XI LUKU.

Marcella makasi Mellorin vierashuoneen sohvalla. Uutimet oli juuri

laskettu alas, mutta hän oli kieltänyt Williamia tuomasta lamppuja

sisään ennenkuin soitetaan. Takkavalkeankin valo oli hänestä

sietämätön. Silmät ummessa hän siinä lepäsi ruumiillisesti ja

sielullisesti aivan hervottomana. Lepoa hän ei kuitenkaan näyttänyt

nauttivan, pienikin kolina talossa pani hänet säpsähtämään ja

kuuntelemaan. Aamupuolen hän oli viettänyt Hurdin mökissä hoidellen

rouva Hurdia ja pikku poikaa. Minta, ennenkin heikko ja kulunut, oli

nyt säikähdyksestä ja levottomuudesta käynyt niin kurjaksi, ettei

voinut vuodettansa jättää, ja Willie huononi päivä päivältä, vaikka

hän itsepintaisesti tahtoi liikkua ympäri puettuna kuten ennenkin ja

tietää kaikki, mikä koski isää. Liikkuminen tuotti tuolle raihnaiselle

ruumiille uskomattomia pakotuksia, ja isä näytti alati olevan lapsen

ikävöivässä mielessä, mutta pieni sankari kärsi kaikki, mykkänä ja

valittamatta.

Se onnettomuus, joka näitä kurjia oli kohdannut, piti Marcellaakin

kuumeen tapaisessa kidutuksessa. Voimat ja mieli olivat peräti

murtuneet. Vielä toinen uneton yö, täynnä jos jonkinlaisia kauhunkuvia,

heikensi hänen jo ennaltaan ristiriitaisten tunteiden ja oman itsensä

halveksimisen painostuksesta raukaistua itsehillitsemiskykyänsä. Siinä

nyt odotellessaan kuulevansa Aldous Raeburnin soittamista ja askeleita,

hän ei itsekään voinut päästä selville, oliko hänen oltava äkäinen

siitä että Aldous tulee niin myöhään, vai onneton siitä, että hän tulee

yhtään. Siitä hän kyllä oli selvillä, että heillä oli keskenään pitkä

tilinteko suoritettavana. Raskaana painoi häpeäntunne hänen sydäntään

ja omaatuntoaan, tapahtumaa kirjastossa hän arveli neitseellisessä

mielessään poistumattomaksi täpläksi kunnialleen -- heikkoudeksi ja

petokseksi samalla haavaa. Mutta hän ei tahtonut ajatella sitä, eikä

sovitella tekojansa sen mukaan. Kärsimättömänä hän työnsi tyköään

moraaliset väittelyt. Saisihan Aldous aikanaan sen, mikä hänelle on

tuleva -- saisi valita, tahtooko ensinkään naida Marcellan tapaisen

tytön.

Tämän ohessa Raeburnin käsityskanta murhasta tuskastutti häntä ja oli

viedä häneltä kaiken maltin. Vaikka tuntui se toiselta puolen hänestä

ikäänkuin huojennukseltakin, kun sai suuttua häneen -- kun oli olemassa

loukkaantumisen ja moitteen syitä. Sen lisäksi häntä ihmetytti se

lempeä järkähtämättömyys, joka ilmeni sulhasen sanoissa ja käytöksessä

hänen puolustaessaan eriävää kantaansa. Se oli Marcellalle aivan uutta.

Uhmansekaisella mielihyvällä hän antautui taisteluun sitä vastaan. Oli

ikäänkuin hän sillä olisi löytänyt puolustusta itselleen -- ikäänkuin

Aldous olisi joutunut samalle asteelle kuin hänkin ja palkinnut pahaa

pahalla.

Ovi aukeni. Jopa viimeinkin! Hän ponnahti pystyyn. Mutta William se

vain olikin, joka toi sisään iltapostin. Häntä seurasi rouva Boyce. Hän

loi tyttäreen tutkivan katseen, kyseli, oliko hänen päänkivistyksensä

parempi ja istahti sitten ompeluksineen hänen viereensä. Näinä

kahtena päivänä hän oli ollut harvinaisen ystävällinen Marcellalle.

Pienet hellyydenosoitukset, joilla naiset tavallisesti ilmaisevat

osanottoansa, olivat hänelle tuiki vieraita. Hemmottelemaan tai

hyväilemään hän ei pystynyt. Mutta siitä pitäin kun Marcella tänä

aamuna palasi kylältä kotiin kalpeana, kuoppasilmäisenä hahmona, oli

äitikin ryhtynyt valtaansa käyttämään. Hän ei sallinut tytön enää

lähteä ulos, vaan laitteli hänet sohvalle lepäämään ja antoi hänelle

hajusuolaa päänkivistyksen poistamiseksi. Ei Marcella jaksanut

vastustella. Aldousille oli annettava sana, sen hän vain oli määrännyt,

että hän saapuisi Melloriin niin pian kuin laillinen ruumiinkatselmus

oli lopussa, jotta Marcella saisi kuulla juryn päätöksen. Jury oli

istunut kaiken päivää, ja tuomio odotettiin illalla langetettavaksi.

Marcella silmäili kirjeitään, kunnes sattui käteen eräs, sisältävä

lontoolaisen kauppahuoneen lähettämiä kangasmalleja. Hän työnsi sen

kiivaalla liikkeellä nopeasti syrjään ja nousi istualleen.

"Äiti! minulla on sinulle jotain sanottavaa."

"Mitä sitten, tyttöseni."

"Äiti, häät täytyy siirtää! -- ne täytyy! -- pari viikkoa. Minä olen

miettinyt sitä tässä maatessani. Kuinka minä _voisin_? -- näethän

itsekin, ettei se käy. Tuo onneton vaimo luottaa tykkänään minuun.

Kuinka voin uhrata aikani vaatteille ja ompelijattarille? Minusta

tuntuu, kuin en voisi ajatella mitään muuta -- en mitään muuta koko

maailmassa -- kuin häntä ja hänen lapsiaan."

Hän sai vaivoin puhutuksi. Ääni oli kova ja pingottunut. "Oikeus istuu

kenties juuri sinä viikkona -- ehkäpä vielä samana päivänäkin, kun

meitä vihitään."

Hän vaikeni ja lennätti äitiin melkein uhkaavan katseen. Rouva Boyce

ei osoittanut vähintäkään hämmästyksen merkkiä. Hän laski levollisesti

työnsä helmaansa.

"Jo minä olen odottanutkin, että sinulla olisi sellaisia tuumia",

virkkoi hän hetken kuluttua. "Enkä voi käsittää, että se sinun

kannaltasi katsottuna olisi järjetöntäkään. Mutta ymmärtänethän, että

ani harva arvostelee asiaa sinun kannaltasi. Aldous Raeburn kyllä --

sinähän sen parhaiten osaat päättää. Mutta hänen omaisensa saattavat

olla toista mieltä, ja isä pitää sinua -- --"

"Hulluna", oli hän sanoa, mutta totuttuun tapaansa hän valitsi

maltillisemman sanan ja sanoi "narrimaisena". Marcellan himmeät

silmät leimahtivat uhmaavasti. "Sitä ei voi auttaa. En voi tehdä

sitä. Ilmoitan sen heti Aldousille. Häät pitää siirtää kuukaudeksi.

Ja vaikeata se on silloinkin", lisäsi hän ja väristys puistutti hänen

jäseniään.

Rouva Boycen hartiat liikahtivat melkein huomaamattomasti, eikä hän

voinut olla tulevaa vävypoikaansa säälimättä. Sitten hän sanoi kuivasti

-- --:

"Mietihän kumminkin ensin, onko mielestäsi oikein tehty Raeburnia

kohtaan, että sallit tällaisen seikan kumota hänen toiveitaan ja

suunnittelujaan. Hänen on, luullakseni, oltava Lontoossa parlamentin

avajaisissa kuuden viikon kuluttua."

Marcella ei vastannut. Kädet ristissä polvilla hän istui syviin

mietelmiin vaipuneena. Häiksi määrättyyn päivään -- entisen sopimuksen

mukaan -- oli enää vain kolme viikkoa ja kolme päivää. Lyhyt

kuherruskuukautensa heidän oli määrä viettää Pohjois-Englannissa

eräässä kuuluisassa linnassa, jonka heille oli tarjonnut käytettäväksi

muuan Aldousin serkku äidin puolelta, hänellä kun oli linnoja

enemmän kuin tarvitsi. Sieltä oli aikomus lähteä Lontooseen

parlamentinavajaisiksi. Kaupunkitaloa sisustettiin suurella kiireellä.

Marcella itse oli tuskin ensinkään siihen puuttunut viime aikoina,

vaan jättänyt sen tykkänään neiti Raeburnin tehtäväksi, joka tosin

oli kiukustunut morsiamen välinpitämättömyydestä, mutta joka sentään

mielellään valikoi uutimet ja seinäpaperit.

"Kahdeksan viikon kuluttua on kuolemantuomio pantu täytäntöön", mietti

äiti mielessään istuessaan ääneti hänkin. Rouva Boyce oli jo hankkinut

itselleen tietoja kaikista murhaan kuuluvista asianhaaroista, ja

hän oli vakuutettu siitä, että Marcella oli antautunut toivottomaan

kamppailuun Hurdin elämän puolesta. Mutta tytär -- niin tuittupäisesti

ja kiihkoisesti kuin hän käyttäytyikin -- osoitti tällä menettelyllä

sielunjaloutta, jolle äiti ei voinut olla antamatta hiljaista

tunnustusta ja joka sai hänet unohtamaan ivallisen puhetapansa ja

kohtelemaan Marcellaa lempeämmin.

Melkeinpä tämä sama ajatus -- vaikka hirvittävän kauhunkuvan muodossa,

jossa ajatukset eivät uskaltaneet viipyä -- välähti Marcellankin

aivoissa, ja siihen liittyi vielä toinenkin ajatus, joka jäi

aavistamatta itse teräväsilmäiseltä rouva Boyceltakin. "Kun minä kerron

hänelle sen -- hän arvatenkaan -- ei tahdo mennä naimisiin kanssani --

ja kerrottava se tietysti on."

Ei kumminkaan vielä -- ei mitenkään vielä. Vaistomaisesti hän tunsi,

että hänen nyt näiden seuraa vain viikkojen kuluessa oli säilytettävä

entinen arvokkuutensa Aldousin silmissä, ettei hän saanut antaa tälle

mitään halveksumisen syytä. Jos hän nyt tällaisena aikana takertuu

omiin synteihinsä, on hän laiskan ja tekopyhän uskovaisen kaltainen,

joka voihkailee sielunsa pelastuksesta, sen sijaan että pitäisi huolta

vaimonsa ja lapsensa ruumiillisista tarpeista.

Valtaovella soitettiin. Marcella nousi pystyyn käsi sohvannojalla.

Surkuteltavalta ja pateettiselta hän näytti seisoessaan siinä pitkänä,

hentona, mustapukuisena.

Kun Aldous astui sisään, olivat Marcellan kasvot yhtenä ainoana

tuskaisena kysymyksenä. Aldous astui hänen luokseen ja tarttui hänen

käteensä.

"Westallin jutussa kuuluu päätös: tahallinen murha Hurdin puolelta.

Mitä tulee Charlie Dynes raukkaan, siirrettiin päätöksenantaminen

ensi istuntoon. Todistuksia on kumminkin kertynyt siksi paljon, että

ruumiit voidaan haudata. Tänä iltana kerrottiin, että muuan mies

tuota salametsästäjä-joukkiota on esiintynyt ilmiantajana ja poliisi

vakuuttaa korjaavansa talteen kahden tai kolmen päivän kuluttua koko

parven."

Marcella vetäytyi hänestä pois ja vaipui uudelleen sohvan nurkkaan.

Varjostaen kädellään silmiään hän teki voitavansa ollakseen tyyni ja

asiallinen.

"Kuulusteltiinko Hurdia itseään?"

"Kuulusteltiin. Hän kertoi samaa, mitä oli sinulle ja vaimolleenkin

puhunut. Mutta oikeus? --"

"Ei uskonut häntä."

"Ei. Oli olemassa niin painavia todistuksia häntä vastaan. Hänen omasta

kertomuksestaan käy ilmi, että hän oli ollut ulkona metsästyksen

tarkoituksessa, että hän oli johtanut Oxford-joukkuetta, että hän oli

ollut pyssyllä asestettuna ja että Westall oli ollut aseeton. Hän

myönsi myöskin, että Westall oli ensin kehottanut häntä antamaan pois

äsken korjaamansa fasaanit sekä pyssyn. Hän kielsi. Silloin hän sanoi

Westallin rynnänneen hänen päällensä ja hän laukaisi. Dick Patton

ja jotkut muut todistivat, että hän jo kuukausmääriä oli uhkaillut

Westallia."

"Katalat pelkurit!" huusi Marcella nyyhkyttäen ja molemmat kädet

nyrkissä.

Rouva Boycesta näytti, että Aldousin kalpeille, surun kalvamille

kasvoille lennähti hetkeksi harmistunut ilme. Hän jatkoi lujalla

äänellä:

"Ja Brown, isännöitsijämme, todisti, että hän lokakuusta asti oli ollut

työssä meillä. Siinä punnittiin mielestäni tunnollisesti myötä ja

vastaan, ja puoli seitsemän ajoissa annettiin päätös."

"Vietiinkö hänet takaisin vankilaan?"

"Tietysti. Torstaina hänet asetetaan rauhantuomarien tutkittavaksi."

"Joista sinä olet yksi?"

Tytön äänensävy oli selittämätön. Aldous säpsähti. Rouva Boyce punastui

suuttumuksesta, ja tukahuttaen halunsa sekaantua keskusteluun hän

alkoi panna kokoon työvehkeensä jättääkseen kihlatut kahden. Hetkisen

arveltuaan Aldous virkkoi:

"Erehdyt, ei yksikään rauhantuomari käsittele asiaa, jossa hän

on personallisesti osallinen. Minä en tule ensinkään puuttumaan

oikeudenkäyntiin. Isoisän on tietysti tehtävä kanne."

"Mutta se on kumminkin oikeus, jossa istuu pelkkiä tilanomistajia",

huudahti Marcella, "miehiä, jotka tuomitsevat hänet jo vain senkin

vuoksi, että hän on salametsästäjä."

Seurasi äänettömyys, jonka aikana rouva Boyce lähti huoneesta. Sitten

Aldous sanoi verkalleen:

"Arvostelet meitä väärin, luullakseni, ainakin muutamia meistä.

Tiedäthän sitäpaitsi, että rauhantuomarien tehtävänä on vain alustavan

tutkimuksen suorittaminen, ennenkuin juttu lähetetään oikeuteen.

Asiasta toiseen" -- ääni muuttui äkkiä -- "kuulin illalla, että Harry

Wharton ryhtyy Hurdin asianajajaksi."

"Niin", vastasi Marcella uhmaavasti. "Onko sinulla mitään sitä vastaan?

Vai kenties et soisi Hurdille mitään puolustusta?"

"Marcella!"

Äänensävy oli sellainen, että se vihlaisi tytönkin katkeroitunutta

sydäntä. Näin syvästi ei Marcella vielä koskaan ollut häntä loukannut,

ja ensi hetkessä Aldous oli jo vähällä päästää suuttumuksensa

valloilleen. Sydämeen kertynyt suru ja mielikarvaus oli puhjeta

kiivauteen, joka kerrassaan olisi pyyhkäissyt pois miehen tavanmukaisen

maltin ja tyynimielisyyden. Mutta kun hän katsahti Marcellaan, pisti

hänen silmäänsä, kuinka kalpea ja kurja hän oli. Hän ei voinut

läksyttää häntä! Mutta Raeburn älysi samassa, että nyt heille

kummallekin olisi asiain molemminpuolinen selvitteleminen parasta.

Olihan heidän keskinäinen suhteensa jo useampia viikkoja ollut kiero.

Päätökset kypsyivät hänessä hitaasti ja epäröivinä, mutta nyt hänelle

yhdellä iskulla kävi selväksi, että tässä oli pysty pantava eteen.

Kuultuaan huudahduksen Marcellan ensi ajatus oli pyytää anteeksi.

Mutta sitten takertuivat sanat hänen kurkkuunsa. Hänkin oivalsi, että

voimainmittelemisen hetki nyt oli käsissä. Ellei hän voinut mitään

vaikuttaa sulhaseensa tässä asiassa -- vaikka se oli niin päivänselvä

ja koski niin läheltä hänen sydäntään -- miten sitten käy avioliitossa,

missä hän alun pitäen oli otaksunut itseään johtavaksi pääksi? Mikä

hänessä oli parasta ja mikä hänessä oli huonointa, varustautui

taisteluun.

Kun hän ei mitään puhunut, katsahti Raeburn ylös.

"Minä odotan", virkkoi hän matalalla äänellä.

"Mitä sitten?"

"Että sinä peruuttaisit sanasi."

Marcella näki, että hän oli kipeästi loukkaantunut, näki niinikään,

että heidän keskinäiseen suhteeseensa oli jotain uutta tulemassa --

sulhasen puolelta ylpeätä itsepuolustusta, jota tyttö ei ennen ollut

koskaan huomannut. Hänen oma ylpeytensä nousi paikalla kapinaan.

"Ei minun olisi tullut juuri niin sanoa", alkoi hän mielenliikutuksesta

melkein tukahtuneella äänellä ja koettaen ulkonaisesti toki pysyä

tyynenä, jottei Aldousin silmissä näyttäisi oikulliselta lapselta,

"sen myönnän. Mutta minulle on selvinnyt, alusta alkaen, että -- että"

-- ääni sai vauhtia, hän otti äkkiä pöydältä kirjan ja käänteli sitä

rauhattomana kädessään -- "sinä et koskaan ole pystynyt tätä asiaa

puolueettomasti arvostelemaan. Sinä olet arvostellut tätä rikosta

tilanhaltian kannalta; sinä et ole koskaan myöntänyt, että tässä oli

kiihotusta mukana; sinä et tunne sääliä -- --"

Raeburnilta pääsi kärsimätön huudahdus.

"Tiedätkö missä olin, ennenkuin läksin ruumiinkatselmukseen?"

"En", kuului Marcellan uhmaava vastaus. Hän oli äreä Aldousin

keskeytyksestä ja oli päättänyt pysyä järkähtämättömästi omalla

kannallaan.

"Olin rouva Westallin luona. Harden ja minä menimme häntä katsomaan.

Hän on kova, umpimielinen nainen. Kylässä hän nähtävästi ei ole

suosittu, eikä kukaan pistäy hänen luonaan. Hän" -- Raeburn epäröi

-- "hän odottaa piakkoin lasta. Säikähdys ja kiihtymys ovat niin

tärisyttäneet hänen mielentilansa, että Clarke pelkää hänen järkensä

pimittyvän. Puhumattomana ja kuivin silmin hän istui takan ääressä,

mutta silmissä oli kiiluva katse, joka ei tiedä hyvää. Lähetimme sinne

sairaanhoitajan, joka auttaa rouva Jellisonia pitämään häntä silmällä.

Pojastaan hän ei näytä lainkaan huolivan. Yhdellä kädeniskulla on tältä

naiselta riistetty kaikki, mikä hänelle elämässä oli rakkainta. Miksi?

Siksi että mies, joka ei mitenkään ollut puutteessa, jolla oli ystäviä

ja työtä, suvaitsee toimia lainvastaisesti ja tyydyttää himoa, josta

hän sinulle ja vaimolleen oli luvannut luopua, ja että hän samalla

haavaa saisi tyydyttää petomaista vihaansa miestä kohtaan, joka ei

tehnyt muuta kuin puolusti isäntänsä omaisuutta. Etkö _sinä_ tunne

sääliä rouva Westallia tai hänen lastansa kohtaan?"

Hän puheli niin tyynesti kuin taisi vedoten tytön järkeen ja

siveellisiin tunteisiin, mutta pohjalla värähti syvä tunteiden kuohu.

"Kyllä minä olen pahoillani hänen puolestaan!" huudahti Marcella

kiihkeästi. "Mutta mitenkä saattaa sortajaa ja kaikkea sitä kohtaan,

mikä on hänen kanssaan yhteydessä tuntea samaa myötätuntoa kuin uhria

kohtaan?"

Aldous ravisti paheksuen päätänsä, mutta Marcella puhui edelleen.

"_Sinä_ tiedät -- eilenhän minä sinulle juttelin -- kuinka Westall

näiden _iljettävien_ metsästyslakien turvassa teki jo Hurdin nuorena

ollessa elämän raskaaksi hänelle -- kuinka hän mennä vuonna oli

uudelleen ruvennut häntä vainoomaan. Tuonoin me kiistelimme jotenkin

samanlaatuisesta tapauksesta -- tuosta Irlannin murhasta. Minä suututin

sinua, kun en, kuten sinä, tahtonut tuomita noita miehiä, jotka

pensasaidan takaa olivat ampuneet isäntänsä kuoliaaksi. Sinä väitit,

että murhattu oli koettanut tehdä velvollisuutensa alustalaisiaan

kohtaan ja että murha oli raaka ja aiheeton. Mutta minä ajattelin

_järjestelmää_ -- niitä _muistoja_, joita murhaajain mielessä oli

mahtanut liikkua. Siinä _oli_ puolustuksia kylliksi -- hän kärsi isänsä

puolesta -- sitä murhaa minä en voi tuomita kuten muita veritöitä.

Niin, jos Venäjän tsaari räjähytetään ilmaan, vaaditaanko silloin,

että vain hänen vaimoansa ja lapsiansa ajatellaan? Ei, silloin minä

ajattelen sortovaltaa ja kapinaa; minä rukoilisin, niin, rukoilisin,

että minullakin olisi rohkeutta tehdä, mitä he tekivät! Olen kaiketi

mielestäsi hillitön ja hullu. Kenties olenkin. Minä olen sellaiseksi

luotu. Ja sellainen minä aina tulen olemaankin!"

Hän linkosi sanansa Aldousille kiihtymyksestä vavisten. Tämän kylmä,

läpitunkeva katse ja luja käytös, johon Marcella ei ollut tottunut,

veivät hänet tykkänään pois suunniltaan.

"Oliko tässä tapauksessa mitään sortoa?" kysäisi toinen levollisesti.

"Siitä olen yhtä mieltä kanssasi, että murhia on monenlaisia.

Mutta mikäli minä olen sinua ymmärtänyt, et pidä tätä murhana etkä

hyökkäyksenä, vaan hätäpuolustuksena. Sitä ainakin Hurd väittää."

Marcella epäröi ja hämmentyi.

"Minä tiedän", vakuutteli hän, "minä tiedän. Minä uskon sen. Mutta

vaikkapa Hurd olisikin ensin hyökännyt Westallin päälle, minusta hänen

syyllisyyttänsä lieventää sittenkin tämä järjestelmä ja Westallin

vihamielisyys."

Raeburn pudisti uudelleen päätänsä. "Onko mies ammuttava kuin koira

syystä, että hän on tuima ja vallanhimoinen ja käyttää kiukkuista

kieltä?"

Seurasi äänettömyys. Marcella kannusti itseään ajattelemalla tuota

viallista pikku miestä vankikopissaan, miestä, jota viheliäisen,

tyydyttämättömän elämän jälkeen nyt odotti väkivaltainen kuolema, jolla

yhteiskunta aikoi päästä hänestä -- ajatteli vaimoa, jolta sydän oli

murtuva, ja pientä poikaa, joka lain nimessä iäksi erotetaan isästään.

Lopuksi hän puhkesi puhumaan paksulla, epäselvällä äänellä:

"Minusta on niin kauheata, etten voi luottaa sinuun -- etten saa sinua

tuntemaan samalla tapaa kuin itsekin tunnen. Ja kun minä piakkoin

välttämättä tarvitsen apuasi, kun sinun avustasi saattaa kaikki riippua

-- niin lieneekin tarpeetonta sitä pyytää sinulta."

Aldous säpsähti, kumartui eteenpäin ja vallaten Marcellan molemmat

kädet -- hänen kuumat, vapisevat kätensä -- suuteli hän niitä

intohimoisen hellästi.

"Mitä se apu mahtaa olla, jota minä en voi sinulle antaa? Se ajatus

olisi vaikea kestää!"

Marcella vastasi hänen kysymykseensä toisella:

"Sanohan, miten luulet käyvän? Miten luulet sen päättyvän?"

"Minä vain pahoitan mieltäsi, armas", vastasi Raeburn allapäin.

"Et, sano vain. Sinä pidät häntä syyllisenä. Luulet, että hänet

tuomitaan."

"En näe muuta mahdollisuutta, ellei tuoda esiin joitakin uusia

todistuksia Hurdin hyväksi", vastasi Raeburn vastahakoisesti.

"No niin; hänet tuomitaan niinmuodoin kuolemaan. Mutta minä tiedän

-- tuo asianajaja Widringtonissa kertoi minulle -- että -- että --

jos tuomion langettua -- jotkut vaikutusvaltaiset henkilöt -- joiden

sana painaa paljon -- jos lordi Maxwell ja sinä yhtyisitte siihen

liikkeeseen, jonka tarkoituksena on pelastaa hänet -- --. Sillä

sellainen liike pannaan varmasti toimeen -- radikaalit ryhtyvät

toimeen. Tahdotko tehdä sen -- tahdotko luvata nyt -- minun tähteni?"

Aldous oli ääneti.

Marcella katsoi häneen hehkuva rukous silmissään. Hän tunsi mahtinsa ja

päätti koettaa sitä.

"Jos tämä mies joutuu hirtettäväksi", pyyteli hän, "painaa se elämääni

jäljen, jota ei mikään voi ikinä poistaa. Minusta tuntuu, kuin olisin

tavallani vastuunalainen hänen kohtalostaan. Minä olen nuhteleva

itseäni siitä, että jollen olisi niin yksinomaan ajatellut omia

itsekkäitä puuhiani -- häitä -- oljenpalmikoimista -- niin olisin

älynnyt, mitä oli tekeillä. Minä olisin voinut pelastaa nämä poloiset,

jotka ovat olleet ystäviäni -- totisia ystäviäni -- tästä surkeudesta."

Hän vapautti kätensä ja vaipui takaisin sohvan kulmaukseen painaen

nenäliinansa silmilleen.

"Olisitpa sinä nähnyt tuon kurjan vaimon tänä aamuna", kuiskasi hän

tukahtuneella äänellä. "'Oi, neiti', puheli hän, 'jos hänet katsotaan

syylliseksi, eihän ne sentään voi hirttää häntä -- vaivaista Jim

raukkaani, jolla ei koskaan ole ollut samaa elämässä kuin muilla

ihmisillä. Voi, rukoillaan oikein hartaasti. Minä tiedän, että on

paljon ihmisiä, jotka tahtovat auttaa häntä. Hullu hän oli silloin

kun sen teki. Hän ei ole ollut entisessä ramussaan viime talvesta

alkaen, kun me kaikki kärsimme nälkää, ja hän oli aivan järkensä

menettää, kun oli niin huolissaan minusta ja lapsista. Pyytäähän neiti

herra Raeburnia puhumaan hänen puolestaan? -- ja lordi Maxwellia?

Se oli heidän riistansa. Minä tiedän, että se oli heidän riistansa.

Mutta kyllä he antavat anteeksi. He ovat niin mahtavaa väkeä -- ja

niin rikkaita -- ja me -- me olemme aina olleet ahdingossa. Voi,

mitä kaikkea me olemme saaneet kokea, vaikk'ei kukaan tiedä! Eikö

neiti usko, että he voivat hankkia armoa hänelle? Voi, minä menen

_rukoilemaan_ heitä!'"

Hän lakkasi puhumasta kykenemättä enää hallitsemaan ääntänsä. Aldous

kumartui hänen puoleensa ja suuteli häntä otsalle. Kummankin valtasi

tällä hetkellä juhlallinen tunnelma. Viimein Aldous virkkoi lujalla,

vaikka liikutetulla äänellä:

"Sen ainakin lupaan, etten arvostele mitään ennakolta. Sitten

vasta kun on kaikki saatu selville, tahdon muodostaa mielipiteeni.

Mutta -- tahtoisin sinulle huomauttaa -- jos armonanomus pannaan

liikkeelle tämän miehen hyväksi, ei minun ole helpompi sitä kannattaa

silti, että se oli _minun_ omaisuuteni -- minun metsästysalueeni,

joka rikoksentekijää houkutteli. Minun käsittääkseni on tämä asia

käsiteltävä kokonaan yleiseltä näkökannalta. Omat tunnonvaivani, omat

yksityiset tunteeni eivät saa tässä tapauksessa ohjata toimintaani.

Lienenkö kenties itsekin jonkin verran syypää niihin olosuhteisiin

ja asianhaaroihin, jotka antavat aihetta tämäntapaisiin tekoihin, on

kysymys, joka alati kalvaa mieltäni. Tämä pulmallinen kysymys on jo

ennenkin tuottanut minulle monta haikeata hetkeä. Nyt se on ruvennut

painostamaan -- kiduttamaan. Isoisääni en muista milloinkaan ennen

nähneeni niin kiihdyksissä ja pahastuneena. Mutta hän on vanhan koulun

miehiä ja noudattaa vanhoja esikuvia. Minä puolestani, jos tila kerran

joutuu minun käsiini, käyn muuttamaan koko järjestelmän; en tahdo ottaa

vastuulleni niin monen ihmiselämän kärsimisiä ja haaksirikkoutumisia

kuin tässä -- --"

Ääni katkesi.

"Mutta", jatkoi hän edelleen lujalla äänellä, "soisin sinun tietävän,

että tämäntapaiset vaikutteet eivät tule johtamaan minua _tätä_

tapausta arvostellessani. Ensinnäkään ei kuolemantuomio sinänsä

ole minulle vastenmielinen. Enpä usko, että sen poistaminen olisi

oikeudenmukaista. Sinä puolestasi näyt olevan sitä mieltä, että

murhaaja on armahdettava silloin kun voimme syyllä häntä sääliä. Minä

taas uskon, että jos murhaaja näkisi asiat oikeassa valossa, niin

hän itse _vaatisi_ omaa kuolemaansa pitäen sitä ainoana sovituksen

mahdollisuutena. Asian ydinkohta on niinmuodoin siinä: -- oliko teko

murha vai ei? Englannin rikoslaki ei ole täydellinen murhaan nähden,

mutta minusta se on oikeudenmukainen ja sitä ohjaa -- --"

"Niin sinä juttelet ikäänkuin ei maailmassa olisi mitään sellaisia

asioita kuin laupeutta ja sääliä", keskeytti Marcella rajusti,

"ikäänkuin eivät lainlaatijat ja toimeenpanijat olisi juuri samaa lihaa

ja verta kuin lainrikkojat".

Aldous näytti huolestuneelta.

"Niin kyllä, mutta _laki_ on yläpuolella lakeja ja lainlaatijoita",

vastasi hän matalalla äänellä; "ja meidän rotumme ja aikamme laki --

velvollisuudentunne -- olipa se vaikka kuinka puutteellinen, on pyhä,

ei siitä syystä, että se ulkoapäin on meille säädetty, vaan koska

sen perustana on ollut oman elämämme paras osa, koska -- luodessamme

katsauksen sen kehitykseen -- näemme siinä parhaan todisteen siitä,

että meissä asuu ja toimii jumalallinen voima."

Hän puheli ensin ikäänkuin itsekseen, Marcellaan katsomatta, mutta

sitten hän kääntyi hänen puoleensa, silmissä vetoava katse, niinkuin

rukoillen toiselta myötätuntoa, ymmärtämystä, keskinäistä kunnioitusta

-- mielipiteiden eriäväisyydestä huolimatta. Tämä katse sekä lupasi

että rukoili.

Ani harvoin ja vain välillisesti Aldous tätä ennen oli Marcellalle

jutellut uskonnollisista tai filosofisista mietelmistään. Nuoren tytön

ajatukset olivat nykyisin varsin haluttomat liikkumaan tällaisissa

asioissa, ja Aldous puolestaan oli kaiken elinaikansa ollut niin

vaitelias omiin tunteisiinsa nähden, että hänestä tuntui vaikealta

purkaa niitä edes Marcellalle. Siksipä tämä äkillinen vilkahdus

salattuun kammioon kiinnitti hetkiseksi Marcellan tarkkaavaisuutta,

kuten ainakin äkillinen yllätys.

Mutta siinä samassa jo vihastuksen kuohaus pyyhkäisi tiehensä tämän

tunnelman. Kaikki, mitä Aldous sanoi, saattoi kyllä olla ihanteellista

ja pohjaltaan tottakin -- _mutta_ -- sykähtävän elämän punainen veri

puuttui joka sanasta. Kuinka Aldous _nyt_ pystyy sitä sanomaan? Kuinka

hän tässä saattaa tehdä päätelmiä -- kuinka punnita näitä kysymyksiä

eetillisellä vaa'alla, kun _vaimo_ on menettämäisillään miehensä,

_lapset_ isänsä? Entä eetillinen vaaka itse -- eikö se kallistu puoleen

ja toiseen, aina sen mukaan minkälainen käsi on sitä pitelemässä --

salametsästäjän vai tilanhaltian, rikkaan vai köyhän?

Mutta hän oli liian hervoton jaksaakseen edelleen kiistellä. Kumpikin

tunsi, että taistelu oli uudistettava. Mutta Marcella vakuutteli

itselleen, että kunhan herra Wharton puuttuu asiaan, niin kyllä silloin

koko juttu kääntyy toiselle tolalle. Ja hän tiesi, että hänen oma

asemansa Aldousiin nähden oli vahva.

Sitten Aldousin viimeinkin oli lupa kääntää kaikki huomionsa Marcellaan

ja hänen terveydentilaansa, joka häntä suuresti huolestutti. Ei hän

ollut koskaan voinut kuvitella mielessään, että tuollainen voimakas

ja terve olento niin vähässä ajassa voisi käydä noin viheliäiseksi.

Marcella salli vastustelematta hänen säälitellä, rukoilla ja neuvoa

itseään ja viimein hän hyväkseen käyttäen Aldousin huolestunutta

mielentilaa pyysi häiden lykkäystä.

Syyksi hän esitti samoja esteitä kuin äidilleenkin "Kuinka pystyisin

nyt ajattelemaan tuollaisia asioita?" hän viittasi tutisevalla

kädellään pöydälle kasattuihin mallitilkkuihin -- "tämä tuska ja

kuolema silmäini edessä?"

Aldousille se oli kova isku, ja paljon käytöllistäkin hankaluutta oli

siitä koituva. Mutta hänen tunne-elämänsä oli pohjaltaan yhtä hieno ja

herkkä kuin konsanaan Marcellan, ja niinpä hän heikon vastustelemisen

jälkeen mukautui morsiamensa tahtoon ja suostui siirtämään häät kuusi

viikkoa eteenpäin eli pääsiäiseen. Tyttö tiesi, että hänen olisi ollut

oltava tästä hyvin kiitollinen hänelle, mutta jokin -- mikä salainen

ajatus lie ollut -- pidätti sanat hänen huulillaan.

"Nyt siis kotiin", sanoi Aldous nousten ja väkinäisesti myhäillen.

"Minun on selitettävä asia Neta tädille niin hyvin kuin käy laatuun ja

ryhdyttävä sitten tarpeellisten muutosten järjestämiseen. Lupaathan

_koettaa_ ajatella jotain muuta nyt? Tässä olen tuonut sinulle kirjan,

jota toivoakseni hiukan lueskelet."

Marcella salli hänen helliä ja vaalia itseään. Ollessaan juuri lähdössä

Aldous kysäisi:

"Oletko lainkaan tavannut herra Whartonia tämän tapauksen jälkeen?"

Hänen käytöksessään ei ollut mitään erikoista. Mutta Marcella tunsi

näyttävänsä syylliseltä, ja hän oli hyvillään siitä, että huoneessa

vallitseva hämärä suojeli häntä.

"En ole nähnyt häntä sen jälkeen kuin satuimme yhteen maantiellä.

Puhuttelin eilen sitä asianajajaa, jonka toimena on valmistaa juttu

hänen käsiteltäväkseen. Hän tuli Widringtonista tapaamaan rouva Hurdia

ja minua. Minä en ollut aikonut Whartonia pyytää, mutta olimme sitä

mieltä, että Hurdille olisi edullisinta saada hänet, jos hän vain ottaa

sen tehdäkseen."

"Sitä mieltä olen minäkin", virkkoi Aldous miettiväisenä. "Enpä usko,

että hän on paljonkaan toiminut lakialalla sen koommin kuin hän otti

tutkintonsa, mutta se johtuu epäilemättä siitä, että sanomalehtityö ja

politiikka ovat niin yksinomaan vallanneet hänen harrastuksensa. Kykyä

hänellä on tarpeeksi ja kyllä hän innolla ja tarmolla ajaa tätä asiaa.

Luullakseni ei olisi voitu parempaa asianajajaa saada Hurdille."

Marcella ei vastannut. Hän tunsi, että Aldous oli jalomielinen, mutta

se jätti hänet kylmäksi, koskemattomaksi.

Aldous astui hänen luokseen ja kumartui hänen puoleensa.

"Hyvää yötä -- hyvää yötä -- väsynyt lapsi -- oma armaani. Kun tänä

aamuna näin sinut rouva Hurdin mökissä, muistuivat mieleeni nämä sanat:

'Antakaa ja teille pitää takaisin annettaman!' Ja sillä hetkellä annoin

itselleni lupauksen pyhittää sinulle mikä minussa parasta on!"

Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, upotti Marcella kasvonsa

tyynyyn ja vuodatti siinä pimeässä elämänsä katkerimmat kyyneleet --

kyyneleet, jotka muuttivat hänen nuoruutensa -- jotka vihkivät hänen

traagillisen elämän toimintaan.

Hän oli vielä sohvalla itkemässä, kun hän kuuli ovea hiljakseen

avattavan. Hän karkasi pystyyn ja pyyhki silmiänsä, mutta sisään

liukuva pieni olento ei ollut säikähdystä herättävä. Se oli Mary

Harden, joka kävi istumaan hänen viereensä.

"Tiesin, että olisit haikealla mielellä. Niin minäkin -- tahdon itkeä

kanssasi. Palaan juuri kylästä, olen käynyt katsomassa heitä kaikkia --

ja nyt tulin kertomaan sinulle."

"Mitä sanoi rouva Hurd -- kuullessaan päätöksestä?" sai Marcella

nyyhkytyksiltään kysytyksi.

"Hän oli siihen valmistautunut. Charlie sanoi hänelle tänään

iltapuolella sen jälkeen kuin sinä olit lähtenyt, että niin

arvattavasti tulee käymään."

Seurasi lyhyt äänettömyys.

"Pian kai saan kuulla", puhui Marcella viimein, kylmähkö sävy

äänessään, "mitä herra Wharton tuumii tehdä hänen puolustuksekseen.

Luultavasti hän aikoo esiintyä rauhantuomarien edessä."

"Kaiketi; mutta Charlie arvelee, että puolustus supistuu hyvin vähiin.

Oikeudenistuntoon on enää vain kaksi viikkoa aikaa. Siihen ei ole

pitkältä. Mutta nyt kun se salametsästäjä on ilmoittanut toverinsa,

sanotaan, että asia on jo aivan selvä. Päälle päätteeksi on poliiseilla

niin paljon todistuksia, ettei tuomion päätöksestä voi olla mitään

epäilystä. Marcella!"

"Niin."

Ellei huoneessa olisi ollut niin pimeätä, olisi Marcella huomannut,

kuinka aralta Mary näytti.

"Marcella, minulla olisi sinulle Charlielta jotain sanottavaa. Hän

pyytää, ettet -- ettet antaisi rouva Hurdille liian paljon toiveita.

Itse hän arvelee, ettei ole enää mitään toivoa, ja hänestä on väärin

uskotella muuta rouva Hurdille."

"Tekin olette samanlaisia kuin kaikki muut", huusi Marcella uudelleen

kiukustuen, "vaaditteko tekin silmän silmästä ja hampaan hampaasta?"

Mary odotti tuokion.

"Charlien sydän on murtumaisillaan", lausui hän viimein; "mutta hän

pitää sitä murhana ja katsoo, että Hurd on ansainnut rangaistuksensa,

niin -- vieläpä että hänen tyytyväisellä mielellä olisi sovitettava

rikoksensa. Hän uskoo, että se on Jumalan tahto, ja olenpa kuullut

hänen sanovan, että hänestä nähden saisi vaikka julkiset mestaukset

jälleen joutua käytäntöön -- jos vain ankaraa järjestystä noudatetaan

-- jotta emme kykenisi ummistamaan silmiämme Jumalan oikeudelle ja

Jumalan rangaistuksille -- jota aina koetamme välttää."

Marcellaa puistatti. Hän nousi seisaalleen ja survaisi Maryn käden

luotaan.

"Tervehdä veljeäsi minulta, Mary", sanoi hän, "ja sano hänelle, että

minusta hänen Jumalansa ei ole muuta kuin konstaapeli Englannin

metsästyslakien palveluksessa! Mokoma Jumala ei ainakaan minulle

merkitse mitään niin kauan kuin elän."

Ja hän pyyhkäisi ulos huoneesta jättäen Maryn kangistuneena

tuijottamaan jälkeensä.

* * * * *

Suuri oli hämmästys ja suuttumus Maxwell Courtissa, kun Aldous

Mellorista palattuaan ja ensin isotädilleen kerrottuaan

ruumiinkatselmuksen päätöksestä sitten varovaisesti ilmoitti hänelle,

että häät oli siirretty. Raeburn asettui paikalla niin puolustavalle

kannalle Marcellan suhteen ja torjui neiti Raeburnin kaikki loukkaavat

viittaukset niin tyynesti ja päättävästi, ettei vanha neiti katsonut

sopivaksi purkaa kiukkuansa hänen läsnäollessaan muulla tavalla

kuin esiintuomalla joitakin varsin maltillisia muistutuksia ja

vastaväitteitä. Mutta hänen jouduttuaan istumaan kahden kesken

lady Winterbournen kanssa laukesivat hänen kielensä siteet. Lady

Winterbourne, jonka mies oleskeli Rivieralla erään naimisissa olevan

tyttären kanssa ja josta oli tuntunut mahdottomalta olla yksinään

kotona, kun naapuristossa elettiin niin jännittäviä aikoja, oli tullut

ystävänsä luo puolisille.

"No, kultaseni", kuului neiti Raeburnin tervehdys, kun hänen vieraansa

astui sisään, "nyt saat kuulla uutisen. Aldousin häät on siirretty."

"Siirretty!" huudahti lady Winterbourne hämmästyneenä "Eihän toki!

Vielä torstaina juttelin siitä Marcellan kera, hän sanoi, että kaikki

jo oli päätetty."

"Torstaina! -- Niinpä niin!" puhisi neiti Raeburn juoksuttaen neulaansa

kiivaasti ja tarmokkaasti; "mutta sen jälkeen eräs salametsästäjä on

murhannut meidän metsänvartiamme ja siinä on tarpeeksi syytä."

"Mitä tarkoitat, Agneta?"

"Sitä mitä sanon. Salametsästäjä oli Marcellan ystävä, eikä hän kykene

riistämään ajatuksiansa hänestä sen vertaa, että voisi viettää häitä

Aldousin kanssa, vaikka tietää, että kaikki hänen suunnitelmansa

joutuvat sekaannuksiin tämän kautta Ja mitä vaaleihin tulee, niin voit

olla varma siitä, ettei hän ensi maanantaina huoli kysyä tai tietää,

onko Aldous valittu vai ei. Mitä sellainen asia häntä liikuttaa! Aika

ja ajatukset ovat tykkänään kiinni salametsästäjän puolustuksessa

-- joka tietenkin on uskottu _herra Whartonille_. Siinä on nykyajan

naiskuva -- tyypillinen vai mitä arvelet, Adelaide?"

"Hän on useasti puhunut minulle tästä Hurdin perheestä" sanoi lady

Winterbourne hitaasti. "Hän on aina pitänyt heistä erikoista huolta.

Etkö muista, että hän jutteli heistä jo silloin, kun hän oli ensimäistä

kertaa aamiaisella teillä?"

"Muistan kylläkin! Sinä samana päivänä hän läksytti Maxwellia hänen

velvollisuuksistaan tilanhaltiana. Alku oli lupaava. Käyhän minunkin

tietysti sääliksi sen miehen vaimoa ja lapsia", neiti Raeburnin ääni

hiljeni vauhdissaan, "mutta säälin minä vielä paljon enemmän rouva

Westallia ja onnetonta rouva Dynes raukkaa. Koko juttu on pitänyt

Maxwellia ja minua niin tärisyttävässä mielentilassa, että syömisestä

ja nukkumisesta on tuskin yhtään ollut puhetta. Maxwell oli mielestäni

niin kauhean vanhan näköinen tänä aamuna, ja ajatteles mitä kaikkea

hänellä vielä on kestettävää! Ellei ensi yö ole parempi, lähetän

noutamaan Clarkea. Ja nyt taas uusia huolia tämän häiden siirron takia

-- kaikki sopimukset muutettavat, -- kutsumukset peruutettavat. Niin

kyllä, mokomakin tyttö!" Ja neiti Raeburn vaikeni äkisti tuntien, ettei

hyvätapaisen henkilön sopinut puheessaan käyttää sellaisia sanoja,

jotka edes suunnilleen olisivat olleet sopusoinnussa hänen nykyisen

mielentilansa kanssa.

"Mutta jos se koskee häneen niin kipeästi -- niinkuin sinuun tai minuun

koskisi, jos joku sukulainen tai ystävä olisi hädässä."

"Kuinka se olisi mahdollista?" huudahti vanha neiti aivan poissa

suunniltaan. "Mitenkä saattaa hänellä olla niin läheisiä tuttavia

-- työväen piirissä? Se on sopimatonta, Adelaide, sanon minä, enkä

usko, että se on vilpitöntäkään. Tarkoitus on vain herättää huomiota

ja näyttää, kuinka suuri hänen valtansa Aldousiin on. Ja onpa tässä

muitakin syitä, joista lienee parasta olla puhumatta."

Neiti Raeburn pyyhkäisi kädellään paitaa, jota hän ompeli jollekin

hyväntekeväisyys-seuralle, ja kevensi mieltänsä kiivaasti nyhtäisemällä

harsimalankaa siitä. Lady Winterbournen vanhoille kasvoille nousi

heikko puna.

"Minäpä olen varma siitä, että Marcellan tuska on vilpitöntä", lausui

hän painokkaasti. "Tarkoitatko todellakin, Agneta, ettei meikäläinen,

tällaisen kauhistuttavan tapauksen sattuessa, kykene alemman luokan

ihmisiä kohtaan tuntemaan samaa myötätuntoa kuin omaa lihaa ja verta

kohtaan?"

Neiti Raeburn säpsähti. Painostava tunne valtasi äkisti hänet; ystävän

kysymys johti mieleen kansanvaltaisen maailman vaatimuksineen --

maailman, jota hän vihasi ja pelkäsi samalla haavaa. Mutta siinä

tuokiossa hän taas oli aseissa ja vastasi pelkäämättä:

"Minun nuoruudessani olisi tuollaista menettelyä nuoren tytön puolelta

pidetty teeskentelemisenä -- sentimentaalisena -- jopa kerrassaan

sopimattomana ja loukkaavana. Häitänsä Marcellan vain pitäisi ajatella;

se olisi luonnollisinta. Kuinka rouva Boyce salliikaan hänen sekaantua

moisiin asioihin -- murhiin -- ja asua tuon ihmisen mökissä, kuten olen

kuullut hänen tekevän!"

"Sinä arvelet", huomautti lady Winterbourne uneksivasti "ettei kukaan

kulje suruvaatteissa rakkaan palvelijan kuoltu Marcella kyllä sen

tekisi."

"Tiettävästi", sanoi neiti Raeburn pisteliäästi. "Teatterimainen hän

kyllä osaa olla."

Ovi aukeni ja Hallin astui sisään. Viime aikoina hän oli ollut

heikonlainen ja pysytellyt paljon sisässä. Murha oli häneenkin tehnyt

syvän ja tuskaisen vaikutuksen ja innokkaasti hän oli ottanut selkoa

kaikista siihen kuuluvista asianhaaroista. Neiti Raeburn oli lämpimästi

kiintynyt Aldousin ystävään hänen valtiollisista mielipiteistään

huolimatta ja hän kääntyi nyt tämän puoleen toivossa, että ainakin

hänestä saisi myötätuntoisen liittolaisen tuohon epämieluisaan uutiseen

nähden Hän tiesi, että Hallin oli aina altis ottamaan osaa Aldousin

suruihin, ja vanhan neidin tarkka silmä oli kylläkin havainnut että

Hallinin ystävyys Marcellaa kohtaan oli jotenkin laimea.

"Aldousin takia se on hyvin ikävää", sanoi hän paikalla; "mutta kyllä

minä käsitän neiti Boycen tunteet. Niinpä tuntuu Aldouskin tekevän."

Neiti Raeburn vaipui kiukkuiseen äänettömyyteen, ja hänen tappionsa oli

lopullinen, kun lordi Maxwellkin, puheltuaan ensin Aldousin kanssa,

astui sisään ja selitti olevansa yhtä mieltä muiden kanssa.

"Sisko kulta", huoahti vanhus vaipuen kiusaantuneen näköisenä tuolille

istumaan. "Tämä juttu on niin perin katala sydämeni on pakahtua

ajatellessani, kuinka moni joutuu leskeksi ja orvoksi tuon yhden yön

rikoksen takia. Minusta nähden on suuri huojennus, ettei tarvitse

ajatella juhlimista, ennenkuin juttu on saatu päättymään. Sitä vain

pelkään, että Marcella kääntyy sairaaksi mielipahasta. Hirtettäväksi

se mies joutuu -- ei siinä mikään auta -- ja hänen tulinen, hiukan

epävakainen luonteensa -- --"

Mutta hän katkaisi äkkiä sanottavansa ja kääntyen lady Winterbournen

puoleen muualla joutavalla kysymyksellä tarjosi hänelle käsivartensa,

sillä Aldous oli tullut sisään ja päivällinen oli valmis.

Marcella: Romaani · 第 31 / 60 题