Marcellan ensimäinen sairas asui samassa talossa kuin hän itsekin.
Se oli nainen, joka kitui sydäntautia ja henkitorventulehdusta
ja jolla sen lisäksi oli jalassa mätähaava, jota Marcella nyt
oli hoidellut parin viikon aikana. Hän asui kahden tyttärensä ja
kahdeksantoista-vuotiaan poikansa kanssa itäisen kylkirakennuksen
yläkerrassa.
Viileä kukkien tuoksu tulvi Marcellaa vastaan hänen astuessaan pieneen
huoneeseen, joka tavallisuuden mukaan oli moitteettoman puhdas.
Akkunat oli avattu, ja pöydän ääressä keskellä huonetta seisoi nuori
nainen paitoja silittämässä. Hän ja hänen äitinsä tervehtivät kumpikin
hymyillen Marcellaa ja esittivät hänet sitten juhlallisesti eräälle
sairaan vieressä istuvalle, pitkänaamaiselle, huokailevalle naiselle,
joka huomattavan taitavasti ja sirosti pisteli kirjaimia nenäliinoihin.
Marcella polvistui sairaan viereen avatakseen jalkakääreen. Nainen,
kalvakka, läpikuultava, olento, voihki tuskasta, kun vaatetta
poistettiin; mutta puoleksi tukahdettujen ähkinäin lomassa hän keksi
jotain ystävällistä ja kiitollista sanottavaa hoitajattarelleen.
"Minulla ei ole milloinkaan ollut ketään hoitajatarta, joka tekisi sen
niin hellävaroen --" tai -- "kuinka kiltti olette, kun teette sen niin
_hitaasti_ -- oh! ennen teitä kävi täällä eräs nuori hoitajatar --"
tai "eikö hänellä ole somat kädet, rouva Burton? niitä ei ole tarvis
pelätä."
"Jalka rukka! mutta nyt se minusta jo näyttää paremmalta", sanoi
Marcella ja nousi viimein pystyyn puhdistettuaan ja sidottuaan jalan
ja asetettuaan sen takaisin puuarkulle, joka oli sen nojana -- sillä
sen omistaja ei ollut makuulla, vaan istui tyynyjen välissä vanhassa
nojatuolissa. "Ja miten on yskänne laita, rouva Jervis?"
"Oh! öisin se on aika paha", sanoi rouva Jervis lempeästi -- "Emily
raukka ei saa yhtään rauhaa. Mutta joka ilta, kun hän nostaa minut
vuoteeseen, rukoilen Jumalaa korjaaman minut ennen aamua, ja kyllä hän
sen kohta tekeekin."
"Äiti!" huusi Emily lakaten silittämästä. "Sinä et saa sellaista puhua."
Rouva Jervis loi häneen rohkaisevan kasteen. Hänen kuulakat kasvonsa
olivat käärettä muutettaessa käyneet vieläkin kalpeammiksi, mutta
tässä hauraassa kuoressa hehkui _elämä_, iloinen luottamus ja
lannistumattomuus, jotka useasti olivat panneet Marcellan ihmettelemään.
"Älähän tuota niin kovin laske sydämellesi, Emily. Se tapahtuu, kun
se tapahtuu -- sillä Herran tahto on, että rukoilemme, mutta itse Hän
sentään aikansa määrää. -- On sillä tyttö paralla kantamista omista
suuruistaankin, neiti. Oletteko huomannut, ettei hän enää kanna
sormusta?"
Marcella katsahti Emilyn vasempaan käteen tytön lentäessä
tulipunaiseksi ja liikutellessa rautaansa entistä rajummin. "Olen
kahtena viimeisenä päivänä kuullut hänestä semmoisia juttuja", virkkoi
hän hiljaa, vaikka suuttuneena, -- "etten koskaan enää pane sitä
_sormeeni_. Se polttaisi kättäni."
Emily oli alun kolmannellakymmenellä. Siitä oli noin puolitoista
vuotta aikaa, kun hän oli mennyt naimisiin erään nuoren maalarin
kanssa. Hänen elettyään vuoden verran miehensä kanssa mitä suurimmassa
kurjuudessa syntyi hänelle lapsi. Se kuoli, ja henkensä oli äitikin
menettää miehensä raa'an kohtelun takia. Niin pian kuin hän kykeni
jaloillaan pysymään, hän ruumiillisesti ja sielullisesti murtuneena
ja täynnä inhoa rääkkääjätänsä kohtaan hoiperteli äitinsä luo, joka
oli leski. Mies ei yrittänytkään saada häntä takaisin luokseen, ja
Emilyn omaiset tekivät kaikkensa hyvittääkseen poloisen kärsimyksiä.
Nuorempi, neljäntoista-vuotias sisar ansaitsi seitsemän shillingiä
viikossa tekemällä paperikoteloita, veljeä, kahdeksantoista-vuotiasta
nuorukaista oli äiti sankarimaisten ponnistusten avulla pitänyt
kuusi vuotta nahkanmuokkausopissa hyvin etevässä liikkeessä, ja hän
ansaitsi nykyisin kahdeksantoista shillingiä viikossa ja toivoi ennen
pitkää saavansa paljon suuremmat tulot. Emilyn palattua kotiin alkoi
veli tuloistaan panna säästöön sen verran, että hän pääsisi oppimaan
"kiiltosilitystä", kieltäytyen itse kaikesta huvittelusta niin kauan
kuin oppiaikaa kesti.
Ja heidän huolensa palkittiin. Emilyn voimat ja mielen joustavuus
palasivat, hän ansaitsi työllään niin paljon, että nyt elettiin
huolettomasti, ja pienen siskonsa kanssa hän piti puhtaana ja siistinä
heidän kolmea pientä huonettansa ja vaali sen ohessa sairasta äitiä.
Marcella astui silityspöydän ääreen ja seisoi tuokion sen ääressä.
"Emily raukka!" sanoi hän vienosti laskien kätensä nuoren naisen
sormuksettomalle kädelle, joka piteli paitaa laudalla.
Emily katsahti häneen mitään puhumatta. Mutta silmissä hehkui kaikki se
kätketty tuska, jota huulet eivät kyenneet lausumaan.
"Raakaluontoinen mies se Emilyn mies olikin", sanoi rouva Jervis
raukealla, pitkäveteisellä äänellään -- "hän oli hyvin sivistymätön
mies".
Marcella kääntyi häntä katsomaan hämmästyneenä ja huvitettuna. Mutta
toiset eivät näyttäneet huomaavan mitään ihmettelemisen aihetta
viimeisessä lauseessa.
"Kasvatuksen puute on hyvin paha asia", jatkoi rouva Jervis samaan
tapaan; "tämä rouva tässä" -- hän viittasi kädellään rouva Burtoniin
-- "ei osaa lukea, nähkääs, ja minua hän niin säälittää! Mutta minä
luin juuri hänelle ja Emilylle -- yskäni kun on heittänyt minut hiukan
rauhaan -- erästä vanhaa traktaattia."
Hän veti näkyviin pienen, paljosta lukemisesta kuluneen kirjoituksen.
Sillä oli nimenä: "Palanen Armoa vai Leiviskä hyviä Töitä?" Marcella
katseli sitä kunnioittaen ja ääneti heittäessään viittaa yllensä.
Sellaiset asiat eivät kuuluneet hänen alaansa.
"Traktaatit ovat minulle niin rakkaat!" sanoi rouva Jervis
miettiväisenä. "Siksipä ei tämä asunto olekaan minulle niin mieluinen
kuin entinen, Emily. Täällä ei koskaan saa mitään traktaattia, ja
siellä niitä tuli melkein joka viikko milloin mistäkin. Mutta" -- ääni
aleni, ja hän katsahti arasti ensin ystäväänsä ja sitten Marcellaan --
"hän ei ole kristitty. Eikö se ole surkeata?"
Rouva Burton katsahti tyynesti työstään ylös.
"Totta se on, en minä mikään kristitty ole", sanoi hän levollisesti
henkilön tavalla, joka esiintuo epämieluisan tosiasian, josta hän ei
itse ole mitenkään vastuunalainen. "Veljeni kyllä on -- ja sisareni
-- oikein kelpo kristittyjä he ovatkin. Eräs sisaristani on Walesissa
naimisissa erään herrasmiehen kanssa. Hänellä on kaksi palvelijaa, ja
joka aamu ja ilta pidetään siellä kotihartautta. Mutta minulla ei ole
koskaan ollut mitään 'kutsumusta' ja minä olen heille sanonut, etten
voi teeskennellä. Rouva Jerviskin tässä on koettanut minulle puhua,
mutta toisille ajatuksille ei hänkään minua saa."
Rouva Jervis silmäili häntä haikean näköisenä. Mutta Emilyn poskille
sävähti vahva puna. Emily oli kirkollinen.
"Tietysti te olette kristitty, rouva Burton", sanoi hän suuttuneena,
"Hän tarkoittaa nähkääs", hän kääntyi Marcellan puoleen, "ettei hän
kuulu mihinkään lahkoon, kuten äiti. Mutta hän on kastettu ja Herran
ehtoollisella käynyt, sen hän on itse minulle sanonut. Ja kristitty hän
niinmuodoin on."
"Emily", huudahti rouva Jervis kuohuksissaan.
Emily kääntyi vavisten äitiinsä. Sairas istui suorana pää pystyssä
ja kipinöitsevin silmin, punaiset täplät kuoppaisilla poskillaan.
Molempain naisten silmäykset sattuivat yhteen; heidän välillään oli
sanaton kamppailu. Sitten Emily laski rautansa pöydälle, kiirehti
äitinsä luo ja heitti käsivartensa hänen ympärilleen.
"Sano mitä sanot, äiti", änkytti hän; "en minä aikonut sinua vastustaa".
Rouva Jervis nojasi vahamaisen poskensa tyttärensä ruskeaan
hivusvyyhteen ja hymyili heikosti. Hänen hengityksensä, joka oli käynyt
nopeaksi ja läähättäväksi, tyyntyi jälleen. Emily katsahti Marcellaan
silmissä kauhunsekainen itsesyytös. He tiesivät kaikki, että äkkinäinen
mielenliikutus saattoi minä hetkenä tahansa puhaltaa sammuksiin
räpyttelevän elämänliekin.
"Nyt teidän täytyy vähän levätä, rouva Jervis" sanoi Marcella lempeän
päättävästi. "Kääreen vaihtaminen uuvuttaa teitä aika lailla,
vaikk'ette sitä myönnä. Sallikaa minun sovittaa teidät mukavaan
asentoon. Kas niin; nyt tyynyt ovat varmaankin paremmin? Levätkää nyt
-- ja voikaa hyvin."
Mutta rouva Jervis ei vielä hellittänyt hänestä. Emily puikahti työnsä
luo.
"Pian minä saan levätä", kuiskasi hän merkitsevästi. "Kovasti minuun
koskee, kun Emily semmoista puhuu. Ei meillä muuta riitaisuutta koskaan
olekaan. Hän pitää kiinni ulkonaisista muodoista, minä taas _Jumalan
armosta_."
Vanhuksen kirkkaat, eloisat silmät katselivat myötätuntoa anoen
Marcellan kasvoihin. Mutta Marcella seisoi siinä arkana ja ihmeissään;
tällaiset sanat ja tunteet olivat hänelle oudot.
Brown Buildingsista tultuaan Marcella vastahakoisesti käänsi askeleensa
kappaleen matkan päässä olevalle kadulle, jossa asui hänen seuraava
sairaansa. Vastenmielisyys ja hänelle harvinainen avuttomuuden tunne
valtasi hänen mielensä. Muuan pappi, joka usein turvautui St. Martinin
sairaanhoitajattariin, oli pyytänyt yli-intendenttiä auttamaan
häntä eräässä vaikeassa tapauksessa. Kysymys oli eräästä nuoresta
naisesta, joka äkkiä oli ruvennut juomaan ja nyt oli luisumassa hyvää
vauhtia kohti perikatoansa. Jonkun hoitajattaren pitäisi joka päivä
säännöllisesti käydä talossa muka hoitamassa pientä, viisivuotiasta,
vast'ikään sairaalasta kotiin tuotua poikaa, mutta itse asiassa
pitääksensä silmällä äitiä.
Marcella sattui olemaan toimistossa, kun kirje saapui. Hän otti toimen
vastaan jotenkin haluttomasti ja oli nyt kaksi tai kolme kertaa
käynyt vaihtamassa kääreitä sairaan lapsen sääreen ja yrittänyt
tehdä äidin tuttavuutta. Mutta siinä hän ei ollut menestynyt.
Rouva Vincent oli nuori ja sievä, hänen käytöksensä levoton ja
huikentelevainen. Marcellalle hän oli aina hyvin kohtelias ja
silminnähtävästi kiitollinen hänen huolenpidostaan poikaa kohtaan.
Mutta tuttavallisuutta Marcella ei saanut syntymään heidän välillään.
Heidän asuntonsa todisti heidän olevan hyvissä varoissa, huoneet
olivat tähän asti olleet siistit ja puhtaat, ja vaikka sanottiin, että
pahe, jota hänen tuli pitää silmällä, oli jo julkinen, ei hän omasta
puolestaan ollut vielä mitään siitä huomannut. Hän tuumaili itsekseen,
että joko hän oli typerä tai mahtoi hänessä olla jotakin, joka saattoi
rouva Vincentin hänen suhteensa niin salakähmäiseksi. Eikä kumpikaan
mahdollisuus häntä miellyttänyt.
Mutta pysähtyessään tänään rouva Vincentin ovella hän huomasi, että
tavallisesti niin hohtavan puhdas oviporras oli likainen ja siivoton.
Hän koputti ja soitti yhä uudelleen, mutta kukaan ei tullut avaamaan.
Viimein muuan naapuri, joka omasta akkunastaan oli pitänyt silmällä
vierasta sairaanhoitajatarta, tuli kadulle häntä puhuttelemaan.
"Parasta lienee", sanoi hän salaperäisen näköisenä, "että neiti vaan
astuu sisään. Rouva Vincent ei ole ollut oikein hyvissä voimissa näinä
päivinä."
Marcella käänsi kahvaa, se antoi myöten, ja hän meni sisään. Kello
kävi seitsemättä, ja talon takapuolella olevasta lasiovesta paistoi
ilta-aurinko etehiseen. Mutta kadunpuoleisessa huoneessa olivat kaikki
akuttimet alas lasketut, eikä talossa kuulunut muuta ääntä kuin pienen
lapsen valittelemista. Marcella avasi arasti arkihuoneen oven.
Huone oli ensi näkemältä pimeä. Sitten hän huomasi rouva Vincentin
istuvan tuolilla takan luona molemmat lapset lattialla vieressään.
Vanhempi, Marcellan pikku potilas, tuijotti äitiin äänettömällä
kauhulla, nuorempi, kolmivuotias pienokainen viskelihe rauhatonna
edestakaisin milloin nykäisten naista hameista, milloin täyttä kurkkua
itkien, milloin vikisten nälkäisellä äänellä: "Äiti! syödä! äiti!
syödä!"
Rouva Vincent ei liikahtanut eikä puhunut, ei Marcellan sisään
tullessakaan. Kädet hervottomasti helmassa riippuvina hän istui
siinä mykkä epätoivo kasvoillaan. Hän oli pesemätön, ja tukka
roikkui vanukkeisena hänen kasvoillaan, huone oli rojua täynnänsä,
aamiaisvehkeet olivat vielä pöydällä, ja lapset olivat nähtävästi hyvin
nälissään.
Marcella arvasi, mitä oli tapahtunut. Säälin valtaamana hän koetti
saada poloista jähmetyksestään virkoamaan ja lohduttaa häntä. Mutta
hän ei saanut vastausta. Sitten hän pyysi tulitikkuja. Rouva Vincent
liikahteli koneellisesti ikäänkuin aikoen nousta niitä etsimään,
mutta lyyhistyi samassa taas avuttomana kokoon ja ravisti päätänsä.
Viimein Marcella itse löysi niitä; hän sytytti tulen astiakaapista
löytämäinsä lastujen avulla ja pani kattilan tulelle. Sitten hän
leikkasi kummallekin lapselle leipäviipaleen ja palasen silavaa --
muuta syötävää ei ollut näkösällä -- ja vaihdettuaan käärettä Bertien
säärelle hän alkoi siivota huonetta jotenkin neuvottomana, vaikka
kaiken aikaa toivoen, että rouva Vincent alkaisi puhutella häntä.
Kesken näitä hommia hän näki oven aukenevan ja vanhanpuoleisen naisen
varovasti pistävän päänsä ovesta sisään ja viittailevan häntä luokseen.
Marcella läksi etehiseen.
"Minä olen hänen äitinsä, neiti! Kuulin, että neiti tuli tänne, ja
niin minäkin läksin tänne, että saisin puhua neidin kanssa. Voi
Herra siunatkoon sentään, mikä työ meillä oli, hänen miehellään ja
minulla, ennenkuin saimme hänet kotiin eilisiltana. Eräs naapurini
tuli minun luokseni ja sanoi: 'rouva Lucas, siellä teidän tyttärenne
istuu kapakassa juomassa, menkäähän toki noutamaan hänet sieltä pois,
sillä hänellä on matkassa paljon rahaa ja hän tarjoilee koko joukolle,
minkä ennättää!' Ja niin Charlie -- se on hänen miehensä -- ja minä
raahaamme hänet väkisin sieltä pois. Ja eilisillasta asti hän on istua
nököttänyt siinä tuolissa eikä ole virkkanut yhtä luotua sanaa. Ei
ainakaan minulle eikä lapsille. Luulen, että he riitelivät tänä aamuna
Charlien kanssa. Mutta minulle hän ei siitä mitään kerro. Siinä hän
vain istuu -- ihan on sydän minulta pakahtuu" -- nainen vei esiliinan
silmilleen ja alkoi nyyhkiä. "Hän ei ole ruuanpalasta maistanut tänä
päivänä, ja minä en uskalla jättää taloa silmistäni -- minä asun aivan
lähellä, neiti -- kun niin pelkään, että hän käy käsiksi itseensä."
"Onko hän kauankin ollut tuollainen?" kysyi Marcella sulkien
varovaisesti oven takanaan.
"Jo neljätoista kuukautta", kuului toivoton vastaus. "Eikä sitä tiedä,
miten se niin on käynyt. Hän oli niin siivo ja sievä tyttö naimisiin
mennessään -- ja Charlie oli niin rehti mies. Ja minä olen tehnyt, mitä
olen voinut. Minä olen hänelle kauniisti puhunut, minä olen nuhdellut,
minä olen piilottanut häneltä hatun ja ottanut pois rahat hänen
taskuistaan. Ja eikös hän vaan seitsemän viikkoa ollutkin ihmisiksi --
eilisiltaan asti. Voi laupias Luoja! mihin he tässä joutuvat -- he ja
lapsi raukat!"
Kyyneleet tulvivat äidin kurttuisille poskille.
"Jättäkää hänet vielä hetkeksi minun hoitooni", sanoi Marcella
lempeästi; "mutta tulkaa takaisin puolen tunnin kuluttua ja älkää
jättäkö häntä yksin."
Vaimo nyökähytti päätänsä ja läksi tiehensä.
Marcellan palatessa huoneeseen rouva Vincent kääntyi äkisti häneen ja
avasi ensimäisen kerran suunsa:
"Äitini kanssako te puhuitte?"
"Niin", vastasi Marcella rauhallisesti, nostaen kattilan tulelta. "Nyt
on teidän nautittava kuppi teetä, rouva Vincent. Juottehan, jos minä
valmistan teille?"
Poloinen ei puhunut mitään, mutta hän seurasi Marcellan liikkeitä
raukein katsein. Kun Marcella viimein polvistui hänen viereensä
tarjoten hänelle teetä ja voileipää, päästi hän äkkiä kovan
parahduksen. Marcella asetti kiireesti tarjottimen lattialle peläten,
että hän paiskaisi sen nurin hänen kädestään.
"Hän löi minua tänä aamuna! -- Charlie löi minua -- ensimäisen kerran
seitsemän vuoden kuluessa. Katsokaa!"
Hän käänsi ylös hihansa, ja valkealla, hennolla käsivarrella näkyi iso
mustelma. Sitä katsellessa hänen silmiinsä kuohahti kuumia kyyneleitä,
hänen huulensa vavahtivat ja kasvot vääntyivät tuskasta. Mutta
Marcellaa ihmetytti, että hänen viehkeä somuutensa ja koko olemuksessa
ilmaantuva hienostus oli tässäkin alennustilassa silmäänpistävä. Tämäkö
nainen juomassa ja räyhäämässä kapakassa yöaikaan! -- väkisin kotiinsa
viety!
Marcella rauhoitteli häntä niin hyvin kuin pystyi, mutta kun poloinen
oli nauttinut ruokaa ja ruumiillisesti hiukan virkistynyt, puhkesi
hänessä valloilleen sellainen epätoivon puuska, että Marcella kävi
pelästyksestä sanattomaksi. Äänekkäästi voihkien nuori vaimo takertui
kiinni häneen, itki miestänsä ja sitä pirullista himoa, joka oli saanut
hänet valtaansa, -- ties mitenkä -- ehkäpä siitä, että hän pari viikkoa
sairaana ollessaan oli maistellut vahvistuakseen. Hän kauhistui sitä
kurjuutta, johon oli syössyt kotinsa, sitä häpeää, johon oli saattanut
miehensä, joka oli erään suuren, lähellä olevan puodin hyväpalkkainen
johtaja.
"Tänä aamuna meillä oli kova riita, ennenkuin hän meni työhönsä. Hän
sanoi, että eilisiltana hän oli häpeään kuolla, ettei hän voi kestää
tätä kauemmin, että hän korjaa lapset pois minulta. Ja minä olin vielä
päästäni aivan pyörällä, ja minä rupesin hävyttömäksi -- ja silloin --
hän katseli minuun kuin olisi hän ollut itse piru -- ja kiskoi minua
käsivarresta -- ja _viskasi_ minut maahan -- niinkuin jauhosäkin.
Eikä koskaan ennen, _ei koskaan_ hän ole minuun koskenut -- ei niin
sormenpäällä. Ja tänään hän ei ole käynyt kotona koko päivään. Ehkäpä
minä en milloinkaan enää saa nähdä häntä. Ja viime kerralla -- mutta
silloin ei asiat olleetkaan niin huonosti kuin nyt -- hän sanoi
koettavansa rakastaa minua jälleen, jos vaan teen parannuksen. Ja hän
teki parastansa -- ja tein minäkin. Mutta mitä apua siitä nyt on,
kenties hän ei yhtään enää palaakaan? Voi, mitä minun pitää tehdä?
mitä minun pitää tehdä? Eikö _kukaan_ voi mennä häntä noutamaan? eikö
_kukaan_ voi auttaa minua?"
Hän kouristi Marcellan käsivartta ja kiinnitti häneen hurjasti
leimuavat silmänsä rukoilevalla katseella.
Mutta juuri tällä hetkellä, tytön oman liikutuksen kohotessa
korkeimmilleen, hänet valtasi voimattomuuden tunne. Hän tunsi
äkisti, ettei hän voinut tehdä mitään -- ettei hänen oma sisäinen
elämänsä ollut kyllin vahva auttaakseen häntä vapauttamaan kuormasta
ihmissielua, joka häneen turvasi.
Hän kauhistui kykenemättömyyttään, sanattomuuttaan. Hän yritti yhä
tyynnyttää ja lohdutella, mutta sanat eivät sattuneet oikeaan -- eivät
löytäneet vastinetta. Tuntui kuin olisi luja vallitus kohonnut tämän
kurjan naisen ja niiden Marcellan sydämessä kuohuvain tunteiden väliin,
jotka olisivat saattaneet tätä epätoivoa sulattaa, vallitus, jonka läpi
hän ei voinut murtautua. Vai oliko hänen sielunsa todellakin autio ja
köyhä, vaikkei hän ollut sitä ennen älynnyt?
Lopulta rouva Vincent vajosi takaisin äskeiseen sanattomaan
välinpitämättömyyteensä. Äiti hiipi sisään ja alkoi vaieten puuhata
lapsia vuoteeseen. Marcella puristi nuoren naisen kylmää kättä ja
läksi pois pää painuksissa. Hän oli parahiksi joutunut ovelle, kun
talon isäntä astui sisään. Marcellan sydän vavahti, kun hän näki nuo
rehelliset, surun murtamat kasvot, ja nyt hänen sanansa sattuivat
kohdalle.
"Minä olen ollut vaimonne luona, herra Vincent. Hän on sairas ja kurja
ja hyvin katuvainen. Kohdelkaa häntä lempeästi!"
Mies katsahti häneen ja käänsi sitten päänsä pois.
"Jumala armahtakoon meitä!" sanoi hän, ja Marcella katosi sen enempää
virkkamatta. Mutta hänen sielussaan temmelsi tuo sama hurja, outo
rukouksen kaipuu, joka Hurdin kuolinhetkellä oli hänen kauhistustansa
lieventänyt.
* * * * *
Teepöydässä hän oli hyvin vaitelias ja hajamielinen. Syyttäen kirjeiden
ja sairaskertomusten kirjoittamista hän toivotti aikaisin Mintalle ja
lapsille hyvää yötä ja sulkeutui omaan huoneeseensa.
Mutta lukemisesta ja kirjoittamisesta ei tullut mitään. Hyvän aikaa hän
akkunalaudan nojassa tähysteli kohden taivasta, missä tähdet hiljakseen
syttyivät kesävalon tiehensä häipyessä, ja tuo ääretön Lontoo hänen
edessään, yksin sen kaljut muuritkin, sen katot ja uuninpiiput
häämöttivät iltahämärässä eriskummaisen, haikean kauniina. Ja sitten
hän solui lattialle, painoi päänsä tuolia vasten -- hänen myrskyisän
lapsuutensa aikainen asento -- ja itki niin hurjan kiihkeästi, kuin
hän ei vuosikausiin ollut itkenyt. Hän ajatteli rouva Jervisiä --
pyhimystä -- joka oli niin lähellä kuolemaa ja niin hartaasti luotti
jumalalliseen armoon; sitten sitä viheliäistä syntistä, jonka luona
hän vast'ikään oli ollut ja jonka sieluntuskia hän ei ollut pystynyt
vaientamaan. Ja nämä molemmat kokemukset olivat osaltaan lujittaneet
sitä kiusallista halveksumista, jota hän nyt tunsi itseänsä kohtaan.
Mikä häneen olikaan mennyt? Viime viikkojen kuluessa hänessä oli ollut
ikäänkuin sisäinen kamppailu -- "synnintunto" -- kuten rouva Jervis
olisi sanonut. Kun ajatukset viivähtivät hänen kiihkeän nuoruutensa eri
ajoilla, silloin hän vihasi itseään. Jotain oli hänessä nurinkurista.
Sanat, jotka hän oli tänään sanonut Anthony Cravenille, palasivat hänen
mieleensä ja pilkkasivat häntä -- ne eivät enää kelvanneet nuhteeksi
toisille, nyt ne ruoskivat häntä itseään. Aldous Raeburn, isä, äiti,
köyhät -- yksitellen kukin nousi häntä vastaan -- syyttäen -- soimaten.
"Mitä merkitsee rikkaus ja köyhyys?" tuntuivat ne kaikki yhdestä suusta
huutavan; "mitä merkitsevät mielipiteet -- mitä vaikutusvalta, kauneus,
äly? -- _luonne_ vain -- ja sydän on jonkin arvoista."
Ja luonnetta -- sydäntä saadaan yksistään uhrautumisella; ja
uhrautumista ei saavuteta tiedoilla, vaan rakkaudella.
Ajatuksia ja lauselmia, jotka tähän asti olivat hänestä tuntuneet
arvottomilta, liukui nyt hänen mieleensä -- painui ja syöpyi siihen.
Kuten esimerkiksi tuo merkillinen sana "Armo".
Vuosi sitten se ei olisi pannut häntä mietiskelemään. Koulukasvatuksen
ankaraa uskonnollisuutta oli ensin seurannut väistämätön taantumus, ja
nuoruuden ripeällä varmuudella hän oli piankin päässyt selville siitä,
että uskonto on aikansa elänyt ja sosialismi ja tiedot ihmissuvun ainoa
tyydyttävä evankeliumi.
Mutta ei kukaan voi elää sairaalassa -- eikä köyhän kansan parissa --
eikä jakaa Edward Hallinin ja hänen sisarensa ajatuksia ja toiveita
oivaltamatta, että maailmassa yhä edelleen on olemassa tuo "armo", joka
"ylläpitää", että se vieläkin elää ja vaikuttaa kuten muinoin pienissä
Galilean kaupungeissa, Jerusalemissa, Korinthossa. Edward Hallinille se
kai ei merkinnyt samaa kuin rouva Jervisille tai niille työnpainamille
papeille, jotka Marcellan piirissä työskentelivät. Mutta kaikille
se oli elämän pakottavana voimana -- nöyryyttäen, täydellisentäen
ja vapahtaen -- jotain, jota hän tänä iltana kadehti ja ikävöi niin
intohimoisesti, että hän oli itsekin siitä ihmeissään.
Hän oli kuin malttamaton lapsi, harras moneen asiaan yhtähaavaa! Ensin
hän halavoi jotain muutosta -- ei hän tiennyt mitä -- sitten Aldous
Raeburnin anteeksiantoa ja ystävyyttä sitten ja pääasiallisesti juuri
sitä -- itsensä unohtamisen voimaa -- _rakkauden_ voimaa.
Vaarallinen aika naisen elämässä -- toivottomuuden ja uinailujen aika!