Kaksi tai kolme minuuttia myöhemmin Wharton vaelsi Piccadillyyn
vievällä syrjäkadulla. Tämä satunnainen kohtaus viilteli häntä kovin
vastenmielisesti kaiken sen imartelevan huomion jälkeen, joka oli
tullut hänen osakseen tänä iltana.
Senkin junkkari! Oliko hän ensimäinen mies maailmassa, jolle tyttö
kääntää selkänsä huomattuaan hänet kuivaksi pedantiksi? Olkoonpa että
neiti Boyce oli erohetkellä tunnustanut sulhaselleen mitä tanssiaisyönä
oli tapahtunut Mellorin vanhassa kirjastossa -- ja katsoen Raeburnin
käytökseen sekä nyt että edellisinä kertoina heidän tavatessaan,
hän oli arvatenkin sen tehnyt -- entä sitten? Suvaitsemattomalla
siveyssaarnaajalla olisi tiettävästi yhtä ja toista sanottavaa
miehelle, joka käyttää hyväkseen asemaansa talon vieraana vehkeilemällä
toiselta pois morsianta. Mutta siinäpä vain olisikin uusi todistus
siitä, ettei tuollainen siveyssaarnaaja pysty tajuamaan lihan ja veren
luonnollisia tunteita. Jos Marcella Boyce olisi rakastanut sitä miestä,
jolle hän oli luvannut uskollisuutensa, ei hän, Wharton, enemmän kuin
kukaan muukaan olisi voinut sotkeutua väliin. Tämä pikku seikka oli
tykkänään jäänyt Raeburnilta huomioon ottamatta.
"Minäpä olin _totuuden_ välikappale. Sinä hetkenä kun minä pitelin
häntä sylissäni kirjastossa, hän _eli_. -- Raeburn tarjosi hänelle
valtaa ja asemaa; _minä_ puhalsin häneen ajatuksia ja tunteita. Minä
opetin hänet tuntemaan oman itsensä. Meidän keskinäinen suhteemme
ei ollut intohimoa; se oli siinä rajalla -- mutta se oli totinen ja
pysyväinen suhde. Se olisi kaiketi kehittynyt pitemmällekin, elleivät
olosuhteet olisi olleet vastassa. Luonnollisesti _Raeburn_ syytää
kaiken syyn minun niskoilleni. Jos olisimme Ranskassa, niin hän vaatisi
minut kaksintaisteluun, ja suurimmalla mielihyvällä minä suostuisin
siihen. Mutta mitä kaikkea minä hulluttelenkaan? Kuljenko minä hänen
polkujaan? Jos minulla olisi sama katsantotapa kuin sillä miehellä, ei
minulla olisi muu edessä kuin ampua pääni puhki huomispäivänä."
Hän astui sukkelasti eteenpäin kiukustuneena niille turhanpäiväisille
ja väärille omantunnonvaivoille, joita Aldous Raeburnin kohtaaminen
aina nostatti hereille hänessä.
"Eikö hän ole sortanut vapauttani -- ja polkenut minua pedanttisella
jalallaan -- jo poikavuosilta asti? Minä olen ollut hänelle velkaa
korvauksen siitä -- nyt se on maksettu. Hän tahtoo sotaa -- saakoon
sitten!"
Mutta hänen hermostunut tuulensa ei ottanut lauhtuakseen, ja
tahtomattaankin hänen muistelunsa kääntyivät takaisin Aldous Raeburniin
ja häneen liittyviin tapauksiin -- varsinkin siihen, josta neiti
Raeburn niin kursailematta oli muistutellut lady Winterbournea.
Wharton oli silloin ollut yhdenkolmatta-vuotias nuorukainen, ja Aldous
Raeburn, joka kolme vuotta sitten oli jättänyt Cambridgen yliopiston
ja jo silloin oli merkitsevä personallisuus, oli osoittanut erikoista
halua ruveta tuon säkenöivän lahjakkaan, hillittömän pojan ohjaajaksi
ja suojelijaksi -- vaikka sukulaiset, niiden joukossa Levenit, olivat
jo kääntäneet hänelle selkänsä.
"Miksikä hän sen lienee tehnyt?" ajatteli Wharton, "Ihmisystävällisessä
tarkoituksessa tiettävästi. Hän on niitä ihmisiä, jotka alati miettivät
sielunsa pelastusta, ja niinpä tämän katalan maailman mustat lampaat
aina osuvat niin otollisesti heidän tielleen. Muistan että tuo
huomaavaisuus silloin minua mairitteli. Kestää jonkin verran, ennenkuin
pääsee tuollaisen farisealaisen omantunnon perille."
Nyt häntä sapetti muistaessaan, kuinka alistuvainen hän oli ollut
jonkun aikaa. Hän opiskeli silloin Oxfordin yliopistossa, ja
Raeburnin kirjeet ja vaikutus ne olivat pelastaneet hänet monestakin
kiusallisesta ahdingosta. Sitten -- hiukan myöhemmin -- hän saattoi
nähdä tuon pienen metsästyslinnan Loch Etivessä, missä hän ja Raeburn,
lordi Maxwell, neiti Raeburn sekä vähäinen seura kutsutuita vieraita
olivat viettäneet elokuun. No niin -- kummako se, jos hän rupesi
mielistelemään nyreän metsänvartian sievännäköistä vaimo-typykkää, joka
oli ollut neiti Raeburnin kamarineitsyenä? Mies oli kovaluontoinen ja
mustasukkainen ja vaimo mitä hempein, aistillisin luonne, ikäänkuin
luotu joutilaana kesäaikana rakasteltavaksi. Se rakkausseikkailu oli
ollut ilmassa! -- kesässä, veressä -- yhtä mahdotonta oli ollut sitä
vastustaa kuin nälkäiselle syömistä ja janoiselle juomista. Eikä
siinä sitäpaitsi ollut tapahtunut mitään erikoista onnettomuutta eikä
voinutkaan tapahtua, kun oli mies tuollainen Cerberos. Aiheeton ja
tyhjänpäiväinen oli niinmuodoin ollut se hälyytys, joka pantiin asiasta
toimeen. Caton tavalla, lieskahtavin silmin ja yhteenpuristunein
huulin Aldous oli silloin seisonut hänen edessään, puhunut kovia
sanoja, vaatinut katumusta ja masennusta. Mutta syyllinen oli
ollut uppiniskainen -- ei taipunut katumaan. Ja seuraus oli, että
farisealainen ystävä käänsi ylpeästi selkänsä pahantekijälle ja
ystävyys oli lopussa.
Mutta tämä tapahtuma kuului siihen aikakauteen hänen elämässään,
jolloin hän oli elänyt jatkuvassa aistien temmellyksessä, jota hän nyt
muisteli mitä suurimmalla mielentyyneydellä. Tämä aistien pyörre oli
lennättänyt hänet toisiin seikkailuihin, jotka olivat olleet paljon
vakavampaa laatua kuin lemmenkujeilu metsänvartian vaimon kanssa. Hän
otaksui jotenkin varmasti, että Raeburninkin kuuluville oli joutunut
parisen tuollaista juttua.
No niin, kaikki tuo oli jo aikaa sitten elettyä! Äidin kuolema ja
hänen siitä aiheutunut tuskansa oli ensin temmannut hänet ylös siitä
halpahintaisten ja kevytmielisten nautintojen liejusta, jota hän nyt
halveksumalla ajatteli. Seuraavat kaksi vuotta hän oli viettänyt
matkoilla, ja nyt seurasi toisia nautintoja, miehekkäitä ja puhtaita
samalla haavaa. Ruumiilliset ponnistukset, keksintöihin liittyneitä
seikkailuja sekä se henkinen kiihotus, joka johtuu myötäänsä
vaihtuvasta ympäristöstä ja vieraan seuran tuttavuudesta, olivat
vapauttaneet hänet lihan ikeestä ja pelastaneet hänet itselleen.
Palattuaan kotiin muuttuneena miehenä hän löysi houkuttelevan ja
vaikutusvaltaisen työalan tuossa samassa työväenliikkeessä, johon
hänen äitinsä jo oli hänet kytkenyt tosin milloinkaan ymmärtämättä
sen tarkoituksia tai miehiä. Hyökkäykset pääomaa vastaan, joita nyt
alkoi kuulua kaikilta suunnilta, tuon suunnattoman suuren sotaretken
suunnitteleminen ja tehtaantyöläisten taajojen rivien johtaminen yhä
kasvavan personallisen menestyksen tuottamaan mielihyvään yhdistettynä
-- kas siinä harrastuksia, joiden rinnalla naisten ajo tuntui
arvottomalta. Intohimon oli nyt esiinnyttävä vallan toisissa muodoissa,
jos sen mieli saada mies uudelleen valtaansa.
Tämän käänteen jälkeen olivat hänen ja Raeburnin välit käyneet
paremmiksi, ainakin oli Aldous, kun he osuivat Lontoossa tai muualla
yhteen, näyttänyt taipuvalta unohtamaan entiset ja kohtelemaan häntä
kohteliaasti, joskaan ei ystävällisesti. Siihen oli Whartonkin ollut
suostuvainen, vaikka hän samaan aikaan asettui Länsi-Brookshiren
parlamenttiehdokkaaksi ja tavattoman virkeällä mielihyvällä nautti
siitä, että sai oleskella Aldous Raeburnin kihlatun kanssa saman katon
alla.
Nähtävästi Aldous Raeburn, kuullessaan tuosta kirjastokohtauksesta, oli
luullut siinä tuntevansa tuon entisaikojen miehen ja hänen vehkeensä,
ja silloin hän epäilemättä oli tuntenut katkeraa, voittamatonta inhoa
ajatellessaan Marcella Boycen suhdetta häneen. Mutta siinäpä hän
erehtyikin!
"Tuon tytön vetovoima minuun ei ollut aistillista vetovoimaa. Vallasta
tästä oli kysymys -- minä halusin valtaani luonnetta, joka ärsytti
minua ja joka samassa hengenheimolaisenani kuului minulle. Tätä valtaa
häneen en olisi koskaan voinut säilyttää minkäänlaisilla intohimon
syöteillä. Jos minä olisin edelleen lähestynyt häntä samalla tapaa,
niin koko hänen siveellinen luonteensa olisi noussut vastustamaan minua
ja hänen omaa petollisuuttansa. Sen tiesin aivan hyvin ja siksipä
muutinkin paikalla menettelytapaa, koska peli sillä hetkellä oli liian
kiihottava, liian mieltäkiinnittävä voidakseni siitä luopua. Sillä
hetkellä! sitten pari päivää -- pari viikkoa myöhemmin -- Jumala! miten
haihtuvaisia ovatkaan ihmistunteet!"
Ja hän kohautti hartioitaan ivallisesti.
Ihmeellinen oli tosiaankin ollut se henkisen painopisteen
perinpohjainen muutos, joka oli hänessä tapahtunut hänen
parlamenttaarisen ratansa ensi viikkoina. Hurdin juttu oli otolliseen
aikaan tehnyt hänet vilkkaan julkisen huomion esineeksi. Siitä mihin
hän alkujaan oli ryhtynyt tarkoituksessa säilyttää vaikutusvaltansa
nuoressa tytönsielussa, olikin lopulta sukeutunut uuden ja perin
toisenlaisen tarkoituksen välikappale. Wharton oli tuskin astunut
jalkansa alihuoneeseen, ennenkuin hän jo tunsi itsensä merkillisen
kotiintuneeksi siellä. Hänellä oli taipumusta väittelemään, taipumusta
ohjaamaan toisia ja sen ohessa hänellä oli herkkä ja kekseliäs
kunnianhimo. Itsekin hän oli kummissaan, kun hänelle selvisi, miten
paljon hänessä oli henkistä kestävyyttä, kärsivällisyyttä, vieläpä
kykyä suorittaa ikävää ja koneellista työtäkin, ja kuinka hyvin
hän tuli toimeen pitkäveteisten puoluetoveriensa kanssa. Alku oli
suotuisa, melkeinpä hämmästyttävän suotuisa. Täällä ei enää ollut
häntä haittaamassa naapurien eikä sukulaisten nurjamielisyys. Täällä,
hänen uudessa maailmassaan arvosteltiin itsekutakin sen mukaan, minkä
arvoinen hän oli parlamentaariselta kannalta katsottuna. Julkisen
toimintansa kautta kahtena edellisenä vuotena Wharton alun pitäen
joutui huomatuksi alihuoneessa, häntä kuunneltiin ja hänestä puhuttiin.
Hänen asemansa vastaperustetussa eikä vielä läheskään vakaantuneessa
työväenpuolueessa oli mitä lupaavin, ja sen kautta että se oli niin
huojuva ja salahautoja täynnä, se kävi vieläkin jännittävämmäksi.
Ollen vilkasluonteinen ja joustava hän heti paikalla perehtyi
parlamentti-elämään. Marcella Boyce ja kaikki mikä liittyi häneen, oli
kuin poispyyhkäisty Whartonin tietoisuudesta. Jonkun kerran hän tosin
hymyhuulin onnitteli itseään siitä, ettei ollut pahemmin takertunut
kiinni Mellorissa. Laupias taivas! Kyllä olisi ollut helisemässä se
mies, joka Marcella Boycelle olisi antanut vaatimisen oikeuksia --
varsinkin jos miehen, Whartonin lailla, pitäisi olla oman onnensa
seppä! Eikö ollut yhtä hyvä antautua väleihin traagillisen muusan kuin
tämän myrskyisän, hillittömän olennon kanssa!
Tällä kannalla olivat asiat olleet tähän asti. Mutta tänä iltana lady
Selinan kyselyt ja kohtaus Raeburnin kanssa olivat taas uudelleen
johtaneet hänen mieleensä menneet tapahtumat. Kun Raeburn päästi
näkyviin tuon vanhan paremmuuden tuntonsa kiusaantui Whartonkin
ajattelemaan hänen vanhaa rakkausjuttuansa.
Missä lienee neiti Boyce nykyisin? Jo kai hänen oppivuotensa
sairashuoneessa on tätä nykyä päättynyt.
Hän poikkesi St. Jamesin kadulle, pysähtyi talon edustalla, joka ei
ollut kaukana palatsista, ja haparoi pimeässä toiseen kerrokseen.
Unenpöpperössä oleva miespalvelija avasi oven ja nähdessään,
ettei isäntänsä vielä aikonut makuulle, hän toi hänelle tulta
ja mineraalivettä. Wharton oli raittiusmies. Jo poikana hän oli
oikkuansa seuraten kieltäytynyt kaikista väkevistä juomista, ja
muutamat yliopistoelämässä tehdyt humalakokemukset olivat olleet
omansa lujentamaan tapaa, joka kenties alkujaan oli lähtenyt
huomionherättämisen tavoittelusta. Hänellä oli oivallinen terveys,
ja ollen tottumaton päänkivistykseen ja kuvotuksiin, jotka olivat
tällaisten juominkien tavallisia seurauksia, hän niitä inhosi ja
pelkäsi. Hänen oli helppo luopua tavasta, joka ei ollut koskaan
saanut valtaa hänessä, ja aikaa myöten oli kohtuus käynyt hänelle
sekä turhamaisuuden että huomionherättämisen lähteeksi. Hän oli
kovasti kiukuissaan, kun kuuli ihmisten otaksuvan hänen ruvenneen
raittiusmieheksi periaatteellisista syistä. "Jos tuo iljettävä juoma
maistuisi minusta, niin minä jo huomispäivänä olisin sikahumalassa",
puheli hän harmistuneena, kun hänen tuttavansa ahdistivat häntä
hänen raittiutensa tähden. "Rupeisinko minä suotta syyttä kloraalin,
morfiinin tai muiden myrkkyjen orjaksi?"
Sen sijaan hän oli uupumaton polttaja.
"Vieläkö muuta, sir?" sanoi palvelija asetettuaan pöydälle Whartonin
eteen kynttilät, tulitikkuja, paperosseja ja apollinaarista.
"Ei, mene maata, William, mutta älä sulje ovea. Hyvää yötä!"
Mies poistui, ja Wharton lennätti kadulle antavan balkongin oven
auki ja poltteli paperossia ovenpieleen nojaten. Hetken kuluttua
hän asetti paperossinsa balkongin kaidepuulle, palasi huoneeseen,
avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja hiukan etsittyään otti sieltä
kirjeen. Hän painui lähemmäksi lamppua ja alkoi lukea sitä. Se oli se
kirje, jonka Marcella Boyce oli kirjoittanut hänelle kaksi tai kolme
päivää sen jälkeen kuin hän oli purkanut kihlauksensa. Tämä tosiasia
mainittiin heti kirjeen alussa ilman minkäänlaisia selityksiä. Sitten
kirjoittaja jatkoi: -- --
**
"En ole vielä kiittänyt teitä, niinkuin minun olisi pitänyt, kaikesta
siitä, mitä olette tehnyt ja ponnistellut näiden viikkojen kuluessa.
Ellei tätä aikaa olisi ollut, emme kumpikaan voisi ajatella enää
kohdata toisiamme. Olen hyvin allapäin ja masentunut tätä nykyä -- ja
tuskissani koetan säilyttää edes itsekunnioitukseni, sillä minusta
tuntuu, että se on nyt ainoa pelastukseni. Mutta tuo kohtaus, joka
tahrasi meidän kummankin kunniaa ja omaatuntoa, on nyt varmasti
pyyhitty pois -- ajatuksillamme, kärsimyksillämme me olemme sen
sovittaneet. Tunnen, että nyt voin sanoa teille, mitä sanoisin
jokaiselle toiselle työtoverille ja hengenheimolaiselle -- jos
vastaisuudessa milloin tarvitsette minun työtäni -- jos voitte antaa
minulle tehtävän, jonka saatan suorittaa, niin kääntykää puoleeni, minä
en kiellä apuani.
"Mutta vastaiseksi minä siirryn aivan toiseen maailmaan. En ole koskaan
elinpäivinäni ollut niin sairas kuin näinä viimeisinä päivinä, ja
kaikki, jopa isänikin, ovat sitä mieltä, että minun on lähdettävä
pois täältä. Niin pian kuin olen hiukan toipunut, lähden oppilaaksi
johonkin Lontoon sairashuoneeseen, ja kun oppiaikani on päättynyt, jään
arvattavasti joksikin aikaa Lontooseen sairaanhoitajattareksi. Tämä
ajatus juolahti mieleeni, kun palasin rouva Hurdin kanssa vankilasta
jäähyväisiä ottamasta. Silloin tiesin, että Mellorissa minulla ei ollut
enää mitään tehtävää.
"Kaikki on minulta surkeasti päättynyt -- työsuunnitelmani,
ystävyyssuhteena -- kaikki. Tiedän, että nämät poloiset kyläläiset,
joita lupasin auttaa, ovat tästä puoleen vieläkin toivottomammat.
Mieluista ei ole lähteä pois sellainen ajatus mielessään. Mutta
voidaanko suorittaa mitään työtä työkalulla, joka on katkennut tai
tylsynyt? Se on ensin korjattava ennenkuin työhön ryhdytään.
"Minua huvittaisi tietää, mitenkä teidän suunnitelmanne menestyvät.
Mutta lehdestännehän saan nähdä, mitä parlamentissa tapahtuu. Tätä
nykyä en tahdo kirjeitä kirjoittaa enkä vastaanottaa. Sanotaan,
että ensimäinen työ, johon minut sairashuoneessa pannaan, on lasien
peseminen ja kylpyammehanojen kiillottaminen, ja siitä olen hyvilläni!
"Jos satutte tapaamaan ystäviäni, joista olen teille puhunut --
Louis, Anthony ja Edith Cravenia -- ja voisitte antaa työtä Louisille
Työmiehen Sotahuudossa olisin kiitollinen. Heidän toimeentulonsa on
ollut tiukalla viime aikoina, ja Louis on sitäpaitsi mennyt kihloihin
ja haluaa päästä, naimisiin. Muistattehan, mitä kerroin teille
yhteisestä työstämme South Kensingtonin taidekoulussa ja että he ne
minusta venturistin tekivät?
Kunnioittaen
Marcella Boyce."
Wharton pani kirjeen paikolleen väännellen naamaansa muutamille
lauseille.
"_'Tahrasi kunniaamme ja omaatuntoamme'. 'Ovat tästä puoleen vieläkin
toivottomammat. 'Mellorissa minulla ei ollut enää mitään tehtävää'_
-- jopa nyt! jopa nyt! -- kuinka naiset aina rakastavat suuria
sanoja. Kaikki nuo vaivaiset pikku laupeudentyöt ja almut -- tuo
hupsu oljenpalmikoimishomma! Vaikka eipä juuri voikaan vaatia, että
hän sinä hetkenä olisi katsonut asioita leikilliseltä kannalta. Mutta
miksi luonto niin usein kieltää tämän lahjan näiltä ihastuttavilta
luomiltaan?"
"Kas vaan!" huudahti hän äkkiä kumartuessaan pöydän yli kynää etsien,
"miksei se hölmö antanut minulle kirjeitäni!"
Sillä iltalehden alla, johon hän ei vielä ollut koskenut, makasi läjä
avaamattomia kirjeitä. Wharton karkasi paikalla ylimmäisen kimppuun.
Päällekirjoitus oli kirjoitettu kömpelöllä, harjaantumattomalla
käsialalla, ja hän otaksui sen olevan parlamentinjäsen Nehemias
Wilkinsiltä, joka hiljakkoin oli ruvennut avustajaksi _Työmiehen
Sotahuudon_ toimitukseen, tuottaen sen omistajalle lakkaamatonta
kiusaa ja vastusta. Mutta Wilkinsiltä ei kirje ollutkaan. Se oli erään
Keski-Englannin työväenyhdistyksen sihteeriltä, jonka kanssa Wharton
jo ennen oli ollut tekemisissä. Tämä vastaperustettu yhdistys edusti
työmiehiä metalliteollisuuden alalla, joka oli parhaillaan siirtymässä
käsityöstä tehdastyöhön. Työehdot olivat hyvin epäsuotuisia, palkat
alhaiset ja puute työpiirissä tuntuva. Sihteeri, älykäs ja innostunut
mies, kirjoitti Whartonille ilmoittaaksensa, että työnantajat olivat
hiljakkoin ryhtyneet toimenpiteisiin, palkkojen vähentämiseksi, mutta
että työmiehet, joille yhteenliittyminen jo oli antanut rohkeutta,
olivat päättäneet olla alistumatta, että vimmattu agitatsioni oli
nopeasti leviämässä ja että yleinen lakko oli edessä. Saattoivatko he
siinä tapauksessa luottaa _Sotahuudon_ kannatukseen? _Sotahuudossa_
oli jo ollut erikoiselta kirjeenvaihtajalta tätä teollisuutta koskevia
kirjeitä, jotka olivat herättäneet yleistä huomiota ja joita oli
uutterasti luettu tälläkin paikkakunnalla. Tahtoiko _Sotahuuto_ nyt
täydellä todella puoltaa heidän asiaansa? Tahtooko herra Wharton
omasta puolestaan kannattaa heitä parlamentissa ja sen ulkopuolella
ja taivuttaa ystäviänsä tekemään samoin? Näihin kysymyksiin, jotka
_Sotahuudolle_ ja sen vaikutusvallalle olivat hyvin imartelevia, oli
liitetty pitkä teknillinen selostus asiain nykyisestä tilasta.
Wharton katsahti ylös kirjeestään säteilevin silmin. Tästäpä
sukeutuu hänelle juttu niin sanomalehteä kuin parlamenttia varten.
Puheenalaisten kapitalistien joukossa oli muuan mies, Denny nimeltään,
joka oli kauan istunut parlamentissa ja joka Sotahuudon omistajalle
oli perin vastenmielinen henkilö. Denny oli useasti vastustanut häntä
parlamentissa -- olipa saattanut hänet naurunalaiseksikin kerran tai
kahdesti; ja Wharton, kuten Narvaez aikoinaan, piti tarpeettomana
antaa anteeksi vihamiehilleen, ennenkuin oli saanut heidät kaikki
"nujerretuiksi". Antaapa nyt Dennyn tuntea, kuka tässä on käskijä.
Mutta näihin vaikutteihin sekaantui myös totinen ja vilpitön
säälintunne työmiehiä, noita "poloisia hylkyjä" kohtaan ja toivo voida
edistää heidän asiaansa.
"Sinne on kohta lähetettävä joku", puheli hän itsekseen.
"Valitettavasti täytynee minun uskoa se Wilkinsin tehtäväksi", lisäsi
hän nyrpeissään.
Sillä se mies, joka _Työmiehen Sotahuudon_ erikoisena kirjeenvaihtajana
oli kirjoittanut yllämainitut selostukset, oli pari viikkoa sitten
poistunut Englannista ryhtyäksensä toimittamaan erästä siirtomaanlehteä.
Yhä vielä tuumiskellen hän otti käteensä toisetkin kirjeet ja
käänteli niitä tuntien jo varmaankin tuhannennen kerran lapsekasta
mielihyvää nähdessään kullakin kirjekuorella tuon komean arvonimen:
"Parlamentinjäsen". Sitten hän kiireesti valitsi niistä kolme --
yhden pankkiiriltaan, toisen Lincolnshiressä olevan maatilansa
isännöitsijältä ja kolmannen _Sotahuudon_ toimituksesta tulleen, tällä
kertaa pettämättömästi Wilkinsin käsialaa.
Hän luki ne, kalpeni hieman, kiroili hampaittensa takaa, ja paiskaten
kirjeet vihaisesti luotaan hän sytytti jälleen paperossinsa ja rupesi
miettimään.
Pankista tulleessa kirjeessä hänelle jotenkin kursailematta annettiin
tiedoksi, että hän jo oli nostanut rahoja pankista paljon enemmän kuin
mitä hänen tilinsä siellä salli, ja evättiin jyrkästi häneltä hänen
etukäteen pyytämänsä rahasumma, ellei hän voisi hankkia itselleen
kahden tunnetun miehen takausta. Isännöitsijä ilmoitti hänelle, että
lampuodit eivät arvatenkaan jaksa maksaa neljännesvuoden-arentiansa
kesäkuussa, kuusi viikkoa kestänyt tavaton kuivuus kun oli tuntuvasti
vaikeuttanut heidän jo ennaltaan nykyisten alhaisten antojen takia
huonontunutta taloudellista asemaansa. Sen lisäksi hän huomautti,
etteivät osuusmaanviljelyksen omistajat kykene suorittamaan hänelle
puolenvuoden korkoa sille pääomalle, jonka tilanomistajaltaan olivat
saaneet lainaksi.
Mutta kolmas kirje oli itse asiassa paljon huolestuttavampaa laatua
kuin nämä kaksi edellistä. Kiihkoisa ja epäluuloinen Wilkins, jolla oli
aika paljon luontaista kykyä ja joka alun pitäen oli karsain katsein
seurannut Whartonin julkista toimintaa ja ollut ilkeä pistin hänelle,
edusti parlamentissa erästä suurta kaivosseudun valitsijapiiriä. Hän
eli hyvin niukoissa varoissa, ja uutta parlamenttia avattaessa Wharton
oli tarjonnut hänelle hyväpalkkaista työtä _Sotahuudon_ toimituksessa.
_Sotahuudon_ omistaja oli arvellut tämän kautta kiinnittävänsä
itseensä vaarallisen henkilön ja sen ohessa voivansa pitää häntä
silmällä. Wilkins oli muristen vastaanottanut toimen, sillä hän oivalsi
täydelleen mitä sen alla piili.
Siitä päivin oli molempain miesten suhde ollut alinomaista riuhtomista
niin puoleen kuin toiseen. Wilkinsin ärtyisä ylpeys ei suostunut
missään kohdin, ei parlamentissa sen enemmän kuin _Sotahuudon_
toimistossakaan, antamaan Whartonin yliopistosivistykselle ja
säätyasemalle vähäistäkään tunnustusta, ja Wharton puolestaan tarkkasi
yltyvällä levottomuudella uppiniskaisen ja vihamielisen aatetoverinsa
kasvavaa vaikutusvaltaa niissä työläispiireissä, joista _Sotahuuto_ sai
pääasiallisen kannatuksensa.
Tämänpäiväisessä kirjeessään Wilkins teki _Sotahuudon_ omistajalle
tiettäväksi, että sen "epäkunniallisen kannan" johdosta, jolle mainittu
lehti oli asettunut erääseen vasta päättyneeseen ammattikompromissiin
nähden, ei hän, Wilkins, voinut enää antaa avustusta siihen, ja hän
pyysi saada nyt paikalla luopua toimestansa, koskapa Whartonin ja
hänen välillään ei ollut olemassa minkäänlaista virallista sopimusta
irtisanomisajasta. Sitten seurasi vielä kiukkuinen hyökkäys lehden
nykyistä johtoa ja sen tulevaa kohtaloa vastaan, ja kaiken lopuksi
kirjoittaja uhkasi tehdä kaikkensa niissä työväenpiireissä, joihin
hänellä oli vaikutusta, edistääksensä vasta perustettua kilpailevaa
työväenlehteä.
"_Lurjus_! kateellinen, itsepintainen lurjus!" puhisi Wharton
vihapäissään seisoessaan akkunan ääressä polttelemassa. Yksityiskohtia
myöten hänen henkisille silmilleen selvisivät kaikki ne vaikeudet,
jotka seurasivat tämän julkisen riitaantumisen matkassa.
"_Personallinen_ johtajantoimi -- siinä koko ongelman ratkaisu", mietti
hän apean toivottomuuden vallassa. "Voinko minä -- kuten Parnell --
muodostaa puolueen ja pitää sitä koossa? Voinko minä _Sotahuudon_
kautta -- ja vaikutusvaltani avulla parlamentin _ulkopuolella_ päästä
valtaan itse parlamentissa? Jos se onnistuu, saisimme jotain aikaan,
ja silloin ei lady Cradock enää heittele minulle hymyilyjään. Ellei
se onnistu, on peli mennyttä sekä minulta että puolueelta. Sillä ei
ole mitään yhtenäisyyttä, ei mitään kokemuksia, ei mitään todellista
voimaa. Ilman johtajaa ovat he joukko puolisivistyneitä yllyttäjiä,
jonka mieltä sivistynyt luokka noudattaa, niin kauan kuin heillä on
raaka voima takanaan. Ilman johtajantointa olen minä vain vähäpätöinen
yksilö alihuoneen heikoimmassa puolueessa. Mutta, tuhat tulimmaista,
näyttääpä melkein siltä, kuin ei minulla olisikaan johtajanlahjoja."
Ja kiihkeällä mielihaikeudella hän muistutteli mieleensä suhdettaan
Wilkinsiin, joka oli pakottanut hänet lakkaamattomiin myönnytyksiin ja
vähäisiin nöyryytyksiin ja joka sittenkin oli päässyt livahtamaan hänen
käsistänsä.
"Senkin vietävä!" huudahti hän viimein singahuttaen paperossinsa
ulos akkunasta. "No, se asia on siis loppuun suoritettu. Kyllä hän
sentään olisi ollut hyvillään, jos olisi päässyt lähtemään noiden
metallityöntekijäin luo. Hän on jo hyvän aikaa ikävöinyt lakkoa siellä,
ja tässä hän nyt olisi saanut elämöidä mielensä mukaan. Se nautinto jää
ainakin minulle, että saan ilmoittaa hänelle tämän mieliharmin. Mutta
-- kenen saan sinne menemään? Tuhat tulimmaista! Kelpaisikohan neiti
Boycen ystävä?"
Kotvan aikaa hän kieritteli tuumivana kynää sormissansa, sitten hän
ripeästi etsi paperiarkin ja kirjoitti: --
"Kunnioitettava neiti Boyce!
"Siitä on jo toista vuotta kulunut kun olen kuullut teistä
mitään. Minua huvittaisi suuresti tietää oletteko pysynyt
päätöksessänne ja ruvennut sairaanhoitajattareksi. Muistattehan,
että puhelitte minulle ystävistänne Cravenien sisaruksista?
Joskus tapaan heitä venturisti-kokouksissa ja minä olen aina
ihaillut heidän kyvykkäisyyttänsä. Viime vuonna en voinut
noudattaa toivomustanne ja olla heille avuksi. Mutta tänä vuonna
on _Sotahuudossa_ toimi avoinna ja haluaisin jutella siitä
kanssanne. Oletteko Lontoossa ja saanko tavata teitä?
"Minulle soveltuu joka aamupuoli ensi viikolla --
parlamenttiin menen säännöllisesti kello neljältä -- ja
lauantaisin. Mutta soisin mieluimmin, että määräisitte
tiistai- tai keskiviikkopäivän, niin saisin houkutella teitä
perjantai-iltapuoleksi parlamenttiin kuulemaan väittelyämme
kahdeksantuntisesta työpäivästä. Se tulee teitä varmasti
huvittamaan ja luulen, että voin hankkia teille piletin.
"Minun täytyy lähettää tämä kirje Mellorin tietä, jotta se
arvattavasti saapuu teille vasta tiistaina. Tahtoisitteko
kenties olla niin hyvä ja sähköttää minulle. Asia, joka koskee
_Sotahuutoa_, on kiireellinen.
Kunnioittaen
H.S. Wharton."
Kun hän oli kirjoittanut, viivähti hän vielä hetken aikaa kirjeensä
ääressä, ja muistot ja ajatukset lennättivät heikon hymyilyn hänen
huulilleen.
Mutta kauan ei kestänyt unelmain aikaa. Ajatukset palasivat toisten
kirjeiden luo, ja hän ryhtyi rauhattomana mittelemään huoneensa lattiaa
mietiskellen, millä keinoin saisi uhkaavan rahapulansa autetuksi.
Niin kauan kuin hän saattoi muistaa, olivat hän ja hänen äitinsä aina
olleet rahapulassa. Lady Mildredin oli tapana tuhlata suunnattomia
summia oikkuihinsa ja kaikenlaatuisiin yrityksiin ja sitten asua kuusi
kuukautta kurjissa vuokrahuoneissa, jollain Southean tai Worthingin
syrjäkadulla, sillä välin kuin Suffolkin talo vuokrattiin ja hänen
poikansa lähti ulkomaille. Nämät alituiset rahahuolet eivät tähän
asti olleet suurestikaan Whartonia painostaneet. Hän oli naimaton
ja oli tavallisesti suoriutunut pulasta, ennenkuin se oli käynyt
sietämättömäksi. Mutta nyt näytti hänen asemansa käyvän aika vakavaksi.
Ensinnäkin olivat hänen menonsa ja velvoituksensa parlamentinjäsenenä
ja yhtenä rahattoman puolueen harvoista varallisista miehistä melkoisen
suuret. Sitten olivat rahantarve ja huolet tuntuvasti lisääntyneet
siitä alkaen kuin _Sotahuuto_ -- joka alkujaan ostettiin eräältä
sukulaiselta saadulla pienellä perintösummalla -- joutui hänen
haltuunsa.
Mistähän lie johtunut se, että kaikista hänen sitkeistä
ponnisteluistaan huolimatta _Sotahuuto_ ei sittenkään tuottanut hänelle
rahaa, vaan päinvastoin nieli sitä. Kolmen vuoden kuluessa oli lehden
omistaja nostanut sen pahaisesta nurkkalehdestä jotenkin arvossapidetyn
työväenäänenkannattajan asemaan. Kerran viikossa hän itse kyhäsi
siihen nimimerkillään varustetun kirjoituksen, joka alusta alkaen oli
kiinnittänyt yleisen huomion sekä häneen että sanomalehteen. Hän oli
huolellisesti uudistanut ja parannellut vanhaa henkilökuntaa, ja olipa
hän ennen kaikkea laajentanut toimistopaikkaa ja varustanut sen paljon
muhkeammaksi, kuin mitä hänen varansa myönsivät.
Toista vuotta sitten, kun _Sotahuuto_ vielä oli parhaassa menestyksen
vauhdissa, Wharton oli tuolla hänelle ominaisella huolettomuudella
sille tilannut uuden, kallisarvoisen koneiston ja sen ohessa muuttanut
lehden paljon avarampiin suojiin. Kaikkeen tähän käytettiin lainarahoja.
Tietymättömistä syistä lehti sitten äkkiä jäi paikoilleen pyörimään --
olivatpa sen tulot viimeisten kahdeksan kuukauden aikana tuntuvasti
vähentyneetkin. Ulkomaailma alkoi pitää _Sotahuutoa_ vaikutusvaltaisena
sanomalehtenä. Mutta Wharton tiesi, että sen ilmoitukset ja tilaajat
hupenivat hupenemistaan. Miksikä? Kukapa sen tiesi. Jos pitää paikkansa
se väite, että kirjoilla on aikansa, niin se pitää vieläkin paremmin
paikkansa sanomalehtiin nähden. Lieneekö _Sotahuudon_ perustukset
saattanut huojumaan tuo Wilkinsin mainitsema kilpaileva yhtiölehti,
jonka oli perustanut ryhmä nuoria, pelottavan kyvykkäitä venturisteja,
jotka muutamiin työväenyhdistyksiin olivat paljon likeisemmässä
suhteessa kuin _Sotahuuto_. Vihastuksen- ja epätoivon-hetkinään Wharton
vakuutteli itselleen, kaiken johtuvan siitä, että työväen enemmistö
on joko "pässejä tai pölkkypäitä", se ei huoli lukea eikä kannattaa
muuta kuin urheilua -- ja poliisiuutisia, eikä muuta henkistä ravintoa
ansaitsekaan. Tuskinpa saattoi kukaan muu niin täydestä sydämestä
tuntea halveksuvaa epäluottamusta "rahvaan joukkoja" kohtaan kuin
se mies, jonka kiihkein toivomus tätä nykyä oli päästä Englannin
työväenpuolueen johtajaksi.
Lopuksi olivat hänen omat yksityistarpeensa aina olleet ylelliset, ja
hänen velkansa olivat useinkin sitä laatua, ettei niiden maksamista
käynyt siirtäminen kovinkaan pitkälle. Oikeastaan oli hänen pankkinsa
tähän asti kohdellut häntä suurella suvaitsevaisuudella.
Kädet selän takana ja kutrinen pää painuksissa hän astuskeli
kiukustuneena edestakaisin huoneessaan, tehden ja hyljäten suunnitelman
toisensa jälkeen. Äkisti hän pysähtyi raskaan, maatilaltaan tuottamansa
ruusupuisen kirjakaapin eteen, jonka yläpuolella riippui joukko
kehyksissä olevia valokuvia lähetysten.
Hänen silmänsä sattui yhteen ja kirkastui samassa. Maltittomalla
liikkeellä, joka muistutti huoletonta koulupoikaa, hän pudisti kalvavat
ajatukset luotansa.
"Jos asiat täällä käyvät sietämättömiksi, astun ensimäiseen saapuvilla
olevaan höyrylaivaan ja lähden matkaani! Mitä ihania, unohtumattomia
aikoja vietimmekään tuolla jäätiköllä!"
Hän vajosi katselemaan valokuvaa Tibetin Himalayasta, missä hän
äitinsä kuoleman jälkeisenä vuonna oli viettänyt neljä kuukautta
eräiden tutkimusretkeilijäin seurassa. Valokuva oli ihmeteltävän
luonnonmukaisesti jäljitellyt lumikenttien kimaltelevia juovia ja
jäätikön hyyteistä kiiltoa ja värivivahduksia. Hän oli näkevinään
taivaan pilvettömässä sinessään ja tuntevinaan tunturi tuulten
puhaltelevia henkäyksiä.
"Mieluummin viisikymmentä vuotta Europassa kuin sata valtameren
tuolla puolen", ajatteli hän. "Oh, mutta mitä tiesi se mies, joka sen
kirjoitti, tuosta etäisestä ihmemaasta?"
"Miten hyvältä, miten rauhoittavalta tuntuu ajatella, että tuo ihana
kaukaisuus aina on meitä odottamassa tuolla puolen tukehuttavien
katujen, joilla me näännymme ja ikävöimme! Olipa työtaakka täällä
vaikka kuinka kova ja lamauttava, siellä on ilmaa, merta, on aurinkoa
ja ruumiillista elämää! Tuon loppumattoman siveellisen ja taloudellisen
kamppailun, nuo joko itsekkäistä tai ihmisystävällisistä vaikutteista
syntyvät ponnistukset, joissa me kirumme itsemme käheiksi -- sen
kaikenhan me saamme päältämme ravistetuksi tuossa tuokiossa!"
"Mutta" -- hän pyörähti ympäri kannallaan -- "entä jos ensin
yrittäisimme suoriutua toista tietä. Mitä kello on? Vielä on aikaa!"
Hän silmäili kelloa, sammutti kynttilän ja läksi ulos. Hän oli tuskin
astunut sataakaan metriä omalta oveltaan, kun hän pysähtyi tunnetun
ja erittäin ylhäisen, pienen klubin edustalla, johon hänen äitinsä
veli, suvun peeri, oli hankkinut hänelle pääsyn, silloin kun hän vielä
oli nuori ja herkkä, ja äidin sukulaiset toivoivat voivansa temmata
kekäleen palavasta pätsistä.
Klubin etumaiset huoneet olivat vielä jotenkin täynnä jäseniä. Hän
eteni peremmälle ja lähestyi erästä sivuhuonetta. Käytävällä seisova
ovenvartia astui syrjään ja avasi hujahtamatta oven. Se sulkeutui hänen
jälkeensä, ja Wharton näki olevansa huoneessa, missä noin kaksikymmentä
nuorta miestä pelasi baccarat-peliä. Pöydällä kimalteli rahaa
läjittäin, ja sähkölamput valaisivat huoneen joka sopen räikeällä,
kielevällä valollaan.
"Hei, hei!" huusi muuan nuori mies, jolla oli musta liehuva tukka ja
pää kuin lordi Byronilla. "Täällä tulee työväenpuolueen johtaja --
antakaa tietä!"
Ja naurun ja kompasanojen saatossa hänet vedettiin baccarat-pöydän
ääreen, missä uusi peli oli juuri alkamassa. Hän tunnusteli
taskuistansa rahaa; hänen kiihkeät, sädehtivät silmänsä seurasivat
jännitetyn tarkkaavina kutakin liikettä. Kolmen vuoden aikana, siitä
alkaen kuin hän oli matkoiltaan kotiutunut, hän oli yhä enemmän
antautunut pelihimon valtaan. Jo tälläkin istuntokaudella hän oli
hävinnyt ja voittanut -- pääasiallisesti hävinnyt -- melkoisia summia.
Ja tämä tosiseikka oli tähän asti ollut tykkänään salassa kaikilta
muilta paitsi hänen pelitovereiltaan.