Kaikki oli jälleen hiljaista. Etäältä vain kuului äänten sorinaa
niistä ihmisjoukoista, jotka tuota pikaa olivat ryhmittyneet molempain
viestinviejäin ympärille heidän liikkuessaan kylää kohti.
Marcellan mieleen johtui kauhistuttavan selvänä Hurdin hiipivä hahmo
hänen pujahtaessaan varjoon kuutamoisessa lehtokujassa. Missä hän
oli? Oliko hän paennut? Mitä kaikkea olikaan tuo onneton vaimo ja nuo
kurjat lapset jo saaneet kokea? Tämä ajatus pani äkisti hänen jalkansa
liikkeelle.
Hän oli parahiksi kerinnyt kylälle, kun eräs poika juoksi häntä vastaan
läähättäen ja kovassa touhussa.
"Hän on saatu kiinni. Hän on mennyt kotiin suoraa päätä -- ei
yrittänytkään lähteä pakoon. Niin pian kuin Jenkins sen kuuli" --
Jenkins oli poliisi -- "läksi hän oitis sinne ja vangitsi hänet. Hän
oli juuri karkuun lähdössä -- vaimo oli häntä kaiken yötä hoputtanut
lähtemään. Mutta nyt hän on kiinni, nyt hän ei pääse mihinkään."
Pojan riemuitseva mielihyvä oli hirvittävä. Marcella viittasi häntä
poistumaan ja juoksi edelleen. Widringtonista kylään vievällä tiellä
näkyi ratsumies karahuttavan häntä vastaan. Hän tunsi Aldous Raeburnin,
joka äkkinäisen hämmästyksen vallassa pidätti hevostansa nähdessään
hänen juttelevan pojan kanssa.
"Armaani! mitä sinä täällä toimitat! mene kotiin -- mene _kotiin_ --
pois kaikesta tästä surkeudesta. Minua on lähetetty noutamaan, koska
olen rauhantuomari. Dynes on elossa -- Marcella, minä rukoilen! --
palaa kotiin!"
Marcella pudisti päätänsä hengästyneenä ja kykenemättä lausumaan
sanaakaan paljosta juoksemisesta. Siinä samassa he kumpikin katsahtivat
oikealle ja äkkäsivät väentungoksen Hurdin mökin edustalla.
Eräs mies erkani väkijoukosta ja syöksyi heidän tykönsä nähdessään
hevosen ja ratsumiehen.
"Herra Raeburn! herra Raeburn! Hän on vangittu! Jenkins sai hänet
kiinni."
"Aah!" sanoi Aldous vetäen syvän hengähdyksen. "Hän ei siis yrittänyt
päästä karkuun. Marcella -- ethän vain aikone sinne -- itse taloon?"
Sanat lausuttiin ankaralla ja päättävällä äänellä, joka paikalla
nostatti Marcellassa suuttunutta vastustushalua.
"Minun täytyy päästä Mintan luo", läähätti hän. "Älä odota minua!"
Ja jättäen Aldousin hän riensi eteenpäin.
Niin pian kuin mökin ympärillä tungeskeleva ihmisjoukko näki hänen
tulevan, antoi se tietä hänelle.
"Nyt hän on rauhallisempi", kuiskasi muuan vaimo hänelle merkitsevästi
nyökähyttäen päätänsä mökkiä kohti. "Heti sen perästä kuin Jenkins
läksi sisään, kuultiin hänen kovalla äänellä itkevän ja voihkivan."
"Silloin näet, kun hänet pantiin käsirautoihin", virkkoi muuan vieressä
seisova mies.
Marcellaa puistutti.
"Pääsenköhän minä sisään?"
"_Meistä_ ei pääse sisään kukaan", sanoi mies. "Siinä on Hurdin sisar",
hän viittasi nyyhkyttävään vaimoon, jota kaksi muuta naista piteli.
"Ei sekään saa mennä sisään. Mutta tässä tulee komisarius, neiti kysyy
häneltä."
Komisarius -- tarkkanäköinen, paljon kokenut virkamies -- joka oli
kiireellisesti haettu peninkulman matkan päästä, laukkasi paikalle ja
jätti ratsunsa eräälle pojalle.
Marcella astui hänen luokseen.
Komisariuksen tutkiva katse kohtasi häntä.
"Oletteko neiti Boyce? Mellorin neiti Boyce?"
"Olen, saanko mennä vaimon luo; teillä ei ole minusta mitään vastusta,
sen lupaan."
Hän nyökäytti päätänsä. Joukko väistyi tieltä. Komisarius naputti
ovelle, jolloin Jenkins avasi varovaisesti ovea ja he menivät yhdessä
sisään.
"Se se vasta on kummallinen", sanoi laiha, ryppynaamainen mies
väkijoukossa naapurilleen. "Kuinka se nyt tänne osasi -- ja vielä tähän
päivänaikaan. Näkihän sen jokainen, että herra Raeburn vaati häntä
menemään kotiin. Mutta hän on aina pitänyt Hurdien puolta."
Puhuja oli Ned Patton, vanhan Pattonin poika ja Hurdin aulis toveri
monella yöllisellä retkellä. Vajaa viikko sitten hän oli vielä Hurdin
kanssa salaisesti samoellut metsällä ja tämän retken saaliista oli
vielä osa kätkössä Pattonin aitassa. Mutta tällä hetkellä hän oli
väkijoukossa puuhakkaimpia ja odotti maltittomana sitä silmänräpäystä,
jolloin näkisi vanhan kumppaninsa sidottuna ja kahlehdittuna astuvan
ohi. Tuo luontainen mieltymys tapahtumiin ja vaihteluihin, joka
pitää elämän virkeänä, oli ukon yksitoikkoisessa raatajan elämässä
tukahtunut, ja niinpä tämä kiihdyttävä tapaus teki hänet tuossa
tuokiossa säälimättömäksi ja raa'aksi.
Hänen vierustoverinsa virnisteli ja otti tuokioksi piipun suustaan.
"Ei hän tässä mitään mahda. Koko kylässä ei ole sitä miestä tai poikaa,
joka ei tiedä että Hurd vihasi Westallia kuin myrkkyä ja uhkasi vielä
kerran pehmittää hänen selkänsä. Siinä se on paha todistus häntä
vastaan. Eikä hän koskaan pystynyt pitämään suutansa kiinni."
"Niin kyllä, mutta samaa se Westallkin hoki!" pisti väliin toinen ääni.
"Kyllä se tiedettiin, ettei ne tappelutta voisi toisistaan suoriutua,
jos kerran Westall hänet löytää salametsästyksellä. Mahtaako ne häntä
syyttää murhasta nyt?"
"Mistä se tiedetään, että hän siellä oli? Kuka hänet näki?" kysyi vanha,
valkohapsinen mies keskellä väkijoukkoa kovalla, vaikka väräjävällä
äänellä.
"Charles Dynes näki hänet", huudettiin vastaan. "Kuinka sen tiedätte?"
Siitä äänien sekamelskasta, joka nyt seurasi, vanha mies vaivalla sai
selvää tapahtumista. Charles Dynesin, Westallin apulaisen oli ensin
nähnyt lampuoti Wellinin renki työhön mennessään. Poika oli löydetty
pensasaidan alta verta vuotavana ja pahoin runneltuna, mutta vielä
hengissä. Aivan hänen vieressään lepäsi Westallin ruumis pää luotien
lävistämänä. Kun hänet oli saatu farmille ja annettu hiukan konjakkia
juoda, kysyttiin Dynesilta, oliko hän tuntenut ketään. Hän oli sanonut
"kaupunkilaisia" olleen viisi ja sitten hän oli selvään lausunut Hurdin
nimen. Oliko muitakin mainittu, sitä ei kukaan tiennyt. Sanottiin, että
hän teki lähtöä ja että herra Raeburn oli mennyt hänen todistustansa
pöytäkirjaan merkitsemään.
"Ja kaupunkilaiset pääsivät livistämään?" kysäisi vanha mies.
"Niinpä tekivät!" sanoi Patton täyttäen uudelleen piippunsa. "Heistä ei
näy jälkeäkään."
Tuon kurjan hökkelin sisässä Marcella sillä välin pani liikkeelle
vahvan sielunsa kaikki voimat. Kun ovi oli sulkeutunut hänen ja
komisariuksen jälkeen, näki hän Hurdin istuvan keskellä tupaa
käsiraudoissa erään miehen vartioimana, jonka Jenkins oli kutsunut
avukseen, kunnes useampia poliiseja joutuisi paikalle. Jenkins itse
oli paraillaan makuuhuonetta tarkastamassa. Pikku keuhkotautinen
istui värisevänä uuninristikolla liedettömän takan ääressä. Hänen
näivettyneet kasvonsa olivat kuin mikäkin keltainen vahanaamari,
ja kaiken aikaa hän piti silmänsä hievahtamatta isään luotuina.
Tuontuostakin pikku ruumista kouristi yskäkohtaus, mutta sittenkin hän
yhä katsoi -- isäntäänsä kiintyneen eläimen mykällä tarkkaavaisuudella.
Äänetönnä istui Hurdkin. Silmät, jotka näyttivät suuremmilta ja
loistavimmilta kuin tavallisesti, vaelsivat rauhattomina huoneessa
olevilla esineillä; suuret, multaiset, polvilla lepäävät kädet
nytkähtivät vähän väliä raudoissaan. Vaikka hän oli riutuneen näköinen
ja ylt'yleensä liassa, ilmeni tämän viallisen pikku miehen koko
olennossa outo arvokkuus, joka paikalla pisti Marcellan silmään. Tämä
arvokkuus on nähtävänä niin hyvin rikoksentekijässä kuin uhrissa. Se
johtuu siitä, että ihminen tuntee seisovansa yksin, muista eristettynä.
Hurd säpsähti nähdessään Marcellan.
"Tahtoisin puhua hänen kanssaan", sanoi hän käheällä äänellä
komisariuksen lähestyessä -- "tuon neidin kanssa" -- nyökähyttäen
päätänsä Marcellaa kohti.
"Hyvä on", sanoi komisarius, "mutta velvollisuuteni on ilmoittaa
teille, että joka sana, minkä puhutte, kirjoitetaan muistiin ja
käytetään tutkimuksessa todistuksena teitä vastaan."
Marcella astui lähemmä. Siinä hänen seisoessaan Hurdin edessä,
vapisevat, paljaat kädet toisiinsa painaen, lankesi akkunasta
tulvehtiva valo hänen kihlasormuksensa timantille, ja se säkenöi niin
vahvasti, että pikku poikakin tuokioksi käänsi siihen huomionsa.
"Hän olisi voinut tappaa minut yhtä helposti kuin minä hänet", puheli
Hurd vaivalloisesti Marcellan puoleen kääntyen. "En minä sitä niin
meinannut kuin se tapahtui. Hän ja Charlie kävivät kimppuumme Disleyn
metsässä. Toisistahan ei yhtään piitannut. Ne ne Charlieta pahoin
pitelivät. Mutta vihapäissään hän paikalla ryntäsi minua kohti -- sauva
kohossa. Luulin, että hän löisi kalloni mäsäksi, ja niin minä ammuin.
Me seisoimme aivan lähellä toisiamme -- siksi se kaikki meni päähän.
Mutta hän olisi voinut tappaa minut yhtä helposti."
Hän vaikeni ja tuijotti Marcellaan tuskansekaisella tarkkaavaisuudella,
ikäänkuin tutkiakseen mitä tämä asiasta arveli. Pelokkaalta ja
alakuloiselta hän ei näyttänyt -- hänen käytöksessään ilmeni
päinvastoin outoa joustavuutta ja varmuutta, joka Marcellaa
kummastutti. Melkeinpä näytti siltä, kuin hänessä nyt, niin henkisesti
kuin ruumiillisesti, olisi ollut enemmän virkeyttä, enemmän miestä kuin
koskaan ennen.
"Vieläkö tahdotte jotain muuta minulle sanoa?" kysyi Marcella hetkisen
odotettuaan.
Silloin Hurdin käytös äkkiä muuttui. Heidän silmäyksensä kohtasivat
toisensa. Tytön kiinteä katse näytti koskettelevan syyllisen sisimpiä
tunteita. _Miksi_ olet tämän kammottavan teon tehnyt? -- pettänyt minua
-- syössyt vaimosi onnettomuuteen? -- kysyi tämä katse. Koko teko oli
Marcellasta liian _lapsellinen_ -- liian _typerä_ ollakseen uskottava.
"Huonosti minä _teitä_ olen palkinnut, neiti", änkytti Hurd, ikäänkuin
sanat olisi hänen suustaan kiskottu. Sitten hän taas nosti päänsä
pystyyn. "Mutta en minä sitä niin meinannut kuin se tapahtui", toisti
hän jurosti ja ryhtyi sitten taas nopeasti, vaikka yleensä elävästi
ja yhtäpitävästi selittelemään Westallin hyökkäystä, Marcellan
kuunnellessa ja painaessa mieleensä jok'ikisen sanan.
"Säästäkää nuo puheet asianajajallenne", keskeytti komisarius viimein
hänet; "te vain pahoitatte neiti Boycen mieltä. Antakaa hänen ennemmin
mennä vaimonne luo."
Hurd katsahti vielä kerran Marcellaan lujalla katseella.
"Pahasti minun kävi", puhkesi hän sitten sanomaan. "Mutta kiitos
sentään teille, neiti. Kyllä ne nyt ovat avun tarpeessa." Hän nyökkäsi
päällään ensin poikaa kohti ja sitten pesukomeroon päin, missä hänen
vaimonsa oli. "Kovasti se häneen koskee. Hän tahtoi että lähtisin
karkuun. Mutta minä sanoin: 'Ei, minä vastaan siitä.' Herra Brown
hovilla maksaa kyllä teille palkastani sen vähän, mikä minulle on
tuleva. Mutta vaivaistaloon heidän on mentävä tästä puoleen. Kaikki
kääntävät heille selkänsä."
"Minä pidän heistä huolta", lausui Marcella, "ja teidänkin puolestanne
teen kaiken voitavani. Nyt menen vaimonne luo."
Minta Hurd istui pesukomeron nurkassa savilattialla, pää seinän
nojassa. Kasvot olivat ylöspäin kohotetut, silmät ummessa, suu puoleksi
auennut. Hänet nähdessään Marcella käsitti, että tuo onneton vaimo oli
jo itkenyt niin paljon miehensä kotiintulon jälkeen, että kyyneleet
olivat ehtyneet. Molemmat tyttöset istuivat puolipukeissa lattialla
hänen vieressään värisevinä ja ryvettyneinä äitiin tuijottaen.
Äänekkäästi he olivat itkeneet ja voivotelleet, mutta nyt he vain
tuontuostakin kitisten vaikeroivat ja kuivasivat kyynelten tahraamia
poskiaan hameensa liepeisiin. Pienokainen oli kiedottu vanhaan saaliin
ja nukkui äitinsä helmassa huolimattomasti pideltynä. Tuo koppimainen
huone, joka oli täynnään ylt'ympäri viskattua romutavaraa ja jota
sitäpaitsi kuivumaan ripustetut vaatteet pimensivät, oli sietämättömän
kylmä helmikuun kaameassa aamunkoitteessa. Lapset olivat sinertävät;
äidin jäsenet tuntuivat jäätävän kylmiltä Marcellan kumartuessa häntä
koskettamaan. Kurjuus oli ylimmillään.
Äiti päästi voihkivan äänen tuntiessaan Marcellan käden kosketuksen.
Sitten hän äkkiä hurjalla liikkeellä suoristi itsensä ja ponnisteli
pöhöttyneitä silmiään nähdäkseen aukiolevasta ovesta tupaan.
"Jokohan ne vievät hänet pois?" huusi hän. "Jenkins vakuutti antavansa
minulle siitä tiedon."
"Ei, vielä hän on siellä", virkkoi Marcella vavahtavalla äänellä.
"Komisarius on tullut. Kyllä teille sitten ilmoitetaan."
Rouva Hurd tunsi hänen äänensä ja katsahti ylös hämmästyneenä.
"Nyt teidän on otettava yllenne tämä", puheli Marcella ottaen
hartioiltaan turkkiviittansa. "Johan te olette aivan kankea. Antakaa
lapsi minulle sillä välin kuin kääritte sen ympärillenne."
Rouva Hurd survaisi sen kiivaasti luotaan.
"Ei minua palele, minä olen polttavan kuuma. Hän tahtoi minua tänne
tulemaan. Hän sanoi, että olisi parempi, jos lapset ja minä menisimme
pois. Ja makuuhuoneeseen en voinut mennä, sillä -- sillä..." -- hän
kätki kasvonsa helmaan.
Marcellalle paljastui äkkiä -- ikäänkuin näkynä -- kaikki ne kauhut,
joiden alaisena tämä viheliäinen raukka oli ollut siitä saakka kuin
hänen miehensä vihollisensa verellä tahrattuna oli näyttäytynyt hänelle
samassa lumoavassa kuutamossa, jossa -- --
Omat muistelmat sysäytyivät pikaisesti syrjään. Sitäpaitsi hän näki
komisariuksen seisovan tuvan ovella ja viittailevan hänelle. Hän
pujahti niin hiljaa hänen luokseen, ettei rouva Hurd kuullut hänen
liikkuvan.
"Nyt olemme löytäneet kaiken, mitä tarvitsemme", virkkoi
poliisikomisarius virallisella äänellä, vaikka kuiskaten -- "ainakin
kaikki vaatteet. Nyt on meidän päästävä pyssyn jäljille. Jenkins
kuljettaa hänet ensin Widringtoniin. Tutkimus toimitetaan huomenna
'Viheriässä Miehessä'. Me tuomme hänet saapuville." Sitten hän virkkoi
aivan toisella äänellä hattua koskettaen. "En tahtoisi jättää teitä
tähän taloon, neiti. Noudatanko Jenkinsillä jonkun pitämään huolta
tästä vaimo raukasta? Koko kylä työntäytyy sisään tänne, niin pian kuin
me olemme poissa."
"Minä jään tänne vielä hetkeksi. Kyllä minä hänestä huolta pidän? Ei
tänne kukaan tule, niin kauan kuin minä olen täällä. Lukuunottamatta
hänen sisartansa -- rouva Mullinsia -- hän saa tietenkin tulla sisään,
jos haluaa."
Komisarius epäröi.
"Minä menen nyt herra Raeburnia tapaamaan, neiti. Ilmoitan hänelle,
että olette täällä."
"Kyllä hän tietää", vastasi Marcella lyhyesti. "Oletteko jo valmis
lähtemään?"
Komisarius nyökähytti myöntävästi päätään, ja Marcella palasi vaimon
luo.
"Rouva Hurd", lausui hän polvistuen hänen viereensä, "nyt he lähtevät."
Vaimo hypähti kirkaisten seisaalleen ja juoksi tupaan. Hurd oli jo
jalkeilla Jenkinsin ja toisen poliisimiehen välissä, joiden tuli
kuljettaa hänet Widringtonin vankilaan. Mutta kun Minta joutui
vastatusten miehensä kanssa, niin jokin -- kenties mykkä rukous miehen
jännittyneessä katseessa -- pidätti häntä ja hän koki epätoivoisesti
hillitä itsensä. Ei hän edes yrittänyt suudella Hurdia. Silmät maahan
luotuina hän asetti kätensä tämän käsivarrelle.
"Saan kai tulla sinua katsomaan, Jim?" sanoi hän vavisten.
"Kyllä, voithan kuulustella sääntöjä", vastasi toinen lyhyesti. "Älä
anna lasten enää itkeä. Ne kaipaavat murkinaansa. Hiiliä on tarpeeksi.
Eilisiltana toin niitä itse kotiin koko säkillisen. Hyvästi!"
"Mars!" komensi komisarius ja työnsi syrjään vaimon.
Marcella kietoi käsivartensa horjuvan rouva Hurdin ympäri. Ovi aukeni,
ja kun miehet astuivat ulos, liukui hänen katseensa odottavaan
väkijoukkoon sumuisessa aamuvalaistuksessa.
Kun rouva Hurd näki tuon tungeskelevan väenpaljouden tuskin
kivenheiton matkan päässä ovesta, kavahti hän taapäin. Kenties
hänelle pisti silmään, kuten Marcellallekin, että kaikkien kasvoilla
ilmeni vihamielisyyttä. Niin pian kuin komisariuskin oli lähtenyt,
riensi Marcella ovelle ja lukitsi sen. Rouva Hurd piiloutui kaidan
karttuuniverhon taa ja seurasi sieltä katseillaan, mitenkä poliisit
ja Hurd nousivat odottaviin kärryihin ja sitten poistuivat tasaiselle
maantielle. Kaiken aikaa kuului hänen rinnastaan kumeata voihkinaa,
joka raateli Marcellan sydäntä. Kun hän myöhemmin elämässään muisti
näitä aikoja, tuntui hänestä aina, että tämä hetki se juuri oli
varsinainen eronhetki tuolle poloiselle vaimolle, hetki, jolloin hän
tunsi olevansa iäksi miehestään irti kiskottu.
Marcellan poskia kostuttivat viljavat kyyneleet, kun hän astui hänen
luokseen.
"Tulkaa lepäämään", lausui hän pakottaen itsensä tyyntymään. "Te ja
lapset olette nälissänne, ja teidän pitää pysyä hyvissä voimissa, jos
mielitte auttaa häntä. Minä puuhaan teille syötävää."
Hän talutti avuttoman vaimon takan luona olevalle puupenkille ja kääri
viittansa hänelle tyynyksi.
"Willie, sinä käyt tähän äidin viereen istumaan. Daisy, missä on kehto?
Pane lapsi siihen ja tule sitten auttamaan minua tulta tekemään."
Säikähtyneet lapset tekivät mitä käskettiin, ja äiti makasi penkillä
kankeana kuin pölkky. Daisy auttoi Marcellaa löytämään hiiliä ja puita,
ja pian roihusi takassa iloinen tuli. Sitten Daisy toimitti hänelle
vettä, ja hän täytti kattilan vedellä ja pani sen kiehumaan, sillä
välin kuin pikku tyttö yhä tavantakaa nyyhkyttäen puuhasi aamiaisen
kattamisessa. Pian olivat kaikki lapset ryömineet lämmittävän takan
eteen; Marcella hieroskeli heidän jähmettyneitä käsiään ja jalkojaan
ja lohdutteli heitä kykynsä mukaan. Hän tunsi intohimoista mielihyvää
-- niin kauhun vallassa kuin olikin -- siitä, että kykeni sääliänsä
osoittamaan ja näitä hyljättyjä raukkoja hellimään. Hän oli päässyt
itsesyytösten musertavasta painosta. Moraalisesti hän oli jälleen vapaa.
Hän alkoi jo mietiskellä, mitä hän voisi tehdä Hurdin hyväksi. Tässä
ei nyt ollut puhetta murhasta, vaan vapaaehtoisesta taistelusta
kahden miehen välillä, kummallakin -- Hurdilla ja Westallilla -- yhtä
suuri tappion mahdollisuus puolellansa. Raakaluontoinen ja julma
mies oli vihamielisyytensä kautta syössyt itsensä perikatoon -- oli
Marcellan kiihkeä arvostelu asiasta. Tämä oli joka tapauksessa Hurdin
puolustukseksi esiin tuotava ja asianajajaksi oli saatava jokin taitava
lakimies. Aldous Raeburnin ja Whartonin nimiä hänen ajatuksensa
huolellisesti sivuuttivat.
Hän oli panemaisillaan teelehtiä kannuun, kun ovelle naputettiin.
Se oli Hurdin sisar, joka neuvottoman näköisenä ja kasvot itkusta
turvonneina astui arastellen tupaan ja lähestyi pelokkaana kälyänsä.
Marcella antoi hänelle rahaa ja lähetti hänet noutamaan munia
läheisestä puodista ja pyysi häntä palaamaan puolen tunnin kuluttua.
Tosin ei hänestä ollut paljon apua, mutta ei nyt ollut valitsemisen
varaa.
"Missä on neiti Harden?" kysyi Marcella häneltä.
Hänelle vastattiin, että siitä lähtien kuin uutisesta oli saatu
tietoa kylällä, pastori sisarineen oli ollut rouva Westallin ja
Charlie Dynesin äidin luona. Rouva Westallilla oli ollut rajuja
kouristuskohtauksia, ja tarvittiin kaksi miestä pitelemään häntä, ja
Charlien äiti, joka ei vielä ollut täysin toipunut keuhkokuumeesta, oli
niinikään ollut perin kurjassa tilassa.
Raivo pikemmin kuin säälintunne leikkasi Marcellan sydäntä. Niin monta
ihmiselämää suistunut kurjuuteen ja perikatoon! Minkävuoksi? Iljettävän
nautinnon suojaamiseksi, nautinnon, joka turmelee rikkaita ja heidän
käskynhaltioitansa yhtä paljon, kuin se kiusaa ja yllyttää köyhää
kansaa!
Annettuaan lapsille ruokaa ja lohduteltuaan heitä Marcella
heittäytyi rouva Hurdin viereen, joka yhä vielä makasi hievahtamatta
jonkinlaisessa horrostilassa.
"Rouva Hurd kulta", sanoi hän, "teidän täytyy juoda hiukan teetä ja
syödä jotakin."
Tuo puoleksi tajuton vaimo ravisti kieltävästi päätänsä. Mutta Marcella
ei antanut myöten.
"Teidän on taisteltava miehenne hengen puolesta", puheli hän
päättävästi, "ja pidettävä huolta lapsistanne. Minä en enää voi kauan
viipyä, ja ennenkuin menen, tulee teidän kertoa minulle kaikki, mitä
asiasta tiedätte. Sitä Hurdkin tahtoisi. Hän tietää, ja kyllä tekin
tiedätte, että minuun voi luottaa. Minä koetan pelastaa hänet. Minä
hankin hyvän asianajajan hänelle avuksi. Mutta juokaa ensin tämä --
sitten kerrotte minulle kaikki."
Kuuliaisuus "vallasnaisia" kohtaan oli rouva Hurdin palvelusajoilta
asti niin veriin syöpynyt, ettei hän sen enempää vastustellut. Hän
söi ja joi hiukan, katsoi hajamielisellä ihmetyksellä tulen ääressä
istuviin lapsiin ja vaipui sitten uudelleen voihkien penkille. Marcella
oli käydä kärsimättömäksi; hän oli harmissaan vaimon hillittömästä
avuttomuudesta. Mutta siinä samassa jo omatunto häntä soimasi, hellästi
hän kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, kohotti harmahtavan pään
olkapäälleen ja suuteli vääntyneitä kasvoja vapisevin huulin.
"Te ette ole yksin", kuiskasi tyttö, ja koko hänen harras sielunsa
väreili hänen äänessään. "Te ette ole koskaan oleva yksin, niin kauan
kuin minä elän."
Hän laitteli kalpean, ähkyvän vaimon mukavaan asentoon ja istahti itse
pallille hiukan syrjemmäs päättäen vakaasti urkkia esiin totuuden.
"Lähetetäänkö lapset yläkertaan?" kysyi hän. "Ei!" kuului äkkiä pojan
käheä ääni, ja hän pudisti tarmokkaasti päätänsä. "En minä mene."
"Oh! Ei Willie mitään ilmaise", sanoi rouva Hurd katsahtaen poikaan
hajamielisesti, "ja toiset ovat liian pieniä."
Vähitellen Marcella sai hänestä houkutelluksi koko jutun -- ensin,
kuinka pelonalaista ja tuskaista elämää hän oli viettänyt siitä lähtien
kuin oli saanut selville, että Hurd oli tekemisissä salametsästäjäin
kanssa ja oli ruvennut yhteen sakkiin heidän kanssaan, sitten, kuinka
hän oli nähnyt Hurdin ja Westallin keskinäisen vihan yhä yltyvän, ja
viimein, kuinka raskasta oli ollut kantaa tietoisuutta siitä, että he
olivat kiittämättömiä hyväntekijöitänsä kohtaan.
"Tiesin minä, että menettelimme pahoin teitä kohtaan. Sen minä Jimille
sanoinkin. Minua hävetti joka kerran, kun näin teidän astuvan sisään.
Mutta nähkääs, neiti -- en minä mitään sille mahtanut. Kyllä minä
koetin, voi! Herra tietää, että minä koetin! Meidän onnemme se oli
mennyt menojaan jo aikaa sitten. Mutta ei hän sitä voinut auttaa -- ei
hän ole luotu samanlaiseksi kuin muut, ei -- --"
Kasvot vääristyivät taas suonenvedontapaisesti. Marcella tarttui hänen
sierettyneeseen, tuolin reunaa kouristavaan käteensä ja piteli sitä
omassaan. Sitten hän kyselemällä edelleen sai tietää, että vaikka
Hurd tietenkään ei ollut kyennyt vaimoltansa salaamaan yöllisiä
retkeilyjään, hän oli kumminkin osannut pitää tätä tietämättömänä
osallisuudestaan oxfordilaisten salametsästysliittoon, kunnes hän
Tudley Endissä tapahtuneen ryöstön jälkeen hillittömässä riemussaan
siitä, että Westall oli tullut nujerretuksi, oli unissaan puhunut
yhtä ja toista, jonka avulla Mintan oli vähitellen onnistunut
houkutella totuus hänen suustansa. Vaimon nuhteet ja pelko olivat vain
kiukustuttaneet ja vieroittaneet miestä. Lopulta oli Mintan pakko
alistua, jos mieli säilyttää hänen rakkautensa.
Tuosta viimeisestä, tuhoatuottavasta kahakasta Maxwell Courtin alueella
näytti rouva Hurd tietävän paljon enemmän, kuin mitä hän uskalsi
myöntää. Sillä kesken surunpurkauksiaan hän äkkiä suoristi itseään,
tuumi silmänräpäyksen verran, silmäili sitten Marcellaa levottomasti ja
epäluuloisesti ja kävi puhumattomaksi.
"En minä mitään siitä tiedä", intti hän viimein epäjohdonmukaisuudella,
joka uudelleen tuskastutti Marcellaa. "Kuinka minä sitä tietäisin?
Seitsemän niitä Oxfordin miehiä oli Tudley Endissä, sen verran tiedän.
Kuka on sanonut, että Jim oli siellä mukana viime yönä? Kuka sitten on
Sanonut, etteivät ne -- --"
Hän vaikeni vavahtaen. Marcella piteli hänen vastahakoista kättänsä.
"Te ette tiedä", sanoi hän tyynesti, "että puhelin miehenne kanssa
hetkisen, ennenkuin tulin teitä katsomaan. Hän kertoi minulle kuten hän
jo nähtävästi oli Jenkinsillekin kertonut, että hän ampui Westallin
itsepuolustuksekseen -- koska Westall hyökkäsi hänen päällensä. Te
ette myöskään tiedä, että Charlie Dynes on hengissä ja sanoo nähneensä
Hurdin -- --"
"Charlie Dynes!" parahti rouva Hurd ja alkoi uudelleen nyyhkyttää ja
vavista, niin että Marcellan kärsivällisyys oli taas kovalla.
"Ellette pysty antamaan minulle lähempiä tietoja", puhkesi hän viimein
epätoivoisena sanomaan, "en käsitä mitä on tehtävä. Kuunnelkaa, mitä
sanon. Tiedän miestänne syytetään Westallin murhasta. Se on aivan
varma. Hän väittää, että se ei ollut murha, että se tapahtui kahakassa.
Sen uskon. Minä hankin asianajajan, joka sen todistaa. Minä olen
ystävänne -- sen te tiedätte. Mutta ellette aio kertoa minulle, mitä
tiedätte menneen yön tapahtumista, on kai parasta minun mennä kotiin --
ja lähettää kälynne tänne hoitamaan teitä ja lapsia."
Puhuessaan hän nousi pystyyn. Rouva Hurd sieppasi kiinni hänen
hameestaan.
"Oh, hyvä Jumala!" ähki hän tuijottaen unissakävijän tavalla lapsiin,
jotka uudelleen rupesivat itkemään. "_Oh, hyvä Jumala_! Kuulkaapa,
neiti", -- ääni aleni, turvonneet silmät katselivat kiinteästi
Marcellaa ja sanat puhkesivat suusta nopeana kuohuna, -- "Kello
neljältä kuulin tuvan oven käyvän; yöpukeissa karkasin ylös ja juoksin
alakertaan, ja siinä Jim seisoi edessäni. 'Sammuta kynttilä', ärähti
hän minulle. 'Voi, Jim', vastasin minä, 'missä olet taas ollut? Vielä
sinä viet hengen minulta ja lapsi raukoilta!' 'Pane sinä vaan maata',
sanoi hän minulle, 'minä tulen heti perästä.' Mutta oli niin kirkas
kuutamo, että minä saatoin nähdä hänet melkein yhtä selvästi kuin
jos olisi ollut selvä päivä, enkä voinut kääntää silmiäni hänestä.
Ja siinä hän asteli tuvassa niin oudonnäköisenä, milloin laski hatun
kädestään, milloin taas uudelleen tarttui siihen, ja minä näin, että
pyssyä ei hänellä ollut muassa. Silloin minä menin ja kouristin häntä
käsivarresta. Mutta hän tuuppasi minut pois. 'Jätä minut toki rauhaan?'
sanoi hän; 'kyllä sinä sen aikanasi saat tietää.' Ja sitten minä satuin
katsomaan hihaani, joka oli hipaissut hänen takkiansa -- voi, hyvä
Jumala! hyvä Jumala!"
Väristen koko ruumiiltaan ja vaalennein huulin piteli Marcella häntä
sylissään suljettuna. Hänen mielikuvituksensa oli herkkä ja lentävä
kuten yleensä luonteiden, joilla on nopea käsityskyky ja jotka helposti
kiihtyvät, ja hän näki tämän kohtauksen, ikäänkuin hän olisi itse ollut
läsnä -- näki kuun valaiseman mökin, kurjat aviopuolisot ja murhatun
veren vaimon hihalla.
Katkonaisin lausein rouva Hurd edelleen jutteli, mitä oli saanut
mieheltään tietää. Yhteentörmäyksestä metsänvartiain kanssa hän
kertoi samaa kuin Hurdkin lukuunottamatta joitakin lisäyksiä ja
muutoksia, jotka vaimon säikähtynyt mielikuvitus oli esiinloihtinut.
Hän kuvaili, kuinka hän oli pakottanut miehensä riisumaan vereen
ryvettyneet vaatteensa ja kätkemään ne katossa olevaan loveen ja
kuinka hän sitten oli rukoillut Hurdia viipymättä lähtemään karkuun,
hän kun parissa tunnissa -- ennenkuin oli päästy rikoksen perille --
kerkiäisi jo hyvän matkaa takaa-ajajista edelle. Mutta mitä kauemmin
he juttelivat, sitä lujemmaksi näytti Jimissä vahvistuvan päätös,
että hänen oli teostaan vastattava. Sitäpaitsi hän älysi, että pako
oli mahdoton hänenlaiselleen vinoselkäselle miehelle, ja sitä hän oli
koettanut Mintallekin selitellä. Mutta pelosta tämä oli käynyt ihan
mielettömäksi ja sokeaksi, ja viimein, juuri kun päivä alkoi sarastaa,
Hurd, lopettaakseen heidän pitkällisen kinastuksensa, sanoi lähtevänsä
nukkumaan. Vaimon puheet veivät muka hänen päänsä pyörälle, ja nyt
tässä älyä kysyttiin, jos koskaan. Itkien seurasi Minta häntä tikapuita
ylös makuuhuoneeseen.
Siellä istui pikku Willie vuoteessaan tukehtumaisillaan kurkkulimaansa
ja puolikuolleena säikähdyksestä kuullessaan vanhempain kovaäänistä
riitelyä.
"Ja kun Jim näki hänet, istahti hän pojan vuoteelle, kääri hänet
peitteeseen, hieroi hänen sääriänsä ja jalkojansa, ja minä saatoin
kuulla hänen tuskasta voihkivan. Silloin minä sanoin: 'Jim, jollet
tahdo lähteä minun tähteni, etkö lähde pojan tähden?' Sillä nähkääs,
neiti, meillä oli kotona hiukan rahaa, ja minä arvelin, että hän voisi
piiloutua päivisin ja kävellä öisin ja joutua sillä tapaa Liverpooliin,
ja sieltä Amerikkaan. Luulin tuskasta pakahtuvani, kun vaan kaiken
aikaa kuuntelin tuleeko kuka, ja kun ajattelin, että hänet voidaan
viedä täältä niinkuin loukkoon joutunut hiiri ja ettei kukaan usko
meidän puheita todeksi, kun Jim niin usein on Westallia uhannut. Ja
hän puhkesi itkuun ja Williekin itki. Ja hän suuteli minua ja lupasi
lähteä. Ja minä hoputin kovasti häntä lähtemään, sillä alkoi jo olla
niin valoisa; ja juuri kun hän seisoi portaitten päässä ja minä pitelin
pikku Willieä sylissäni ja heitimme hänelle hyvästi -- --"
Hänen päänsä vaipui penkille. Kertomus oli lopussa, eikä Marcellakaan
enää mitään kysellyt -- hän mietiskeli. Willie, kalpea kutistunut
varjo, seisoi äitinsä vieressä silitellen hänen poskiaan. Huoneessa ei
kuulunut muuta ääntä kuin hänen sihisevä hengityksensä.
Ovella kuului kova naputus. Marcella nousi ja silmäili ulos akkunasta.
Väkijoukko oli melkein kokonaan hajaantunut, maantiellä näkyi vielä
muutamia uteliaita, ja mökin ulkopuolella seisoi poliisi. Portailla
seisoi Aldous Raeburn ja hänen takanaan hänen hevosensa pienen pojan
pitelemänä.
Marcella meni ovea avaamaan.
"Minä tulen", sanoi hän heti. "Siinähän rouva Mullins jo tuleekin. Nyt
uskallan jättää hänet."
Aldous otti hatun päästään, sulki oven ja käsi Marcellan käsivarrella
hän seisoi katselemassa kokoon luhistunutta vaimoa ja kelmeitä lapsia.
Ilme hänen kasvoillaan oli juhlallinen ja samalla kertaa säälivä; hänen
mielessään liikkui vielä muistelmia toisistakin kohtauksista, joissa
hän vast'ikään oli ollut läsnä.
"Poloiset", kuiskasi hän verkalleen. "Sinä sanoit hankkineesi jonkun
tänne hoitamaan häntä. Näyttääpä siltä, kuin veisi tämä häneltäkin
hengen."
Marcella nyökähytti päätään. Nyt kun hänellä tällä hetkellä ei enää
ollut mitään täällä toimitettavaa, saattoi hän vain vaivoin hallita
itseään ja hän oli puhjeta itkuun. Levottomana ja liikutettuna
Aldous silmäili häntä hänen pannessaan hattua päähänsä. Marcellan
armelias sydän ei ollut pelännyt tällaisen tärisyttävän tapauksen
mielenliikutuksia, hän oli menetellyt ylevämmin kuin mitä hän,
Aldous, tytön itsensä vuoksi olisi suonut. Raeburnin moraalinen tunne
hyväksyi ja ihaili Marcellaa, mutta hän oli huolissaan ja ikävöi viedä
rakastettunsa pois täältä voidakseen häntä helliä, lohduttaa. Tuskinpa
Marcella oli kolmeakaan tuntia nukkunut, sittenkuin he erosivat Maxwell
Courtin portailla Marcellan astuessa vaunuihin.
Nyt saapui rouva Mullinskin yhä hätääntyneenä ja nyyhkyttäen ja niiasi
pelokkaana herra Raeburnille. Marcella puheli hänelle kuiskaamalla,
antoi muutamia käytöllisiä ja asiallisia määräyksiä, jotka herättivät
Aldousin ihailua, ja lupasi palata myöhemmin. Rouva Hurd ei liikahtanut
eikä silmiään avannut.
"Jaksatko kävellä?" sanoi Aldous kumartuen hänen puoleensa, kun he
seisoivat mökin ulkopuolella. "Sinä näytät aivan uupuneelta. Luuletko
voivasi istua hevosen selässä, jos minä talutan sitä?"
"Ei, kävellään vaan!"
Niinpä he sitten astuivat eteenpäin kylän uteliaiden silmien
seuraamina. Hevosta taluttava poika kulki jonkun matkan päässä heistä.
"Missä olet ollut?" kysyi Marcella, kun he olivat kylän sivuuttaneet.
"Oh, älä sinä huoli minun väsymystäni ajatella! Minä tahdon mieluummin
tietää kaikki. Minun täytyy tietää kaikki." Hän oli kalmankalpea, mutta
kärsimättömyyttä ja kiihtymystä leimusivat mustat silmät. Vetipä hän
vielä kätensäkin pois Aldousin käsivarrelta, missä tämä hellästi yritti
sitä pidellä, ja astui pää pystyssä eteenpäin.
"Olin Dynes raukan luona", vastasi Aldous surullisesti; "minun oli
toimitettava pöytäkirja hänen todistuksestaan. Hän kuoli siellä
ollessani."
"Kuoli?"
"Niin. Kyllä rosvot olivat siitä huolehtineet, ettei pelastuksesta
ollut toivoa. Mutta elipä hän sittenkin, Jumalan kiitos, niin kauan,
että kerkisi antaa sen verran tietoja heistä, että luullakseni joutuvat
oikeuden käsiin!"
Virkamiehen ja ylimyksen itsetietoinen ääni pisteli Marcellan
värähteleviä hermoja.
"Mitä on oikeus?" huudahti hän; "järjestelmä, joka säälimättä uhraa
ihmiselämän suojellakseen teidän kesyjä fasaanejanne?"
Pilvi sumensi Raeburnin vakavan, kirkkaan katseen. Rinnasta kohosi
raskas huokaus -- miehen huokaus, jolle hänen oma asemansa maailmassa
tuottaa loppumattomia tunnonvaivoja.
"Niinpä kyllä!" sanoi hän. "Etkö usko, että minä sata kertaa kyselin
samaa itseltäni seisoessani poika raukan kuolinvuoteen ääressä?"
Äänettöminä he kulkivat eteenpäin. Marcella oli yhä sotakannalla. Hänen
sisässään riehui mielenkuohu, ja hän valmisteli hyökkäystä. Viimein
Aldous puhkesi sanomaan:
"Mutta olivatpa nykyisen metsästyslakimme puutteet vaikka kuinkakin
suuret, tältä tapaukselta ne eivät kumminkaan pysty riistämään ilkityön
leimaa. Kuusi miestä, ainakin kolme pyssyllä varustettua -- kenties
useampikin -- lähtee fasaaniryöstöretkelle. He törmäävät yhteen
kahden metsänvartian kanssa -- toinen seitsemäntoistavuotias poika --
joilla ei ole muita aseita kuin ohut sauva. Poika lyödään kuoliaaksi,
metsänvartian ampuu melkein paikalla mies, joka on ollut hänen
elinkautinen vihollisensa ja joka monesti on muiden kuullen uhannut
pehmittää hänet! Kai tämä, jos mikään, on tahallinen murha, raaka
murha!"
Marcella seisahtui keskellä sumuista tietä ja yritti hallita itseään.
"Se ei ollut tahallinen", hän lopulta sai vaivoin sanoneeksi; "ei
Hurdin puolelta. Olen kuullut sen hänen omasta suustaan. Se oli
_kahakka_ -- hän olisi yhtä helposti voinut tulla murhatuksi kuin
Westall. -- Westall hyökkäsi ensin hänen kimppuunsa, Hurd puolusti
itseään."
Aldous pudisti päätään.
"Tiettävästi Hurd asian sillä tapaa selittää", sanoi hän alakuloisesti,
"samoin vaimo raukka. Hurd ei ole huono eikä paatunut ihminen kuten
nuo muut hirtehiset. Nähtävästi hän, toinnuttuaan vimmansa ensi
iskusta, ei voinut itsekään käsittää, mitä oli tehnyt. Mutta ei se
asiaa muuta. Murha se oli, ei yksikään tuomari tai jury voi siitä olla
toista mieltä. Dynesin todistus puhuu selvää kieltä, eikä muitakaan
todistuksia puutu."
Hän vaikeni syvästi huolestuneena nähdessään, kuinka kalpeaksi ja
tutisevaksi Marcella kävi.
"Oma armaani, kunpa voisin sinua säästää tästä kaikesta."
He olivat kahdenkesken sumuisella tiellä. Poika hevosineen oli kadonnut
näkyvistä. Raeburn yritti kietoa käsivartensa Marcellan ympäri. Mutta
sitä ei sallittu.
"Tiedä", huohotti nuori tyttö vetäytyen syrjään, "että minä _en_ pidä
Hurdia syyllisenä -- että teen kaiken voitavani puolustaakseni häntä.
Hän on minun silmissäni kierojen, iljettävien lakien uhri! Ellet _sinä_
tahdo auttaa minua puolustamaan häntä -- kai minun täytyy kääntyä
jonkun muun puoleen."
Aldousiin iski äkillinen epäluulon pistos.
"Kyllä hänen puolustuksestaan huolta pidetään, siitä voit olla varma",
sanoi hän hitaasti.
Marcella hillitsi itseään ja he astuivat eteenpäin. Kun he poikkesivat
Mellorin ajotielle, muisteli Aldous täynnä kiihkeätä intohimoa mitä
taivaallisia hetkiä he olivat viettäneet yhdessä hänen huoneessaan, ei
täyttä yhdeksää tuntia sitten.
Askeleita kuului hiekkakäytävällä, ja molemmat katsahtivat
ylös. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sulivat yhteen tytön
hämmästyneissä ja myrskyisissä tunteissa, kun hän näki Whartonin.