Birminghamin työväenkongressin ensimäinen istunto oli juuri päättynyt,
ja kadut sen rakennuksen lähellä, missä se oli pidetty, alkoivat
täyttyä ulos rientävistä edustajista. Sadetta tuli tulvimalla, ja
sateenvarjot olivat pystyssä.
Ympärillään joukko nuoria miehiä astui rakennuksen pääkäytävältä ulos
Harry Wharton ja suuntasi kulkunsa -- päästyään vaivoin erilleen siitä
ystävällisestä väenahdingosta, joka tungeskeli hänen läheisyydessään --
kadun toisella puolella olevaan ravintolaansa.
"No niin, minua ilahuttaa, että mielestänne suoriuduin asiastani
kunnolla", puheli hän heidän noustessaan portaita ylös. "Tuhat
tulimmaista tuota ilmaa, ja kuinka tukahuttavaa oli salissa. Tulkaa
sisään, niin saamme jotain juodaksemme."
Puhuessaan hän lennätti auki työhuoneensa oven. Nuo neljä miestä hänen
seurassaan seurasivat häntä sisään.
"Minun on palattava kokoussaliin tavatakseni kahta tai kolmea henkilöä,
ennenkuin kaikki hajaantuvat", sanoi heistä etumainen. "Kiitos, herra
Wharton, minulle ei mitään virvoituksia. Mutta aikomukseni oli kysyä
teiltä, mihin toimenpiteisiin olette ryhtynyt puheenne julkaisemista
varten?"
Puhuja oli laiha, tummahko mies, ystävällinen ja vaatimaton katse
silmissään. Hän oli puettu pitkään, mustaan takkiin, ulkomuodoltaan
papin näköinen.
"Oh! siitä on kyllä pidetty huolta, Bennett. Jäljennöksen saavat
_Sanomat, Päivän Uutiset_ ja _Pohjolainen_. Minä lähetin sen matkaan
jo ennen kokousta. Oma lehteni tietysti myöskin. Muut lehdet ottakoot
siitä mitä haluavat. Minulle se on yhdentekevä."
"Kaikki ne sen tahtovat", virkkoi muuan toinen. "Se on paras puhe,
minkä olette koskaan pitänyt -- paras puheenjohtajanpuhe, mikä meillä
on koskaan ollut -- vai mitä?"
Molemmat miehet hänen takanaan nyökähyttivät päätänsä myönnytyksen
merkiksi. Puhuja, jota sanottiin Caseyksi, jatkoi:
"Hallinin puhe viime vuonna oli loistava, mutta Hallinin puheissa on
jotain lamauttavaa, niin ainakin on tuntunut minusta viime vuonna.
_Taistelua_ me juuri nyt kaipaamme, ja Herran nimessä, antaa sitä vaan
tulla!"
Ja kädet kupeilla seisoen hän silmäili vuoroin kutakin toveriansa.
Hänen kasvonsa punoittivat osittain kokoussalissa vallinneen kuumuuden
vaikutuksesta, osittain sisällisestä jännityksestä. Kaikilla näillä
miehillä oli tuo eloisa, hermostunut ulkomuoto -- Whartonilla ja
Bennettilla sentään vähemmässä määrässä -- joka tavallisesti on
nähtävänä johtajissa, jotka ovat hyvissä väleissä johdettaviensa kanssa
ja jotka vast'ikään ovat menestyksellä suoriutuneet kiihdyttävästä
tulikoetuksesta. Vuolaana virtana tulvi heidän suustaan huomautuksia,
naurunhohotuksia ja kokkapuheita heidän siinä seisoessaan juttelemassa
äskeisestä puheesta ja sitä seuraavasta kohtauksesta. Wharton ei
paljon keskusteluun puuttunut, pistihän vain tuontuostakin väliin
jonkun kompasanan omasta esiintymisestään, mutta virkeä myhäily
suupielissä ja liikkuva, tyytyväinen katse osoittivat ilmeisesti
miehen mielihyvää. Tätä puhettaan hän oli valmistellut vasta silloin,
kun hän kuutamossa astuskeli Mellorin kirjastossa. Eikä hänen
häiriintynyt mielenrauhansa estänyt häntä sitten, tultuaan omaan
huoneeseensa, sitä paperille pistämästä ja ottamasta siitä kaksi tai
kolme kirjoituskone-jäljennöstä sanomalehtiä varten. Ei sen tyyli
enemmän kuin sen loogillinen ajatuksenjuoksukaan ollut kärsinyt tuosta
keskeyttävästä välikohtauksesta. Viimeisten viiden vuoden kuluessa
ei ollut kukaan työväenohjelmaa paremmin esittänyt, rohkeammin
suunnitellut ja kaunopuheisemmin puolustanut. Laimealta tuntui nyt
Hallinin viime vuonna samanlaisessa kokouksessa pitämä puhe, kuten
Casey oli huomauttanut. -- Wharton tiesi yhdellä iskulla luoneensa
itselleen nimen, tiesi myös, että hän tällä puheellaan oli työntänyt
syrjään muutamia puoluemiehiä, jotka muutoin olisivat mahdollisesti
asettuneet hänen tielleen.
Casey ensimäisenä vaihtoi puheenainetta. Hän oli jo kehuskellut
puhetta paljon lämpimämmin, kuin oli itse aikonutkaan. Hän
kuului uus-unionisteihin, ja miehen pukukin oli sitä mukaan --
parkkumi-housut, flanellinen paita, tulipunainen kaulahuivi ja
työmiehen takki -- mikä kaikki vallan oivallisesti soveltui hänen
leijonanomaiseen päähänsä ja leveihin hartioihinsa. Uransa hän oli
alkanut muurarin-apulaisena ja oli tätä nykyä erään vastaperustetun
uuden työväenyhdistyksen sihteerinä. Hänen vaikutuksensa oli ollut
melkoinen, mutta sanottiin sen jo olevan alenemassa. Pidettiin sentään
varsin luultavana, että hän saisi paikan ensi parlamentissa.
Toiset kaksi miestä olivat Molloy, kongressin sihteeri, lyhyt,
sileänaamainen ja jäntevä mies, jonka ystävällinen katse ja käytöstapa
useinkin vei ihmiset harhaan, hän kun oikeastaan oli tämän kamppailevan
liikkeen kiihkoisin taistelija, ja Caseyn ystävä Wilkins, entinen
rauta tehtaalainen, nyt työväenliikkeen palkassa ja työväen ehdokkaana
eräästä Yorkshire-piiristä. Wilkins oli sivistymätön ja intohimoinen
mies, puhui leveätä Yorkshiren murretta ja oli kehno liikemies, mutta
rehellinen ja omassa piirissään vaikutusvaltainen kuten ainakin
ihmiset, joilla on vilpitön vakaumus omasta tehtävästään. Lisäksi hän
oli hyvä puhuja ja uskomattoman sitkeä kaikenmoisissa ruumiillisissa
ponnistuksissa.
"No niin, hyvä on, että se on ohi", huoahti Wharton heittäytyen
tuolille ja kurottaen samassa kättänsä kelloa kohti. "Casey, hiukan
whiskyä? Eikö? Eikä Wilkinskään eikä Molloy? Teiltä, Bennett, ei
kannata kysyäkään. Jumaliste! esivanhempamme olisivat pitäneet meitä
raukkamaisina! No, kuppi kahvia teidän ainakin on juotava ennenkuin
palaatte kokoussaliin. Tarjooja! kahvia. Asiasta toiseen, Bennett,
maalla ollessani tapasin Hallininkin."
Puhuessaan hän kaiveli esiin paperossikotelonsa ja tarjosi toisille.
Kaikki kieltäytyivät paitsi Molloy. Casey otti taskustaan puoleksi
sammuneen piippunsa ja sytytti sen uudelleen. Hän ei ollut raittiusmies
kuten muut, mutta halveksui juoda whiskyä ja vettä "herran"
kustannuksella tai polttaa "herran" paperosseja. Luokkaylpeys hänessä
oli ärtyisä ja vahva. Molloy, joka luonteeltaan oli yhdenvertainen
jokaisen kanssa, vastaanotti tarjotun paperossin rauhallisesti,
huomaamatta Caseyn karsasta silmäniskua.
Herra Bennett siirsi tuolinsa lähelle Whartonia. Hallinin nimeä
mainittaessa kohosi huolestunut katse hänen eloisiin, tummiin silmiinsä.
"Miten on hänen laitansa, herra Wharton? Viime kirjeessään hän mainitsi
minulle vain ohimennen terveydestään. Mutta muistattehan, että tuo
lakkojuttu oli viedä hengen häneltä. Siinä oli tekemistä, ennenkuin
saimme hänet piristymään -- herra Raeburn ja minä."
"Oh, vahva hän ei ole, eikä ole luullakseni koskaan ollutkaan. Mutta
kyllä hän sentään näytti olevan tavallisissa voimissa. Hän on herra
Raeburnin luona, ja minä taas olin vieraana sen nuoren neidin isällä,
joka on kihloissa herra Raeburnin kanssa."
"Olen kuullut kerrottavan siitä", sanoi Bennett huvitetun näköisenä.
"No niin, meidän miehiä ei herra Raeburn ole, mutta hänen luokassaan
ja hänen olosuhteissaan tapaa harvassa miehiä niin selväjärkisiä ja
oikeamielisiä kuin hän. Morsian mahtaa olla onnellinen."
"On tietenkin", sanoi Wharton kuivakiskoisesti. "Mutta juuri tätä nykyä
ei heistä kumpikaan liene niin ylen onnellinen. Viime yönä tapahtui
siellä hirvittävä verinäytelmä. Eräs lordi Maxwellin metsänvartioista
ja tämän apulainen, seitsentoistavuotias nuorukainen, tapettiin viime
yönä kahakassa sala-ampujain kanssa. Juuri matkalle lähtiessäni
kuulin hätimiten siitä kerrottavan, mutta ennen kokoukseen menoani
sain sähkösanoman, missä pyydetään minua rupeamaan murhasta syytetyn
asianajajaksi."
Inhon ja mielipahan ilme lennähti äkisti Bennettin kasvoille.
"Tällaisia tapahtumia on viime vuosina sattunut yhtenään",
virkkoi hän. "Mitenkä voimme päästä siitä kirouksesta, johon tämä
metsästys-järjestelmä meidät kytkee?"
"Siitä ei päästä", puheli Wharton tyynesti kopistellen tuhkaa
paperossistaan, "ei teidän eläessä, eikä minun. Kun saamme enemmän
radikaaleja parlamenttiin, toimitamme huojennusta rangaistuksiin,
mutta siitä metsästävä säätyluokkamme vain kiukustuu keksimään uusia
puolustuskeinoja itselleen. Ooh! mies joutuu hirtettäväksi -- se on
selvä. Mutta siitä tulee oivallinen tapaus -- yleiseltä näkökannalta
katsottuna -- se nostattaa mieliä -- --"
Tuumivan näköisenä hän kuljetti kätensä kiharaisen tukkansa läpi.
"Aivan erinomainen tapaus siitä tulee", toisti hän sitten matalammalla
äänellä ikäänkuin itsekseen puhellen.
"Herra Wharton, tottahan otatte osaa 'Peterloon' päivällisiin tänään?"
kysäisi alati epäluuloinen Wilkins Whartonin ojentaessa hänelle
kahvikuppia. "Se kuuluu tehtäviinne -- ymmärtääkseni."
"Ikävä kyllä, en voi", vastasi Wharton tyytymättömällä äänellä; "olin
juuri aikeessa pyytää teitä kaikkia esittämään anteeksipyyntöni ja
selittämään poissaoloani. Bennettille olen jo puhunut siitä. Minun
on välttämättä lähdettävä maalle vielä tänä iltana -- ikävä juttu --
muuan työmies on joutunut kiikkiin, kun on ampunut erään metsänvartian;
minua on pyydetty miehen asianajajaksi. Oikeuden istunnot alkavat
valitettavasti jo kahden viikon kuluttua; niin muodoin on aika varsin
täpärällä -- --"
Ja hän selitteli edelleen. Iltajunassa hän palaa Widringtoniin,
seuraavana aamuna, lauantaina, hän keskustelee sen asianajajan kanssa,
jonka toimeksi oikeudenkäynti on annettu, ja samana päivänä hän saapuu
hyvissä ajoin Birminghamiin ollakseen läsnä kongressin toisessa
kokouksessa, joka oli määrätty avattavaksi aikaisin iltapuolella.
Hän puheli ystävällisesti ja vakuuttavasti. Noiden toisten miesten
rinnalla hänen nuoruutensa, kaunis ulkonäkönsä ja sulava käytöstapansa
pisti huomattavasti silmään. Wilkinsin silmissä, jolta ei jäänyt
huomaamatta yksikään Whartonin sana tai liike, hän oli ilmeisesti liian
hyvissä pukineissa ja liian sivistynyt. Tottahan se päivä piankin
koittaa, kun työväenliike tulee toimiin omillaankin ja uskaltaa antaa
eropassit mokomillekin nuorille ylimyksille. Ei sentään vielä.
"No, johan sen arvasinkin, ettette te piittaa meidän päivällisistä",
nauraa hohotti hän.
Bennettin lempeä katse muuttui vihaiseksi.
"Onhan herra Wharton mielestäni kyllin selvästi selitellyt syyt
poissaoloonsa", lausui hän toisiin kääntyen. "Kyllä häntä päivällisillä
kaivataan -- mutta tässä näyttää elämä ja kuolema olevan kyseessä.
Älkäämme myös unohtako sitä seikkaa, että tämä tehtävä sattui herra
Whartonille perin sopimattomaan aikaan. Sitä ei meistä yksikään osannut
arvata, kun viime vuonna valitsimme hänet, että hänelle tulisi tässä
samalla haavaa vaalikamppailu eteen. Ensi lauantainahan se pamahtaa?"
"Niin, lauantaina!" sanoi Wharton päätään nyökähyttäen.
"No, tokkopa vetelee?" uteli Casey pyörähyttäen Whartoniin tutkivan
katseen.
"Vetelee toki", vastasi Wharton hilpeästi, "oh, kyllä se meille
luonnistuu. Vanhan Dodgsonin on väistyttävä, ei siinä mikään auta."
"Onko Raeburnilaisilla yhä vielä yhtä vahva kannatus kuin ennen?" kysyi
Molloy, joka tunsi Brookshiren.
"Sitä ei ole kellään tilanomistajalla enää. Vuodesta 84 alkaen on maa
miinoja täynnä kaikilla -- hyvillä ja huonoilla -- ja sen he tietävät."
"Miinatpa vain eivät ota räjähtääkseen -- minun kärsivällisyyteni tässä
jo katkeaa", ärähti Wilkins. "Minun järjelleni on käsittämätöntä,
mitenkä kansa vuosi vuodelta taipuu maksamaan veroa noille anastajille.
Mutta vähätpä tästä näkyy apua olevan siitä, että heitä ahdistetaan.
Niin kauan kuin heitä ja heidän puoluelaisiaan istuu parlamentissa ja
kabinetissa, ei ole mitään muutoksia tulossa."
Wharton katsahti häneen säteilevällä katseella ja teki pienen
hyväksyvän liikkeen päällään.
"No niin, nyt jätämme teidät rauhaan", sanoi Bennett. "Teiltä ei
liikene paljon aikaa matkavalmistuksiin. Kyllä me selitämme syyt
poissaoloonne, herra Wharton. Puheenne herätti niin suurta mielihyvää,
että kaikki tulevat olemaan iloisella mielellä, siitä saatte olla
varma. Suurenmoinen se olikin! -- sallikaa minun vielä kerran
onnitella teitä. Hyvää yötä -- toivon, että saatte salametsästäjänne
vapautetuksi."
Toiset seurasivat hänen esimerkkiänsä ja heittivät hyvästi hekin.
Wharton saatteli heitä ulos, sitten hän palasi takaisin ja heittäytyi
uudelleen akkunan luona olevaan tuoliin. Sälekaihtimet olivat vielä
alaslaskematta, ja hän silmäili leveälle, kauniille kadulle, joka
näkyi akkunasta korkeine punaisine tiilirakennuksineen ja puoteineen,
vilisevine ihmisjoukkoineen ja ajokaluineen, kaikki niin tuhlaavasti
kaasuliekkien valaisemana, että helmikuun pimeys ja kosteus olivat
sen rinnalla voimattomat. Mutta häneltä jäi kaikki tämä huomaamatta,
haihtumassa oli jo äskeisen menestyksen aiheuttama mielenliikutuskin.
Hän oli jälleen Mellorin ajotiellä; Aldous Raeburn ja Marcella
seisoivat hänen edessään; tämän jännittävän hetken muisto pani hänen
tunteensa uudelleen vavahtamaan.
Hän painoi molemmin käsin päätänsä ja mietiskeli. Murhauutisen
oli hänelle ensiksi kertonut herra Boyce. Mellorin herra oli sen
kuullut Williamilta puoli kahdeksan tienoissa ja oli paikalla
koputtanut hereille vieraansa saadakseen jutella hänen kanssaan tästä
tärisyttävästä tapahtumasta.
"Noin iljettävää juttua en, Jumala nähköön, ole milloinkaan kuullut",
toruskeli potilas silitellen yönuttuaan laihalla kädellään. "Siihen
nyt ne teidän radikaaliset mielipiteenne johtavat. Ensi toimekseen kai
ottavat herraskartanojen ryöstämisen ja polttamisen."
"Enpä luule, että radikaalisilla mielipiteilläni on paljonkaan
tekemistä sen kanssa", vastasi Wharton levollisesti.
Mutta hänen poskillaan hehkui punainen täplä, joka oli ristiriidassa
käytöksen kanssa. Vai niin, kun hän -- _he_ -- näkivät Hurdin astuvan
lehtokujan poikki, oli hän matkalla tähän verinäytelmään. Se sama
pyssynlaukaus, jonka hän, Wharton oli kuullut, oli Westallilta vienyt
hengen. No niin, mikä tässä nyt joutuu eteen? Voineeko Marcella tukkia
suunsa vai haastetaanko heidät molemmat todistajiksi. Tämä ajatus pani
hänen valtimonsa hurjasti jyskyttämään.
"Onko päästy jäljille. Onko ketään vangittu?" kyseli hän isännältään.
"No, johan minä teille juttelin," vastasi herra Boyce äkeästi, vaikka
hän itse asiassa ei ollut mitään virkkanut. "Tuo Hurd-hirtehinen on
vangittu. Minulle kerrottiin, että metsänvartiat ja poliisit ovat
jo toista vuotta pitäneet häntä silmällä. Ja kaiken aikaa on tässä
tyttäreni hemmotellut häntä ja hänen vaimoansa ja saarnaillut minulle
heistä. Saipa hän Raeburninkin ottamaan hänet hovin työhön. Hyvä opetus
tämä on hänelle, sen takaan."
Wharton veti syvän helpotuksen hengähdyksen. Vai oli mies jo raudoissa
ja muita todistuksia näkyi löytyvän. Hyvä! Naisen omatunto on
vaarallinen kapine, eikä sitä koskaan voi tietää, mitä se saa aikaan,
joutuipa siinä pulaan vaikka kuka.
Kun herra Boyce vihdoin oli lähtenyt matkaansa, jotta hän saattoi
pukeutua ja joutua valmiiksi siihen varhaiseen junaan, jolla hän
edellisenä iltana äkkiä oli päättänyt lähteä Mellorista, kesti hyvän
aikaa ennenkuin Wharton pystyi mitään tekemään. Hän vajosi tuumimaan
asemaansa. Neiti Boycen ystävä oli nyt ilmeisessä hengenvaarassa, ja
niin ollen neiti Boycen ajatukset arvatenkin liikkuivat yksinomaan
tämän miehen ja hänen perheensä ympärillä. Wharton tiesi edeltäpäin,
kuinka kiihkeänä, kuinka suuttuneena tyttö oli alkava taistelun
Hurdin elämän puolesta. Olkootpa todistukset vaikka kuinka puhuvia,
Marcellalle Hurd aina oli oleva uhri tai sankari -- ja Westall
tietenkin pelkkä näytelmän Holofernes.
Mitähän Raeburn tästä arvelee? Niinpä niin, juoni kehittyy edelleen.
Hänelle pälkähtikin nyt mieleen, että jos hän lähtee Widringtoniin
aikaisemmassa junassa kuin ensin oli määrätty, kerkiää hän vielä
ennen Birminghamiin lähtöä puolen tunnin verran jutella erään
asianajajan kanssa, joka oli hänen ystäviään. Hän soitti Williamia,
joka kiihtyneenä ja hätiköiden saapui palvelijain huoneesta -- määräsi
tavaransa lähetettäviksi myöhäisemmässä junassa, tiedusteli pojalta,
mitä hän oli kuullut murhasta, sukelsi kylpyynsä ja pullahti jälleen
ylös sieltä virkeänä ja joustavana. Ei hänen ulkonäöstään saattanut
huomata, että vain kahden tunnin levoton uni oli ollut miehen yölepo
ja että sitä ennen oli kestetty mielenliikutuksia ja suoritettu
ajatustyötä, mikä olisi pystynyt järkyttämään toiselta ihmiseltä
vankatkin ruumiinvoimat.
* * * * *
Entä kohtaus Mellorin tiellä! Kuinka elävästi hän näki heidän kummankin
-- Raeburnin synkkänä ja kalpeana, Marcellan tummassa sarssipuvussaan,
silmät yhtenä intohimon hehkuna ja posket verettöminä.
"Traagillinen ylevyys varjosi häntä -- sankarittaren ilmakehä. Hänessä
tuntui ruumistuvan tuo surunvoittoinen aamu raskaine sadepisaroineen
ja lehdettömine puineen -- kaikki inhimillinen tuska, joka nyt
vallitsi tuossa pienessä kylässä. Ja minä, joka viimeksi olin nähnyt
hänet tanssipuvussa, joka olin pidellyt häntä sylissäni lämpimänä,
tuoksuvana, neitseellisenä, joka olin nähnyt hänen sydämensä nousevan
ja laskevan valkean poven alla -- sydämen, jossa minä -- minä olin
levottomuutta herättänyt! -- kuinka rohkenin minä pysähtyä ja katsella
häntä silmiin. Mutta tein sen. Salamana lensi samassa mieleeni ajatus,
_kuinka_ taivuttaisin hänet antamaan minulle anteeksi, kuinka jälleen
saisin hänet valtaani. Luulin, että leikki oli lopussa, äkkiä minulle
selvisi, että toinen näytös oli juuri alulla. Hän ja Raeburn olivat
silminnähtävästi jo olleet kinastuksessa toistensa kanssa -- sen
huomasin paikalla, kun näin heidät. Tämä juttu vain laajentaa juopaa
heidän välillään. Raeburnin omatunto astuu väliin -- ja sen miehen
omalletunnolle ei pirukaan mahda mitään!
"Nyt hän minua vihaa; joka sana, jonka puhun hänelle -- ja vielä
enemmän joka sana hänen morsiamelleen -- sapettaa häntä. Mutta malttoi
hän sentään mielensä, kun minä pyysin häntä kertomaan, mitä hän tiesi
-- en voi syyllä häntä moittia -- vaikka näin minä tuontuostakin,
että hän vääntelihe tuskasta, kun hän oivalsi miten tarkat tiedot
minulla on puheenalaisista henkilöistä ja paikoista -- tiedot, jotka
yksin _hän_ on voinut minulle antaa. Ja sillä välin seisoo Marcella
vieressä kuin kuvapatsas. Ei niin sanaa, ei niin katsetta, vaikka
kättelyä hän ei voinut minulta kieltää. Mutta vaistoni pelasti minut.
Minä tempasin hänet ylös, -- minä houkuttelin hänet mukaani! Asetuin
sille käsityskannalle murhaan nähden, jonka arvasin hänelläkin olevan.
Saattoihan otaksua, että se oli ollut kahakka -- tavallinen tappelu --
missä sattuma ratkaisi voiton. Hyvänluontoinen ja säveä mieshän Hurd
oli, kykenemätön tekemään tahallista murhaa. Ja mitä vihamielisyyteen
tulee, olihan sitä ollut kummallakin puolella. Raeburn kangistui
eikä puhunut mitään. Kuinka kaunis on hänellä otsa -- ja kun hän on
liikutettu, on kasvoissa joskus ilme, joka muistuttaa antiikkista
voimaa ja oikeamielisyyttä! Mutta _hän_-- hän alkoi vavista -- virkosi
jähmetyksestään. Hän oli vähällä puuttua puheisiin kanssani -- mutta
minä katsoin viisaimmaksi olla enää pitkittämättä keskustelua ja
kiiruhdin tieheni."
Hän veti taskustaan sähkösanoman, joka hänen käteensä oli annettu hänen
ravintolaan tullessaan, ja jälleen väreili suupielissä sama riemastus,
jota hän oli tuntenut ensin lukiessaan sitä. Yksityiskohtia myöten
se johdatti hänelle mieleen tuon kiireisen keskustelun Widringtonin
asianajajan kanssa, jonka tarkka vainu jo oli keksinyt, että Hurdin
puolustuksesta voisi koitua hänelle hyvääkin raha-ansiota. Tämä mies
-- ollen puutteenalainen, ovela ja seudun olot juurta jaksain tunteva
-- oli työskennellyt Whartonin ja puolueen eteen, eikä mitään parempaa
pyytänyt kuin saada pysyä hyvissä väleissä tulevan parlamentinjäsenen
kanssa.
"Eräs nainen", oli Wharton hänelle puhellut, "herra Boycen tytär
Mellorista, on hartaasti kiintynyt tähän mieheen ja hänen perheeseensä.
Hän on kovin suruissaan tämän jutun johdosta. Näin hänet sivumennen
tänä aamuna, mutta ei ollut aikaa siitä jutella. Olen vakuutettu
siitä, että hän koettaa auttaa miehen sukulaisia tämän puolustuksessa.
Käykää hänen luonaan vielä tänä aamuna -- sanokaa hänelle, että tämä
juttu on herättänyt minussa myötätuntoa -- että olen lakimies, kuten
hän tietää, ja että otan ajaakseni Hurdin asiaa, jos hän vain tahtoo.
Hankalaksi tämä minulle käy, vaalit kun juuri ovat edessä, mutta se on
tehtävä -- yleisen edun kannalta. Ymmärrättehän? Neiti Boycen isä on
tory -- ja tytär viettää piakkoin häitä herra Raeburnin kanssa. Näin
ollen hän on vaikeassa asemassa. Yhtäkaikki hänen mielensä on kovasti
kuohuksissa tästä tapauksesta ja koko metsästys-järjestelmästä -- ja
minä tahtoisin olla hänelle avuksi. Kävi miten kävi, omaa tietään hän
kulkee. Käykää häntä puhuttelemassa -- puhutelkaa myös Hurdin vaimoa,
joka on tykkänään neiti Boycen vaikutuksenalaisena, ja sähköttäkää
sitten minulle ravintolaani Birminghamiin. Jos he ovat ajatelleet
toimia toisin päin, hyvä sekin. Sitä enemmän aikaa liikenee minulta
vaalipuuhiini."
Suoritettuaan tämän tehtävän hän matkusti Birminghamiin. Siellä hänelle
ravintolan portailla ojennettiin sähkösanoma: --
"Puhutellut neiti Boycea, samoin rouva Hurdia. Teitä halutaan hartaasti
miehen asianajajaksi."
Tuumivana hän nyt levitteli sähkösanomaa edessään. Tuo vähäinen
paperiliuska antoi hänelle lupauksen siitä, mitä hän kiihkeimmin halusi
maailmassa -- vaikutusvaltaa, mielenliikutuksia, jännittävää toimintaa.
"Kun me kohtaamme toisemme vasta", hymyili hän itsekseen, "vetää hän
itsensä tilille. Hän on oleva arvokas ja loukkaantunut; hän epäilee
kaikkia sanojani ja tekojani -- ja itseään hän epäilee vieläkin
enemmän. Yhdentekevä. Juonen langat ovat minun kädessäni, kadotin
tai voitin, hän on yhtäkaikki pakotettu työskentelemään kanssani,
neuvottelemaan kanssani -- hän on jäävä minulle kiitollisuudenvelkaa.
Mikä sai hänet suostumaan? -- kaiketi se kumminkin tuntui hänestä
nöyryyttävältä. Raeburn nähtävästi on ollut järkkymätön -- naisten
tapaan hän tahtoo päästä voitolle, ja koska hän kaikesta huolimatta
katsoo minun apuani edullisimmaksi, on hän pistänyt ylpeytensä säkkiin?
vai olisikohan? -- Ei, sitä en uskalla ajatella. Tämä on kuin viini --
päähän se käy. Ja tällaiseen yritykseen ryhdyttäessä on oltava selvällä
päällä. Kirjoittaisinko hänelle -- aikaa on juuri sen verran, ennenkuin
lähden -- pyytäisinkö häneltä anteeksi mieletöntä tekoani -- ennenkuin
yhdessä käymme ihmiselämää pelastamaan? Se voipi onnistua -- voipi
epäonnistuakin. Mutta ei sentään! Parasta on antaa asian itsenäisesti
kehittyä. _Hänkö_ -- Aldous Raeburnin vaimo kuukauden kuluttua? No
niin, ehkäpä -- ehkäpä hän on. Mutta siitä ei minun ymmärtääkseni
tarvitse suuresti välittää. Merkillistä! Kaksikymmentäneljä tuntia
sitten arvelin, että kaikki oli ollutta ja mennyttä. -- Nyt päivällistä
syömään ja sitten matkaan! Kuinkahan niukalla unella saatan tulla
toimeen seuraavan kahden viikon ajan?"
Hän soitti kelloa, tilasi ajurin ja läksi sitten ruokahuoneeseen
pikaista päivällistä haukkaamaan. Hänen kulkiessaan ohi yhden niistä
pienistä pöydistä, joita huone oli täynnään, muuan herrasmies, joka
tuttavansa kanssa söi puolista siellä, tunsi hänet ja nyökähytti
hänelle kylmästi päätään. Wharton astui huoneen perälle, ja
odottaessaan ruokaansa hän vajosi lukemaan paikkakunnan iltalehteä,
joka jo sisälsi selostuksen hänen puheestaan.
"Huomasitteko tuota miestä?" kysyi muukalainen tuttavaltaan.
"Sitäkö pientä nuorta, kiharapäistä miestä?"
"Pientä, nuorta miestä, jopa jo! Hän on jäntevin atleetti, minkä
tunnen -- aivan tavaton ruumiillinen kestävyys kokoon verraten --
ja politikoitsijana hän on -- mitä taitavimpia lurjuksia. Me olemme
naapurukset maalla. Meidän maatilamme ovat vieretysten. Tunsin hänen
isänsä -- pienen, näivettyneen vanhan herran vanhaa koulua -- hyvin
silokäytöksinen ja itsepintainen -- jonka hänen vaimonsa kiusasi
hengiltä -- oh, Jumala paratkoon, oli siinäkin naista!"
"Mikä on miehen nimi?" keskeytti toinen. "Wharton -- H. S. Wharton.
Äiti oli lordi Westgaten tytär _hänen_ äitinsä taas näyttelijätär,
jonka vanha lordi nai vanhuudenhöperyydessään. Samoin kuin Garrick
lady Mildred Whartonkin oli luonnollinen ainoastaan silloin kun sai
näytellä jota hän tekikin vaikka missä tilaisuudessa. Vanhan Whartonin
olisi pitänyt antaa hänelle selkään hänen käsialansa tähden ja tappaa
hänet hänen pukujensa vuoksi. Nimikirjoitustaan varten hän tarvitsi
kokonaisen paperiarkin, ja hänen pukunsa olivat sellaiset, että jos
sattui olemaan samassa huoneessa hänen kanssaan, oli mahdotonta
välttää takertumasta hänen liepeisiinsä. Verrattoman kekseliäs hän oli
eriskummaisia malleja keksimään. Huomion herättämiseksi tämä kaikki
tehtiin. Hän riiteli miehensä ja kaikkein sukulaistensa kanssa, ja
lopulta hän rupesi julkisesti esiintymään sosialistisena puhujana,
poika seurassaan. Aina hänellä oli näyteltävänä milloin mikin osa,
epäonnistunein niistä oli kuitenkin äidin osa."
"H. S. Wharton?" virkkoi vieruskumppani. "No, sehän on sama mies,
joka tänään on täällä puhunut. Olen juuri lukenut _Iltatähdessä_
selostuksen siitä. Suuri kokous -- Birminghamin johtavien ammattikuntien
kokoonkutsuma -- jonka tarkoituksena on käsitellä vapaamielisten
vaaliohjelmaa, mikäli se koskee työväestöä -- vai siinäkö se mies oli
-- sanotaan, että hänellä oli suunnaton menestys -- puhui loistavasti
-- ja tulee varmaan valituksi parlamenttiin ensi viikolla."
Puhuja, joka näköjään oli ovela ja varakas tehtailija, pisti silmälasit
nenälleen, voidakseen paremmin silmäillä tätä nuorta Robespierreä.
Hänen toverinsa, lihavahko tilanomistaja, kohautti olkapäitään.
"Äidiltään tämä nuori mies niinmuodoin on perinyt mielipiteensä?"
"Tiettävästi. Siitä lähtien kuin poika oli viisitoistavuotias,
sai hän olla mukana kaikissa hassutuksissa. Miehensä kuoltua lady
Mildred yritti panna toimeen yhteisiä aterioita palvelusväen kanssa,
mutta hovimestari pani pystyn eteen. Saman teki Whartonkin, joka --
niin sosialisti kuin onkin -- on aina ollut luonteeltaan mukavuutta
rakastava. Se hänen kunniakseen sanottakoon, että masentunut hän oli
äidin kuoltua. Silloin olin minäkin taipuvainen kohtelemaan miestä
säädyllisesti. Luulen, että lady Mildred rakasti poikaansa -- ja
merkitseehän sekin sentään jotain."