"Ja olkoon Herra teidän sielullenne armollinen."
Hitaina ja kolean juhlallisina nämä sanat tunkeutuivat Marcellan
korviin hänen istuessaan eteenpäin kumartuneena Widringtonin
oikeussalin lehterillä. Ympärillä ja takana kuului naisten nyyhkytystä.
Hänen vasemmalla puolellaan virui Minta Hurd kälynsä olkapään nojassa
kasvot tämän mustaan saaliin kätkettyinä. Hurdin kuolemantuomio oli
lausuttu, ja Marcella oli sen vastaanottanut suhteellisen rauhallisesti
-- tunteiden pitkällinen jännitys oli viimeinkin lauennut. Herkeämättä
hän nyt tuijotti tuohon himmeästi valaistuun huoneeseen. Tuomarin
pöydän kohdalla olevat kaasulamput, jotka heittivät aavemaisen
valaistuksen pitkässä rivissä istuvain valamiesten kasvoille,
suuren pöydän ääressä istuvat reportterit, toiset kirjoittaen,
toiset kiinteästi syytettyjä katsellen, Whartonin tuossa vastapäätä
asianajaja-viitassaan ja valetukassaan -- hänen pienet, hienot,
herkkäilmeiset kasvonsa valkean valetukan alta kaartuvine tummine
silmäkulmineen -- hänen valppaan ja vihamielisesti tuomariin kääntyneen
katseensa; -- tuomittujen miesten synkän rivin, etumaisena nuori
vaaleatukkainen nuorukainen, Charles Dynesin murhan päärikollinen,
joka seisoi lähinnä Hurdia melkein varjostaen hänen kääpiö-muotonsa --
kaiken tämän Marcella näki. Vuosien kuluttua hän olisi voinut kuvailla
tämän näytöksen kohta kohdalta, mutta nyt hän parisen minuuttia
tuijotti alas tiedottomana siitä, mitä näki.
Mutta sen sijaan kuohui hänen muistissaan rajuna pyörteenä kuvia
ja vaikutelmia siitä, mitä hän kaiken päivää täällä istuessaan oli
läpi elänyt. Langettavien todistusten kukistava lukumäärä yhä uusien
todistajien astuessa esiin -- tavattoman heikot vastaväitökset --
Whartonin ärtyisyys sen johdosta -- hänen terävä, hyödytön, taidokas
ristikuulustelunsa -- se personallinen menestys, minkä hän saavutti
lakipuolisesta tappiosta huolimatta, hänen käytöksessään ilmenevä
sulava arvokkuus ja tarmo sekä teknillinen taituruus -- ei rahtuakaan
siitä kielevästä pontevuudesta ja raa'asta voimasta, joka työväen
kokouksessa oli ollut huomattavana -- hänen mestarillinen kykynsä
käyttää jokaista edullista kohtaa hyväkseen, ne muutamat tyynimieliset
sanat, joilla hän kaiken lopuksi kääntyi juryn puoleen vedotessaan
heidän laupeuteensa -- nämät moninaiset muistot ne ihmeteltävän selvinä
liikkuivat Marcellan mielessä, sillä välin kuin tuomarin syvä ääni
kajahti salissa hänen julistaessaan tuomiota vangituille, kullekin
vuorostansa. Sääliväisyys ja kauhistus olivat huippunsa sivuuttaneet;
järki vaati jälleen omansa.
Oikeussali oli täyteen sullottu väkeä. Aldous Raeburn istui Marcellan
oikealla sivulla. Tuo lehterillä istuva eriskummainen ryhmä oli vetänyt
läsnäolevain huomiota puoleensa melkeinpä yhtä suuressa määrässä kuin
rikosjutun käsittely, sillä siinä istui Itä-Brookshiren vanhoillisten
äsken valittu edustaja, lordi Maxwellin perillinen ja Westallin isäntä
morsiamensa, Marcella Boycen vieressä, ja hänen turvissaan Westallin
murhaajan vaimo, sisar ja pieni tytär.
Kerran kuului yleisön joukosta naurunrähäystä erään todistajan
hölmömäisen vastauksen johdosta. Tuomari kääntyi lehteriin päin ja
sanoi ankarasti: -- "Käsittämätöntä on miksi tänne on tunkeutunut
miehiä ja naisia -- etenkin naisia -- kuulemaan moista rikosjuttua;
mutta jos kuulen vielä kerran naurettavan, niin annan tyhjentää
salin." Marcella, jonka koko olemus oli tätä nykyä yhtenä herkkänä
hermokudoksena, näki Aldousin vavahtavan ja punehtuvan, kun nämä sanat
lausuttiin. Samassa tapasi Marcellan silmä erään salissa istuvan
rauhantuomarin, Raeburnilaisten vanhan perhetuttavan katseen. Tuomarin
lausuessa muistutuksensa hän oli ehdottomasti kääntynyt katsomaan
kihlattuja, mutta kohdatessaan neiti Boycen silmäyksen hän käänsi
paikalla kasvonsa pois. Marcella oivalsi aivan hyvin, että tänä päivänä
kävi Brookshirelaisten Aldous Raeburnia aika tavalla sääliksi.
Kuolemantuomiot -- kolme luvultaan -- olivat julistetut. Tuomari
oli sangen jokapäiväinen ihminen, mutta tällainen toimitus
luo jokapäiväisenkin ihmisen ääneen ja käytöstapaan ryhtiä ja
arvollisuutta. Suunnattoman liikutuksen humina kulki halki väenahdingon
hänen vaiettuaan; lehteriltä kuului äänekästä itkua ja voihkinaa.
"Hiljaa", kuului ääni viranomaisten puolelta, ja naisväen pidätettyjen
nyyhkytysten säestämänä tuomari nyt luki pakkotyörangaistukseen
tuomittujen nimet. Sitten seurasi kammottava äänettömyys. Vankien rivi
kääntyi vartiainsa ohjaamana oikeussalin perällä olevalle ovelle.
Heidän astuessaan yksitellen ulos eräs kuolemaantuomituista, se pitkä
valkoverinen nuorukainen, kääntyi silmänräpäykseksi lehteriin päin
ja viittaili jäähyväisiä nyyhkivälle kullallensa. Hurdkin kääntyi
neuvottoman näköisenä.
"Katsohan!" huudahti Ann Mullins tempaisten pystyyn hänen pyörtyvää
vaimoansa. "Siinä hän menee."
Marcella kurottui eteenpäin. Hän katseli Hurdin suuria, kangistuneita
kääpiönkasvoja, ja hän se paremmin kuin vaimo tapasi viimeisen katseen
hänen räpyttelevistä silmistään.
Aldous kosketti keveästi hänen käsivarttansa.
"Kyllä", virkkoi Marcella kiireesti, "kyllä, meidän täytyy toimittaa
hänet ulos. Ann, voitteko nostaa häntä?"
Avutonta vaimoa piteli toiselta puolen Aldous, toiselta Ann Mullins.
Marcella seurasi jäljessä taluttaen pikku tyttöstä, joka lujasti
painautui hänen pitkää, mustaa viittaansa vasten. Väki lehterillä
väistyi syrjään heidän tieltään, ylt'ympäri ällisteltiin ja
kuiskailtiin, kunnes he olivat kadonneet. Portaitten alapäässä he
tapasivat itsensä käytävästä, joka oli täyteen ahdettu väkeä --
asianajajia, todistajia, oikeudenpalvelijoita ja yleisöä. Aldousille ja
hänen holhoteilleen tehtiin jälleen tilaa.
"Tätä tietä, herra Raeburn", sanoi muuan aulis poliisimies. "Antakaa
tietä, olkaa hyvä. Ovatko vaununne täällä, herra Raeburn?"
"Anna Ann Mullinsin pitää huolta hänestä -- hanki heille ajuri -- minun
täytyy puhua herra Whartonin kanssa", kuiskasi Marcella Aldousille.
"Hankkikaa minulle paikalla ajuri", sanoi Aldous poliisimiehelle, "ja
käskekää ajurin odottaa hetkinen."
"Neiti Boyce."
Marcella kääntyi nopeasti ja näki Whartonin vieressään. Aldouskin
huomasi hänet ja vaihtoi parisen sanaa Whartonin kanssa.
"Täällä perällä on pieni yksityinen huone, saanko puhua kanssanne
siellä. Herra Raeburn tulee heti noutamaan teitä", puheli Wharton.
Hän vei Marcellan pitkän käytävän läpi ja avasi vasemmalle vievän oven.
He astuivat pieneen koleaan huoneeseen, jonka noettunut akkuna antoi
rakennuksen pihamaalle. Huonetta valaisi kaasuliekki, ja pöytä oli
täynnänsä huiskin haiskin viskeltyjä papereita.
"Kauniimpi kuin koskaan, koskaan ennen!" välähti Whartonin aivoissa.
"Tuo synkkä, rypistyvä otsa, -- tuo traagillinen ylenkatse tätä kehnoa,
alhaista maailmaa kohtaan -- tuo kuninkaallinen ryhti -- --"
Ääneen hän virkkoi:
"Omasta puolestani olen tehnyt kaikkeni nimikirjoitusten hankkimiseksi
ja arvelin, että ennenkuin tänä iltana lähden kaupunkiin -- kuten
tiedätte avataan parlamentti maanantaina -- tahtoisin näyttää teille,
mitä olen saanut aikaan, ja pyytää teitä ottamaan jäljennöksen
armonanomuksesta." Hän osoitti pöydällä olevaa pitkää kirjekuorta.
"Olen itse sen laatinut -- luulisin, ettei yksikään kohta ole
unohtunut, joka saattaa olla lieventävänä asianhaarana -- mutta
nimikirjoitukset -- --"
Hän veti esiin kokoonkäärityn paperiarkin povitaskustaan. "Eivät
kelpaa", virkkoi hän silmäillen sitä ja ravistaen päätänsä. "Kuten
ennenkin jo teille huomautin, olisi tämä anomuksemme tällaisena
liian valtiollinen väriltään. Vapaamieliset ja radikaalit ovat
ottaneet asian omakseen. Mutta se ei meitä paljonkaan auta. Näillä
nimikirjoituksilla varustettuna on anomus mielenosoitus riistansuojelua
ja metsänvartiain sortovaltaa vastaan. Meidän on saatava koko _seutu_,
etenkin sen johtomiehet toimimaaan yhdessä kanssamme. No niin, kaiken
tämän minä jo selitin teille -- ei siis kannata siitä sen enempää
jutella. Haluatteko silmäillä listaa?"
Hän kuljetti sormensa nimiluettelolla tehden tuontuostakin
huomautuksia. Marcella seisoi hänen vieressään, hänen musta vaippansa
hipaisi Whartonin hihaa. Nuoren miehen näennäisesti rauhallisen pinnan
alla pulppusi hurja riemastuksen tunne omasta vallastaan. Ei mitään
puolusteluja, ei anteeksipyynnön sanaa hänen puoleltaan -- ja sittenkin
seisoo taas Marcella kahden hänen kanssaan, tarkkaavana kuunnellen
hänen puhettansa -- ylpeä pää alaspainuneena -- silmät kysyvästi ja
luottavasti häneen luotuina.
"Asia on siis selvä", puheli Wharton edelleen taittaen paperin
uudelleen kokoon ja pistäen sen takaisin taskuunsa. "Te käytätte kaiken
vaikutusvaltanne sillä taholla" -- hän puhui verkalleen -- "josta
yksinomaan riippuu hankkeemme onnistuminen, ja sittenhän lähetätte
minulle alihuoneeseen tietoa siitä? Parlamentissa minä tietenkin panen
kaikki voimani liikkeelle, kun asia joutuu sinne, ja sillä välin
panen sanomalehdet -- parhaan toivomme -- toimimaan. Radikaalien
äänenkannattajat ovat jo alkaneet jauhaa."
Käytävältä kuului askeleita. Poliisi avasi oven, ja Aldous Raeburn
astui sisään. Hän iski pikaisen katseen pöydän ääressä seisovaan pariin.
"Oli hiukan vaikeata saada ajuri", selitteli hän, "ja meidän täytyi
lisäksi hankkia konjakkia hänelle, mutta sitten hän virkosi siksi
paljon, että saattoi lähteä matkaan. Lähetin yhden palvelijoistamme
häntä saattamaan. Vaunut odottavat."
Hän puhutteli Marcellaa hiukan jäykästi. Hän oli huomattavan kalpea,
käytös oli sekä käskevä että väkinäisen rauhallinen.
"Olen neuvotellut neiti Boycen kanssa armonanomuksesta, jonka aiomme
lähettää sisäasiainministeriöön", sanoi Wharton samanlaisella kylmän
kohteliaalla äänellä. Aldous ei vastannut.
"Vielä sananen, neiti Boyce", -- Wharton kääntyi tyynesti Marcellan
puoleen. "Pyytäisin teitä huolellisesti lukemaan anomuksen läpi,
ennenkuin ryhdytte mihinkään enempään toimenpiteeseen. Siinä vedotaan
siihen ainoaan kohtaan, joka vielä mahdollisesti saattaa olla
epäilyksenalainen ja jota tämänpäiväisessä oikeudenkäsittelyssä ei ole
lainkaan kosketeltu."
"Joko tulet?" kysyi Aldous. Äänen hillitty maltittomuus oli saattaa
Marcellan pois suunniltaan.
"Minä teen kaikki, mitä voin", sanoi hän matalalla, selvällä äänellä
Whartonille. "Jääkää hyvästi."
Hän ojensi kätensä Whartonille. Kummallekin tämä hetki oli
selittämättömän suuriarvoinen. Marcellalle hänen kiihtyneessä
tunnetilassaan tämä kosketus -- Aldous Raeburnin läsnäollessa -- oli
anteeksiannon ja kiitollisuuden sakramentti.
Raeburn ja Wharton nyökähyttivät päätä toisilleen. Wharton hääräili jo
papereitansa kokoon.
"Ensi viikolla kai tapaamme toisemme parlamentissa", huomautti hän
sivumennen. "Hyvästi."
"Vietkö minut muassasi Maxwell Courtiin?" sanoi Marcella Aldousille,
niin pian kuin vaunujen ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä ja hevoset
lähteneet liikkeelle Widringtonin pieneltä torilta, joka oli täynnä
uteliasta väentungosta. "Kotoa lähtiessäni sanoin äidille lähteväni
teille, ellen tule kotiin, ja että sinä kyllä toimitat minut illalla
kotiin."
Whartonin kirjekuori oli vielä hänen kädessään. Hän oli heittänyt
kasvoiltaan tiheän mustan harsonsa ikäänkuin saadakseen enemmän
hengitysvaraa, ja heidän kaupungin läpi ajaessaan Aldous saattoi
palavien lyhtyjen valossa nähdä, kuinka syviä jälkiä näiden viimeisten
viikkojen tapahtumat olivat uurtaneet hänen kasvoihinsa. Hän oli
kalpea, uupunut, mutta samassa hermoärtyisyyden kiihdyttämä, joka
näyttäytyi jokaisessa liikenteessä -- ja Aldousin sydäntä ahdisteli,
kun hän katseli häntä -- hän arvasi mitä oli tulossa.
Niin pian kuin he olivat poikenneet pääkadulta, pisti hän päänsä ulos
ikkunasta ja antoi ajurille käskyn ajaa suoraan Maxwell Courtiin.
"Ethän pahastune, vaikka en puhu mitään?" sanoi Marcella, kun Aldous
oli jälleen istahtanut. "Olen niin rikkiväsynyt, ja tuntuisi niin
hyvältä hiukan levähtää. Pyydätkö sitten perille tultuamme, että neiti
Raeburn lähettää minulle hiukan syötävää omaan arkihuoneeseensa?
Yhdeksän tienoissa tulen alas, ja saanhan silloin puhutella lordi
Maxwellia ja sinua -- yhdessä?"
Hänen sanansa ja vielä enemmän hänen äänensä kartuttivat vain Aldousin
levottomuutta. Mutta hän antoi myöntävän vastauksen, sovitteli tyynyä
Marcellan selän taa, kääri vaunu peitteen hänen ympärilleen ja istui
sitten puhumatta hänen vieressään synkkien aavistusten ajelehtiessa
hänen mielessään.
Heidän saapuessaan Maxwell Courtiin tulivat lordi Maxwell ja
neiti Raeburn, jotka olivat kuulleet vaunujen ratinaa, halliin
vastaanottamaan heitä.
Aldous riensi isotätinsä luo ennen Marcellaa ja sanoi kiireesti: "Minä
olen tuonut Marcellan muassani. Vietkö hänet ylös omaan huoneeseesi
lepäämään ja saamaan jotain suuhunsa? Hän ei kykene tulemaan
päivälliselle, mutta hän haluaa puhutella isoisää sitten myöhemmin."
Lordi Maxwell oli sillä välin kiiruhtanut mustan, hunnutetun olennon
luo, joka jäykkänä ja suorana yhä seisoi ulkohallin himmeässä valossa.
"Lapsi kulta, lapsi kulta!" puheli hän pistäen Marcellan käsivarren
kainalonsa alle ja taputellen hänen kättänsä isällisellä hellyydellä.
"Miten viheliäisen näköinen oletkaan! -- Niin juuri -- Agneta, vie
hänet yläkertaan ja anna hänen levätä -- Ja sittemmin haluat puhua
kanssani? Kyllä, kyllä, tyttöseni, -- tietysti -- milloin vain haluat."
Neiti Raeburn, joka osittain Aldousin tähden, osittain palvelijain
tähden hillitsi itseänsä ihmeteltävästi, vei vieraansa yläkerrassa
olevaan viihtyisään huoneeseen, missä kirkas takkatuli leimusi heitä
vastaan. Oivaltaen, ettei hänen seuransa tällaisena hetkenä saattanut
olla Marcellalle erittäin mieluinen, hän sitten katsoi kelloansa,
sanoi, että hänen täytyi rientää päivälliselle, ja jätti Marcellan
ystävällisen, vanhanpuoleisen palvelijan huostaan, jonka käskettiin
toimittamaan neiti Boycelle kaikkea, mitä hän suinkin halusi.
Marcella pakotti itsensä nauttimaan hiukan ruokaa ja viiniä. Sitten
hän lähetti palvelijan pois sanoen tahtovansa levätä tunnin verran ja
tulevansa alas yhdeksän seutuvilla. Levottomana hänen kalpeudestaan
palvelija vastusteli, mutta Marcella oli taipumaton.
Yksin jäätyään hän siirsi tuolinsa takkatulen ääreen ja koetti saada
itsensä lämpenemään yhtä tarmokkaasti kuin äsken syömään.
Kun hän näin oli ruumiillisesti jonkin verran toipunut entiselleen,
otti hän anomuksen kirjekuoresta ja ryhtyi sitä lukemaan. Sitä
tehdessään tytön jähmettyneet kasvot sulivat, silmiin kohosi jälleen
entinen hohde. Kaikki eri yksityiskohdat, jotka oikeudenkäynnin aikana
sekavina ja käsittämättöminä olivat työntäytyneet hänen päähänsä,
olivat tässä esitetyt selkeässä ja loistavassa muodossa. Olihan
hän kuullut kaikkea tätä jo ennenkin Whartonin jurylle pitämässä
loppupuheessa, mutta eipä silloin hänestä ollut niin käsittämätöntä
kuin nyt tuntui olevan, että sellaisen puolustuksen jälkeen tuomio
sittenkin annettiin niin musertava!
Hänen lopetettuaan lukemisensa ja istuessaan tuumimassa hiiltyvän tulen
ääressä välähti äkkiä ajatus hänen päähänsä. Hän otti paperiliuskan
neiti Raeburnin kirjoituspöydältä ja kirjoitti siihen: --
"Pyytäisin sinua -- ja lordi Maxwellia myös -- lukemaan tämän,
ennenkuin tulen alas. Unohdin, ettet ollut lukenut sitä. -- M."
Hän soitti, ja palvelija näyttäytyi paikalla.
"Olkaa hyvä ja viekää tämä herra Raeburnille? Ja nyt tahtoisin olla
häiritsemättä puolen tunnin ajan."
Ja tämän puolen tunnin aikana hän lojui neiti Raeburnin mukavimmassa
nojatuolissa, ulkonaisesti rauhallisena. Mutta sisällisesti hän kertasi
vielä muistissaan todistelunsa ja päätelmänsä ja kokosi kaikki voimansa
taisteluun.
Kuullessaan suuren hallin kellon lyövän yhdeksän hän nousi pystyyn
ja asetti lampun uuninreunalle peilin eteen. Hän oli jo tätä ennen
valellut kasvonsa kylmällä vedellä ja silitellyt hiuksiansa. Nyt hän
uudelleen tarkasteli itseään peilissä, vetäisi paksut hiussuortuvat
hiukan alemmas valkealle otsalle ja kohenteli vielä kerran kaulusta ja
kalvosimia, jotka olivat hänen yksinkertaisen pukunsa ainoat koristeet.
Syvä äänettömyys vallitsi talossa, kun hän astui ulos huoneestansa.
Heikko kukkientuoksu kohosi hallista ylös. Seinillä riippuvat kuvat
olivat ne samat seitsemännentoista ja kahdeksannentoista vuosisadan
kaunottaret, jotka niin houkuttelevaksi olivat kuvanneet hänelle
tulevaisuutta tässä mahtavassa linnassa sinä päivänä, jona Aldous pyysi
häntä vaimokseen.
Astuessaan alas portaita tuntui hänestä äkkiä niin yksinäiseltä ja
hyljätyltä. Suuren kellon tikutus, neiti Raeburnin papukaijan kirkuva
räkättäminen jostain alakerran huoneesta -- ne olivat ainoat äänet,
jotka katkaisivat haudanhiljaisuutta tässä suuressa rakennuksessa.
Ei! -- ovi kuului käyvän -- Aldous tuli siellä häntä noutamaan.
Huojennuksen huokaus pääsi hänen rinnastaan.
Aldous riensi portaita ylös ottaen kaksi, kolme askelta kerrallaan
nähdessään Marcellan tulevan.
"Oletko levännyt -- pidettiinkö sinusta hyvää huolta? Oh, oma rakkaani!
-- kalpeapa sinä vieläkin olet! Tahdotko nyt puhutella isoisää? Hän
odottaa sinua."
Marcella salli hänen taluttaa itseään lordi Maxwellin luo. Tämä seisoi
kirjoituspöytänsä yli kumartuneena silmäillen edessään olevaa anomusta.
Marcellan sisään astuessa hän kohotti valkeata päätänsä. Hänen kauniit,
teräväpiirteiset kasvonsa näyttivät vakavilta ja huolestuneilta.
Mutta hänen käytöksensä oli herttainen ja ritarillinen, kun hän astui
Marcellaa vastaan.
"Istuhan tähän tuoliin tässä. Aldous, pidä huolta siitä, että hän istuu
mukavasti. Lapsi raukka, kuinka uupuneelta hän näyttää! Sinä kuulut
tahtovan puhua kanssani tuosta onnettomasta murhajutusta."
Marcella, joka istui suorana nojatuolin laidalla, nosti katseensa lordi
Maxwelliin äkillisellä luottamuksen tunteella. Hän oli aina pitänyt
lordi Maxwellista.
"Niin", vastasi hän koettaen taltuttaa intoansa ja liikutustansa.
"Niin, minä tulin esittämään teille tätä armonanomusta, joka aiotaan
Jim Hurdin puolesta lähettää sisäasiainministeriöön, ja -- ja
_rukoilemaan_ teitä ja Aldousia kirjoittamaan sen alle, jos se suinkin
käy päinsä. Kyllä tiedän, että se on vaikeata, mutta arvelin, että
ehkäpä -- ehkäpä voisin esittää teille asian toisessa valossa -- ja
voittaa teidät puolelleni -- koska olen tuntenut nämä ihmiset niin
hyvin -- ja on niin tärkeätä saada teidän nimikirjoituksenne."
Miten kuivalta -- miten koneelliselta se kaikki kuulosti! Hän tunsi,
ettei hän vielä kyennyt hallitsemaan itseään. Vieras ympäristö, komea
huone, tietoisuus siitä, että Aldous istui hänen takanaan -- Aldous,
jonka olisi tullut pitää hänen puoliaan, mutta joka olikin häntä
vastaan -- kaikki tämä lannisti hänen rohkeuttaan.
Lordi Maxwell oli silminnähtävästi sekä liikutettu että huolestunut.
Tytön muuttunut ulkonäkö koski häneen tuskaisesti. Miten olikaan Aldous
tätä sallinut? Niin laiha! niin kalpea ja hiutunut mustassa puvussaan
-- kerrassaan kammottavaa!
"Lapsi kulta", virkkoi hän astuen Marcellan luo ja taputellen häntä
isällisesti olkapäälle. "Lapsi kulta, soisin sinun käsittävän, miten
suurella mielihyvällä tekisin sinun hyväksesi tämän tai mitä muuta
tahansa, jos vain kunniani sen sallisi. Tekisin sen sinun tähtesi
ja isoisäsi tähden. Mutta tämä on sekä Aldousille että minulle
omantunnonasia -- asia, joka koskee velvollisuuksiamme julkista
toimintaamme kohtaan. Etpä saattane itsekään edes _toivoa_, että
sallisimme yksityistä laatua olevain tunteiden tai vaikutteiden määrätä
toimiamme tässä asiassa?"
"En, mutta minulla ei ole ollut tilaisuutta puhua kanssanne siitä --
ja minun katsantotapani on aivan toinen kuin Aldousin. Hän tietää --
täytyyhän jokaisen se tietää -- että tässä jutussa toinenkin puoli,
toinen käsityskanta kuin tuomarin, saattaa olla mahdollinen. Ettehän
ollut oikeusistunnossa tänään, ettehän?"
"En, mutta olen hyvin tarkalleen lukenut rauhantuomarien kuulustelussa
annetut todistukset, ja olemme kyseenalaisia kohtia juuri pohtineet
yhdessä Aldousin kanssa, joka, kuten tiedät, on seurannut
oikeusistunnon käsittelyä alusta loppuun ja näyttää kohdistaneen
erikoista huomiota herra Whartonin puolustuspuheeseen."
"Aldous!" -- Marcellan äänensävy oli paikalla toinen -- "Ajattelin,
että hän sallisi minun ensiksi puhua teille! -- tämän ainoan kerran."
Lordi Maxwell heitti pikaisen katseen pojanpoikaansa ja oli hyvin
pahoillaan häneen puolestaan. Aldous kumartui Marcellan tuolin yli.
"Sinähän lähetit anomuksen alas. Otaksuin tarkoituksesi olleen, että
lukisimme sen ja sitten keskustelisimme siitä."
Marcella koki hallita itseään ja painoi kädellä otsaansa. Mutta
hän jo aavisti, mikä oli tulossa, ja viha ja epätoivo olivat taas
saamaisillaan hänet valtaansa.
"Asian ydinkohta on siinä", sanoi hän katsahtaen ylös. "_Voimmeko_
uskoa Hurdin omaa kertomusta? Ei yksikään todistus ole sitä
vahvistanut, sen myönnän. Tuomari ei sitä uskonut -- ja Hurdin
pitkällinen viha Westalliin puhuu häntä vastaan. Mutta eikö se
yhtäkaikki ole mahdollinen ja otaksuttava? Hän vakuuttaa, ettei hän
ulosmennessään ollut edes ajatellut Westallin murhaamista, mutta että,
Westallin karatessa hänen kimppuunsa sauva kohona ja uhaten ja härnäten
häntä tapansa mukaan, hän raivostui silmittömästi ja laukaisi. Onhan se
_hyvinkin_ uskottavaa? Häntä ei _voi_ -- ei _saa_ tuomita kuten muita.
Olkoonpa että se on murha, mutta tottapa tätä murhaa on peräti toisin
arvosteltava kuin tavallisia veritöitä."
Nyt hän jo taas oli oma itsensä. Hänen synnynnäinen lahjansa puhua
sujuvasti ja vakuuttavasti, jota viime viikkojen mielenliikutus ja
väittelyt olivat yhä terottaneet, tuli hänelle avuksi. Hän kumartui
eteenpäin ja otti anomuksen käteensä. Yksitellen hän kävi läpi kaikki
lieventävät asianhaarat tuolloin tällöin niitä täydentäen sillä,
mitähän itse tiesi Hurdista ja hänen raatajaelämästään. Selvästi ja
suurella henkisellä voimalla hän esitti puolustuksensa, ja syvää
mielenliikutusta, suunnatonta sääliä henki joka sana. Koko juttu
-- lordi Maxwellin mielestä niin jokapäiväinen, raaka ja likainen
-- oli vähitellen, tytön mielikuvituksessa kasvanut traagilliseksi
runoelmaksi, joka herätti pelkoa ja sääliä, joka pani koko hänen
olemuksensa värähtämään. Ja hän esitti sen yhtä lennokkaasti, kuin hän
sen oli käsittänytkin. Whartonin perustelut muodostivat vain taustan,
mutta Hurdin köyhyyttä, Hurdin viallisuutta, Hurdia sydämettömien
solvausten uhrina, viheliäistä vaimoa, häpeäntahraamia lapsia --
kaikkea tätä Marcella kuvaili kuulijoilleen milloin värähtelevällä,
milloin taas pontevalla äänellä.
Lordi Maxwell istui kirjoituspöytänsä ääressä pää käden varassa
ja polvet ristissä. Aldous seisoi yhä kumarassa Marcellan tuolin
takana. Ei kumpikaan keskeyttänyt häntä. Kerran isoisä ja pojanpoika
Marcellan huomaamatta vaihtoivat keskenään katseen -- murheellisen,
merkitsevän katseen. Aldous kyllä kuunteli hänen puhettansa, mutta
raju halu kumartua Marcellan puoleen ja painaa suudelma hänen mustille
kutreilleen se se yksinomaan piti hänen ajatuksiaan liikkeessä; ja
vain kukistava tietoisuus siitä, ettei tällä hetkellä sallittaisi
minkäänlaisia hellyyden osoituksia hänen puoleltaan, ehkäisi häntä.
Kun Marcellan ääni raukesi -- kun hän oli puhunut kaiken sanottavansa
-- jäi hän paikalleen istumaan ja silmäili lordi Maxwellia rukoileva
katse silmissään.
Vanha lordi istui tuokion äänettömänä; sitten hän kumartui Marcellan
puoleen ja tarttui hänen käteensä.
"Sinä olet puhunut ylevästi ja hyvin", virkkoi hän viimein
liikutettuna, "olet puhunut kuten hyvä nainen, jonka sydän on
todellisesti säälivä. Mutta, rakas lapsi, sinä et ole sanonut minulle
mitään uutta. Aldous on ennakolta antanut minulle tietoa tästä
armonanomuksesta. Me olemme kumpikin -- varsinkin hän -- rehellisesti
koettaneet etsiä oikeutettuja perusteita sinun käsityskannallesi --
niiden käsityskannalle, jotka ovat anomuksen allekirjoittaneet. Mutta
minä en voi -- vaikka kuinkakin tahtoisin -- enkä usko Aldousinkaan
voivan -- vaikka puhukoon hän itse puolestansa -- tätä käsityskantaa
hyväksyä. Minun silmissäni Hurdin teko on tahallinen murha ja
semmoisena se on rangaistavakin. Minä olen jotenkin perehtynyt näihin
asioihin. Nuoruudessani harjoitin asianajajan ammattia ja sittemmin
olin kaksi vuotta sisäasiainministerinä. Esitän sinulle syyni aivan
lyhyesti."
Ja hän alkoi Marcellalle selvitellä kantansa syyt perinpohjaisesti
ja tarkkapiirteisesti, kuin olisi hän luetellut sen kokeneelle
lakimiehelle eikä yhdenkolmattavuotiaalle, kiihtyneelle tytölle. Sanat
ja käytös ilmaisivat, ettei vanhus tätä tehdessään kunnioittanut
yksin Marcellaa, vaan yleensä naisen muuttunutta asemaa nykyisessä
yhteiskuntaelämässämme.
Marcella kuunteli rauhattomana. Kätensä hän oli vetänyt pois lordi
Maxwellin kädestä ja kieritteli nyt nenäliinaansa sormiensa ympäri.
Puna, joka hänen puhuessaan oli lämmittänyt kasvoja, alkoi hälvetä. Hän
kalpeni kalpenemistaan. Lordi Maxwellin lakattua puhumasta hän virkkoi
nopeasti ja lordin mielestä aiheettomasti:
"Ette siis tahdo allekirjoittaa?"
"En", vastasi lordi Maxwell päättävästi. "En voi allekirjoittaa. Jos
sen tekisin, niin toimisin vasten vakaumustani. Jos minä nyt soisin
itselleni ilon olla sinulle mieliksi ja antaisin sydämessäni sijaa
sille säälille, jota itsekunkin täytyy tuntea murhaajan vaimoa ja
lapsia kohtaan, niin minä en ainoastaan rikkoisi yhteiskunnallisia
velvollisuuksiani, vaan vieläpä kieltäytyisin antamasta palvelijoilleni
sitä turvaa, jota he ovat oikeutetut minulta vaatimaan -- palvelijani,
jotka minua uskollisesti palvelevat -- ja joista kaksi tämän rikoksen
kautta niin julmasti, niin tunnottomasti on passitettu Luojansa eteen!"
Vanhan lordin ääni ilmaisi ensimäistä kertaa, kuinka syvästi ja
tuskaisesti tämä asia oli häneen itseensä koskenut. Marcellaa puistatti.
"Niinmuodoin", lausui hän verkalleen, "on Hurd teloitettava."
Lordi Maxwell teki kärsimättömän liikkeen.
"Salli minun huomauttaa, ettei se ole välttämätön seuraus.
Nimikirjoitukset tai oikeammin se paikallinen liike, joka niihin
sisältyy, eivät ole merkitystä vailla. Se vaikuttaa ainakin sen, että
juttu otetaan uudelleen käsiteltäväksi, kuten arvelen tässä tapahtuvan.
Mutta se sisäasiainministeri, joka ratkaisee murhajuttua minkään
muiden perusteiden nojalla kuin niiden, joita laki ja omatunto hänelle
sanelevat, ei ansaitse pysyä paikallansa päivääkään -- ei tuntiakaan!
Usko minua, sinulla on tykkänään väärä käsitys koko asiantilasta."
Hän puheli hitaasti ja sillä terävällä painolla, joka soveltui hänen
iälleen ja arvolleen. Marcella ei uskonut häntä. Joka hermosäie rupesi
uudelleen vavahtelemaan intohimoisesta kapinanhalusta sortovaltaa ja
ennakkoluuloja vastaan.
"Ja niinkö sinäkin sanot?" kysyi hän kääntyen Aldousin puoleen.
"En voi panna nimeäni tämän anomuksen alle", vastasi nuori mies
murheellisena. "Kunpa voisit käsittää, miten vaikeata minulla on
kieltää?"
Se oli musertava isku Marcellalle. Jos kohta hän olikin ollut
valmistautunut siihen, niin sydämensä sisimmässä hän oli sittenkin
ollut vakuutettu siitä, että hän lopulta suoriutuu voittajana. Hän oli
tottunut siihen, että kaikki salvat murtuivat hänen personallisuutensa
mahdin edestä. Mutta tässä se jätti hänet pulaan -- eipä edes se mies,
joka häntä rakasti, taipunut sen alle.
Lordi Maxwell katseli molempia. Häntä liikutti kärsivä ilme pojanpojan
kasvoissa ja tytön kiivas, kuumeinen hengitys.
"Kas niin, kas niin, Aldous!" sanoi hän nousten. "Nyt jätän teidät
hetkeksi kahden. Koetahan saada Marcella hiukan lepäämään ja
ajattelemaan jotain muutakin. Tulkaa sitten ruokasaliin ottamaan kuppi
kahvia. Saata hänet ennen kaikkea uskomaan, että me rakastamme ja
kunnioitamme häntä kaikesta sydämestämme, mutta että hänen tällaisessa
tapauksessa on sallittava meidän toimia kuten Jumalan ja omatuntomme
ääni meitä neuvoo."
Hän jäi hetkeksi seisomaan Marcellan eteen ja katsoi häneen
arvokkaasti, melkeinpä ankarasti. Sitten hän kääntyi ja lähti pois
huoneesta.
Marcella karkasi pystyyn.
"Ole hyvä ja pyydä valjastamaan", huohotti hän tukehtuvalla äänellä.
"Minä lähden sillä välin ylös."
"Marcella!" huusi Aldous, "jos sinun on mahdotonta olla minua kohtaan
jalomielinen, etkö voi edes olla oikeudenmukainen".
"Oikeudenmukainen!" toisti tyttö inhoa ilmaisevalla äänellä ja
liikkeellä ja työnsi hänet samassa pois luotaan. "_Sinä_ saatat puhua
oikeudesta!"
Aldous yritti puhua, takertui, eikä saanut sanaakaan sanotuksi. Hänet
valtasi tuo eriskummainen tahdonvoiman lamaus, joka harkinnan mieheen
iskee kiinni sillä hetkellä, jolloin hänen on joko anastettava omansa
väkirynnäköllä tai luovuttava siitä. Intohimoisemmin hän ei koskaan
ollut Marcellaa rakastanut -- mutta jotain katkesi hänessä hänen
seisoessaan siinä Marcellaa katsellen, ja ensimäinen aavistus siitä,
mikä tuleva oli, välähti hänen mieleensä.
"_Sinä_", toisti Marcella vielä kerran, mitellen askelillaan myrskyisin
tuntein huoneen lattiaa, -- "sinä, joka tässä talossa elelet tuollaista
elämää -- sinä puhut oikeudesta -- siitä oikeudesta, joka vaatii sinua
teloittamaan Hurdin tapaisen miehen! Ja minun täytyy palata tuohon
kurjaan mökkiin, tuon onnettoman vaimon luo ja riistää häneltä hänen
viimeinen toivonsa. Siksi, että sinun täytyy totella omaatuntoasi --
sinun, jolla on maailmassa kaikkea. Ooh! omatuntosi ei minulle merkitse
mitään -- sydäntä minä toivoisin sinulle! Älä tule lähelle, ole hyvä!
Oh! Jotain tässä on tehtävä. Ei tätä enää voi jatkua. Minä kiusaisin
itseni hengiltä ja tekisin sinut onnettomaksi. Mutta nyt on minun
mentävä hänen luokseen, köyhien luo -- joita minä rakastan, joille olen
antanut sydämeni."
Hän puhkesi rajuihin nyyhkytyksiin. Aldous näki hänen hurjassa
kiihtymyksessään kuljettavan katseensa ympäri tuota komeata huonetta,
ikäänkuin tahtoisi hän tulisella, kuluttavalla katseella rutistaa
murskaksi kaiken sen loiston.
"Sinä puhut hyvin ylenkatseellisesti rikkaudesta", sanoi Aldous
pidellen häntä kiinni ranteista, "mutta sinulla ei ole oikeutta
ylenkatsoa sitä miestä, joka on antanut sinulle koko sydämensä ja nyt
vain pyytää, ettet pidä häntä sinä julmana teeskentelijänä, joksi näyt
päättäneen hänet leimata!"
Hänen kasvonsa vavahtivat. Silmänräpäykseksi hänen äänessään ja
sanoissaan tuntuva moraalinen voima pidätti Marcellaa aisoissa. Mutta
siinä samassa hän jo kiskaisi itsensä irti.
"_Ole hyvä_ ja pyydä valjastamaan", sanoi hän. "En voi enempää sietää.
Minun _täytyy_ päästä kotiin levähtämään. Joskus myöhemmin pyydän
sinulta anteeksi -- oh! tämänpäiväistä käytöstäni -- ja -- ja" --
ääni oli jälleen pettää hänet -- "muutakin. Mutta nyt tahdon lähteä
kotiin. Onpa toki yksi ihminen olemassa, joka minua auttaa. Sitä en saa
unohtaa!"
Nämä armottomat sanat ynnä se ääni, jolla ne lausuttiin, muuttivat
Aldousin kivipatsaaksi. Vaistomaisesti hän oikaisihe ylpeästi -- heidän
silmänsä sattuivat yhteen. Sitten Aldous astui kellon luo ja painoi
nappulaa.
"Vaunut neiti Boycelle heti paikalla! Tahdotko jonkun palvelustytön
saattamaan itseäsi kotiin?" kysyi hän antaen palvelijalle merkin
odottaa neiti Boycen vastausta.
"En, kiitos. Minä lähden yläkertaan pukeutumaan. Ole hyvä ja tervehdi
neiti Raeburnia."
Palvelija avasi oven ja Marcella katosi.