten hän
kääntyi Marcellaan.
"Kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olen mielestänne hänelle?"
"Niin suuressa kuin vaan jaksatte suorittaa", vastasi Marcella
painokkaasti. "Epäitsekkäämpää ja jalomielisempää puhetta en ole
koskaan kuullut."
"Vai niin, te olette siis aivan hurmaantunut?"
Nuori tyttö lennätti häneen omituisen, puolittain vakavan, puolittain
uhmaavan katseen.
"En olekaan. Minä en usko teidän lakiehdotukseenne -- ja olen _varma_
siitä, ettette koskaan voi viedä sitä perille!"
Wharton kohautti silmäkulmiaan.
"Kenties suvaitsette ilmaista minulle, millä kannalla nykyisin olette",
sanoi hän, "että tietäisin miten sovitella sanani. Kun viimeksi
Mellorissa juttelimme näistä asioista, olitte _ymmärtääkseni_ --
sosialisti."
"Se on pientä, mitä minä olin mennä vuonna", vastasi Marcella
hilpeästi, vaikka äänessä samassa oli surunvoittoinen vivahdus.
"Silloin olin pikku lapsi! Nyt minulla kenties on muutamia vaivaisia
mielipiteitä -- mutta ne ovat kaikki vielä yhtenä sekasotkuna -- eikä
minulla ole koskaan aikaa järjestellä niitä."
"Oletteko luopunut venturisteista."
"En! -- mutta minä olen niin ymmällä, ja Cravenit, pelkään, tulevat
piammiten sulkemaan minut pois yhdistyksestään. Nähkääs -- nyt minä jo
_tunnen_ muutamia työläisiä."
"Tunsittehan viime vuonnakin."
"En!" intti Marcella päätään pyörittäen -- "se oli aivan toista. Mutta
nyt minä elän heidän maailmassaan -- yhdessä heidän kanssaan -- ja he
juttelevat minulle huoliaan. Kerran viikossa otan kotonani vastaan
kaikki tuttavani, jotka asuvat piirissäni -- miehet ja naiset. Rouva
Hurd -- tiedättehän kuka se on" -- hänen silmäkulmansa rypistyivät
tuskin huomattavasti -- "tulee käsitöineen pitämään meille seuraa, ja
niin tulee Edith Cravenkin; ja välistä on pikku huoneessani väkeä ihan
ahdinkoon asti. Miehet tupakoivat -- jos akkunoita voi pitää auki! --
ja luulenpa, että minäkin pian kohta rupean polttamaan -- se panee
heidän kielensä paremmin liikkeelle. Siinä on kansaa kaikenkarvaista --
sosialisteja, vanhoillisia, radikaaleja -- --"
"-- -- Ja sosialisteja kohtaan ette ole suopea?"
"No niin, he ovat mieltäkiinnittäviä, uneksivia miekkosia", virkkoi
Marcella nauraen, "jotka eivät huoli säästää ja tarttuvat käsiksi
elämään väärästä päästä. Todisteluilla ei heitä saa vakuutetuksi!
Sosialistinen työmies ei välitä tuon taivaallista tosiseikoista,
jotka eivät hänen asiaansa aja. On tosiaankin suurenmoista, miten
ylimielisesti hän ne työntää syrjään."
"Niinpä me kaikki teemme!" sanoi Wharton nykäyttäen olkapäitään.
Sitten hän kääntyi selin sillan rintanojaan voidakseen paremmin pitää
Marcellaa silmällä. Vilvoittaakseen itseään hän oli ottanut hatun pois
päästään, ja tuuli leikitteli hänen pehmeillä hiussuortuvillaan. "Mutta
sanokaapa", jatkoi hän, "kuka on teidät käännyttänyt? -- Hallinko?
Kerroitte minulle seurustelevanne paljon hänen kanssaan."
"Ehkäpä. Mutta entä jos _elämä_ itse olisi vienyt minut toisiin
ajatuksiin. Vuosi sitten en nähnyt maailmassa muuta kuin mustaa tai
valkoista. Nyt minä valvon yökausia pohtiessani kaikkia niiden välisiä
värivivahduksia -- siinä se erotus on. Vai kahdeksantuntista työpäivää
kaikille työntekijöille kaikissa ammateissa!" Äänen ylenkatseellinen
värähdys pani Whartonin hämmästymään. "Te _tiedätte_, ettei sitä
koskaan saada läpi ajetuksi. Entä ne muut suurelliset parannukset,
joista puhuitte, niitä ei saada, ennenkuin maailma on muuttunut Uudeksi
Jerusalemiksi -- ja kun maailma on Uusi Jerusalem, ei niitä enää
tarvita."
Wharton kumarsi ivallisesti.
"Hyvin puhuttu! -- vaikka olemme tuon ennenkin kuulleet. Kunniani
kautta, olettepa astuneet eteenpäin koko joukon, vai onko ehkä Edward
Hallin kantanut teitä? Niinmuodoin ovat köyhät nykyisin mielestänne
kyllin hyvillä päivillä, ja maailma ei kaipaa enää lisää parannuksia --
sekö on seurauksena sairaanhoito-toimestanne? Te olette samaa mieltä
kuin Dennykin, se mies, joka nousi puhumaan minun jälestäni?"
Hänen äänensä kiusoitti Marcellaa. Sitten tämä nimi äkkiä johti hänen
muistiinsa epämieluisan ajatuksen, joka veti hänen otsansa ryppyyn.
"Sekö se sitten oli se mies, jota te tänä aamuna ahdistitte
_Sotahuudossa_!"
"Aah! te luette, mitä minä kirjoitan!" huudahti Wharton samassa taas
hyvätuulisena. "Niin oli -- sillä minä alotin sotaretken. Kuten
tietysti tiedätte, on Craven lähtenyt työpaikalle ja lakko alkaa ensi
viikolla. Pian työnnämme kaksi tykistöä tuleen, toista hoitaa hän
lentävänä kirjeenvaihtajana, toista minä täältä käsin. Minä todella
nautin tuota kirjoitusta laatiessani!"
"Sen kyllä uskon", vastasi Marcella kuivakiskoisesti, "mutta voin
vakuuttaa teille, että ainakin _yhden_ lukijan saitte siihen
käsitykseen, että asiassa on toinenkin puoli. Kenties erehdyn, mutta
minuun se ainakin vaikutti sen. Mistä se johtuu", huudahti hän
kiivaasti, "ettei yksikään työväenlehti voi olla oikeudenmukainen
vastustajaansa kohtaan?"
"Ovatko sitten muut lehdet teistä hitustakaan paremmat?" kysyi Wharton
halveksuvasti.
"Eivät. Mutta mitä minä siitä välitän! Mehän me juuri puhumme
oikeudesta, keskinäisestä arvonannosta ja myötätunnosta, ja sittenkin
me mustaamme kaikkia ihmisiä, jotka eivät hyväksy aatteitamme --
se on, kokonaisia luokkia kansalaisiamme. Eikä meidän vihamme enää
puhkea avonaisena, rehellisenä ja tuimana kuten vanhaan hyvään
aikaan! ei, nyt turvaudutaan uuteen menettelytapaan, panettelun ja
häpäisemisen aseisiin. Aina me tiedämme kaikki niin paljon paremmin
kuin vastustajamme, -- tuskin viitsimme heihin suuttua. Meidän käy vaan
'sääliksi' -- 'me olemme pakotetut rankaisemaan' kuten lapsuudenaikain
häijy opettajatar!"
Wharton punastui tahtomattaankin.
"Sulimmat kiitokset!" sanoi hän. "Vieläkö jotain muuta? Otan mieluimmin
kaikki torat yhdellä haavaa."
Marcella katseli häneen hievahtamatta.
"Miksikä kirjoititte tai otitte julaistavaksi tuon kirjoituksen
Länsi-Brookshiren tilanomistajista kaksi päivää sitten?"
Wharton säpsähti.
"Mitä! eikö se ollut totta?"
"Ei!" vastasi Marcella koukistaen halveksuvasti huuliaan; "ja kyllä
tekin tiedätte, ettei se ollut totta."
"Sekö Raeburneista? Totta tosiaan, mikäli minä olen käsittänyt",
virkkoi Wharton pitkään, "olitte te itse samaa mieltä joku aika sitten."
Nyt Marcella jäi sanattomaksi. Hän kumartui sillan kaidepuun yli ja
nostaen maasta kivisirpaleen hän viskasi sen veteen. Wharton näki hänen
kätensä vapisevan.
"Kuulkaapa", sanoi hän nojautuen hänkin kaidepuiden yli, niin että
hänen äänensä kuului aivan Marcellan korvan juuressa. "Aiotteko aina
vaan olla noin riitaisa minulle? Ettekö tiedä, ettei maailmassa ole
ketään, jota tahtoisin miellyttää enemmän kuin teitä?"
Marcella oli vaiti.
"Palatkaamme puheeseeni", sanoi Wharton nauraen, "ettehän luule tekään,
että uskon lakiehdotukseni toteuttamisen mahdolliseksi?"
"En tiedä", sanoi Marcella harmistuneena ja alkoi uudelleen poimia
kiviä muurista. "Siltä minusta kuulosti."
"Se on minun lahjani -- _mon petit carillon_, kuten Renan sanoisi.
Mutta kuvailetteko, että minusta on mieluista, kun te tai muut tulette
minulle sanomaan, ettei tuollaisen lakiehdotuksen aika ole vielä
tullut? Selvähän se on, ettei sitä vielä saada perille."
"Miksikä sitten pidätte tuollaisia mahtipontisia puheita, jotka
huikaisevat ystäviänne ja vievät alihuoneen harhaan?"
Wharton näki mielihyväkseen tutut myrskynenteet -- välkkeen silmissä,
helottavan punan poskilla. Marcella ei ollut koskaan niin kaunis kuin
vihassa.
"Koska meidän täytyy kehittää voimiamme, arvoisa neiti. Höyry
on pidettävä voimassa -- se on annettu minun tehtäväkseni.
Kahdeksantuntista laillista työpäivää kaikissa eri ammattihaaroissa
emme saa aikaan -- mutta agiteeraamalla tämän houkutteleva unikuvan
hyväksi, pauhaamalla ja toitottamalla saamme hankituksi monta seikkaa,
joita me todella kaipaamme. Rohkaiskaa ystäviänne ja säikyttäkää
vihollisianne -- muuta keinoa ei ole olemassa politiikassa, jos tahtoo
tulla huomatuksi. Älkää huoliko katsella minuun, ikäänkuin haluaisitte
ruveta minua syyttelemään -- sillä silloin minun täytyy korvata
samalla mitalla. Minä yhä vielä omalla tavallani taistelen aatteitteni
puolesta, te, huomaan minä, olette jo niistä luopunut!"
Mutta tällä kertaa hän ampui yli maalin. Marcella purskahti matalaan,
hilpeään nauruun, joka pani nuoren parlamentinjäsenen aivan hämille.
"Te ivaatte minua?" sanoi hän nopeasti -- "katsotte varmaankin, että
olen vilpillinen ja tunnoton? -- Kas vaan! Mutta te ette ole oikeutettu
ivaamaan minua. Viime vuonna lupasitte lupaamistanne palkintoa minulle.
Nyt on maksuaika tullut -- nyt minä sen vaadin."
Hän puhui matalalla, selvällä äänellä melkein Marcellan korvaan,
ja hänen sanansa vaikuttivat melkein magneettisesti. Muistojensa
valtaamana, mutta samassa sotien niitä vastaan -- nuori tyttö käänsi
kasvonsa verkalleen häneen. Jos Marcella tällä hetkellä olisi
seuralaisensa kasvoissa äkännyt pienintäkään viittausta siihen
kohtaukseen, jota hän kammosi muistella, niin olisi Wharton siinä
silmänräpäyksessä kadottanut valtansa häneen. Mutta hän käyttäytyi
moitteettoman hienosti. Marcellan tutkivaa silmää kohtasi vain arvokas
ja ystävällinen katse, joka yhdessä välähdyksessä johti hänen mieleensä
kaikki, mitä he yhdessä olivat jakaneet ja kokeneet, ja muistutti niitä
traagillisia hetkiä, joilla hän arveli sovittaneensa tuon halpamaisen
teon.
Wharton näki hänen kasvojensa vavahtavan. Sitten Marcella sanoi
ylpeästi:
"Lupasin olla kiitollinen. Niinpä olenkin."
"Ei! ei!" väitti Wharton samalla matalalla äänellä. "Te lupasitte
minulle ystävän. Missä hän on?"
Marcella ei vastannut. Hänen käsivartensa riippuivat hervottomina veden
yläpuolella, ja silmät tähystivät kohden autereista taivasta, jota
vastaan kuvastuivat St. Thomasin sairashuoneen jykeät ääriviivat ja
lukemattomien lamppujen tuikkivat valot. Mutta lopulta Whartonin katse
pakotti hänet kääntymään. Nuori tilanomistaja näki hänen silmissään
puolittain vihamielisen, puolittain liikutetun katseen ja kiirehti
puhumaan, ennenkuin Marcella sai mitään sanotuksi.
"Miksikä hautaannutte tänne Lontooseen sairasten ja köyhäin pariin?"
sanoi hän kuivasti. "Ei se elämä ole teitä varten; se ei lainkaan
sovellu teille."
"Kylläpä te koettelette ystävienne kärsivällisyyttä!" huudahti
Marcella, jonka poskille jälleen nousi kuuma hehku. "Mikä oikeuttaa
teitä tuollaisia huomautuksia tekemään?"
"Minä tunnen teidät ja tunnen myös teidän harrastuksenne. Te ette voi
niitä edistää tuossa toimessa. Ei sairaanhoito ole teitä varten; teitä
tarvitaan omassa säätyluokassanne -- vertaistenne parissa -- niiden
ihmisten keskuudessa, jotka Englannin kohtaloa johtavat ja muodostavat.
Tuohan on sulaa hullutusta! te vain näyttelette!"
Marcella teki pienen ilkkuvan kumarruksen.
"Kiitos vaan. Teen hiukan rehellistä työtä ensi kerran eläessäni."
Wharton nauroi. Marcella ei ollut oikein selvillä siitä, oliko hän
tosissaan vai teeskentelikö hän.
"Yhdessä kohden olette vallan entisellänne -- te ette koskaan anna
myöten! Olkaapa nyt vaihteen vuoksi hiukan nöyrä tänä iltana. Kas
tuossa, herra Lane jo kutsuu meitä?"
Ja siinä seisoikin herra Lane, etäällä huitoen käsivarrellaan ilmaa.
"Tunnetteko lady Selina Farrellin?" kysyi Wharton, kun he joutuun
astuivat toisten luo.
"En; kuka hän on?"
Wharton nauroi.
"Kaitselmus tekisi viisaasti, jos antaisi lady Selinan kerran viikossa
kuulla tämän kysymyksen -- teidän äänellänne! No niin, hän on
personallisuus -- lordi Alresfordin tytär -- naimaton -- rikas -- pitää
'salonkia', tai luulee pitävänsä -- johtaa monen ihmisen elämää ja
kohtaloa -- tai luulee johtavansa -- mikä itse asiassa onkin samaa lady
Selinalle. Hän haluaa hartaasti tutustua teihin. Luuletteko voivanne
olla ystävällinen hänelle. Siinä hän on -- sallittehan minun esittää?
Hän kuuluu päivällisseuraamme."
Samassa Marcella esitettiin pitkälle, valkoveriselle naiselle, jonka
päätä koristi hyvin kuosikas musta, punanauhanen hattu ja joka
suosiollisesti ojensi hänelle kätensä.
"Olen kuullut niin paljon teistä puhuttavan!" sanoi lady Selina heidän
yhdessä astuessaan käytävää pitkin ruokasaliin. "Kuinka suurenmoista,
että olette ruvennut sairaanhoitajattareksi."
Marcella naurahti jotenkin väkinäisesti.
"Mitä vielä", sanoi hän, "meitä on vaikka kuinka monta."?
"Niin kyllä, mutta tehän puuhaatte niin paljon muuta. Herra Wharton on
kertonut teistä -- niin mieltäkiinnittävää."
Marcella ei vastannut mitään. Lady Selina mietti mielessään, että hän
oli hyvin kaunis, mutta aika kömpelö nuori nainen. Yhtäkaikki, ken
Aldous Raeburnin ja kolmekymmentätuhatta puntaa vuodessa on työntänyt
luotaan, ei ole tavallisten ihmisten joukkoon luettava, olipa hän
kömpelö tai ei.
"Tunnetteko täällä monta päivällisvieraistamme?" kysyi lady Selina
makeimmalla äänellään. "Kaiketi tunnette. Olettehan niin hyvä ystävä
herra Whartonin kanssa."
"Hän asui meillä viime vuonna", vastasi Marcella lyhyesti. "En, en
tunne ketään."
"Sitten kai saan mainita heidän nimensä. Teistä tuntuu paljon
hauskemmalta, jos tiedätte keitä he ovat. Eikö totta?"
Ja tuo ylhäinen lady luetteli hät'hätää vierasten nimet. Marcellasta
tuntui, että enimmät heistä olivat perin hienoa tai perin
vaikutusvaltaista väkeä, useista hän muisteli hämärästi kuulleensa
neiti Raeburnin juttelevan viime vuonna. Sitäpaitsi oli seuraan
liittynyt kaksi vanhoillista ministeriä ja pari kolme etevää
parlamentinedustajaa. Marcellaa tuo kaikki ihmetytti.
Marcellan oikealla puolella istui toinen ministereistä, vasemmalla
toisen nuori, kaunis yksityissihteeri. Rakastettavia vieruskumppaneita
he olivat kumpikin ja hyvin huomaavaisia tuntematonta kaunotarta
kohtaan. Ministeri, joka oli lordi Maxwellin läheinen tuttu, tahtoi
päästä selville siitä, oliko tämä neiti Boyce Aldousin entinen morsian.
Uteliaisuutensa kannustamana hän pani liikkeelle parhaat voimansa, että
saisi Marcellan puhumaan.
Mutta nuori tyttö kuunteli häntä vain puolella korvalla, hän ei
voinut olla yhtenään kiinnittämättä huomiotansa isäntäänsä ja tämän
pöytätovereihin. Oikealla hänestä istui lady Selina, vasemmalla
ministerin nuori, ihastuttava vaimo. Pöydän yläpäässä rouva Lane
ponnistelihe suonenvedontapaisesti pitääksensä keskustelua vireillä
lordi Alresfordin kanssa, joka, vaikka olikin vanhuuttaan jo puoleksi
höperö, esiintyi vielä niin mahdikkaasti ja varmasti, kuin otaksuisi
pääsevänsä pääministeriksi minä hetkenä hyvänsä. Mutta pöytäkeskustelu
olikin pääasiallisesti yleinen -- hilpeätä, huoletonta juttelua ja
juoruamista milloin parlamenttimaailmasta, milloin seuraelämästä tai
urheilualalta. Kaiken aikaa pallo lensi tottuneesta kädestä toiseen.
Ja Marcella yhä ihmettelemistään ihmetteli nähdessään, niitä osaa
Wharton tässä seurassa näytteli. Toisinaan hän tuokioksi ummisti
silmänsä loihtiakseen eteensä sen saman kuvan, minkä hänen tyttömäinen
mielikuvituksensa oli Mellorissa luonut Whartonista. Missä oli nyt se
yksinäinen, eriskummainen olento, jolle ylimykset kiukustuneina olivat
kääntäneet selkänsä, koska hän oli ruvennut köyhien ja sorrettujen
johtajaksi? Missä puhuja, joka vielä tunti sitten oli pitänyt hänet
sellaisessa jännityksessä? Nyt ei Marcellan korva tavannut muuta
kuin lystikkäitä juttuja Ascotin ja Newmarketin kilpailuista tai
vilkasta väittelyä ylhäisen maailman viimeisistä uutuuksista. Kaikkien
pöydässäolijain kanssa nuori sosialisti-edustaja näytti olevan
tuttavallisissa, toverillisissa väleissä, eikä heistä yksikään tuntunut
siitä pahastuvan tai sitä oudoksuvan sen enempää kuin sitäkään, että
hän tässä istui täysin siemauksin nauttimassa "rikkaiden joutilaiden"
ylellisyyttä ja huveja, joiden julmistunut vihollinen hänen olisi ollut
oltava maailman silmissä.
Mutta jo hetken kuluttua tämä Marcellan ensimäinen vaikutelma
haihtui jonkin verran. Hän alkoi oivaltaa vivahduksia, jotka ensin
olivat jääneet häneltä huomaamatta, ja hänen korvansa erotti tuon
ivaavan, kaksinaisen äänensävyn, joka niin usein oli nostattanut hänet
vastarintaan. Hän näki, miten hänen vieressään istuvat naiset toisinaan
kavahtivat taapäin, ikäänkuin olisivat leikitelleet eläimen kanssa,
joka samettimaisista käpälistään äkkiarvaamatta paljastaa näköisälle
repivät kynnet. Kaikki tämä pani Marcellan ymmälle, mutta osaksi se
myös kiusasi ja suututti häntä. Mies, joka tällä tapaa sirotteli
voimiansa, joka niin nopsasti tiesi sovitella purjeensa tuulten mukaan,
ei voisi mitenkään saavuttaa sitä yhtenäisyyttä ja lujuutta, joita
ilman ei yksikään kulje loistavaa tulevaisuudenrataa kohti. Hän tahtoi
puhutella häntä -- moittia häntä!
"Ei auta -- nyt täytyy lähteä", sanoi Wharton viimein laskien pois
lautasliinansa ja nousten ylös. "Lane, olethan sinä isäntänä sillä
välin? Terassilla kohtaamme jälleen."
"Kunhan vain löytää meidät!" sanoi Marcellan naapuri. "Tällaista
ahdinkoa en ole koskaan täällä nähnyt. Kumma mikä nautinto ihmisillä on
ahmia päivällisensä näissä rumissa ravintolahuoneissamme."
Marcella kuljetti hymyillen katsettaan ympäri autiota huonetta, missä
heidän pöytänsä oli asetettu kunniapaikkaan huoneen perälle. Hiukan
etäämpänä, oven kohdalla, istui kaksi pienempää päivällisseuruetta.
"Onko täällä vielä muitakin huoneita?" kysyi hän jotain sanoakseen.
"Yksi vain", sanoi häntä vastapäätä istuva nuori herra, joka oli
tullut Marcellalle esitetyksi, mutta jonka ei vielä ollut onnistunut
kiinnittää hänen huomiotaan puoleensa. "Mutta sen on anastanut tänä
iltana toinen suuri päivällisseura -- Raeburn on nimittäin koonnut
sinne suuren seuran", kääntyi hän viattomana ministerin puoleen. "Se on
harvinainen tapaus."
Ministeri vilkaisi nopeasti seuralaiseensa. Mutta tämä oli kääntynyt
lady Selinaan, vastatakseen erääseen kysymykseen ja jutteli edelleen
hänen kanssaan, kunnes noustiin pöydästä.
Kun väkijoukko taas tulvi ruokasalista terassille vievälle käytävälle,
riensi Marcella kiireimmiten rouva Lanen luo.
"Minä luulen", virkkoi hän -- "minä pelkään, että neiti Cravenin ja
minun täytyy lähteä. Eiköhän herra Lane -- eiköhän hän tahtoisi johtaa
meitä pois täältä -- kyllä me sitten saamme ajurin."
Hänen hätäinen, rukoileva katseensa hämmästytti rouva Lanea. Mutta
takaapäin puuttui väliin herra Lanen ystävällinen, raikuva ääni:
"Ei, hyvä neiti Boyce! -- sitä emme totta tosiaan voi suvaita -- ei, ei
-- jääkää edes puoleksi tunniksi -- meidän täytyy vielä juoda kahvia
ja ihailla kuutamossa terassia ja virtaa! Ja jollette tahdo palata
istuntosaliin äänestystä kuulemaan, hankimme sitten ajurin teille.
Katsokaa toki kuuta! -- ja vettä" -- he olivat joutuneet suurelle
terassille antavalle ovelle, -- "eivätkö ne houkuttele teitä jäämään?"
Tuskissaan Marcella katsahti taakseen. _Missä_ oli Edith? Tuolla
kaukana toisessa päässä! -- nähtävästi hyvin tyytyväisenä kahden tai
kolmen hauskan seuralaisen ympäröimänä. Hän oli kerrassaan avuton.
Ihmisvirta tempasi hänet mukanaan juttelevan herra Lanen kanssa
kuutamoiselle terassille, ja hän silmäili ympärilleen kauhun ja tuskan
vallassa, jota hän tuskin saattoi salata.
"Tulkaa katsomaan vettä", sanoi hän herra Lanelle, "ettekö tekin ole
sitä mieltä, että on hauskempi seisoa yhdessä kohti."
Herra Lane arveli, että hän oli väsynyt, ja talutti häntä kohteliaasti
istuvien ja kävelevien ryhmien välitse, kunnes he pääsivät sillan
kaidepuille, jonne jäivät seisomaan. Marcella koetti puhella ja ihailla
kuutamoista näköalaa, mutta itse asiassa hän kaiken aikaa sykkäilevin
sydämin piti varalla, kuuluisiko läheisyydessä ääniä tai askeleita,
joita hän pelkäsi. Että vielä lady Winterbournenkin piti tänne osua!
Kuinka kiusallista! Viimeksi tänä aamuna hänelle oli saapunut Melloriin
osoitettu kirje vanhalta ystävältään, joka oli hyvin harras saamaan
kuulumisia hänestä ja tietämään hänen osoitettansa.
"No, mitä piditte tämäniltaisesta puheesta -- Whartonin puheesta?"
kysyi herra Lane, hyvätuulinen parlamentinjäsen, jolle oli maallista
hyvää suotu enemmän kuin aatteita. "Se oli loistava, eikö ollut? --
puheena arvostellen. Sentapaiset puheet ovat minusta jonkinlaisia
varmuusventtiilejä. Antaa niitä vain tulla enemmänkin tuollaisia
mielipiteitä! Hyvää se vain tekee, että niistä väitellään. Sen minä
teille sanon, neiti Boyce, että alihuone on paras paikka, missä näitä
lahjakkaita nuoria miehiä voi kesyttää! -- Ensin heidän täytyy saada
pauhata -- ja kotvan kuluttua heistä on tullut kelpo väkeä. Kas -- kuka
siellä? -- no sehän on lady Winterbourne! mikä odottamaton yllätys."
Ja arvoisa parlamentinjäsen pudisti sydämellisesti kättä muhkean,
mustapukuisen naisen kanssa, jonka komealle, valkoiselle tukalle
kuutamo kimalteli.
"_Marcella_!" huusi naisen ääni.
Niin -- siinä _hän_ oli! juuri lady Winterbournen takana. Yhä yltyvässä
hämärässä hän oli seuralaisineen huomaamatta lähestynyt niitä kahta
henkilöä, jotka kaidepuihin nojautuneina seisoivat juttelemassa.
Marcella irtaantui kiireesti lady Winterbournen syleilystä, empi
silmänräpäyksen ja kurotti sitten kätensä Aldous Raeburnille. Hän oli
selin valoon, eikä Marcella niinmuodoin voinut nähdä hänen kasvojansa
pimeässä. Unohtumattomasti painui Marcellan muistiin hänen edessään
oleva kuva -- jykevä, tumma rakennus satumaisessa valaistuksessa
kimaltelevine goottilaisine akkunoineen -- joen sinervä juova, jonka
pinnalla levottomat valonsäteet heijastuivat -- ohi kiitävä höyrylaiva
kirkkaasti valaistune kajuuttineen -- ja tuossa hänen edessään tuo
tuttu, tumma hahmo.
Heidän katseensa sattuivat yhteen. Mutisiko Aldous jotain
tervehdykseksi? Marcella ei sitä tiennyt, niin hän oli kiihtynyt ja
onneton. Hän takertui paikalla kiinni lady Winterbourneen, sillä hän
aavisti, että hänen vanhan ystävänsä mieli oli melkein yhtä kuohuksissa
kuin hänen omansa.
"Oh! tulkaa pois -- tulkaa minun kanssani pois! -- Tahtoisin puhua
kanssanne!" änkytti hän hätäisesti ja veti lady Winterbournen mukaansa.
Lady Winterbourne totteli häntä hämmentyneenä, ja he poistuivat
terassille.
"Voi lapsi kulta, lapsi kulta!" huudahti vanha rouva -- "kuinka
omituista, että tapasimme _teidät_ täällä! Se on niin käsittämätöntä,
niin kauheata! Ei! -- sitä en tarkoita. -- Täytyyhän teidän tietysti
joskus joutua yhteen -- mutta eilen vielä hän kertoi minulle, ettei hän
ole teitä tavannut sen jälkeen kuin -- ja siksipä minä niin hätäännyin.
Kylläpä olin hupsu äsken. Kas niin -- jääkää tänne hetkiseksi ja
kertokaa jotain itsestänne."
Ja uudelleen he pysähtyivät joen partaalle. Nuori tyttö vilkaisi
hermostuneesti ympärilleen ikäänkuin peikkojen ahdistamana. Lady
Winterbourne rauhoittui, ja Marcella huomasi taas hänen piirteissään
ja katsannossaan tuon omituisen sekoituksen ankaraa traagillisuutta
ja vienoa, ujoa pehmeyttä, joka ennen vanhaan oli niin usein pistänyt
hänen silmäänsä. Marcella hyväili häntä hellästi, melkein kuin omaa
äitiänsä, ja suuteli hänen valkeata, rypistynyttä kättänsä pimeässä
kenenkään huomaamatta.
"_Niin_ hauskaa taas tavata teitä", sanoi hän kiihkeästi, "niin
hauskaa!"
Lady Winterbourne oli hämmästynyt ja liikutettu.
"Miksi ette ole kirjoittanut minulle riviäkään, paha lapsi! Tuskin
olen mitään saanut kuulla teistä -- eikä äidiltännekään saanut koskaan
mitään tietää. Milloin tulette minua tapaamaan -- vai tulenko minä
teidän luoksenne? En voi viipyä täällä nyt; tyttäreni Ermyntrude Welwyn
pitää kiirettä, sillä hänen on mentävä tanssiaisiin tänä iltana erään
nuoren tytön kanssa. Olipa se _omituista_", päivitteli hän uudelleen,
"olipa se omituista, että te ja hän satuitte tapaamaan toisenne juuri
tänä iltana! Hän lähtee huomenna Italiaan lordi Maxwellin kanssa,
näettekös!"
"Sen kuulin", sanoi Marcella levollisemmalla äänellä. "Tuletteko ensi
viikolla teelle minun luokseni? -- Minä kirjoitan vielä tarkemmin
milloin. -- Nyt meidän täytyy lähteä -- missä mahtaa ystävättäreni
olla?"
Ahdistunein mielin hän tähysteli terassille.
"Minä vien teidät joka tapauksessa takaisin Lanein luo", sanoi lady
Winterbourne, "vai yhdyttekö meihin?"
"Ei! ei! viekää minut takaisin Lanein luo."
"Äiti, tuletko nyt?" kuului etäältä naisen ääni. Samassa suhahti lady
Winterbournen luo kevyt ja siro pikku olento ja ruikuttava tytönääni
kuului sanovan:
"Lady Winterbourne kulta, kestää niin kauhean kauan, ennenkuin joudun
puetuksi ja kammatuksi. Minä suutun kamarineitsyeeni ja silloin tulen
oikein noita-akan näköiseksi. Ermyntrude saa hävetä, että otti minut
mukaansa. Tulkaa nyt!"
"Älähän itke, Betty. Et pääse yhtään mukaan, jos itket", nauroi lady
Ermyntrude. "Äiti, onko tämä neiti Boyce -- sinun neiti Boycesi?"
Hän ojensi Marcellalle kätensä ja he vaihtoivat keskenään parisen
sanaa. Lady Ermyntrude tarkasteli pimeässä kiinteästi ja uteliaasti
solakkaa vierasta neitiä, jota hän, kumma kyllä, ei ollut vielä
milloinkaan nähnyt. Marcella tuskin kuuli mitä hän sanoi. Hänen
huomionsa oli kääntynyt lady Winterbournen käsivarressa riippuvaan
hentoon tyttöseen, "Betyn" kauniisiin, lempeihin silmiin -- jotka
vakavasti ja ujosti häntä tähystelivät -- otsaa peittävään, vaaleaan
kutripilveen, pitkään, suippoon leukaan, ihastuttaviin pikku kasvoihin.
"Eipä näy _teistä_ olevan mitään apua!" sanoi Betty viimein
traagillisella äänellä. "Kai minun poloisen on yksin kotiin mentävä
jonkun poliisimiehen turvissa. Herra Raeburn!"
Aldous, joka seisoi toisessa ryhmässä heidän takanaan, erkani
seurastaan ja lähestyi verkalleen.
"Herra Raeburn! Ermyntrude ja lady Winterbourne aikovat viettää yönsä
täällä, ellette aio heitä estää. Hankkikaapa toki minulle joku ajuri!"
Samassa Marcella keksi Edithin, joka parin parlamentinjäsenen kanssa
astuskeli heitä kohti huolettomasti ja hilpeästi jutellen.
"Oh! tuossahan hän onkin -- tuossa tulee ystäväni!" huudahti Marcella
helpottuneesti. "Hyvästi -- hyvästi!"
Hän kiirehti tiehensä, mutta huomasi samassa, että Aldous Raeburn
seisoi silmänräpäyksen ajan yksikseen. Vimmastunut Betty oli harpannut
hänen luotaan ahdistamaan jotain toista seurasta eksynyttä.
Silmänräpäyksessä Marcella totteli sisäistä tunnesysäystä, jota hän ei
voinut vastustaa, vaikka tiesi uteliaiden katseiden seuraavan itseään.
Hän astui Raeburnin luo.
"Miten on lordi Maxwellin laita?" kysyi hän kiireisellä ja vapisevalla
äänellä. "Olen niin pahoillani siitä, että hän on sairas -- en ollut
ensinkään kuullut -- minä -- --"
Hän ei rohjennut katsoa ylös. Aldous Raeburnin äänikö se oli, joka
vastasi?
"Kiitos. Olemme olleet hyvin levottomat hänen tähtensä; mutta nyt
lääkärit jo antavat parempaa toivoa. Huomenna viemme hänet etelään."
"Marcella! viimeinkin!" huudahti Edith Craven, käyden kiinni
ystäväänsä. "Ettäkö minä muka olen seuranpettäjä? Lorua; sinähän se
minusta hävisit. Mutta tuossahan herra Wharton jo tulee takaisin. Nyt
minun täytyy mennä -- tule jättämään hyvästi -- kaikki puuhaavat jo
lähtöä."
Aldous Raeburn nosti hattuansa. Marcella tunsi itsensä nöyryytetyksi,
tuska -- katkera harmi valtasi hänet. Tuo vieras, kylmä ääni! nuo
tylyt, väkinäiset sanat! -- Katuvana Marcella oli yhtä hillitön
kuin hätyyttävänäkin -- ja nyt hän kiihkeästi sovintoa ikävöiden
oli lähestynyt Aldousia -- toivoen jotenkuten voivansa saada
hänet tuntemaan, että hän oli "kovasti pahoillaan", kuten hänen
lapsena oli tapana sanoa. Aldous oli kyllä oikein hänet ymmärtänyt,
siitä ei epäilystäkään. Hän paremmin kuin kukaan muu tiesi, miten
peruuttamattomasti heidän välinsä oli purkautunut. Mutta kun
elämässä sitten viisastuu, kuten Marcella on tehnyt, kun lopulta
huomaa katkerasti loukanneensa, kenties vahingoittaneensakin toista
ihmisolentoa, eikö silloin ole lupa katkoa muotojen sitovat kahleet,
astua tuon ihmisen luo ja avomielisesti myöntää olleensa väärässä?
Eikö ole oikeutta koettaa tällä keinoin saavuttaa sisäistä sovintoa ja
omantunnon rauhaa?
Mutta hänet oli työnnetty pois -- heitetty syrjään -- ja sen oli tehnyt
miehistä hienotunteisin ja ylevämielisin! Hän astui terassia pitkin
ikäänkuin sumuverho silmillään, mitään näkemättä, pureskellen huultansa
ja taistellen suuttumuksen kyyneliä vastaan. Tuo hämäränsekainen
kaipuu, jonka alkusyytä hän ei itsekään tuntenut, oli myrskyten
täyttänyt hänen sielunsa ja pakottanut hänet lähentelemään miestä, joka
kerran oli rakastanut häntä, mutta joka nyt näytti vain ylenkatsovan
ja paheksuvan häntä. Hän oli pitänyt niin ymmärrettävänä, niin melkein
asiaan kuuluvana, että Aldous rakastuisi häneen! Mistähän mahtoi
johtua, että häntä nyt niin kirvelsi rakkauden ja vaikutusvallan
kadottaminen? Hän ei ollut koskaan rakastanut Aldous Raeburnia --
hän oli huolettomasti lupautunut hänelle ja sitten ravistanut hänet
pois luotansa tuntematta rahtustakaan omantunnonvaivoja. Ja sittenkin
Raeburnin muutamat kylmät sanat -- hänen ylpeä, karttava käytöksensä
olivat synnyttäneet hänessä niin viiltävän tuskan, että hän tuskin
saattoi sitä kestää. Hän tunsi äkkiä olevansa niin yksinäinen ja
onneton!
Mutta onnellinen hänen sittenkin _täytyi_ olla! -- _täytyi_ olla
rakastettu! Tähän outoon tulokseen hänen raskas, vaivalloinen
työvuotensa oli lopultakin hänet johtanut.
* * * * *
"Oh, rakas rouva Lane, olkaahan nyt niin herttainen!" kuului Whartonin
ääni. "Vain parisen pientä kierrosta vielä! Sitten tulee äänestys, ja
sitten me kaikki lähdemme lepäämään laakereillemme!"
Siinä tuokiossa hän jo oli Marcellan vieressä, avopäin, säteilevänä,
vieläpä häikäilemättömänäkin, kuten hänen oli tapana kiihtymyksen
hetkinään. Tullessaan terassille hän näki Marcellan puhelevan Raeburnin
kanssa, mutta hänen ajatuksensa olivat tällä hetkellä niin yksinomaan
uppoutuneet hänen omiin muistelmiinsa, etteivät toisten asiat -- ei
Marcellankaan -- tällä hetkellä merkinneet hänelle mitään.
Tyydytetyn turhamaisuuden ja kiihottuneen kunnianhimon hymy päilyi
hänen huulillaan, ja hänen hilpeää mielialaansa kartutti yhä
Marcellan mieluisa läsnäolo. Milloin rohkein, milloin tuttavallisin
sanoin hän osoitti nuorelle neidille kunnioitusta ja mairittelevaa
huomaavaisuutta, ja hän tiesi kyllä, että tämän illan tapahtumat olivat
tuntuvasti kohottaneet hänen merkitystänsä ja arvoansa Marcellan
silmissä.
Marcellakin saattoi tänään, Whartonin mielihyväksi, riemuita voitosta.
Hänen korvissaan surisi lakkaamatta ne huomautukset, joita terassilla
liikkuvat ihmiset yhtenään tekivät. Marcellan kauneudesta. Raha -- tuo
_kirottu_ raha! -- ellei se olisi vastassa, niin --! Voisiko ylöspäin
kiipeävä valtiomies koskaan toivoa itselleen häikäisevämpää puolisoa?
Viisi minuuttia venyi kymmeneksi, ja kun alihuoneen jäsenet viimeinkin
riensivät äänestämään ja Whartoninkin täytyi riistäytyä irti, silloin
ei Marcellakaan enää tuntenut olevansa yksinäinen ja hyljätty, ja hän
oli antanut Whartonille enemmän syytä kuin milloinkaan ennen pitää
häntä kauniina ja rakastettavana.