"No niin, minun on siis viipymättä lähdettävä matkaan?" sanoi Louis
Craven. "Nyt on perjantai -- sanokaamme maanantaina." Wharton
nyökähytti päätänsä. Hän ja Craven istuivat kahden Marcellan pienessä
arkihuoneessa. Heidän emäntänsä oli Edith Cravenin kanssa vetäytynyt
kyökkiin, jotta miehet voisivat häiritsemättä puhella keskenään.
Keskustelu oli sujunut kummankin tyytyväisyydeksi, ja Louis Craven
oli heti suostunut rupeamaan _Työväen Sotahuudon_ kirjeenvaihtajaksi
Keski-Englannissa, missä parhaillaan suunniteltiin tärkeätä lakkoa.
Haluten esiintyä edullisessa valossa Wharton oli aina liikeasioissaan
taipuvainen menemään pitemmälle, kuin hän alkujaan oli tarkoittanut,
ja niinpä hän nytkin oli Louisille puhunut kahden vuoden kestävästä
sopimuksesta ja oli tarjonnut hänelle kaksisataa puntaa vuodessa. Ja
näihin ehtoihin Craven oli ylen tyytyväinen.
"Ja te olette niinmuodoin päättänyt _kannattaa_ lakkoa ja loppuun asti
pysyä sen puolella?" sanoi hän.
Hän kiinnitti läpitunkevat, vihertävät silmänsä seuralaiseensa. Louis
Craven oli nyt pitkä, kapeahartiainen mies, pää hänellä oli kaunis ja
soikea, piirteet hienot, katse likinäköinen ja hermostunut, käytös
tuota kohteliasta, sulavaa laatua, joka äkkiarvaamatta saattaa siirtyä
ivalliseksi. Wharton puolestaan oli aina ollut hiukan vaivaantunut
hänen seurassaan -- niinhyvin venturistien väittelykokouksissa kuin
nytkin.
"Tietysti me sitä kannatamme loppuun asti", vastasi Wharton
painokkaasti. -- "Tässä saatte sihteerin kertomuksen, olen käynyt
läpi sen, ja asia on selvä kuin päivä. Niitä vaivaisia on liian kauan
nyljetty, kyllä on jo aika toistenkin puuttua asiaan. Työnantajista
on kaksi alihuoneessa. Denny on epäilemättä aikamme kehnoimpia
tehtaanisäntiä."
Äänessä oli myrkyllinen sävy, ja puhuessaan hän napitti takkinsa
kiireellisen näköisenä, kuten ainakin mies, joka monilta julkisilta
toimiltaan ei kerkeä kauan viivähtää yhdessä toimessa.
"Oh, Denny", tuumi Craven; "niin, kyllä Denny on kova mies, mutta
samassa oikeamielinen oman käsityksensä mukaan. Pahempia kuin hän on
viljalti."
Nämät sanat muistuttivat epämieluisasti Whartonia tuosta venturistien
tavasta olla hyväksymättä toisen arvostelua sitä tutkimatta. Hänestä
hänen oma käsityksensä Dennystä olisi saanut kelvata Cravenillekin.
"Vielä yksi seikka", sanoi Craven äkkiä Whartonin tarttuessa keppiinsä
-- "puhutaan sovinto-oikeuden asettamisesta."
"Niin, kyllä tiedän!" sanoi Wharton kärsimättömästi. "Pelkkää
petkutusta kaikki tyynni. Työmiehiä on kahdesti ennen sillä puijattu.
Asia siirretään jonkun naapurituomarin ratkaistavaksi, joka muka
on puolueeton -- ja päätös langetetaan luonnollisesti työmiesten
vahingoksi."
"_Sotahuuto_ ei niinmuodoin asetu sovinto-oikeutta puoltamaan?"
Craven veti esiin muistikirjansa.
"Ei! -- Tyytymättömyys on kaikin puolin aiheutettu. Korkealle
eivät työmiesten vaatimukset tähtää, ja niihin on suostuttava,
jos mieli poloisten elää. Sama on laita kaikissa muissakin
kotiteollisuudenhaaroissa -- palkat poljetut. Tukea heitä täytyy!
Aikomukseni on kannattaa heidän vaatimuksiaan hyvällä tai pahalla.
Niitä vaivaisia! Luitteko mennä vuonna eräästä sinikirjasta selostuksen
näistä oloista? Sovinto-oikeutta muka! ei maar! ensin niiden on
pysyttävä hengissä!"
Craven katsahti ylös hajamielisen näköisenä.
"Annoittehan minulle herra Thorpen osoitteen?" Herra Thorpe oli
ennenmainittu sihteeri.
Uudelleen Wharton masensi kiukkunsa. Jos hän suvaitsi laveammin asiasta
lausua mielipiteensä, ei Cravenin sopinut olla tarkkaamaton.
Craven taas, jolle työmiehen kärsimykset todella olivat läheinen
sydämen asia, puhui niistä aina kuivakiskoisesti, vaikka hän kylläkin
kirjoituksissaan käytti aika kiihkoisaa kieltä. Hän halveksui syvästi
kaikkea tuollaista halpahintaista tunteiden näyttelemistä. Mutta juuri
tämä ominaisuus samoin kuin hänen hämmästyttävä epäitsekkyytensä oli
tähän saakka esteellisesti vaikuttanut miehen menestykseen.
Wharton toisti osoitteen ja antoi vielä joitakin hätäisiä ohjeita
kirjoitusten pituuteen ja laajuuteen nähden, joita Craven tarkkaavana
kuunteli.
"Saako tulla sisään?" kysyi Marcellan ääni.
"Totta kai", sanoi Wharton aivan muuttuneella äänellä. "Asiat on
loppuun puhuttu, ja minä olen pois menossa!"
Puhuessaan hän otti hattunsa.
"Ei ensinkään. Tässä tuodaan teetä, ja ilman sitä ei lähde talosta
kukaan vieras", sanoi Marcella, ottaen pienen tarjottimen punakutrisen
Daisyn käsistä, joka häntä seurasi.
Wharton katseli häntä päättämättömän näköisenä. Ennen Louis Cravenin
tuloa hän oli jo puolen tunnin ajan jutellut Marcellan kanssa
kahdenkesken, ja nyt oli jo aika hänen kiirehtiä parlamenttiin.
Mutta eipä ollutkaan niin helppo lähteä tiehensä nyt, kun Marcella
jälleen näyttäytyi. Kuinka ihmeteltävän kaunis hän oli yksinpä tuossa
valepuvussakin! Hän oli sairaanhoitajattaren pukineessa, sillä hänen
toinen päivävuoronsa alkoi kello puoli viideltä, ja tuolille hänen
viereensä oli asetettu valmiiksi viitta, päähine ja laukku. Hoitajapuku
oli sileätä, ruskeata Hollannin palttinaa, kaulus ja kalvosimet
valkeata liinaa, mutta Whartonin mielestä ei tuo tumma italialainen pää
ja notkea, solakka vartalo olleet koskaan näyttäneet kauniimmilta. Hän
epäröi ja jäi.
"Kaikki sovittu?" sanoi Marcella puoleksi kuiskaamalla kulkiessaan
Louis Cravenin sivu kakkua noutamaan kyökistä.
Craven nyökähytti hymyillen päätänsä, ja ilosta hehkuvana, tyytyväisenä
itseensä ja kaikkiin muihin Marcella palasi takaisin teepöydän luo.
Seuraava neljännestunti kului hyvin hupaisesti. Wharton istui
tuon pienen piirin keskellä, ollen siksi viisas, ettei ruvennut
venturistille suojelijan osaa näyttelemään, mutta yhtäkaikki hän tunsi
hallitsevansa asemaa, vaikka esiintyikin toisten vertaisena. Craven ei
puhunut paljon mitään, venyi vaan Marcellan korituolilla käsivarret
pään taa heitettyinä, mutta hänen tyyni, iloinen katseensa todisti,
kuinka mielissään hän oli, ja Marcella jutteli ja nauroi hilpeästi
kuten ihminen, jonka maailmanparannus-puuhat ainakin tällä haavaa
ovat ottaneet luonnistuakseen. Vai ilmaisikohan hänen käytöksensä
naisen salattua tietoisuutta siitä, että lähellä oli henkilö, joka
häiritsevämmin ja magneettisemmin vaikutti hänen tunteisiinsa kuin
kukaan muu.
"No niin, perjantaina siis", sanoi Wharton viimein, kun ei hän enää
uskaltanut viipyä. "Teidän täytyy saapua hyvissä ajoin, sillä siellä
tulee olemaan aika väenrynnäkkö. Tuleehan neiti Craven mukaan?
Mainiota! Pyydän ovenvartiaa pitämään varalla, milloin tulette.
Hyvästi! -- hyvästi!"
Hän kätteli kiireellisesti sisaruksia, loi vielä viimeisen
tutkistelevan katseen ensin Marcellaan ja sitten hänen pieneen,
vaatimattomaan arkihuoneeseensa ja poistui.
Hän oli parahiksi kadonnut näkyvistä, kun jo Anthony Craven, rampa
vanhempi veli, astui sisään.
"No -- kuuluuko mitään uutta?" kysyi hän Marcellan työntäessä tuolia
hänelle.
"Kaikki reilassa!" sanoi Louis, jonka käytös oli aivan muuttunut
Whartonin lähdettyä. "Maanantaina minä lähden matkaan ryhtyäkseni
_Sotahuudon_ kirjeenvaihtajaksi. Damesleyn lakko vaatii nyt heti
miestä sinne. Kuukausi koeaikaa ja sitten palkkaa -- kaksisataa puntaa
vuodessa. Oh, se vetelee."
Hän vääntelihe levottomana tuolillaan ikäänkuin koettaakseen peitellä
veljeltä mielihyväänsä. Mutta se ei onnistunut, sillä se oli kerrassaan
muuttanut hänen huolten uurtamat kasvonsa.
"Ja ensi viikolla kai Anna ja sinä lähdette papinkansliaan?" sanoi
Anthony nyreänä ottaessaan Marcellalta teekuppia.
"Ei vielä ensi viikolla", pisti väliin Edith Cravenin tyven ääni.
"Annan täytyy ensin päättää oppiaikansa paitatehtaassa. Vasta kymmenen
päivää sitten hän jätti puku-ompelun ja ryhtyi tähän työhön. Ja hänen
oli määrä koetella kuukauden aika kumpaakin ompeluhaaraa."
Marcellan kohotetut silmäkulmat pyysivät selitystä. Hän ei ollut vielä
nähnyt Louisin kihlattua, mutta sisarukset olivat häntä kuvailleet
hyvin tarmokkaaksi ja lujaluontoiseksi nuoreksi naiseksi, ja moneen
työväenkysymykseen sanottiin hänen olevan paljon paremmin perehtynyt
kuin Louis.
Louis selitteli, että Anna erästä työväenlehteä varten tutki oloja
erinäisissä ammattikunnissa, missä kiristysjärjestelmä oli vallalla.
Viime viikolla hän oli ansainnut neljätoista shillingiä puku-ompelussa,
mutta tämä suurtyö oli niin uuvuttanut hänen voimansa, että Louis
oli vaatinut häntä lepäämään kaksi tai kolme päivää, ennenkuin hän
siirtyi paitoihin. Paidoilla oli tällä haavaa luja menekki, ja työnteko
helteessä oli kahta väsyttävämpää.
"Paidoistahan heidän tuttavuutensakin sai alkunsa", sanoi Edith
miettiväisenä. "Louis asui piharakennuksen toisessa kerroksessa,
Anna kolmannessa ja he kohtasivat usein toisiansa portaissa. Eräänä
päivänä Anna kuuli Louisin pyytävän pientä siivojatartansa ompelemaan
pari nappia hänen paitaansa. Tyttönen keikahutti päätänsä ja arveli,
että kylläpä käskis! Kun Louis oli lähtenyt tiehensä, meni Anna
alakertaan, pyysi tyynesti saada hänen paitansa ja lähti sitten
omalle puolelleen niitä paikkaamaan. Kotiin palatessaan Louis äkkäsi
pöydällään aimo kasan korjattuja paitoja. Tietysti hän vuodatti
muutamia liikutuksen kyyneliä -- väitelköön vaikka kuinka sitä vastaan.
Mutta seuraavana aamuna Anna neiti löysi kenkänsä ovensa ulkopuolella
paremmin kiilloitettuna kuin koskaan ennen ja niiden sisässä pienen
kirjelippusen. Olihan se liikuttavaa? Siitä lähtien, niin kauan kuin
he asuivat siinä talossa Anna paikkaili ja Louis kiillotti. Anthony ja
minä tietenkin oivalsimme, mikä oli tulossa."
Marcella nauroi.
"Teidän täytyy tuoda hänet tänne, että saan tutustua häneen", sanoi hän
Louisille.
"Kyllä tuon", vastasi Louis ja näytti olevan hiukan ymmällä, "jos vaan
voin saada hänet käsiini. Mutta milloin hän ei ompele, hän kirjoittaa
tai puuhaa ammattiyhdistyksiä. Hän työskentelee kuuden verosta. Hän on
ansaitseva melkein yhtä paljon kuin minä, kun me olemme naimisissa. Oh!
kelpaa meidän elää!"
Anthonyn katse sumeni ja hän näytti kiukustuneelta kuullessaan
tällaista tunteidenpurkausta muuten niin hillityn ja ivallisen Louisin
suusta.
"Kaksisataa puntaa vuodessa?" toisti hän verkalleen; "suunnilleen yhtä
paljon kuin herra Harry Wharton vuosittain tuhlaa vaatetukseensa.
Sanotaan, että siinä suhteessa hän on vallan suurellinen. Ja sillä
summalla, minkä hän uhraa vaatteisiinsa, hän saa _sinut_ ostetuksi
ruumiinesi, sieluinesi, ja sinä, Louis, näyt päälle päätteeksi olevan
siitä kiitollinen hänelle."
"Yhdentekevä", vastasi Louis huolettomasti. "Olen hyvilläni siitä,
ettei hän ostanut ketään muuta -- ja kiitollinen olen kuin olenkin!"
"Ei tuhat tulimmaista, sitä et saa olla!" huudahti Anthony
kiukkuisesti. "Sinäkö olisit riippuvainen mokomastakin kerskurista!
Sitä en totta totisesti voi sietää. Sinä tiedät aivan hyvin, mitä minä
siitä miehestä ajattelen ja kuinka minua kiusaa se tieto, että sinä
ryhdyt hänen palvelukseensa."
Marcella nousi suuttuneena pystyyn. Louis intti vastaan.
"Joutavia!" murahti Anthony; "sinun on suvaittava, että puhun suuni
puhtaaksi -- minulla ei ole Annaa, joka odottaa."
"Mutta en käsitä, miksi _minun_ pitäisi sitä suvaita", sanoi Marcella
kääntyen hänen puoleensa. "Luullakseni te tiedätte, että olen herra
Whartonille kiitollisuuden velassa. Olkaa hyvä ja muistakaa se!"
Anthony silmäili häntä tuokion mitään virkkaamatta. Kysymys väreili
hänen huulillaan. Sitten hän teki hieman kömpelön kumarruksen.
"Olen mykkä", sanoi hän, "käytökseni ei ole entisiltä ajoilta
parantunut, kuten huomaatte."
"Mitä te sellaisella huomautuksella tarkoitatte?" huusi Marcella
tulistuen. "Kuinka saatatte pelkillä solvauksilla viedä kunnian ja
maineen mieheltä, joka niin vähässä ajassa on saavuttanut sellaisen
aseman kuin hän -- niin monella eri alalla? Se ei ole yksin kohtuutonta
-- se on typerää! Ja mitä te sitäpaitsi tiedätte hänestä?"
"Te unohdatte", sanoi Anthony levittäen rauhallisena voita leivälleen,
"että siitä on runsaasti kolme vuotta aikaa kun nuori herra Harry
Wharton yhtyi venturisti-liikkeeseen ja alkoi herättää huomiota. Minä
olen pitänyt häntä silmällä alun pitäen, ja joskohta en itse tunne
häntä hyvin, niin tuntevat ainakin minun ja Louisin ystävät hänet. Ja
enimmät heistä -- sen Louiskin tietää! -- arvostelevat häntä nykyisin
melko ankarasti."
"Älähän huoli, Anthony!" rauhoitteli Louis. "Eihän kukaan otaksu,
että tämäntyyppinen mies olisi puhdasverinen isänmaanystävä. Mutta
sinä et voi kieltää sen paremmin kuin minäkään, että hän on sentään
tehnyt puolueelle monta kunnon palvelusta. Vaaditaanko minua avaamaan
sylini hänelle. Tietysti ei! Hän tarjoo minulle työtä ja lupaa maksaa
siitä. Minua tämä miellyttää, aikomukseni on hänen ja hänen lehtensä
kustannuksella ansaita hieman rahaa, jota tarvitsen, ja sen ohessa
hyödyttää yhteistä asiaamme."
"_Sinäkö_ -- Harry Whartonin kustannuksella!" naurahti raajarikko niin
purevan pilkallisesti, että Louisin ohuet posket sävähtivät punaisiksi
ja Marcellan suuttumus yhä yltyi. Anthony Cravenin hyökkäykset
Whartonia kohtaan olivat hänestä pelkkää mieskohtaista ennakkoluuloa ja
pahansuopaisuutta. Olihan perin luonnollista, että tuollainen mies kuin
hän -- köyhä, epäonnistunut ja katkeroitunut -- katsoo karsain silmin
voitollista ja yleisessä suosiossa olevaa ilmiötä.
"Mitä jos nyt jättäisimme herra Whartonin rauhaan?" virkkoi hän
päättävästi, ja Anthony, tehden pienen ylpeän alistumisen liikkeen,
vaikeni ja nojautui jälleen tuolinsa selkänojaa vasten.
Uudistettuaan tuttavuutensa Cravenien kanssa Marcellalle oli piankin
selvinnyt, että Anthonyn tyytymättömyys ihmisiä kohtaan, varsinkin
sosiaalisia uudistajia ja politikoitsijoita kohtaan, oli kehittynyt
voimattomaksi katkeruudeksi. Louis oli ripustanut taiteensa naulaan ja
antautunut sanomalehtityöhön, politiikkaan ja nälkäpalvelukseen, mutta
Anthony oli yhä pysynyt taiteilijana, elättäen itseään pääasiallisesti
mallien piirustamisella. Hän se veljeksistä kumminkin oli kiihkoisampi
venturisti ja antikapitalisti. Mutta nämä harrastukset, jotka
Louisissa liittyivät huumaaviin toiveisiin paremmasta tulevaisuudesta,
synnyttivät Anthonyssä epätoivoista mielialaa. Hän inhosi varallisuutta
intohimoisemmin kuin milloinkaan ennen, mutta hänen luottamuksensa
työläiseen, heimolaiseensa, oli järkkynyt. Rikkaiden täytyi poistua,
mutta yhtäkaikki oli maailma vielä sittenkin oleva surujen tyyssija.
Tarkattuaan hetken aikaa toisia hän keskeytti äkkiä heidän puheensa
kysymällä:
"Mitä työtä se sitten on, Louis?"
"Sanoinhan jo. Minun on otettava selvää Damsleyn työoloista ja tehtävä
selkoa lakosta ja kannatettava sitä, kun se ensi viikolla puhkeaa."
"Turhaa työtä!" sanoi Anthony lyhyesti; "työnantajat ovat liian vahvat.
Puhelin eilen Dennyn kanssa asiasta."
Mainittu Denny ei kumminkaan ollut Whartonin vihamies alihuoneessa,
vaan hänen poikansa -- nuori mies, joka alotettuaan elämänsä mitä
jäykkäniskaisimman ja virkavaltaisimman kapitalistin perijänä oli
aikaa myöten omaksunut sosialistisen maailmankatsomuksen, kieltäytynyt
vastaanottamasta avustusta isältään ja oli nyt niin sanotun "henkisen
köyhälistön" jäseniä ja kollektivistisen liikkeen johtaja. Hän
oli hiljakkoin liittynyt venturisteihin. Anthony oli häneen hyvin
mieltynyt. Louis sitävastoin ei tuntenut häntä paljon yhtään.
"Niinkö", vastasi hän veljen huomautukseen. "En tiedä. Minä luulen,
että _Sotahuuto_ voi saada jotain aikaan. Sanomalehdistön vaikutusvalta
käy nykyisin yhä painavammaksi."
Ja hän toisti mitä Wharton hänelle oli ilmoittanut -- sitä samaa
Wharton aina teki _Sotahuudosta_ puhuessaan -- että lehden menestys
oli kasvamassa ja sen vaikutusvalta työväen riitaisuuksiin nähden
karttumassa.
"Tyhjää puhetta", intti Anthony kuivasti vastaan, "pelkkiä juttuja!
Minun uskoni on, että Sotahuuto on huojuvalla kannalla ja että hän sen
tietääkin."
Nyt täytyi Marcellan ja Louisin nauraa täyttä kurkkua. Kun
liioitteleminen kohoaa yli erään rajan, käy se hullunkuriseksi.
Tällainen väite ei pystynyt heissä vihastusta nostattamaan, ja
seuraavan kymmenen minuutin kuluessa oli Anthonyn tyydyttävä
näyttelemään riidanhaluista ihmistä, jonka kustannuksella pidetään
hauskaa, mutta jonka kanssa ei huolita väitellä. Hän alistui vaieten
kohtaloonsa ja tarkasteli palavilla, vihamielisillä katseilla milloin
kutakin vastustajaansa.
Mutta kun sisarukset viimein nousivat hyvästelemään, pudisti Marcella
hyvin ystävällisesti hänen kättänsä. Hän ei koskaan unohtanut, että
Anthony oli sairas ja yksinäinen, ja tytön sääli ja kunnioitus häntä
kohtaan olivat aikaa sitten myöntäneet raajarikolle oikeuden olla
epäkohtelias.
"Mitä teille nykyisin kuuluu?" kysyi Anthony äkisti päästäen Marcellan
käden.
"Oh, hyvää vain! yli-intendentti jättää minut melkein tykkänään
rauhaan, ja se merkitsee, että hän on tyytyväinen. Eräs piirilääkäri
sanoo minua? 'hyväksi hoitajattarekseen', ja muuan terveyshoitokunnan
tarkastaja tarjoutuu alinomaa minua avustamaan neuvoillansa, milloin
olen tarpeessa. Muuta valittamista ei ole."
"Ja köyhät ovat teille yhtä rakkaat kuin ennenkin?"
Ivallinen äänensävy herätti Marcellan vastustushenkeä, ja hän vastasi:
"Olen tavannut heidän parissaan paljon enemmän onnea kuin odotin."
Anthony nauroi.
"Kuinka naismaista! Jotkut kurjissa asunnoissa elävät maalaiset tekivät
teistä demokraatin. Jotkut hyväpalkkaiset Lontoon käsityöläiset vievät
teidät turvallisesti takaisin oman säätyluokkanne helmaan. Omaisenne
tekivät viisaasti, kun sallivat teidän ryhtyä tähän työhön."
"Luuletteko, että minun sairaani ovat kaikki hyvin palkattuja
käsityöläisiä?" vastasi Marcella pilkallisesti. "Enkä minä puhunut
'rahasta' tai 'mukavasta elämästä', vaan onnesta, eikö niin? Ja
mitä tulee kansanvaltaisuuteeni, niin te ette kenties pysty sitä
arvostelemaan."
Hän nojasi molemmin käsin takana olevaan pöytään ja loi Craveniin
uhmaavan katseen suurista, palavista silmistään.
"Minkävuoksi olette vielä venturisti?" kysyi Anthony äkisti.
"Koska minulla on oikeus olla! Minä liityin yhdistykseen, jonka
päämääränä on työskennellä 'paremman tulevaisuuden' hyväksi. Ja mikäli
heikot voimani sallivat, pyrin minäkin kantamaan korteni saman asian
hyväksi."
"Te ette ole sosialisti. Puolet siitä, mitä sanotte ja teette, todistaa
sen. Mutta _me olemme_ sosialisteja."
Marcella epäröi ja tarkasti kiinteästi sairasta miestä.
"En olekaan! -- jos sosialismilla tarkoitatte poliittista järjestelmää
-- kaiken yksityisen yritteliäisyyden ja kilpailun polkemista ja
muuta semmoista -- niin myönnän, että etenen siitä yhä kauemmas. Ei!
siitä alkaen kun aloin liikkua näiden päiväpalkkalaisten joukossa,
olen tahtomattanikin huomannut, ettei menestys riipu niin paljon
tuloista kuin luonteenominaisuuksista. Minä käyn kahdessa erilaisessa
kodissa samassa rakennuksessa. Toinen on helvetti -- toinen taivas.
Miksikä? Molemmat kuuluvat hyväpalkkaisille käsityöläisille, joilla on
yhtäläiset elämänehdot, jotka voisivat mukavasti ja huolettomasti elää.
Mutta toinen on kunnon mies, toinen joutuu ennen pitkää perheineen
päivineen keppikerjäläiseksi. Se ei merkitse paljon, kyllä minä tiedän
-- oh! älkää huoliko ruveta todistelemaan! -- Mutta se on kumminkin
toisin kuin olin kuvaillut. Minun työpiirissäni työskenteleviä
sosialisteja kohtaan -- teitä lukuunottamatta -- en tunne niinkään
suurta myötätuntoa kuin esimerkiksi Hyväntekeväisyys-yhdistyksen
jäseniä kohtaan, jotka hiljaisuudessa raatavat ja saavat vain moitetta
ja kiittämättömyyttä palkakseen joka taholta."
Anthony naurahti pilkallisesti.
"Sehän on kaikkien naisten tapa", sanoi hän; "kattilanpaikkuri on aina
parempi kuin uudistaja."
"Ja mitä sosialismiinne tulee", lasketteli Marcella edelleen
hyvillä mielin, kun sai puhua suunsa puhtaaksi asiasta, jota jo
kauan oli mielessään hautonut, -- "niin näyttää se minusta --
kuten moni muukin mieltäkiinnittävä ja jännittävä seikka -- olevan
määrätty tienraivaajaksi jollekin muulle! Kristikunta alkoi köyhäin
holhoomisella ja tavarain jaolla -- siitä kehittyi omaisuuden ja
läänityslaitoksen suuri etuvarustus. Entä ristiretket -- Herran hautaa
ne lähtivät etsimään! -- mutta niiden varsinainen merkitys oli siinä,
että ne elähyttivät kauppaa ja tieteitä. Niin on laita sosialisminkin.
Se puhuu uudesta valtiojärjestyksestä, mutta sen tehtävänä on saattaa
vanha järjestys terveeksi."
Anthony taputteli ivallisesti käsiään.
"Mainiota! Toivon, että pyydätte minua kuulemaan, kun julkisesti
puhutte Vapauden ja Omaisuuden puolustukseksi."
Sillä välin seisoi Louis heidän takanaan kädet taskuissa ja kujeellinen
pilke silmissään. Kauniin, kolmenkolmatta-vuotiaan, pintapuolisen
kasvatuksen saaneen tytön mielipiteitä hän täydellä todella ylenkatsoi.
Mutta Anthony vain teeskenteli ylenkatsetta.
Siitä huolimatta Louis, hyvästellessään emäntäänsä, kiitti häntä
vilpittömästi ja hänelle harvinaisella tunnelämmöllä. Kaksi vuotta
sitten hän oli parin kuukauden ajan ollut Marcellaan rakastunut. Hän
tiesi, ettei hän Marcellan puolelta ollut saanut osakseen muuta kuin
hyvän toverin ystävyyttä; ja nyt oli hänen Annansa tykkänään anastanut
hänen sydämensä. Mutta miehen karkean sosialismin pohjalla oli kätkössä
synnynnäinen ja lempeä ritarillisuus, ja se tyttö, joka oli voittanut
hänen kiihkeän nuoruudenlempensä, ei voinut koskaan kokonaan kadottaa
viehätystänsä hänen silmissänsä. Ja kuinka ystävällisesti, kuinka
avuliaasti Marcella nyt oli auttanut häntä saamaan Annan!
Heidän lähdettyään Marcella heittäytyi hetkeksi tuolille miettimään.
Hänen suuttumuksensa Anthonyyn oli pian haihtunut. Mutta Louisin
kiitokset olivat synnyttäneet hänessä suloista mielihyvää. Silmät
säteilivät ja posket rusottivat lämpiminä. Hänen vanha intohimonsa
saada hallita ja johtaa toisten kohtaloa oli uudelleen vironnut.
"Minä toimitan, että kaikki käy hyvin", puheli hän itsekseen, "minä
pidän heistä huolta."
Hän tarkoitti: "Minä toimitan, että herra Wharton pitää heistä huolta!"
ja tätä tietä kiitivät ajatukset takaisin siihen puolen tunnin
yhdessä-oloon, jonka hän ennen Cravenien tuloa oli viettänyt Whartonin
seurassa.
Kuinka muuttunut hän oli ja samassa kuitenkin niin entisellään! Tuskin
kymmentä minuuttia hän oli istunut Marcellan vieressä, ennenkuin
jo molemmat alkoivat tuntea vilkasta tunteiden vuorovaikutusta
välillään. Siinä oli tuo entinen eloisuus ja pelottomuus, vanhat,
jyrkät vaatimukset päästä Marcellan uskotuksi, tuttavallisiin väleihin
-- ja samassa ympäröi häntä uusi ilmapiiri, uusi arvokkuus, jota
suo ihmiselle kasvava edesvastuuntunne, vallan huolet ja korkea
asema -- kaikki omiansa panemaan liikkeeseen Marcellan laisen tytön
mielikuvitusta. Vaaleanruskeiden kiharain ympäröimällä otsalla näkyi
uurteita, jotka häntä miellyttivät -- uurteita, jotka nainen panee
merkille, koska hän arvelee niiden tietävän elämänkokemusta ja
etevämmyyttä.
Marcella oli mielissään, että oli saanut tavata häntä. Nuorta
sosialisti-edustajaa jo ajatellessaankin hän oli hyvillään, ja
hyvillään hän oli siitäkin, että pian saisi kuulla hänen puhuvan
parlamentissa; ilahutti häntä sekin, että Wharton oli uudistanut
tuttavuutta hänen vanhain ystäväinsä kanssa. Ja tämä mielihyvä ei
häirinnyt omanarvontunnetta, se oli tunne, jonka hän rehellisesti ja
peittelemättä saattoi omaksua. Kun muistelmat lähenivät tuota rumaa
kohtaa menneissä tapahtumissa, niin hän rypisteli otsaansa, mutta
ravisti sen samassa kiihkeästi mielestään. Jospa _hän_ vain muistuttaa
siitä tai viittaa siihen, niin lopussa on silloin heidän ystävyytensä.
Muussa tapauksessa he pysyvät ystävinä ja Marcellan personalliset
harrastukset Whartonin julkiseen toimintaan nähden ikäänkuin
vapauttavat sitä painostusta, jonka alituinen köyhyyden ja kärsimysten
näkeminen jättää mieleen. Miksi se ei kävisi laatuun? Tämänlaatuiset
ystävyydensuhteet miesten ja naisten välillä käyvät päivä päivältä
ymmärrettävämmiksi. Hallinin epäluottamukseen ja Anthony Cravenin
kateelliseen vihamielisyyteen hän ei aikonut kiinnittää minkäänlaista
huomiota. Saattoiko kukaan vaatia, että temperamenttia sellaista kuin
Whartonin katsoisi suopein silmin Hallin, Craven -- tai -- muuan kolmas
henkilö, jota hänen ei tehnyt mielensä ajatella? Eihän häntä sitäpaitsi
kukaan pitänyt virheettömänä. Tuo monimutkaisuus ja ongelmallisuus
hänen luonteessaan, se se juuri tekikin miehen niin kiehtovaksi.
* * * * *
Hetken aikaa hän punoittavin poskin istui näihin mieluisiin ajatuksiin
vaipuneena tuntien saaneensa uutta sisällystä elämäänsä, ja vasta
kun Minta astui sisään teevehkeitä pöydältä korjaamaan, hän havahtui
unelmistaan.
"Kas, joko kello alkaa olla puoli viisi!" huudahti hän hypähtäen
pystyyn. "Missä ovat tarpeeni?"
Hän silmäili läpi sairasluettelonsa, tutki vielä kerran, että laukussa
oli kaikki mitä tarvittiin, ja puki sitten kiireesti yllensä viittansa
ja päähineensä.
Äkkiä -- huone oli tyhjä, sillä Minta oli lähtenyt teetarjottimineen
-- ajatusten eriskummainen kiertokulku loihti hänen sielunsa eteen
Hallinin kirjoituspöydällä olleen kuvan, -- kärsivän katseen --
harmaantuneen pään! Hänen kätensä, jotka kiinnittivät viittaa, soluivat
vastustamattoman tuskan painostuksesta alas, ja hän väänteli niitä
rajusti -- liike, joka ilmaisi äänetöntä katuvaisuutta ja masennusta.
Hän! -- hän puhuu sosiaalisista parannuksista ja "luonteista";
hän lausuu mielipiteitään eetillisistä kysymyksistä; hän, jonka
tähänastisista suurtöistä on ollut huomattavin se, että hän on saanut
hyvän miehen kärsimään. Äskeinen ylvästely ja tyydytetty itserakkaus
lyyhistyivät siinä samassa kokoon. Hiljakseen, pää painuksissa, hän
poistui huoneesta.