Kotimatkalla Marcella poikkesi pienelle kadulle, joka vei oikealla
kohoavalle mallitalo-ryhmälle. Sen rinnalla vastapäiset kujakäytävät ja
likaiset puodit kadun kummallakin puolella näyttivät vähäpätöisemmiltä
ja töhräisemmiltä kuin alkujaan olivatkaan. Aurinko paahtoi täydeltä
terältään, ja Marcella oli uupunut ja pahoinvoipa.
Avattuaan rautaportin ja nähdessään edessään tuon avaran asfalttipihan,
joka oli rakennusten keskessä, hän vaipui syvän alakuloisuuden
valtaan. Korkeat, mutta epäkauniit työväen rakennukset, tomusta ja
kuumasta lähtevä haju ja se tuskainen tunne, minkä liian tiheä asutus
tavallisesti tuottaa -- tämä kaikki oli omansa vieläkin enemmän
painostamaan hänen masentunutta mielialaansa.
Mutta hän hymyili kuitenkin väsyneesti pihalla crickettiä pelaaville
lapsille, jotka juoksivat häntä vastaan, nousi sitten ylös
E-rakennuksen portaita ja avasi oman asuntonsa oven, joka oli numero
10. Numero 9:ssä asui lapsineen Minta Hurd, joka oli kaksi kuukautta
sitten muuttanut Marcellan luo Lontooseen. 7:ssä ja 8:ssa, Marcellan
ja Hurdien kummallakin puolella, asui perheineen kaksi leskeä, jotka
tavallisesti olivat kaiken päivää ulkona työansiolla.
Siinä yhdistyksessä, johon Marcella kuului, oli piirihoitajattarien
lupa asua ulkopuolella piirin "kotia", kunhan noudattivat eräitä
säädettyjä ehtoja. Ja ne oli Marcella täyttänyt muuttaessaan vanhan
ystävänsä kanssa asumaan tähän taloon, jossa asui köyhää, vaikka
kaikinpuolin kunniallista väkeä. Rakennuksen isännöitsijä oli antanut
hänelle luvan ovella yhdistää omat huoneensa rouva Hurdin asuntoon,
niin että hän saattoi olla yksinään ja häiritsemättä tai seurustella
heidän kanssaan, milloin mielensä teki.
Astuttuaan ovesta sisään hän oli pienessä eteisessä. Vasemmalla oli
hänen makuuhuoneensa, vastapäätä arkihuone ja sen takana pieni keittiö.
Arkihuone oli hauskannäköinen, jopa sieväkin. Siinä tuli näkyviin
hänen Kensingtonin taidekoulussa kehittynyt taiteellinen aistinsa.
Halpahintaiset sinivalkoiset seinäpaperit, pari vanhaa tammipöytää,
kaksi tai kolme korituolia kirkasvärisine kattuunityynyineen, kaksi
intialaista mattoa öljytyllä lattialla, valokuvat ja etsaukset
seinillä, kirjat pöydillä -- kukin yksityinen esine sinänsä tuotti
hänelle mielihyvää ja piti hänen mielensä virkeänä raskaan työn
ohella. Tänä iltapuolena, hänen avatessaan ovea ja kurkistaessaan
sisään, nuo kauniit värit ja muodot tekivät häneen saman vaikutuksen
kuin vesi janoavaan. Äiti oli lähettänyt hänelle edellisenä päivänä
hiukan kukkia. Siinä niitä oli pöydällä, suuria kimppuja kuusamia,
sinikelloja ja Banksia-ruusuja. Ja uunin yläpuolella riippui valokuva
setripuistosta; siinä näkyivät sen hoitamattomat ruohokentät,
suihkulähteet ja harmaat muurit.
Pihalle antavan akkunan viheriän akuttimen oli huolellinen käsi
laskenut alas suojatakseen huonetta kuumilta auringonsäteiltä.
Marcellan lempipaikan, kevyen, puisen kiikkutuolin viereen oli asetettu
tarjotin teevehkeineen. Marcella huoahti pitkään tyytyväisyydestä
laskiessaan laukkunsa lattialle.
"_Jaksanko_ odottaa teetä siksi kuin olen peseytynyt ja vaihtanut
vaatteita?"
Hetkisen hän taisteli itsensä kanssa kuten ahnas lapsi, sitten hän
kiireesti riensi keittiöön ja avasi rouva Hurdin puolelle vievän oven.
"Minta!"
Sisältä kuului ääni vastaavan.
"Minta kulta, ole niin hyvä ja valmista minulle hiukan teetä ja keitä
muna. Minä tulen heti takaisin."
Ja noin kymmenen minuutin kuluttua hän näyttäytyi jälleen
arkihuoneessa, kalpeana, mutta somana ja puhtosena. Hän oli riisunut
yltään sairasleninkinsä ja esiliinansa ja pukeutunut väljään, valkeaan
aamupukuun, joka pitkinä, viileinä laskoksina ympäröi häntä.
Mutta Minta Hurd, joka oli juuri tuonut teen sisään, silmäili häntä
paheksuvalla katseella.
"Miksikä tulette niin myöhään kotiin?" kysäisi hän hiukan ärtyisesti.
"Vielä te tulette sairaaksi, kun ette kunnolla syö päivällistä."
"En voinut sille mitään, Minta, se oli sellainen paha tapaus."
Rouva Hurd kaatoi ääneti teetä kuppiin. Hän ei suinkaan ollut leppynyt.
Hänen mielensä oli alinomaisessa kapinassa Marcellan nykyistä toimialaa
vastaan. Mitenkä neiti Boycen sopii elää tuollaista eriskummaista
elämää?
Heidän keskinäinen suhteensa oli varsin omituinen. Marcella oli,
tietäen, että elämä Mellorissa oli Hurdin leskelle raskasta ja
katkeraa, kutsunut hänet Lontooseen, niin pian kuin hänen oppiaikansa
sairashuoneessa oli päättynyt, ja maksoi nyt Mintalle määrätyn
viikkopalkan siitä, että hän hoiti hänen talouttansa. Sitäpaitsi Minta
sai eräältä tuntemattomalta avustajalta eläkkeen, joka viikottain
maksettiin hänelle. Rahat toimitti hänelle säännöllisesti herra Harden,
eikä hän niiden antajaksi saattanut epäillä muita kuin toista tai
toista niistä herroista, jotka Hurdin pelastuskomiteaan kuuluvina
olivat niin uutterasti toimineet Jimin hyväksi. Neiti Boycen palkka
riitti hänelle vuokran maksamiseen, lasten koulutukseen ja muutamiin
pikkutarpeisiin. Sitäpaitsi hän ikävöi päästä pois Mellorista. Miehensä
mestauksen jälkeen oli hänen ainoa toivonsa ollut pysyä piilossa
maailmalta. Mutta hänen raihnainen terveytensä ja riippuvaisuutensa,
ensin Marcellasta ja sitten Mary Hardenista, estivät häntä poistumasta
kylästä. Marcellan ehdotus avasi hänelle tien uuteen elämään.
Hän myi heti kohta kaikki, mitä myymistä oli, ja läksi lapsineen
Brown-Buildingsiin Marcellan luo.
Marcella vastaanotti hänet sellaisella hellyydellä ja traagillisella
tunteidenkuohulla, että tuo yksinkertainen kansannainen arkana peräytyi
hänestä, kuten oli ennenkin tehnyt. Jimin kohtalo oli tehnyt hänet
vanhaksi naiseksi kolmenkymmenenkahden vuoden iällä. Hän oli nyt
pieni, kuihtunut, keuhkotautinen olento. Tukka hänellä oli melkein
valkea, kasvoista oli nuoruus hävinnyt, vain silmät ja puoliavoin
suu olivat enää jätteinä entisestä sulosta. Mutta tämä muutos oli
hänessä tapahtunut ilman että hän koskaan oli koettanut itselleen
selvitellä niiden iskujen alkusyitä, jotka olivat hänen elämänsä
murtaneet. Heidän tuttavuutensa uudistuessa Lontoossa herätti hänessä
heti paikalla hermoärtyisyyttä ja levottomuutta se käsitystapa, jolla
Marcella arvosteli hänen onnettomuuttansa, vaikkei hän olisi voinut
selittää, mistä se johtui. Häneltä vaadittiin tunteita ja ilmaisutapaa,
joita häneltä puuttui, jotka olivat mahdottomia hänen osoittaa. Tämä
Marcellan käsitystapa asettui niinikään Mintan ja hänen ystäviensä
ja niiden huvitusten väliin, jotka olisivat olleet hänelle mieleen.
Miksei tuo lystikäs alakerrassa asuva herra Strozzi, jonka nimeä
hän ei kyennyt oikein ääntämään, saanut joskus iltaisin tulla hänen
luokseen huvittamaan häntä ja lapsia? Hän oli lausunnon "professori"
ja lausui ja lauloi hullunkurisia värssyjä ja lauluja. Mutta neiti
Boyce oli nähtävästi hyvin ihmeissään siitä, että hän piti seuraa hänen
kanssansa, ja Minta käsitti vallan hyvin, mitä merkitsi Marcellan
tummain silmäkulmain kohotteleminen, kun hän sisään tullessaan näki
herra Strozzin istuvan siellä.
Marcella taas oli liikutetuin mielin odottanut Hurdin perheen tuloa, ja
hän toivoi, että yhdyselämä heidän kanssaan täydellä todella lähentäisi
häntä köyhiin. Mintan ei pitänyt sanoa häntä neiti Boyceksi, vaan
Marcellaksi, mutta. Minta selitti punehtuen, ettei sellainen asia
koskaan voinut käydä laatuun. Hän ei saanut olla Marcellan palvelijana,
vaan ystävänä tai sisarena, ja Marcella oli jo heti alusta tuhlannut
häneen ja hänen lapsiinsa koko joukon naisellista hellimistä, jota,
kumma kyllä, nykyinen raskas, karkea työ vain oli kehittänyt hänessä.
Hän auttoi lapsia vuoteeseen, milloin aikaa liikeni, ja he juoksivat
ja peuhasivat hänen kanssaan yöpuvuissaan. Hän saattoi istua ylpeä pää
alas painuneena uutterasti ommellen vaaleanpunaista esiliinaa Daisylle
tai vaatettaen nukkea Mintan nuorimmalle. Mutta siitä huolimatta jäi
heidän suhteensa kieroksi ja ontuvaksi, ja Marcella allapäin syytti
itseään siitä.
Mutta juuri nyt tällä hetkellä, hänen huojuessaan hiljakseen
edestakaisin kiikkutuolissaan teetänsä särpien, olivat kaikki haikeat
ajatukset kaukana hänestä.
"Minta kulta, annahan minulle vielä toinenkin kuppi. Minun täytyy
heti panna maata ja sitten lähden neiti Hallinin luo ja olen siellä
illallisella."
"Mutta sairaspukua ette saa enää panna päällenne", virkkoi Minta
ripeästi; "olen ommellut valkeata pitsiä mustaan leninkiinne, ja se on
nyt niin hienonnäköinen."
"Kiitos vaan, Minta; mutta minusta tuntuu, että musta pukuni on liian
hieno näillä kaduilla kulkea."
"Se on juuri niinkuin teillä olla pitää", sanoi Minta päättävästi.
"Siinä kaikki teidän tuttunne -- ja äitinne varsinkin -- tahtovat nähdä
teitä. Sitä sairaspukua en voi sietää -- mokomatkin rievut!"
"Eikö mitä!" huudahti Marcella nauraen, vaikka loukkaantuneena; "ja
omasta mielestäni olen siinä pukineessa kaikkein sievin."
Minta ei vastannut mitään, mutta hänen pieni suunsa osoitti kylläkin,
että hän oli toista mieltä. Hänestä oli sulaa mielettömyyttä, että
hienot neidit käyvät myssyssä ja esiliinassa ja rumissa mustissa
päähineissä, kun ei heitä mikään siihen pakota.
"Mitä ihmettä olette saanut poskeenne?" huudahti hän äkkiä Marcellan
ojentaessa hänelle tyhjää kuppia.
Marcella selitti lyhykäisesti, ja Mintan naama kävi vieläkin
happamammaksi. Marcellan potilaat olivat hänestä iljettävä joukko
raakaa väkeä, joka pitäköön itse itsestään huolta. Mellorissa hän kyllä
oli ollut ystävällinen ja osanottavainen naapureilleen, mutta hän ei
tahtonut olla missään tekemisissä näiden likaisten lontoolaisten kanssa.
"Missä on Daisy?" kysyi Marcella Mintan poistuessa teetarjottimineen;
"kai hän nyt jo on tullut koulusta kotiin?"
"Tässä minä olen", hihitti Daisy kurkistaen sisään keittiöstä. "Äiti,
pikku sisko on hereillä."
"Tule tänne, sinä marakatti", sanoi Marcella; "tule nukkumaan minun
kanssani. Oletko saanut teetä jo?"
"Olen toki", sanoi Daisy kavuten Marcellan syliin. "Aiotko nukkua
kauan?"
"En -- pikku torkahdus vaan. Oh! Daisy, minä olen niin väsynyt.
Kyyristy tähän lähemmäksi. Ellet itse nuku, saat pujahtaa tiehesi -- en
minä herää."
Hento, punatukkainen tyttö, jonka olennossa oli paljon tuota samaa
keijukaismaista suloa kuin velivainajassakin, asettui mukavaan asentoon
Marcellan helmassa, pujotti vasemman peukalon suuhunsa ja kietoi toisen
kätensä Marcellan kaulalle. Näin he olivat usein yhdessä nukahtaneet.
Rouva Hurd palasi huoneeseen, päästi akkunaverhon tykkänään alas,
heitti ohuen saalin heidän ylleen ja poistui.
Puolitoista tuntia myöhemmin Minta tuli jälleen sisään. Daisy oli
pujahtanut tiehensä, mutta Marcella lepäsi yhä sikeässä unessa.
"Minun käskettiin herättää! tähän aikaan", sanoi Minta vetäen
akkunaverhon ylös, "mutta eipä siltä näytä, kuin teistä vielä olisi
kyläänmenijää. Tässä on kuumaa vettä, ja siinä on kirje, joka vastikään
tuli."
Marcella heräsi vavahtaen, Minta pani kirjeen hänen helmaansa, ja uni
ja todellisuus sulivat yhteen hänen tuntiessaan Whartonin käsialan.
Hän luki kirjeen ja istui sitten rusottavin poskin tuumimassa kädet
polvien ympärillä.
Vähän sen jälkeen hän avasi Mintan ovea.
"Minta, nyt minä lähden. Minä palaan kotiin heti illallisen jälkeen,
sillä en ole vielä kirjoittanut raporttiani."
"Kas niin -- nythän näytätte joltakin!" sanoi Minta tarkastaen
hyväksyvällä katseella suurta hattua ja sievää mustaa pukua. "Pitääkö
Daisyn juosta sähkösanomaa viemään?"
"Ei kiitos. Minä menen postitoimiston ohitse. Hyvästi!"
Ja hän kumartui suutelemaan pientä näivettynyttä naista. Hän toivoi,
niin hartaasti hän toivoi, että Minta suuremmalla avomielisyydellä ja
lämmöllä vastaisi hänen ystävyyteensä.
Ripeän astunnan jälkeen hän pysähtyi pitkän, vanhanaikuisen kadun
varrella olevan talon eteen ja nousi ylös edellisen vuosisadan
portaita, ihaillen niiden runsaita stukkoteoksia -- siroja italialaisia
nauhoja ja mitaleja vaaleanvihreällä pohjalla. Koristeet olivat puhtaat
ja hyvin säilyneet, talo kaikin puolin hyvässä kunnossa. Edward Hallin
sisarineen asui sen ylimmässä kerroksessa.
Neiti Hallin, miellyttävän näköinen, rumahko nainen noin
kolmenkymmenenviiden korvissa, avasi oven kuullessaan Marcellan
naputuksen ja tervehti häntä sydämellisesti. Edward Hallin hypähti
pystyyn kirjoituspöytänsä äärestä.
"Myöhäänpä tulettekin. Alice ja minä arvelimme jo, että olitte
unohtanut meidät!"
"Minä tulin kotiin vasta neljältä ja sitten minun vielä täytyi vähän
nukkua", selitteli Marcella hiukan arasti. "Mitä! ettehän vain liene
ollut yövalvonnalla?"
"Olen, tällä kertaa minun täytyi."
"Alice, toimita illallinen pöydälle ja pidetään sitten oikein hyvää
huolta hänestä."
Hän työnsi Marcellalle mukavan nojatuolin viime vuosisadan rakennetta
olevan ihastuttavan kaariakkunan eteen, joka täytti melkein koko
peräosan huonetta ja antoi sille oman, ominaisen luonteen. Huone oli
avara ja niukasti sisustettu. Seiniä kyllä peittivät lattiasta kattoon
kirjahyllyt tahikka valokuvat Italiasta ja Kreikasta, mutta huonekaluja
ei siinä ollut paljon muita kuin Hallinin suuri, akkunan ääressä oleva
kirjoituspöytä ja joitakin tuoleja sinisellä matolla, jonka sisarukset
pitkällisen epäilyksen jälkeen viimeinkin olivat valinneet, sillä
ostaessaan jotain, johon molemmat olivat niin suuresti ihastuneet, he
pelkäsivät suovansa itselleen luvatonta myöntyväisyyttä. Takan toisella
sivulla oli neiti Hallinilla oma soppensa. Siinä oli hänen tuolinsa ja
pöytä, missä hän säilytti mielikirjansa, työvasunsa ja talouskirjansa.
Siinä hän joutoaikoinaan istui lukien tai ommellen, aina hilpeänä ja
toimeliaana ja aina huolehtien veljen terveydestä.
"Olisi ollut hauskempi", sanoi Hallin hieman tyytymättömänä Marcellan
asetuttua istumaan, "jos saisimme olla yksiksemme tänä iltana; te
saisitte paremmin levätä".
"Mitä? tuleeko vieraita?" kysyi Marcella hiukan nyrpeissään. Hän oli
todellakin toivonut saavansa olla yksin sisarusten kanssa.
"Vanha ystävänne, Frank Leven tulee illalliselle. Kuullessaan, että te
olitte tänne tulossa, vannoi hän, ettei mikään voisi pysyttää häntä
poissa. Sitten olen vielä luvannut illallisen jälkeen vastaanottaa pari
työväenjohtajaa. Levottomat ajat ovat käsissä."
Huoaten hän nojasi hetkeksi päänsä käteensä. Sitten hän väkinäisesti
riistäytyi irti ajatuksista, jotka nähtävästi alinomaa kiusasivat hänen
aivojansa.
"Kertokaahan nyt jotain siitä, mitä toimitatte nykyisin!" sanoi hän
kumartuen Marcellan puoleen. "Ette usko kuinka paljon olen ajatellut
sitä, mitä viimeksi kerroitte minulle."
"Minä teen yhä vaan samaa työtä", sanoi Marcella nauraen. "Ei
kannata olla niin huvitettu siitä. Nykyjään on muodissa ihailla
sairaanhoitajattaria; mutta se on minusta naurettavaa. Me suoritamme
työmme kuten muutkin ihmiset -- toisinaan hyvin, toisinaan huonosti. Ja
niitäkin on meidän joukossamme, jotka eivät ensinkään välittäisi tehdä
työtä, elleivät olisi pakotetut siihen."
Viimeiset sanat survasi hän Hallinille melkein kiivaasti, ikäänkuin
vapautuakseen kaikista hellämielisistä tunteista itseensä nähden.
Hallin tarkasteli häntä osanottavaisesti.
"Tyydyttääkö tällainen elämä teitä paremmin kuin oppiaikanne
sairashuoneessa?" kysyi hän.
"Tällä haavaa se tyydyttää. Se on vaihtelevampaa, ja saan tutustua
enemmän elämään. Mutta siinä on varjopuoliakin. Sairaalassa minulla oli
määrätyt velvollisuuteni -- joka tunti olin kiinni ja minut käskettiin
milloin sinne, milloin tänne. Eikä vapaa-aikoinakaan ollut paljon
päänvaivaa -- muuta en juuri tehnyt kuin kävelin edestakaisin Thamesin
rannalla, ja jos sattui satamaan, pistäysin Kansallis-taulukokoelmassa."
"Ja sellainen yksitoikkoisuus oli teille mieleen?"
Marcella nyökäytti päätänsä.
"Selittämätöntä!" sanoi Hallin. "Olisiko sitä kukaan voinut uskoa?"
Marcella punastui.
"Miksei sitä olisi voinut uskoa", sanoi hän hiukan maltittomasti.
"Mutta ensin minä en yhtään pitänyt siitä. Välistä se oli minusta
oikein vastenmielistä. Olisin ollut hyvillä mielin, jos he olisivat
jättäneet minut rauhaan ja antaneet minun hieroa, kiillottaa ja pestä
-- kuten ensimäisenä kuukautena. Nähdessäni pöytäni täynnä kimaltelevan
kirkkaita laseja ja messinkitappini kiiltävinä olin ylpeä kuin
riikinkukko. Mutta sitten minun tiettävästi täytyi ryhtyä käsiksi itse
työhön, ja silloin olin monesti helisemässä."
"Miten niin?"
Marcella myhäili omille muistelmilleen.
"Kaikki oli minusta niin nurinkurista. Meidän osaston johtajattarena
oleva sisar oli mielestäni jotakuinkin typerä olento. Mellorissa
olisin tuskin vaihtanut kahta sanaa hänen kanssaan. Mutta täällä
hän minua komensi -- ja toruikin paljon pahemmin, kuin koskaan itse
olen ketään palvelijaa torunut -- naureskeli minulle, kun milloin en
tietänyt sitä tai tätä, ja antoi yleensä minun tuntea, että tietämätön
sairaanhoito-oppilas ei ole minkään arvoinen. Tiedän kyllä, että
hän itsekseen mietti näin: 'Ellen minä tuota ylpeätä tyttöä saa
nujerretuksi, ei hänestä koskaan tule kalua"; ja niin minun täytyi
alistua siihen. "Suurenmoista!" nauroi Hallin. "Lohdutitteko itseänne
sillä, että kaikilla oli sama kohtalo."
Marcellan huulet nytkähtelivät kujeellisesti. "En heti. Monesti
minulla oli mitä hassunkurisimpia päähänpistoja. Minun täytyy vieläkin
nauraa niitä muistellessani -- kenties ne vain lähtivätkin omituisesta
hermostumistilasta. Koulussa ollessani, kun vimmastuin tovereihini,
koetin nujertaa heidät ylvästelemällä isosedälläni, joka oli ollut
alihuoneen puhemiehenä. Ja niin kävi sairaalassakin. Toisinaan välähti
päähäni ajatus, että he eivät _voineet_ täällä tietää, että minä olin
Mellorin neiti Boyce, joka oli isänsä kylää hellinyt ja hallinnut. Jos
he sen tietäisivät, arvelin, kohtelisivat he varmaankin minua toisella
tavalla. Onneksi tiesin pitää suuni kiinni. Mutta sitten eräänä
päivänä tuli käännekohta. Minun oli laitettava kuntoon leikkauksessa
tarvittavat kapineet ja olin tehnyt sen oikein hyvin. Olipa tohtori
Marshall salavihkaa antanut minulle pienen kiitoksenkin siitä.
Mutta jäljestäpäin kesti jonkun aikaa, ennenkuin sairas virkosi, ja
tarvittiin kuumia pulloja. Minä olin tietysti varannut niitä, mutta ne
olivat liian kuumat, ja touhuissani ja hädissäni minä poltin sairaan
kyynäspäät kahdesta kohti. Voi, sitä elämää, sitä torumista, ja kuinka
minä sain hävetä. Lähtiessäni illalla leikkaussalista olin päättänyt
seuraavana päivänä lähteä kotiin."
"Mutta ette sentään lähtenyt?"
"Jos minulla olisi ollut aikaa punnita asiaa, olisin luultavasti sen
tehnytkin. Mutta olin ylen väsynyt jaksaakseni mitään miettiä tai
punnita -- olin _kuolemakseni_ väsynyt. Se se juuri on oppilasajan
pääpiirre ensimäisinä kuukausina -- sitä on aina niin avuttoman uupunut
iltaisin. Kivistävin jäsenin pannaan maata ja kivistävin jäsenin taas
noustaankin. Terveenä ollessa, kuten minä olin, se ei haittaa mitään,
mutta kun nukkumisaika tulee, niin kyllä silloin täytyy nukkua.
Tänäkin onnettomana iltana olin parahiksi saanut pääni tyynylle, kun
jo vaivuin uneen. Seuraavana aamuna alkoi tavanmukainen kiertokulku,
ja myöhästymisen pelko ajoi minut oikeaan aikaan leikkaussaliin.
Tullessani sinne mittaili johtajatar minua omituisella katseella ja
puhutteli minua ystävällisemmin kuin koskaan ennen. Oh! kylläpä olin
kiitollinen hänelle! Pelkästä ihastuksesta olisin vaikka ruvennut hänen
kenkiänsä puhdistamaan tai tehnyt jotain muuta alhaista palvelusta
hänelle. Ja siitä alkaen pääsin vauhtiin. Minut valtasi tavaton
innostus työhöni -- tulin kunnianhimoiseksi -- minut työnnettiin
nopeasti etualalle -- vihamieheni tuntuivat äkkiä muuttuneen
ystäviksi -- ja lopulta oli sairashuone mielestäni ihastuttavin ja
mieltäkiinnittävin paikka koko maailmassa."
"Sepä omituinen kokemus", sanoi Hallin. "Ette luultavasti ole koskaan
ennen ketään totellut?"
"Koulussa vain -- eikä sielläkään -- kovin paljon."
Hallin vilkaisi häneen syrjästä hänen levätessään suuressa
nojatuolissa. Kuinka paljon sielukkaammiksi hänen kasvonsa olivat
käyneet! Ilme ja värit olivat kyllä yhtä vaikuttavat kuin ennenkin,
mutta melkein tykkänään haihtunut oli entinen kova, kylmä, tutkisteleva
katse, joka paremmin muistutti nuorukaista kuin nuorta naista, ja joka
heidän tuttavuutensa alkuaikoina oli niin vastenmielisesti vaikuttanut
Halliniin. Sen sijalle oli tullut uusi katse -- surunvoittoinen ja
samassa lempeä, joka loi kasvoille ennentuntematonta suloa.
"Kauanko olette ollut työssä tänään?" kysyi hän.
"Kello yksitoista minut haettiin eilisiltana ja neljän tienoissa nyt
iltapuolella palasin kotiin."
"Annettiinko teille ruokaa?" huudahti Hallin.
"Luuletteko, että minä rupean nälkää kärsimään ja laitan itseni
kelvottomaksi työhön?" vastasi Marcella hiukan halveksuvalla äänellä
ja näyttäen hyvin mahtavalta. "Ja tietäkää, ettei tällaisia tapauksia
niinkään usein satu. Hyvin harvoin me yleensä olemme yövalvonnalla."
"Minkälainen tapaus teillä sitten oli?"
Marcella selitti sen hänelle kiertämällä ja kuvaili niinikään parin
sanoin riitelynsä tohtori Blankin kanssa.
"Kai hän siitä mellakan nostaa", sanoi hän rauhattoman näköisenä, "ja
minä tietenkin syyn saan."
"Sen arvatenkin se toinen tohtori estää", sanoi Hallin.
"Ei tiedä. Mutta en voinut olla sitä tekemättä. Ja kuitenkin on
meitä ankarasti varoitettu sokeasti tottelemaan lääkärin ohjeita.
Viime viikolla minä myös saatoin yhdistyksemme pahaan välikäteen.
Muuan sairas, jota jo viikkokausia olin hoitanut ja johon olin
oikein kiintynyt, oli muutettava sairaalaan. Hän pyysi minua
leikkaamaan hiuksensa poikki. Se oli surkean vanukkeissa, ja tiesin
että sairaalassa se kumminkin leikataan. Niinpä minä täytin hänen
toivomuksensa ja jätin hänet hyvillä mielin vuoteeseen. Vähän ajan
kuluttua minun oli tultava takaisin vastaanottamaan lääkäriä ja
auttamaan häntä matkaan. Palatessani huomasin, että koko piha oli
kuohuksissa. Oven ulkopuolella seisoi vaimon sisar minua tähystämässä
ja vannotti minua heti lähtemään matkaani. Mies oli joutunut raivosta
aivan mielettömäksi nähdessään, että olin leikannut hänen vaimonsa
hiukset hänen luvattansa. 'Hän murhaa teidät', sanoi sisar, 'jos hän
tapaa teidät täällä! Älkää tulko sisään! Hän on hullu! -- _Hän ryömii
ympäri lattiaa nelinkontin_!'"
Hallin keskeytti hänet naurunhohotuksella. Marcellakin nauroi, mutta
Hallin näki hämmästyksekseen hänen kätensä värisevän ja kyynelten
kimaltelevan hänen silmissään.
"Hyvä teidän on nauraa", sanoi hän huoaten, "mutta minun oli
häpeällä käännyttävä takaisin koko kadun ällistellessä minua. Ja
keskustoimistossa hän sitten vielä piti niin pahaa äläkkää, ettei ole
moista kuultu. Se oli hyvin harmillista -- me nähkääs emme tahdo, että
kansa alkaa vieroa sairaanhoitajattaria. Ja nyt lisäksi tohtori Blank!
-- Aina minä joudun ikävyyksiin. Toista oli sentään sairaalassa, missä
kaikki työt ennakolta määrättiin."
Hallin saattoi tuskin uskoa korviansa. Marcella Boycessako tällaista
naisellista pelkoa ja alakuloisuutta! Olikohan hän sittenkin liian
nuori tähän työhön vai kalvoiko salainen sieluntuska hänen luontaisia
voimiansa? Hallin tunsi, että häntä oli kohdeltava hellyydellä ja
säälien kuten väsynyttä lasta, ja hän ryhtyi häntä rauhoittamaan ja
rohkaisemaan.
Se häneltä jotakuinkin onnistuikin, mutta kesken puhettansa, hän
äkkiä näki Marcellan säpsähtävän. Hän seurasi tytön silmäystä ja
huomasi pöydällä lepäävällä käsivarrellaan työntäneensä näkyviin
pienen, kehyksissä olevan valokuvan, joka tähän saakka oli ollut
kätkössä kukkalasin takana. Rauhallisesti aikoi hän panna sen entiseen
piilopaikkaansa, mutta Marcella ojentautui suoraksi tuolillaan.
"Antakaapa se minulle?" sanoi hän käsi kurotettuna. Hallin antoi sen
paikalla hänelle.
"Alice toi sen tässä tuonnoin neiti Raeburnin luona käydessään. Hänen
tätinsä sai hänen viimeinkin taivutetuksi istumaan yhdelle noista
valokuvaajista, jotka aina saartavat julkisissa toimissa olevia
ihmisiä. Meistä se on hyvä kortti."
"Se on hyvin hyvä", sanoi Marcella hetken vaiti oltuaan. "Onko hän
todellakin -- käynyt noin harmaaksi?" Hän viittasi kuvaan.
"On niinkin. Olen niin hyvilläni siitä, että hän lähtee lordi Maxwellin
kanssa Italiaan. Se on ainakin kymmenen päivän lepo hänelle. Tätä nykyä
hänellä on aika työtaakka hartioillaan. Paitsi omia töitään on hänellä
vielä isoisänsäkin työt suoritettavina; ja sitten hänen pitää lisäksi
hikoilla noissa komiteanistunnoissa. Oikeastaan oli aivan tarpeetonta
hänen vastaanottaa tuo uusi virkansa."
"Mikä virka?"
"Ettekö ole kuullut! Hänestä on tehty sisäasiainministeristön
alisihteeri. Nyt hän niinmuodoin kuuluu hallitukseen".
Marcella asetti valokuvan paikoilleen ja muutteli tuoliaan niin, että
saattoi akkunasta nähdä huojuvat vaahterapuut ja palasen iltataivasta.
"Miten on lordi Maxwellin laita?" kysyi hän äkkiä. "Hän on aika lailla
muuttunut. Hänen loppunsa voi olla käsissä milloin tahansa."
Hallin näki tuskaisen värähdyksen tytön kasvoilla. Hän tiesi, että
Marcella oli aina ollut kiintynyt lordi Maxwelliin. Äkkiä hän nopeasti
vilkaisi ympärilleen. Neiti Hallin puuhaili pienen palvelustytön kera
huoneen perällä laittaen illallispöytää järjestykseen.
"Sanokaa", sanoi hän hiljaa ja innokkaasti ojentautuen tuolin käsinojan
yli, "joko hän alkaa sen unohtaa?"
Hallin katsoi häneen mitään puhumatta, mutta hänen katseensa,
puolittain surullinen, puolittain ivallinen, oli kylläksi selvä vastaus.
"Jospa hän sen tekisi!" huokasi Marcella maltittomasti, ikäänkuin
itsekseen. "Hänen pitäisi mennä naimisiin -- se olisi kaikille mieleen."
"En ole tähän asti huomannut hänellä olevan mitään naimahommia",
vastasi Hallin kuivasti.
Hän rupesi järjestelemään kirjoituspöydällä olevia papereita. Hänen
käytöksessään ilmeni kylmä arvokkuus, jonka Marcella vallan hyvin
ymmärsi. Tuosta ikimuistettavasta päivästä alkaen, kun Hallin
kihlauksen purkamisen jälkeisenä aamuna Aldousin pyyntöä noudattaen
oli tullut Marcellan puheille -- vastenmielisesti ja paheksuvana,
mutta liikutettuna ja muuttunein mielin, Marcellan ystävänä lähtenyt
hänen luotansa -- oli heidän keskinäinen suhteensa tähän yhteen
seikkaan nähden pysynyt muuttumattomana. Hallin oli ollut Marcellalle
herttainen ja osanottavainen, ja hänen vaikutuksensa nuoren tytön
elämään oli ollut suuri viimeisten puolentoista vuoden aikana. Tämä
heidän ensimäinen keskustelunsa, minkä tarkoituksena oli varoittaa
häntä miehestä, jonka kanssa Aldous luuli hänen aikovan mennä naimisiin
vastaisuudessa, se tapa, jolla Hallin koetti tavattoman vaikeasta
tehtävästään suoriutua -- hänen yksinkertaiset sanansa, hienotunteinen
kunnioituksensa toisen personallisuutta kohtaan, mutta ennen
kaikkea aavistus harvinaisen rikkaasta, puhtaasta luonteesta, joka
tahtomattakin paljastui Marcellalle molemminpuolisen mielenliikutuksen
painosta -- tämä kaikki oli murtanut tunteiden sulut hänen kalpealta,
ylpeältä puhekumppaniltaan, ja Hallinin suureksi hämmennykseksi
Marcella oli puhjennut kyyneliin ja sellaisiin tunnustuksiin,
sellaisiin välittömiin avun ja ymmärtämyksen pyyntöihin, jotka saivat
heidät kummankin hämmästymään.
Tämäntapaiset kokemukset eivät Hallinille olleet uusia. Ne korkeat,
ylevät päämäärät, joita hän tavoitteli, hänen horjuva terveytensä,
joka pidätti häntä sadoista hänen toveriensa huvituksista ja toimista
ja etenkin avioliitosta, hänen palava temperamenttinsa, kiehtova
olentonsa ja hieno huomiokykynsä, jotka jo kehdosta asti olivat olleet
hänen lahjojansa, olivat omansa muovailemaan hänet jo poikavuosilta
asti voimakkaampien ja kiihkeämpien luonteiden tueksi ja johtajaksi.
Useasti vastoin hänen omaa tahtoaankin, sillä häntä kiusasi alituiset,
tuskaiset epäilyt siitä, ettei hänellä ollut kyllin voimia eikä aikaa
suorittaa loppuun niitä tehtäviä, jotka hän oli ottanut hartioilleen.
Nämä toisten avunvaatimukset kysyivät häneltä usein henkisiä ja
ruumiillisia ponnistuksia, joihin hänellä ei lainkaan olisi ollut varaa.
Mutta hänen herkkä, sydämellinen osanottonsa teki hänet siinä suhteessa
helposti saavutetuksi saaliiksi. Niinpä Marcellakin heitti kuormansa
hänen niskoilleen, kuten muut ennen häntä olivat tehneet. Siitä lähtien
kuin heidän ystävyytensä alkoi, he olivat olleet kirjevaihdossa
keskenään pitkiä väliaikoja pitäen. Sairashuone-elämästään hän
oli tuskin yhtään puhunut Hallinille ennen tätä iltaa. Marcellan
kirjeet olivat luonteen intohimoisia purkauksia, joka on kyllästynyt
itseensä ja tällä haavaa myös elämään; täynnänsä selityksiä, jotka
oikeastaan eivät mitään selittäneet. Hallinista ne kyllä olivat
mieltäkiinnittäviä, alakuloisia ja eräässä suhteessa suurenmoisiakin,
mutta hän ei koskaan pystynyt niihin vastaamaan ilman sisäistä
voihkimista. Maailmassa oli niin paljon muitakin ihmisiä, joiden
kamppailu kulki samojen vaikeuksien läpi.
Yhtä seikkaa ei heidän kasvava ystävyytensä sentään koskaan saanut
muutetuksi -- Hallinin järkkymätöntä paheksumista Marcellan
menettelystä Aldous Raeburnia kohtaan. Sanoin hän ei ollut juuri
ensinkään tätä paheksumistansa ilmi tuonut. Siitä huolimatta Marcella
kyllä tiesi, kuinka lujassa se Hallinissa istui. Se oli kuin jyrkkä
kallio heidän ystävyytensä virrassa. Keskustelun laineet saattoivat
vaahdota sen ympärillä, nousta sen harjalle tai väistää sitä,
muuttumattomana se sittenkin pysyi. Hallinin lempeän, tuntehikkaan
sielun sisimmässä piili Marcellaa kohtaan tuimuus, jonka hän itse usein
unohti -- tyttö ei koskaan.
Marcellan tietämättä tämä arka kohta heidän keskinäisessä suhteessansa
oli jättänyt häneen syvät jäljet ja se painosti häntä yhä edelleenkin,
varsinkin sen jälkeen kuin hänen työalansa oli saattanut hänet asumaan
sisarusten läheisyyteen, niin että hän seurusteli heidän luonaan usein
ja tuttavallisesti. Mutta se vaikutti eri tavalla. Monesti -- kuten
tänä iltana -- se yllytti hänet jonkinlaiseen uhmaavaan vastustushaluun.
Hallinin vaiettua hän istui minuutin tai pari äänetönnä, sitten hän
äkkiä puhkesi sanomaan:
"Sain tänään kirjeen herra Whartonilta. Hän tulee huomenna teelle
minun luokseni, ja perjantaina menen luultavasti Edith Cravenin kanssa
parlamenttiin kuulemaan hänen puhettaan."
Hallin hätkähti tuskin huomattavasti kuullessaan Whartonin nimen. Mutta
hän ei virkkanut mitään, järjesteli vain yhä kirjeitänsä eri läjiin.
Hänen äänettömyytensä pisteli Marcellaa.
"Muistatteko", sanoi hän matalalla, painokkaalla äänellä, "mitä kerran
teille sanoin. En voi koskaan olla kiittämätön, en koskaan unohtaa mitä
hän on tehnyt?"
"Kyllä muistan", vastasi Hallin terävähkö sävy äänessään. "Lupasittepa
auttaakin häntä, jos hän milloin apua tarvitsee -- onko hän nyt sitä
pyytänyt?"
Marcella selitti, että tässä nyt oli puhetta Louis Cravenin
avustamisesta ja että Whartonin tarjous sattui hyvinkin otolliseen
aikaan, hän kun palavasti ikävöi päästä naimisiin ja oli menettää
rohkeutensa, elämänhalunsa ja terveytensä pelkästä mielipahasta, kun
ei onnistunut saamaan vakinaista paikkaa itselleen. Lämpimästi ja
osanottavasti hän puhui ystävistään ja heidän huolistaan, ja Hallinin
täytyi sisällisellä harmilla myöntää, että hänen puheensa kuulosti
järkevältä. Sen eriskummaisen keskustelun aikana, joka heistä oli
tehnyt ystävykset, Marcella oli intohimoisesti kääntynyt Hallinin
puoleen huudahtaen: "Kyllä tiedän vallan hyvin, mitä tarkoitatte!
mutta minä en aio mennä naimisiin herra Whartonin kanssa, turha on
niinmuodoin minua varoittaa -- sen hän on muutoin itsekin tehnyt --
mutta _kiitollisuutta_ hän on minulta ansainnut, ja jos hän joskus sitä
minulta pyytää, en minä _milloinkaan_ sitä kiellä." Sen hetken jäljestä
ei Whartonin nimeä ollut heidän kesken mainittu. Sydämensä sisimmässä
Hallin Marcellaa epäili, vaikka hän itse sitä tunnetta häpesi. Hän
oli tavattoman herkkä ja mustasukkainen ystävänsä puolesta. "Jos
sinä uudelleen alat samalla tapaa" -- saneli hän itselleen Marcellan
jutellessa edelleen -- "en voisi sitä kantaa, en voisi antaa sitä
sinulle anteeksi."
Hän odotti vain, että Marcella lopettaisi puhelunsa Whartonista. Mutta
tämä päinvastoin itsepintaisesti pysyi samassa aineessa. Hänen täytyi
päästä selville siitä, mitä Hallin ajatteli hänen parlamentti-urastaan,
hänen tulevaisuudentoiveistaan, hänen puhujataidostaan. Hallin vastasi
yksikantaan kuten ihminen, joka puhelee asioista, jotka eivät häntä
liikuta.
"Mutta välinpitämätön hän ei ole, vaan kohtuuton", ajatteli Marcella
harmistuneena. "Täytyyhän sen häntä liikuttaa, hänellä on samat
harrastukset, sama päämäärä kuin Whartonilla. Mutta hän ei voi
arvostella puolueettomasti, koska --"
Niinpä _heidän_ keskusteluunsa pujahti jotain väkinäistä, ja se
kangerteli raskaasti eteenpäin. Mutta Marcellan ajatukset kulkivat
kumminkin kaiken aikaa toiseen suuntaan. Kylläpä on suloista
istua tässä huoneessa näiden ihmisten seurassa. Täytyihän hänen
toisinaan olla riitaisa ja uppiniskainen Hallinille -- se oli hänen
luonteensa mukaista. Itse asiassa tyttö tunsi häntä kohtaan harrasta,
kunnioittavaa rakkautta, sellaista, jota katolilaiset useasti tuntevat
rippi-isäänsä kohtaan, vaikka hänen salainen toivomuksensa joutua
Hallinin ohjattavaksi monesti kätkeytyi ulkonaiseen vastustushaluun,
kuten nytkin. Kenties häntä harmitti, ettei Hallin tahtonut kyllin
häntä johtaa ja ohjata -- ei niinkuin hän itse olisi tahtonut.