Marcella makasi Mellorin vierashuoneen sohvalla. Uutimet oli juuri
laskettu alas, mutta hän oli kieltänyt Williamia tuomasta lamppuja
sisään ennenkuin soitetaan. Takkavalkeankin valo oli hänestä
sietämätön. Silmät ummessa hän siinä lepäsi ruumiillisesti ja
sielullisesti aivan hervottomana. Lepoa hän ei kuitenkaan näyttänyt
nauttivan, pienikin kolina talossa pani hänet säpsähtämään ja
kuuntelemaan. Aamupuolen hän oli viettänyt Hurdin mökissä hoidellen
rouva Hurdia ja pikku poikaa. Minta, ennenkin heikko ja kulunut, oli
nyt säikähdyksestä ja levottomuudesta käynyt niin kurjaksi, ettei
voinut vuodettansa jättää, ja Willie huononi päivä päivältä, vaikka
hän itsepintaisesti tahtoi liikkua ympäri puettuna kuten ennenkin ja
tietää kaikki, mikä koski isää. Liikkuminen tuotti tuolle raihnaiselle
ruumiille uskomattomia pakotuksia, ja isä näytti alati olevan lapsen
ikävöivässä mielessä, mutta pieni sankari kärsi kaikki, mykkänä ja
valittamatta.
Se onnettomuus, joka näitä kurjia oli kohdannut, piti Marcellaakin
kuumeen tapaisessa kidutuksessa. Voimat ja mieli olivat peräti
murtuneet. Vielä toinen uneton yö, täynnä jos jonkinlaisia kauhunkuvia,
heikensi hänen jo ennaltaan ristiriitaisten tunteiden ja oman itsensä
halveksimisen painostuksesta raukaistua itsehillitsemiskykyänsä. Siinä
nyt odotellessaan kuulevansa Aldous Raeburnin soittamista ja askeleita,
hän ei itsekään voinut päästä selville, oliko hänen oltava äkäinen
siitä että Aldous tulee niin myöhään, vai onneton siitä, että hän tulee
yhtään. Siitä hän kyllä oli selvillä, että heillä oli keskenään pitkä
tilinteko suoritettavana. Raskaana painoi häpeäntunne hänen sydäntään
ja omaatuntoaan, tapahtumaa kirjastossa hän arveli neitseellisessä
mielessään poistumattomaksi täpläksi kunnialleen -- heikkoudeksi ja
petokseksi samalla haavaa. Mutta hän ei tahtonut ajatella sitä, eikä
sovitella tekojansa sen mukaan. Kärsimättömänä hän työnsi tyköään
moraaliset väittelyt. Saisihan Aldous aikanaan sen, mikä hänelle on
tuleva -- saisi valita, tahtooko ensinkään naida Marcellan tapaisen
tytön.
Tämän ohessa Raeburnin käsityskanta murhasta tuskastutti häntä ja oli
viedä häneltä kaiken maltin. Vaikka tuntui se toiselta puolen hänestä
ikäänkuin huojennukseltakin, kun sai suuttua häneen -- kun oli olemassa
loukkaantumisen ja moitteen syitä. Sen lisäksi häntä ihmetytti se
lempeä järkähtämättömyys, joka ilmeni sulhasen sanoissa ja käytöksessä
hänen puolustaessaan eriävää kantaansa. Se oli Marcellalle aivan uutta.
Uhmansekaisella mielihyvällä hän antautui taisteluun sitä vastaan. Oli
ikäänkuin hän sillä olisi löytänyt puolustusta itselleen -- ikäänkuin
Aldous olisi joutunut samalle asteelle kuin hänkin ja palkinnut pahaa
pahalla.
Ovi aukeni. Jopa viimeinkin! Hän ponnahti pystyyn. Mutta William se
vain olikin, joka toi sisään iltapostin. Häntä seurasi rouva Boyce. Hän
loi tyttäreen tutkivan katseen, kyseli, oliko hänen päänkivistyksensä
parempi ja istahti sitten ompeluksineen hänen viereensä. Näinä
kahtena päivänä hän oli ollut harvinaisen ystävällinen Marcellalle.
Pienet hellyydenosoitukset, joilla naiset tavallisesti ilmaisevat
osanottoansa, olivat hänelle tuiki vieraita. Hemmottelemaan tai
hyväilemään hän ei pystynyt. Mutta siitä pitäin kun Marcella tänä
aamuna palasi kylältä kotiin kalpeana, kuoppasilmäisenä hahmona, oli
äitikin ryhtynyt valtaansa käyttämään. Hän ei sallinut tytön enää
lähteä ulos, vaan laitteli hänet sohvalle lepäämään ja antoi hänelle
hajusuolaa päänkivistyksen poistamiseksi. Ei Marcella jaksanut
vastustella. Aldousille oli annettava sana, sen hän vain oli määrännyt,
että hän saapuisi Melloriin niin pian kuin laillinen ruumiinkatselmus
oli lopussa, jotta Marcella saisi kuulla juryn päätöksen. Jury oli
istunut kaiken päivää, ja tuomio odotettiin illalla langetettavaksi.
Marcella silmäili kirjeitään, kunnes sattui käteen eräs, sisältävä
lontoolaisen kauppahuoneen lähettämiä kangasmalleja. Hän työnsi sen
kiivaalla liikkeellä nopeasti syrjään ja nousi istualleen.
"Äiti! minulla on sinulle jotain sanottavaa."
"Mitä sitten, tyttöseni."
"Äiti, häät täytyy siirtää! -- ne täytyy! -- pari viikkoa. Minä olen
miettinyt sitä tässä maatessani. Kuinka minä _voisin_? -- näethän
itsekin, ettei se käy. Tuo onneton vaimo luottaa tykkänään minuun.
Kuinka voin uhrata aikani vaatteille ja ompelijattarille? Minusta
tuntuu, kuin en voisi ajatella mitään muuta -- en mitään muuta koko
maailmassa -- kuin häntä ja hänen lapsiaan."
Hän sai vaivoin puhutuksi. Ääni oli kova ja pingottunut. "Oikeus istuu
kenties juuri sinä viikkona -- ehkäpä vielä samana päivänäkin, kun
meitä vihitään."
Hän vaikeni ja lennätti äitiin melkein uhkaavan katseen. Rouva Boyce
ei osoittanut vähintäkään hämmästyksen merkkiä. Hän laski levollisesti
työnsä helmaansa.
"Jo minä olen odottanutkin, että sinulla olisi sellaisia tuumia",
virkkoi hän hetken kuluttua. "Enkä voi käsittää, että se sinun
kannaltasi katsottuna olisi järjetöntäkään. Mutta ymmärtänethän, että
ani harva arvostelee asiaa sinun kannaltasi. Aldous Raeburn kyllä --
sinähän sen parhaiten osaat päättää. Mutta hänen omaisensa saattavat
olla toista mieltä, ja isä pitää sinua -- --"
"Hulluna", oli hän sanoa, mutta totuttuun tapaansa hän valitsi
maltillisemman sanan ja sanoi "narrimaisena". Marcellan himmeät
silmät leimahtivat uhmaavasti. "Sitä ei voi auttaa. En voi tehdä
sitä. Ilmoitan sen heti Aldousille. Häät pitää siirtää kuukaudeksi.
Ja vaikeata se on silloinkin", lisäsi hän ja väristys puistutti hänen
jäseniään.
Rouva Boycen hartiat liikahtivat melkein huomaamattomasti, eikä hän
voinut olla tulevaa vävypoikaansa säälimättä. Sitten hän sanoi kuivasti
-- --:
"Mietihän kumminkin ensin, onko mielestäsi oikein tehty Raeburnia
kohtaan, että sallit tällaisen seikan kumota hänen toiveitaan ja
suunnittelujaan. Hänen on, luullakseni, oltava Lontoossa parlamentin
avajaisissa kuuden viikon kuluttua."
Marcella ei vastannut. Kädet ristissä polvilla hän istui syviin
mietelmiin vaipuneena. Häiksi määrättyyn päivään -- entisen sopimuksen
mukaan -- oli enää vain kolme viikkoa ja kolme päivää. Lyhyt
kuherruskuukautensa heidän oli määrä viettää Pohjois-Englannissa
eräässä kuuluisassa linnassa, jonka heille oli tarjonnut käytettäväksi
muuan Aldousin serkku äidin puolelta, hänellä kun oli linnoja
enemmän kuin tarvitsi. Sieltä oli aikomus lähteä Lontooseen
parlamentinavajaisiksi. Kaupunkitaloa sisustettiin suurella kiireellä.
Marcella itse oli tuskin ensinkään siihen puuttunut viime aikoina,
vaan jättänyt sen tykkänään neiti Raeburnin tehtäväksi, joka tosin
oli kiukustunut morsiamen välinpitämättömyydestä, mutta joka sentään
mielellään valikoi uutimet ja seinäpaperit.
"Kahdeksan viikon kuluttua on kuolemantuomio pantu täytäntöön", mietti
äiti mielessään istuessaan ääneti hänkin. Rouva Boyce oli jo hankkinut
itselleen tietoja kaikista murhaan kuuluvista asianhaaroista, ja
hän oli vakuutettu siitä, että Marcella oli antautunut toivottomaan
kamppailuun Hurdin elämän puolesta. Mutta tytär -- niin tuittupäisesti
ja kiihkoisesti kuin hän käyttäytyikin -- osoitti tällä menettelyllä
sielunjaloutta, jolle äiti ei voinut olla antamatta hiljaista
tunnustusta ja joka sai hänet unohtamaan ivallisen puhetapansa ja
kohtelemaan Marcellaa lempeämmin.
Melkeinpä tämä sama ajatus -- vaikka hirvittävän kauhunkuvan muodossa,
jossa ajatukset eivät uskaltaneet viipyä -- välähti Marcellankin
aivoissa, ja siihen liittyi vielä toinenkin ajatus, joka jäi
aavistamatta itse teräväsilmäiseltä rouva Boyceltakin. "Kun minä kerron
hänelle sen -- hän arvatenkaan -- ei tahdo mennä naimisiin kanssani --
ja kerrottava se tietysti on."
Ei kumminkaan vielä -- ei mitenkään vielä. Vaistomaisesti hän tunsi,
että hänen nyt näiden seuraa vain viikkojen kuluessa oli säilytettävä
entinen arvokkuutensa Aldousin silmissä, ettei hän saanut antaa tälle
mitään halveksumisen syytä. Jos hän nyt tällaisena aikana takertuu
omiin synteihinsä, on hän laiskan ja tekopyhän uskovaisen kaltainen,
joka voihkailee sielunsa pelastuksesta, sen sijaan että pitäisi huolta
vaimonsa ja lapsensa ruumiillisista tarpeista.
Valtaovella soitettiin. Marcella nousi pystyyn käsi sohvannojalla.
Surkuteltavalta ja pateettiselta hän näytti seisoessaan siinä pitkänä,
hentona, mustapukuisena.
Kun Aldous astui sisään, olivat Marcellan kasvot yhtenä ainoana
tuskaisena kysymyksenä. Aldous astui hänen luokseen ja tarttui hänen
käteensä.
"Westallin jutussa kuuluu päätös: tahallinen murha Hurdin puolelta.
Mitä tulee Charlie Dynes raukkaan, siirrettiin päätöksenantaminen
ensi istuntoon. Todistuksia on kumminkin kertynyt siksi paljon, että
ruumiit voidaan haudata. Tänä iltana kerrottiin, että muuan mies
tuota salametsästäjä-joukkiota on esiintynyt ilmiantajana ja poliisi
vakuuttaa korjaavansa talteen kahden tai kolmen päivän kuluttua koko
parven."
Marcella vetäytyi hänestä pois ja vaipui uudelleen sohvan nurkkaan.
Varjostaen kädellään silmiään hän teki voitavansa ollakseen tyyni ja
asiallinen.
"Kuulusteltiinko Hurdia itseään?"
"Kuulusteltiin. Hän kertoi samaa, mitä oli sinulle ja vaimolleenkin
puhunut. Mutta oikeus? --"
"Ei uskonut häntä."
"Ei. Oli olemassa niin painavia todistuksia häntä vastaan. Hänen omasta
kertomuksestaan käy ilmi, että hän oli ollut ulkona metsästyksen
tarkoituksessa, että hän oli johtanut Oxford-joukkuetta, että hän oli
ollut pyssyllä asestettuna ja että Westall oli ollut aseeton. Hän
myönsi myöskin, että Westall oli ensin kehottanut häntä antamaan pois
äsken korjaamansa fasaanit sekä pyssyn. Hän kielsi. Silloin hän sanoi
Westallin rynnänneen hänen päällensä ja hän laukaisi. Dick Patton
ja jotkut muut todistivat, että hän jo kuukausmääriä oli uhkaillut
Westallia."
"Katalat pelkurit!" huusi Marcella nyyhkyttäen ja molemmat kädet
nyrkissä.
Rouva Boycesta näytti, että Aldousin kalpeille, surun kalvamille
kasvoille lennähti hetkeksi harmistunut ilme. Hän jatkoi lujalla
äänellä:
"Ja Brown, isännöitsijämme, todisti, että hän lokakuusta asti oli ollut
työssä meillä. Siinä punnittiin mielestäni tunnollisesti myötä ja
vastaan, ja puoli seitsemän ajoissa annettiin päätös."
"Vietiinkö hänet takaisin vankilaan?"
"Tietysti. Torstaina hänet asetetaan rauhantuomarien tutkittavaksi."
"Joista sinä olet yksi?"
Tytön äänensävy oli selittämätön. Aldous säpsähti. Rouva Boyce punastui
suuttumuksesta, ja tukahuttaen halunsa sekaantua keskusteluun hän
alkoi panna kokoon työvehkeensä jättääkseen kihlatut kahden. Hetkisen
arveltuaan Aldous virkkoi:
"Erehdyt, ei yksikään rauhantuomari käsittele asiaa, jossa hän
on personallisesti osallinen. Minä en tule ensinkään puuttumaan
oikeudenkäyntiin. Isoisän on tietysti tehtävä kanne."
"Mutta se on kumminkin oikeus, jossa istuu pelkkiä tilanomistajia",
huudahti Marcella, "miehiä, jotka tuomitsevat hänet jo vain senkin
vuoksi, että hän on salametsästäjä."
Seurasi äänettömyys, jonka aikana rouva Boyce lähti huoneesta. Sitten
Aldous sanoi verkalleen:
"Arvostelet meitä väärin, luullakseni, ainakin muutamia meistä.
Tiedäthän sitäpaitsi, että rauhantuomarien tehtävänä on vain alustavan
tutkimuksen suorittaminen, ennenkuin juttu lähetetään oikeuteen.
Asiasta toiseen" -- ääni muuttui äkkiä -- "kuulin illalla, että Harry
Wharton ryhtyy Hurdin asianajajaksi."
"Niin", vastasi Marcella uhmaavasti. "Onko sinulla mitään sitä vastaan?
Vai kenties et soisi Hurdille mitään puolustusta?"
"Marcella!"
Äänensävy oli sellainen, että se vihlaisi tytönkin katkeroitunutta
sydäntä. Näin syvästi ei Marcella vielä koskaan ollut häntä loukannut,
ja ensi hetkessä Aldous oli jo vähällä päästää suuttumuksensa
valloilleen. Sydämeen kertynyt suru ja mielikarvaus oli puhjeta
kiivauteen, joka kerrassaan olisi pyyhkäissyt pois miehen tavanmukaisen
maltin ja tyynimielisyyden. Mutta kun hän katsahti Marcellaan, pisti
hänen silmäänsä, kuinka kalpea ja kurja hän oli. Hän ei voinut
läksyttää häntä! Mutta Raeburn älysi samassa, että nyt heille
kummallekin olisi asiain molemminpuolinen selvitteleminen parasta.
Olihan heidän keskinäinen suhteensa jo useampia viikkoja ollut kiero.
Päätökset kypsyivät hänessä hitaasti ja epäröivinä, mutta nyt hänelle
yhdellä iskulla kävi selväksi, että tässä oli pysty pantava eteen.
Kuultuaan huudahduksen Marcellan ensi ajatus oli pyytää anteeksi.
Mutta sitten takertuivat sanat hänen kurkkuunsa. Hänkin oivalsi, että
voimainmittelemisen hetki nyt oli käsissä. Ellei hän voinut mitään
vaikuttaa sulhaseensa tässä asiassa -- vaikka se oli niin päivänselvä
ja koski niin läheltä hänen sydäntään -- miten sitten käy avioliitossa,
missä hän alun pitäen oli otaksunut itseään johtavaksi pääksi? Mikä
hänessä oli parasta ja mikä hänessä oli huonointa, varustautui
taisteluun.
Kun hän ei mitään puhunut, katsahti Raeburn ylös.
"Minä odotan", virkkoi hän matalalla äänellä.
"Mitä sitten?"
"Että sinä peruuttaisit sanasi."
Marcella näki, että hän oli kipeästi loukkaantunut, näki niinikään,
että heidän keskinäiseen suhteeseensa oli jotain uutta tulemassa --
sulhasen puolelta ylpeätä itsepuolustusta, jota tyttö ei ennen ollut
koskaan huomannut. Hänen oma ylpeytensä nousi paikalla kapinaan.
"Ei minun olisi tullut juuri niin sanoa", alkoi hän mielenliikutuksesta
melkein tukahtuneella äänellä ja koettaen ulkonaisesti toki pysyä
tyynenä, jottei Aldousin silmissä näyttäisi oikulliselta lapselta,
"sen myönnän. Mutta minulle on selvinnyt, alusta alkaen, että -- että"
-- ääni sai vauhtia, hän otti äkkiä pöydältä kirjan ja käänteli sitä
rauhattomana kädessään -- "sinä et koskaan ole pystynyt tätä asiaa
puolueettomasti arvostelemaan. Sinä olet arvostellut tätä rikosta
tilanhaltian kannalta; sinä et ole koskaan myöntänyt, että tässä oli
kiihotusta mukana; sinä et tunne sääliä -- --"
Raeburnilta pääsi kärsimätön huudahdus.
"Tiedätkö missä olin, ennenkuin läksin ruumiinkatselmukseen?"
"En", kuului Marcellan uhmaava vastaus. Hän oli äreä Aldousin
keskeytyksestä ja oli päättänyt pysyä järkähtämättömästi omalla
kannallaan.
"Olin rouva Westallin luona. Harden ja minä menimme häntä katsomaan.
Hän on kova, umpimielinen nainen. Kylässä hän nähtävästi ei ole
suosittu, eikä kukaan pistäy hänen luonaan. Hän" -- Raeburn epäröi
-- "hän odottaa piakkoin lasta. Säikähdys ja kiihtymys ovat niin
tärisyttäneet hänen mielentilansa, että Clarke pelkää hänen järkensä
pimittyvän. Puhumattomana ja kuivin silmin hän istui takan ääressä,
mutta silmissä oli kiiluva katse, joka ei tiedä hyvää. Lähetimme sinne
sairaanhoitajan, joka auttaa rouva Jellisonia pitämään häntä silmällä.
Pojastaan hän ei näytä lainkaan huolivan. Yhdellä kädeniskulla on tältä
naiselta riistetty kaikki, mikä hänelle elämässä oli rakkainta. Miksi?
Siksi että mies, joka ei mitenkään ollut puutteessa, jolla oli ystäviä
ja työtä, suvaitsee toimia lainvastaisesti ja tyydyttää himoa, josta
hän sinulle ja vaimolleen oli luvannut luopua, ja että hän samalla
haavaa saisi tyydyttää petomaista vihaansa miestä kohtaan, joka ei
tehnyt muuta kuin puolusti isäntänsä omaisuutta. Etkö _sinä_ tunne
sääliä rouva Westallia tai hänen lastansa kohtaan?"
Hän puheli niin tyynesti kuin taisi vedoten tytön järkeen ja
siveellisiin tunteisiin, mutta pohjalla värähti syvä tunteiden kuohu.
"Kyllä minä olen pahoillani hänen puolestaan!" huudahti Marcella
kiihkeästi. "Mutta mitenkä saattaa sortajaa ja kaikkea sitä kohtaan,
mikä on hänen kanssaan yhteydessä tuntea samaa myötätuntoa kuin uhria
kohtaan?"
Aldous ravisti paheksuen päätänsä, mutta Marcella puhui edelleen.
"_Sinä_ tiedät -- eilenhän minä sinulle juttelin -- kuinka Westall
näiden _iljettävien_ metsästyslakien turvassa teki jo Hurdin nuorena
ollessa elämän raskaaksi hänelle -- kuinka hän mennä vuonna oli
uudelleen ruvennut häntä vainoomaan. Tuonoin me kiistelimme jotenkin
samanlaatuisesta tapauksesta -- tuosta Irlannin murhasta. Minä suututin
sinua, kun en, kuten sinä, tahtonut tuomita noita miehiä, jotka
pensasaidan takaa olivat ampuneet isäntänsä kuoliaaksi. Sinä väitit,
että murhattu oli koettanut tehdä velvollisuutensa alustalaisiaan
kohtaan ja että murha oli raaka ja aiheeton. Mutta minä ajattelin
_järjestelmää_ -- niitä _muistoja_, joita murhaajain mielessä oli
mahtanut liikkua. Siinä _oli_ puolustuksia kylliksi -- hän kärsi isänsä
puolesta -- sitä murhaa minä en voi tuomita kuten muita veritöitä.
Niin, jos Venäjän tsaari räjähytetään ilmaan, vaaditaanko silloin,
että vain hänen vaimoansa ja lapsiansa ajatellaan? Ei, silloin minä
ajattelen sortovaltaa ja kapinaa; minä rukoilisin, niin, rukoilisin,
että minullakin olisi rohkeutta tehdä, mitä he tekivät! Olen kaiketi
mielestäsi hillitön ja hullu. Kenties olenkin. Minä olen sellaiseksi
luotu. Ja sellainen minä aina tulen olemaankin!"
Hän linkosi sanansa Aldousille kiihtymyksestä vavisten. Tämän kylmä,
läpitunkeva katse ja luja käytös, johon Marcella ei ollut tottunut,
veivät hänet tykkänään pois suunniltaan.
"Oliko tässä tapauksessa mitään sortoa?" kysäisi toinen levollisesti.
"Siitä olen yhtä mieltä kanssasi, että murhia on monenlaisia.
Mutta mikäli minä olen sinua ymmärtänyt, et pidä tätä murhana etkä
hyökkäyksenä, vaan hätäpuolustuksena. Sitä ainakin Hurd väittää."
Marcella epäröi ja hämmentyi.
"Minä tiedän", vakuutteli hän, "minä tiedän. Minä uskon sen. Mutta
vaikkapa Hurd olisikin ensin hyökännyt Westallin päälle, minusta hänen
syyllisyyttänsä lieventää sittenkin tämä järjestelmä ja Westallin
vihamielisyys."
Raeburn pudisti uudelleen päätänsä. "Onko mies ammuttava kuin koira
syystä, että hän on tuima ja vallanhimoinen ja käyttää kiukkuista
kieltä?"
Seurasi äänettömyys. Marcella kannusti itseään ajattelemalla tuota
viallista pikku miestä vankikopissaan, miestä, jota viheliäisen,
tyydyttämättömän elämän jälkeen nyt odotti väkivaltainen kuolema, jolla
yhteiskunta aikoi päästä hänestä -- ajatteli vaimoa, jolta sydän oli
murtuva, ja pientä poikaa, joka lain nimessä iäksi erotetaan isästään.
Lopuksi hän puhkesi puhumaan paksulla, epäselvällä äänellä:
"Minusta on niin kauheata, etten voi luottaa sinuun -- etten saa sinua
tuntemaan samalla tapaa kuin itsekin tunnen. Ja kun minä piakkoin
välttämättä tarvitsen apuasi, kun sinun avustasi saattaa kaikki riippua
-- niin lieneekin tarpeetonta sitä pyytää sinulta."
Aldous säpsähti, kumartui eteenpäin ja vallaten Marcellan molemmat
kädet -- hänen kuumat, vapisevat kätensä -- suuteli hän niitä
intohimoisen hellästi.
"Mitä se apu mahtaa olla, jota minä en voi sinulle antaa? Se ajatus
olisi vaikea kestää!"
Marcella vastasi hänen kysymykseensä toisella:
"Sanohan, miten luulet käyvän? Miten luulet sen päättyvän?"
"Minä vain pahoitan mieltäsi, armas", vastasi Raeburn allapäin.
"Et, sano vain. Sinä pidät häntä syyllisenä. Luulet, että hänet
tuomitaan."
"En näe muuta mahdollisuutta, ellei tuoda esiin joitakin uusia
todistuksia Hurdin hyväksi", vastasi Raeburn vastahakoisesti.
"No niin; hänet tuomitaan niinmuodoin kuolemaan. Mutta minä tiedän
-- tuo asianajaja Widringtonissa kertoi minulle -- että -- että --
jos tuomion langettua -- jotkut vaikutusvaltaiset henkilöt -- joiden
sana painaa paljon -- jos lordi Maxwell ja sinä yhtyisitte siihen
liikkeeseen, jonka tarkoituksena on pelastaa hänet -- --. Sillä
sellainen liike pannaan varmasti toimeen -- radikaalit ryhtyvät
toimeen. Tahdotko tehdä sen -- tahdotko luvata nyt -- minun tähteni?"
Aldous oli ääneti.
Marcella katsoi häneen hehkuva rukous silmissään. Hän tunsi mahtinsa ja
päätti koettaa sitä.
"Jos tämä mies joutuu hirtettäväksi", pyyteli hän, "painaa se elämääni
jäljen, jota ei mikään voi ikinä poistaa. Minusta tuntuu, kuin olisin
tavallani vastuunalainen hänen kohtalostaan. Minä olen nuhteleva
itseäni siitä, että jollen olisi niin yksinomaan ajatellut omia
itsekkäitä puuhiani -- häitä -- oljenpalmikoimista -- niin olisin
älynnyt, mitä oli tekeillä. Minä olisin voinut pelastaa nämä poloiset,
jotka ovat olleet ystäviäni -- totisia ystäviäni -- tästä surkeudesta."
Hän vapautti kätensä ja vaipui takaisin sohvan kulmaukseen painaen
nenäliinansa silmilleen.
"Olisitpa sinä nähnyt tuon kurjan vaimon tänä aamuna", kuiskasi hän
tukahtuneella äänellä. "'Oi, neiti', puheli hän, 'jos hänet katsotaan
syylliseksi, eihän ne sentään voi hirttää häntä -- vaivaista Jim
raukkaani, jolla ei koskaan ole ollut samaa elämässä kuin muilla
ihmisillä. Voi, rukoillaan oikein hartaasti. Minä tiedän, että on
paljon ihmisiä, jotka tahtovat auttaa häntä. Hullu hän oli silloin
kun sen teki. Hän ei ole ollut entisessä ramussaan viime talvesta
alkaen, kun me kaikki kärsimme nälkää, ja hän oli aivan järkensä
menettää, kun oli niin huolissaan minusta ja lapsista. Pyytäähän neiti
herra Raeburnia puhumaan hänen puolestaan? -- ja lordi Maxwellia?
Se oli heidän riistansa. Minä tiedän, että se oli heidän riistansa.
Mutta kyllä he antavat anteeksi. He ovat niin mahtavaa väkeä -- ja
niin rikkaita -- ja me -- me olemme aina olleet ahdingossa. Voi,
mitä kaikkea me olemme saaneet kokea, vaikk'ei kukaan tiedä! Eikö
neiti usko, että he voivat hankkia armoa hänelle? Voi, minä menen
_rukoilemaan_ heitä!'"
Hän lakkasi puhumasta kykenemättä enää hallitsemaan ääntänsä. Aldous
kumartui hänen puoleensa ja suuteli häntä otsalle. Kummankin valtasi
tällä hetkellä juhlallinen tunnelma. Viimein Aldous virkkoi lujalla,
vaikka liikutetulla äänellä:
"Sen ainakin lupaan, etten arvostele mitään ennakolta. Sitten
vasta kun on kaikki saatu selville, tahdon muodostaa mielipiteeni.
Mutta -- tahtoisin sinulle huomauttaa -- jos armonanomus pannaan
liikkeelle tämän miehen hyväksi, ei minun ole helpompi sitä kannattaa
silti, että se oli _minun_ omaisuuteni -- minun metsästysalueeni,
joka rikoksentekijää houkutteli. Minun käsittääkseni on tämä asia
käsiteltävä kokonaan yleiseltä näkökannalta. Omat tunnonvaivani, omat
yksityiset tunteeni eivät saa tässä tapauksessa ohjata toimintaani.
Lienenkö kenties itsekin jonkin verran syypää niihin olosuhteisiin
ja asianhaaroihin, jotka antavat aihetta tämäntapaisiin tekoihin, on
kysymys, joka alati kalvaa mieltäni. Tämä pulmallinen kysymys on jo
ennenkin tuottanut minulle monta haikeata hetkeä. Nyt se on ruvennut
painostamaan -- kiduttamaan. Isoisääni en muista milloinkaan ennen
nähneeni niin kiihdyksissä ja pahastuneena. Mutta hän on vanhan koulun
miehiä ja noudattaa vanhoja esikuvia. Minä puolestani, jos tila kerran
joutuu minun käsiini, käyn muuttamaan koko järjestelmän; en tahdo ottaa
vastuulleni niin monen ihmiselämän kärsimisiä ja haaksirikkoutumisia
kuin tässä -- --"
Ääni katkesi.
"Mutta", jatkoi hän edelleen lujalla äänellä, "soisin sinun tietävän,
että tämäntapaiset vaikutteet eivät tule johtamaan minua _tätä_
tapausta arvostellessani. Ensinnäkään ei kuolemantuomio sinänsä
ole minulle vastenmielinen. Enpä usko, että sen poistaminen olisi
oikeudenmukaista. Sinä puolestasi näyt olevan sitä mieltä, että
murhaaja on armahdettava silloin kun voimme syyllä häntä sääliä. Minä
taas uskon, että jos murhaaja näkisi asiat oikeassa valossa, niin
hän itse _vaatisi_ omaa kuolemaansa pitäen sitä ainoana sovituksen
mahdollisuutena. Asian ydinkohta on niinmuodoin siinä: -- oliko teko
murha vai ei? Englannin rikoslaki ei ole täydellinen murhaan nähden,
mutta minusta se on oikeudenmukainen ja sitä ohjaa -- --"
"Niin sinä juttelet ikäänkuin ei maailmassa olisi mitään sellaisia
asioita kuin laupeutta ja sääliä", keskeytti Marcella rajusti,
"ikäänkuin eivät lainlaatijat ja toimeenpanijat olisi juuri samaa lihaa
ja verta kuin lainrikkojat".
Aldous näytti huolestuneelta.
"Niin kyllä, mutta _laki_ on yläpuolella lakeja ja lainlaatijoita",
vastasi hän matalalla äänellä; "ja meidän rotumme ja aikamme laki --
velvollisuudentunne -- olipa se vaikka kuinka puutteellinen, on pyhä,
ei siitä syystä, että se ulkoapäin on meille säädetty, vaan koska
sen perustana on ollut oman elämämme paras osa, koska -- luodessamme
katsauksen sen kehitykseen -- näemme siinä parhaan todisteen siitä,
että meissä asuu ja toimii jumalallinen voima."
Hän puheli ensin ikäänkuin itsekseen, Marcellaan katsomatta, mutta
sitten hän kääntyi hänen puoleensa, silmissä vetoava katse, niinkuin
rukoillen toiselta myötätuntoa, ymmärtämystä, keskinäistä kunnioitusta
-- mielipiteiden eriäväisyydestä huolimatta. Tämä katse sekä lupasi
että rukoili.
Ani harvoin ja vain välillisesti Aldous tätä ennen oli Marcellalle
jutellut uskonnollisista tai filosofisista mietelmistään. Nuoren tytön
ajatukset olivat nykyisin varsin haluttomat liikkumaan tällaisissa
asioissa, ja Aldous puolestaan oli kaiken elinaikansa ollut niin
vaitelias omiin tunteisiinsa nähden, että hänestä tuntui vaikealta
purkaa niitä edes Marcellalle. Siksipä tämä äkillinen vilkahdus
salattuun kammioon kiinnitti hetkiseksi Marcellan tarkkaavaisuutta,
kuten ainakin äkillinen yllätys.
Mutta siinä samassa jo vihastuksen kuohaus pyyhkäisi tiehensä tämän
tunnelman. Kaikki, mitä Aldous sanoi, saattoi kyllä olla ihanteellista
ja pohjaltaan tottakin -- _mutta_ -- sykähtävän elämän punainen veri
puuttui joka sanasta. Kuinka Aldous _nyt_ pystyy sitä sanomaan? Kuinka
hän tässä saattaa tehdä päätelmiä -- kuinka punnita näitä kysymyksiä
eetillisellä vaa'alla, kun _vaimo_ on menettämäisillään miehensä,
_lapset_ isänsä? Entä eetillinen vaaka itse -- eikö se kallistu puoleen
ja toiseen, aina sen mukaan minkälainen käsi on sitä pitelemässä --
salametsästäjän vai tilanhaltian, rikkaan vai köyhän?
Mutta hän oli liian hervoton jaksaakseen edelleen kiistellä. Kumpikin
tunsi, että taistelu oli uudistettava. Mutta Marcella vakuutteli
itselleen, että kunhan herra Wharton puuttuu asiaan, niin kyllä silloin
koko juttu kääntyy toiselle tolalle. Ja hän tiesi, että hänen oma
asemansa Aldousiin nähden oli vahva.
Sitten Aldousin viimeinkin oli lupa kääntää kaikki huomionsa Marcellaan
ja hänen terveydentilaansa, joka häntä suuresti huolestutti. Ei hän
ollut koskaan voinut kuvitella mielessään, että tuollainen voimakas
ja terve olento niin vähässä ajassa voisi käydä noin viheliäiseksi.
Marcella salli vastustelematta hänen säälitellä, rukoilla ja neuvoa
itseään ja viimein hän hyväkseen käyttäen Aldousin huolestunutta
mielentilaa pyysi häiden lykkäystä.
Syyksi hän esitti samoja esteitä kuin äidilleenkin "Kuinka pystyisin
nyt ajattelemaan tuollaisia asioita?" hän viittasi tutisevalla
kädellään pöydälle kasattuihin mallitilkkuihin -- "tämä tuska ja
kuolema silmäini edessä?"
Aldousille se oli kova isku, ja paljon käytöllistäkin hankaluutta oli
siitä koituva. Mutta hänen tunne-elämänsä oli pohjaltaan yhtä hieno ja
herkkä kuin konsanaan Marcellan, ja niinpä hän heikon vastustelemisen
jälkeen mukautui morsiamensa tahtoon ja suostui siirtämään häät kuusi
viikkoa eteenpäin eli pääsiäiseen. Tyttö tiesi, että hänen olisi ollut
oltava tästä hyvin kiitollinen hänelle, mutta jokin -- mikä salainen
ajatus lie ollut -- pidätti sanat hänen huulillaan.
"Nyt siis kotiin", sanoi Aldous nousten ja väkinäisesti myhäillen.
"Minun on selitettävä asia Neta tädille niin hyvin kuin käy laatuun ja
ryhdyttävä sitten tarpeellisten muutosten järjestämiseen. Lupaathan
_koettaa_ ajatella jotain muuta nyt? Tässä olen tuonut sinulle kirjan,
jota toivoakseni hiukan lueskelet."
Marcella salli hänen helliä ja vaalia itseään. Ollessaan juuri lähdössä
Aldous kysäisi:
"Oletko lainkaan tavannut herra Whartonia tämän tapauksen jälkeen?"
Hänen käytöksessään ei ollut mitään erikoista. Mutta Marcella tunsi
näyttävänsä syylliseltä, ja hän oli hyvillään siitä, että huoneessa
vallitseva hämärä suojeli häntä.
"En ole nähnyt häntä sen jälkeen kuin satuimme yhteen maantiellä.
Puhuttelin eilen sitä asianajajaa, jonka toimena on valmistaa juttu
hänen käsiteltäväkseen. Hän tuli Widringtonista tapaamaan rouva Hurdia
ja minua. Minä en ollut aikonut Whartonia pyytää, mutta olimme sitä
mieltä, että Hurdille olisi edullisinta saada hänet, jos hän vain ottaa
sen tehdäkseen."
"Sitä mieltä olen minäkin", virkkoi Aldous miettiväisenä. "Enpä usko,
että hän on paljonkaan toiminut lakialalla sen koommin kuin hän otti
tutkintonsa, mutta se johtuu epäilemättä siitä, että sanomalehtityö ja
politiikka ovat niin yksinomaan vallanneet hänen harrastuksensa. Kykyä
hänellä on tarpeeksi ja kyllä hän innolla ja tarmolla ajaa tätä asiaa.
Luullakseni ei olisi voitu parempaa asianajajaa saada Hurdille."
Marcella ei vastannut. Hän tunsi, että Aldous oli jalomielinen, mutta
se jätti hänet kylmäksi, koskemattomaksi.
Aldous astui hänen luokseen ja kumartui hänen puoleensa.
"Hyvää yötä -- hyvää yötä -- väsynyt lapsi -- oma armaani. Kun tänä
aamuna näin sinut rouva Hurdin mökissä, muistuivat mieleeni nämä sanat:
'Antakaa ja teille pitää takaisin annettaman!' Ja sillä hetkellä annoin
itselleni lupauksen pyhittää sinulle mikä minussa parasta on!"
Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, upotti Marcella kasvonsa
tyynyyn ja vuodatti siinä pimeässä elämänsä katkerimmat kyyneleet --
kyyneleet, jotka muuttivat hänen nuoruutensa -- jotka vihkivät hänen
traagillisen elämän toimintaan.
Hän oli vielä sohvalla itkemässä, kun hän kuuli ovea hiljakseen
avattavan. Hän karkasi pystyyn ja pyyhki silmiänsä, mutta sisään
liukuva pieni olento ei ollut säikähdystä herättävä. Se oli Mary
Harden, joka kävi istumaan hänen viereensä.
"Tiesin, että olisit haikealla mielellä. Niin minäkin -- tahdon itkeä
kanssasi. Palaan juuri kylästä, olen käynyt katsomassa heitä kaikkia --
ja nyt tulin kertomaan sinulle."
"Mitä sanoi rouva Hurd -- kuullessaan päätöksestä?" sai Marcella
nyyhkytyksiltään kysytyksi.
"Hän oli siihen valmistautunut. Charlie sanoi hänelle tänään
iltapuolella sen jälkeen kuin sinä olit lähtenyt, että niin
arvattavasti tulee käymään."
Seurasi lyhyt äänettömyys.
"Pian kai saan kuulla", puhui Marcella viimein, kylmähkö sävy
äänessään, "mitä herra Wharton tuumii tehdä hänen puolustuksekseen.
Luultavasti hän aikoo esiintyä rauhantuomarien edessä."
"Kaiketi; mutta Charlie arvelee, että puolustus supistuu hyvin vähiin.
Oikeudenistuntoon on enää vain kaksi viikkoa aikaa. Siihen ei ole
pitkältä. Mutta nyt kun se salametsästäjä on ilmoittanut toverinsa,
sanotaan, että asia on jo aivan selvä. Päälle päätteeksi on poliiseilla
niin paljon todistuksia, ettei tuomion päätöksestä voi olla mitään
epäilystä. Marcella!"
"Niin."
Ellei huoneessa olisi ollut niin pimeätä, olisi Marcella huomannut,
kuinka aralta Mary näytti.
"Marcella, minulla olisi sinulle Charlielta jotain sanottavaa. Hän
pyytää, ettet -- ettet antaisi rouva Hurdille liian paljon toiveita.
Itse hän arvelee, ettei ole enää mitään toivoa, ja hänestä on väärin
uskotella muuta rouva Hurdille."
"Tekin olette samanlaisia kuin kaikki muut", huusi Marcella uudelleen
kiukustuen, "vaaditteko tekin silmän silmästä ja hampaan hampaasta?"
Mary odotti tuokion.
"Charlien sydän on murtumaisillaan", lausui hän viimein; "mutta hän
pitää sitä murhana ja katsoo, että Hurd on ansainnut rangaistuksensa,
niin -- vieläpä että hänen tyytyväisellä mielellä olisi sovitettava
rikoksensa. Hän uskoo, että se on Jumalan tahto, ja olenpa kuullut
hänen sanovan, että hänestä nähden saisi vaikka julkiset mestaukset
jälleen joutua käytäntöön -- jos vain ankaraa järjestystä noudatetaan
-- jotta emme kykenisi ummistamaan silmiämme Jumalan oikeudelle ja
Jumalan rangaistuksille -- jota aina koetamme välttää."
Marcellaa puistatti. Hän nousi seisaalleen ja survaisi Maryn käden
luotaan.
"Tervehdä veljeäsi minulta, Mary", sanoi hän, "ja sano hänelle, että
minusta hänen Jumalansa ei ole muuta kuin konstaapeli Englannin
metsästyslakien palveluksessa! Mokoma Jumala ei ainakaan minulle
merkitse mitään niin kauan kuin elän."
Ja hän pyyhkäisi ulos huoneesta jättäen Maryn kangistuneena
tuijottamaan jälkeensä.
* * * * *
Suuri oli hämmästys ja suuttumus Maxwell Courtissa, kun Aldous
Mellorista palattuaan ja ensin isotädilleen kerrottuaan
ruumiinkatselmuksen päätöksestä sitten varovaisesti ilmoitti hänelle,
että häät oli siirretty. Raeburn asettui paikalla niin puolustavalle
kannalle Marcellan suhteen ja torjui neiti Raeburnin kaikki loukkaavat
viittaukset niin tyynesti ja päättävästi, ettei vanha neiti katsonut
sopivaksi purkaa kiukkuansa hänen läsnäollessaan muulla tavalla
kuin esiintuomalla joitakin varsin maltillisia muistutuksia ja
vastaväitteitä. Mutta hänen jouduttuaan istumaan kahden kesken
lady Winterbournen kanssa laukesivat hänen kielensä siteet. Lady
Winterbourne, jonka mies oleskeli Rivieralla erään naimisissa olevan
tyttären kanssa ja josta oli tuntunut mahdottomalta olla yksinään
kotona, kun naapuristossa elettiin niin jännittäviä aikoja, oli tullut
ystävänsä luo puolisille.
"No, kultaseni", kuului neiti Raeburnin tervehdys, kun hänen vieraansa
astui sisään, "nyt saat kuulla uutisen. Aldousin häät on siirretty."
"Siirretty!" huudahti lady Winterbourne hämmästyneenä "Eihän toki!
Vielä torstaina juttelin siitä Marcellan kera, hän sanoi, että kaikki
jo oli päätetty."
"Torstaina! -- Niinpä niin!" puhisi neiti Raeburn juoksuttaen neulaansa
kiivaasti ja tarmokkaasti; "mutta sen jälkeen eräs salametsästäjä on
murhannut meidän metsänvartiamme ja siinä on tarpeeksi syytä."
"Mitä tarkoitat, Agneta?"
"Sitä mitä sanon. Salametsästäjä oli Marcellan ystävä, eikä hän kykene
riistämään ajatuksiansa hänestä sen vertaa, että voisi viettää häitä
Aldousin kanssa, vaikka tietää, että kaikki hänen suunnitelmansa
joutuvat sekaannuksiin tämän kautta Ja mitä vaaleihin tulee, niin voit
olla varma siitä, ettei hän ensi maanantaina huoli kysyä tai tietää,
onko Aldous valittu vai ei. Mitä sellainen asia häntä liikuttaa! Aika
ja ajatukset ovat tykkänään kiinni salametsästäjän puolustuksessa
-- joka tietenkin on uskottu _herra Whartonille_. Siinä on nykyajan
naiskuva -- tyypillinen vai mitä arvelet, Adelaide?"
"Hän on useasti puhunut minulle tästä Hurdin perheestä" sanoi lady
Winterbourne hitaasti. "Hän on aina pitänyt heistä erikoista huolta.
Etkö muista, että hän jutteli heistä jo silloin, kun hän oli ensimäistä
kertaa aamiaisella teillä?"
"Muistan kylläkin! Sinä samana päivänä hän läksytti Maxwellia hänen
velvollisuuksistaan tilanhaltiana. Alku oli lupaava. Käyhän minunkin
tietysti sääliksi sen miehen vaimoa ja lapsia", neiti Raeburnin ääni
hiljeni vauhdissaan, "mutta säälin minä vielä paljon enemmän rouva
Westallia ja onnetonta rouva Dynes raukkaa. Koko juttu on pitänyt
Maxwellia ja minua niin tärisyttävässä mielentilassa, että syömisestä
ja nukkumisesta on tuskin yhtään ollut puhetta. Maxwell oli mielestäni
niin kauhean vanhan näköinen tänä aamuna, ja ajatteles mitä kaikkea
hänellä vielä on kestettävää! Ellei ensi yö ole parempi, lähetän
noutamaan Clarkea. Ja nyt taas uusia huolia tämän häiden siirron takia
-- kaikki sopimukset muutettavat, -- kutsumukset peruutettavat. Niin
kyllä, mokomakin tyttö!" Ja neiti Raeburn vaikeni äkisti tuntien, ettei
hyvätapaisen henkilön sopinut puheessaan käyttää sellaisia sanoja,
jotka edes suunnilleen olisivat olleet sopusoinnussa hänen nykyisen
mielentilansa kanssa.
"Mutta jos se koskee häneen niin kipeästi -- niinkuin sinuun tai minuun
koskisi, jos joku sukulainen tai ystävä olisi hädässä."
"Kuinka se olisi mahdollista?" huudahti vanha neiti aivan poissa
suunniltaan. "Mitenkä saattaa hänellä olla niin läheisiä tuttavia
-- työväen piirissä? Se on sopimatonta, Adelaide, sanon minä, enkä
usko, että se on vilpitöntäkään. Tarkoitus on vain herättää huomiota
ja näyttää, kuinka suuri hänen valtansa Aldousiin on. Ja onpa tässä
muitakin syitä, joista lienee parasta olla puhumatta."
Neiti Raeburn pyyhkäisi kädellään paitaa, jota hän ompeli jollekin
hyväntekeväisyys-seuralle, ja kevensi mieltänsä kiivaasti nyhtäisemällä
harsimalankaa siitä. Lady Winterbournen vanhoille kasvoille nousi
heikko puna.
"Minäpä olen varma siitä, että Marcellan tuska on vilpitöntä", lausui
hän painokkaasti. "Tarkoitatko todellakin, Agneta, ettei meikäläinen,
tällaisen kauhistuttavan tapauksen sattuessa, kykene alemman luokan
ihmisiä kohtaan tuntemaan samaa myötätuntoa kuin omaa lihaa ja verta
kohtaan?"
Neiti Raeburn säpsähti. Painostava tunne valtasi äkisti hänet; ystävän
kysymys johti mieleen kansanvaltaisen maailman vaatimuksineen --
maailman, jota hän vihasi ja pelkäsi samalla haavaa. Mutta siinä
tuokiossa hän taas oli aseissa ja vastasi pelkäämättä:
"Minun nuoruudessani olisi tuollaista menettelyä nuoren tytön puolelta
pidetty teeskentelemisenä -- sentimentaalisena -- jopa kerrassaan
sopimattomana ja loukkaavana. Häitänsä Marcellan vain pitäisi ajatella;
se olisi luonnollisinta. Kuinka rouva Boyce salliikaan hänen sekaantua
moisiin asioihin -- murhiin -- ja asua tuon ihmisen mökissä, kuten olen
kuullut hänen tekevän!"
"Sinä arvelet", huomautti lady Winterbourne uneksivasti "ettei kukaan
kulje suruvaatteissa rakkaan palvelijan kuoltu Marcella kyllä sen
tekisi."
"Tiettävästi", sanoi neiti Raeburn pisteliäästi. "Teatterimainen hän
kyllä osaa olla."
Ovi aukeni ja Hallin astui sisään. Viime aikoina hän oli ollut
heikonlainen ja pysytellyt paljon sisässä. Murha oli häneenkin tehnyt
syvän ja tuskaisen vaikutuksen ja innokkaasti hän oli ottanut selkoa
kaikista siihen kuuluvista asianhaaroista. Neiti Raeburn oli lämpimästi
kiintynyt Aldousin ystävään hänen valtiollisista mielipiteistään
huolimatta ja hän kääntyi nyt tämän puoleen toivossa, että ainakin
hänestä saisi myötätuntoisen liittolaisen tuohon epämieluisaan uutiseen
nähden Hän tiesi, että Hallin oli aina altis ottamaan osaa Aldousin
suruihin, ja vanhan neidin tarkka silmä oli kylläkin havainnut että
Hallinin ystävyys Marcellaa kohtaan oli jotenkin laimea.
"Aldousin takia se on hyvin ikävää", sanoi hän paikalla; "mutta kyllä
minä käsitän neiti Boycen tunteet. Niinpä tuntuu Aldouskin tekevän."
Neiti Raeburn vaipui kiukkuiseen äänettömyyteen, ja hänen tappionsa oli
lopullinen, kun lordi Maxwellkin, puheltuaan ensin Aldousin kanssa,
astui sisään ja selitti olevansa yhtä mieltä muiden kanssa.
"Sisko kulta", huoahti vanhus vaipuen kiusaantuneen näköisenä tuolille
istumaan. "Tämä juttu on niin perin katala sydämeni on pakahtua
ajatellessani, kuinka moni joutuu leskeksi ja orvoksi tuon yhden yön
rikoksen takia. Minusta nähden on suuri huojennus, ettei tarvitse
ajatella juhlimista, ennenkuin juttu on saatu päättymään. Sitä vain
pelkään, että Marcella kääntyy sairaaksi mielipahasta. Hirtettäväksi
se mies joutuu -- ei siinä mikään auta -- ja hänen tulinen, hiukan
epävakainen luonteensa -- --"
Mutta hän katkaisi äkkiä sanottavansa ja kääntyen lady Winterbournen
puoleen muualla joutavalla kysymyksellä tarjosi hänelle käsivartensa,
sillä Aldous oli tullut sisään ja päivällinen oli valmis.