"Hänen täytyy niskoitella vastaan nyt, niinkuin hän silloinkin
niskoitteli! _Hän_ ja oikeus! Jospa hän viime vuonna olisi kohdellut
oikeudenmukaisesti erästä tilanomistajaa yhden tunnin ajan."
Loppumattomana jonona kiitivät muistelmat hänen ohitseen karkoittaen
yhä etäämmälle ilmankin vastahakoisesti lähestyvän unen. Aldousista
ja Marcellasta ajatukset tuskaisina palasivat hänen omiin huoliinsa.
Keskustelu noiden neljän miehen kanssa oli niin järkyttänyt hänen
kulunutta hermostoansa, että yön aavemaisessa hiljaisuudessa elämä
äkkiä tuntui raskaalta taakalta ja kauhistukselta. Lepo näytti olevan
niin kaukana, ettei hän koskaan voisi sitä saavuttaa.
Hänet oli saavuttanut traagillinen käännekohta sillä työalalla, jolla
hän horjuvasta terveydestään ja liikanaisista ponnistuksista huolimatta
oli työskennellyt harvinaisella mieltymyksellä ja menestyksellä.
Aina siitä päivin kun hänelle selvisi, että hän omasi kansanpuhujan
lahjat, oli hän tyytynyt kohtaloonsa ja ilomielin, nurkumatta alistunut
elämänsä moninaisiin kieltäymyksiin.
Taloudellisten ja historiallisten kysymysten tutkiminen, nuo
silminnähtävät ja alati uudistuvat todisteet siitä, että hän kykeni
voittamaan rakkautta, kykeni johtamaan noita raatavan luokan miehiä,
joihin kaikki hänen harrastuksensa keskittyivät -- nämä seikat olivat
olleet hänen onnensa ja olivat saattaneet hänet tarkasti vaarinottamaan
jokaisen terveyden hetken ja käyttämään sitä aatteiden palvelukseen.
Ja nyt hän oli kohdannut vastustusta, kylmäkiskoisuutta, epäluottamusta
ystäväin puolelta -- ensimäisen kerran.
Vuoden alussa oli Lontoossa ilmestynyt _Tulevaisuus ja Maa_ niminen
kirja. Sen oli kirjoittanut lahjakas nuori kansantaloustieteillä
ja se käsitteli kysymystä maan jakamisesta. Kysymykseen sinänsä se
ei kohdistanut paljonkaan huomiota, mutta selvitteli sitä, mikäli
se koski Englannin ja varsinkin Lontoon oloja. Vakuuttavasti siinä
yksityiskohtia myöten kuvailtiin sitä ennenaavistamatonta kukoistusta,
mikä odotti Englannin maalais- ja kaupunkilaisväestöä, jos kaikki maa
yhdistetään yhteiseksi kansallisomaisuudeksi, jos siitä lähtevät tulot
siirretään kansalle, joka vapautetaan verojen maksamisesta ja joka
niinmuodoin kohoaa rajattomaan vaurastukseen. Henry Georgen kirjasta
"_Edistys ja köyhyys_", joka aikoinaan niinikään oli voimakkaasti
ja herättävästi vaikuttanut Englannin työväenpiireihin, erosi
tämä kirja tuntuvasti siinä suhteessa, että se näennäisesti hyvin
yksinkertaisella ja terävästi harkitulla rahasuunnitelmalla esitti,
mitenkä tilanomistajille oli korvausta, suoritettava. Lisäksi se oli
lyhyempi, helppotajuisempi ja kirjoitettu pontevaan, kiehtovaan,
mehevän sukkelaan tyyliin.
Kirjalla oli suunnaton menestys -- kerrassaan "repäisevä". Hallin
huomasi ennen pitkää, että kaikki merkittävämmät ja henkisesti
etevämmät jäsenet, jotka kuuluivat niihin työväenpiireihin, missä hän
esitelmänpitäjänä oli tunnettu, olivat kirjan vaikutuksen tai oikeammin
lumouksen vallassa. Kaikki enemmän tai vähemmän sosialistiseen henkeen
toimitetut sanomalehdet ylistelivät sitä kilvan, työväenklubeissa ei
muusta puhuttu. Hänestä se oli sulaa hullutusta -- tartuntaa, ja se
levisikin samalla vauhdilla kuin se. Kirjalla oli tavaton menekki, ja
se nähtiin joka miehen kourassa.
Hallinin tapaiselle kansanopettajalle, jonka pääharrastukset
kohdistuivat eetillisiin ja kansantaloudellisiin kysymyksiin, oli
tällainen tapaus luonnollisesti perin suuriarvoinen. Mutta hänen
sisäinen vakaumuksensa -- niin siveellinen kuin henkinen -- ei voinut
hyväksyä kirjaa eikä sen loppupäätelmiä. Mitä enemmän menestystä
kirja saavutti, sitä hartaammaksi, kiihkeämmäksi kasvoi hänen halunsa
taistella sitä vastaan. Puhujalava oli aina avoinna hänelle, ja hänellä
oli monta tilaisuutta saada äänensä kuuluviin. Yli koko Englannin sadat
ja tuhannet odottivat jännittyneinä saadakseen kuulla hänen ajatustansa
tästä uudesta ilmiöstä.
Ja hän puhui suunsa puhtaaksi -- puhui kaikella tarmollaan, kaikella
väellään. Sillä seurauksella, että hän tunsi asemansa työväenliikkeessä
huojuvan, tunsi vaikutusvaltansa hupenevan -- ensimäisen kerran
yhdentoista vuoden kuluessa. Kylmyyttä entisen ihailun sijasta,
arvostelevaa tylyyttä rakkauden sijasta! Niissäkin pienissä,
suljetuissa piireissä, missä hänen arvostelunsa oli tähän asti ollut
määräävänä, oltiin nyt kärkkäät unohtamaan ja syrjäyttämään hänet.
Pimeyttä ja kylmää tulvi nyt hänen aatteellisten pyrkimystensä
maailmaan, ja kadonnut oli luomisen ilo. Hän ei voinut antaa myöten,
ja jo oli hän marttyyrin sitkeydellä heittäytynyt tämän epätasaisen
taistelun tuoksinaan, jo kajasti hänen sielussaan aavistus marttyyrin
kohtalosta.
Yksin Bennettkin! Hänen istuessaan yksinään pää painuksissa, kädet
hervottomina kupeilla, ajatukset viivähtivät haikealla mielikarvaudella
tämän vanhan ystävän luopumisessa -- ystävän, joka niin monessa
kamppailussa oli seisonut häntä tukemassa. Bennett ei voinut uskoa,
että tämän kirjan suunnitelmat olivat toteutettavissa, se oli
_mahdotonta_. Ja kuitenkin hän oli ihmisistä rehellisin ja tavallaan
myös erittäin selvänäköinen. Toiset taas olivat kaikki olleet häntä
vastaan. Henkisesti heidän mielipiteensä eivät paljonkaan häntä
liikuttaneet, mutta moraalisesti hänestä oli raskasta esiintyä
epäilijänä ja toisin ajattelevana kaikkien puolueystäväin puhuessa
kieltä, joka oli melkein kuin uuden uskon kieltä.
Hän oli sitoutunut pitämään useita esitelmiä tästä riitakysymyksestä,
joka nykyhetkellä järkytteli Lontoon työkansaa. Ilomielin hän oli
vastaanottanut ne, mutta nyt, äänettömän yön masentavina hetkinä, hän
ajatteli niitä kammoksuen, kuvitellen näkevänsä edessään tuhansia
vihamielisiä kasvoja. Oh, miten hartaasti hän ikävöi unta -- lepoa --
päästä turvaan näiltä kalvavilta ajatuksilta, jotka eivät kumminkaan
voineet mitään muuttaa tai parantaa!
"_Elämän traagillisuus on siinä, että ihmistahto ja maailman salattu
viisaus ovat ristiriidassa keskenään!_" Nämät sanat oli kirjoittanut
mies, jonka ajatussuuntaan hän oli syvälle tunkeutunut, ja ne kaikuivat
tällä hetkellä hänen korvissaan. Ei salattu kohtalo, ei salattu paha,
vaan salattu _viisaus_. Vieläkö hän kuolemassakin kykenee pitämään
kiinni siitä uskosta? Mutta -- mikä sitten on uskon tehtävä, ellei
juuri se?