"Älkääpä kuvitelko, että minä olen kiihkeästi innostunut
'Työväenpuolueen etuihin' tai että ne herättävät minussa haikean
hellämielisiä tunteita", virkkoi Wharton hymyillen pöytätoverilleen.
"Sen jätän toisten toimeksi. Minussa ei ole kylliksi siveellistä voimaa
ollakseni fanaatikko. Minun asemani on mitä yksinkertaisin. Kun jokin
liike käy väistämättömäksi, asetun mieluummin sen puolelle kuin sitä
vastaan. Siinä minun kantani. Mieluummin sallin rajun virran temmata
minut mukanaan kuin haudata minut allensa."
"Niin, sehän on selvä", sanoi lady Selina Farrell ja silmäili
naapuriansa murennellessaan leipäänsä. Sydney Smithin mukaan osoittaa
leivänmurenteleminen päivällispöydässä kiusallista hermostumista; itse
hän väittää tehneensä sitä molemmin käsin istuessaan erään arkkipiispan
vieressä. Mutta eipä ollut kukaan moneen Herran vuoteen epäillyt
lady Selinaa hermostuneeksi, vaikkapa hänellä useastikin oli ollut
pöytätovereina piispoja, sekä katolisia että anglikaaneja. Sillä lady
Selina otti ahkerasti osaa seuraelämään ja oli alkanut sen jo nuorena.
"Mutta", lisäsi hän hetken kuluttua, -- "julkisuudessa te
_teeskentelette_ innostusta -- se on kai välttämätöntä?"
"On tietenkin", vastasi Wharton huolettomasti. "Se kuuluu peliin."
"Miksi oikeastaan? Miksi ette kasvata kansaa, jos kerran olette sen
johtaja? Isäni sanoo aina, että tunteet politiikassa ovat yhtä kuin
riimit tilikirjoissa."
"No niin!" nauroi Wharton, "kun te olette saanut joukot oppimaan,
ettei pidä antaa tunteille valtaa, niin seuraamme neuvoanne. Mutta
heidän tunteensa ja meidän aivomme ne ne sillä välin panevat rattaat
pyörimään. Entä te itse, lady Selina, oletteko _te_ aina niin tyyni
ja kylmä? Jos huomenna näkisitte vallankumouksen puhkeavan Alresford
Housen puutarhassa, niin menisittekö silloin parvekkeelle väkijoukon
kanssa väittelemään?"
"Harras toivomukseni on, että siellä silloin olisi saapuvilla joku,
joka tietäisi soveliaampiin keinoihin ryhtyä", vastasi lady Selina
nopeasti. "Mutta ettekö sitten otaksu _meilläkin_ olevan innostusta?"
"No niin, Lippu -- ja Valtaistuin -- ja sen semmoista?"
Se ivallinen tarkkaavaisuus, jota Wharton tällä hetkellä omisti oliivin
valikoimiseen, harmitti hänen naapuriansa.
"Niinpä niin", toisti hän painokkaasti. "Lippu ja Valtaistuin --
kaikki, mikä muinoin teki Englannin suureksi. Mutta kyllä me tiedämme,
ettei _teillä_ ole mitään innostusta niihin."
Whartonin huulet värähtivät tuskin huomattavasti.
"Oletteko aivan varma siitä, ettei Busbridge Towersilla ole mitään osaa
siihen?" kysyi hän äkkiä häijynkurisesti.
Busbridge Towers oli se uhkea sukutila, joka kuului lady Selinan
isälle, hyvin kunnioitettavalle ja perin ylhäiselle lordi
Alresfordille, jonka kiittämätön puolue -- ensimäisen kerran -- oli
sulkenut pois viimeistä vanhoillista hallitusta muodostettaessa.
"Sehän on selvää", vastasi lady Selina halveksivasti, "että teidän
puolueenne -- ja etenkin sosialisti-ystävänne selittävät kaikki
meidän tekomme ahneudesta ja itsekkyydestä lähteviksi. Se on meidän
onnettomuutemme -- mutta ei vikamme."
"Ei ensinkään", vastasi Wharton levollisesti, "koetinhan vain vakuuttaa
teille, että on vaikeata karkoittaa tunteita pois politiikasta.
Luuletteko, että isäntämme onnistuu siinä? Huomatkaa -- me olemme
radikaalisessa kodissa -- radikaalisissa kutsuissa?"
Merkitsevällä katseella hän työnsi ruokalistan lady Selinalle.
Sitten hänen katseensa tavallisella valppaalla nopeudellaan vaelsi
ympäri huonetta pysähtyen loistavaan, kukista ja hopeasta uhkuvaan
päivällispöytään ja siinä istuviin vieraisiin.
Hän ja lady Selina aterioitsivat erään rikkaan tehtailijan luona, joka
kokosi suunnattomia tuloja lännestä ja joka radikaalina oli kuulunut
viimeiseen vapaamieliseen ministeristöön ja siinä erikoisesti saattanut
itsensä huomatuksi ahdistamalla Lontoon maanomistajia.
Lady Selina huokasi.
"Me elämme hirvittävässä sekamelskassa", sanoi hän, "ja ken tietää,
minkälaista on kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Oh! silmänräpäys, herra
Wharton, ennenkuin se minulta unohtuu. Oletteko lupautunut minnekään
lauantaista viikon kuluttua?"
Wharton veti taskustaan pienen muistikirjan ja silmäiltyään sitä sanoi
olevansa vapaa.
"Haluatteko sitten syödä päivällistä meillä?" Hän luetteli kevyesti
vierasten nimet -- neljä tai viisi kuuluisaa nimeä, nykyinen
vanhoillinen pääministeri niihin luettuna. Wharton kumarsi kohteliaasti.
"Suurimmalla mielihyvällä. Uskallatteko luottaa siihen, että käyttäydyn
soveliaasti?"
Lady Selinan hymyily todisti, että hän käsitti pilan sellaiseksi kuin
se oli aiottu.
"Oh! kyllä me osaamme puolustautua!" sanoi hän. "Asiasta toiseen,
muistan teidän maininneen, ettette ole herra Raeburnin kanssa erittäin
hyvissä väleissä."
"Emme olekaan", vastasi Wharton ja kohtasi tyynenä toisen tutkistelevan
katseen. "Jos te olette pyytänyt myöskin Raeburnia 23 p:ksi, niin
sallinette minun peruuttaa lupaukseni. Ei itseni tähden, käsitättehän,
ei ensinkään itseni tähden."
Lady Selina saattoi vaivoin salata uteliaisuuttansa. Mutta Whartonin
kasvot eivät ilmaisseet mitään. Lady Selina oli luullut huomaavansa,
että hänen tummat, suoraviivaiset silmäkulmansa, jotka niin omituisesti
pistivät silmään vaalean hipiän ja kullanruskeiden kiharain rinnalla,
sallivat hänen kantaa kasvoillaan mitä naamaria hän kulloinkin
halusi. Ne johtivat katsojan huomion puoleensa poistaen sen kasvojen
ilmehikkäämmistä osista, jotka olisivat voineet paremmin tyydyttää
utelevaa katsetta.
"Sanotaan", jatkoi hän, "että hän saa tukevaa jalansijaa parlamentissa,
jos hänen puolueensa onnistuu vain saada hänet kylliksi innostumaan
itseensä. Muuan hänen ihailijoistaan kertoi minulle, ettei hän ollut
vähääkään kärkäs vastaanottamaan tuota hiljakkoin hänelle tarjottua
virkaa. Hän teki sen vain isoisälleen mieliksi. Isäni mielestä lordi
Maxwell on hyvin vanhentunut tänä vuonna. Nykyisin hän on vuoteessa,
lienee jotenkin vilustunut. Herra Raeburnin on pidettävä kiirettä,
jos aikoo vielä alihuoneessa toimittaa jotakin. Mutta nähtävästi hän
ei siitä pidä suurtakaan lukua. Kaikki hänen ystävänsä arvelevat
hänen paljon muuttuneen tuon onnettoman jutun jälkeen viime vuonna.
Tunsitteko te tuota tyttöä?"
"Tunsin kylläkin. Minä asuin hänen kotonaan hänen kihlausaikanansa."
"Niinkö?" sanoi lady Selina innokkaasti. "Entä mitä hänestä arvelette?"
"No, ensinnäkin", sanoi Wharton viivytellen, "on hän hyvin kaunis --
senhän tiedätte."
Lady Selina nyökähytti päätänsä.
"Tiedän. Neiti Raeburn, joka on minulle kertonut melkein kaikki
mitä tiedän hänestä, kohauttaa aina hartioitaan ja tokaisee väliin
mutta-sanan, kun tulee puheeksi hänen ulkomuotonsa. Mutta olenhan
nähnyt valokuvan hänestä, niin että voin itsekin arvostella. Minusta
näyttää hänen kauneutensa olevan sitä laatua, jota miehet enemmän
ihailevat kuin naiset."
Wharton kohdisti kaiken huomionsa herneannokseensa eikä vastannut
mitään. Lady Selina vilkaisi häneen terävästi. Itse hän ei
suinkaan ollut kaunotar, vaikka ei mitenkään rumakaan. Kasvot
hänellä olivat pitkät, jotenkin hienonnäköiset, nenä isohko, suu
leveä ja ohuthuulinen. Upea, vaalea, hiukan väritön tukka ympäröi
otsaa lukemattomina kiehkuroina ja koukeroina, jotka olivat hänen
kamarineitsyelleen kunniaksi ja korottivat pään korkeutta. Hänen
haileansiniset silmänsä vilkkuivat huomaavina ja tutkistelevina ja ne
ilmaisivat melkoista maailmantuntemusta ja luontaista uteliaisuutta.
Siksipä monet pelkäsivätkin häntä ja olivat varuillaan hänen
lähestyessään.
"Te näytte ihailleen häntä hyvin paljon", lisäsi hän, kun Wharton yhä
pysyi äänetönnä.
"Kyllä. Me juttelimme sosialismista keskenämme, ja minähän se hänen
salametsästäjäänsä puolustin."
"Oh, nyt muistan. Ja onko todellakin totta, mitä neiti Raeburn kertoo,
että hän purki kihlauksensa, koska hän ei voinut taivuttaa lordi
Maxwellia ja herra Raeburnia panemaan nimeänsä salametsästäjän hyväksi
puuhatun armonanomuksen alle."
"Jotakuinkin totta", vastasi Wharton huolettomasti.
"Neiti Raeburn kertoo jutun aina samalla tavalla; hänestä ei saa
koskaan muuta lähtemään. Mutta minä epäilen, että siinä oli muitakin
syitä? Luuletteko, että tyttö oli vilpitön?"
"Hän luopui Maxwell Courtista ja kolmestakymmenestä tuhannesta punnasta
vuosittain", vastasi Wharton kuivakiskoisesti, "luulisipa ettei hänen
silloin tarvitsisi joutua epäilyksen alaiseksi."
"Tarkoitan", sanoi lady Selina, "oliko hän rakastunut johonkin toiseen,
ja oliko salametsästäjä vain tekosyy?"
"Ei, en luulisi", sanoi Wharton kohdaten väistämättä hänen urkkivaa
hymyilevää katsettansa. "Ei hänestä ainakaan tähän asti ole mitään
kuultu. Neiti Boyce on koko vuoden ollut St. Edwardin sairaalassa."
"Oppiakseen sairashoitoa? Sitähän tekevät nykyisin kaikki naiset,
jotka riitaantuvat sukulaistensa tahikka sulhasensa kanssa. Luuletteko
sitten, että se on niin raskasta?"
"Minua ei haluta koettaa", sanoi Wharton, "haluttaako teitä?"
Hänen hymynsä kiusoitti lady Selinaa.
"Mitä hän aikoo tehdä, kun hänen oppiaikansa on päättynyt?"
"Luultavasti ruveta sairaanhoitajattareksi köyhien keskuudessa."
"Suurenmoista, mutta eipä juuri käytöllistä hänen kannaltaan katsoen.
Kuinka paljon enemmän hän olisi voinut vaikuttaa köyhien hyväksi
kolmellakymmenellä tuhannella punnalla vuodessa! Ja Aldous Raeburniin
voisi kuka nainen tahansa tyytyä."
Wharton nykäytti olkapäitään.
"Nyt palaamme takaisin noihin tunteisiin, joista te niin
ylenkatseellisesti puhuitte, lady Selina."
Lady Selina naurahti.
"Niin, mutta tunteiden on oltava sellaisia, että niitä voi käsittää. Ja
tämä syy tuntuu minusta olevan liian vähäpätöinen. Olitteko te vielä
siellä, kun kihlaus purettiin?"
"En; en ole nähnyt häntä sen päivän jälkeen, kuin tuomio langetettiin."
"Vai niin! hän on siis vetäytynyt syrjään kaikista ystävistään?"
"Sitä en tiedä. Kerron vain, mitä tiedän omasta kokemuksestani."
Lady Selinan kielellä pyöri vielä koko joukko muita kysymyksiä, mutta
hän jätti ne kuitenkin toiseen kertaan. Keskustelu kääntyi politiikkaan
ja sitä kesti, kunnes emäntä antoi merkin pöydästä-nousemiseen. Lady
Selina tarttui viuhkaansa ja hansikkaihinsa ja sujahti ulos huoneesta
pöydän päässä istuneen kreivittären jäljessä vanhempien naisten,
ministerien rouvien ja muiden antaessa nöyrästi tilaa hänelle.
Istuttuaan jälleen paikalleen Wharton merkitsi Alresford Housen
päivälliskutsun, johon hän oli lupautunut, hiukan tarkemmin
muistikirjaansa. Jo toisen kerran, kolmen viikon kuluessa lady Selina
pyysi häntä päivällisille ja Wharton tiesi hyvin, että tässä seurassa
oli useita muita, poliittisesti samalla tasolla olevia miehiä kuin hän
itse, jotka olisivat suurella mielihyvällä olleet hänen asemassaan.
Sillä lady Selina, vaikka olikin naimaton eikä erikoisen kaunis
tai viehättävä, oli personallisuus -- ja tiesi sen. Isänsä monien
linnojen emäntänä ja sukulaisuussuhteissa puolen Englannin hienoimpien
aatelisperheiden kanssa oli hänellä seuraelämässä varsin huomattava
sija, jota hän viisaasti tiesi käyttää hyväkseen. Ei hän ollut
erityisen suosittu, mutta hän oli aikoinaan ollut suureksi hyödyksi
monelle, ja hänen kutsunsa olivat kuulut. Wharton oli tullut esitetyksi
hänelle tämän parlamenttiaikansa toisen istuntokauden alussa, oli
kohdellut häntä kevyellä, hätyyttävällä "personallisella" tavallaan --
joka oikeastaan olikin hänen luonnollinen käytöksensä naisia kohtaan --
ja oli paikalla voittanut, menestystä.
Kun hän oli pistänyt muistikirjan takaisin taskuunsa, siirtyi hänen
naapurinsa, muuan parlamentinjäsen, jonka kanssa hän oli jotakuinkin
hyvissä suhteissa, lähemmäksi.
"Teidän lakiehdotuksenne otetaan kai käsiteltäväksi ensi perjantaina",
virkkoi tulija.
Wharton nyökähytti päätänsä.
"Siitä mahtanee sukeutua aika sotkuinen ja hajanainen äänestys."
"Sepä kai tullee tämäntapaisten kysymysten kohtaloksi, kunnes päästään
niin pitkälle, että puolueet muodostuvat tykkänään uudelleen", sanoi
Wharton hymähtäen.
Tupruttaen savua paperossistaan hän nojautui mukavasti tuoliinsa ja
tarkasteli naapuriansa silmät puoliummessa hyväntahtoisella, mutta
halveksuvalla katseella.
Herra Bateson oli nuori tehtailija, parlamentissa vasta-alottelija.
Hänen avonaisia, punakoita kasvojaan rumensi alituinen
tyytymättömyyden, melkeinpä kiukun ilme. Terävyyttä ei mieheltä
suinkaan puuttunut, mutta hänen kunnianhimonsa oli suurempi kuin hänen
luomiskykynsä, ja itse hän tunsi kipeästi tämän vajanaisuutensa.
"No niin, onhan mahdollista, että saatte koko lailla ääniä", jatkoi hän
hetken äänettömyyden jälkeen, "se on kuten naisten äänioikeus. Ihmiset
äänestävät sen puolesta, kunnes ratkaisu on tulossa. _Mutta silloin_!"
"Aha, kylläpä huomaan, etten _teistä_ saa kannattajaa."
"Minäkö! -- äänestäisin kahdeksantuntista työpäivää. Sehän olisi
kuolinkellojen soittamista koko Englannin varallisuudelle."
Tämä ontuva vertaus satutti Whartonin taiteellisesti kehittynyttä
korvaa ja hän rypisteli otsaansa. Mutta herra Bateson oli päässyt
vauhtiin eikä tahtonut vähällä luopua saaliistansa.
"Aikomuksenne on siis todellakin vetää lailliseen edesvastuuseen
tehtaanisäntä, joka pitää väkensä työssä kauemmin kuin kahdeksan tuntia
-- silloinkin -- kun työmiehet itse suostuvat siihen!"
"Ensinnä on täysi-ikäisten työläisten enemmistö kussakin vaalipiirissä
saatava äänestämään kahdeksantuntista päiväjärjestelmää", vastasi
Wharton leppeästi. "Kun se on tehty, silloin ehdotetaan laki käytäntöön
pantavaksi."
"Ja entä jos minun työntekijäni ovat vähemmistön kanssa äänestäneet
moista hupsutusta vastaan, onko sittenkin rangaistava sekä minua että
heitä ylityöstä, joka suoritetaan tuollaisen äänestyksen jälkeen? Sekö
todella on tarkoituksenne; millä tavalla sitten ajattelette meitä
rangaista?"
"Siitä", sanoi Wharton, sytyttäen itselleen uuden paperossin, "on
paljon väitelty. Omasta puolestani minä pidän vankilarangaistusta
viisaampana kuin sakkoja."
Toinen poukahti pystyyn tuoliltaan.
"Mitä, te saattaisitte vangita minut ylityöstä -- vaikka käyttäisin
_vapaaehtoisia miehiä_ työhön!"
Wharton tarkasteli häntä myhäilevällä mielentyyneydellä. Muutamat
toiset pöydän päähän ryhmittyneet vieraat -- muuan vanha kenraali, eräs
ministerin yksityissihteeri ja eräs tunnettu, korkeassa asemassa oleva
virkamies, olivat käyneet tarkkaavaisiksi ja lakkasivat puhelemasta
kuunnellakseen.
"Vain hätätilassa sallii laki poikkeuksia", sanoi Wharton. "Niin kyllä,
suurimmalla mielihyvällä minä teidät telkeisin vankilaan. Ylityölle
kahdeksantuntisen päivätyön jälkeen on _joka tapauksessa_ pysty pantava
eteen."
Välähdys hänen sinisistä silmistään kohtasi nuorta tehtailijaa. Sitten
hän levollisesti jatkoi polttamistansa.
Herra Batesonin naama kuumoitti suuttumuksesta ja mielenliikutuksesta.
"Mutta käsitättehän -- tottapa teidän täytyy se käsittää -- että
sellainen järjestelmä olisi sulaa hulluutta. Kauppaliikkeemme on
nykyisin laskemassa, vienti ulkomaihin vähenee vuosi vuodelta. Ranskan
tavaroiden tuonti nousee samassa määrässä. Ja yhtäkaikki te vaaditte
meitä kilpailemaan maan kanssa, jossa työskennellään yksitoista
tuntia päivässä pienemmällä päiväpalkalla, sillä välin kun laki
moisilla toimenpiteillä sitoo meidän kätemme? No niin" -- hän naurahti
ylenkatseellisesti, -- "tähän kaikkeen on olemassa vain yksi selitys.
Te ja ystävänne olette heittäneet hiiteen koko kansallistalouden ja
luulette sen kautta päässeenne siitä kaikiksi ajoiksi. Mutta minäpä
ennustan, että se vielä tekee teille aika kepposet."
Hän vaikeni tulistuneena. Tavallisuuden mukaan hän ei saanut
sanottavaansa sellaiseen muotoon, kuin olisi halunnut, ja niinpä hänen
harmistumiseensa Whartonia kohtaan kätkeytyi samalla tuo tavanmukainen
äkeys omasta kykenemättömyyden tunnosta.
"Voipi olla", huomautti Wharton yhä ystävällisen rauhallisesti. "Mutta
selvittäkäämme hieman lähemmältä tuota kansallistalous-sanaa, että
käsittäisin mitä sillä tarkoitatte. Ei ole olemassa toista sellaista
sanaa, jota niin röyhkeästi tulkitaan jokaisen mieliksi!"
Ja niin hän hyvätuulisesti ja hätäilemättä, yhäti mukavassa asennossa
paperossiansa poltellen, rupesi käymään herra Batesonin kimppuun
kysymyksillä ja häijynilkisillä kaskuilla, houkutellen vastustajaltansa
sukkelin kääntein sellaisen joukon viattomia myönnytyksiä, että
miespoloinen teki auttamattoman haaksirikon omain vastaväitteidensä
meressä, kykenemättä kertaakaan menestyksellä sirottelemaan ympärilleen
lempitieteensä suuria iskusanoja, joilla hän oli tottunut voitollisesti
esiintymään sekä julkisuudessa että perheensä keskuudessa.
Korkea virkamies pöydän alapäässä kuunteli tarkkaavana ja huvitettuna
tätä epätasaista taistelua. Kerran kun väittely sipaisi Millin
oppia tuotantokustannuksista verrattuna erään etevän nykyaikaisen
kollektivistin oppiin, sekaantui hän keskusteluun, tehden pienen
oikaisun johonkin, mitä Wharton oli sanonut. Wharton otti paikalla
paperossin suustaan ja kääntyi kohteliaasti hänen puoleensa. Heidän
välillään sukeutui nyt vilkas ja sattuva vuoropuhelu, jossa kävi
näkyviin kummankin perinpohjainen asiantuntemus, mutta se keskeytyi
parhaassa vauhdissaan, kun isäntä antoi merkin siirtyä saliin naisten
seuraan.
"Minun vakaumukseni on se", sanoi Bateson noustessaan, "että te ja
ystävänne ennen pitkää kukistatte vapaamieliset noilla ehdotuksilla --
ne ovat puolueelle paljon vaarallisemmat kuin konsanaan Irlannin asiat."
Wharton naureskeli.
"Olisipa melkein kansallinen onnettomuus, ellette te tekisi tiukkaa
vastarintaa", lasketteli hän kevyellä pilaäänellään, jonka rinnalla
toisen raivokas ulkomuoto näytti hullunkuriselta.
"Olisinpa utelias tietämään, mitä tuo mies aikoo parlamentissa
saada aikaan", sanoi korkea virkamies toverilleen, heidän hitaasti
noustessaan portaita ylös. "Hän alkaa saada mainetta tulevaisuuden
miehenä, vaikkei kukaan ole oikein selvillä minkä vuoksi. Häntä
sanotaan eteväksi puhujaksi, ja ensi perjantaina hän arvatenkin
herättää huomiota puheellaan. Mutta hänen tulevaisuutensa näyttää
minusta vielä hyvin epäilyttävältä. Merkitsevä mahti hänestä voi tulla
ainoastaan jos hänen onnistuu päästä uuden työväenpuolueen johtajaksi.
Mutta missä puolue on? Kaikki he tahtoisivat hallita. Ainoa seikka,
mikä mahdollisesti vaikuttaa hänen edukseen, on, että he luultavasti
haluavat johtajaksi sivistynyttä herrasmiestä. Mutta sittenkin, vaikka
hän pääsee siihen asemaan, on vielä epätietoista, pystyykö hän tekemään
mitään aineksestaan."
"Toivottavasti ei!" sanoi vanha kenraali tuimasti. "Nuo tuulenpieksäjät
saavat vielä kerran valtakunnan häviön partaalle. He ovat jo alkaneet
hävitystyönsä, missä vain näkevät jotain revittävää."
Salissa Wharton uhrasi parisen minuuttia emännälleen, pienelle
kunnianhimoiselle naiselle, joka hänen näennäisesti tarkkaavaan
korvaansa syyti huoliansa ylhäisten ja rikkaiden vapaamielisten naisten
huonosta käytöstavasta ja puolueen siitä johtuvasta ikävästä asemasta
Lontoon seuraelämässä.
"Joko he ovat pöyhkeitä -- sepä juuri on niin _naurettavaa_ -- tai
seurustelevat he kaikkein kanssa!" hänen valkeat hartiansa ja punainen
viuhkansa liikkuivat antaen tahtia hänen sanoilleen. "Mieheni on yhtä
onneton siitä kuin minäkin. Puolueella on siitä paljon haittaa, että
sen seuraelämässä liikkuu niin kirjavaa joukkoa. Oh! _teille_ se
kenties ei merkitse mitään, koska olette sosialisti. Mutta uskokaa
minua, ne meikäläisistä, jotka vielä uskovat parempain ihmisten
vaikutukseen, ovat hyvin pahoillaan siitä."
Wharton kuunteli vielä muutamia pisteliäitä kaskuja tästä
surkuteltavasta asiaintilasta, mutta sitten, kun ei talon rouva eikä
hänen valituksensa enää häntä huvittaneet, hän otti jäähyväiset ja kävi
vielä portailla pientä sanasotaa lady Selinan kanssa, joka oli menossa
toiseen illanviettoon kuten hänkin.
Parisen minuuttia myöhemmin hänen ajurinsa pysähtyi Berkeley Squarella
olevan uhkean talon eteen, missä oli suuret iltakutsut erään tuollaisen
ylhäisen vapaamielisen perheen luona, jota äskeinen emäntä oli niin
avomielisesti soimaillut. Talon isännällä oli ollut korkea toimi
edellisessä hallituksessa.
Kun Wharton hiljakseen astui väenahdingon peittämiä portaita
ylös, huomasi hänet uhkea timanteista säteilevä nainen valkeassa
silkkipukineessa, joka vastaanotti vieraitansa salin ovella. Hän astui
askeleen tai pari vastaan Whartonin nimeä mainittaessa, eikä mikään
voinut olla mairittelevampaa kuin se hymy, jolla hän ojensi nuorelle
sosialistille hansikoidun kätensä.
"Oletteko aina sunnuntaisin ollut poissa kaupungista?" kysyi hän
vieno nuhtelu äänessään. "Minähän olen aina kotona -- kuten tiedätte
-- olenhan teille sen sanonut." Hän puheli keveästi ja vapaasti
kuten se, joka tietää asemansa seuraelämässä sallivan tuollaista
suorapuheisuutta. Wharton pyyteli anteeksi ja jäi tuokioksi juttelemaan
hänen kanssaan uusien vieraiden lakkaamatta tulviessa tervehtimään
emäntää. He olivat tutustuneet toisiinsa pääsiäisloman aikana maalla
erään yhteisen tuttavan luona, ja varustettuna ylimysnaisen vaistolla
kaikkeen, mikä elämän aterialle antaa höystettä ja tuoksua, hän oli
paikalla kiinnittänyt huomionsa Whartoniin.
"Sir Hugh pyytää teitä tulemaan Sussexiin meitä tervehtimään", huusi
hän vielä Whartonin jälkeen, kun tungeskeleva vierastulva viimeinkin
kuljetti tämän mukanaan saliin. "Tuletteko?"
Vastauksen teki kuulumattomaksi äänekäs puheensorina, mutta hän
nähtävästi otaksui sen suostumukseksi, sillä hän nyökähytti hänelle
päätänsä myhäillen, kunnes hänen vieraansa katosi väkijoukkoon.
Saliin jouduttuaan Wharton heti sattui yhteen itse entisen
valtiosihteerin kanssa, joka sydämellisesti häntä tervehti ja sitten
alkoi hieman laskea leikkiä hänen tulevasta lakiehdotuksestaan.
"Tuleepa aika huvittavaa nähdä, miten te aiotte asian esittää. Mutta
eihän sillä ole mitään _oleellista_ arvoa -- eikä sillä voi koskaan
ollakaan -- ennenkuin kaikki olette yksimielisiä keskenänne. Te
_väitätte_, että teillä on kaikilla samat pyrkimykset -- ja perjantaina
te kaiketi vaikka vannotte sen -- mutta _todellisuudessa_ -- --"
Valtiomies pyöritti kujeellisesti päätänsä.
"Niin, kyllä myönnän, että yksityiskohdat ovat vielä jotenkin utuisia",
hymähti Wharton.
"Ja luuletteko periaatteilla päästävän pitkälle, ellei olla selvillä
yksityiskohdista. Niistä kaikki riippuu. Periaatteet itsessään eivät
tuota paljon päänvaivaa!"
Aaltoileva ihmisvirta erotti puhujat toisistaan, mutta keskustellessaan
vieraittensa kanssa muhkea isäntä seurasi katseillaan Whartonin
nuorekkaita kasvoja ja joustavaa vartaloa hänen sukeltaessaan
väenpyörteeseen. Hän ajatteli mitä kaikkia edistyksiä politiikassa
tapahtuneekaan tulevan kahdenkymmenen vuoden kuluessa. Hän ei ollut
kateellinen nuorille, mutta ei hän heidän joukossaan vielä nähnyt
yhtään miestä, joka tuntuisi olevan määrätty johtavaan asemaan.
Tämä eloisa, tarmokas nuori mies sosialismineen oli kieltämättä
mieltäkiinnittävä ilmiö; ja mieltäkiinnittävä oli niinikään se
kysymys, pystyykö hän puoluetta muodostamaan siitä kirjavasta
ryhmästä, jonka kyvykkäin jäsen hän epäilemättä oli. Mutta lepäsikö
hänen tulevaisuutensa sittenkään _varmalla, epäämättömällä_ pohjalla?
Ja samaten oli laita kaikkien muidenkin. Menneisyyden suuret
puoluejohtajat olivat alun pitäen erehtymättömällä varmuudella
kiivenneet paikoilleen. Lieneekö tähän ollut syynä se, että maailma
yleensä oli tulemassa liian viisaaksi ja johtajantoimikin niinmuodoin
päivä päivältä yhä vaikeammaksi?
Sillä välin Wharton vaelteli nauttivin mielin toisesta komeasta
huoneesta toiseen. Hän oli ihmeissään siitä, että hänellä oli niin
paljon tuttuja vieraiden joukossa ja että hänen osakseen tuli niin
monta ystävällistä hymyä. Puheltuaan puolen tunnin ajan sanasen siellä,
toisen täällä, hän tapasi itsensä silmänräpäyksen verran yksinään ja
asettui kahden huoneen väliseen kaarikäytävään liikkuvaa ihmistulvaa
tarkastelemaan. Tyydytetty itserakkaus pulpahti hänessä. Mutta
liittyipä tähän kummastuksen tunnekin, joka ei ollut ennättänyt vielä
täysin haihtua. Vuosi sitten hän oli täydellä vakaumuksella sanonut
Marcella Boycelle, että hän oli oman säätypiirinsä hyljeksimä. Nyt hän
hymyili ajatellessaan, kuinka lapsellisen yksinkertaisesti hän oli
otaksunut maalaisnaapuriensa ivaavaa käytöstä ja äitinsä ylhäisten
sukulaisten tylyyttä tätä kohtaan selväksi osviitaksi, että hänellä
ja hänen mielipiteillään olisi yleensä odotettavana nurjaa kohtelua
"seurustelupiirin" puolelta. Nyt hän päinvastoin älysi, että nämä
mielipiteet ne olivat olleet hänen paras reklaaminsa. Rikkaissapa
ylhäisissä ei nähtävästi kukaan herätä niin harrasta mielenkiintoa kuin
juuri se, joka väittää tahtovansa poistaa säätyeron ja rikkaudet.
"Se johtuu siitä, etteivät he vielä pelkää meitä tarpeeksi", mietti hän
hiukan pahatuulisena. "Kun me täydellä todella pääsemme käsiksi työhön
-- jos se milloinkaan tapahtuu -- ei minua enää nähdä lady Cradockin
kutsuissa."
"Herra Wharton, oletteko koskaan niin kevytmielinen, että käytte
teatterissa?" puheli hänelle erään lontoolaisen teatterinjohtajan
kaunis, ikävöivän näköinen vaimo. "Haluttaisiko teitä ihailla meitä
lauantaina 'Pastorin kosinnan' ensi-illassa? Minulla on aitiossani
_yksi_ paikka varattu jollekin _hyvin_ hauskalle henkilölle. Mutta sen
henkilön pitää olla joku, joka tietää antaa tunnustusta puvuillemme!"
"Olen suuresti kiitollinen", vastasi Wharton. "Ovatko puvut todellakin
niin ihastuttavat?"
"Verrattomat! Saan siis lähettää teille piletin? Eihän teillä sinä
iltana ole ikävää parlamentti-istuntoanne, eihän?" -- ja hän lehahti
jälleen eteenpäin.
"Herra Wharton, ette suinkaan ole vielä nuorimmalle tyttärelleni
esitetty?" kuului ankara ääni hänen takanaan.
Hän kääntyi ja näki vanhanpuoleisen rouvan tavanmukainen
matronamyssy päässään työntävän esille valkopukuista nuorta olentoa,
jolle hän kumarsihe erinomaisen kohteliaasti. Nainen oli erään
pohjois-englantilaisen ylimyksen vaimo ja liikkui yksinomaan Lontoon
hienoimmissa piireissä. Nuorekkaan ujona ja kukoistavana tytär
katsoi Whartoniin pelokkain silmin tämän seisoessa seinää vasten
nojautuneena ja alkaessa jutella hänen kanssaan. Hän toivoi tämän
nuoren herran lähtevän tiehensä niin pian kuin mahdollista, että hän
pääsisi ystävättärensä luo, joka viittaili hänelle huoneen toiselta
puolelta. Mutta eipä aikaakaan niin hän jo oli unohtanut kaikki
sellaiset toiveet. Uuden tuttavan käytöksessä esiintyvä peloton ja
samalla hillitty itsetietoisuus, tuo tutkisteleva, puolittain ivallinen
katse, hänen keskustelunsa, joka ei pysähtynyt yleisiin asioihin,
vaan siirtyi paikalla yksilölliseksi, yleensä koko hänen sulava,
henkevä ulkomuotonsa -- kutrit, silmät, ilmehikäs suu -- kaikki
tämä kiehtoi häntä. Ensin hän asettui puolustusasemaan Whartonin
leikillisiä hyökkäyksiä vastaan, mutta pianpa hän kävi tuttavalliseksi
alkaen paljastaa neitseellisen sydämensä syvyyksiä, kunnes kymmenen
minuutin kuluttua hänen valkea povensa huohotti säikähtyneenä
moisesta rohkeudesta ja Wharton sai tietää kaikki mikä hänen nuorta
sieluansa liikutti. Hän tunnusti, että hänellä usein oli tunnonvaivoja
siitä, että "seurassa oleminen" oli hänestä niin hauskaa, että hän
edellisenä vuonna, koulutyttönä ollessaan, oli kuvitellut sitä ihan
toisenlaiseksi, ja kertoi hänelle pyhäkoulustaan -- veljistään --
ihanteistaan -- lempipapistaan -- ja paljosta muusta.
"Siinähän te olettekin, Wharton! Haluttaako teitä torstaina syödä
päivällistä parlamentinravintolassa -- aivan pieni seura --
kokoonnutaan minun huoneeseeni?"
Niin puheli hänelle takaapäin muuan vapaamieliseen puolueeseen kuuluva
parlamentinjäsen. Puhuja oli hyvin suosittu nuori ylimys, joka vielä
edellisenä vuonna oli kohdellut Länsi-Brookshiren edustajaa huomattavan
kylmästi. Wharton kääntyi -- näytti silmänräpäyksen verran tuumivan --
ja suostui sitten myhäillen.
"Näkemiin asti siis!" sanoi toinen tyytyväisenä vetäen kätensä pois
Whartonin hartialta -- "hyvästi! Minun on vielä risteiltävä kahden
tällaisen seuran läpi, ennenkuin pääsen vuoteeseen. Surkeata! Onko
täällä ketään teidän miehiänne?"
Wharton ravisti päätänsä.
"Liian ankarat kaiketi?"
"Vain hännystakkikysymys, luulisin", vastasi Wharton kuivakiskoisesti.
Toinen nykäytti hartioitaan.
"Ja tämä on olevinaan puoluekokous radikaalisessa ja kansanvaltaisessa
talossa -- mikä naurettava farssi!"
"Myönnetään! Hyvästi!"
Wharton läksi jälleen liikkeelle ja kohtasi samassa ylös katsoessaan
parin silmiä, jotka kiinteästi tarkastivat häntä eräältä etäiseltä
ovelta. Niiden omistaja, hänen äskeinen ujo tyttötuttavansa, käänsi
nopeasti pois katseensa, punehtui ja katosi näkyvistä.
Samassa astui ovesta sisään talon isäntä kainalossaan uusi
vieras, korkea, vakavannäköinen, mutta jo aivan harmahtava mies.
Hämmästyksekseen Wharton tunsi hänet Aldous Raeburniksi. He astuivat
puhellen häntä kohti. Tungos esti häntä heti poistumasta huoneesta,
mutta hän vetäytyi syrjään ja otti läheiseltä pöydältä aikakauskirjan,
jota hän alkoi selailla.
"Teistä hän siis on hiukan parempi?" kysyi ex-ministeri.
"On kyllä -- paljonkin parempi -- mutta pelkäänpä, ettei hän tällä
istuntokaudella enää voi ryhtyä parlamenttityöhön. Lääkärit tahtovat
lähettää hänet etelään."
"No niin", sanoi toinen hymyillen, "eipä näytä siltä kuin teillä tällä
haavaa olisi mitään tärkeämpää ylähuoneeseen lähetettävää, niin että
kyllä hän vielä kerkiää toipua."
"Kunhan vaan olisin varma siitä, että hän toipuu", sanoi Raeburn
allapäin. "Hänen voimansa ovat kovin heikontuneet. Ensi viikon lopulla
minä lähden viemään häntä ja tätiäni Italian järville, ja kun olen
saanut heille siellä olinpaikan, palaan takaisin."
"Tuletteko olemaan poissa jostain komiteanistunnosta?" kysyi
hänen isäntänsä. Hän ja Raeburn olivat kumpikin jäseniä tärkeässä
työväenasioita koskevassa komiteassa, jonka uusi vanhoillinen hallitus
oli asettanut.
"Tuskinpa", vastasi Raeburn. "Olen erittäin harras kuulemaan D--n
lausuntoa."
Ja he juttelivat vielä hyvän aikaa tästä komiteasta ja sen töistä.
Wharton, joka oli likistynyt naisparven väliin, ei tällä hetkellä
päässyt liikkumaan, ja hän kuuli kaikki, mitä sanottiin, vaikka vasten
tahtoansa. Häntä äkeytti kuulla Raeburnin niin rauhallisesti ja
erinomaisella asiantuntemuksella juttelevan tästä aineesta. Whartonille
itselleen ei mikään koko maailmassa olisi ollut niin mieluista kuin
mainittuun komiteaan kuuluminen.
"Kah! tuossahan on lady Cradock!" sanoi Raeburn huomatessaan emäntänsä
ihmisvilinän takana ja vastaten hänen pieneen kädentervehdykseensä.
"Minun täytyy puhua hänen kanssaan parisen sanaa ja saattaa sitten
tätini kotiin."
Raivatessaan itselleen tietä tungoksen läpi hän sattui äkkiä työntämään
Whartonia, joka ei voinut väistyä. Raeburn katsahti ylös, tunsi miehen,
jota oli hipaissut, punehtui lievästi ja kulki eteenpäin. Näytti siltä,
kuin eivät kumpikaan olisi ennen nähneet toisiansa.