"Jos aiotte mennä kellariin, sisar, niin on parasta, että heti otatte
hiilikopan matkaanne, sillä tuli on sammumassa ja teiltä säästyy uusi
meno sinne."
Marcella silmäili huvitettuna neuvonantajaansa. Se oli pieni
mustasilmäinen ja suipponenäinen juutalaispoika lyhyissä polvihousuissa
ja paidassa. Hän nojausi lattiaharjaan, jota hän juuri oli suurella
taituruudella käsitellyt, paidanhihat olivat työnnetyt ylös aina
hartioihin saakka ja jättivät ohuet käsivarret paljaiksi, hänen
katseensa oli läpitunkeva ja terävä kuin haukan.
"No, Benny, pidä sinä sitten äitiäsi silmällä, sillä välin kuin minä
olen poissa, äläkä päästä sisään ketään muuta kuin tohtori."
Ja Marcella kumartui hetkeksi sairaan vaimon yli, joka nähtävästi oli
ylen heikko puhuakseen tai liikkuakseen.
"Olkaa huoleti", vastasi poika lyhyesti ja alkoi jälleen tarmokkaasti
lakaista. "Ja jos lapsi rupee itkemään, annan tietysti pulloa sille?"
"Etpä annakaan", virkkoi Marcella pontevasti; "se on juuri saanut
pulloa. Lakaise sinä vaan lattiaasi ja jätä lapsi rauhaan."
Benny näytti hieman loukkaantuneelta, mutta samassa hän taas oli
entisellään ja tarkasteli lähdössä olevaa Marcellaa tutkistelevalla
katseella kiireestä kantapäähän.
"Kuulkaapahan, sisar", puhkesi hän viimein puhumaan säälivällä äänellä,
"ettehän vaan mene hiilikellariin ilman kynttilää. Kyllä sitten saatte
juosta takaisin ylös-saatte kuin saattekin, se on vissi!"
Näin puhuen hän töytäsi kaapille, etsi sieltä tahraisen kynttilänjalan
kynttilänpätkineen sekä muutamia tulitikkuja, asetti ne Marcellan
vasemmalla käsivarrella olevan hiilivasun pohjalle, silmäili häntä
uudelleen tarkastelevalla katseella ja päästi hänet sitten menemään.
Marcella haparoi eteenpäin pimeään kellariin. Talo oli peräisin
kahdeksanneltatoista vuosisadalta kuten monet muutkin talot Lontoon
läntisen keskustan köyhissä osissa ja oli arvatenkin tohtori Johnsonin
aikana kuulunut jollekin ylhäiselle perheelle. Nyt se oli jaettu
pieniin epäterveellisiin asumuksiin, joista puuttui ilmaa, valoa ja
vettä, mutta vieläkin saattoi uuninreunustuksissa ja lahonneissa
portaitten kaidepuissa nähdä sen siron kotitaiteen jätteitä, joka oli
ollut määräämässä tätä ylhäistä kotia rakennettaessa ja sisustettaessa.
Mutta eipä Marcellaa tällä hetkellä haluttanut ihailla porrasseinän
veistoksia eikä taittuneen rautaristikon soreita kuvioita. Kun hän
ohimennessään vilkaisi puoleksi avatuista ovista täyteen ahdettuihin
huoneisiin ja inhoten pani merkille, kuinka siivottomat ja rappeutuneet
portaat olivat ja kuinka ilkeä löyhkä täytti kellarin, arveli hän
päinvastoin, että mokomat talot olivat häpeäksi koko kaupunginosalle --
mielipide, joka hänessä vain vakaantui, kun hän kiusoittavan etsimisen
jälkeen alakerroksen luolista viimeinkin kapusi ylös portaita kantaen
täysinäistä vesisankoa ja hiilivasua.
Taakka oli raskas hänenkin nuorille voimilleen, ja hän oli viettänyt
unettoman yön. Edellisenä iltana häntä oli käyty kiireesti noutamassa
erään pahoin sairastuneen naisen luo. Hän tuli ja tapasi nuoren
juutalaisnaisen, kymmenen päivän vanha lapsi vieressään, niin
raivokkaassa kuumehoureessa, että hänen miehellään ja kahdella
naisystävällä oli täysi työ pysyttäessään häntä vuoteessa. Huone oli
tukehduttavan täynnä kirkuvia, suurisilmäisiä juutalaisnaisia, jotka
kukin järjestänsä pitelivät sairasta, siinä välissä taas toraillen
ja pakisten, keskenään. Marcellan ensi huolena oli tyhjentää suoja
näistä tarpeettomista auttajista, ja sen hän sai tehneeksi korottamatta
kertaakaan ääntänsä tai menettämättä malttiansa. Meluava seura
häädettiin ulos ja järkevin naisista pantiin pitämään vahtia ovella ja
olemaan sairaanhoitajattaren käskyläisenä, sillä välin kuin Marcella
sairaan yhä hurjasti kirkuessa ja vastustellessa valmisti vuodetta ja
pesi häntä niin hyvin kuin taisi.
Se oli toimi, jossa mitä suurimmassa määrin kysyttiin niin henkisiä
kuin ruumiillisiakin voimia. Parin uuvuttavan ja tuskaisen tunnin
kuluttua hänen onnistui lopulta saada potilas, kahdenkymmenenkuuden
korvissa oleva nainen, huumeiseen uneen nukutetuksi, ja kiitollisin
mielin silmäilivät Marcella ja mies tuota liikkumatonta olentoa, kun
hän virui vuoteessaan, mustat hiussuortuvansa -- joihin Marcella
ei ollut uskaltanut kajota -- levällään ja takkuisina puhtailla
vuodevaatteilla ja yöpuvulla, jotka hänen sairaanhoitajattarensa oli
haalinut kokoon sieltä täältä naapurieukoilta.
"Ach, mein Gott, mein Gott!" huokaili mies nousten seisaalleen. Hän
oli Saksan Puolan juutalaisia ja rotuunsa nähden harvinaisen suuri
mies, rakenteeltaan ja jänteiltään oikean kilpapainijan näköinen. Mutta
viimeisten kahden tunnin ponnistelujen jälkeen hän oli nyt hikipäissään
kuin löylystä tullut.
"Siinä tapauksessa, että tämä kohtaus uudistuu, täytyy teidän lähettää
hänet sairaalaan", sanoi Marcella.
Avuttomana ja surkeannäköisenä mies raukka tuijotti ensin vaimoonsa,
sitten sairaanhoitajattareen.
"Ettehän vielä lähde matkaanne, neiti", pyyteli hän, "ettehän jätä
minua yksin?"
Uupumuksestaan huolimatta ei Marcella voinut olla hymähtämättä tuolle
poloiselle jättiläiselle.
"En, minä jään tänne aamuun asti, kunnes tohtori tulee. Menkää te vain
maata."
Kello oli lähes kolme. Mies oli ensin kahdella päällä, mutta hän
oli oikeastaan lopen väsynyt vastustaakseen kauemmin. Hän poistui
perähuoneeseen ja heittäytyi maata lasten viereen.
Marcella jäi niinmuodoin yksin kesäyön hämärään potilaansa kanssa.
Hänen valpas korvansa kuuli joka äänen ympäristössä -- isän ja
lasten raskaan hengityksen perähuoneessa, varpusten viserryksen
katolla, ensimäiset huudot kadulla, ensimäiset liikahdukset
tässä täyteenahdetussa talossa. Marcellan ajatukset sillä välin
milloin viivähtivät sairaassa, jonka hän toivoi voivansa pelastaa
sairaanhoitotaitonsa ja kykynsä avulla, milloin lääkärissä, sillä
tämän rikollista huolimattomuutta ja tavattoman kehnoa menettelytapaa
hän suuttuneena syytteli vaimon tautikohtauksen aiheuttajaksi. Kerran
hänen mieleensä johtui se ihmeellinen tosiseikka, että hän, Marcella
Boyce, istuu tässä, tällaisessa kurjassa huoneessa, tuntematonta
juutalaisäitiä ja hänen lastansa vartioimassa.
Siitä oli nyt noin kuusi, seitsemän viikkoa aikaa, kun hän
piirisairaanhoitajattarena oli muuttanut asumaan omaan huoneistoon
keskustoimiston ja yli-intendentin valvonnan alaisena. Hänen työalansa
oli köyhälistön keskuudessa ja oli mitä vaihtelevinta laatua. Nyt hänen
elämänsä oli vapaampi ja joustavampi ja soi viimeinkin liikkumisvaraa
hänen itsetietoisuudelleen.
Mutta jo oli yö valvottu loppuun. Mies oli lähtenyt työhönsä läheiseen
tehtaaseen, mistä hänet saattoi noutaa milloin tahansa; lapset oli
korjannut omalle puolelleen avulias naapuri, rouva Levi. Marcella
itse pistäytyi tunnin ajaksi kotiin, söi aamiaista ja vaihtoi pukua,
ja lähetettyään sanan toimistoon, ettei hän vielä päässyt muiden
potilaidensa luona käymään, hän palasi juutalaiskotiin, missä hän nyt
Bennyn avustamana puuhaili tohtoria odotellessaan.
Saavuttuaan sairashuoneeseen kantamuksineen hän näki Bennyn tuumivan
näköisenä istuvan tuolilla harja poikittain polvilla.
"No, Benny", sanoi hän astuessaan sisään, "miten sujuu työsi?"
"Lakaisemalla ei saa likaa lattiasta lähtemään", sanoi Benny haikealla
mielellä, "ja siksipä minä heitin sikseen koko homman."
"Siinä oletkin oikeassa, Benny", sanoi Marcella allapäin silmäillen
lattiaa. "Niin pian kuin äitisi voimat sen sietävät, pyydämme, että
rouva Levi tulee tänne puhdistamaan."
Hän astui vuoteen luo ja katseli sairasta. Tämä nukkui yhä vielä
morfiinin vaikutuksesta, mutta liikahteli levottomana puoleen ja
toiseen. Marcella vuodatti hänen suuhunsa vahvaa lihalientä, jota hän
itse yönaikaan oli valmistanut, ja oli kahdenvaiheilla antaako hänelle
omalla vastuullaan lusikallinen paloviinaa. Mutta ei -- ellei lääkäri
nyt pian saavu, lähettää hän noutamaan häntä. Marcella ei ollut häntä
vielä nähnyt ja halveksuen hän nyrpisti huuliansa ajatellessaan häntä.
Hän oli edellisenä iltana käskenyt noutaa sairaanhoitajatarta, mutta
ei ollut jäänyt odottamaan hänen tuloansa, ja niinpä Marcella parhaan
kykynsä mukaan sai sairaan mieheltä ottaa selvää hänen määräyksistään.
Kun hän oli ruokkinut sairasta, katsahti Benny häneen merkitsevällä
silmäniskulla.
"Enpä päästänyt ketään sisään. Te olitte parhaiksi lähtenyt alas, kun
niitä tuli monta supattaen ovelle ja koskettelemaan kahvaa. Mutta minä
heti kohta käskin heidän suoriutua tiehensä ja sanoin että te tulette
toimeen yksinkin. Mokomatkin!"
Ja vetäen taskustaan siirapilla sivellyn leipäkannikan Benny alkoi sitä
imeskellä tuiman näköisenä.
Marcella nauroi.
"Sukkela poika, se Benny", virkkoi hän taputellen häntä päähän. "Mutta
mikset ole koulussa, hyvä herra?"
Benjamin virnisteli.
"Mikä sitten perii äidin ja pikku lapsen, jos minä olen poissa?"
vastasi hän nokkelasti.
"Entä jos poliisi tuleekin kimppuusi, Benny. Olehan varuillasi!"
Pikku vekkuli päästi äänekkään naurunhohotuksen.
"Viime viikollahan tuo täällä juuri oli. Eihän se voi joka päivä
nuuskia meidän kadullamme."
Ovelle naputettiin lujasti.
"Tohtori tulee", sanoi Marcella, ja kujeellinen iloisuus haihtui
samassa hänen kasvoiltaan. "Riennä avaamaan, Benny."
Benny avasi oven, tarkasteli lääkäriä kylmällä ja tutkivalla katseella
ja poistui sitten porrastasanteelle, missä hänen sisarensa odottivat
häntä leikkimään.
Lääkäri, pitkä, punakka, pöhönaamainen ja vaaleaviiksinen mies,
astui kiireesti sisään ja katsoa tuijotti takan ääressä seisovaan
sairaanhoitajattareen.
"Te kuulutte Pyhän Martinin yhdistykseen?"
Marcella vastasi jäykästi. Lääkäri otti kuumetaulun hänen kädestään,
kyseli sairaan vointia yön aikana ja loi aika-ajoin Marcellaan
silmäyksiä, jotka olivat tämän mielestä vastenmielisiä. Sitten hän teki
selkoa siitä, minkälaisessa tilassa hän oli sairaan tavannut. Vaikka
sanat olivat viralliset ja hillityt, niin oli niiden kärki kuminkin
huomattavan terävä. Hän näki lääkärin punastuvan.
Hän astui vuoteen luo, ja Marcella seurasi häntä. Vaimo alkoi voihkia
lääkärin lähestyessä. Vapisevin käsin hän alkoi tutkia potilasta.
Marcella oivalsi äkkiä, ettei lääkäri ollut selvä, ja hän tarkkasi
hänen toimitustansa yltyvällä hämmästyksellä ja inholla. Lopulta hän jo
menetti malttinsa.
"Eiköhän olisi parasta", sanoi hän kosketellen lääkärin käsivartta,
"että jätätte hänet minun haltuuni -- ja -- itse menette tiehenne!"
Lääkäri oikaisihe suoraksi niin äkkinäisellä nykähdyksellä, että
hänen työkalunsa putosivat kilahtaen käsistä lattialle, ja muljotti
vihaisesti Marcellaan.
"Mitä tarkoitatte?" sanoi hän. "Ettekö tiedä missä paikkanne on?"
Tyttö oli hyvin kalpea, mutta hänen ylenkatseellinen silmäyksensä
lepäsi hievahtamatta lääkärissä.
"Kyllä -- kyllä minä tiedän."
Ja sitten hän sanoi sanottavansa yhtä pelottomalla kuin purevalla
tyyneydellä. Hän tiesi -- eikä toinen voinut sitä vastaan väittää --
että hän oli pannut sairaansa hengen alttiiksi. Ja Marcella selitteli
hänelle, että hän oli toistamiseen sen tekemäisillään. Ei yksikään sana
eksynyt yli sairaanhoitajattarelle luvallisen rajan. Lääkärin sumeat
aivot selkenivät Marcellan puhuessa.
Hänen silmänsä leimahtivat, vihanpuna hehkui poskilla, ja
silmänräpäyksen ajan Marcella luuli, että hän löisi häntä. Mutta hän
käänsikin vain paidankalvosimensa paikoilleen ja poistui vuoteelta.
"Tietäkää", sanoi hän paksulla äänellä, kääntyen Marcellaan hattu
kädessään, "että tähän taloon minä en astu jalallani, ennenkuin teidän
yhdistyksenne voi antaa minulle avuksi sairaanhoitajattaren, joka
noudattaa lääkärin määräyksiä olematta hävytön hänelle. Lähetän vielä
tänään valituskirjelmän yli-intendentillenne."
"Olkaa niin hyvä", vastasi Marcella levollisesti. Ja hän astui ovelle
ja avasi sen.
Lääkäri astui hänen ohitseen pilkallisesti naurahtaen.
"Kas vaan, onpa teillä hienoilla sairaanhoitajattarilla aika suuret
ajatukset itsestänne. Parempi vaikka mikä vanha otus kuin koko parvi
tuollaisia!"
Marcella silmäili häntä tuikeasti.
"Menettekö?" sanoi hän.
Lääkäri iski häneen raivoisan katseen ja loikkasi alas portaita
mutisten mennessään kirouksia ja uhkauksia.
Marcella tuki hetkisen otsaansa kädellään ja veti syvän hengähdyksen.
Samassa hän huomasi, että portaat olivat jälleen täyttymässä
mustasilmäisillä juutalaisvaimoilla, jotka lakkaamatta kurkistelivat
sisään ja pälpättivät keskenään. Minuutin tai kahden kuluttua he jo
olisivat hänen piirittäneet. Hän huuteli kaikuvalla äänellä Bennyä
sisään.
Tämä näyttäytyikin heti yläportailla ja tuuppasi kursailematta syrjään
juutalaisakat.
"Mitä pitää olla, sisar? Ei, pysykää te vain siellä, ei teitä täällä
kaivata!"
Ja Benjamin karkasi sisään ja olisi paiskannut oven kiinni heidän
nenänsä edessä, ellei Marcella olisi pidättänyt häntä sanomalla:
"Anna rouva Levin tulla sisään."
Hyväntahtoinen naapurinvaimo, joka oli pitänyt lapsista huolta,
pujahti sisään, ja ovi lukittiin. Marcella piirrälsi pari riviä
paperiarkin-puoliskolle ja antaen Bennylle tarkat ohjeet lähetti hänet
matkaan sen kanssa.
"Lähetin noutamaan toista lääkäriä", selitti hän rouva Leville yhä
kalpeana ja otsa rypyssä.
Vaimon oliivinkarvaiset kasvot kirkastuivat mielihyvästä. "Herralle
olkoon kiitos ja ylistys!" huudahti hän nostaen kätensä pystyyn. "Mutta
millä kummalla te sen saitte aikaan, neiti? Kaikki me tässä talossa
vapisemme hänen edessänsä. Mutta ei vaan hänestä päästä, niin pian kuin
joku vaimoväestä sairastuu, lähetetään häntä hakemaan -- meidän täytyy,
nähkääs. Häntä pidetään taitavana, koska hän on niin raaka. Ei sen
törkeämpää ihmistä ole missään!"
Marcella kumartui sairaan yli, kohenteli hänen tyynyänsä ja koetti
saada hänet uudelleen mukavaan asentoon. Mutta vaimo oli taas käynyt
rauhattomaksi ja alkoi uudelleen mutista vierasmurteisia sanoja, joita
Marcella ei ymmärtänyt. Kuume oli nopeasti kohoamassa, ja toinen
raivokohtaus oli tulossa. Marcella hädissään toivoi jaksavansa rouva
Levin kanssa pidellä häntä, kunnes lääkäri saapui. Tehtyänsä kaiken
voitavansa hän istahti tuon onnettoman, nytkähtelevän olennon viereen,
viihdytellen ja tukien häntä ja kuunnellen rouva Levin vaahtoavaa
sanatulvaa sairaustapauksen kulusta ja ja tohtori Blankin menettelystä
siinä. Marcellan valtasi jälleen tuo entinen kiihkeä tuska ja viha
olevien olojen nurinkurisuudesta ja säälintunne köyhiä kohtaan. Köyhien
kärsimykset -- heidän _köyhyydestä_ johtuvat kärsimyksensä -- ne ne
vieläkin useasti synkistivät häneltä taivaan ja maan. Tämä lurjus
olisi varmaankin käyttäytynyt siivosti ja olisi arvatenkin hoitanut
ammattiansa kunnolla, jos hänet olisi kutsuttu sairaskäynnille jonkun
niin sanotun vallasnaisen luo tämän köyhän ja väkirikkaan kaupunginosan
varakkaampaan perheeseen.
"Halloo!" kuului reipas ääni huutavan, "teillä näkyy tässä olevan paha
tapaus hoidettavana."
Sanat olivat musiikkia Marcellan korville. Vaimo, jota hän piteli, kävi
yhä rajummaksi -- vastikään hän oli kirkunut "myrkkyä" sitten "veistä"
saadakseen ottaa itsensä hengiltä, ja hänen hoitajattarensa ja rouva
Levi tuskin jaksoivat yhdistetyin voimin estää häntä paiskautumasta
vuoteesta lattialle tahikka riuhtomasta irti suuria tukkoja mustista
hiuksistaan. Lääkäri -- nuori punapartainen skotlantilainen,
silmälasit nenällä -- astui joutuin vuoteelle, teki Marcellalle
muutamia kysymyksiä, kohautti olkapäitään kuullessaan Marcellan kuivan
selonteon tohtori Blankin menettelystä, veti sitten taskustaan mustan
nahkakotelon ja alkoi sovittaa morfiiniruiskua järjestykseen.
Kesti hyvän aikaa, ennenkuin siitä näkyi lähtevän minkäänlaista
apua. Lähetettiin noutamaan miestä, joka tuli vapisevana ja
vaimonsa raivokohtausten väliaikoina hartaasti rukoili lääkäriä ja
sairaanhoitajatarta, etteivät jättäisi häntä yksin.
Tapauksen tärisyttävä traagillisuus valtasi niin kokonaan Marcellan
ajatukset, ettei hän huomannut ajan lentoa. Kaikki lääkärin määräykset
hän suoritti niin taitavasti, hellästi ja kylmäverisesti, että tämä oli
virkaurallaan harvoin sellaista kokenut. Kerran kun nuori äiti raukka
silmänräpäykseksi jätettiin vartioimatta, hän tähtäsi kädellään ilmaan
hurjan iskun, joka tapasi Marcellan poskea, ja hän kavahti taapäin
voimatta pidättää heikkoa huudahdusta.
"Koskiko teihin?" huudahti tohtori Angus kiirehtien hänen luokseen.
"Ei, ei", hymyili Marcella kyynelten välistä, jotka lyönti oli
heristänyt hänen silmiinsä, ja työntäen jotenkin maltittomasti lääkärin
syrjään; "ei se ole mitään. Jäätähän te pyysitte, eikö niin?"
Ja hän katosi perähuoneeseen noutamaan sitä.
Lääkäri seisoi kädet taskuissa katselemassa potilasta.
"Kyllä teidän on lähetettävä hänet sairashuoneeseen", sanoi hän
miehelle; "ei tässä ole muuta neuvona."
Marcella palasi takaisin tuoden jäätä ja asetteli sitä sairaan pään
päälle. Tämä oli nyt levollisempi, voihki hiljakseen ja näytti taas
vaipuvan täydelliseen herpoontumistilaan.
Tohtorin valppaaseen silmään tarttui hänen edessään oleva kuva: kalpeat
vääntyneet naisenkasvot tyynyllä ja niiden yli kumartuva uhkea pää
keveästi kuopalle painuneine poskineen, missä hurjistuneiden sormien
jäljet vielä punaisina leimusivat. Hän oli jo ennenkin kerran tai pari
sattunut sairasvuoteen ääressä yhteen tämän tytön kanssa ja hän tiesi
minkä arvoinen hän oli.
"No niin", sanoi hän viimein tarttuen hattuunsa, "mitäs apua enää on
tuumimisesta. Minä lähden noutamaan tohtori Swiftiä." Tohtori Swift oli
piirilääkäri.
Hänen mentyään jättiläisen suru puhkesi valloilleen, hän painoi
otsansa vuoteen rautaristikkoa vasten ja nyyhkytti hillittömästi.
Hyväillen hän kuljetti suurta kättänsä vaimonsa kädellä ja puheli
hänelle katkonaisin lausein kotimaansa kielellä. Kahdeksan vuotta he
olivat olleet naimisissa, ja tähän saakka ei ollut vaimo koskaan ollut
päivääkään pahasti sairaana. Marcellan silmät täyttyivät kyynelillä
hänen liikkuessaan huoneessa järjestellen.
Viimein hän astui miehen luo.
"Ettekö tahdo jotain syötävää?" sanoi hän ystävällisesti. "Tuossahan
Benjamin jo teitä odottaa", ja hän viittasi perähuoneen ovelle, missä
Benny seisoi kasvot itkusta turvonneina ja koetti surkeannäköisenä
houkutella isäänsä lautasella paistettua kalaa.
Mies, joka koostaan ja voimastaan huolimatta olikin pehmeä ja
taipuvainen kuin lapsi, teki niinkuin käskettiin, ja Marcella ja rouva
Levi ryhtyivät valmistuksiin vaimon muuttoa varten.
Heti sen jälkeen tulivat piirilääkäri ja terveydentarkastaja,
harvinaisia ja taipumattomia vieraita, joiden läsnäolo yhä kartutti
miehen kauhistusta ja hätää. Viimein saapuivat myöskin sairasvaunut
tohtori Angusin seurassa. Sairasta, joka nyt taas oli vallan tiedoton,
kantoi portaita alas kaksi mieshoitajaa tohtori Angusin johdolla.
Marcella seisoi ovella katselemassa, miten paarit kantamuksineen
vähitellen katosivat. Joka sopesta tulvi nyt taas juutalaisvaimoja
saapuville, he kurottelivat kaulojaan, viittailivat ja lavertelivat
niin äänekkäästi, että tohtori Angus tuskin sai sanojansa kuuluviin
vaikka hän tuontuostakin tiuskaisi heille käskien pysyttelemään
loitommalla. Mutta ylimmällä portaalla seisoi jättiläispuoliso seuraten
itkusilmin katseillaan poistuvaa ja tunnotonta vaimoansa, uikuttavat
lapset polvissaan riippuvina.
Kuinka kuuma täällä oli! -- portailta kohosi tukahuttava haju,
ja auringon polttavat säteet paahtoivat yläakkunasta kurkistavia
kiharatukkaisia, kampaamattomia naisia ja heidän suurisilmäisiä
lapsiansa.