Kului lähes kolme viikkoa -- lyhyitä, välähtäviä viikkoja täynnä sekä
ulkonaista että sisäistä levottomuutta.
Rauhantuomarien kuulustelun jälkeen -- jossa Marcella mieliharmikseen
arveli tuomarien ja poliisien menettelyssä huomaavansa silmiinpistävää
vihamielisyyttä syytettyjä kohtaan -- kun Hurd ynnä hänen viisi
rikostoveriansa oli viety vankeuteen oikeuden käsiin jätettäviksi,
Marcella kirjoitti Aldousille kirjeen, joka sulhasta haikeasti loukkasi.
"Älä tule minua tervehtimään kotvaan aikaan", sanottiin kirjeessä.
"Mieleni on tätä nykyä yksinomaan tunteiden vallassa, joita tiedän
sinun pitävän mielettöminä ja väärinä. Mutta minulle ne ovat koko
elämäni, enkä voi kestää, että niitä arvostellaan tai kohdellaan
kylmästi. Kun sinä et ole täällä väittelemässä kanssani, saatan
vilpittömästi uskoa, että sinulla on oikeus katsella tätä asiaa omalta
kannaltasi ja että on minun järjetöntä vaatia sinua minun mielikseni
kokonaan luopumaan siitä, minkä katsot sotivan velvollisuudentuntoasi
vastaan. Mutta älä käy täällä nyt -- älä ennen oikeudenistuntoa.
Käännyn puoleesi, jos arvelen sinun apuasi tarvitsevani. _Tiedän_, että
autat minua, jos voit. Herra Whartonilta saan kaikesta tietoa. Lähetän
mukaan hänen molemmat viimeiset kirjeensä, joista saatat nähdä mitenkä
hän aikoo käyttää hyväkseen muutamain todistajain lausuntoja."
Aldousin vastaus vaati kirjoittajaltaan tuskaisia ponnistuksia.
"Olen tekevä kaikki mitä vallassani on vähentääkseni sinulta näiden
päivien haikeutta. Mutta raskasta on ajatella, että minun läsnäoloni
voi tavalla tai toisella enentää sinun kärsimyksiäsi. Käsitän sen
kumminkin. Yhtä vain sinulta anon -- älä kuvittele juopaa välillämme
suuremmaksi kuin se on. Whartonin molemmat kirjeet ovat antaneet
minulle paljon ajattelemisen aihetta. Jos vain oikeudenkäynnistä käy
ilmi asianhaaroja, jotka sallivat minun vakaumuksestani luopumatta
yhtyä siihen armeliaisuuden ristiretkeen, jonka olet pannut alulle,
on iloni oleva suuri ja minä olen alistuva sinun johdettavaksesi ja
pyytävä sinulta anteeksi, että olen ollut niin hidas sääliin!
"Sinusta varmaankin on mieluista kuulla, että Hallin on jotenkin
samaa mieltä kanssasi siinä, että Westall tapettiin kahakassa ja
että ainakin Hurd olisi armahdettava. Hän aikoi itse tulla siitä
juttelemaan kanssasi, mutta Clarke kieltää häntä nykyisin ryhtymästä
mihinkään, joka saattaa häntä kiihdyttää. Viimeisten kahden viikon
kuluessa hän on ollut hyvin sairas ja kituva, ja kuten tiedät, koetamme
tällaisten kohtausten sattuessa pitää häntä erillään kaikesta, josta
hän mahdollisesti voisi pahastua tai hermostua. Mutta huolenpidostani
huolimatta näkyy tämä juttu sittenkin alinomaa kalvavan hänen mieltänsä.
"... Oi, armaani! On myöhä yö tätä kirjoittaessani, edessäni on
kirjeesi ja aivan lähelläni kuvasi. Päässäni kiertelee niin monta
ajatusta, jotka tahtoisin uskoa sinulle. Aika on tuleva -- sen _täytyy_
tulla -- jolloin saan kaikki sinulle puhua. Siihen asti muistele kesken
kaikkea mielikarvautta ja erimielisyyttä, että rakkauteni sinuun
on päivä päivältä käynyt lujemmaksi siitä lähtien kuin ensi kerran
kohtasin sinut.
"Pysyttelen siis poissa Mellorista vähän aikaa. Vaalini vievät kaiken
aikani tällä viikolla, vaikka vähän ne minua nykyisin liikuttavat.
Koevaalit ovat torstaina ja vaalit maanantaina."
Marcella luki tämän kirjeen niin sekanaisin tuntein, että hän itsekin
oli niistä ymmällä. Eikö hänen elämänsä enää milloinkaan pääse
luonnolliselle tolalleen, eikö hän enää koskaan näe selvää tietä
edessänsä?
Aldous puolestaan, samoellessaan näinä päivinä yksinäisillä
ratsastusretkillään ristiin rastiin seudun tiet ja pyökkimetsät,
seuranaan vain luonto, jolle kaikilla Aldous Raeburnin tapaisilla
luonteilla on hellä ja huomaava silmä, mietiskeli ja pohti lakkaamatta
ajatuksissaan sitä erimielisyyden aihetta, joka oli asettunut Marcellan
ja hänen väliin.
Hän oli mitä huolellisimmin ja tunnollisimmin seurannut murhajutun
käsittelyä oikeudessa. Kahdesti hän sen jälkeen oli käynyt
Widringtonissa puhuttelemassa sitä asianajajaa, joka nyt valmisteli
juttua Whartonille. Herra Burridge, jos kohta olikin vankka radikaali
ja toimi pääasiallisesti omain puoluelaistensa asianajajana, ei
katsonut syytä olevan salata lordi Maxwellin perilliseltä ja
edustajalta omia arvelujaan jutun kohtalosta. Aldous Raeburn oli
yleisesti kunnioitettu henkilö; hänelle saattoi arvelematta uskoa
salassa pidettäviä asioita, ja hän oli ilmeisesti itse kovin
kiinnittynyt tähän asiaan. Näin ollen ei pieni asianajaja lainkaan
epäillyt antaa Westallin isännän tiedoksi, että, joskin Wharton
valmisteli puolustustansa ihmeteltävällä tarmolla ja taidolla, hän,
Burridge, sittenkin älysi, että turhaa työtä tässä tehtiin, että kun
kaikki todistukset oli lopullisesti saatu kootuksi, näytti siltä, kuin
olisi Hurdin asia vain käynyt pahemmaksi, ja että mies-raukan ainoa
pelastuksen mahdollisuus oli se armahdusanomus, jota aiottiin puuhata
hänen hyväkseen -- se kun oli varsin yleinen metsästyslakeja vastaan
tehtyjen rikosten rangaistuksiin nähden.
"Ja joka arvatenkin taas on hengeltään valtiollinen ja tilanomistajille
vihamielinen", mietti Aldous ratsastaessaan jälleen eräänä aamuna
pitkin metsänrintaa. Hän oivalsi täydelleen miten oli käyvä.
Tapahtumain keskustana lähimmässä tulevaisuudessa hän näki vain yhden
hahmon -- ei Marcellan, vaan Whartonin! Wharton johtaa puolustusta,
Wharton hommaa anomusta, Wharton -- Marcellan kautta -- anoo hänen
ja isoisän kannatusta. Wharton niittää vaivoistaan ei vain yleisön
suosiota ja kiitosta, vaan paljon muutakin -- hän saavuttaa Marcellan
kiitollisuuden.
Aldous pysäytti silmänräpäykseksi hevosensa, sillä hän oli saapunut
maantien kulmaukseen, mistä saattoi pyökkipuiden lomitse nähdä
sen aukeaman, jossa hän oli pyytänyt Marcellaa vaimokseen. Kalpea
helmikuun-aurinko valaisi alastomia, harmaita puunrunkoja, etäällä
siintäviä autioita, lehdettömiä metsiköitä ja kalkkilakeuden valkeita
ja punertavia vivahduksia. Kaukaa pelloilta kajahteli työn kalkutusta,
läheisillä puun oksilla pyrähteli talvilintuja. Yhdellä iskulla tämä
paikka vyörähytti miehen mieleen kaikki ne mietiskelyt, jotka viime
aikoina olivat hänen rauhaansa jäytäneet. Hänen synkkä tuulensa loihti
hänelle esiin hänen oman minuutensa, miehen, joka ei missään -- ei
filosofiassa, ei politiikassa, ei yleisessä suosiossa -- pystynyt
etenemään keskitietä kauemmas, jota tämän maailman Wharton-tyyppi
alituiseen nujertaa. Wharton! Hän tunsi hänet -- oli päässyt hänestä
perille jo ammoin sitten -- ja näki taas uudelleen hänen vehkeensä.
Filosofisesta mielialastaan huolimatta ei Raeburn voinut pidättää
katkeraa ja halveksuvaa ilmettä kasvoiltaan, joihin vielä syöpyi
toinenkin piirre -- nöyryytetyn rakastajan loukatuista tunteista
lähtenyt. Täällä hän Marcellan karkoittamana, tuolla Wharton --
joka oli anastanut hänen ajatuksensa ja myötätuntonsa -- uutterasti
lujentamassa yhdyssidettä heidän välillään.
"Se on _katkaistava_!" saneli Raeburn itselleen äkillisessä tarmon
puuskauksessa. "Sen ainakin olen vaativa ja -- ajava perille."
Mutta ei vielä, nyt ei muuta kuin kärsivällisyyttä, hienotunteisuutta
ja varovaisuutta. Syvään hengähtäen hän ojentautui suoraksi ja kannusti
ratsuaan.
* * * * *
Se tunteiden ristiriitaisuus, jonka Disleyn metsässä tapahtuneet
rikokset aiheuttivat hänessä, kävi hänelle päivä päivältä yhä
sietämättömämmäksi. Moraaliset arvelut jo yksistään olivat tarpeeksi
lannistavat. Nämä murhat olivat nostattaneet pystyyn kaikki hänen
siveelliset ja inhimilliset tunteensa, ja lakkaamatta, niin työn
pyörteessä kuin levon tyvennössä, ne olivat hänen kintereillään
kuin mitkäkin raivottaret. Hallinin huomautus, että "riistansuojelu
aiheuttaa rikoksia", ei jättänyt häntä rauhaan. Järki asettui
vastustelevalle kannalle ja hylkäsi tämän väitteen, mutta tunteiden
ääni soimasi. Kaiken miehuudenikänsä häntä oli painostanut kiusallinen
tuntoisuus siitä, että hän oli suuremmassa määrässä kuin muut
vastuunalainen lähimmäistensä kohtalosta. Siksipä hän ei nyt saanutkaan
mielestään karkoitetuksi Westallin väkivaltaisen surman kangistamia
kasvoja eikä kammottavaa kuolontuskaa nuoren Dynesin silmissä, ja
raskaana painoi häntä taas hänen paljon vaativa asemansa tilanhaltiana.
Mutta -- sitä jo Marcellakin oli saanut kokea -- hän piti tarkkaa
rajaa siinä, mitä tämä hirvittävä tapahtuma vaikutti hänen
omaan, yksityiseen elämäänsä ja toimintaansa ja mikä sen suhde
oli asiain julkiseen järjestykseen. Että murhatut metsänvartiat
olivat olleet hänen palveluksessaan, ei rahtustakaan muuttanut
hänen käsitystapaansa rikoksesta sinänsä. Jos asianhaarat olisivat
sallineet hänen rehellisellä vakaumuksella pitää Hurdia syyttömänä,
ei mitkään vaikutteet, ei tilanhaltian kostonhalu eikä sekään,
että hän oli murhattujen työnantaja, olisi pystyneet hänen
toimiansa ehkäisemään. Mutta taas toiselta puolen, ollen lujasti
vakuutettu, että tämä miestappo oli ollut paljon tahallisempi ja
vähemmän puolustusta ansaitseva kuin useat muut, hän olisi pitänyt
siveellisenä raukkamaisuutena antaa omien epäilystensä ja arvelujensa
riistansuojelun oikeutukseen nähden sekaantua hänen velvollisuuksiinsa
oikeutta ja yhteiskuntaa kohtaan.
Voi! olipa hänen tässä uhrattava jotain muutakin, joka oli hänelle
sanomattoman paljon kalliimpaa kuin omat epäilykset ja arvelut.
Hallinin mielestä, joka piti silmällä tätä ystävänsä päivittäin
uudistuvaa kamppailua, ei Aldous -- sieluntuskistaan huolimatta --
ollut milloinkaan ennen pysynyt luonteelleen niin uskollisena kuin
tällä ajalla. Kaikki hänen ominaisuutensa paljastuivat näkösälle;
henkinen ylevyys ja arvokkuus, joka oli koko hänen käytöksensä
pohjasävynä, ynnä personallinen nöyrämielisyys ja sen taustana,
luoden leimansa kaikkeen, valpasta arvostelukykyä, joustavuutta,
ennakkoluuloja ja katsantotapoja, joista häntä tuskin saattoi moittia,
ne kun perinnäisinä ja tottumuksen voimasta olivat niin juurtajaksain
syöpyneet hänen vereensä ja lihaansa. Ja vielä enemmänkin: eikö
hänen sielullisen tilansa vasituinen selitys ollut siinä, että vahva
yksilöluonne hitaasti, mutta vastustamattomasti nousi kapinoimaan
intohimoa vastaan, joka oli sitä hetken aikaa polkenut? Tämä oli
Hallinin ajatus.
* * * * *
Sillä välin kuin Aldous ja Wharton heittäytyivät viimeisten
vaalivalmistusten levottomaan pyörteeseen, kykenemättä uhraamaan
tuskin yhtä pikaista ajatusta mihinkään muuhun kuin politiikan
temmellykseen, oleskeli Marcella Hurdin ahtaassa tuvassa alituisessa
tunteiden kuohunnassa, liikkuen sairasvuoteelta toiselle, ja joka
tuskanvaikerrus, joka hänen kurjain hoidettaviensa huulilta vääntyi,
löysi kivistävää vastakaikua hänen omassa sydämessään.
Kun saatiin kuulla, että häät juhlineen, joista odotettiin talven
huvien loistokohtaa, oli siirretty kuusi viikkoa eteenpäin --
pääsiäiseen -- herätti se arvostelevaa kummeksimista niin hyvin kylässä
kuin kreivikunnassa. Ja kun syykin saatiin tietää -- että Disleyn
murha oli käynyt niin kovin neiti Boycen sydämelle, ettei hän sietänyt
ajatella hääpukua eikä hääkaakkua, ennenkuin juttu oli päättynyt
ja mies joko teloitettu tai armahdettu -- ei Marcellan menettelyä
paljon kukaan hyväksynyt. Enimmät hänen seurapiirinsä tutuista --
vaikk'eivät lausuneetkaan ajatuksiansa niin peittelemättä kuin neiti
Raeburn -- pitivät sitä vain tekosyynä, jolla hän pyrki vetämään
huomiota puoleensa ja esiintuomaan vihamielisiä mielipiteitään nykyisiä
yhteiskunta-oloja vastaan. Mitä taas tuli Mellorin kyläläisiin,
niin tuo kaikille englantilaisille syntyperäinen vastenmielisyys
tarpeettomiin tunteenpurkauksiin saattoi heitä Marcellan päätöksestä
vain juoruamaan ja pilaa laskemaan.
"Ei se mahda paljonkaan piitata herra Raeburnista, sen sanon", puheli
vanha Patton vaimolleen ja parille toiselle kylänvaimolle istuessaan
avonaisella ovella sauvansa varassa. "Vielä tuo on mitä rakkautta. Hän
ei tahdo maistaa suitsia ennenkuin pakko tulee. Jäykkäniskainen kapine
se on, se neiti Boyce."
"Minä tässä niin olen odottanut ja odottanut", huoahti hänen vaimonsa,
"mutta eipä vaan kuulu mitään siitä oljenpalmikoimisesta, josta hän on
puhunut. Ei niin mitään. Sanovat, että koko puuha kuivuu tyhjiin."
"Niinpä tekee, ei hän nyt muuta jouda kuin hoitamaan Minta Hurdia",
virkkoi toinen naisista, "sanovat, ettei Ann Mullins katsele häntä
hyvällä silmällä. Kun neiti on siellä, ei uskalla kukaan suutaan avata.
Vaikea se olo on ilmankin, kun sattuu semmoinen onnettomuus tulemaan,
kuka sitä lisäksi huolisi noin hienoa neitiä kintereilleen kaikeksi
päivää, aina sille on oltava nöyrä ja kohtelias."
Eräänä iltana hämärissä Marcella tapasi Hurdilta palatessaan vanhan
rouva Jellisonin, joka oli iltapuolta viettänyt tyttärensä luona ja oli
nyt kotimatkalla.
Tähän saakka Marcella oli pysytellyt loitolla Isabella Westallista ja
tämän sukulaisista, pääasiallisesti siitä syystä, että hän oli pelännyt
saattavansa jotenkin loukata heitä. Charlie Dynesin äitiä hän oli
käynyt katsomassa, mutta metsänvartian vaimolle hän vain Mary Hardenin
kautta oli lähettänyt osanottavaisen tervehdyksen.
Rouva Jellison vilkaisi Marcellaan syrjästä, kun tämä saavutti hänet.
"Noh, meneehän se hiljakseen", vastasi hän Marcellan ystävälliseen
tiedusteluun. "Niin kauan kuin hoitaja Ellen ja minä olemme häntä
vahtimassa kuin mitkäkin kissat, ei hän tee itselleen pahaa. En vaan
olisi voinut Isabellasta uskoa, että hän kävisi niin huonoksi. Sinä
ensimäisenä päivänä" -- eriskummaisille, uneksiville kasvoille lensi
pilvi -- "ei, sitä ensimäistä päivää en tahdo enää ajatella, ei siitä
mitään apua ole", lisäsi hän päättävästi, "mutta hän kävi vallan
rauhalliseksi sitten kuin Westallin ruumis oli tuotu kotiin ja hän oli
saatu pestyksi ja kauniisti arkkuun pannuksi. Pitkä mies hän oli siinä
maatessaan. Searle, joka kirstun teki, ei sanonut tehneensä niin pitkää
siitä päivin kuin vanha Harry Flood, se kyläseppä, kuoli viisitoista
vuotta sitten. Arkun tarpeessa se Jim Hurdkin nyt olisi, jos vaan
nyrkkisillä olisi oltu. Mutta kukapa se pyssyä tiesi pelätä."
"Miksei hän jättänyt Hurdia rauhaan", virkkoi Marcella surullisesti,
"ja vetänyt häntä oikeuteen seuraavana päivänä? Tuollaista kauheata
tapahtuu aina, kun käydään ihmisten kimppuun silloin kun veret on
kuohuksissa."
"Vielä mitä", intti rouva Jellison vastaan, "hänelle maksettiin siitä
ja hänellä oli laki puolellansa. Mitenkä hänen laitansa on?" lisäsi hän
alentaen ääntänsä ja viitaten sormellaan Hurdin mökkiin.
"Hän on hyvin sairas", vastasi Marcella hiukan tylysti. "Tohtori Clarke
on määrännyt hänet pysymään vuoteessa, mutta tietysti hän ei siihen
suostu."
"Torstainahan hän joutuu oikeuden eteen?" kysäisi rouva Jellison.
"Torstaina."
"Ja herra Wharton käy häntä puolustamaan. Olipahan herra Wharton vaikka
kuinka viisas mies -- sanovat että hän voi kuulla ruohonkin kasvavan,
niin viisas hän on -- Jim Hurdia ei hän sentään saa pelastetuksi. Ei
kylässäkään kukaan sitä usko. Kyllä hän tuomitaan. Totta toisen kerran,
kyllähän tuomitaan. Vielä tänä iltapuolella sanoin minä Isabellalle --
älä sinä pelkää -- hirsipuuhun hän joutuu."
Marcella oikaisihe inhon puistuttamana.
"Lieventääkö se tyttärenne surua, että hän tietää toiselta vaimolta
sydämen murtuvan? Ettekö luule, että hän voisi saada rahtusen
lohdutusta, jos hän koettaisi antaa anteeksi tuolle viheliäiselle
raukalle. Muistakoon, että hänen miehensä alituiseen härsytteli häntä,
ja että Hurdin rangaistus ja perheen kurjuus, jos kohta henki säästyy,
on sittenkin kylliksi suuri!"
"Ei, Jumala paratkoon", puheli rouva Jellison rauhallisesti. "Ei
Isabella huoli anteeksi antaa. Pastorikin on ollut puhuttelemassa
häntä, mutta ei Isabella sitä lajia ole, ei maar olekaan. Luulenpa
aivan varmaan, että hän joutuu taas entiselleen, kun Hurd saadaan pois
tieltä. Ihanhan hän vimmastuu, kun vain ajattelee, että Wharton ehkä
voi saada hänelle armahdusta. _Minä_ puolestani en kanna erikoista
vihaa Jim Hurdille. Haastakoon Isabella vaikka kasvonsa mustiksi, minun
luokseni hänen nyt on muutettava Johnnien kanssa, ei siinä mikään
auta. Omaan asuntoonsa hän ei voi jäädä, sillä se tarvitaan uudelle
metsänvartialle. Lordi Maxwell antaa hänelle hyvän eläkkeen, niinpä
tekee, ja on luvannut vielä Johnniestakin pitää huolta. Ja onhan
minulla hiukan ansiota, nähkääs neiti -- kyllä meitä vetelee!"
Vanhus katsahti ylös ja nyökkäsi päällään, omituinen välähdys
vihertävissä silmissään.
Marcella ei huolinut ottaa häneltä jäähyväisiä, vaan kiiruhti sanaakaan
sanomatta eteenpäin. Mutta rouva Jellison pidätti häntä.
"Miten käy oljenpalmikoimisen, neiti?" kysyi hän viekkaasti.
"Minun on ollut pakko heittää se sikseen joksikin ajaksi", vastasi
Marcella kylmästi ja pyrkien erilleen vaimosta. "Minulla on nykyisin
yllin kyllin tekemistä, ja lady Winterbourne on ollut poissa, mutta
kyllä siihen tietysti jälleen ryhdytään."
Hän astui nopeasti eteenpäin, ja rouva Jellison astua lyykytti jäljestä
virnistellen tuontuostakin itsekseen, nähdessään tuon suoran ja pitkän
tytönvartalon kuvastuvan punaista iltataivasta vasten.
"Huomenna menen kaupunkiin", tuumaili hän, "juttelemaan Jimmy Gedgen
kanssa; sen ei ainakaan tarvitse pelätä leivättömäksi jäävänsä; niitä
hupsuja, jotka ovat antaneet neiti Boycen narrata itseään ja kehaisseet
saavansa suuria palkkoja. Sanoinhan minä heille monta kertaa, että
sinä päivänä kun he saavat palkkansa, syön minä esiliinani suuhuni.
Hienoista neideistä minä viis välitän -- papeista vielä vähemmän --
varsinkin kun he sotkeutuvat toisten asioihin ja rupeavat saarnaamaan,
että pitää anteeksi antaa, vaikka on saanut nokalleen. Mitäs tuo sorea
neito saa aikaan, vaikka hän aina pistää nenänsä kaikkeen? Paljonkos
hän meistä enää piittaa, kun on saanut rikkaan miehen? Tänään täällä,
huomenna tuolla -- kyllä minä sen lajin tunnen. Jim Gedgeen voi
kumminkin luottaa. Kuusineljättä vuotta hän on jo puodissaan istunut ja
siinä hän kaiketi istuu, kunnes hänelle tulee meno taivaaseen. Vanha
itara petkuttaja ja nylkyri hän kyllä on, mutta siinä hän on saatavilla
kun tarvitaan."
* * * * *
Marcella riensi kotiin, hän odotti Whartonilta kirjettä, jo kolmatta
yhden viikon sisässä. He eivät olleet nähneet toisiaan siitä aamusta
lähtien, jona Wharton oli pysäyttänyt Aldousin ja hänet Mellorin
ajotiellä, ja hänestä oli selvää, että nuori tilan, omistaja koetti
karttaa yhtymistä yhtä huolellisesti kuin hän itse Otettuaan Hurdin
asian ajaakseen Wharton oli melkein joka päivä, suunnattomasta
työtaakastaan huolimatta, ennättänyt lähettää Marcellalle pienellä
tasaisella käsialallaan tiheään kirjoitettuja arkkeja, joissa hän
pettymättömällä tarkkanäköisyydellä lakimiehen kannalta, yksityiskohtia
myöten, selvitteli ja arvosteli, millä kannalla Jim Hurdin asiat olivat.
Kirjeet alkoivat "Arvoisa neiti" ja päättyivät "Kunnioittaen" minkä
Marcella luki yhtä huolellisesti kuin muunkin. Selaillessaan näitä
lehtisiä käsissään Marcella useinkin kyseli itseltään eikö ollutkin
tuo kohtaus vanhassa kirjastossa ollut vain pelkkä aistimien harhakuva
ja onko todellakin se mies, joka kirjoittaa hänelle nämä viralliset
kirjeet ilman pienintäkään kosketusta tai viittausta olleeseen, sama,
joka nurjilla sanoillaan ja teoillaan oli polttanut hänen elämäänsä
poistamattoman muiston. Joka uuden kirjeen hän avasi sykkivin sydämin,
vaikka näennäisesti tyynenä, joka kerran hän saattoi ylpeänä ojentaa
sen äidilleen ikäänkuin todisteeksi siitä, ettei hänellä ollut mitään
salattavaa, epäilkööt muut mitä tahtoivat. Wharton ilmeisesti teki
voitavansa palauttaakseen entiselleen sitä puhdasta toveruussuhdetta
yhteisiin aatteisiin ja pyrintöihin nähden, jonka Marcella arveli
vallinneen heidän välillään ennen. Toisen raju väkivaltaisuus ja hänen
oma heikkoutensa olivat raastaneet sen tomuun ja tuhonneet sen. Hän ei
voinut Whartonia nähdä eikä puhutella, ennenkuin se oli entisellään.
Nämä kirjeet sittenkin sapettivat häntä. Niiden kirjoittaja näkyi
otaksuvan että tällainen juttu voi kuin voikin tapahtua, ilman että
siitä sen enempää puhutaan. Vähänpä hän tunteekin Marcella Boycea ja
mitä hänen mielessään liikkuu!
Marcella oli tuntikausia istunut rouva Hurdin vieressä pikku
Willie sylissään. Äiti, joka ennenkin oli ollut vähäverinen ja
heikkorintainen, oli jo päiväkausia ollut vuoteessa, ja hänen siinä
maatessaan puoleksi tiedottomana loi säikähtynyt mielikuvitus hänen
eteensä mitä kauhistuttavimpia näkyjä -- Jim yksinään autiossa
vankikopissaan -- Jim hirsilavalla valkea huivi silmillä -- Jim
vankilan ruumisarkussa -- ja näistä unista hän heräsi kovalla
parahduksella, vaipuakseen taas takaisin horrostilaansa.
Minta Hurdin rakkaus onnettomaan mieheensä oli ollut ylen äidillistä
laatua, sen perustana kun oli rajaton säälintunne. Siinä oli niinikään
sielun salaista ylpeyttä, sielun, joka ollen elämässään nöyrä ja
vaatimaton, tässä tunsi olevansa toisen yksinäisen kaivattuna ja
tarpeellisena tukena ja elähyttävänä voimana. Ja nyt ei hänen
huolenpitoansa ja lohdutustansa enää tarvittaisi! Siinä hänen on
viruttava sairasvuoteella kuin pölkky ja odotettava milloin naapurit
tulevat sisään ja sanovat: "Nyt se on tehty -- häneltä on niskat
väännetty nurin -- he ovat haudanneet hänet." -- Tällaista kohtaloa hän
ei ollut voinut itselleen kuvitella silloinkaan, kun tulevaisuus oli
hänelle häämöttänyt kaikkein kolkoimmissa väreissä.
Kahdesti hän jo oli käynyt Jimiä vankilassa tapaamassa, ja hänelle
oli annettu lupa tulla uudelleen siellä käymään maanantaina ennen
oikeudenkäynnin alkua -- niin oli neiti Boyce sanonut. -- Ja sitten jos
hän tuomitaan syylliseksi, saa hän vielä ottaa jäähyväiset häneltä.
Alituiseen hän ikävöi nähdä miestänsä. Mutta vankilassa, Jimin luona
ollessa, ympäristö herpaisi häntä. Kummastakin tuntui, kuin olisivat he
takertuneet suuren, taukoamatta eteenpäin kiitävän koneen rattaisiin,
joiden liikkeet täyttivät heidät selittämättömällä kauhulla. Hurd
puheli vavahtavalla, katkonaisella äänellä asioista, jotka eivät olleet
minkäänlaisessa yhteydessä hänen mielentilansa kanssa, ja puhkesi
aika-ajoin, hurja välke silmissään, syytöksiin Westallia vastaan tämän
raakuudesta ja sorronhalusta. Hän pyysi vaimoa palauttamaan neiti
Boycelle tältä lainatut kirjat, mutta kun häneltä kysyttiin, halusiko
hän tavata Marcellaa, säpsähti hän ja vastasi kieltävästi. Herra
Wharton ponnistelee ihmeteltävästi hänen puolestaan, mutta älköön Minta
mitään siihen perustako, että hänet muka vapautetaan. Eikä hän ollut
oikein selvillä, halusiko itsekään sitä.
Kerran Minta otti Willien mukaansa isää tervehtimään; lapsi oli
matkalla nääntymyksestä heittää henkensä, eikä isä tahtonut kuulla
puhuttavan toisesta retkestä vankilaan, vaikka Marcella tiesi, että
hän ikävöi poikaa joka hetki. Mintan erotessa Hurd tuskin salli hänen
suudella itseään, hän istui tuolillaan suuri pää punakkaan käsien yli
kumartuneena ja tuijotti eteensä tylsällä ilmeellä. Westallin nimi
tempasi hänet aina hereille. Viha oli vielä elossa. _Minta_ taas oli
tuskasta menehtyä, kun puhe kääntyi tälle alalle. Hänessä eivät veri-
ja väkivallantyöt kyenneet nostattamaan tuota kiinteätä uteliaisuutta,
joka on muutoin niin kuvaava piirre melkein kaikissa kansanihmisissä.
Kun hänelle sanottiin, että oli aika lähteä, ja kun raskas ovi oli
kiertynyt lukkoon hänen jäljestänsä, riensi vaimo poloinen, vartioita
ja aution vankilan äänettömyyttä kammoksuen tiehensä, minkä jalat
kannattivat, voihkien Jimin puolesta, jonka täytyi jäädä sisäpuolelle.
Hänestä tuntui melkein siltä, kuin pyrkisi tuon kauhistavan Oikeuden
raskas käsi täällä häneenkin tarttumaan, ja vasta päästyänsä ulkoilmaan
ja nähdessään odottavan Ann Mullinsin tuimat kasvot, sai hän helpommin
hengitetyksi.
Willien voimat vähenivät nopeasti. Viikon -- korkeintaan kaksi --
arveli tohtori hänen enää kestävän. Kurjan pieneksi huventuneena
hän lepäsi tyynyllä Marcellan sylissä läähättäen ja tuijotellen
ihmeellisillä, sinisillä silmillään, mutta alati kärsivällisenä, alati
ponnistellen "kiitosta", kun Marcella syötteli hänelle hedelmiä, joita
hänelle päivittäin lähetettiin Maxwell Courtista. Hän kuuli ja ymmärsi
kaikki, mitä isästä sanottiin; mutta se ei näyttänyt häntä vaivaavan.
Äitiä tämä kuolevan pojan näennäinen välinpitämättömyys melkein
loukkasi, eikä hän yleensä pystynyt hänestä paljon huolehtimaan. Mintan
lempeän, tuntehikkaan, mutta syvällisyyttä puuttuvan luonteen oli
repivä levottomuus miehen kohtalosta tylsyttänyt muille suruille.
Istuttuaan kaiken iltaa rouva Hurdin tuvassa Marcella nyt halukkaasti
ahmi sisäänsä helmikuun-illan suloista ja virkistävää ilmaa. Keväinen
tunnelma -- pitenevä päivä, pensasaidasta pilkistävät keltamot,
paisuvat umput kyläpuutarhojen syreenipuissa -- se kaikki herätti
tahtomattakin hänessä henkiin nuoruuden mielihyvää, tuota mielihyvää,
joka jo yksin ruumiillisenakin tunteena on niin valtava. Mutta
kasvoilla lepäsi vielä sama vihainen ilme, joka rouva Jellisonin
puhuessa oli niihin kohonnut. Ja vielä muutakin -- ne olivat
silminnähtävästi muuttuneet viimeisten viikkojen kuluessa, "elämä"
oli painanut niihin leimansa. Hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen,
mutta vanhempi -- _naisellisempi_. Marcella oli sukeltanut todellisen
elämän syvyyksiin ja siinä löytänyt sitä kumousta ja myrskyä, jota
hänenlaisensa luonteet kaipaavat. Hän oli elänyt köyhien kanssa
heidän tukehuttavissa asunnoissaan, oli nähnyt heidän lakkaamattoman
kamppailunsa leipäpalasta, vaatteista ja rahtusesta ruumiillista
mukavuutta; tähän kamppailuun, joka jo sinänsä on kyllin raskas, hän
oli nähnyt niin repiviä sieluntuskia liittyvän, että ruumiillinen
kurjuus tuntui tässä raa'an mielivaltaiselta ja ajattelemattoman
julmalta Luonnon -- tai Jumalan puolelta.
Aldousia hän ei tahtonut juuri yhtään ajatella -- vaikka _täytyi_
sitäkin tehdä ennen pitkää. Hän ja hänen omaisensa elelivät päivät
pääksytysten ylellisyydessä. Marcella puolestaan ei voinut irtaantua
siitä suunnattomasta säälistä, joka oli vallannut koko hänen
olemuksensa; hänestä tuntui, kuin kulkisi hän kantaen Lazarusta
sylissään kaiken päivää. Ja Aldous pysyttelihe loitolla. Aldous ei
tahtonut häntä auttaa -- ei ainakaan niinkuin Marcella olisi vaatinut
-- lieventämään tätä viheliäisyyttä -- sitomaan näitä haavoja.
Sydämessään hän soimasi kiivaasti sulhastaan. Marcellalla oli rikos
tunnollaan, joka oli tunnustettava -- mutta sittenkin hän tunsi
ylemmyytensä Aldousiin nähden. Hyljätköön Aldous hänet, jos haluttaa --
sittenhän he ovat kuitit, iäksi kuitit.
Tultuaan Mellorin valtaovelle hän näki oven edessä pienet,
kaksipyöräiset rattaat, ja William piteli ohjaksista ponya.
Vieraat eivät tätä nykyä olleet harvinaisia Mellorissa, ja Marcella
mietti paikalla pakoa. Mutta kun hän kääntyi eräälle syrjäovelle, nosti
William lakkia hänelle.
"Herra Wharton on odottamassa, tahtoo tavata neitiä."
Marcella teki äkkiseisahduksen.
"Missä rouva Boyce on, William?"
"Vierashuoneessa neiti."
Hän astui tyynesti sisään. Wharton seisoi takan luona juttelemassa,
rouva Boyce kuunteli hänen puhettaan tuo puolittain vihamielinen ilme
kasvoillaan, jonka Marcella niin hyvin tunsi.
Nähdessään Marcellan astuvan sisään astui Wharton häntä vastaan
kohteliaasti kumartaen ja alkoi sitten paikalla selitellä asiaansa
kuten kiireellisissä toimissa oleva ihminen, jolla ei ole aikaa hukata.
"Koska aivan odottamatta sain parisen tuntia vapaa-aikaa, arvelin
parhaaksi tulla kertomaan teille, millä kannalla asiat nykyisin ovat.
Tiedättehän, että juttu otetaan esille oikeudessa ensi torstaina?"
Marcella vastasi myöntävästi. Hän meni istumaan vanhaan, takan vieressä
olevaan sohvaan ja laski valkoiset kätensä helmaansa. Whartonin silmät
välähtivät silmänräpäyksen verran, kun hän katsoi häneen -- mutta se
olikin ainoa näkyvä mielenliikutuksen osoite.
"Tahtoisin teitä valmistaa siihen", lausui hän vakavasti, "ettei
minulla ole vähäistäkään toivetta saada James Hurdia vapautetuksi.
Teen voitavani, mutta tuomio julistetaan varmasti murhan nojalla,
ja pelkäänpä, että tuomari on oleva hyvin ankara tässä tapauksessa.
Mahdollisesti voimme ajatella armahdusta, mutta sekin näyttää minusta
vähän uskottavalta, sillä mikäli minä olen kuullut, tulee tuomari
arvatenkin käyttämään vaikutusvaltaansa meitä vastaan. Yleinen syyttäjä
on koonnut hyvin langettavia todistuksia Hurdia vastaan -- ensiksi
hänen pitkällinen yhteistoimintansa salametsästäjien kanssa, vaikka
olikin Raeburnien puolelta saanut ystävyyttä osakseen -- sitten hänen
useasti uusiutunut uhkauksensa 'passittaa' Westall, jos hän käy heidän
kimppuunsa, ja sen semmoista. Hänen oma kertomuksensa on tykkänään
todistamatta, ja Dynesin todistus on aivan päinvastainen."
Selvästi ja perusteellisesti hän edelleen selvitteli naisille näitä
kohtia; sitten hän tuokioksi vaikeni.
"Näin ollen", jatkoi hän, -- "kysytään mitä on tehtävä? Meidän
on saatava anomus toimeen. Oman puolueeni miehiltä minä tietysti
kyllä saan apua, mutta meidän on saatava nimikirjoituksia kaikista
puolueista. Ellemme saa ainakin joitakin vanhoillisten johtomiehiä
mukaan, on kaikki ponnisteleminen hyödytöntä. Toisin sanoen --
luuletteko voivanne taivuttaa herra Raeburnin ja lordi Maxwellin
allekirjoittamaan?"
Rouva Boycen silmä vartioi häntä. Marcella istui kalpeana ja
kivettyneenä.
"Minä koetan", sai hän viimein sanotuksi.
"Siinä tapauksessa", Wharton otti hansikkaansa, "on vielä hiukkasen
toivoa. Te olette ainoa, joka voitte tässä jotain aikaansaada. Jos
lordi Maxwell ja herra Raeburn allekirjoittavat, niin toiset kyllä
seuraavat jäljestä. Heidän nimilleen -- ottaen huomioon tämän jutun
yhteydessä olevat asianhaarat -- tullaan panemaan erikoista painoa. Tai
oikeammin -- anomuksen kohtalo on tykkänään siinä, allekirjoittavatko
he vai ei. No niin, jätän sen siis teidän toimeksenne. Tuomion
langettua ei ole hetkeäkään hukattavana. Mitä puolustukseen tulee, teen
tietysti voitavani oikeudessa estääkseni kuolemantuomiota."
"Minä tulen sinne", keskeytti Marcella.
Wharton säpsähti. Niin rouva Boycekin, mutta uskollisena itselleen hän
ei lausunut mitään huomautusta.
"No niin", jatkoi Wharton tuokion kuluttua, "siinä tapauksessa ei
sitten mitään enää tällä haavaa. Miten on vaimon laita?"
Marcella vastasi, ja he vaihtoivat vielä keskenään joitakin muodollisia
kysymyksiä ja vastauksia.
"Entä vaalinne?" kysyi rouva Boyce, joka yhä tarkasteli vierastansa
vihamielisellä katseella, kun tämä tuli häneltä jäähyväisiä ottamaan.
"Huomenna", vastasi hän tehden pienen maltittoman liikkeen käsillään.
"Olipa tulos mikä hyvänsä, niin silloin olen ainakin siitä kiusasta
vapaa. Nyt on minun jouduttava takaisin Widringtoniin ja annettava
ponylleni vauhtia. Hyvästi, neiti Boyce."
Marcella astui verkalleen ylös portaita. Äsken eletty kohtaus tuntui
hänestä epätodenmukaiselta ja mahdottomalta, mutta sittenkin värisi
vielä koko ruumis. Hän vavahti, kun ulko-ovi kolahtaen lyötiin kiinni.
Hänestä tuntui hirvittävän tyhjältä, yksinäiseltä. Mutta siinä samassa
hän jo kaikella kiivaalla tarmollaan pyöritteli mielessään kysymystä:
"Voinko saada Aldousin taipumaan?"