Kotimatkalla Marcella ja äiti vaihtoivat tuskin sanaakaan keskenään.
Elleivät Marcellan ajatukset olisi olleet niin toisaalla, olisi häntä
huvittanut udella, millä mielellä hänen äitinsä oli ollut illan
kuluessa. Olihan tämä Richard Boycen vaimolle ensimäinen juhlatilaisuus
kuuteentoista vuoteen. Rouva Boycen ilta oli itse asiassa kulunut
varsin rauhallisesti. Astuttuaan saliin lordi Maxwellin taluttamana hän
oli istuutunut erääseen nurkkaan, jossa hän huvittelihe tarkkaamalla
kaikkea, missä hänen terävä silmänsä mahdollisesti oivalsi naurettavia
puolia. Moniaat vanhat tuttavat, jotka olivat nähneet hänet Mellorissa
vastanaineena, olivat hieman epäröiden tulleet puhuttelemaan häntä. Hän
oli jutellut heidän kanssaan seurusteluun tottuneen naisen kohteliaalla
välinpitämättömyydellä, ja he saivat hänestä sen käsityksen, että hän
oli mielestään saavuttanut entisen asemansa seuraelämässä tyttärensä
upean naimiskaupan kautta. Lady Winterbourne oli häntä ujostellut ja
senvuoksi ollut ylenpalttisen ystävällinen, ja lordi Maxwell samoin
kuin neiti Raeburnkin oli tehnyt kaiken voitavansa helpottaakseen
sitä kiusallista osaa, jota hän oli ollut pakotettu suorittamaan.
Kaiken aikaa hän piti silmällä Marcellaa -- välikohtaus lordi Wandlen
kanssa jäi kumminkin huomaamatta -- ja Aldousin ja Hallinin kanssa
jutteleminen tuotti hänelle hiukan todellista hupiakin.
Levoton hän kumminkin oli koko illan, ja kun tanssiaiset olivat
loppumaisillaan, oli hän niin kovassa tuskassa päästä kotiin, ettei
hänen silmänsä ollut yhtä havaitseva kuin tavallisesti, eikä hän
niinmuodoin ollut pannut huomiolle, kuinka muuttuneelta Marcella oli
näyttänyt sen jälkeen, kuin hän Aldousin seurassa palasi tanssisaliin.
Sen äiti kumminkin huomasi, että Marcellan käytös oli ollut jonkun
verran pehmeämpää kuin alussa, että tyttö tervehti ystävällisemmin,
myhäili lempeämmin ja että hän oli ponnistellut, aivan ilmeisestikin
ponnistellut, päästä puheisiin Hallinin kanssa. Lordi Maxwell, joka
ei Wandlen jutusta mitään tiennyt, oli täynnä ihastusta pojanpoikansa
morsiameen eikä -- sydämellinen ja avomielinen kun oli -- sitä
salannut tytön äidiltä eikä lady Winterbournilta. Neiti Raeburn yksin
pysyttelihe kiukustuneena syrjässä, tyytyväisyyttä ei hän voinut
teeskennellä, ei edes Marcellan äidille.
Ja nyt Marcella oli väsynyt -- kuolemaan asti väsynyt niin sielun kuin
ruumiin puolesta, tuumi hän itsekseen. Hän nojautui vaunujen tyynyihin
ja koetti tykkänään vajota väsymyksensä valtaan, unohtaa kaikki ja
olla ajattelematta mitään. Yö oli lauhkea ja kuutamoinen. Pitkällinen
pakkanen oli vaihtunut rankkasateeseen, jota oli kestänyt pari päivää.
Nyt oli sade tauonnut, ja ilmassa tuntui jo varhaisen kevään makua.
Kun he olivat saapuneet kotiin ja yhdessä astuneet yläkertaan, kysyi
rouva Boyce tyttärensä puoleen kääntyen: "Autanko sinua pukuasi
riisumaan, Marcella?"
"Ei kiitos. Tarvitsetko sinä apua?"
"En tarvitse. Hyvää yötä."
"Äiti!" Marcella riensi juoksujalkaa äitinsä jälkeen. "Tahtoisin
tietää, miten isä jaksaa. Odotan täällä, kunnes olet käynyt katsomassa."
Rouva Boyce näytti kummastuneelta. Sitten hän katosi huoneeseensa ja
sulki oven jälkeensä. Marcella odotti ulkopuolella nojautuen vanhaan
tammikalteriin, joka kulki ympäri koko hallin. Hänen kädessään palava
kynttilä muodosti ainoan valoisan kohdan tuossa suuressa, pimeässä
talossa.
"Hän näyttää nukkuneen hyvin", kuiskasi rouva Boyce näyttäytyessään
jälleen kynnyksellä. "Hänellä ei ole voinut olla tuskia, sillä
opiumiin, jonka varasin hänelle, ei ole koskettu. Hyvää yötä."
Marcella suuteli häntä ja poistui. Hänen mielensä oli painuksissa,
eikä häntä haluttanut olla yksin. Yön äänettömyys, varsinkin siinä
osassa rakennusta, jossa hänen huoneensa oli, tuntui ahdistavalta. Hän
hätkähti ja tuskaantui, kun vanhat lattiahirret narahtelivat hänen
jalkainsa alla ja kun kylmä viima kulki suhisten pimeissä käytävissä
oikealla ja vasemmalla. Hänet valtasi lapsellinen pelko, että kynttilä
voisi sammua.
Tuskin hän sitä tarvitsikaan, sillä laskeutuessaan alas niitä paria
porrasta, joista tultiin hänen huoneeseensa vievään käytävään, tulvehti
kuuvalo sisään sen peittämättömistä akkunoista. Hän astui akkunan
ääreen.
Ikäänkuin hopeanhohtava palatsi lepäsi siinä hänen edessään tuo
Tudorien aikuinen kylkirakennus, joka hirsi, joka akkuna, joka
kohoke valohohteessa kylpien ja terävänä taustaa vastaan kuvastuen.
Silmäillessään ulos setripuistoon päin hän näki edessään syvän
kolmiomaisen varjon siitä osasta rakennusta, jossa hän oli; ja tuuheat,
tummat setriryhmät, jotka puutarhan puolelta sulkivat näköalan,
loivat vieläkin aavemaisemman leiman tuohon kuutamossa kimaltelevaan,
synkkään rakennukseen, joka oli niiden kupeella. Tuokioksi hän jäi
liikkumattomana seisomaan näköalan harvinaista ihanuutta ihaillen.
Tudor-kylki näytti lumotulta linnalta, jonka keijukaiskädet olivat
valaisseet kummitus-ritarien yöllisiä kemuja varten. Sitten hän
pyörähti omaan huoneeseensa. Hän halusi maltittomasti päästä vapaaksi
puvustaan ja koruistaan niin pian kuin mahdollista ja joutua sänkyyn
nukkumaan.
Mutta kiirettä hän ei pitänyt. Hän putosi istumaan ensimäiselle
tuolille, joka sattui eteen. Tuon pimeän huoneen monia synkkiä varjoja
ei hänen takanaan palava kynttilä kyennyt poistamaan, mutta se
valaisi hänen oman vartalonsa piirteitä vastapäätä olevan vaatekaapin
peiliovessa.
Kädet polvien ympäri kiedottuina hän siinä istui ja tuijotti
hajamielisenä kuvaansa, joka valkeana, solakkana haamuna pisti näkyviin
pimeästä. Hänen päässään pyöri vain yksi ainoa toivomus -- kiihkeä, yhä
kasvava, kaikki muut ajatukset syrjäyttävä toivomus.
Herra Whartohin täytyy lähteä tiehensä -- hänen täytyy -- tätä hän ei
enää voi kestää.
Levottomana kuohuna hänen mielessään nousi ja laski milloin muistelmia,
milloin itsetarkastuksia, milloin taas omantunnonsoimauksia. Viimein
sentään ruumiillinen väsymys tempasi hänet takaisin toimivaan elämään.
Hän kohotti kätensä riisuakseen helmet kaulaltaan.
Mutta sitä tehdessään hän säpsähti, sillä hän oli kuulevinaan liikettä.
Ulkopuolella olevasta koridoorista, juuri hänen ovensa luota veivät
pienet kiertoportaat toiseen, alakerrassa olevaan käytävään, joka kulki
vanhan kirjaston sivu ja johti setripuistoon.
Askeleita -- selvästi -- keveitä askeleita -- ensin pitkin hänen
käytäväänsä ja sitten portailla. Ja yhä niitä jatkui. Istuen
liikkumattomana, kuulo jännitettynä, hän saattoi edelleen seurata
niiden kulkua -- kun ne verkalleen poistuivat alakäytävään.
Hänen sydämensä, joka oli melkein lakannut lyömästä, alkoi nyt
rajusti tykkiä. Kaikki Mellorista kerrotut kummitusjutut liikkuivat
itsepintaisimmin siinä osassa rakennusta, missä hänen huoneensa,
molemmat käytävät ja kiertoportaat olivat. Tämä puoli taloa oli
alkujaan peräisin Tudorien ajoilta, käytävät ja portaat taas olivat
kahdeksannellatoista vuosisadalla lisätyt yhdistämään tuota vanhaa
puolta puutarharakennukseen. Turhaan Marcella kerta kerralta koetti
todistella, että se Boyce, jonka arveltiin pistäneen itsensä kuoliaaksi
näillä portailla, kuoli ainakin neljäkymmentä vuotta ennen kuin portaat
rakennettiin. Ei yksikään palvelijoista rohjennut pimeässä yksinään
liikkua näillä käytävillä; ja palvelijain huoneessa oli loppumatonta
päivittelemistä ja ihmettelemistä siitä, kuinka neiti uskalsi nukkua
siinä huoneessa, jonka hän oli itselleen valinnut. Deaconilla riitti
alati juttuja siitä, mitä hän oli kuullut ja nähnyt -- jalankopsetta,
ähkyviä huokauksia, valoa kirjastossa ja sen semmoista. Marcella vain
naureskeli hänelle.
Salassa hän kumminkin ahkerasti pyrki päästä kummituksen jäljille,
ja häntä harmitti, että se pysyi lymyssä häneltä, vaikka hän oli
osoittanut niin suurta mielenkiintoa suvun perheasioita kohtaan. Hän
oli valvonut yöt sitä odotellen, hän oli kuljeskellut ja viipynyt
koridoorissa ja portailla toivoen näkevänsä vilahduksen siitä. Erään
kirvesmiehen kanssa hän oli pannut toimeen tutkimuksia välikatossa,
vesijohtoputkissa, paneelissa ja vanhoissa kaapeissa, arvellen
löytävänsä jonkinlaisen käytöllisen selityksen sen olemassaoloon.
Kaikki turhaan.
Mutta tässä ne askeleet nyt olivat -- säännöllisinä, keveinä,
erehtymättöminä. Veret karkasivat hänelle poskiin. Poissa olivat
nyt huolet ja uupumus, tulinen, voimakas nuoruus sai ylivallan, hän
ikävöi seikkailua, paljastusta. Hän hypähti pystyyn, viskasi turkikset
hartioilleen ja avasi hiljaan oven kuunnellen.
Ei hiiskaustakaan ensin -- sitten heikkoa, epämääräistä liikettä
alhaalla -- varmaan kirjastossa. Ja sitten taas askeleita.
Murtovarkaita ei tämä mitenkään voinut olla. Noin huolettomasti ei
varas astu. Hän sulki ovensa, kokosi valkean silkkipukunsa liepeet ja
astui alas portaita.
Alakäytävä kylpi säteilevässä kuunvalossa, joka leikitteli sen
harvoilla, vanhoilla huonekaluilla ja seinällä riippuvilla
muotokuva-maalauksilla. Ensi näkemältä hänen tutkivat, kiihtyneet
silmänsä eivät voineet erottaa mitään. Mutta siinä samassa hän jo keksi
puutarhaoven luona Whartonin seisomassa akkunaa vasten nojautuneena.
Hän oli nähtävästi vajonnut kuunvalaiseman talon katselemiseen, ja
Marcellan nenään tuntui heikko paperossintuoksu.
Hänen ensimäinen ajatuksensa oli kääntyä ja paeta. Mutta jo oli Wharton
hänet nähnyt. Kuullessaan Marcellan vaatteiden kahinan hän käännähti,
ja samassa kuunsäteet osuivat suoraan tummien portaitten varjoihin,
joiden keskessä nuori tyttö seisoi. Wharton huudahti hämmästyksestä.
Arvokkaisuus -- luontainen ylpeys pakoitti Marcellan astumaan edelleen.
Wharton lähestyi häntä kiireesti.
"Kuulin askeleita", lausui tyttö äänessä kylmä sävy, jossa toinen
ilmeisesti huomasi hänen hämmentyneen mielentilansa. "En voinut
ajatella, että joku vielä valvoisi, ja niin läksin alas katsomaan."
Wharton ei heti vastannut, vaan silmäili Marcellaa kujeellinen katse
silmissä.
"Tunnustakaa pois, että luulitte minua kummitukseksi?" sanoi hän.
Marcella epäröi; sitten hänkin naurahti. Hän oli itse kertonut
kummitusjutuista Whartonille, joten tämän otaksuma oli varsin
luonnollinen.
"Ehkäpä", sanoi hän. "Taas uusi pettymys! Hyvää yötä!"
Silmänräpäyksen verran näytti nuori mies päättämättömältä, sitten hän
katsahti puoleksipalaneeseen paperossiinsa, singahutti sen kädestään ja
seurasi sitten Marcellaa koridoorin läpi.
"Kuulin teidän äitinne kanssa tulevan kotiin", selitteli hän. "Odotin
kunnes arvelin teidän nukkuvan ja tulin sitten alas katsomaan, miltä
tämä vanha talo näyttäisi tällaisessa satumaisessa valaistuksessa." Hän
viittasi kuutamoiseen hopeapalatsiin. "Minua kiusaa väliin unettomuus
-- ja väliin on tapani kuljeskella ympäri yönaikaan. Kotiväki tuntee
tapani eikä ole siitä millänsäkään, mutta kovasti minua hävettää, että
teidän piti saada siitä vihiä. Kertokaapas minulle -- vain parilla
sanalla -- minkälaista oli tanssiaisissa?"
Hän pysähtyi portaiden alapäässä, kädet puuskassa, niin pirteän ja
hilpeän näköisenä, kuin olisi kello ollut kolme iltapuolella eikä
aamulla.
Naisten tapaan Marcellakin heti heittäytyi tuohon samaan huolettomaan
tunnelmaan.
"Kaikki oli oivallista", vastasi hän laskien silkkikenkäsen jalkansa
ensimäiselle portaalle. "Siellä oli kuusisataa vierasta ja lisäksi
neljäsataa ajuria ja lakeijaa alhaalla palvelijain puolella, kertoi
meidän miehemme. Yleinen mielipide tuntui olleen, että juhla oli hyvin
onnistunut."
Whartonin läpitunkeva, ongelmainen katse ei eronnut tytöstä. Hän oli
mies, joka alati tavoitteli kiihottavia tunnelmia, kuten hän usein itse
avomielisesti oli Marcellalle tunnustanut. Niinpä nyt tämä yöllinen
yhteensattuma herra Raeburnin kihlatun kanssa keskellä nukkuvaa taloa
oli hänestä ylen houkutteleva. Neiti Boycen silmäluomet olivat raskaat,
hänen poskensa kalpeat. Mutta niin lumoavana ei Wharton vielä koskaan
ollut häntä nähnyt -- kimaltelevalle silkkipukimelle heitetyn viitan
milloin kätkiessä, milloin paljastaessa tytön valkeat käsivarret ja
kaulan -- kuin nyt tässä pehmeässä, epämääräisessä valaistuksessa.
Hän saneli itselleen, että hän saa neiti Boycen jäämään tänne ja
juttelemaan kanssaan. Ei siitä olisi vahinkoa tytölle -- enemmän kuin
Raeburnillekaan. Raeburnin aika oli kyllä piankin tuleva. Miksi siis
myöntää hänelle yksinoikeutta ennen aikojaan? Rakastunut ei neiti Boyce
ollut sulhaseensa. Ja kuka hitto tässä nyt välitti sopivaisuudesta!
Oliko olemassa yhtään järkevää syytä, jonka nojalla ihmisten ei olisi
luvallista jutella keskenään yöllä niinkuin päivälläkin?
"Vielä silmänräpäys", sanoi hän viivytellen. "Mahdatte olla
rikkiväsynyt -- liian väsynyt nauttiaksenne romantiikasta. Muuten
sanoisin teille, kääntykää ympäri ja luokaa silmäys kirjastoon. Se on
näky, joka ei haihdu mielestä."
Tahtomattaankin Marcella katsahti taakseen ja näki kirjaston oven
olevan raollaan. Wharton lennätti sen auki, ja tuo suuri huone
avautui heidän eteensä. Sen korkea kaarikatto oli varjojen peitossa,
mutta luukuttomista ja verhottomista akkunoista tulvi kuutamo sisään
leikitellen oikullisina säteinä ja viiruina paljaalla lattialla ja
ristikoilla varustetuilla kirjahyllyillä.
"Tässä on yön ja yksinäisyyden runollisuutta", virkkoi Wharton, kun he
seisoivat katsomassa sisään. "Te rakastatte tätä suojaa, mutta oletteko
ennen nähnyt sitä näin tenhoavana? Vainajat asustavat täällä; oikeassa
olitte, kun tulitte tänne niitä tapaamaan. Katsokaa miltä näyttää
kaimanne noiden säteiden keskessä! Tänä yönä hän elää! Hän tietää, että
hänen miehensä on tuossa vastapäätä häntä -- siinä hän näkee kirjansa
vieressään. Entä kapinallinen esi-isänne tuo tuossa!" myhäillen
osoitti hän John Boycen kuvaa. "Kun te olette lähtenyt, sulkeudun
minä tänne -- käyn istumaan tähän hänen tuoliinsa -- manaan hänet
esille -- ja valmistelen huomispäivän puhettani. (Hänen oli seuraavana
päivänä oltava puheenjohtajana Keski-Englannissa pidettävässä suuressa
työväenkongressissa.) Olen hieman hermostunut huomispäivästä, eikä uni
tahdo maittaa. Kas! -- tuopa omituista! Kukahan se mahtaa olla, joka
tuolla lehtokujalla liikkuu?"
Hän astui huoneeseen, varjosti kädellä silmiään ja tähysteli ulos
kuutamoon. Marcella seurasi häntä ehdottomasti. Molemmat asettuivat
akkunan luo.
"Se on _Hurd_!" huusi Marcella hätääntyneenä ja painoi kasvonsa ruutua
vastaan. "Tähän aikaan! Ja pyssy kädessä! Voi laupias taivas!"
Hurd se oli, siitä ei epäilystäkään. Wharton oli nähnyt hänen
hiiviskelevän lehtokujan varjopuolella, ikäänkuin tunnustellakseen
maaperää, ja nyt, kun hän pelkäämättä astui poikki kuun valaiseman
ruohikon, nähtiin selvästi hänen kumarainen kääpiövartalonsa, hänen
suurehko päänsä ja lyhyt pyssy käsivarren alla.
"Millä asioilla luulette hänen liikkuvan?" kysyi Wharton yhä
tähystellen ulos.
"En tiedä; _meidän_ metsästysalueellamme hän ei pyydystä, siitä
olen varma! Ei siellä sitäpaitsi ole mitään pyydystettävää." --
Wharton hymyili. -- "Mutta hän mahtaa olla menossa lordi Maxwellin
metsästysmaille. Ne alkavat juuri lehtokujan takana, töyrään kupeelta.
Voi! tämäpä pettymys! Emmeköhän voisi mitään tehdä?"
Hän katsahti seuralaiseensa huolestunut kysymys silmissään. Tuo palanen
surkeata todellisuutta, joka tässä heille paljastui, tuntui nyt yhdellä
iskulla saattaneen luonnolliseksi hänen täällä-olonsa Whartonin
vieressä tällä oudolla hetkellä. Hänen omatuntonsa rauhoittui.
Wharton pudisti päätänsä.
"En ymmärrä että tässä mitään voisi tehdä. Näkyypä tuo vaisto olevan
voimakas! Sanoinhan teille, että vaimo salaa teiltä jotakin. No niin,
oikeastaan se on vain eräs muoto -- moukkamainen muoto -- tuota
samaa luonnonvaistoa, joka johtaa meidänkin luokkamme nuoria miehiä
kaikenmoisiin yltiöpäisiin seikkailuihin. Sama vaisto, joka pakottaa
ihmistä riehumaan, katkaisemaan siteensä ja näyttämään mahtiansa
kaikkea ylivoimaa vastaan -- olkoonpa se sitten luonto, lait tai
totutut tavat."
"Kyllä minä sen kaiken käsitän -- enhän minä heitä soimaa!" huudahti
Marcella. -- "Mutta se on niin vaarallista! -- niin kauheata juuri
nyt! Westall on aina väijyksissä -- ja sitten vielä nuo sala-ampujat
liikkeellä. Sitäpaitsi minä olen hankkinut hänelle työtä lordi
Maxwellilta ja sain hänet lupaamaan -- vaimon ja lasten tähden."
Wharton kohautti olkapäitään.
"Luulisin, että Westall on oikeassa ja että sala-ampujat ovat saaneet
hänet kynsiinsä. Niin aina käy. Seudun oma mies se helisemässä on
tällaisissa yrityksissä. Vai olette te niin pahoillanne -- tuon miehen
takia?" lisäsi hän äkkiä muuttuneella äänellä ja käännähti niin, että
joutui seisomaan vastatusten Marcellaan.
Marcella näytti hämmentyneeltä ja ojentautui hermostuneena suoraksi
aikoen samassa poistua. Mutta ennenkuin hän ennätti vastata, jatkoi
Wharton kiireesti:
"Hän -- saattaa pelastua vaarastaan. Neiti Boyce, suokaa mieluummin
osanottonne eräälle -- joka ei ole pelastunut."
"En käsitä mitä tarkoitatte", lausui tyttö tarttuen tiedottomasti erään
vanhan tuolin selkänojaan saadakseen tukea. "Mutta nyt on jo liian
myöhäistä jutella. Hyvää yötä, herra Wharton."
"Jääkää hyvästi", sanoi nuori mies levollisesti, vaikka syvällä
äänenpainolla, jättäen samassa tien auki Marcellalle. Tämä pysähtyi
epäröiden. Wharton saattoi nähdä hänen sydämensä sykkivän pitsien ja
kuihtuneiden kukkien alla.
"Ettehän vielä ota jäähyväisiä? Palaattehan takaisin tänne
kongressista?"
"Tuskinpa. En tahdo enää -- olla rasituksena -- rouva Boycelle. Teillä
on kaikilla oleva paljon puuhaa seuraavana kolmena viikkona. Tuntuisi
tungettelemiselta, jos tulisin takaisin tällaisena aikana -- varsinkin
-- jos otetaan huomioon" -- hän puheli verkalleen -- "että tuleva
miehenne ei voi sietää läsnäoloani. Täällä on ollut hyvin hiljaista
tänä iltana sittenkuin te kaikki läksitte. Olen istunut takan ääressä
miettimässä. Minulle selvisi kaikki. Minun täytyy lähteä -- ja lähteä
heti paikalla. Ja sitäpaitsi -- ei minunlaiseni yksinäisen miehen tule
panna alttiiksi kaikkia sielunvoimiaan. Hänen tiensä on viitoitettu,
eikä kukaan riennä hänelle avuksi, jos hän sortuu."
Marcella vapisi koko ruumiiltaan. Uupumus ja mielenliikutus veivät
häneltä kerrassaan tavallisen itsehillitsemistaidon.
"No niin, sitten kai minun on teitä kiittäminen", mumisi hän
epäselvästi, "sillä te olette minulle paljon opettanut".
"Sen te pian unohdatte!" vastasi Wharton hilpeästi.
Hän oli jälleen entisellään huomatessaan Marcellan mielenliikutuksen.
"Ei ole montakaan viikkoa kulunut, ennenkuin kuulette pahoja puheita
minusta. Sen tiedän aivan hyvin. En voi millään puolustautua.
Enkä huolisikaan yrittää sitä. Pidätte ehkä minua julkeana, mutta
menneisyyteni, joka näkyy alinomaa kummittelevan Aldous Raeburnin
mielessä ja josta hänen arvoisa tätinsäkin on niin kauhuissaan, on
minulle itselleni aivan yhdentekevä! Yhtäpitäväisyyden opin täytynee
perustua totuuteen -- kaipa minunkin siksi täytyy nyt olla sama mies
kuin silloin. Mutta siitä huolimatta eivät silloiset tekoni enää
merkitse minulle mitään. Minusta on käytännössä tullut tykkänään toinen
olento. Silloin olin joutilas, toimeton nuorukainen, joka vuoroin
leikitteli kaikilla elämän koskettimilla. Nyt on minulle avautunut
ala, joka minulle soveltuu. Toiminta on muuttanut minut -- luullakseni
jalostanut minut. En vaadi, että Raeburn tai muut sitä uskovat. Oma
vakaumukseni on minulle kylläksi. Mutta jos kerran vielä satumme yhteen
elämässä, te ja minä, ja luulette itsellänne olevan syytä vaatia
nöyrtymistä minun puoleltani, älkää sitä vaatiko, älkää sitä odottako.
Sen miehen kanssa, joka silloin on oleva mielessänne, ei minulla ole
mitään tekemistä. En tahdo vastata hänen synneistään."
Tätä kaikkea puhellessaan hän seisoi hiukan eteenpäin kumartuneena
käsivarret tuolin selkänojalla, jalka toisen jalan yli heitettynä
ja katseli Marcellaa. Miehen asento osoitti levollisuutta ja
huolettomuutta. Samoin äänikin -- se oli kiihkoton, analyseeraava,
mietiskelevä. Mutta yhtäkaikki Marcellan naisenvaisto aavisti sen alla
piilevän salattua mielenliikutusta, ja naisten tavalliseen tapaan hän
heti iski kiinni tähän tunnelmaan.
"Herra Raeburn ei koskaan kerro minulle vanhoja juttuja kestään", sanoi
hän ylväästi. "Kyselin häneltä kerran -- pelkästä uteliaisuudesta --
teistä, mutta hän ei kertonut mitään."
"Jalomielistä!" lausui Wharton kuivasti. "Olen kiitollinen!"
"Ei!" huusi Marcella kiukustuneena, mutta samassa hyvillään, kun sai
purkaa mielenliikutustansa. "Ei! -- Kiitollinen te ette ole. Aina te
häntä terävästi arvostelette -- tuomitsette ja ylenkatsotte hänen
tekojaan."
Wharton oli vaiti. Kuutamossakin Marcella näki vahvan punan leviävän
hänen poskilleen.
"Olkoon sitten niin", sanoi hän viimein. "Alistun. Kai te sen parhaiten
tiedätte. Entä te? Oletteko te aina tyytyväinen? Onko teitä aina
tyydyttävä se ympäristö, johon nyt olette astumaisillanne? Miellyttikö
teitä kuninkaallinen arvonne tänä iltana? Onko se ajan pitkään oleva
tarpeeksi teille?"
"Kyllä te tiedätte, ettei se minua tyydytä", puhkesi Marcella tulisesti
sanomaan; "te solvaisette minua kysymällä tuolla äänellä. Se merkitsee,
että pidätte minua tekopyhänä! -- enkä minä ole antanut mitään syytä
teidän -- --"
"Taivas varjelkoon, ette!" keskeytti häntä Wharton matalalla äänellä
ja kiireesti puhuen. "Minulla ei ollut mitään syytä sanoa sitä -- ei
muuta -- kuin että te jätätte minut -- me eroamme. Minä ivasin teitä
saadakseni teidät puhumaan -- pidättääkseni teitä -- saavuttaakseni
huomiotanne. Huomenna se on liian myöhäistä!"
Ja Marcella oli tuskin nähnyt hänen liikkuvankaan, kun hän jo oli
kumartunut eteenpäin, tarttunut yhteen hänen hameensa poimuista,
painanut siihen huulensa ja laskenut sen käsistään.
"Älkää puhuko mitään", sanoi hän murtuneella äänellä, ponnahtaen
pystyyn ja asettuen Marcellan tielle. "Teidän täytyy antaa minulle
anteeksi -- minä pakotan teidät siihen! Katsokaa! kahden kesken
me tässä seisomme yön kuutamossa. Vieraina me toisemme tapaamme,
jos milloin vielä satumme yhteen. Heittäkää pois naamari ja
sallikaa sielunne puhua minun sielulleni. Kihlauksenne ei tee teitä
onnelliseksi. Sen tiedän! Olettepa melkein sen tunnustanut. Aiotte
sittenkin pysyä päätöksessänne. Olette antanut sananne -- kunnianne
sitoo teitä. Myönnän käsittäväni, että se sitoo. En tahdo sanallakaan
vastustaa tätä käsitystä! Mutta luvatkaa tässä, tällä hetkellä, että
tämän avioliiton kautta edistätte _meidän_ toiveitamme ja päämääräämme
-- sitä päämäärää, jonka me yhdessä, te ja minä, olemme odottaneet
lähestyvän -- että siitä tulee toimintanne välikappale, ei kahleet.
Kuusi viikkoa olemme olleet yksissä. Sanotte oppineenne minulta paljon;
niin olettekin. Te olette antanut minulle henkenne ja sydämenne
kirjoittaakseni niihin, ja minä _kirjoitin_. Tästä puoleen ette
enää milloinkaan katsele elämää samalla tapaa kuin olisitte tehnyt,
ellette olisi minua tuntenut. Arveletteko minun siitä riemuitsevan tai
kerskuvan? Ah!" Hän veti syvän henkäyksen.
"Entä jos teitä auttaessani ja opettaessani -- sillä auttanut ja
opettanut minä olen! -- olisin syössyt itseni perikatoon? Entä jos
tultuani tänne vapaana ja riippumattomana -- ilman itsekkäitä pyyteitä
-- entä jos nyt lähden näyttämöltä -- ruhjottuna -- juuri taistelun
alkaessa? Ettehän te ole siihen syypää? Ette, kenties ette! -- mutta
teidän on ainakin oltava nyt minulle hiukan ystävällinen -- lausuttava
minulle sydämelliset jäähyväiset."
Hän astui lähemmä ja kurotti Marcellalle molemmat kätensä. Toisella
kädellä tämä työnsi pois hänen kätensä, toisella hän piteli
pyörryttävää päätänsä.
"Älkää tulko lähelle!" lausui hän huojuen. "Mikä on? En voi nähdä.
Menkää!"
Sokean tavalla hän haparoi lähimmälle tuolille ja vaipui siihen
puoleksi tiedotonna. Hänen ennaltaan jo äärimmilleen jännitetyt
hermonsa eivät enää pystyneet vastaanottamaan tällaista äkillistä,
ankaraa tunnekiihtymystä. Vimmatusti hän taisteli heikkouttansa
vastaan, mutta jo seuraavassa hetkessä kaikki hyppeli hänen silmissään
ja hän kävi tajuttomaksi.
Sitten seurasi outo herääminen. Miten hän on joutunut tähän huoneeseen,
missä on niin salaperäinen valaistus? Mitä lämmintä vastaan hänen
päänsä lepää? Raukeasti hän avasi silmänsä. Ne kohtasivat Whartonin
katseen puoleksi ihmettelevinä. Nuori mies oli polvillaan hänen
edessään, käsivarsi kiedottuna hänen ympärilleen. Ensi hetkellä
Marcellan silmä takertui vain Whartonin katseeseen, ja avuttomasti hän
siihen vastasi.
"Kerran vain!" kuuli hän Whartonin kuiskaavan. "Kerran vain! Sitten ei
muuta -- ei enää milloinkaan!"
Hän kumartui Marcellan puoleen ja suuteli häntä pitkään.
Siinä tuokiossa polttava häpeäntunne palautti Marcellan tuntoihinsa.
Hän karkasi pystyyn työntäen luotaan Whartonin.
"Kuinka rohkenette", sammalsi hän, "kuinka _rohkenette_ sellaista
tehdä!"
Muuta hän ei puhunut, mutta hänen asentonsa ja katseensa, josta, hänen
ruumiillisesta heikkoudestaan huolimatta, kävi näkyviin paras osa hänen
sisäistä itseään, oli tarpeeksi. Wharton ei uskaltanut häntä lähestyä.
Marcella käänsi hänelle selkänsä ja poistui. Wharton kuuli oven
sulkeutuvan hänen jälkeensä ja kiireellisiä askeleita portailla. Sitten
seurasi äänettömyys.
Nuori sosialisti seisoi tuokion hievahtamatta samalla paikalla, johon
Marcella oli hänet jättänyt. Sitten hän kumartui lattialta ottamaan
palasen tytön puvusta pudonnutta kihokkia.
"Siinäpä kohtaus!" lausui hän pidellen lehteä vapisevassa kädessään.
"Luulisi melkein elävänsä romantiikan ajassa. Olinko minä Alfred
de Musset? -- hän George Sand? Oliko heistä kumpikaan elänyt
jännittävämpää hetkeä kuin minä -- silloin kun hän -- lepäsi --
rinnallani? Avuton -- mutta sittenkin myötenantamaton -- se minua
kiihotti. Enkä kumminkaan käyttänyt väärin hänen tilaansa -- en
ensinkään. Mutta kun hän _katseli minua_ -- kun hänen silmänsä,
sielunsa sillä hetkellä oli minun, silloin! -- No niin, siitä alkaen
kun näin hänen portailla seisovan, olen paljon kokenut. Toista noin
huumaavaa hetkeä ei elämä enää voi tarjota minulle. Mitä minä puhuin?
-- tarkoitinko täyttä totta? Hyvä Jumala! tiedänkö minä? Alotin
näyttelijänä, päätinköhän kenties leikin miehenä?"
Mietiskelevänä hän mitteli lattiaa. Rautaisen tahdonvoimansa avulla
hänen onnistui lopulta rauhoittaa valtasuonensa rajut iskut.
"Tuo salametsästäjä saapui näyttämölle juuri parahiksi. _Rohkenette!_
Se sana kirveltää. Mutta eihän kukaan nainen tällaisessa tapauksessa
voi muutakaan sanoa. Entä sitten! Minä olen pidellyt häntä sylissäni
kuutamossa -- ympäristössä -- joka on hänen arvoisensa. Ja oliko siinä
mitään luvatonta? Ei Raeburnia ole mitenkään loukattu! Neiti Boyce ei
koskaan tule sitä kertomaan, eikä kumpikaan meistä milloinkaan unhota.
Haa! mikä se?"
Nopeasti hän astui akkunaan. Kuului kumea pyssynlaukaus, joka
ilmeisesti tuli metsästä lehtokujan itäiseltä puolelta. Kun hän saapui
akkunalle, pamahti uusi laukaus.
"Kaiketi sen salametsästäjän pyssy! --" hän siristi turhaan silmiään.
-- "Yhteentörmäys nähtävästi -- tai ilkitöitä. Oli mitä oli! Mitä se
minua liikuttaa? Tänä yönä on maailma minulle pelkkää lyriikkaa. Muille
sävelille en korvaani kallista."
* * * * *
Yö eteni. Kun talviaamu koitti, makasi Marcella vuoteellaan yhä
unettomana, silmät selkiselällään odotellen päivänsarastusta. Kynttilä
paloi vielä hänen vieressään, hän ei ollut rohjennut olla pimeässä eikä
ollut nukkumista ajatellutkaan. Hän kärsi tuskaa ja häpeää. Sääliä hän
vain ei tahtonut itseään.
"Kerron kaikki Aldousille -- _kaikki_", puheli hän itsekseen yhä
uudelleen ensimäisten valosäteiden pilkistäessä sisään. "Löikö kello
vasta seitsemän -- _seitsemän_ -- mahdotonta!"
Raukeana ja rauhattomana hän nousi vuoteessaan istualleen laskien
mielessään, montako tuntia saattaa kulua, ennenkuin hän tapaa Aldousin
-- saa tunnustetuksi.
Äkkiä muistui hänen mieleensä Hurd -- sitten vanha Patton.
"Eilisiltana hän oli kuolemaisillaan", ajatteli hän kesken
itsesoimauksiaan. "Jokohan loppu on tullut? Vanhat ihmiset kuolevat
tavallisesti tähän aikaan -- hämärissä. Minä lähden katsomaan -- nyt
oitis."
Hän hypähti vuoteeltaan ja pukeutui nopeasti. Sisäinen tuska vaati
häntä ryhtymään johonkin, katumustyöllä -- vaikkapa kuinka mitättömällä
-- huumaamaan kirvelevät muistot yöllisestä tapahtumasta.
Vähässä ajassa hän oli pukineissaan, astui hiljakseen alas portaita ja
hallin läpi ovea avaavan Williamin suureksi ällistykseksi. Kylätielle
päästyään hän virkosi jo koko lailla kosteaa, raakaa ulkoilmaa
hengittäessään.
Äkkiä, hänen tultuaan pensasaidan suojaaman, kapean tien päähän, mistä
kylän ensimäiset talot häämöttivät vastaan, kuului hänen takanaan
selittämätöntä melua -- ikäänkuin naisten huutelemista ja voihkimista.
Hän säpsähti ja jäi pelästyneenä seisomaan keskelle tietä odottaen
heidän tuloansa.
Samassa riensikin kaksi naista juoksujalkaa häntä vastaan itkien ja
parkuen ja esiliinat kasvoilla.
"Mikäs nyt? Mitä on tapahtunut?" kysyi Marcella hätääntyneenä
tuntiessaan heidät, kaksi työmiehenvaimoa samasta kylästä.
"Voi neiti! voi neiti!" huusi etumainen niin uutisensa järkyttämänä,
ettei osannut edes hämmästyä Marcellan nähdessään. "Nyt ne juuri
löysivät hänet -- kantavat hänet kotiin; herra Welliniltä Disley
Farmista saatiin akkunaluukku. Disleymetsän luota hänet löydettiin. Ja
yksi miehistä lähetettiin jo ratsain poliisia noutamaan -- siinä hän jo
tulee, neiti! Käykää syrjään!"
He tempasivat Marcellan mukanaan tiepuoleen, ja samassa ravasi heidän
ohitseen täyttä laukkaa nuori työmies kasvot punaisina ja kiihtyneinä.
"Kuka on löydetty?" huusi Marcella. -- "Mitä on tapahtunut?"
"Westall, voih, hyvä Jumala! -- Pää on ammuttu puhki -- ja Charlie
Dynes -- hänkin on henkihieverissä -- niin he ovat hänetkin runnelleet.
Tohtori ei luule hänestä kalua tulevan. Herra varjelkoon sentään! Ja
nyt me mennään pastori Hardenin tykö -- hänen tai Mary neidin on tästä
leskelle ilmoitettava."
"Ja kuka tämän on tehnyt?" kysyi Marcella kauhusta kalpeana ja kouristi
kovasti vaimon käsivartta.
"Heh, sala-ampujat tietenkin. Samat, joita hän niin kauan on
vaaniskellut! -- Hurdinkin sanotaan olevan samassa sakissa. Voi Herra
varjelkoon sentään!"
Marcella jäi kivettyneenä seisomaan, ja vaimot jatkoivat juoksuaan.