Kaksi päivää myöhemmin iltapuolella Aldous Raeburn seisoi Mellorin
ovella. Kun hän astui vierashuoneeseen, laittautui rouva Boyce, joka
oli kuullut hänen soittavan, kiireesti pois.
"Älkää menkö", sanoi Raeburn niin päättävällä äänellä, että rouva
Boyce jäi seisomaan. "Tahtoisin saada jotain selvyyttä tässä asiassa.
Sanokaapa, onko hän todellakin sitä mieltä, että minä olen tavallani
syypää sen miehen kuolemaan -- että meidän tämän johdosta olisi
erottava?"
Rouva Boyce näki, että hän rutisteli kädessään avattua kirjettä. Mutta
hän ei tarvinnut mitään selityksiä. Hän oli odottanut herra Raeburnia
joka hetki tämän päivän kuluessa ja juuri tässä mielentilassa.
"Marcella selittäköön itse puolestansa", sanoi hän hetken arveltuaan.
"Minä en ole oikeutettu puhumaan hänen puolestaan. Paitsi sitä en
suoraan sanoen voi häntä käsittää, ja kun minä ryhdyn väittelemään
hänen kanssansa, käy minulle aina selväksi, ettei minulla ole mitään
osallisuutta häneen eikä koskaan ole ollutkaan. Hänet kasvatettiin
minusta erillään, eikä minulla ole minkäänlaista valtaa häneen. Enpä
niinmuodoin minäkään voi olla teille avuksi."
Aldous oli ennen ollut hyvin suvaitsevainen ja sääliväinen tätä
eriskummaista äitiä kohtaan, joka niin vapaaehtoisesti oli
luopunut velvollisuuksistaan lastansa kohtaan. Mutta tänään hänen
mielenmalttinsa petti. Hänen äänessään oli terävähkö sävy, kun hän
jatkoi kyselyjään.
"Vielä sananen, olkaa hyvä. Kertokaa minulle, ennenkuin tapaan
Marcellan, mitä hän on toimittanut torstaista lähtien. Minä olen
kirjoittanut hänelle -- mutta vasta tänä aamuna hän on antanut jotain
tietoa itsestään."
He seisoivat akkunalla; rypistynein kulmin Aldous tuijotti ulos
ruohikolle ja lehtokujaan rouva Boycen lyhykäisesti kertoessa, mitä hän
tiesi Marcellan toimista Whartonin sähkösanoman tultua -- yönvietosta
mökissä ja lapsen kuolemasta. Aldousia värisytti tätä kuullessaan.
"Tiedättekö", huudahti hän äkkiä kääntyen rouva Boycen puoleen, "että
nämä vaikutelmat saattavat syöpyä häneen koko elinajaksi? Miten
hyödyttömästi, miten kevytmielisesti hänen on sallittu olla moisessa
jännityksessä ja kauhussa!"
"Ymmärrän. Te arvelette, että minun menettelyni on ollut moitittava?
Enkä sitä ihmettele. Mutta tässä tapauksessa on moitteenne perusteeton
-- tai mielemmin meidän käsitystapamme ovat tässä perin erilaiset.
Myös naisten -- ja kenties naisten enemmän kuin muiden -- on opittava
kohtaamaan elämää sen alastomassa todellisuudessa. Mutta sallikaa minun
nyt mennä. Muutoin tulee mieheni tänne. Ja otaksun, että tahdotte
tavata Marcellaa, ennenkuin hän tai kukaan muu tulee sisään."
Viittaus auttoi. Aldous hillitsi paikalla itsensä ja pyysi häntä
hermostuneesti lähettämään Marcellan heti hänen puheilleen. Hän ei
voinut ajatella mitään eikä puhua mistään, ennenkuin oli saanut
tavata häntä. Rouva Boyce katosi, ja Aldous mitteli askelillaan
huoneen lattiaa kuohuvin mielin, mietiskellen mitä Marcellalle
sanoa. Viimeisten kammottavien viikkojen jälkeen, oltuaan julkisten
harrastusten ja yksityisten surujen ja epäilyjen alituisessa
raastelussa, hän tunsi nyt jonkinmoista helpotusta sen johdosta, että
oli viimeinkin päässyt selville vesille ja saisi ratkaistuksi sen
ainoan asian, joka nykyisin hänelle jotain merkitsi. Kamppailematta
hän ei aikonut Marcellaa kadottaa. Siitä huolimatta hän tiesi -- oli
jo tuon onnettoman kirjastokohtauksen jälkeen tietänyt -- että hänen
elämänsä suuri onnettomuus nyt oli lähestymässä. Ovikahva kääntyi.
Marcella astui sisään. Aldous ei mennyt häntä vastaan. Marcella
oli varustautunut syytöksiin -- nuhteisiin -- rukouksiin -- oli
valmistautunut suuttumaan tai nöyrtymään, sitä mukaa kuin asianhaarat
vaatisivat. Mutta toinen oli päättänyt olla ensimäistä askelta
ottamatta, ja niinpä Marcellan toimeksi jäi murtaa tuo painostava
äänettömyys niin hyvin kuin taisi.
"Minä olen halunnut selittää sinulle kaikki", puheli hän matalalla
äänellä tultuaan lähelle Aldousia. "Kyllä tiedän, että eilinen
kirjelippuni tuntui hyvin kovalta ja jyrkältä. Ei aikomukseni ollut
olla kova. Mutta olen vielä niin väsyksissä -- ja kaikki, mitä sanotaan
ja tehdään, loukkaa niin minua."
Hän vaipui tuolille istumaan. Sulhasen sääliin vetoaminen ei alkujaan
ollut kuulunut hänen ohjelmaansa. Eikä se heti alussa onnistunutkaan.
Tuskan ohessa täytti Aldousin mielen toinenkin tunne -- kapinoiva
raivostus siitä, että hän niin kevytmielisesti oli syössyt
nuoruutensa ja kauneutensa moiseen surkeuteen.
"Marcella", sanoi hän istahtaen hänen viereensä. "Luitko sen kirjeen,
jonka kirjoitin sinulle päivää ennen -- --?"
"Luin."
"Ja vielä senkin jälkeen sinä yhä luulit, että minä olen välinpitämätön
surullesi -- kärsimyksillesi -- tai kenenkään ihmisen kärsimyksille,
jotka ovat sinua lähellä? Saatoitko todellakin luulla niin ja tuntea
niin?"
Marcella käänsi synkkänä päänsä sivulle ja painoi leukansa käteensä.
"Minä en arvostele sen mukaan mitä olet sanonut, vaan mitä olet
tehnyt", vastasi hän.
"Mitä sitten olen tehnyt?" sanoi Aldous ylpeästi kumartuen hiukan
lähemmäksi Marcellaa. "Olenko tehnyt mitään muuta, kuin vaatinut
sinulta sitä samaa vapautta, jota sinä niin tulisesti vaadit muille
-- omantunnon vapautta -- arvosteluvapautta? Sinä epäsit minulta tätä
vapautta, vaikka minä rukoilin sitä kaikesta sielustani. Ja muutakin
sinä minulta kielsit. Näiden viiden viikon kuluessa sinä et sallinut
minulle rakkauden luonnollisinta oikeutta -- näyttää sinulle omaa
sisäistä itseäni ja osoittaa, että surkuteltavasta mielipiteiden
eriäväisyydestä huolimatta -- josta minä kärsin enemmän, oh, paljon
enemmän kuin konsanaan sinä -- että minä sinun kanssasi kuljin kohti
samaa päämäärää, kannoin samaa kuormaa."
"Ei! ei!" huusi Marcella takertuen hänen viimeisiin sanoihinsa,
"mitä kuormaa olet sinä koskaan kantanut? Kyllä tiedän, että olit
pahoillasi -- että sinulla oli taisteluja -- että sinä säälit minua
-- säälit _heitä_. Mutta sinä arvostelit kaikkea _ylhäältä käsin_ --
sinä katselit alas meihin -- eikä sinulla ollut siihen minkäänlaista
oikeutta. Minä aivan vimmastuin, kun näin sinun seisovan niin
korkealla, sillä välin kuin minä olin alhaalla -- keskellä kaikkea
kauhua ja epätoivoa."
"Kenessä oli syy", keskeytti Raeburn, "etten ollut kanssasi. Enkö minä
sinua pyytänyt -- rukoillut? Minä en voinut panna nimeäni sellaisen
kirjoituksen alle, joka oli mielestäni syntynyt väärillä perusteilla.
Se mikä esti minua -- esti meitä -- no niin, selvittäkäämme ensin
tämä seikka. Olisitko tahtonut", hän puhui hitaasti ja painokkaasti,
"olisitko tahtonut minua panemaan nimeäni julkisen asiakirjan alle,
syystä, että sinä sitä pyysit, vaikkapa, itse, syyllä tai syyttä,
olisin pitänyt sitä vääränä? Vastaappas tähän kysymykseen."
Marcella ei voinut väistää hänen silmiensä voimakasta, läpitunkevaa
hehkua. Miehen lempeyden, maltin ja epäitsekkään vaatimattomuuden
olivat syyttävän vihan liekit viimeinkin pyyhkäisseet pois. Marcellakin
unohti nyt päätöksensä käyttäytyä tyynesti ja säveästi.
"Etpä näy muistavan", huudahti hän, "että mikä meitä erotti, oli se,
ettet sinä pystynyt antamaan säälille sijaa sydämessäsi -- ettet
tahtonut ottaa huomioon lieventäviä asianhaaroja -- etkä ajatella
miten suuressa velassa sinä ja minä ja kaikki meikäläiset olemme
Hurdin laiselle miehelle -- jota on elämässä sillä tapaa murjottu ja
sorrettu." Hänen huulensa vapisivat.
"Siispä on lopputulos se", sanoi Aldous väkinäisen tyynesti, "että,
jos olisin ollut köyhä mies, niin sinä olisit tässä tapauksessa suonut
minulle omantunnon arvosteluvapautta oikeaan ja väärään nähden. Olisit
silloin myöntänyt, että minulla on velvollisuuksia kansalaisena ja
että sääliväisyys on vain yksi puoli oikeudesta! Sinä olisit katsonut
oikeutetuksi minun käsitykseni, ettei Hurdin teko ollut rikos minua
vastaan, vaan yhteiskuntaa vastaan ja että minun oli kiinnitettävä
enemmän huomiota sen etuun kuin sinun toivomuksiisi. Sinä olisit
sallinut minulle kaiken tämän, jos olisin ollut köyhä kuten Hurd; mutta
koska olen Maxwell Courtin perillinen, koska minulla on _rahaa_, niin
sinä kielsit minulta tämän, ihmisen tavallisimman moraalisen oikeuden.
_Minun_ omatuntoni, _minun_ tunteeni eivät merkinneet sinulle mitään.
Sinun ylpeydelläsi oli tässä yhtä tärkeä sija kuin säälillä, ja
minun oli annettava myöten. Marcella! sinä puhut oikeudesta -- puhut
tasa-arvoisuudesta -- ainoa, jolle et tahdo sitä suoda, on se mies,
jonka kanssa olet luvannut mennä naimisiin."
Ääni viivähti viimeisillä sanoilla, viivähti ja katkesi. Hän kumartui
Marcellan puoleen ja yritti tarttua hänen käteensä. Mutta hän väistyi
syrjään heikosti huudahtaen.
"Oh, jätä minut -- jätä minut! Voinet olla oikeassa. Kai minä olenkin
ollut turhamainen, kohtuuton ja kova. Mutta etkö sitten huomaa -- etkö
ymmärrä -- --? Kun mielipiteitten eriäväisyys tällaisessa asiassa on
niin suuri -- kun se on vetänyt näin syvän juovan välillemme -- mitä
onnea silloin olisi meidän avioliitossa odotettavana? Minun ei olisi
pitänyt koskaan -- ei koskaan antaa sinulle suostumustani. Mutta
_nyt_", hän käänsi verkalleen kasvonsa Aldousiin, "etkö itsekin huomaa?
Nyt minusta on tullut peräti toinen olento. Paljon siitä, mitä minussa
silloin oli, on mennyt menojaan iäksi päiväksi -- ja sen sijasta
polttaa minussa nyt tuli -- joka minua kiduttaa, kannustaa eteenpäin
-- jonka täytyy päästä puhkeamaan. Ajatellessani nyt kaikkea sitä,
mikä minulle oli niin mieluista, kun sinä pyysit minua vaimoksesi --
rikkautta, kauniita vaatteita, jalokiviä, paljon palvelijoita ja valtaa
-- yhteiskunnallista valtaa -- _sitä_ ennen kaikkea -- minua iljettää,
minä voin pahoin. Nyt en voisi hengittää Maxwell Courtin tapaisessa
linnassa. Köyhät ovat nykyisin minun silmissäni ainoat, jotka todella
_elävät_ ja todella _kärsivät_. Minun täytyy elää heidän kanssaan,
tehdä työtä heidän puolestaan ja miettiä, mitä voin tehdä heidän
hyväkseen. Sinun täytyy minusta luopua -- sinun täytyy. Oh! mielelläsi
sen teetkin. Oletpa vielä iloinen ja kiitollinen kun -- kun saat
_tietää minkälainen minä olen._"
Raeburn säpsähti näitä sanoja kuullessaan. Missä nyt oli profetissa?
Valkeana ja läähättävänä makasi hän nojatuolissa kasvot sen selkänojaan
kätkettyinä.
Siinä tuokiossa oli Aldous polvillaan hänen edessään.
"Marcella!" kuiskasi hän tukahtuneella äänellä vetäen tytön
vastahakoista kättä huulilleen. "Sinä ajattelet, että kärsimykset
kuuluvat vain yhdelle ihmisluokalle? Etkö todellakaan aavista, mitä
minulle teet, jos riistät itsesi irti minusta?"
Marcella riuhtaisi nyyhkien kätensä pois.
"Mene! älä tule lähelle", sanoi hän, "siinä on enemmän -- vielä
muutakin."
Aldous nousi.
"Tarkoitat", virkkoi hän muuttuneella äänellä, hetken vaiti oltuaan,
"että välillemme on tullut jokin toinen vaikutus -- jokin toinen mies?"
Marcella oikaisi itsensä pystyyn tuolillaan ja tukahutti itkunsa
kovalla voimainponnistuksella.
"Jospa minulla ei olisi muuta sanomista, kuin että erehdyin itseni
suhteen ja osani suhteen elämässä", alkoi hän viimein tehden
tuontuostakin pitkiä pysähdyksiä. "Minä tein väärin, mutta anna
minulle anteeksi ja anna minulle takaisin vapauteni meidän kummankin
tähden -- sehän on -- sehän on vaikeata -- mutta kuitenkin parempi
kuin tämä! Etkö todellakaan ole käsittänyt, miten asiat ovat olleet?
Melkein heti sen jälkeen kuin -- kuin herra Wharton muutti meille,
rupesin minä katselemaan kaikkia asioita -- en omalta kannaltani --
vaan hänen kannaltaan. En ollut milloinkaan ennen tavannut sellaista
miestä kuin hän -- en ketään, joka olisi minulle osoittanut sellaisia
mahdollisuuksia _omassa itsessäni_ -- joka olisi minulle opettanut
miten elämämme -- ei vain omaisuutemme -- on uhrattava suuren asian
hyväksi -- joka olisi minulle näyttänyt kaikkia nykyajan kysymyksiä
sellaisessa valossa. Minä pidin suhdettamme vain ystävyytenä, mutta
se teki minut kriitilliseksi ja kärsimättömäksi toisten suhteen. Oma
itseni en ollut alusta alkaen. Sitten -- tanssiaisten jälkeen" --
Raeburn kumartui lähemmäs kuullakseen paremmin -- "kun olin tullut
kotiin, kuulin huoneeseeni askeleita -- tiedäthän, että kerrotaan
kaikennäköisiä kummitusjuttuja siitä talonosasta -- ja minä läksin
alakertaan katsomaan. Kenties sydämeni sisimmässä -- oh, en tiedä -- en
tiedä itsekään! -- oli miten oli, hän oli siellä. Me menimme kirjastoon
ja rupesimme juttelemaan. Hän ei tahtonut asettua sinun ja minun väliin
-- mutta hän puhui kaikenmoisia mielettömiä asioita -- ja lopulta --
hän suuteli minua."
Viimeiset sanat lausuttiin vain henkäyksenä. Useasti hän oli mielessään
kuvitellut, mitenkä hän tämän tunnustuksen sulhaselle tekee. Mutta
hän ei milloinkaan ollut uneksinut nöyryytyksentilaansa näin suureksi
-- näin kerrassaan sietämättömäksi. Tähänkö sitten päättyivätkin
kaikki suuret sanat laupeudesta ja säälistä ja sielun ylevyydestä --
tähän juttuun! Ei hän ollut osannut aavistaa, että se häneen itseensä
vaikuttaisi tällä tavalla.
Aldous kohotti hitaasti päätänsä.
"Ja milloin tämä tapahtui?" kysyi hän hetken kuluttua.
"Sanoinhan jo -- tanssiaisyönä -- murhayönä", vastasi Marcella
puistatellen; "me näimme Hurdin kulkevan lehtokujan yli. Aikomukseni
oli kertoa sinulle heti paikalla kaikki."
"Mutta sinä luovuit aikomuksestasi?" kysäisi Raeburn hetken aikaa
turhaan odotettuaan jatkoa.
"Kuinka olisin silloin voinut ajatella omia asioitani?" huudahti tyttö
välähdys entistä uhkamielisyyttä äänessä.
"Taikka minun asioitani?" virkkoi toinen katkerasti.
Marcella ei vastannut.
Aldous nousi ylös ja astui takan luo. Hän oli hyvin kalpea, mutta
silmät kiilsivät kummasti. Kun Marcella viimein nosti päätänsä ja
katsoi häneen, huomasi hän, että hänen tehtävänsä oli suoritettu.
Hänen vihansa -- hänen ylenkatseensa -- siinähän se juuri olikin
se rangaistus, jota hän oli kaiken aikaa odottanut ja päättänyt
rauhallisesti kantaa. Sittenkin häntä nyt pisti nähdä niitä.
"Vai tätäkö sinä olet omallatunnollasi kantanut -- kaikkina noina
viikkoina, -- antaessasi minun kirjoittaa sinulle, niinkuin kirjoitin,
antaessasi minun arvostella itseäsi ja menettelyäsi niin aivan
väärin. Et niin pienintä viittausta antanut minulle; sinä sallit
minun rukoilla, sinä pidit minua siinä uskossa, että ajatuksesi
olivat yksinomaan epäitsekkäät ja puhtaat; sinä lähetit minulle hänen
kirjeensä -- nuo harhaan vievät kirjeet! -- ja kaiken aikaa -- --"
"Mutta aikomukseni oli kertoa sinulle -- alun pitäen oli aikomukseni
kertoa sinulle", huudahti Marcella kiihkeästi. "Minä en olisi koskaan
voinut pitää tuollaista asiaa salassa -- en oman itseni tähdenkään."
"Mutta sittenkin pidit sitä salassa -- niin kauan", sanoi Aldous
kylmästi ja lujasti; "ja minun sieluntuskani noiden viikkojen aikana --
minun rakkauteni sinua kohtaan - minun -- --"
Hän vaikeni kykenemättä enempää puhumaan. Marcella taas oli uudelleen
vaipunut tuoliinsa ruumiillisesti aivan menehtyneenä.
Raeburn astui hänen luokseen ja otti hattunsa.
"Pahoin olet minua kohtaan menetellyt", lausui hän katsoen häneen.
"Rukoilen Jumalaa, ettet itseäsi kohtaan menettelisi vieläkin pahemmin
tulevaisuudessa. Salli minun kirjoittaa sinulle vielä kerran tai
lähettää ystäväni Edward Hallin tapaamaan sinua. Sitten en enää tahdo
sinua vaivata."
Hän odotti, mutta Marcella ei kyennyt vastaamaan. Ruumiillisesti ja
henkisesti kukistuneena hän siinä lepäsi, ja syvästi tämä kuva syöpyi
Aldousin sydämeen. Ei hänellä kumminkaan ollut rahtustakaan halua
anastaa Marcellalta vielä tuo viimeinen kädenpuristus -- viimeinen
suudelma, jota petetty rakkaus niin usein vaatii. Sisäisesti, ilman
sanoja hän jätti hyvästi hänelle. Marcella kuuli hänen astuvan huoneen
poikki, kuuli oven sulkeutuvan.
Hän oli yksinään -- ja vapaa.