Wharton oli valinnut itselleen syrjäisen sopen alihuoneen kirjastossa.
Tuolilla hänen vieressään virui hajanaisia paperiliuskoja, toisia
oli hänellä kädessä ja polvellaan. Oli perjantai-iltapuoli; istunto
oli jo alkanut parlamentissa, ja hän vilkaisi hätäisesti viimeistä
kertaa puheensa muistiinpanoihin, lisäten siellä täällä sanasen tai
lauseen lyijykynällään tai tuolloin tällöin avaten nidoksen parlamentin
asiakirjoja, kun tahtoi saada jonkin viittaamansa kohdan tarkistetuksi.
Muuan vanha, parrakas maalaisedustaja, silmälasit nenällä, tuli samaan
nurkkaan hakemaan erästä vanhaa puhetta. Hän heitti uteliaan katseen
Whartoniin, jota hän tunsi vain parlamenttiajalta.
"Hermostunut, heh?" sanoi hän sovitellen silmälaseja nenälleen
voidakseen paremmin tarkastaa ensin Whartonia ja sitten etsittäviä
vuosilukuja.
Wharton kokoeli papereitaan.
"Eipä juuri."
"Mutta teidän yleisönne ei yhtäkaikki ole kehuttava!" virkkoi toinen
poistuen kirjoineen.
Wharton tuijotti lakea kohti ja näytti vaipuneen unelmiin. Mutta
uneksiva ei hänen katseensa ollut eikä hän nähnyt mitään. Ei hän
puhettansa ajatellut, ei liioin äskeistä huomautusta. Marcella Boycea
hän ajatteli.
Marcellan jättämä vaikutelma häneen heidän kohtaamina jälkeen oli
ollut samaa laatua -- vaikka paljon elävämpi ja tuntuvampi -- kuin se,
minkä nuori tyttö oli hänestä saanut. Whartonillekin häämötti heidän
tuttavuutensa uudistumisesta uutta elämännautintoa. Missä olivat hänen
ajatuksensa olleet kaiken aikaa? _Unohtaa_? -- tuollaista Luojan
luomaa! Sehän oli sulaa hullutusta! Ei vaan sellaisia naisia, noin
kauniita, henkeviä ja uljasryhtisiä, kohdata joka kadulla!
Nyt hän palavasti halusi kehittää asiaa edelleen, solmia entiselleen
vanhat tuttavalliset välit -- olipa seuraus siitä vaikka mikä.
Mellorissa hän ei varmaankaan ollut osannut antaa hänelle täyttä arvoa.
Silloin ei neiti Boyce poissa olevana ollut koskaan kyennyt kiehtomaan
hänen ajatuksiaan samalla tapaa kuin nyt tämän viimeisen tapaamisen
jälkeen.
Marcellan sairaanhoito-toimi ja yksinkertainen elämä Lontoossa
oli tietenkin pelkkää leikittelyä. Siitä hän on vain paljon
mieltäkiinnittävämpänä ja kehittyneempänä personallisuutena ylös
pullahtava. Mutta sen pitää tapahtua pian. Hallitseminen ja loistaminen
on tämän tytön ammattia, samaten kuin kivien kantaminen on muurarin.
Kautta pyhimysten! mitä antaisikaan lady Selina moisesta kauneudesta!
Näiden molempien pitää tutustua toisiinsa. Nuori sosialisti-edustaja
älysi vallan hyvin, että mies, joka saattaa Marcella Boycen Lontoon
seuraelämässä tunnetuksi, tekee aimo palveluksen ei vain hänelle, vaan
itselleenkin. Ja kätkössä ei neiti Boyce enää saa olla. Muut hoitakoot
köyhälistön sairaita ja levittäkööt telttansa työväen rakennuksiin
ja _eläkööt_ kansanvaltaisesta, sen sijasta että saarnaavat sitä.
Marcellan ulkomuoto oli hänen kohtalonsa luoja. _Il ne faut pas sortir
de son caractère_ (Luonteestansa ei pidä kenenkään luopua).
Hän havahtui mietteistään Bennettin lähestyessä.
Bennettin suopeat kasvot osoittivat huomattavaa närkästystä.
"Hän on itsepintainen", sanoi hän Whartonin hypähtäessä pystyyn ja
tervehtiessä häntä. "Lavertelee omastatunnostaan -- ja muuta lorua.
Hän näyttää järjestäneen kaikki valmiiksi, mutta toivoakseni hän ei
kuitenkaan saa paljon vahinkoa aikaan."
"Paitsi itselleen", vastasi Wharton kuivan katkerasti. "Hitto vie,
jätetään rauhaan koko mies!"
Bennett ja hän juttelivat vielä jonkun aikaa taktillisista
kysymyksistä. Wilkins oli luonnollisesti taas esiintynyt puolueen
riitapukarina -- puolueen, joka ei vielä ollut järjestynytkään,
vaikka joka päivä vei sen lähemmäksi tätä päämäärää. Tämäniltaisen
väittelyn tuloksista arveltiin paljon riippuvan. Whartonin esitys,
joka vaati kahdeksantuntista työpäivää laillisesti vahvistettavaksi
kaikille ammateille, oli nykyhetkellä polttava kysymys työväenpiireissä
kautta koko maan, ja äskeiset tapahtumat olivat aiheuttaneet sen,
että esityksellä nyt oli paljon suurempi merkitys ja kantavuus kuin
sen ensimäisessä julkisessa käsittelyssä. Siksipä Wharton ja Bennett
arvelivat kumpikin, että jos heidän tänä iltana onnistuu saada aikaan
sen verran, että jotakuinkin käytännöllisiä ehdotuksia esitetään
maltillisessa muodossa ja puolue ainakin ulkonaisesti esiintyy
yhtenäisenä ja lujarintaisena, niin on siitä arvaamattoman suuri
hyöty ei ainoastaan itse asialle, vaan myöskin työväenpuolueelle
kokonaisuudessaan, sen asema parlamentissa kun on melkoisesti lujittuva
siitä.
"Toivottavasti minun puhevuoroni joutuu ennen päivällistä", sanoi
Bennett poismennessään. "Olisin mielelläni tunnin aikaa vapaana.
Äänestykseen ei arvatenkaan päästä ennen puolta yhtätoista."
Bennettin lähdettyä Wharton seisoi kotvan aikaa kädet taskuissa
hartaasti tuumivan näköisenä. Hän ei ollut vähääkään selvillä siitä,
mille kannalle Bennett aikoi asettua pariin kohtaan nähden hänen
esityksessään. Vaikkapa Whartonin tuttavuus tuon pikku miehen kanssa
oli pitkäaikainen, oli hän harvoin oikein vapaa hänen seurassaan.
Bennett oli merkillisen salamyhkäinen. Wharton oli jotakuinkin
varma siitä, mihin hän aikoi käyttää vapaatuntinsa. Erään kuuluisan
metodistisaarnaajan piti tänä iltana puhua parlamenttitalon
lähiseutuvilla. Kadut olivat täynnä ilmoituksia.
No niin! seuratkoon itsekukin mielihalujansa.
Hän katsoi kelloaan. "Joko niin myöhä!" huudahti hän. Vilauksessa hän
jo oli käytävällä ja juoksi joustavin, poikamaisin askelin portaita
ylös kohti naisten lehteriä.
Ryhdikäs ovenvartia tervehti häntä huomattavan kohteliaasti. Wharton
oli yleensä palveluskunnan suosikki.
"Molemmat neidit ovat jo tulleet, sir. Heillä on etupaikat -- ei vielä
ole tungosta sir -- mutta kyllä pian tulee."
Wharton veti lehterin verhon syrjään ja kurkisti sisään. Aivan oikein!
-- siinä se oli tuo tumma pää uteliaasti eteenpäin kumartuneena,
melkein kiinni siinä ristikossa, joka edessä ympäröi sitä häkkiä, johon
alihuone pistää naiskuulijansa.
Hän katsahti hätkähtäen ylös kuullessaan Whartonin äänen korvansa
juuressa.
"No, nyt saamme kuulla kuka kukin on. Miksi emme näe puhemiestä? -- ja
missä on hallituksen paikka? -- Oh, nyt näen. Ja kuka se on tuo, joka
nyt puhuu?"
"Kas, ja minä kun luulin, että teillä olisi kaikki selvillä", sanoi
Wharton ja pujahti istumaan tyhjälle tuolille heidän viereensä,
tervehdittyään neiti Cravenia. "Kuinka minä rohkenen ruveta opettamaan
entisen puhemiehen jälkeläistä?"
"Kaikki tuntuu todellakin niin tutulta, kuin jos itse kuuluisin tänne",
sanoi Marcella maltittomasti; "mutta siitä huolimatta en tunne ketään
ulkonäöltä. Missä istuu herra Gladstone? Vai tuossako? Edith, Edith,
katsohan! -- hän on juuri tullut sisään! Oh, älähän ole niin mahtava,
vaikka olet ennenkin täällä ollut -- etpä kumminkaan tunne puoliakaan
näistä ihmisistä!"
Ääni oli hilpeä ja vallaton kuin lapsen.
"Syystä että olen likinäköinen", virkkoi Edith Craven tyynesti; "mutta
ei sinun silti tarvitse näyttää minulle herra Gladstonea."
"Oh, hyvänen aika, hyvänen aika! -- olkaapa nyt hiljaan! Herra Wharton,
missä ovat irlantilaiset? Voi kuinka hauskaa, jos tänä iltana syntyisi
tuollainen Irlanninkysymys-kahakka. Entä missä te itse istutte? --
Vai tuossa -- ja siinä on herra Bennett -- ja tuo mustapintainen
mies tuossa on herra Wilkins, jonka näin Hallinilla -- hän ei ole
ystäviänne, vai mitä?" Marcella nojautui tuolinsa selkänojaan ja
tarkkasi Whartonia tutkivasti.
"Kuka? Wilkins? Sitä voitte kysyä minulta myöhemmin illalla!" sanoi
Wharton murtaen ylenkatseellisesti suutaan; "kyllä hän tänä iltana
koettaa parastansa tehdäkseen itsensä ja meidät naurunalaisiksi --
saadaanhan nähdä! Muuten varsin rakastettavaa teiltä toivoa meille
Irlanninkahakkaa! -- jos ei minulta tänä iltana luonnistu, on asia
hukassa."
"No sitten peruutan tietysti sanani!" sanoi Marcella päättävästi. "Tuo
on siis Irlannin valtiosihteeri, joka nyt vastaa, eikö niin? Hyvänen
aika, kuinka kaikki ovat kohteliaita. Tämä ei tottakaan ole mikään hyvä
paikka demokraatille, herra Wharton -- minä huomaan olevani hirveästi
rakastunut hallitukseen. Mutta kuka tuo sitten on?"
Hän kurotti kaulaansa. Wharton ei puhunut mitään. Siinä samassa
Marcella kavahti kiireesti taapäin.
"En nähnyt", sopersi hän; "täällä joutuu niin ymmälle."
Hallituksen jäsenten penkin päästä oli ryhdikäs mies noussut seisomaan
vastatakseen johonkin, joka koski sisäasiainministeristöä. Marcella
näki nyt Aldous Raeburnin ensimäistä kertaa sen jälkeen, kuin he olivat
eronneet toisistaan Mellorin vierashuoneessa.
Tyttö kääntyi aivan äänettömäksi ja nojautui tuolinsa selkänojaan.
Mutta Whartonin valpas silmä huomasi, että hän sekä katseli että
kuunteli tarkkaavasti, niin kauan kuin puhujan kuuluva ääni kajahti
salissa.
"Hän suorittaa tuollaiset tehtävät aika hyvin", sanoi Wharton
huolettomasti arvellen viisaimmaksi tarttua härkää sarvista kiinni.
"Ei milloinkaan yhtä sanaa liikaa ja aina asiassa. Näettekö tuota
valkopäistä miestä tuolla nurkassa? Hän on pitkäpiimäisyys eläväksi
olennoituna. Kun hän tänä iltana nousee puhumaan, kiirehtii alihuone
päivällistä haukkaamaan. Minä tulen hakemaan teitä ja uskon teidät
eräälle tuttavalleni -- Straffordshiren edustajalle, herra Lanelle,
jolla on vaimonsa täällä. Olen tilannut pöydän ja vähän aikaa saan
minäkin olla seurassanne. Ikävä kyllä, en voi kauan olla poissa
alihuoneesta koska lakiehdotus on minun; mutta he pitävät teistä hyvää
huolta."
Tytöt vilkaisivat toisiinsa hiukan arasti. Päivällisestä ei ollut ollut
mitään puhetta, mutta Wharton näytti pitävän asian sovittuna, ja he
suostuivat vastustelematta. Marcellalla oli "vapaapäivä" ja hän sai
tehdä mitä halutti.
"Hyvästi sitten", sanoi Wharton nousten seisomaan. "Kahdenkymmenen
minuutin kuluttua olen tulessa. Toivottakaa, että pelastun siitä ehein
nahkoin."
Marcella katsahti häneen hymyillen. Mutta hänen eloisuutensa
oli tuokioksi masennettu, ja Whartoniin vaikutti tämä äkillinen
tuulenvaihdos melkein lamauttavasti. Tuhat tulimmaista, pitikö tuon
Raeburnin hahmon taas kummitella tänäkin iltana!
Whartonin kadottua Marcella kumartui jälleen eteenpäin ja istui hyvän
aikaa äänetönnä katsellen alas joutuisasti täyttyvään istuntosaliin.
Aldous Raeburn istui taaksepäin nojautuneena paikallaan ja tähysteli
kattoa. Marcella tiesi vallan hyvin, että Raeburnin oli mahdotonta
nähdä häntä, mutta sittenkin hän tavantakaa vetäytyi taapäin, ikäänkuin
peläten, että toisen silmät voisivat äkätä hänet. Kasvot olivat hänestä
vanhemmat ja omituisen kalpeat, mutta tottapa lienee valo siihen ollut
syypää, koskapa Marcella näki saman kalpeuden muissakin.
"_Sillä hetkellä annoin itselleni lupauksen pyhittää sinulle, mikä
minussa parasta on!_" Nämä sanat sukelsivat esiin hänen muistissaan ja
polttivat siellä kuin kivistävät haavat. Tuoko mies -- joka nyt on niin
välinpitämätön, niin tiedoton hänen läsnäolostaan -- tuoko se kerran
lausui ne hänelle hellyyden intohimossa, jota hän nyt häpesi ajatella!
Ja nyt -- nyt olivat välit niin lopussa, ettei enää vaihdettu edes
pienintä sanaa. Heidän laivansa eivät milloinkaan enää kohtaa toisiaan
elämän merellä. Tämä ajatus oli jäätävä kuin kuoleman käsi -- ja
kumminkin hän oli omin käsin pystyttänyt sen vallin, jonka läpi hänen
ei enää ollut luvallista murtautua.
Sitten hän päättävästi tempautui irti muistelmistansa. Turhaa surra
asioita, joita ei enää voi parantaa! Vielä pahemmin hän olisi
menetellyt, jos hän kaikesta huolimatta olisi mennyt naimisiin
Aldous Raeburnin kanssa. Eikä suinkaan hän aikone iankaiken jäädä
naimattomaksi. Mieluummin Marcella uskoi Frank Levenin olevan oikeassa
kuin Hallinin. Mieletöntähän olisi otaksua, että Raeburn surisi
häntä halki koko elämänsä. Ei kellään ollut vahvempia taipumuksia
perhe-elämään kuin hänellä. Entä tyttö -- tuo pieni tanssiva,
keimaileva tyttö! -- no niin, tapahtuuhan sellaista joka päivä.
Ei Raeburnin vaimon pitänyt omin neuvoin mietiskellä tai pohtia
pulmallisia kysymyksiä. Ei, vaan virkistää ja huvittaa miestänsä.
Marcella koetti ajatella kaikkea tätä yhtä kylmän järkevästi, kuin
äidin oli tapana. Yksi seikka ainakin selvisi hänelle nyt -- se
merkillinen tosiasia, ettei hän tähän asti ollut kertaakaan älynnyt
Aldous Raeburnia personallisuudeksi, itsenäiseksi ihmisolennoksi.
"Hän oli vain palanen dekoratsionia draamassani viime vuonna", mietti
hän vilpittömän katumuksen pistos mielessään. "Olkoon hyvillään että
minusta pääsi!"
Mielenrauha alkoi jälleen palata, ja kun Raeburn lopulta, vaihdettuaan
parisen sanaa äsken saapuneen ministerin kanssa, äkkiä katosi
puhemiehen istuimen taa, kiintyi hänen huomionsa alhaalla olevaan
näytelmään yhtä hartaasti kuin ennenkin.
Sali täyttyi nopeasti. Muut kysymykset oli jo miltei loppuun käsitelty,
ja pian oli alkava illan suuri puhe, joka jo jonkun aikaa oli pitänyt
vireillä yleisön odotusta niin parlamentissa kuin sen ulkopuolella.
Ylähuoneen jäsenet purjehtivat lehterille; salissa hänen alapuolellaan
tapahtui sanomalehtireportterien vaihdos, ja jotkut tottuneimmat heidän
joukossaan, jotka tähän asti olivat kuunnelleet keskustelua ainoastaan
puolella korvalla, alkoivat reipastua ja asetella papereitaan
kuntoon. Irlantilaiset, vastustuspuolue, hallitus -- kaikki olivat
täysilukuisesti saapuvilla, ja ovelle oli ryhmittynyt iso joukko
edustajia.
"Siinä hän on!" huudahti Marcella ehdottomasti, ja hänen valtasuonensa
iski tuimasti, kun Whartonin joustava, nuorekas vartalo raivasi
itselleen tietä läpi väenahdingon. Hän istahti erääseen nurkkaan
lähelle käytävää ja pani hatun päähänsä.
Viiden minuutin kuluttua hän oli taas pystyssä ja puhui tarkkaavalle
ja tungeskelevalle kuulijakunnalle. Hänen äänensä oli kirkas, hiukan
kova, mutta herkkä taipumaan hienoimpienkin tunnevivahduksien mukaan.
Marcellassa tämä ääni ensi alussa puistutti henkiin tärisyttäviä
muistoja.
Mutta sitten hän tapasi itsensä kuuntelemassa niin levottomana ja
tuskaisena, kuin olisi hänellä itsellään personallista etua ja
mainetta odotettavana puheen menestyksestä. Ensin häntä kiusasi ja
suututti kuulijain näennäinen välinpitämättömyys. Oliko mahdollista
kenenkään, jolla ei ollut vuosikausien harjaantumista, tehdä mitään
vaikutusta tuohon ihmisjoukkoon! Siitä puuttui tykkänään se pirteys
ja vastaanottavaisuus, joka suurille joukoille on ominaista; kukin
yksityinen näytti huolehtivan yksistään omista puolueharrastuksistaan
ja asettuvan välinpitämättömäksi kaikelle muulle. Ja tuo kumea,
epäselvä murina oli varmaankin olevinaan sitä, jota sanomalehdet
sanovat "_hyvä-huudoiksi_"?
Mutta alhaalla Whartonin ääni kaikui edelleen; kohta kohdalta hän
selosti ehdotustansa; ilmapiiri lämpeni, ensimäinen vaikutelma haihtui,
ja tuossa tuokiossa istuntosali tarjosi tykkänään toisen näyn. Filosofi
saattaa nykäyttää hartioitaan parlamentille, kirjailija, joka ei sinne
kuulu, sanoo sitä pilkalla "narrien laivaksi"; mutta kummallakaan ei
ole hartaampaa toivomusta kuin tulla sinne valituksi, ja kumpikin
uhraisi oikean kätensä, jos onnistuisi siellä mainetta saavuttamaan.
Miksi? Koska se sittenkin on keskus -- valtiokoneiston toimeenpaneva
voima. Siinä istuu miehiä, joiden avut samoin kuin puutteetkin
määräävästi vaikuttavat tuon "uupuneen Titaanin" kohtaloon, jota me
sanomme isänmaaksi. Siinä käsitellään asioita, jotka vielä tulevia
sukupolvia koskevat, eikä vain käsitellä, vaan pannaan toimeen
-- huonosti ja puutteellisesti kenties -- mutta pannaan toimeen
kumminkin. Siinä menneisyys ja nykyisyys lyövät kättä. Ja tästä
ajatuksen siirtymisestä toimintaan kehkeytyy tavattoman kiihkeä ja
runsassisältöinen henkinen elämä -- elämä, joka tempaa mukaansa
katsojan niin hyvin kuin toimivan henkilön itsensä, isänmaanystävän
yhtä suuressa määrässä kuin seikkailijan.
Tällaisia aatoksia ja tunteita elehti nyt Marcellassa. Äkkiä tuntui
hänestä, kuin hän olisi muuttunut Whartonin paikalle, näkisi hänen
silmillään, tuntisi hänen hermoillaan. Puheen menestys oli jo taattu!
Huone oli vallattu, se kuunteli jännittyneenä. Säkenöivän kyvykkäästi,
maltillisesti, käytännöllisesti -- ennen kaikkea maltillisesti
selviteltiin sille asiata, joka jo kyllä ennaltaan oli osittain ja
paikka paikoin tuttua, mutta jota tähän asti oli pilannut ja pahaan
huutoon saattanut toiselta puolen liikanainen intoilu, toiselta
tietämättömyys.
Luotuaan lyhykäisen historiallisen katsauksen Englannin "työpäivään" ja
tehdasasetusten syihin ja seurauksiin Wharton siirtyi ylimalkaisesti
selostamaan asiaintilaa nykyhetkellä, selitteli nykyistä tuntijakoa,
työmiehen vaatimuksia, kasvavaa tarkastuksen tarvetta valtion
puolelta. Hän osoitti, mitenkä nämät toimenpiteet olisivat käytäntöön
saatettavat, ja kuvaili, mitä seurauksia siitä saattoi odottaa,
ei ainoastaan tehtaantyöntekijäin olosuhteisiin, vaan myöskin
työttömien suuriin laumoihin, palkkoihin, tuotantoon ja Englannin koko
taloudelliseen tulevaisuuteen. Eikä puhuja hetkeksikään hellittänyt
vähemmäksi kuulijainsa mielenkiintoa. Kaikissa eri kohdissa hän koki
lieventää vaikeuksia ja pelokkaita arveluja, ja kun hän käsiteltyään
perinpohjaisesti ja mestarillisesti yksityiskohtia, tuli puheensa
loistokohtaan ja loppuun, missä hän ivasi kapitalistien kauhistusta,
todisti oikeaksi työntekijäin vaatimuksen saada itse määrätä
työehdot ja loihti esiin tulevaisuudenkuvan uudestimuodostuneen
työmiesyhteiskunnan kodista, jossa asustaa vapaita ihmisiä, joiden
harrastukset eivät rajoitu elämän välttämättömimpiin tarpeisiin, vaan
jotka muiden kansalaisten tavoin saattavat nauttia osansa mukavasta
elämästä, tieteistä ja huvituksista -- silloin ei kuulunut yhtä
vastaväitteen sanaa täyteen ahdetuilta penkeiltä hänen edessään
ja takanaan. Alihuone sietää ylimalkaan vain tunnustetun suurilta
puhujiltaan moista "huikentelevaa" puhetapaa. Mutta tämä nuori
edustaja oli pitänyt heitä kaiken aikaa valppaina, ja siksipä häntä
kärsivällisesti kuunneltiin loppuun asti. Sitäpaitsi hän oli erittäin
sulavasti mairitellut hallitusta, ja jos kohta vapaamieliselle
puolueelle syötettiin monta kirpeätä totuutta, niin sitä sittenkin
kohdeltiin niin suvaitsevasti ja kunnioittavasti, ettei se pitkiin
aikoihin ollut semmoista saanut osakseen työväenpuolueen taholta.
"Osaa se mies esiintyä, heh?" sanoi muuan entinen hallituksenjäsen
vierustoverilleen vastustuspuolueen etupenkillä, kun Wharton istui
paikalleen sen yleisen levottoman sorinan ja liikehtimisen aikana,
joka tavallisesti seuraa menestyksellä pidettyä puhetta, josta kaikki
pyrkivät lausumaan mielipiteensä. "Onpa se toista kuin viimevuotiset
puheet."
"On niinkin, vahinko vain, että hänen kuvauksensa ei rahtuakaan vastaa
todellisuutta", murahti vastaan puhuteltu.
"Vai niin! vai on se teidän ajatuksenne?" naurahti toinen. "Ahaa, he
ovat pistäneet valjaisiin vanhan Dennyn. Kai tässä silloin täytynee
jäädä kuuntelemaan." Ja hän laski taas pois hattunsa, jonka hän oli
ottanut käteensä aikoessaan poistua.
Naisten lehterillä Marcella oli sillä välin heittäytynyt tuolilleen
syvään henkäisten.
"Kuka nyt enää tämän jälkeen välittää muista", sanoi hän ja hyvän aikaa
hän istui tuijottaen alas saliin kuulematta sanaakaan siitä, mitä
tuo kyvykäs, purevakielinen ja asiaan perehtynyt, hallitusmielinen
tehtailija puhui. Marcellan draamalliset ja esteettiset vaistot -- ja
niitä oli hänessä vaikka kuinka monta -- olivat puhujasta ja puheesta
saaneet tarpeeksi kiihoketta ja tyydytystä.
Ja vielä enemmänkin. Wharton oli puhunut raatajista ja köyhistä, ja
kun hän oli lopettanut sanottavansa, oli hänen äänessään ja sanoissaan
ollut voimaa ja lämpöä, joka todellakin pulppusi puhujan sydämen
vakaumuksesta; ja tämä tyttönen, joka hillittömään tapaansa oli
antanut oman elämänsä köyhien palvelukseen, seurasi häntä sana sanalta
intohimoisella jännityksellä. Mutta yhtäkaikki, omaksi ihmeekseenkin,
hän ajatuksissaan asettui arvostelevalle ja epäävälle kannalle
Whartonin ehdotusten ja suunnitelmain yksityiskohtiin nähden. Vielä
vuosi sitten hän oli terävänäköisyydessä ja maailmanviisaudessa ollut
melkein kuin vastasyntynyt lapsi Whartonin rinnalla. Nyt hän ensimäistä
kertaa tunsi henkisesti kasvaneensa ja olevansa riippumaton.
Mutta nämä vähäiset vastaväitteet samassa taas hälvenivät siihen
lopulliseen vaikutelmaan, jonka puhe oli häneen jättänyt -- ja jäljellä
oli vain romanttinen mielenkiinto puhujaa, näyttämöä ja Whartonin
vastaista kohtaloa kohtaan.
Edith Craven silmäili häntä kummeksien ja huvitettuna. Hän ja hänen
veljensä olivat puhdasrotuisia venturisteja -- ja siksipä kaikkia
mielenpurkauksia, tulivatpa ne ystävän tai vihamiehen suusta,
vastaanotettiin hiukan kyynillisesti. Venturisti on sosialisti,
joka ei siedä korupuheita, ja niinpä hän mauttomaksi tuomitsee
sellaisen sosialismin, joka ei pysty julkisuudessa toimimaan ilman
kiihkoisaa tunteiden paljastusta. Edith Craven arveli, että Marcella
kaikesta huolimatta oli nyt melkein yhtä kehittymätön kuin ensimäisen
Lontoon-aikansa päivinä.
"No, nyt siitä päästiin", huudahti Marcella keventyneellä mielellä,
"Mutta kuka se? Voi, tuo iljettävä _Wilkins_!"
Hänen äänensä ilmaisi inhoa. Wilkins oli poukahtanut pystyyn samalla
hetkellä kuin Whartonin vanhoillis-vastustaja oli istahtanut
paikalleen. Toinenkin mies samalla puolella kohosi pystyyn, mutta
mustapäinen, murjottava Wilkins seisoi siinä niin myötenantamattomana,
että toisen täytyi väistyä. Wilkins oli tuskin lasketellut suustaan
pari lausetta, kun salissa jo oltiin selvillä siitä, että jotain
hauskaa oli tulossa, ja ihmiset tulvivat uudelleen sisään. Ja
kyllä olikin draamallinen tämän lyhyt, myrskyisä esitys. Hän
alotti selittämällä, että muuan Pohjois-Englannin merkitsevimpiä
ammattiyhdistyksiä hylkäsi Whartonin lakiehdotuksen kaikissa
sen pääkohdissa, hän antoi oman personallisen kateutensa ja
epäluottamuksensa ehdotuksen tekijää kohtaan pilkistää näkyviin,
väitti, ettei Whartonilla ollut oikeutta esiintyä työväenpuolueen
puolesta ja ilkkui tilanomistajan yrityksiä tuppautua kansanluokan
avustajaksi, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Kiukkuisen
vastalauseen hän pani sitä alistuvaisuutta ja nöyrämielisyyttä
vastaan, jolla Wharton oli yrittänyt voittaa puolelleen eduskunnan
molemmat suuret puolueet, ja hän vakuutteli mitä kiihkeimmällä
sanatulvalla, että täyttymätön vihan juopa oli aina oleva niiden ja
jokaisen työväenpuolueen välillä siksi kunnes työntekijälle tehdään
oikeutta ja tilanomistajat, työnantajat ja kapitalistit kiemurtelevat
tomussa. Kahdenkymmenen minuutin ajan Nehemiah Wilkinsin suu tuprutti
leveimmällä Pohjois-Englannin murteella tällaista rumaa ja häijyä
sanaryöppyä. Tuhannet työläiset olivat yhtenään vakuuttamistaan
vakuutelleet hänelle, että hän oli syntynyt kaunopuhujaksi; ja omasta
mielestään hän ei ollut koskaan puhunut paremmin.
Ensin oltiin alihuoneessa hyvillä mielin tästä odottamattomasta
päällekarkauksesta. Mutta mikäli sanojen rajuus yltyi, vaihtui
mielialakin tuota pikaa riemastuksen asteelle. Lady Cradockin paksu
mies, joka istui vastustuspuolueen etupenkillä, kurottausi eteenpäin,
tapasi Whartonin katseen ja hymähti ikäänkuin sanoen: "Mitä! -- ettekö
edes tätä ole voinut estää?"
Ja kun Wilkins kaiken lopuksi tähtäsi hyökkäyksensä suoranaisesti
vapaamielisiä vastaan -- jotka, vietyään perikatoon oman puolueensa ja
koko maan, nyt madellen lähentelivät työläistä uikuttaen häneltä apua,
kosk'ei enää muuta ollut neuvona -- silloin raikui sali äänekkäistä
naurunhohotuksista ja ilkkuvista "hyvä"-huudoista, joiden säestyksellä
Wilkins vihaisesti hartioitaan nykäisten paiskautui istuimelleen.
Wharton puolestaan, joka Wilkinsin puheen alussa rauhattomana, hattu
silmillään liikahtelihe paikallaan, istui nyt taas pystyssä säteilevin
katsein tahi jutteli vilkkaasti Bennettin kanssa, joka oli käynyt
istumaan hänen viereensä. Wilkinsin vaiettua nousi sisäasiainministeri
ylös, ja neljäkymmentä minuuttia kestävässä puheessa hän esitti
hallituksen _non possumus_-kannan eikä sitä tehdessään tietenkään
laiminlyönyt lausua kaikkia niitä kohteliaisuuksia, joita nykyaikaisen
valtiomiehen on tapana tuhlata "Kuningas Työn" kunniaksi.
Työväenystäväin puolueessa ilmeisesti vallitseva hajaannus aiheutti
hänet esiintuomaan muutamia ivallisia ja sattuvia huomautuksia,
ja lopuksi hän puhui muutamia mairittelevia sanoja Whartonin
menestyksestä, eikä voinut siinä samassa olla ilmaisematta ilkkuvaa
osanottoansa sen johdosta, että vapaamielinen puolue sai niin armotonta
kohtelua osakseen niin sanotuilta ystäviltään.
Tämän kestäessä Marcella näki, että Aldous Raeburn oli jälleen palannut
saliin ja istahtanut paikalleen lähinnä puhemiestä, joka oli hänen
julkinen esimiehensä. Tavantakaa ministeri kääntyi hänen puoleensa,
ja Raeburn ojensi hänelle niitä asiakirjoja, joita tuo suuri mies
yhtenään tarvitsi. Marcella piti silmällä jokaista liikettä; sitten
hänen katseensa harhaili hallituksen penkiltä salin poikki Whartoniin,
joka taas istui hattuunsa haudattuna ja käsivarret ristissä rinnalla
tuijotti eteensä. Heikko vavahdus kulki läpi Marcellan. Siinä seisoi
taas vihamielisinä vastatusten nuo kaksi miestä, joiden ympärillä hänen
elämänsä oli kierrellyt -- ja taas oli hän syrjästäkatsojana.
Kun sisäasiainministeri oli istahtanut paikalleen, syntyi yleinen
liike ja hälinä, sillä kaikki ajattelivat päivällistä -- mutta
silloin nähtiin Bennettin nousevan pystyyn. Nälkäiset alihuoneelaiset
kiirehtivät takaisin sisään, ja saliin jääneet kävivät paikoilleen.
Bennettillä oli parlamentissa hyvä maine, hän oli yleisesti
kunnioitettu, eikä hänen tarvinnut koskaan puhua tyhjille seinille.
Odotettiin nyt jännittyneinä saada tietää, mille kannalle hän
oli asettuva tähän uuteen tähteen ja hänen ja hänen oletettuun
johtajantoimeensa nähden.
Kun Bennett oli puhunut loppuun, niin Länsi-Brookshiren edustaja oli
noussut sata prosenttia alihuoneen jäsenten kunnioituksessa. Mies,
jota pidettiin kansanjoukkojen tunnustettuna johtajana suurimmassa
osassa Pohjois-Englantia työväenkysymysten alalla ja jonka valtiollinen
katsantotapa tähän saakka usein hänen omaksi vahingokseenkin, oli
ollut huomattavan maltillinen, oli antanut Whartonille mitä lämpimintä
kannatusta, oli hyväksynyt hänen ehdotuksensa, niiden kaikki uskaliaat
ja epäilystä herättävät yksityiskohdatkin, ja muutamin jalomielisin,
joskin hiukan hämärin sanoin antanut alihuoneen tietää, mitä hän omasta
puolestansa arveli Whartonin toiminnasta työväenmaailmassa yleensä
ja siitä, mitä hän oli saanut aikaan hajanaisessa työväenpuolueessa
erikoisesti parlamenttiin tultuaan.
Bennett ei ollut mikään suuri puhuja. Hän oli yksinkertainen mies
ilman erikoista tietopuolista sivistystä, ja vahvan ja hartaan
uskonnollisuuden jalostama. Mutta juuri tuo hänen sanontatapansa
koruttomuus ja teeskentelemättömyys antoi hänen sanottavalleen lisää
pontta. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että työväenpuolue ei pääse
merkitsemättömästä asemastaan pystyyn kohoamaan, ennenkuin se tykkänään
eristyy muista puolueista ja saa oman, varsinaisen johtajansa; itseensä
nähden hän vaatimattomasti kieltäytyi rupeamasta toimeen, johon
hänen menneisyytensä mahdollisesti saattoi oikeuttaa hänet, ja hän
lupasi vankasti tukea nuoremman toverinsa politiikkaa joka kohdassa.
Wilkinsille -- joka puolivälissä puhetta tömisteli ulos salista -- hän
antoi pari puolittain hyvänsuopaa sutkausta -- ja ennenkuin hän oli
istahtanut paikalleen, olivat hänen ympärillään istuvat puoluetoverit
-- itse asiassa kaksi kolmatta osaa parlamentin työväenedustajista
-- kiihtyneillä kasvoillaan, hyvä-huudoillaan ja peittämättömällä
innostuksellaan antaneet alihuoneen tiedoksi, että tämä puhe merkitsi
käännettä, ei ainoastaan Harry Whartonin elämänradalla, vaan myöskin
koko suuren työväenliikkeen parlamenttaarisessa historiassa.
Valkopartainen, ikävystyttävä puhuja, jota Wharton oli Marcellalle
osoittanut, nousi nyt vuorostansa ylös. Se oli kuin sovittu merkki
alihuoneen jäsenille tulvia ulos yhtenä miehenä. Bennett kuivaeli
otsaansa punaisella nenäliinallaan kuumuudesta ja mielenliikutuksesta
vallan uupuneena ja hätkähti tuntiessaan äkillisen kosketuksen
käsivarrellaan. Wharton kumartui hänen puoleensa -- kalmankalpeana ja
vavahtavin huulin.
"En kykene teitä kiittämään", sammalsi hän, "tekisin itseni
naurunalaiseksi."
Bennett nyökähytti ystävällisesti päätänsä, ja pian työnnettiin
kumpikin ulospyrkivään väenahdinkoon, missä he aito englantilaisina
tunnepurkauksia kammoen väistivät toisiaan.
Vasta sitten kuin Wharton vastaanotettuaan kokoushuoneessa lukemattomia
kädenpudistuksia ja onnentoivotuksia oli matkalla naisten lehterille,
palasi hänen mielentyyneytensä. Silloin hänessä äkkiä pääsi valloilleen
koulupojan riemuitseva hilpeys ja vallattomuus. Tuo ihmeellinen voitto
takana! -- ja ylhäällä nuo silmät, nuo kasvot häntä odottamassa! Millä
ihmeellä hän voisi hetkeksi irtaantua tuosta Cravenin neitosesta ja
saada Marcellan vain itseään varten?
"No!" sanoi hän iloisesti, kun neiti Boyce kääntyi hänen puoleensa
lehterin pimeässä.
Mutta outo ujous esti Marcellaa antamasta tunteilleen valtaa, ja
Wharton paremmin tunsi kuin näki, kuinka haltioissaan hän oli.
"Ei huolita jutella täällä", lausui Marcella. "Eikö päästä ulos? Minä
olen ihan sulaa!"
"Päästään tietysti. Tulkaa terassille. Ilta on jumalallinen, ja siellä
tapaamme päivällisseuramme. No, neiti Craven, mitä piditte?"
Edith hymähti viileästi.
"Menihän se mukiin", virkkoi hän.
"Piru vieköön nuo itserakkaat venturistit", mietti Wharton mielessään
johtaessaan heidät ulos.