Marcellan ja Hallinin näin istuessa hajamielisinä kahdenkesken katkaisi
tuttu ääni äkisti vaitiolon:
"Häiritsenkö, Hallin, vai mitä?"
Sanat lausui nuori mies, joka turhaan kolkutettuansa nyt varovasti
pisti kiharaisen päänsä ovesta sisään.
"Frank! -- tekö? Sisään, mies", huusi Hallin pystyyn hypähtäen.
Frank Leven astui sisään ja huomasi paikalla, kuka akkunan ääressä
istui.
"Kas! sepä minua ilahuttaa!" huudahti hän astuen jättiläisaskelin
huoneen perälle ja ohimennen puristaen Hallinin kättä. "Neiti Boyce!
Luulin, ettei vanhain ystäväinne enää koskaan olisi suotu nähdä
silmiänne! No mutta -- --"
Hän peräytyi pari askelta ja tarkasteli Marcellaa päästä kantapäähän
iloisella hämmästyksen katseella.
"Hän odotti näkevänsä minut täysissä tamineissani, myssy päässä
ja esiliina edessä", nauroi Marcella, "tai ainakin hän oli niin
tekevinään."
"Tunnustaa täytyy, että odotin jotain tärisyttävää! Ja tässä te
olette ihan entisellänne, vain kaksi kertaa niin -- -- eikö hän ole
kukoistava, Hallin!" -- viimeiset sanat sanottiin teatterikuiskauksella
Hallinille puhujan riisuessa hansikkaita käsistään ja yhä tutkivasti
Marcellaa silmäillessä.
"Minusta hän näyttää uupuneelta", vastasi Hallin heikosti hymähtäen.
Kaikki olivat tavallaan jännityksessä, pienimmässäkin sanassa tuntui
vaara piilevän, ja perin tervetullut oli senvuoksi neiti Hallinin kutsu
illalliselle.
Yksinkertainen ateria syötiin rattoisan mielialan vallitessa. Hilpeästi
laverteleva ylioppilas toi seuraan tuulahduksen iloista huolettomuutta,
johon toiset kolme -- kaikki rasittuneita ja kiusaantuneita --
ilomielin yhtyivät. Hallin varsinkin oli vallattomalla tuulella ja
houkutteli nuorukaista juttelemaan kaikesta, mikä hänen ajatuksissansa
pyöri. Niinpä hän pian paljasti heille rehentelevän ylpeytensä
siitä, että oli valittu Oxfordin yksitoistamiehisen kilpasoutukunnan
jäseneksi, kertoi mitä crickettikutsumuksia hän oli saanut kesäksi,
mitä kepposia hän oli tehnyt opettajilleen ja tunnusti heille yhä
kestävän ällistyksensä siitä, että oli läpäissyt tutkintonsa.
"Luulin, että Rooman keisarit antaisivat minulle potkut!" selitteli
hän lapsellisella tyytyväisyydellä. "_Senkin vietävät_. Minä en voinut
pitää niitä muistissa. Minä opettelin niitä ylhäältä alas, pitkittäin
ja taaksepäin -- mutta ei siitäkään ollut apua; ne olivat vähällä jättää
minut kiikkiin."
"Selittämätöntä!" sanoi Hallin viekkaasti hymähtäen. "Ja kuitenkin
muistelen, että kun eräältä nuorelta herrasmieheltä kerran kysyttiin
jonkun Derby-kilpailujen entisen voittajan nimeä, hän alkoi alusta
ja lasketteli meille kaikki voittajat ulkoa ensimäisestä viimeiseen
kertaakaan takertumatta."
"Derby-kilpailujen voittajan!" huudahti Frank innokkaasti. "Totta maar
minä sen tunnen. Siihen ei tarvita muistia, se on _tietoa_! -- Taivas!
kuka se?"
Viimeinen huomautus lausuttiin Marcellalle kuiskaamalla. Illallinen oli
syöty, ja molemmat vieraat olivat Hallinin kanssa palanneet akkunan
luo istumaan, sillä välin kuin neiti Hallin, ylpeästi kieltäytyen apua
vastaanottamasta, itse korjasi ruuat pöydästä ja laittoi kaikki kuntoon.
Kuullessaan koputusta ovella Hallin meni avaamaan. Neljä miestä
tömisteli sisään, kaikki silminnähtävästi Hallinin ja hänen sisarensa
hyviä tuttuja. Kaksi viimeksi tullutta oli työmiehiä, toiset kaksi
olivat Bennet, Hallinin vanha ja uskollinen ystävä työväen johtajain
joukossa, ja parlamentinjäsen Nehemiah Wilkins. Hallin esitteli heidät
kaikki Marcellalle ja Levenille, mutta uudet tulokkaat eivät näyttäneet
paljonkaan piittaavan muista kuin isännästään. He ryhmittyivät hänen
ympärilleen istumaan ja alkoivat heti keskustella asiasta, johon
nähtävästi kaikki olivat hyvin perehtyneet ja johon Hallin paikalla
heittäytyi tuolla kiihkeällä avomielisyydellä, mikä oli hänelle
ominaista niin pian kuin jouduttiin yhteiskunnallisten kysymysten
alalle. Hän näytti olevan aivan vastakkaista mieltä kuin muut --
seikka, joka häntä itseään tuskastutti ja toisia kiukutti.
Marcella tarkkasi heitä paikaltaan akkunan luota ja häntä halutti mennä
lähemmäksi kuuntelemaan. Mutta Frank Leven kääntyi äkkiä välkkyvin
silmin hänen puoleensa.
"Älkäähän toki menkö! Tulkaapa tänne minun viereeni istumaan. Ooh,
onpa tämä oivallista, onpa niinkin! Katsokaa Hallinia -- tuollaisia
ovat ne ihmiset, joiden kanssa hän _mieluimmin_ juttelee. Tuo tuossa
vasemmalla on suutari -- todella aika ovela mies -- ja tuo toinen,
joka istuu edessä, on muistaakseni muurari -- sosialisti tietysti ja
hirttäisi _minut_ mielihyvällä vaikka huomispäivänä. Oletteko koskaan
ennen nähnyt sellaista naamaa? Milloin se mies vaan alkaa puhua, tuntuu
minusta kuin olisimme vallankumouksen partaalla. Onpa hän lisäksi vielä
uskovainenkin, ja valmis ensin rukoilemaan puolestamme, ennenkuin
meidät ammutaan -- johon eivät luullakseni kaikki ole suostuvaisia. Nuo
toiset taas -- ne te kai tunnette? Tuo tuossa on Bennett -- kelpo mies
-- joka alinomaa varoittaa tovereitansa olemasta narrimaisia, mikä ei
arvattavasti enennä heidän suosiotansa häntä kohtaan. -- Entä Wilkins
sitten -- hei! Wilkins" -- hän nauraa hohotti täyttä kurkkua --
"sanotaan, että armas serkkuni Harry Wharton ja Wilkins ennen pitkää
joutuvat kahakkaan parlamentissa. Isäni sanoo, että hän kannattaa
Wilkinsiä."
Mutta äkkiä hän säikähtyneenä keskeytti puhetulvansa ja vilkaistuaan
Marcellaan hätäisellä syrjäkatseella punastui. Hän kävi äänettömäksi
ja tarkasteli saappaidensa kärkiä. Marcella ei voinut käsittää, mikä
hänelle tuli. Mellorista paettuaan hän oli elänyt niin sanoaksemme pää
sannassa. Itse hän ei ollut koskaan suoranaisesti puhunut kellekään
omista asioistaan. Eikä hänen herkkä ylpeytensä sallinut hänen
tunnustaa, että sittenkin koko maailma oli selvillä niistä.
"Kaipa te oikeastaan hyvin pintapuolisesti tunnette serkkuanne", sanoi
hän hiukan halveksuvasti.
"Enkä muuta haluakaan", vastasi nuorukainen, "ja se minua lohduttaa.
Minä olenkin kaikessa niin tietämätön! -- neiti Boyce."
Hän peitti kasvot käsiinsä, ja katsoessaan häneen Marcella paikalla
oivalsi tarkoituksen olevan huomauttaa, että tässä oli surua ja
surkeutta hänen vieressään.
Hänen mustat silmänsä vilkkuivat lystikkäästi. Mellorissa hän oli
useasti ollut nuoren Levenin uskottu. Tuo kaunis nuorukainen ei
nähtävästi ollut erittäin ihastunut sisariinsa ja oli alun pitäen
kiintynyt Marcellaan. Tänä iltana vanhat oireet taas uudistuivat.
"Mitä, oletteko jälleen joutunut pinteeseen?" sanoi hän. "Kuinka
monta kertaa olette ollut ripittämisen tarpeessa sitten kuin viimeksi
tapasimme?"
"Kas niin! te vaan pistätte leikiksi!" kuului harmistunut ääni sormien
lomitse. "Te olette juuri samanlainen kuin kaikki muutkin."
Marcella kiusoitteli häntä vielä hetken aikaa, kunnes hän
hämmästyksekseen näki todellisen vihanleimahduksen nuorukaisen silmissä.
-- "Ellette voi olla minua pilkkaamatta, on parasta, että siirrymme
toisten luo. Ja kumminkin minua niin haluttaa teidän kanssanne siitä
jutella -- te olitte kotona aina niin tavattoman kiltti minua kohtaan.
Minua haluttaa kertoa teille eikä taas halutakaan -- ehkäpä minun
ei _pitäisi_ teille kertoa -- te pidätte minua moukkana, raakana,
epähienona moukkana, kun ensinkään sitä asiaa koskettelen -- ja
sittenkin -- --"
Frank puraisi huuliansa posket tulipunaisina. Hämmästyneenä Marcella
asetti kätensä hänen käsivarrelleen. Vaikka heidän välillään oli
vain kahden vuoden ikäero, oli hän Mellorin ajoilta asti kohdellut
nuorukaista melkein äidillisesti. "Minä en naura", sanoi hän; "kertokaa
vaan."
"Ettekö todellakaan? -- uskaltaisinkohan?" Ja niin tulvaili hänen
huuliltaan kertomus aivan samanlaatuisena kuin vähintäin kuusi kertaa
tätä ennen Marcellalle kerrotut rakkausjutut. Kaunis tyttö -- tai
ennemmin "hurmaava olento", jonka hän oli tavannut sukulaisten luona
Skotlannissa ja sittemmin Oxfordin kilpasoudussa, tanssiaisissa ja
huviretkillä; ihailtu ja ihastuttava, mutta tietysti sfinksi, joka
oli luotu poikalasten kiusaksi ja ylpeänä astui tomussa kiemurtelevan
miessuvun ohi, tänään kiltti, huomenna julma, ei rahalla voitettava,
vaikkei tietysti ilmankaan -- miten tuttua tuo kaikki oli Marcellalle!
"Ja tiedättekö", puhui Frank innokkaasti, "vaikka hän on niin _hirveän_
sievä -- tai oikeammin hirveän kiehtova -- ja aistikkaasti vaatetettu
ja muuta sellaista, hän ei ole typerä eikä pintapuolinen kuten tytöt
usein -- ei niin hitustakaan. Hän on lukenut paljon -- _suunnattoman_
paljon! Jos te tuntisitte hänet, neiti Boyce", hän katseli Marcellaan
luottavaisesti, "niin te ihan varmaan pitäisitte häntä kauhean
viisaana. Ja niin pieni hän on -- ja siro sitten -- ja kuinka hän
tanssii -- taivas! näkisitte hänen tanssivan -- serpentiini-tanssia
tarkoitan -- ei kukaan voi tanssia niinkuin hän. Hyvä hän on myös,
kauhean hyvä. Hänen äitinsä on ikävä vanha kiusankappale -- ei, sitä
en tarkoittanut -- tietysti en! -- mutta hän on niin raihnainen ja
sairas -- kulkee aina saaleihin käärittynä ja rullatuolissa, ja Betty
on enkelimäinen häntä kohtaan -- on niinkin -- vaikka hänen äitinsä
alinomaa näykkii häntä. Ja _köyhiä_ kohtaan -- --"
Marcella ei enää voinut hillitä hilpeätä tuultansa, vaan purskahti
äkkiä nauramaan ja teki kädellään liikkeen pysäyttääkseen hänen
puhetulvaansa.
"Asiaan, hyvä herra -- joko olette kosinut häntä?"
"Luulisinpa toki sen tehneeni", sanoi Frank tulisesti. "Kerran viikossa
joulusta alkaen. Tietysti hän leikittelee kanssani -- sitä tekevät aina
sellaiset kuin hän, -- mutta luulen sentään, että minulla voisi olla
toiveita, ellei hänen äitinsä -- tuo hirvittävä vanha -- ei, enhän
minä sitä tarkoittanut! Mutta nyt tulee se, josta minun oikeastaan ei
pitänyt teille kertoa -- minun ei todellakaan pitäisi sitä kertoa. Se
on hävyttömästi tehty minulta, mutta en voi olla siitä puhumatta!"
Ja pyörittäen epätoivoisena kiharaista päätänsä, hän upotti uudelleen
punaiset poskensa käsiinsä ja vaikeni puhumattomaksi.
Marcellan posket rusottivat pelkästä osanotosta.
"Olisin hyvilläni, jos lakkaisitte arvoituksia puhumasta", sanoi hän.
"Mikä teitä vaivaa? -- teidän täytyy kertoa minulle."
"No niin, kyllä minä tiedän, ettette siitä pahastu!" huusi Frank
sukeltaen jälleen esille käsistänsä. "Mitä ihmeitä te siitä
piittaisitte! Mutta minusta tuntuu sentään niin hävyttömältä puhua
kanssanne siitä -- -- Nähkääs", laukesi häneltä viimein, "hän lähtee
Italiaan Raeburnien kanssa. Hän on tavallaan kaukaista sukua heille,
ja neiti Raeburn on viime aikoina ollut erittäin rakastettava hänelle
-- ja hänen äitinsä on kohdellut minua kuin ilmaa, sen jälkeen kuin
Raeburnit pyysivät häntä Italiaan kanssaan -- ja kyllähän sen hölmökin
ymmärtää, mitä se tietää -- ja mihin hänen äitinsä tähtää. En usko,
että Betty itse _tahtoo_. Raeburn on liian vanha hänelle, eikö
teistäkin? Voi, herranen aika!" hän antoi onnettoman näköisenä aika
iskun polvelleen, "nyt minä sen kuitenkin tein. Minun on kerrassaan
mahdotonta olla vaiti, vaikka nytkin olin niin lujasti päättänyt olla
tästä asiasta hiiskumatta!"
"Te arvelette", sanoi Marcella hiukan maltittomasti, "että hänen
äitinsä toivoo hänen menevän naimisiin herra Raeburnin kanssa."
Frank katsoi hätääntyneenä Marcellaan. Hän lepäsi mukavasti suuren
nojatuolinsa selystää vasten, kädet velttoina helmassa. Hänen
ryhdissään, pään asennossa ja väsähtäneessä ja samassa arvokkaassa
kasvojen ilmeessä oli jotain erinäistä, joka paikalla sai Frankin
itsekkäät ajatukset haihtumaan ja hänet masentuneena tuijottamaan
lattiaan. Kiusaus uskoa Marcellalle huolensa oli ollut ylen suuri, hän
ei ollut voinut sitä vastustaa. Marcella muistutti hänelle Raeburneja,
ja Raeburnit olivat tätä nykyä hänen mielessään yötä päivää. Hän tiesi
menetelleensä epähienosti ja sopimattomasti, mutta yhtä kaikki hänen
poikamainen itsekkäisyytensä syöksi hänet suin päin tunnustukseen.
Lisäksi hän oli palavan utelias näkemään, mitä se vaikuttaisi
Marcellaan -- mitä hän siihen sanoisi.
Mutta nyt hänellä oli oikeita tunnonvaivoja. Hän siirsi tuolinsa
lähemmäksi Marcellaa ja puhkesi katuvaisiin ja ristiriitaisiin
anteeksipyytelyihin, jotka Marcella nopeasti keskeytti.
"En käsitä, mitä varten te anteeksi pyytelette", sanoi hän katsellen
Frankia vakavalla katseella. "Luuletteko, etten minä siedä kuulla herra
Raeburnin nimeä mainittavan? On todellakin aivan yhdentekevää mitä
minä luulen tai mitä te ajattelette nykyisestä mielentilastani. Minun
ei olisi pitänyt koskaan mennä kihloihin herra Raeburnin kanssa. Minä
menettelin hyvin pahasti. Sen tiedän itse -- yhtä hyvin kuin muutkin."
"Mutta elettävä jokaisen kumminkin on. Ikävä kyllä, olette tällä kertaa
suruinenne kääntynyt aivan väärän henkilön puoleen, sillä jos minä
jotain oikein toivomalla toivon, niin toivon juuri herra Raeburnin
naimista."
Frank Leven tarkasteli häntä hämmästyneenä ja pahoilla mielin.
"Sitä en tullut ajatelleeksi", jupisi hän.
"Mutta se teidän olisi pitänyt tehdä."
Vähään aikaan ei kumpikaan virkkanut mitään. Huoneen toisessa päässä
kiihtyi keskustelu yhä äänekkäämmäksi.
Lopulta Marcella moitti itseään myötätunnon puutteesta. Frank istui
hänen vieressään hämillään ja nolattuna.
"Vai on neiti Raeburnilla sellaisia aikeita?" kysäisi Marcella
hymyillen ja aivan tavallisella äänellään.
Frankin kasvot kirkastuivat siinä tuokiossa.
"Tiedän varmaan, että hänellä on. Betyn veli on minulle melkein suoraan
sanonut, että neiti Raeburn ja rouva Macdonald -- se on Betyn äiti --
isää hänellä ei enää ole -- ovat siitä keskustelleet. Ja nyt Betty
matkustaa heidän kanssansa Italiaan, ja Aldous lähtee mukaan kymmeneksi
päiväksi -- ja kun minä näyttäydyn Macdonaldeilla, kohtelee äiti minua
niinkuin kulkisin vielä polvipöksyissä, ja Betty kiusaa minut hengiltä.
Se on sietämätöntä!"
"Entä herra Raeburn, mitä hän sanoo?"
"Oh, Aldous näyttää paljon pitävän hänestä", kuului alakuloinen
vastaus. "Betty kiusoittelee ja huvittelee häntä alinomaa. Kun hän
on heidän luonaan, hän on aina Aldousin kimpussa. Hän lukee ääneen
Betylle, ja heillä on yhteisiä ratsastusmatkoja. Betty viekoittelee
häntä juttelemaan kaikenmoisista asioista, joista ei kukaan
luulisi Aldousin huolivan väitellä -- Betyn ihailijoista, hänen
rakkausjutuistaan ja rakkaudesta yleensä! -- merkillistä kerrassaan,
kuinka taitavasti hän Aldousin kietoo sormensa ympäri. Pääsiäisenä
hän oli äitineen kutsuttu Maxwell Courtiin. Eräänä iltana siellä oli
vieraita -- hyvin hienoa väkeä -- mutta kaikki olivat niin kuivia ja
tylsiä, ja Betty oli ikävään menehtyä." Äkkiä hän kavahti pystyyn ja
juoksi Aldousin tykö. "Kuulkaapa, herra Aldous", sanoi hän, "tämä ei
kelpaa! teidän on tultava tanssimaan minun kanssani ja työnnettävä
tuolit ja pöydät syrjään" -- ja luultavasti hän lisäksi polkaisi pientä
jalkaansa -- "ja muiden pitää myös tanssia. Ja hän sai Aldousin
tanssimaan -- sai kun saikin. Aldous vakuutteli, ettei hän milloinkaan
tanssi -- ei auttanut. Ja sitten Betty alkoi suorittaa kaikkia
konstejansa, serpentiinitanssia ja sen semmoista -- ja sillä tapaa ilta
meni menojaan kuin savu."
Marcella katseli puhujaan hievahtamatta, silmät selki selällään.
"Ja herra Raeburnista se oli hauskaa?" kysäisi hän uskomattomana.
"Olipa niinkin! Betty kertoi minulle, että sen illan jälkeen heistä
tuli oikein läheiset ystävät ja että Aldous kertoo hänelle kaikki --
oh, ei", lisäsi Frank jälleen perin hämillään -- "enhän minä tietenkään
sitä tarkoittanut. Ja Betty on niin tavattomasti mielissään siitä --
sen näkee selvästi -- hän kertoo minulle, että hän ihailee Aldousia
-- että hän on ainoa suuri mies, jonka hän tuntee -- että minä en
kelpaa hänen saappaitansa kiillottamaan, ja että minun pitäisi olla
kiitollinen joka kerta, kun hän suvaitsee minua puhutella, ja muuta
sellaista lorua. Ja nyt Betty lähtee matkoille heidän kanssaan. Minulle
ei jää muuta neuvoksi kuin ampua itseni!"
"Ei vielä kuitenkaan", sanoi Marcella rauhoittavalla äänellä; "asia
ei ole vielä ratkaistu. Odottakaa, kunnes he palaavat ulkomailta.
Menemmekö nyt toisten luo? Tahtoisin kuulla mistä keskustellaan. Mutta
ensin -- tulkaa minua tervehtimään, milloin mielenne tekee - 3:n ja 1/2
5:n välillä, Brown Buildings, Maine Street -- ja kertokaa, miten tämä
juttu edistyy."
Hän puheli leikkisän huolettomasti ja nauroi kursailematta Frankille.
Tämä, jonka ajatukset viimeisinä kuukausina olivat alinomaa pyörineet
naisväen pienimmässä ja siroimmassa edustajassa, hämmästyi uudelleen
hänen pituuttansa ja komeata ryhtiänsä, kun hän nousi seisaalleen ja
siirtyi toisten viereen.
"Tuhat tulimmaista! Miksei hän voinut Aldousiin tyytyä", ajatteli
nuorukainen ärtyisenä seuratessaan Marcellaa silmäyksillään. "Siihen
olivat hänen kirotut oikkunsa syynä, ja _niistä_ hän tietysti vielä
kerran paranee. Siinä se minun paha onneni taas on vastassa!"
* * * * *
Marcella istahti neiti Hallinin viereen, joka ystävällisesti myhähtäen
katsahti ylös työstään. Tyttö näytti kuuntelevalta, mutta alussa
ajatukset kiertelivät vallan toisaalla. Hän istui tuumimassa, kuinka
vähän ihmiset -- läheisimmätkin ystävät -- tuntevat toisiansa, ja
koetti kuvitella mielessään Aldous Raeburnia sellaisen tenhottaren
aviopuolisona, jota Frank oli hänelle kuvaillut. Hänen ystävyytensä
neiti Macdonaldiin perustui tietysti vastakohtien vetovoimaan -- niin
monen onnellisen avioliiton perustaan. Vähäiset olivat hänestä Frankin
toiveet.
Äkkiä tarttui Whartonin nimi hänen korvaansa, ja ruvetessaan
tarkkaavaiseksi hän oivalsi, että kiihkeä väittely hänen vieressään
koski tämän asemaa ja tulevaisuudentoiveita työväen puolueessa
-- väittely, jota pääasiallisesti käytiin Wilkinsin ja molempain
työmiesten kesken. Bennett kuunteli ovelan ja hyväntahtoisen näköisenä
kuten mies, jolla on omat syynsä pysyä loitolla keskustelusta, ja
Hallin lepäsi tuolissaan helottavin poskin ja uupuneena. Edellinen
keskustelu oli saattanut hänet epätoivoiseksi, eikä häntä nyt
enää haluttanut mihinkään ottaa osaa. Neiti Hallin tarkkasi häntä
levottomana ja liikahti vähän väliä maltittomasti, ikäänkuin haluten
lähettää kaikki vieraat matkoihinsa.
Molemmat työmiehet puolsivat tarmokkaasti järjestyneen ja eristetyn
työväenpuolueen muodostamista Wharton johtajanaan. He vetosivat
alinomaa Parnelliin ja hänen ansioihinsa irlantilaisiin nähden.
He arvelivat, että ainoa keino saattaa työväenpuolue mahdiksi
parlamentissa olisi esiintyä itsenäisesti ja jyrkästi niin
tory-puoluetta kuin vapaamielisiäkin kohtaan. Mutta siihen vaadittiin
erinäistä järjestöä, erinäistä paikkaa alihuoneessa ja itsenäistä
puoluejohtoa. Siihen oli Harry Wharton omiansa. He puhuivat
innostuneina _Sotahuudosta_ ja väittivät, että sen omistaja jo
itsessään oli riippumaton voima ja yhtä rehellinen kuin teräväpäinen.
Tämä ylistys sai Wilkinsin hurjistumaan. Yritettyään turhaan parilla
ivallisella huomautuksella hillitä vihastustansa hän päästi sen
viimeinkin puhkeamaan solvausvirtana, joka pani muut huoneessa olijat
ällistymään. Marcella tuijotti harmistuneena ja kummastuneena tuohon
isoon, kiilusilmäiseen, pöhönaamaiseen, mustaharjaiseen mieheen. Miksi
hän laskettelee tuollaisia herjaussanoja, tuollaista myrkkykieltä? Se
oli sietämätöntä!
Hallin ravisti päältään väsymyksensä ja yritti rakentaa rauhaa. Mutta
Wilkinsin herjaukset olivat kiukuttaneet molempia työmiehiäkin ja
riidan liekit leimusivat korkeina.
"Olisinpa vain tiennyt, että minua ja puoluetta pakotetaan Lontoossa
tanssimaan herra Whartonin pillin mukaan, niin kylläpä olisin jäänyt
kotiin, kyllä vaankin!" huusi herra Wilkins läjähyttäen kädellä
polveansa. "Jos kerran meidän puolueen on oltava kansan puolue, miksi
Herran nimessä sitten asettaa etunenään mokoma velikulta? mies, joka
aikoo hyötyä teistä ja minusta ja meistä kaikista päästäksensä itse
eteenpäin ja joka antaa meille hyvät potkut, kun hän ei enää tarvitse
meitä? Ja mikäs häntä siitä estäisi? Mikä hän sitten on? Onko hän
meidän miehiä -- meidän luutamme ja lihaamme? Tilanomistaja hän on ja
ylhäinen herra päälle päätteeksi, sanon minä! Ovatko tilanomistajat
koskaan tehneet mitään köyhälistön hyväksi. Eivätkö he ole olleet
kansan kirous ja maanvaiva vuosisatojen halki. Ja sittenkin te tässä
puhutte sen puolesta, että _heidän_ joukostaan lähtenyt mies -- joka
elää koroillansa -- ja sylkäisee köyhille niin kuin koko muukin liuta
-- kävisi johtamaan _minua_ ja kaikkia niitä, jotka minun kanssani
pyrkivät heitä hävittämään. Pysyköön hän omassa luokassaan -- ja kyllä
hän kuuluukin mielistelevän ylhäisiä naisia ja hekin häntä -- tahikka
esiintyköön vain minun puolestani työväen ystävänä, jos häntä haluttaa
-- yhdentekevä! -- kyllä hänen _äänensä_ minulle kelpaa. Mutta ei
hänestä minun käskijääni tule eikä sillä miehellä mitään oikeutta ole
esiintyä alihuoneessa tovereitteni puolesta. Minä vaikka hakkautan
käteni poikki, ennenkuin sellaista sallin!"
Leven hihitti perällä. Bennett oli kiusaantuneen näköinen. Wilkinsin
töykeys niinhyvin parlamentissa kuin sen ulkopuolellakin vaikutti
häneen vastenmielisesti. Nuorempi työmiehistä, karkeanaamanen muurari,
silmäili Wilkinsiä halveksuvasti.
"Parlamentissa ei kukaan teistä tahdo alistua", virkkoi hän ripeästi,
"ja se on meidän turmiomme. Sen kaikki tietävät. Miten olisi käynyt
meille taistelussa työnantajia vastaan, jos olisi asiat hoidettu
niinkuin teillä parlamentissa?"
"Enhän minä _järjestymistä_ vastaan väitä", tiuskaisi Wilkins. "Siinä
minä vain pysyn, että työväen luokasta se johtomies on valittava --
sellainen mies se olla pitää, jolla on työmiehen tarpeet ja tunteet --
johon meikäläinen voi luottaa, eikä mikään verta-imevä tilanomistaja
tai kapitalisti. Korvapuusti se on jokaiselle kunnon työmiehelle
maassamme, jos muodostatte työväenpuolueen ja asetatte Harry Whartonin
sen johtajaksi."
Nuori sosialisti vilkaisi häneen syrjästä. "Itse kai tahtoisit siksi
ruveta", ajatteli hän. "Mutta me valitsemme miehen, joka voi pitää
aatelistonkin aisoissa, ja siinä me teemme oikein."
"Joskohta herra Wharton onkin tilanomistaja, niin hän on hyvä isäntä!"
huusi suutari, pitkä, luiseva mies huolellisesti harjatussa takissa.
"Monet meistä ovat kuulleet hänen puhuvan siitä, mitä hän on yrittänyt
saada aikaan omalla tilallaan ja osuusfarmillaan. _Rehelliset_
pyrkimykset hänellä on -- on kuin onkin. Sosialistista valtakuntaa
ei ole vielä olemassa -- eikä hän sille mitään mahda, että hän on
tilanomistaja. Hän on syntynyt siksi."
"Omaa asiaansa se mies vain ajaa, uskotte tai ette", intti Wilkins
vastaan, ja punaiset täplät hänen tummaverisillä kasvoillaan
suurenivat, -- "sanomalehteänsäkin hän vain toimittaa omaksi edukseen
-- kyllä minä siitä olen perillä. Ja kerran minä sen vielä näytän
toteenkin! Ensin hän metkuillaan houkuttelee teitä ansaan, ja kun se
on tehty, niin hän nauraa teidän houkkamaisuuttanne. Tilanomistajia
vastaan hän ei ikinä esiinny, kun tosi tulee eteen -- kyllä minä sen
joukon tunnen -- sanon minä -- kyllä minä sen joukon tunnen."
Heleä ja ylenkatseellinen naisen ääni puuttui nyt keskusteluun:
"Onpa sentään hieman omituista, että sillä aikaa kuin me täällä
Lontoossa lakkaamatta valittelemme ja voihkimme epäterveellisistä
asumuksista ja teemme siellä täällä pieniä parannusyrityksiä, nuo
samat parjatut tilanomistajat ovat meidän aikanamme rakentaneet uusia
asumuksia puolelle Englannin maaköyhälistöä ja vuokraavat heille
viisihuoneisia rakennuksia yhdestä shillingistä ja neljästä pencestä
viikossa!"
Hallin käännähti tuolillaan ja tuijotti puhujaan -- ällistyneenä.
Wilkinskin vilkaisi häneen alta kulmain. Hän ei pitänyt naisista --
hienoista naisista ei varsinkaan.
Hän murahti vastaukseksi, että jos niin olisikin laita -- jota hän
puolestansa epäilee -- ovat tilanomistajat sen tehneet itsekkäistä
vaikutteista, joko ostaaksensa yleisen mielipiteen puolellensa tai
rehennelläkseen. "Tilalla, missä on palkittuja sikoja ja palkittuja
härkiä, täytyy tiettävästi olla myös palkittuja työväenasuntoja ja
rotuorjia!"
Pää pystyssä ja leimuavin silmin Marcella kosti puolustuspuheella,
missä hän järkkymättä piti kiinni tosiasioista; hän selitteli, mikä
ero oli tilanomistajaan kylien ja niin sanottujen "vapaiden" kylien
välillä, teki selkoa niistä maanviljelyskokeiluista, joihin useat
suuret tilanomistajat olivat ryhtyneet, ja kuvaili valaisevasti
sellaisen järjestelmän etuja -- sosialistiseltakin kannalta katsottuna
-- joka on säilyttänyt maan suurissa, yhtenäisissä osissa valtion
lopullista käyttöä varten, vastakohtana Ranskassa vallitsevalle
järjestelmälle, joka kerrassaan tekee kaiken sosialismin mahdottomaksi.
Hallinin hämmästys pyyhkäisi melkein pois hänen väsymyksensä.
"Mistä Herran nimessä hän on kaiken tuon onkinut?" ajatteli hän.
"Seisooko hän päällään vai seisonko minä?"
Vilkkaan, pienen väittelyn jälkeen, johon Bennett ja molemmat työmiehet
yhtyivät, Wilkinsin vaipuessa juroon, ylenkatseelliseen äänettömyyteen
ja Marcellan, kerran alkuun päästyään, lopettaessa puolustuksensa
lämmöllä ja tuolla naisille niin ominaisella mieltymyksellä
paradokseihin, kaikki nousivat yhtä haavaa hyvästelemään.
"Teidän pitäisi kerran tulla johtamaan väittelyä meidän klubissamme",
sanoi Bennett hymyillen Marcellalle puristaessaan hänen kättänsä.
"Teitä ei hevin saisi nolatuksi."
"Mutta tiedättekö, että olen venturisti", sanoi Marcella naurahtaen;
"_olen_ niinkin."
Bennett ravisti päätänsä, naurahti niinikään ja läksi.
Kun vieraat olivat poistuneet, kääntyi Marcella Hallinin puoleen.
"Onko työväenpuolueessa montakin _tuollaista_ jäsentä?" Äänessä oli yhä
pilkallinen värähdys.
"Nehemiah ystävästämme ei ole juuri seuramieheksi", hymähti Hallin;
"mutta puhujana hän osaa tenhota suuria kansanjoukkoja kuin harva.
Mies on tavattoman rehellinen ja luotettava, mutta hänen kiukkuisa
luonteensa ja kateellisuutensa ovat hänelle monesti haitaksi. Te
hämmästytitte häntä, mutta kylläpä hämmästytitte Frankia ja minuakin."
Hänen vaipuessaan takaisin tuoliinsa äkkäsi Marcella hänen silmissään
ilmeen, joka siinä tuokiossa pani hänet puolustusasemaan.
"Enhän minä voinut kuulla tuollaista väärää arvostelua antamatta
ääneni kuulua. Politiikka ei ole samaa kuin hävytön panettelu!" sanoi
hän viskellen päätänsä liikkeellä, joka paikalla muistutti Hallinille
sitä iltaa Mellorin vierashuoneessa, jolloin Marcella oli ahdistanut
metsästyslakeja ja Wharton oli saavuttanut ensimäisen ennätyksensä.
Hallin oli ääneti harmitellen mielessään naisten huikentelevaisuutta.
"Hän teki sen vain kiusatakseen meitä", huudahti Frank Leven. "_Me_
kyllä tiedämme mitä hän meistä ajattelee. Mutta mistä te kaikki ne
tiedot saitte, neiti Boyce? Olisi hauska tietää. Eräs toverini on
kiihkoisa radikaali, ja minä olen alinomaa kahakassa hänen kanssaan --
mutta totta tosiaan, enpä tiennyt, että meidän puolustukseksemme on
niin paljon sanottavaa!"
Marcella punehtui.
"Se ei kuulu tähän, mistä ne olen saanut!" sanoi hän.
Hänen tietonsa olivat nimittäin peräisin Maanviljelysraporteista, joita
hän edellisenä vuonna Whartonin ohjaamana, oli niin suurella innolla
tutkinut, vaikka perin erilaista tarkoitusta varten.
* * * * *
Kun ovi oli sulkeutunut hänen ja Frank Levenin jälkeen, jonka oli määrä
saattaa hänet kotiin, astui Hallin ripeästi pöydän luo ja seisoi hetken
aikaa Raeburnin valokuvan ääressä katkeriin unelmiin vaipuneena.
Hänen sisarensa seurasi häntä ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
"Menehän maata, Edward! Pelkään, että tämä keskustelu on aivan
näännyttänyt sinut."
"En voi kumminkaan nyt saada unta", vastasi hän huoaten. "Minä luen
vielä vähän aikaa, ehkäpä se vaikuttaa unettavasti. Mutta mene sinä,
Susy -- hyvää yötä."