"Mutta tämähän on sietämätöntä!" sanoi Aldous. "Hän on siis kotona eikä
suostu minua tapaamaan!"
Tällä kertaa rouva Boycenkin mielenmaltti oli järkkyä, sillä tyttären
sulhanen seisoi hänen edessään nöyryytyksen puna kasvoillaan.
"Ikävä kyllä, on asianlaita sellainen", vastasi hän kiireesti. "Koetin
muuttaa Marcellan mieltä, mutta en saanut mitään aikaan. Luulisin, että
teidän olisi tätä nykyä viisainta jättää sikseen kaikki tapaamisen
yritykset."
Aldous istahti hattu kädessään ja tuijotti lattiaan. Tuokion kuluttua
hän uudelleen katsahti ylös.
"Eikö hän sitten pyytänyt teitä mitään minulle sanomaan?"
"Ei", kuului viivähtelevä vastaus. "Sen hän vain sanoi, ettei hän
sietänyt nähdä ketään Maxwell Courtista -- eipä edes teitäkään -- niin
kauan kuin tämä asia vielä on ratkaisematta."
Aldousin katse vaelsi ympäri Mellorin vierashuonetta. Se pysähtyi
hänen vieressään olevalle tuolille. Siinä lepäsi neiti Boycelle
osoitettu kirjekuori, jossa käsiala oli hänestä tuttu. Mustaan
silkkilankaan pujotettu neula oli pistetty tuolin topattuun käsinojaan,
ja selkätyynyssä oli vielä selvä jälki istujan päästä. Vain kolme
minuuttia sitten Marcella oli ollut tässä huoneessa ja lähtenyt häntä
pakoon. Rouva Boycen arkihuoneen ovi oli vielä raollaan.
Hän katsoi uudelleen tuolilla olevaan kirjekuoreen ja tunsi samassa
käsialan. Hän nousi ja kävi istumaan rouva Boycen viereen.
"Sanokaapa minulle", alkoi hän lujalla äänellä, "onko Marcella nykyisin
säännöllisessä kirjevaihdossa Harry Whartonin kanssa? Luullakseni olen
oikeutettu sen tietämään."
Rouva Boyce hätkähti tuskin huomattavasti.
"Siltä näyttää", vastasi hän nopeasti. "Mikäli minä olen huomannut,
kirjoittaa herra Wharton hänelle melkein joka toinen päivä."
"Antaako hän teidän lukea kirjeet?"
"Useasti kyllä. Ne ovat yksinomaan selontekoa hänen toimistaan Hurdin
hyväksi."
Aldous istui taas hetken aikaa ääneti ja kohotti sitten kirkkaat,
harmaat silmänsä rouva Boyceen.
"Eikö teistäkin", kysyi hän, "tämän miehen vaikutus Marcellan
mielipiteisiin ja koko katsantokantaan ole ollut aivan tavattoman
suuri?"
Rouva Boyce oli kauan ollut varustautunut tämäntapaisiin kysymyksiin --
olipa hän salaisesti ihmetellyt, jopa Aldousia moitiskellutkin siitä,
ettei hän jo aikaa sitten ollut häneltä tätä kysellyt. Nyt kun häneltä
vaadittiin vastausta, koetti hän olla maltillinen ja niin tasapuolinen,
ettei kumpikaan riitapuoli saisi moitteen varaa. Äitiä sekä väsytti
että kiusasi se alituinen mielenliikutus, jossa Marcella nykyisin oli.
Omasta puolestaan hän käsitti ja arvosteli asioita ja tapahtumia kuivan
todellisuuden valossa. Mutta hän oivalsi tarkalleen, että nykyhetki
oli kriitillinen kihlatuille. Hänen tunteensa olivat sekanaisemmat
kuin ennen. Pohjaltaan hän kuitenkin oli sulhasen puolella -- hän oli
vihoissaan Marcellalle, vaikka hän samalla tunsi kärsimättömyyttä myös
Aldousia kohtaan.
Hän otti koruompelun käteensä ennenkuin vastasi. Neula toimitti hänen
mielestään naiselle samaa virkaa kuin paperossi valtiomiehelle.
"On kylläkin", vastasi hän viimein. "Herra Wharton on aika tavalla
muodostellut hänen mielipiteitään. Hän on saanut Marcellan lukemaan ja
ajattelemaan asioita, joista hän tätä ennen vain jutteli."
Hän näki Aldousin vavahtavan; mutta hänellä oli omat syynsä olla
suorapuheinen.
"Eikö ole mitään muuta ollut heidän välillään?" kysyi Aldous
omituisella äänellä.
Rouva Boyce ei yrittänyt turvautua verukkeihin. Hän katsoi Aldousia
suoraan silmiin. Maaliskuun aurinko heitti säteitään hänen sirolle,
tarmokkaalle päälleen ja kullanhohtaville hivuksilleen.
"Sitä en tiedä", lausui hän tyynesti, "mutta en luule heidän välillään
olevan mitään muuta. Mutta sallittehan minun antaa teille neuvon."
Aldous asetti silmänräpäykseksi kätensä hänen kädelleen. Jo ennenkin
hän oli joskus uskaltanut olla näin tuttavallinen tulevaa anoppiansa
kohtaan, jota hän sydämestään sääli ja kunnioitti.
"Olisin kiitollinen siitä", pyyteli hän.
"Jättäkää Marcella rauhaan -- tätä nykyä. Hän ei ole oma itsensä --
hänen mielentilansa on sairaloinen eikä muutu paremmaksi, ennenkuin
tämä kauhistuttava juttu on saatu päättymään. Mutta kun se on päättynyt
ja hän on kerinnyt hiukan toipua, niin _vaatikaa_ silloin" -- rouva
Boycen ohut ääni oli nyt tavattoman painokas -- "mitä teille on tuleva!
Kysykää Marcellalta samaa mitä tänään olette minulta kysynyt -- ja
pakottakaa hänet vastaamaan."
Aldous käsitti. Rouva Boycen neuvo ja se ääni, jolla se annettiin,
ilmaisivat, ettei hänellä ollut suuriakaan ajatuksia tyttären sulhasen
itsepuolustuskyvystä. Mutta tämä tunsi, ettei hän olisi voinut
menetellä toisin, vaikka hän oli liian ylpeä ja herkkäluontoinen
antautuakseen minkäänlaisiin selittelyihin.
"Tulitteko tänään Lontoosta?" sanoi rouva Boyce vaihtaen puheenainetta.
Kaikki tuttavalliset ja personalliset keskustelut olivat hänelle
epämieluisia, eikä hän mielestään ollut juuri ollenkaan vastuunalainen
tyttärensä menettelystä.
"Tulin, uuden ministeristön muodostaminen pitää meitä kovassa työssä",
sanoi Aldous väkinäisesti hymyillen. "Minun on palattava vielä tänä
iltana."
"Kumma, että ensinkään pääsitte tulemaan", virkkoi rouva Boyce.
Aldous oli hetken ääneti, sitten hän äkkiä puhkesi sanomaan:
"Kun on sellaisessa epäilyksen ja levottomuuden tilassa kuin minä, ei
kysytä aikaa. Siitä päivin kuin tuomio langetettiin, ei minusta ole
ollut miestä mihinkään järjelliseen työhön."
Hän puhui koruttomasti, mutta joka sana kävi rouva Boycen sydämelle.
Mitä suunnatonta sekasotkua tämä kaikki olikaan! Ylenkatseellisesta
välinpitämättömyydestään hän oli jo aikaa sitten luopunut.
"Katsokaa!" sanoi hän nostaen mustan kangastilkun lattialta; "hän
ompelee jo surupukuja lapsille. Hänellä ei itselläänkään näy olevan
minkäänlaista toivoa Hurdin armahtamisesta."
Aldousilta pääsi kauhistuksen äännähdys.
"Ettekö sitten voi mitään tehdä?" huudahti hän nuhtelevasti. "Yöt
päivät hän pohtii vain tätä yhtä asiaa -- ei niin mitään muuta -- ja
minä olen karkoitettu ja voimaton!"
Hän peitti kasvot käsiinsä.
"En, minä en voi tehdä mitään," vastasi rouva Boyce arvelematta.
Sitten tuokion ääneti oltuaan: "Ette otaksu mahdolliseksi, että
armonanomukseen suostutaan?"
Raeburn katsahti ylös ja ravisti päätänsä.
"Radikaaliset lehdet eivät tietenkään muusta puhu. Wharton hoitaa
asiaa erinomaisella taidolla, ja hänen on onnistunut saada jotenkin
hyvää kannatusta alahuoneessa. Mutta minä tapasin sattumalta tuomarin
toissapäivänä, ja hän arveli, että sisäasiainministeriö on pysyvä
järkähtämättömänä. Mahdollisesti asia siirtyy pariksi päiväksi.
Uusi ministeristö esitetään kuningattarelle vasta ensi lauantaina.
Mutta, epäilemättä on tämä juttu oleva ensimäisiä, johon uusi
sisäasiainministeri tarttuu käsiksi. -- Asiasta toiseen, olisin
hyvilläni, jos ei Marcella saisi tietää minun puhutelleen tuomari
Cartwrightia", lisäsi hän nopeasti -- melkeinpä rukoilevasti; "en voi
sietää sitä ajatusta, että hän kenties otaksuu -- --"
Rouva Boyce mietti harmistuneena mielessään, ettei hän milloinkaan
olisi voinut kuvailla sellaisen miehen joutuvan sellaiseen pulaan.
"Nyt minun on mentävä", sanoi Raeburn nousten. "Sanokaa hänelle",
lisäsi hän verkalleen, "etten koskaan olisi luullut häntä niin tylyksi,
että, tultuani Lontoosta kesken kiireitäni häntä tapaamaan, hän
lähettää minut takaisin tyhjin toimin -- ilman ainoatakaan sanaa!"
"Jättäkää se minun huolekseni", hymähti rouva Boyce. "Oh, nytpä
muistankin. Hän pyysi minua kiittämään teitä. Tämänaamuisessa
kirjeessään herra Wharton mainitsi teidän antaneen hänelle suosituksia
kahdelle tärkeälle henkilölle. Hän erikoisesti muistutti minua
kiittämään teitä niistä."
Rouva Boyce oli vilpittömästi hyvillään kuullessaan Raeburnin
halveksumisen ja kärsimättömyyden huudahduksen. Hänen mielestään
Marcellan sulhanen oli liiaksi taipuvainen unohtamaan, että maailma
antautuu vain "voimakkaalle".
Aldous Raeburn astui puutarhan poikki kääntymättä kertaakaan taaksensa.
Marcella seisoi akkunalla tähystämässä häntä.
* * * * *
"Kuinka _voisin_ nykyisessä mielentilassani häntä tavata?" kyseli
Marcella itseltään alinomaa tämän kolkon odotusajan kuluessa. Kyllä
Aldousin aika oli piankin tuleva. Mutta _nyt_! Kuumat kyyneleet
pulpahtivat tytön silmiin, kun ajatukset vain hetkenkään viivähtivät
tuossa puolentuntisessa keskustelussa lordi Maxwellin kirjastossa.
Mennyt oli rukousten -- väittelyjen aika, mitä Aldousiin tuli. Hänen
olisi pitänyt olla hänen, Marcellan puolustaja ja sankari, mutta hän
ei tahtonut. Häikäilemättä, kuten mieletön, hän nyt antautui sen
miehen ohjattavaksi ja tuettavaksi, joka oli ottanut hartioilleen sen
työn, joka hänen mielestään olisi ollut sulhasen tehtävä. Tästä oli
sukeutunut kamppailu -- yhteiskuntaa -- lakia -- Aldousia vastaan,
johon hän jännitti koko olemuksensa. Taistelun kuohunnassa hän oli
ensimäistä kertaa saanut tuta Aldousin järkähtämätöntä päättäväisyyttä,
ja se oli hänelle ollut karvas loukkaus.
Miten vähän hän oikeastaan pystyi toimittamaan kaikista
ponnistuksistaan huolimatta! Hän haali itselleen kaikki sanomalehdet,
joissa Hurdin juttua pohdittiin, ja luki kuumeentapaisella innolla
joka rivin. Mielipiteensä ja arvelunsa sekä luetusta että Whartonin
kirjeistä hän ilmaisi tälle kirjeellisesti; hän kävi sen komitean
kokouksissa, joka Widringtonissa oli perustettu Hurdin pelastamiseksi,
ja hän vietti joka päivä tuntikausia Minta Hurdin ja lasten seurassa.
Mary Hardenia ja pastoria hän tuskin puhutteli, koska he eivät olleet
antaneet nimeänsä anomuksen alle, ja kotona hän oli hyvin tiukoissa
väleissä isänsä kanssa.
Herra Boycekin alkoi käydä hyvin levottomaksi, sillä hän vainusi,
että onnettomuutta oli tulossa. Raeburnilaiset eivät tosin olleet
hänen miehiään, mutta siitä huolimatta hän oli joutua pois
suunniltaan ajatellessaan, että tyttären kihlaus saattaisi tavalla
tai toisella mennä myttyyn. Hän pelkäsi joutuvansa naurunalaiseksi ja
vahingoittavansa mainettansa, joka tuskin enää sieti minkäänlaisia
töytäyksiä; hän torui Marcellaa ymmärtämättömäksi ja mielettömäksi
tytöksi, koskapa hän ei kyennyt arvossa pitämään noin tavattoman
edullista naimakauppaa. Niinpä olikin kotona alituisia otteluja isän
ja tyttären välillä -- otteluja, jotka halvensivat Marcellaa hänen
omissa silmissään ja olivat osaltaan syynä siihen, että hän niin paljon
pysytteli poissa kotoa.
Vain Minta Hurdin tuvassa hän hengitti vapaasti, siellä hänen sielunsa
löysi viihdytystä. Tämän kauhistuttavan viheliäisyyden rinnalla
oma hillitön tuska hupeni. Pikku Willie helmassaan hän istuskeli
keväthämärissä tuijottaen takkatulen hehkuun ja itki hiljakseen. Hän
ei koskaan tullut ajatelleeksi, että hänen läsnäolonsa useinkin oli
kuormaksi ja rasitukseksi ei vain äreälle kälylle, vaan jopa Minta
Hurdille itsellekin. Neiti Boycen ollessa tuvassa eivät kyläläiset
näyttäytyneet, ja vaimo raukka ikävöi toisinaan tietämättäänkin
koruttomampaa puhetta ja yksinkertaisempia lohdutuksen sanoja, kuin
mitä Marcella saattoi hänelle antaa.
Tuli viimeinen viikko. Whartonin kirjeet kävivät epäileviksi ja
alakuloisiksi. Radikaaliset lehdet taistelivat sitä kiihkoisammin,
mitä vähemmän menestyksen toivoa tuntui olevan. Maanantaina läksi
Minta tapaamaan tuomittua miestänsä, joka kielsi häntä enää mitään
toivomasta. Tiistai-iltana Wharton esitti viimeisen kysymyksensä
parlamentissa. Perjantai oli määrätty teloituspäiväksi.
Oli jotakuinkin myöhä, kun Whartonin kysymys viimeinkin otettiin
käsiteltäväksi. Ministerin vastaus oli kieltävä. Wharton poistui heti
istuntosalista ja kirjoitti Marcellalle. "Jos sähkötän tänä iltana, on
hän uneton koko yön", mietti hän tuolla hänelle ominaisella, melkeinpä
naisellisella vaistolla ottaa huomioon ruumiillisen mukavuuden
yksityisseikkoja. Mutta muistaessaan, ettei kirje voinutkaan joutua
perille aamulla, kahdeksan seutuvilla jaettavaan postiin, hän pani
sähkösanoman menemään, estääksensä Marcellaa saamasta nähdä uutisen
ensiksi sanomalehdistä.
Marcella oli lähtenyt ulos vaeltamaan ennen aamiaista. Kotona oli
hänestä ilma tukahuttava, ja hän tiesi, että ratkaisu oli joka hetki
odotettavissa.
Hän oli parahiksi kulkenut talon takana olevan metsikön läpi ja
joutunut avonaiselle kentälle, kun hän kuuli jonkun juoksujalkaa
kiirehtivän hänen jäljestänsä. Hänen edessään seisoi William punakkana
ja merkitsevä katse silmissään ojentaen hänelle sähkösanomaa. Marcella
otti sen, hillitsi itsensä, kunnes poika oli päässyt näkyvistä ja
heittäytyi sitten ruohikolle sitä lukemaan.
"Kaikki hukassa. Sisäasiainministerin virallinen kielto kumota tuomio
lähetetty Widringtoniin tänään. Otan vilpittömästi osaa suruunne."
Hän rutisti paperin kädessään ja kohotti raskaasti päätänsä. Hänen
edessään lepäsi tuo sama lakea peltokaistale, jonka reunalla Hurd
talviöisin oli harjoittanut kaniininmetsästystä. Mutta tänään
se jo henki keväisen ilman tuoksua. Oras viheriöitsi vaoissa,
pähkinäpensasaidassa nuokkui urpuja, ilmassa kaarteli leivosparvi,
satakaunoja kukki ruohikossa ja suuret, ajelehtivat pilvet heittivät
kiiteleviä varjoja vaalealle nurmelle ja aukealle puuttomalle
tasangolle.
Inhimillinen voimattomuus, inhimillinen sieluntuska vastakohtana
luonnon huolettomalle iloisuudelle -- siinä tunnelma, joka on yhtä
vanha kuin maailmakin. Ja ken ei joskus ole tätä tuntenut yhtä hurjan
kiihkeästi kuin Marcella tänä varhaisena aamuhetkenä, hän ei ole
koskaan saanut täysin tuta mitä ihmisenä oleminen merkitsee.
* * * * *
"Marcella, minun vakava toivomukseni -- minun käskyni -- on, että sinä
pysyt tänä iltana kotona."
"Minun täytyy mennä, isä."
Oli torstai-ilta -- ilta ennen Hurdin hirttämiseksi määrättyä aamua.
Päivällinen oli juuri lopetettu Mellorissa. Herra Boyce, joka
lämmittelihe takkatulen ääressä, oikaisi pienen vartalonsa suoraksi
ja heitti vihaisen silmäyksen uhkeaan tyttäreensä. Marcella ei ollut
näyttäytynyt päivällisellä ja oli nyt pukeutunut samaan pitkään,
mustaan vaippaan ja mustaan hattuun, joita hän viime viikkojen kuluessa
oli alituiseen käyttänyt. Herra Boyce inhosi tätä pukua.
"Sinä saatat itsesi naurunalaiseksi, Marcella. Sääli Herran nimessä
noita kurjia ihmisiä, mutta älä sinä sentään niin liioittele että
sinä -- ja myös me -- joudumme koko kreivikunnan juorujen ja pilkan
esineiksi. Ja olisipa suotava, että pitäisit rahtusen lukua Aldous
Raeburninkin tunteista ja toivomuksista."
Tämä isän suusta kuuluva varoitus olisi voinut ärsyttää Marcellaa
nauruun purskahtamaan, jos hän tällä hetkellä olisi ollut
naurutuulella. Mutta nyt hän vain toisti:
"Minun täytyy mennä, äiti tietää minkä vuoksi."
"Evelyn! kuinka voit sallia sitä?" huusi herra Boyce kääntyen
kiukustuneena vaimonsa puoleen.
"Marcella on todellakin selittänyt minulle syynsä", vastasi rouva Boyce
luoden mieheensä levollisen katseen. "Ei hänen tapansa ole pyytää lupaa
keltään."
"Äiti", huudahti tyttö väliin syvällä äänellään, "ethän tahtoisikaan
estää minua?"
"En", vastasi rouva Boyce tuokion kuluttua. "En, sinä olet mennyt niin
pitkälle, että ymmärrän sinun tahtovan vielä tämänkin tehdä. Richard",
hän siirtyi miehensä luo -- "älähän huoli tuosta hermostua; luenko
ääneen sinulle vai otammeko kortit esille."
Mies katsoi häneen vihasta tutisten. Mutta vaimon järkähtämätön katse
muistutti häntä siitä, että hän iltaa vasten oli tuntenut tuskaisen
kohtauksen oireita. Viha muuttui peloksi. Hän kävi jälleen äreäksi ja
valittavaksi.
"Menköön sitten menojansa", murahti hän heittäytyen tuolille istumaan,
"mutta sen minä sanon sinulle, Marcella, kauan en enää tuollaista
siedä."
"Eipä sinun tarvitsekaan, isä", vastasi tyttö rauhallisesti astuen
ovea kohti. Rouva Boyce hätkähti hiukan kuullessaan nämä sanat ja loi
häneen tutkistelevan katseen. Herra Boyce otaksui hänen vain viittaavan
tulevaan avioliittoonsa, joka ennen pitkää oli vapauttava hänet isän
vallasta, ja hän puhisi kiukusta löytämättä sopivaa vastausta.
Palvelustyttö, jonka rouva Boyce oli käskenyt saattamaan Marcellaa
kylälle, odotti jo valtaoven luona. Hän kantoi sairasruokaa sisältävää
vasua pikku Willielle ja palavaa lyhtyä.
Ilta oli pimeä ja sadetta tuli tulvimalla. Marcella seisoi hallissa
kiinnittämässä hamettansa ylös, kun hän näki äitinsä rientävän sisään
saali käsivarrella.
"Otahan tämä saali mukaasi, Marcella, ilma on kylmä ja kalsea. Jos aiot
valvoa koko yön, on se sinulle tarpeen."
Hän asetti oman saalinsa Marcellan käsivarrelle.
"Isä on aivan oikeassa", puheli hän edelleen. "Sinulla on ollut jo
ennaltaan tänä päivänä niin tärisyttävä mielenliikutus -- --"
"Älähän, äiti!" huudahti Marcella torjuen. Sitten hän äkkiä paiskasi
käsivartensa äitinsä kaulaan.
"Suutele minua, äiti! pyydän, suutele minua!"
Rouva Boyce suuteli häntä vakavana ja salli tytön hetkeksi sulkea
itsensä rajuun syleilyyn.
"Kovastipa sinä olet omapäinen", virkkoi hän. "Luuletko todellakin
voivasi noita ihmisiä lohduttaa? Oletko edes varma siitä, että vaimo
raukka on hyvillään tulostasi?"
Marcellan huulet vavahtivat, mutta sanaakaan hän ei saanut suustansa.
Hän viittasi vain kädellään äidillensä, kiirehti sitten odottavan
palvelustytön luo, ja molemmat katosivat pimeään.
"Voineeko hän todellakin olla avuksi siellä?" toisti rouva Boyce
itsekseen palatessaan vierashuoneeseen. "_Myötätuntoa_! onko
_myötätunto_ koskaan ketään ruokkinut, vaatettanut tai lohduttanut.
Marcella riistää tuolta poloiselta sen ainoan, mitä ihminen haikeasti
kaipaa tuollaisella hetkellä -- yksinäisyyden. Millä oikeudella
tungeskelemme köyhille sitä, mikä meistä itsestämme olisi suoranaista
loukkausta?"
Sillä välin Marcella asteli eteenpäin sateessa ja tuulessa kiitollisena
siitä, ettei sininen kevättaivas enää ollut ivaamassa sitä inhimillistä
kurjuutta, joka sen alla vallitsi.
Kylän suuhun päästyään hän pysähtyi ja otti vasun pieneltä
palvelustytöltä.
"Nyt saat mennä kotiin, Ruth. Mutta ala juosta, on niin pimeä."
"Kyllä, neiti."
Arka maalaistyttö vapisi. Neiti Boycen traagillisen kiihkeä osanotto
tähän murhajuttuun oli tavallaan tarttunut koko talonväkeen.
"Ruth, kun sinä rukoilet tänä iltana, niin muista rukoilla Jumalaa
lohduttamaan onnettomia -- ja rankaisemaan julmia."
"Kyllä, neiti", virkkoi tyttö pelokkaana ja itkuun purskahtamaisillaan.
Lyhdystä heijastui valo neiti Boycen kalvakoille kasvoille ja pitkälle
vartalolle. Ruth ei uskaltanut liikahtaa, ennenkuin hänen nuori
emäntänsä oli kääntänyt hänelle selkänsä, nuo suuret, mustat, leimuavat
silmät nostattivat hänessä kammonsekaisia tunteita.
Mökin portailla Marcella pysähtyi. Sisästä kuului ääniä -- tai
oikeammin pastorin lukeva ääni.
Vihastuksen väre viilsi Marcellan sydäntä.
"Kauanko pitää köyhien vielä kärsiä tätä uskontoa -- tätä valeuskontoa
-- joka saarnaa kärsivällisyyttä, _kärsivällisyyttä_, kun sen pitäisi
toitottaa sotaa?"
Hiljalleen hän kumminkin puikahti sisään, ettei häiritsisi. Pastori
katsahti ylös ja tervehti häntä vakavalla päännyökähdyksellä. Marcella
kielsi pienellä kädenliikkeellä tuvassa olijoita hänen tähtensä
liikkumasta ja istahti pallille Willien viereen, jolle oli tuoleista ja
tyynyistä valmistettu tilapäinen vuode takkatulen toiselle puolelle.
Pastori luki edelleen.
Saavuttuaan iltapuolella vankilasta kotiin Minta Hurd oli ollut niin
kehnossa tilassa, että Marcella oli lähettänyt noutamaan lääkäriä. Tämä
oli määrännyt, että hänen vuoteensa oli muutettava tupaan, missä oli
lämpöisempi, ja siellä hän nyt lepäsi penkille nostetulla aluspatjalla
kalpein, kangistunein kasvoin ja silmäluomet ummessa.
Lattialla hänen vieressään istui Mary Harden pää kumarassa ja
itkusilmin pidellen sairaan karkeata kättä omassaan. Vastapäätä häntä
kapean pöydän ääressä, jolla paloi pieni lamppu, istui nuori pastori,
jonka hinterä, poikamainen vartalo terävästi varjostui tuvan seinälle.
Hän piteli Uutta Testamenttia kädessään ja oli asettunut istumaan niin,
ettei lampun räikeä valo päässyt vaimon silmiä haittaamaan. Äidin
ja pikku Willien välissä istui Ann Mullins vaaputellen ruumistansa
edestakaisin tulen ääressä-muodoton, juro olento, jota köyhyys ja
suuri lapsilauma oli raaistanut -- ja joka useasti saattoi Marcellan
maltittomaksi.
"_Ja sanoi Jeesukselle: Herra, muista minua, koskas tulet valtakuntaas.
Niin Jeesus sanoi hänelle: Totisesti sanon minä sinulle: tänä päivänä
pitää sinun oleman minun kanssani paradiisissa._"
Juhlallisen raskaana pastorin ääni viivähti joka sanalla, sitten hän
vaikeni.
"_Tänä päivänä_", kuiskasi Mary sivellen hellästi Mintan kättä,
kyynelten tulviessa poskille. "Hän katui, Minta, ja Herra otti hänet
tykönsä -- heti paikalla -- ja antoi hänelle anteeksi kaikki hänen
syntinsä."
Rouva Hurd makasi liikkumattomana, mutta tumma varjo tuvan nurkassa
teki vaistomaisen liikkeen, joka pani hiilihangon kaatumaan lattialle
niin rämähtävällä kolinalla, että Willien näivettyneet jäsenet
nytkähtivät. Pastori alkoi jälleen lukea, mutta hetken harras,
juhlallinen tunnelma oli haihtunut sekä häneltä että Maryltä. Marcellan
myrskyisä läsnäolo vaikutti kumpaankin häiritsevästi.
Mutta ei pastori kumminkaan jättänyt virantoimitustansa kesken, vaan
luki edelleen syvällä painolla Kristuksen kärsimyksen historiaa,
pysähdellen tuontuostakin kesken lukuaan.
Halki vuosisatojen olivat hänen veljensä ja edeltäjänsä näytelleet
kuoleville ja ahdistetuille kärsivän Vapahtajan kuvaa. Nyt oli hänen
vuoronsa ryhtyä tuohon ylevään, loppumattomaan tehtävään, ja hän teki
sen lempeällä hehkulla, horjumattomalla uskolla.
"_Ja kaikki kansa, kuin sinne katselemaan meni, koska he näkivät mitä
siellä tapahtui, löivät rintoihinsa ja palasivat kotiansa._"
Hän sulki kirjan ja kumartui sitten Mintan puoleen puhellen hänen
korvaansa:
"Näin kuoli Hän -- Synnitön ja Vanhurskas -- teidän edestänne --
miehenne edestä. Hän on kärsinyt kuoleman -- julman, väkivaltaisen
kuoleman kauhut; ja minne Hän on mennyt, sinne mekin -- heikot,
poloiset, puutteelliset syntiset voimme häntä seurata. Ei yksikään
synnillinen teko -- olipa se vaikka kuinkakin musta -- voi erottaa
meitä Hänestä, riistää meitä hänen käsistään mustiin syvyyksiin,
jos vain kadumme -- jos vain heittäydymme Hänen ristinsä juurelle.
Rukoilkaamme miehenne puolesta, huutakaamme avuksi Herran laupeutta
tällä hetkellä -- tällä tunnilla! -- hänen sielullensa."
Pastori polvistui; rouva Hurd ei liikahtanut, hänen kurkustaan
kuului vähänväliä korisevia ääniä. Ann Mullins nyyhki äänekkäästi,
ja rukoilevan ja itkevän Mary Hardenin oli tämä pyhä hetki saattanut
niin haltioihinsa, että hän luuli jo näkevänsä itse Herran heidän
joukossansa -- tuossa mökin lattialla -- ojentaen säälivänä kätensä
vaimon yli ja osoittaen vuotavia haavojansa.
Marcella yksin istui selkä suorana. Koko hänen olemuksensa nousi
intohimoisesti vastustamaan uskontoa, joka täten sälyttää maailman
kaikki rikokset ja kaiken vastuunalaisuuden kaukaisen Lunastajan
utuisille hartioille.
"Tuo rukoileva mies tuossa", mietti hän, "on tavallaan yhtä syyllinen
kuin ne, jotka johdatettuaan ensin kiusaukseen nyt rankaisevat ja
tappavat, kosk'eivät tiedä mitä tehdä sillä elämällä, jonka he ovat
tuhonneet."
Ja hän paadutti sydäntänsä.
Kun rukous oli lopussa, olivat herra Harden ja Mary vielä hetkisen
polvillaan äänettömään hartauteen vaipuneina. Kesken tätä yleistä
hiljaisuutta Marcella näki pojan avaavan silmänsä. Hajamielisellä
ihmetyksellä hän silmäili äitiänsä ja hänen vieressään polvistuvia
hahmoja. Äkkiä kävi katse selkeäksi, eloisaksi, se etsi jotakin.
Marcella seurasi hänen silmäystänsä ja hän huomasi varjossa,
pojan vieressä olevalla rikkonaisella tuolilla nuo neljä pientä
leikkieläintä, jotka Wharton kerran oli hänelle taittanut paperista.
Marcella siirsi hiljaa tuolin eteenpäin, että lapsi voisi paremmin
nähdä niitä. Willie käänsi vaivoin kuihtunutta päätänsä, painoi
poskensa pienen, luisen kätensä nojaan ja tuijotti aarteitansa --
ainoitansa -- silmissään himmeä välähdys tuota samaa ihastusta, joka
niin oli Whartonia lumonnut. -- Silloin Marcellan kurkusta pyrki itku
pääsemään ensimäistä kertaa tämän päivän kuluessa. Pastori ja hänen
sisarensa nousivat polvistuvasta asennostaan.
"Jumala olkoon kanssanne, rouva Hurd", sanoi herra Harden kumartuen
Mintan puoleen; "Jumala teitä tukekoon!"
Hänen äänensä värisi. Rouva Hurd katsahti ylös hämmentyneen näköisenä.
"Oh, herra pastori!" huusi hän äkkiä ääneen voihkien, "herra pastori!"
Vesissä silmin ja vavahtavin huulin tarttui Mary hänen käteensä
ja koetti viihdyttää häntä puhelemalla jälleen lohdutuksen sanoja
"rakkaasta Herrasta" ja "Vapahtajasta".
Pastori kääntyi Marcellaan.
"Aiotteko jäädä yöksi tänne?" kysyi hän kuiskaamalla.
"Aion. Rouva Mullins valvoi viime yönä. Minä tarjouduin tulemaan tänä
iltana."
"Tehän olitte hänen kanssaan vankilassa iltapuolella?"
"Niin olin."
"Saitteko tavata Hurdia?"
"Vain parisen minuuttia."
"Saitteko selvää hänen mielentilastaan?" kysyi pastori hätäisesti.
"Onko hän katuvainen?"
"Hän puheli minulle Williestä", vastasi Marcella, terävä ja tyly katse
silmissään. "Minä lupasin hankkia lapselle kunnolliset hautajaiset, kun
hän on kuollut, ettei hän joudu kunnan haudattavaksi. Ja vielä minä
lupasin aina pitää huolta hänen pienistä tytöistään."
Pastori huokasi. Hän astui pari askelta ovea kohti. Sitten hän
äkkiarvaamatta palasi takaisin Marcellan luo.
"Minun täytyy siitä teille huomauttaa", sanoi hän päättävällä, mutta
kuitenkin niin matalalla äänellä, ettei kukaan muu tuvassa-olija voisi
kuulla. "Te otatte suuren edesvastuun päällenne tänä iltana. Minä
rukoilen teitä, älkää yllyttäkö tuon poloisen ajatuksia katkeruuteen ja
kostoon tällaisella hetkellä. Minä tiedän, että _te_ olette katkeralla
mielellä. Mary on kertonut minulle -- mutta kyselkää itseltänne --
miten jaksaa tämä vaimo kantaa kurjuuttansa niin hyvin nyt kuin
tulevaisuudessa, ellei hän opi taipumaan ja alistumaan Jumalan tahtoon?"
Ei milloinkaan ennen ollut herra Harden pitänyt itsetietoiselle
seurakuntalaiselleen näin pitkää puhetta, ja kuuminapa hehkuivatkin nyt
hänen pyöreät poskensa.
"Sallikaa minun menetellä oman mieleni mukaan", sanoi Marcella
kylmästi. Hän tunsi itsensä täydelleen vapautetuksi siitä moraalisesta
pakosta, jossa pastorin pyhimysluonne ja mielenlaatu olivat kerran
häntä pitäneet. Lumous oli iäksi haihtunut siitä hetkestä alkaen, kun
Mary oli kertonut veljen mielipiteistä murharangaistuksiin nähden.
Mary ei rohjennut suudella ystäväänsä. Kaikki poistuivat. Ann Mullins,
joka väsymyksestä ja surusta tuskin enää kykeni jalkeilla pysymään,
alkoi viimeisenä tallustaa kotiinsa. Kun hän oli menossa, näytti rouva
Hurd hiukan virkoavan horrostilastaan ja piteli häntä kiinni hameesta
sopottaen käsittämättömiä sanoja.
"Hyvä rouva Hurd", sanoi Marcella polvistuen hänen viereensä. "Ettekö
päästä Annia menemään. Minä valvon yötä täällä ja pidän huolta teistä
ja Williestä."
Rouva Hurd näytti tuskaantuneelta ja levottomalta. "Kovin te olette
hyvä, neiti", sopersi hän, "kovin hyvä. Mutta Ann on hänen omaa
lihaansa ja vertansa -- hänen omaa lihaansa ja vertansa. Ann!"
Molemmat naiset painuivat toistensa syliin. Juro, kärttyisä käly mutisi
Mintalle kaikkia niitä lohdutussanoja, joita kieli suuhun toi. Hänen
mentyään likisti sairas kätensä rintaansa vasten, käänsi kasvonsa
seinää kohti ja ähkyi kuuluvasti.
Marcella ryhtyi yövarustuksiin. "Hän on tavattoman heikko", oli tohtori
Clarke sanonut; "sydän on niin rasittunut, että hän milloin tahansa
saattaa kuolla sydänhalvaukseen. Jos hänen annetaan itkeä ja riuhtoa
kaiken yötä, on paha edessä. Toimittakaa hänet nukkumaan, jos suinkin
voitte."
Ja hän oli antanut unirohtoa. Marcella päätti taivuttaa Mintan ottamaan
sitä. "Mutta ennen kahdeksaa minä herätän hänet", ajatteli hän. "Ei
kellään ihmisellä ole oikeutta ryöstää häneltä sitä viimeistä hetkeä."
Hellästi hän houkutteli Mintaa nauttimaan tohtorin "lääkettä". Minta
nielaisi sen vastustelematta, kysymättä mitään. Hetkeksi hän virkistyi
jonkun verran ja yritti puhua. Nousipa hän vielä ylöskin ja hoiperteli
Willien luo.
"Willie! -- Willie! -- oh! katsokaa, neiti, hän on ottanut lelunsa
-- eikä välitä mistään muusta. Oh, Willie! etkö muistele isääsi? --
Tiedätkö, ettei sinulla huomenna enää ole mitään isää?"
Poika näytti rauhattomalta nähdessään äitinsä hajalla hapsin ja
rajuin katsein kumartuvan ylitsensä. Hikipisarat helmeilivät vaimon
otsalla, ja mustan leninkinsä hän oli riistänyt kaulasta ja rinnasta
auki voidakseen vapaammin hengittää. Lapsi katseli häntä valkea otsa
rypyssä, mutta ei puhunut mitään. Marcella arveli, että heikkous esti
häntä puhumasta, ja samassa hänet valtasi lapsellinen pelko, että poika
kenties jo kuoleekin tänä yönä -- kenties jo tällä hetkelläkin. Mutta
hänen autettuaan rouva Hurdia puolittain väkisin takaisin vuoteeseen
ja palattuaan Willien luo oli tämä ummistanut silmäluomensa ja näytti
nukkuvan. Hengitys oli nopea ja sähisevä kuten ennenkin; Marcella
rauhoittui.
Lopulta vaimokin nukahti. Unijuoma oli vaikuttanut. Kivistys herposi
jäsenistä, ja tuvassa oli kaikki hiljaista. Marcella kumartui
suutelemaan häntä olkapäälle, niin ylen onnellinen oli hän siitä,
että nukkuva nyt sai hetkistä hoivaa pitkällisiltä kärsimyksiltään ja
tuskiltaan.
Sitten hän istahti takan ääressä olevaan kiikkutuoliin ja nautti
hetkellisellä mielihyvällä yön hiljaisuudesta. Suuri seinäkello ei
vielä ollut lyönyt kymmentä. Hän oli ottanut kirjan matkaansa ja veti
sen nyt esille taskustansa, mutta avaamatta se lepäsi hänen helmassansa.
Pureva, puuskainen tuuli ajeli sadetta akkunoita vasten. Marcella
kääriytyi vaippaansa, sillä hän värisi kylmästä, vaikka hän oli
heittänyt uutta virikettä tuleen.
Hiljaisuutta ei häirinnyt muu kuin kylätieltä kajahtelevat etäiset
äänet, kirkonkellon kumeat lyönnit ja tulen ritinä takassa.
Äkkiä epämääräinen rauhattomuuden tunne pakotti häntä katsahtamaan
ympärilleen. Hän huomasi, että kapea akkunaverho oli vain puoleksi
vedetty akkunan eteen ja hän nousi korjaamaan sitä. Lampunvalosta
sokaistuneilla silmillään tirkisteli hän ulos pimeään yöhön, mutta hän
ei alussa voinut erottaa mitään. Samassa aukeni oikealla puolella oleva
kapakan ovi, ja muuan mies hoiperteli ulos sieltä. Huoneen sisästä
tulviva valo valaisi hetkeksi kylätietä, sitten ponnahti ovi kiinni, ja
mies jäi yksin sateeseen ja pimeään.
Marcella oli juuri poistumaisillaan akkunasta, mutta värähti samassa
kauhusta huomatessaan ulkona jonkun painautuvan akkunaruutua vasten.
Naisen kasvot! -- Hän saattoi nyt selvästi nähdä tummat hivukset,
karkeat, voimakkaat piirteet ja hurjistuneen, salakavalan katseen.
Silmät viivähtivät nälkäisellä mielihyvällä penkillä lojuvassa
olennossa ja nukkuvassa lapsessa. Nyt näkyi pimeässä toinenkin hahmo,
joka juoksujalkaa lähestyi tietä pitkin. Ulkoa kuului pientä ottelua ja
äänekästä puhelua. Marcella veti nopeasti akkunaverhon eteen ja istahti
sydän kurkussa paikalleen. Nainen oli Isabella Westall. Kerrottiin,
että häntä oli nykyisin aika vaikeata hoitaa ja pitää silmällä.
Kesti hyvän aikaa, ennenkuin Marcella oikein toipui. Mielipuolen
rauhaton, kostonjanoinen katse syöpyi hänen muistiinsa. Kerran tai pari
hän kävi ovea koettelemassa ollakseen varma siitä, että se oli lukittu.
Tämä tapaus ynnä kaikki siihen liittyvät mahdollisuudet jännittivät
vain yhä enemmän nuoren tytön synkeätä ja ahdistunutta mielentilaa
ja saattoivat sen samalla valppaammaksi. Hetket kuluivat, vähitellen
kaikki äänet ulkona, tuulen valituskin, taukosivat. Marcellasta tuntui,
kuin ajelehtisi hänen alaston sielunsa ypö yksinään suunnattomalla
merellä surun, kuolemantuskan ja raivon hengettärien ladellessa hänen
ympärillään. Hän katseli nukkuvaa vaimoa.
"Kaipa Hurdkin nyt nukkuu", mietti hän, muistaessaan muutamia
ystävällisiä sanoja, joita hyväntahtoinen vartia oli hänelle virkkanut,
hänen vankilan alakerrassa odottaessaan Minta Hurdin palaamista.
"Käsittämätöntä! ihmisellä on jäljellä ainoastaan jokunen tunti siitä,
mitä me sanomme elämäksi, ajattelemiseksi, muistelemiseksi, vain tuokio
erottaa hänet kuoleman tyhjyydestä -- ja hän viettää sen nukkumalla
-- siinä tilassa, joka on aiottu meille yksistään voimistumiseksi ja
karkaisemiseksi jokapäiväisen elämän taistelua varten. Entä Minta --
hänen puolisonsa on hänen kaikkensa -- huomenna ei hänellä enää ole
puolisoa, ja sittenkin hän nukkuu ja nukkuu vielä minun avullani.
Niinpä niin! kyllä luonnon sietää ylenkatsoa ja tallata meitä
lokaan, eihän tässä kaikessa ole mitään järjellisyyttä -- ei mitään
arvokkaisuutta! Oh, miksi me olemme täällä -- miksi _minä_ olen täällä
-- kärsimässä näitä tuskia -- vihaamassa hyviä ihmisiä -- kuten Charles
Hardenia ja Maryä-suremassa itseni sekapäiseksi tästä surkeudesta,
jota en voi auttaa? En voi sitä auttaa, mutta en voi siitä luopua; se
kiihottaa minua eteenpäin, se takertuu kiinni minuun!"
Hän istui kaiken yötä takkatulen ääressä Willien käsi omassaan. Hän
yksin tämän ylenannetun perheen jäsenistä rakasti häntä. Rouva Hurd
ja toiset lapset pelkäsivät neiti Boycea ja heittäytyivät hänen
armoihinsa. Tämä sammuva elon liekki -- tämä pieni palanen ihmisyyttä
-- ei tuntenut minkäänlaista pelkoa. Hänen luottamuksensa Marcellaan
oli rajaton. Kun hän oli saapuvilla, oli poika tyytyväinen.
Pieni surkastunut kätönen! -- Sen kosketus oli Marcellasta symbolinen,
käskevä.
Kahdeksan kuukautta hän oli ollut Mellorissa. Ja mitä oli tullut
tuosta Marcellasta, joka sinä aikana oli käyskennellyt metsissä ja
ympäristössä -- tuosta turhamaisesta Marcella tytöstä, joka niin
suuresti nautti vasta saavutetusta suuruudestansa, joka oli niin
hyvillään Aldous Raeburnin huomaavaisuudesta -- mitä oli tullut
tuosta kuumaverisestä, kunnianhimoisesta nuoresta naisesta, joka
oli suunnitellut hallitsevansa koko kreivikuntaa puolisonsa kautta?
Tavallaan hän oli ollut olemassa vielä siihen iltaan asti, jona Hurdin
kuolemantuomio langetettiin. Mutta siitä lähtien oli joka päivä --
joka tuntikin hivuttamistaan hivuttanut hänet tyhjiin, ja liekeistä
ja polttavista tuskista on noussut tämä uusi Marcella, joka nyt
maltittomana tähystelee toiseen elämään -- elämään, jossa kaikki vanhat
kahleet ovat katkotut.
Niin kyllä! helppoa oli Marcellan _järjellä_ tehdä erotusta toiminnan
ja ihmisen välillä, ihmisen ja hänen säätyluokkansa välillä, mutta
tytön _tunteet_ eivät tahtoneet mitään tietää moisista määrittelyistä.
Mikäli hänen palava myötätuntonsa sorrettuja kohtaan kasvoi
vahvemmaksi, sikäli hupeni häneltä kaikkinainen ymmärtämys Aldousia
kohtaan. Naimisiinko hänen kanssaan? -- ei! ei -- ei ikinä! Mutta ero
on saatettava helpoksi Aldousille. Pitää kosketella hänen ylpeyttänsä
-- silloin ei luopuminen tuota mitään tuskia. Tytön taskussa oli tänä
aamuna saapunut kirje sulhaselta. Hän oli vain vilkaisemalla silmäillyt
sitä. Sydän ja silmä olivat yhtä haluttomat.
Aika-ajoin hän arvatenkin uinahti tuolillaan. Vai lieneekö se vain
ollut tuo alituinen mielikuvain ja tunteiden vaihtelu hänen mielessään,
joka sai tunnit lentämään. Maaliskuun aamukoiton ensi säteiden
pilkistäessä sisään akkunaverhojen välistä Minta Hurd kavahti pystyyn
kovalla parahduksella! --
"Oi, Jumalani! Jim, _Jim_! Ei, ei! -- ottakaa se pois. Voi, olkaa
hyvä, sir, olkaa hyvä! Voi, Jumalan tähden joutukaa, ennenkuin se on
myöhäistä!"
Kuolontuska kamppaili unen kanssa. Marcellaa puistatti, hän työnsi
hänet takaisin vuoteeseen viihdytellen häntä, ja hetkisen kuluttua
uni tai paremmin unijuoma otti uudelleen sairaan valtaansa. Tosin hän
rauhattomana viskelihe puoleen ja toiseen, mutta vielä hän kumminkin
pari tuntia makasi tajutonna.
Willie tuskin liikahti koko yönä. Vähänväliä Marcella vei pihviteetä
tai maitoa hänen huulilleen, mutta hän ei saanut poikaa sen verran
valveille, että hän olisi pystynyt sitä nauttimaan. Juhlallinen,
myhäilevä ilme ei väistynyt Willien kasvoilta.
Viimein Marcella havahtui ja katseli ympärilleen. Oli jo selvä aamu,
kylmähkö valo tulvi akkunasta sisään; takkatuli oli vielä hiilloksella,
mutta sittenkin olivat tytön jäsenet kangistuneet ja hän värisi
paksun saalinsa alla. Hän karkasi ylös kauhistuksen valtaamana. Hänen
tutisevat sormensa saivat tuskin vedetyksi kellon vyöstä.
_Kymmenen minuuttia vailla kahdeksan!_
Ensimäisen kerran tytön hermot ja tarmokkuus pettivät. Hän katseli
rouva Hurdia ja väänteli käsiänsä. Äiti soperteli ja kääntelihe, mutta
ei vielä ollut täysin hereillä. Willie makasi liikahtamatta kuten
ennen. Tuskissaan Marcella ei tiennyt mitä tehdä, hän juoksi akkunalle
ja veti verhot syrjään ikäänkuin toivoen valosta saavansa rohkeutta.
Sadepilvet riippuivat ketojen ylitse, mökin olkikatolta tippueli
raskaita vesipisaroita ja tienvarrella olevissa, vettä tihkuvissa
lehtikuusissa viserteli joitakin lintuja. Tuolla etäällä, oikealla
kohoavan metsän takana lepäsi Widrington. Yhtä selvästi, kuin olisi hän
itse ollut siellä ruumiillisesti läsnä, näki Marcella nyt kaikki mitä
tuon korkean vankilamuurin takana tapahtui -- näki viimeisen aterian --
käsien sitomisen selän taa -- papin.
Mutta eteenpäin kiitävät sekunnit eivät sallineet viivyttelemistä. Hän
lähestyi nukkuvaa vaimoa herättääksensä hänet.
Samassa hän näki, että Willie oli avannut silmänsä selki selälleen.
"Willie", sanoi hän kiiruhtaen hänen luokseen, "miten jaksat? Nostanko
sinua hiukan, kultaseni?"
Poika ei puhunut mitään. Marcella näki hänen turhaan ponnistelevan
vastausta, ja huomasi nyt, että hänen hipiänsä oli muuttunut
sinertäväksi. Hän tunnusteli kiireesti lapsen ohuita jalkoja. Ne olivat
jääkylmät.
"Rouva Hurd!" huusi hän ravistaen tätä hereille. "Rouva Hurd kulta,
tulkaa joutuun Willien luo!"
Äiti hypähti pystyyn hätääntyneenä, juoksi Willien vuoteelle ja
heittäytyi pojan päälle.
"Willie, mikä sinun on, kulta? Sano äidille! Ovatko jalat niin kylmät?
Mutta hierotaan niitä -- pian ne lämpiävät. Ja tässä saat jotain, joka
sinua virkistää." Marcella ojensi hänelle konjakkia. "Koetahan juoda,
rakas lapsi, koetahan juoda!" Hänen äänensä kävi kimeäksi.
"Ei hän voi", sanoi Marcella. "Älkäämme kiusatko häntä, se on loppu.
Tohtori Clarke sanoi, että se tapahtuu aamulla."
He kumartuivat hänen ylitseen ja unohtivat tällä hetkellä kaiken muun.
Ensimäisen kerran lyhyen elämänsä aikana valtasi pienokainen ensi sijan
äidinkin sydämessä.
Poikanen teki heikon liikkeen kädellään.
"Hän etsii eläimiänsä", sanoi Marcella kyynelten tulviessa poskille.
Hän nosti ne pojan rinnalle ja asetti hänen kylmät sormensa niiden
päälle.
Sitten Willie yritti puhua.
"Isi!" kuiskasi hän katsoen kiinteästi äitiä silmiin, "vie ne
isi-kullalle!"
Parahtaen vaipui Minta polvilleen hänen viereensä, peitti kasvonsa ja
vapisi koko ruumiiltaan. Marcella yksin näki, miten kuoleva lapsi vielä
kerran vienosti ja salaperäisesti hymähti, miten luomet hiljakseen
painuivat kiinni ja mitenkä kuoleman väristys nytkähdytti jäseniä.
Kumea ääni kajahti ilman läpi -- kumea, toistuva ääni. Rouva Hurd
kohotti päätänsä ja kuunteli. Kirkonkello löi kahdeksan. Hän kyyristyi
polvilleen kauhun lamauttamana.
"Oi, Jim!" sopotti hän hiljaa -- "oma Jimini?"
Tämä tuskan huoahdus onnettomalta, jolla ei edes ollut voimia moittia
sitä kohtaloa, joka hänet murskasi, sai Marcellan sydämen pakahtumaan.
Istuen kuolleen pojan vieressä hän sulki äidin syliinsä, eikä edes
hänen hillitön sielunsa tiennyt paremmin lohduttaa tätä vaimoa miehensä
kuolinhetkellä kuin kuiskaamalla hänelle rukouksen sanoja -- noita
ikivanhoja, tärisyttäviä avuksihuutoja, joilla ihmissielu vierittää
tuskansa sille Herralle, josta kaikki elämä lähtee ja johon se palaakin.