Wharton istui yksinään Mellorin avarassa vierashuoneessa päivällisen
jälkeen. Huoneen suurista nojatuoleista hän oli siirtänyt yhden takan
ääreen ja jalat uuninristikolla, muuan herra Boycen ranskalainen
romaani kädessä, hän oli hetkeksi asettunut nauttimaan ruumiillisen
hyvinvoinnin rauhaa. Viime viikkojen ankara agiteeraus oli kysynyt
paljon voimia, ja hän oli luonteeltaan mukavuutta rakastava. Tässä
takkavalkean ääressä nyt istuessaan hän saattoi silmäillä toimintaansa
ikäänkuin syrjästä katsoen, ja hän ihmetteli mielessään, että mitkään
vaikutteet -- yksityistä tai yleistä laatua -- olivat pystyneet
houkuttelemaan hänet talvi-iltain pimeään ja rapakkoon puhuakseen
äänensä käheäksi ällisteleville maaukoille.
"Mitä varten kaikki tämä puuha?" tuumi hän itsekseen, "ja mitä varten
taas huomenna sama puuha?"
Kello oli kymmenen. Herra Boyce oli lähtenyt makuulle. Hänelle ei siis
enää tarvinnut pitää seuraa, ja sepä tosiaankin oli siunattu seikka.
Pian kai rouva Boyce ja hänen tyttärensä saapuvat alas. Yhdeksän
tienoilla he olivat kadonneet yläkertaan pukeutumaan. Tänä iltana oli
Maxwell Courtissa tanssiaiset ja puoli yhdeksitoista oli rouva Boyce
tilannut vaunut. Hetkisen kuluttua hän oli näkevä neiti Boycen uudessa
puvussaan Raeburnien sukuhelmet kaulassaan. Whartonilla oli tavattoman
terävä huomiokyky, eikä häneltä alun pitäen ollut jäänyt huomaamatta
joukko Marcellan jokapäiväisessä elämässä ilmaantuvia, naismaailmaan
kuuluvia pikku tapauksia ja yksityisseikkoja. Niinpä hän tiesi, että
myötäjäiset valmistettiin kotona ja että nuori nainen, jolle ne oli
määrätty, osoitti äitinsä hiljaiseksi harmiksi tämän työn edistymiseen
nähden mitä suurinta haluttomuutta ja välinpitämättömyyttä.
Eriskummallinen nainen tosiaan, tuo rouva Boyce!
Nuori tilanomistaja tapasi itsensä kuuntelemassa joka oven avautumista
talossa, ja hän näki jo hengessään Marcellan seisovan edessään
valkopukuisena. Häntä ei oltu pyydetty tanssiaisiin. Hän oli
aikaisemmin uskonut neiti Boycelle, että neiti Raeburnin ja hänen välit
olivat olleet rikki jo vuosikausia. Vihamielisyyden syyn hän tietenkin
oli jättänyt Marcellan itsensä arvattavaksi. Eikä tuo Marcellasta
vaikeata ollutkaan -- ikäänkuin ei tuollaisen järjettömän "Naisliiton"
suvaitsemattomuus ja ulkokultaisuus antaisi kylläksi selitystä vaikka
minkä sukuylpeän vanhan neidon suuttuneeseen käytökseen! Ja Marcella
oli liian ylpeä sekä omasta että Whartonin puolesta, huomauttaakseen
sanallakaan lordi Maxwellia tai hänen sisartaan kutsumaan isän vierasta
tanssiaisiin.
Mutta sattuipa Whartonin tiedossa olemaan muutamia toisia asianhaaroja,
jotka selittivät hänen karkoituksensa Maxwell Courtilaisten seurasta.
Siitä ei tietenkään ollut tarpeellista jutella mitään neiti Boycelle.
Mutta tässä Marcellaa odotellessa vaelsivat miehen ajatukset muutamiin
menneisyyden tapahtumiin. Silloin oli Raeburn pidellyt häntä kovalla,
hän oli esiintynyt moraalisena kurittajana, säätäen nöyryyttävän
rangaistuksen pahasta teosta tavatulle nuorelle huimapäälle. Wharton
ei mielestään kantanut mitään erikoista vihaa Aldousille siitä. Mutta
hän ei poikanakaan ollut muistaakseen koskaan pitänyt Aldousista, ja
tuon vanhan jutun jälkeen hän luonnollisesti piti hänestä vieläkin
vähemmän. Juuri noiden menneitten tapahtumain tähden oli hänen asemansa
Mellorissa alun pitäen ollut hänelle varsin mieluinen. Olipa se kenties
jonkun verran vaikuttanut siihen, että hän oli päättänyt vastaanottaa
vapaamielisten vaaliliiton tarjouksen ruveta vanhan Dodgsonin
vastaehdokkaaksi.
Ja viimeisten viikkojen kuluessa oli hänen asemansa käynyt yhä
huvittavammaksi ja jännittävämmäksi. Hän oli syrjäyttämäisillään
Maxwellien ehdokkaan paikasta, joka oli tälle kuulunut jo vuosikausia,
ja lisäksi -- Wharton oli täysin selvillä siitä, että hän toisellakin
tolalla -- ja paljon tärkeämmällä ja arkaluontoisemmalla alalla --
oli polkenut Aldous Raeburnin oikeuksia! Vaalikamppailun aikana eivät
hän ja Raeburn olleet usein tavanneet toisiaan Mellorissa. Kumpikin
oli ollut toimissaan kiinni. Mutta kun jonkun kerran olivat sattuneet
yhteen, oli Wharton selvästi huomannut, että hänen oleskelunsa talossa,
hänen kasvava tuttavallisuutensa Marcella Boycen kanssa, heidän
mielipiteittensä yhteensulautuminen, Marcellan osoittama harrastus
hänen vaalitaisteluunsa ja heidän yhteiset kylätuttavuutensa olivat
peräti kiusallisia Aldous Raeburnille.
Tapahtumain kehitys oli itse asiassa viime aikoina saattanut Whartonin
aivan erikoiseen kiihotustilaan. Hän oli tullut Brookshireen toivossa
saada -- niin valtiollisessa kuin personallisessa suhteessa -- elää
vaihtelevaa ja huvittavaa elämää. Mutta hän huomasikin asemansa paljoa
kärjistyneemmäksi ja mieskohtaisemmaksi kuin oli odottanut. Tuota
kaunista, ylvästä, kypsymätöntä tyttöä hänen tietysti oli ensi sijassa
kiittäminen siitä, että päivät olivat lentäneet niin nopeaan. Nuori
sosialisti tiesi vallan hyvin salaiseksi mielihyväkseen, että neiti
Boycen ajatuksia vallitsi nykyisin hän eikä Aldous Raeburn. Heidän
keskustelunsa ja kiistansa johtuivat hänen mieleensä, herättäen ensin
hilpeätä tuulta, sitten toisia tunnelmia. Iloinen hymyily väikkyi
hänen huulillaan, kun hän muisteli Marcellan kiivaita suuttumuksen
purkauksia keskustelujen aikana, hänen vastaväitteitään, vetoomisiaan
-- ja lopuksi hänen vastahakoista alistumistaan Whartonin murrettua
hänen vastustushalunsa tosiasiain avulla tai ivansa voimalla. Niinpä
niin! Marcella Boyce menee tanssiaisiin tänä iltana; Aldous Raeburn
ylpeillen esittää hänet omanaan, mutta ne ajatukset, harrastukset
ja ihanteet, joita tämä tyttönen nyt mielessään hautoo, tulevat
aikaa voittaen, päästyään kypsymään, antamaan tuollaiselle Raeburnin
kaltaiselle ylimykselle koko joukon päänvaivaa. Ja näissä ajatuksissa
ja harrastuksissa -- sen Wharton kyllä tiesi -- oli jo annettu
merkitsevä sija sille miehelle, joka kuuden viikon ajan oli ollut hänen
kiusanhenkensä, opettajansa ja seuralaisensa. Hän oli kannattanut ja
ylläpitänyt Marcellassa jo ennaltaan kytevää tyytymättömyyttä, oli
opettanut häntä muovailemaan sitä, oli selvittänyt hänelle syyt siihen,
joten tulevan lady Maxwellin tahto nyt oli paljon selvempi ja jyrkempi
kuin ennen. Wharton ei ollut itsekään selvillä siitä, minkävuoksi hän
oli niin mielissään, mutta mielissään hän vain oli. Tämä nykyinen
asiaintila huvitti ja virkisti häntä aika lailla.
Askeleita eteisessä -- kahiseva puku -- hän sulki nopeasti kirjan ja
kuunteli.
Ovi aukeni ja Marcella astui sisään -- valkea ilmestys seinän tummaa
sineä vastaan. Häntä seurasi vahva kukkastuoksu, sillä hän kantoi
kädessään Aldousin lahjaa, upeata ruusuvihkoa, jonka hänen lähettinsä
juuri oli tuonut Maxwell Courtista. Wharton kavahti pystyyn ja työnsi
hänelle tuolin. "Aloin jo tuumia, että tanssiaisenne ovatkin vain minun
mielikuvitukseni tuotteita!" sanoi hän hilpeästi. "Olettepa tottakin
hyvin myöhänen."
Sitten hän huomasi, että Marcella näytti huolestuneelta.
"Isä minua huolettaa", sanoi nuori tyttö astuen takan luo.
"Hänellä on taas ollut tuollainen kohtaus -- vaikka äiti sanoo, ettei
se nyt paha ollut. Äiti tulee paikalla alas. Mutta minua haluttaisi
tietää, miksi hän näitä kohtauksia saa ja miksi hän pitää itseään niin
sairaana -- tiedättekö te?" lisäsi hän äkisti, kääntyen seuralaiseensa.
Wharton ällistyi ja viivytteli vastausta. Siitä mitä herra Boyce oli
hänelle uskonut ja mitä hän itse tarkkanäköisyydellään oli huomannut,
oli hänelle täydelleen selvinnyt, mitä tautia herra Boyce sairasti.
Mutta häntä ei haluttanut tyttärelle siitä puhua.
"Luulisin että isänne tarvitsee hyvää hoitoa -- ja että hän on
hyvin hermostunut tilastaan", sanoi hän tyynesti. "Mutta saahan hän
huolellista hoitoa -- ja äitinne kyllä tietää, mikä häntä vaivaa."
"Hän kyllä tietää", sanoi Marcella. "Kunpa minäkin tietäisin."
Tytön kasvoille kohosi äkillinen tuskan varjo ilmaisten sisäistä
levottomuutta -- tunnonvaivoja. Wharton tiesi, että hän oli usein ollut
isälleen kärsimätön eikä ollut ottanut uskoakseen hänen valituksiaan.
Hän luuli käsittävänsä tyttären tunteet.
"Sairasta saattaa monesti paremmin hyödyttää, jollei tunne hänen
sairautensa laatua", sanoi hän. "Toivo ja pirteä mieli merkitsee paljon
tällaisissa tapauksissa. Hän kyllä toipuu tästä."
"Jos hän toipuu, ei se ainakaan ole -- --"
Hän vaikeni yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. "Minun ansioni",
oli hän sanomaisillaan, mutta sitten hän kavahti sitä liiallista
tuttavallisuutta, jota tällainen tunteiden purkaus olisi osoittanut.
Wharton seisoi hänen vieressään vastaamatta, mutta käsitti ja rauhoitti
häntä, ikäänkuin Marcella olisi pukenut itsesyytöksensä sanoihin.
"Tehän aivan rusennatte kukkanne", sanoi hän äkisti.
Ja ruusuvihkonen riippui tosiaankin hänen kädessään aivan kuin
unehtuneena.
Marcella kohotti huolettomasti ruusut ylös ja piteli niitä pystyssä
Whartonin kumartuessa haistelemaan niitä.
"Kesä!" huudahti hän syvällä, nauttivalla henkäyksellä kätkien
kasvonsa niihin. "Hiukan lämpöä, hiukan rahaa, ja ihminen vallitsee
vuodenaikojakin. Sallitteko minun lausua filosofisen huomautuksen?"
Hän peräytyi parisen askelta Marcellasta. Hänen nopea, tutkiva, mutta
yhä kunnioittava katseensa tarkasteli pienintäkin seikkaa Marcellan
upeassa puvussa.
"Ellen anna teille lupaa, teette sen luvatta, se on minun kokemukseni!"
sanoi tyttö puolittain nauraen, puolittain suuttuneena, ikäänkuin
entisiä, vanhoja otteluja muistellen.
"Myönnättehän toki, että kiusaus on kova? Minun huomautukseni on
varsin yksinkertainen, ei kukaan voi olla sitä tekemättä. Ei sitä
kuolevaista ole, jonka veret ei joutuisi liikkeelle, kun hän näkee
jotain korkeimmassa kehitysmuodossaan. Kuten esimerkiksi kauneutta,
menestystä, onnea?"
Hän vaikeni hymyssä suin. Marcella nojasi hennon kätensä uuninreunaa
vasten ja kääntyi pois. Aldousin helmet soluivat taaksepäin hänen
valkealla käsivarrellaan.
"Luuletteko sitten, että tänä iltana olen oleva niin kovin onnellinen?"
sanoi hän viimein ylenkatseellinen vivahdus äänessään. "_Minua_ eivät
tuollaiset tilaisuudet voi lumota."
Wharton oli purskahtaa nauruun -- niin nuorekas ja itsetiedoton oli
tytön pedanttisuus. Mutta hän hillitsi hilpeyttänsä.
"Enemmistö on oleva minun mielipidettäni tänä iltana", huomautti hän
vakavan näköisenä. "Olkoon se minun puoleltani sanottu."
Marcellan poskille kohosi puna. Ennen ei ollut yksikään mies uskaltanut
puhutella häntä noin rohkeamielisesti tai tarkastella häntä noin
kylmän tutkivasti. Hänen olisi mielestään pitänyt suuttua, ja siinä
samassa hän jo _olikin_ suuttunut, mutta itseensä siitä, että oli niin
pikkumaisen sovinnainen.
"Kuulkaapa", alkoi Wharton jälleen, nyt aivan toisella äänellä. "Näin
teidän ennen päivällistä kiireesti rientävän kylälle. Onko jotain
ikävää siellä tapahtunut?"
"Vanha Patton on hyvin sairas", virkkoi Marcella huoaten. "Minä kävin
kuulustelemassa, miten hänen laitansa on. Hän saattaa kuolla vaikka
koska. Ja huono on Hurdin poikakin."
Wharton nojausi uuninreunaa vasten ja alkoi puhella molemmista
sairaista rauhallisesti ja järkevästi. Hän ei ollut tyly, ei liioin
tarpeettoman hellätunteinen eikä mahtava -- tällaisina hetkinä hän
eniten miellytti Marcellaa. Kun he joutuivat köyhistä puhumaan,
puhutteli nuori sosialisti Marcellaa toverinaan, vertaisenaan, ja
poissa oli silloin miehen iva ja ylimielisyys.
"En ole tullut teille ennen maininneeksi", sanoi hän äkkiä, "mutta
minusta näyttää varmasti, että Hurdin vaimo pelkää teitä, että hän
salaa jotain teiltä?"
"Minultako! Se ei ole mahdollista. Minä tiedän kaikki, mitä heillä
tapahtuu."
"Sittenkin. Minä kuuntelin hänen puhettansa sinä päivänä, kun olimme
yhdessä heidän mökissään, kun minä pitelin poikaa polvellani. Minä
tarkkasin vaimon kasvoja, ja olen aivan varma siitä, että hän kätkee
mielessään salaisuutta ja kätkee sen juuri teiltä."
Marcella näytti ensin levottomalta, mutta sitten hän naurahti.
"Ei, ei", vakuutti hän hyvin tietävän näköisenä. "Uskokaa pois, minä
tunnen hänet paremmin kuin te."
Wharton ei virkkanut sen enempää.
"Marcella!" kuului etäinen ääni huutavan.
Nuori tyttö tarttui nopeasti valkean hameensa laahustimeen ja kukkiinsa.
"Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä! Minä kuuntelen, milloin palaatte kotiin, ja ajattelen,
minkälaiselta siellä mahtaa teistä tuntua. Vielä sananen, jos
suvaitsette! Näytelkää osaanne loistolla. Alamaiset eivät siitä ole
hyvillään, että kuningatar kieltäytyy hänelle tulevasta arvosta."
Marcella punehtui ja naurahti hiukan epävarmasti ja kiirehti ulos
huoneesta mitään vastaamatta. Sulkiessaan oven valtasi hänet äkillinen
tyhjyyden tunne. Hän astui läpi pimeän sivuhuoneen ja oli yhä
näkevinään edessään tuon lujarakenteisen, notkean miesvartalon --
poikamaisena ja keskikokoisena, mutta aina huomiota herättävänä --
oli näkevinään vaaleat, kiharaiset hiukset, kirkkaansiniset silmät
ja teräväpiirteiset kasvot, joiden ilmeissä saattoi olla niin paljon
viehätystä ja veitikkamaisuutta. Mutta sitten alkoi omatunto nuhdella
häntä. Hän kiirehti askeleitaan ja riensi halliin ikäänkuin peloissaan
tai häpeissään.
Hallissa odotti häntä uusi vaikutelma. Rouva Boyce seisoi iltapuvussa
vanhan biljardipöydän luona odotellen kamarineitsyttänsä, joka oli
lähtenyt noutamaan hänen vaippaansa.
Marcella pysähtyi tuossa tuokiossa ällistyneenä ja ihastuneena, sitten
hän juoksi äidin luo.
"Äiti, sinähän olet viehättävä! Tuollaisena en ole sinua nähnyt
sittenkuin olin lapsi. Muistan että silloin tulit kerran lastenkamariin
valkoisessa, avokaulaisessa puvussa, jossa oli paljon kukkia. Mutta
tuo mustahan soveltuu sinulle aivan erinomaisesti, ja Deacon on saanut
hiuksistasi ihmeitä aikaan!"
Hän tarttui äitinsä käteen ja suuteli häntä poskelle selittämättömän
liikutuksen vallassa. Tämä hellyyden purkaus tuotti sanomatonta
huojennusta, oli ikäänkuin hän sen kautta olisi jälleen löytänyt oman
itsensä.
Rouva Boyce vastaanotti rauhallisesti suudelman. Hän oli kalvakka ja
hiukan kiusaantuneen näköinen, mutta komea katsella juhlatamineissaan.
Runsaan, pitkän, kullanvaalean tukan oli Deaconin taidokas käsi
kammannut siromuotoiseksi, paljaat hartiat ja kaula olivat melkein
yhtä soreat kuin tyttären, ja samettipuvun upeat poimutelmat lisäsivät
vartalon ylhäistä ryhtiä. Marcella ei voinut estää ihastustaan ja
mielihyväänsä sanoihin puhkeamasta. Rouva Boyce näytti tuskaiselta ja
huuteli kärsimättömästi Deaconia.
"Mutta äiti", sanoi Marcella tyytymättömästi, "tuosta pienestä
kaulakoristeesta en voi pitää. Se ei sovellu pukuusi ja näyttää aivan
liian halvalta."
"Muuta ei minulla ole, rakas lapsi", sanoi rouva Boyce
kuivakiskoisesti. "Deacon, joutukaahan toki!"
Muuta ei! Mutta sittenkin saattoi Marcella silmänsä ummistaessaan
selvästi nähdä timanttien välkkyvän tuon lapsuutensa aikuisen valkean
olennon kaulalla ja käsivarsilla -- saattoi nähdä itsensä pikku tyttönä
leikittelevän äidin jalokivillä.
Nykyisin rouva Boyce oli hyvin umpimielinen ja vaitelias omien
tavaroittensa suhteen. Marcella ei koskaan astunut kutsumatta hänen
huoneeseensa eikä olisi mitenkään rohjennut äidin luvatta vapaasti
liikkua siinä.
Tuo mitätön, kallisarvoiseen pukuun niin huonosti soveltuva ketju
johdatti Marcellan mieleen äidin kuluneen elämän kaiken toivottoman
kurjuuden ja hänen oman raskaan, ilottoman nuoruutensa hetket. Mitään
virkkamatta hän seurasi rouva Boycea vaunuille -- mieli jälleen
kapinallisten tunteiden riehussa.
* * * * *
Vain neljä viikkoa hääpäivään! Nämä sanat soivat hänen korvissaan
vaunujen vieriessä eteenpäin. Kuinka käsittämättömältä, melkein
uskomattomalta se tuntui. Paljonko hän tunsi Aldousia, tulevaa
elämäänsä -- paljonko ennen kaikkea omaa itseänsä? Onnellinen hän ei
ollut -- ei ollut moneen päivään ollut onnellinen eikä tyytyväinen.
Mutta hänen mielensä oli niin rauhaton, ettei hän pystynyt sekavia
ajatuksiaan selvittämään. Joskin Marcellan mielipiteet olivat
nykyaikaiset ja hänen vaikutteensa useasti käsittämättömät, oli hänen
luonteensa pohjasävynä vissi peritty yksinkertaisuus. Jo hurjana,
tottumattomana lapsena Marcella Boyce oli aina ollut luotettava,
järkähtämättä hän pysyi sanassansa -- sen koulutoverit kyllä tiesivät.
Niinpä nytkin. Kapinallisilta tunteiltaan ja tyytymättömyydeltään
hän ei koskaan ollut unohtanut olevansa Aldousiin sidottu. Mutta
tänä iltana tuntui niin oudon levottomalta ajatella, että hänen
neljän viikon kuluttua oli oltava herra Raeburnin vaimo? Miksi!
Kuinka? -- mitä tulisi se itse asiassa merkitsemään Aldousille ja
hänelle itselleen? Olipa ikäänkuin hän keskellä ryöppyävää virtaa
olisi hetkeksi koettanut pysähtyä pidättääksensä sitä vuolasta
vauhtia, joka tähän asti oli temmaissut heidät kaikki mukaansa, mutta
samassa huomannutkin mielipahakseen, että veden voima ja nopeus on
vastustamaton.
Mutta tämän ohessa Marcella kaiken aikaa oli täysin tietoinen siitä,
että häntä tällä hetkellä puoli kreivikuntaa kadehti, että sadat
uteliaat ja arvostelevat silmät tulisivat häntä tähystämään kymmenen
minuutin kuluttua. Hänen ylpeytensä virkosi. Tuo pieni kaulaketjujuttu
tavallaan lisäsi sitä hupia mitä hän mahdollisesti odotti illan
tanssiaisista ja omasta osastaan siinä.
* * * * *
He olivat parahiksi päässeet ulos vaunuista, kun Aldous joka odotti
ulkohallissa, astui ilomielin heitä vastaan. Tähän saakka hän oli
päämäärättä samoellut vieraittensa keskellä aina vain saman ajatuksen
vallassa: milloinkahan Marcella tulee ja mitähän hän pitää kaikesta
tästä? Tämä loistava juhla oli ollut isoisän keksimä, itse hän ei
koskaan olisi ajatellut sellaista. Mutta hän tajusi aivan hyvin isoisän
toivomuksen näin julkisella tavalla esittää perillisensä morsian sille
seurapiirille jonka johtavana henkilönä tämä ennen pitkää oli oleva.
Älysipä hän senkin, että lordi Maxwellilla oli toinen syvempi syy
tämän kaiken takana, että hän tällä juhlalla tahtoi huomauttaa menneet
asiat menneiksi, että hän katsoi Maxwellien vaakunan kyllin tukevaksi
peittämään Boycen perheen heikkoudet. Hän tahtoi julkisesti tehdä
tiettäväksi, että Marcella oli täysin tervetullut uuteen sukuunsa.
Kaiken tämän Aldous käsitti ja hän oli siitä kiitollinen. Mutta
kuinka _hän_ sen käsittäisi? Miltähän tuntunee hänestä joutua täten
näyteltäväksi ja katseltavaksi -- mitä hän mahtaa pitää kaikista noista
ihmisistä, joille hän oli esitettävä? Aldous oli hyvin rauhaton.
Viime viikon aikana hän oli ollut verrattain keveällä mielellä.
Marcella oli ollut lempeä ja ystävällinen hänelle -- olipa itse neiti
Raeburnkin ollut tyytyväinen häneen. Whartonia ei oltu ensinkään
mainittu, kun tavattiin, ja herra Raeburn oli ottanut avukseen kaiken
filosofisen mielenmalttinsa saadakseen hänet unohtumaan. Hän luotti
järkähtämättömästi morsiameensa, ja neljän viikon kuluttua oli Marcella
oleva hänen vaimonsa.
"Voitko tätä kestää?" sanoi Aldous naurunsekaisella kuiskauksella, kun
äiti ja tytär olivat heittäneet vaipat yltään.
"Sanohan, mitä minun on tehtävä", vastasi Marcella rusottavin poskin.
"Koetan parastani. Mikä ihmisjoukko! Pitääkö meidän olla hyvin kauan
täällä?"
"Tervetullut, rakas rouva Boyce", huudahti lordi Maxwell, joka
sisähallissa astui heitä vastaan -- "sydämellisesti tervetullut!
Suokaa minun viedä teidät sisään. Marcella! Aldousin luvalla!" hän
taivutti valkeata päätänsä ritarillisesti ja suuteli tyttöä poskelle.
-- "Muista että olen vanha mies, saat siis vastustelematta tyytyä
kohteliaisuuden-osoituksiini!"
Ryhdikkäänä ja muhkeana, Bath-ritarikunnan merkki rinnassaan, hän
tarjosi rouva Boycelle käsivartensa. Tämän poskilla helotti kirkas
puna, jota ei hänen itsehillitsemiskykynsäkään voinut pidättää.
"Poloinen", ajatteli lordi Maxwell mielessään astuessaan hänen
rinnallaan, -- "poloinen! -- vielä noin ylhäisen näköinen ja
ihastuttava! Saattaa tänä iltana nähdä, minkälainen hän on ollut
tyttönä!"
Aldous ja Marcella kulkivat jäljessä. Heidän oli astuttava läpi leveän
koridoorin, joka kulki tuon neliskulmaisen talon ympäri. Molemmin
puolin seisovat antiikkiset marmoripatsaat olivat tänä iltana kukkien
peitossa, ylt'ympäri oli sijoitettu punaisella päällystettyjä istuimia,
joissa tanssijat parhaillaan lepuuttivat itseään. Tanssisalista
aaltoili valssin säveliä; vanha linna oli täynnä väriä ja tuoksua
sekä soiton lomasta kuuluvaa keveätä naurua ja puhelua. Koridoorin
peittämättä jätetyistä akkunoista nähtiin kuun kirkkaasti valaisemana
tuo Tudorien aikuinen puutarha suihkukaivoineen, jotka täyttivät koko
sisäpihan. Ja eriväristen lamppujen, verhojen, pukujen ja kasvojen
välistä kohosivat pitkin seiniä marmorisarkofaagien vieressä kylmän
majesteetillisina muinaiset suuruudet -- täällä Marcus Aurelius, tuolla
Trajanus, tuolla Seneca.
Marcella kulki edelleen Aldousin taluttamana. Vieraat tulvivat nyt
koridooriin kaikista sivuhuoneista, ja kaikkien silmät olivat tähdätyt
rouva Boyceen ja Marcellaan.
"Kas tuossa hän on!" kuuli hän kiihkeän tytönäänen sopottavan
saapuessaan lordi Maxwellin kirjastohuoneeseen, joka nyt oli heitetty
vieraitten haltuun samoin kuin muutkin huoneet. "Joudu! Näetkö -- enkö
sanonut että hän on viehättävä!"
Tuontuostakin lähestyi joku vanha ystävä hymyhuulin heitä tervehtimään,
ja Aldous esitti hänelle morsiamensa.
"Arvostansa tarkka", huomautti muuan vanha tilanomistaja tyttärelleen,
kun kihlatut olivat päässeet ohi. "Ujo nähtävästi -- eikä kummakaan!
Mutta nykyajan tyttö, jos hän on ujo, ei enää punehdu ja hihitä kuten
_minun_ nuoruuteni aikana, nyt he ovat sen näköisiä kuin odottaisivat
loukkausta, jota eivät aio sallia! Kaunis on -- hyvin kaunis -- on kuin
onkin. Ja kyllä näkyy, että etevä hän on -- ja noin hiukan -- kuinka
sanoisin -- hiukan omituinen -- naisasianharrastaja varmaankin ja muuta
sen sellaista. Olisipa hullunkurista nähdä sinuakin siinä hommassa,
Nettie, heh?"
"_Tavattoman_ kaunis hän on", huokasi hänen punaposkinen, mitätön
tytönnypykkänsä, kurottaen yhä niskaansa Marcellaan päin, -- "ja
kuinka yksinkertaisesti vaatetettu, lukuunottamatta noita ihania
helmiä. Merkillisesti hän kampaa hiuksensa, niin matalalle -- ja noin
palmikkoihin. Ei kukaan enää pidä hiuksiaan tuolla tapaa."
"Koskei kellään ole sellaista päätä", sanoi vieressä seisova veli,
nuori husaariluutnantti, tuntijan äänellä. "Kunniani kautta, onpa hän
sorea -- hän on kaunein tyttö, minkä pitkään aikaan olen nähnyt. Mutta
äksy hän on -- usko pois -- siltä hän ainakin näyttää."
"Kaikki sanovat, että hänellä on niin kummallisia mielipiteitä", sanoi
tyttö innokkaasti. "Hän pitää miehensä kurissa, etkö sinäkin luule?
Herra Raeburn on varmaankin hyvin lempeä ja taipuvainen."
"Enpä juuri tiedä", arveli nuori luutnantti viiksiään punoen. "Raeburn
on kelpo mies -- erinomainen mies -- näkisit vaan hänen ampuvan.
Luulisinpa, että hän osaa olla hyvin luja kun siksi tulee. Kaunis on
äitikin ja ylhäisen näköinen. Isää ei ole päästetty näkyviin, huomaan.
Siunattu asia Raeburnilaisille. Ei juuri mahda olla hauskaa saada
sukuunsa tuollainen ilmiö, jolta täytyy varoa hopealusikoitansa."
Tällä välin seisoi Marcella pitkän tanssisalin yläpäässä neiti
Raeburnin vieressä ja teki voitavansa ollakseen edukseen. Hän kumarteli
kumartelemistaan ja pudisti kättä kreivikunnan merkkihenkilöiden
kanssa -- herrat olivat punaisessa hännystakissa, naiset uusissa,
lontoolaisissa puvuissaan. Kaikki nämä ihmiset tiesivät Marcellasta
vähän tai ei mitään, sen vain olivat kuulleet, että hän oli
silmiinpistävän kaunis, että hän oli tuon pahamaineisen Dick Boycen
tytär ja että hän oli sangen "omituinen". Toiset, varsinkin miehet,
jotka lausuivat muutamia kohteliaita sanoja hänelle, olivat osittain
huvitettuja osittain ihmeissään siitä, että hän niin vikkelästi ja
taidokkaasti oli pystynyt kaappaamaan itselleen seudun rikkaimman
naimaiässä olevan miehen, toiset, varsinkin naiset, olivat jo
kateellisia. Siellä täällä oli joitakin vanhempia vieraita -- miehiä
ja naisia -- jotka näyttivät käsittävän, missä kovassa tulikoetuksessa
tämä nuori tyttö mahtoi olla, ja he silmäilivät häntä ystävällisin,
osanottavaisin katsein.
Mutta näitä viimemainitulta ei Marcella ensinkään huomannut. Hän
ajatteli itsekseen, että vaikka tämä väkijoukko ei hänestä tietänyt
paljon mitään, tiesi hän kumminkin heistä aika paljon. Jutellessaan
Whartonin kanssa hän oli tältä oppinut tuntemaan melkein kaikki
ympäristön maatilat -- suuret ja pienet -- sillä radikaalien ehdokas
oli omain, vaalimatkoilla tekemäinsä havaintojen ja äskettäin
julaistun, seudun työväenoloja koskevan sinikirjan avulla hankkinut
itselleen hyvin laajaperäiset tiedot seudun tilanomistajista.
Antautumalla jutteluihin työmiesten kanssa milloin kapakkatuvassa,
milloin heidän omissa mökeissään, oli hänelle karttunut loppumaton
varasto kaskuja, joilla hän omalla, ivallisen pirteällä tavallaan
oli edelleen huvittanut Marcellaa. Näin ollen tämä tunsi jotenkin
tarkkaan kreivikunnan säätyläiset, ennenkuin oli vielä nähnytkään
heitä. Hän tiesi, että noilla miehillä, jotka häntä tervehtivät,
useimmilla oli hyvät aikomukset korjata pahimmat epäkohdat, ja että
työväenoloja paranneltiin koko lailla. Mutta räikeitä epäkohtia oli
kuitenkin vielä olemassa, ja niiden rinnalla eivät parannusyritykset
merkinneet paljon mitään Marcellalle. Itse asiassa oli tuo hänen
ympärillään tungeskeleva ihmisjoukko hänelle vain joukko hyödyttömään
ihmisluokkaan kuuluvia jäseniä. Kai kansa vielä aikanaan pääsee
heistä eroon! Olisi heiltä kuitenkin sillä välin vaadittava, että
täyttäisivät isännän-velvollisuuksiaan tunnollisemmin ja suuremmalla
ymmärtämyksellä. Hän olisi sormellaan voinut osoittaa niitä tilallisia,
joiden kunnoton hoito oli häpeäksi koko seudulle.
Kerran tai pari hän näki edessään Minta Hurdin kaiken päivää kosteassa
mökissään pyykkiä pesevänä ja vanhoja vaatteita paikkaavana tai vanhat
Pattonit, jotka kuusikymmentä vuotta raatajan osalla oltuaan olivat
nyt kiitollisia siitä, että saivat olla vaivaistalossa, vuotavassa
hökkelissä, missä olivat savuun läkähtyä, ellei -- niin hyvin kovalla
pakkasella kuin lämpimällä säällä -- saatu ovea auki pidetyksi. Miksi
juuri _näille_ ihmisille oli annettu kauniita vaatteita, kukkia,
jalokiviä ja hyvää ruokaa -- kaikkea mahdollista ylellisyyttä ja
nautintoa? Eikä mitään noille toisille. Hänen sielunsa oli kapinassa
tätä loistoa vastaan, vaikka hän ulkonaisesti hoiti näyttelemistään.
Whartonin sanat, jopa äänensävykin kaikuivat tämän hilpeän näytöksen
kuorona hänen korvissaan.
Mutta kun yleinen esittely oli loppumaisillaan ja Marcella oli
saanut kaikille sanotuksi muutamia sisällyksettömiä sanoja, alkoi
hän innokkaasti etsiä katseillaan Mary Hardenia. Tuossa hän istui
syrjäisessä sopessa rauhallisena, kasvot yhtenä tyytyväisyyden hymynä,
pienet jalat tanssisoiton tahdissa liikkuen valkean musliinihameen
alla, jonka hän niin suurella touhulla oli itse ommellut Marcellan
auliilla johdannolla. Neiti Raeburnin oli hetkeksi poistuttava
hankkiakseen mukavan istuimen eräälle vanhalle leskikreivittärelle,
ja kun tanssi samassa taukosi, käytti Marcella hyväkseen tätä
keskeytystä ja kiiruhti huoneen poikki Maryn luo. Aldous, joka parin
askeleen päässä jutteli Frankin isän, vanhan Sir Charles Levenin
kanssa, nyykähytti hänelle hymyillen päätään nähdessään hänen lähtevän
liikkeelle.
"Oletko tanssinut, Mary?" kysyi Marcella ankaralla äänellä.
"Kaikkea vielä! Enkä mistään hinnasta tahtoisikaan. Minulla ei ole
koskaan eläessäni ollut niin hauskaa. Katsoppas noita tyttöjä -- noita
sisaruksia -- joilla on hihat kuin värilliset ilmapallot! -- ja tuota
vanhaa rouvaa punaisessa tyllissä ja jalokivissä. -- Hän on vaipan
tarpeessa! Entä lansierikatrilli! En toki olisi uskonut, että ihmiset
voivat tanssia sillä tapaa. Se ei ollut tanssia -- se oli riehumista!
Ei se kaunista ollut -- vai oliko?"
"Luuletko sitten, että kokonainen seurue englantilaisia pystyy tekemään
mitään kaunista?"
"Mutta paljon täällä sittenkin on kaunista, pilkkakirves!" huudahti
Mary vetäen ystävää viereensä. "Kuinka sieviä tyttöjä täällä on! Entä
jalokivet! Ne ovat aivan satumaiset! Olisipa sentään ollut hauskaa, jos
Charles olisi tullut mukaan!"
"Eikö hän tahtonut?"
"Ei" -- hän näytti hieman vaivaantuneelta -- "hän ei pitänyt sitä aivan
oikeana. Mutta en tiedä -- minua kaikki virkistää ja saattaa hyvälle
tuulelle."
"Sinä olet sellainen kultainen ja kiltti sielu!" sanoi Marcella
pujottaen kätensä Maryn käteen, joka lepäsi penkillä.
"Kas vaan, ei sinun kannata olla noin mahtava!" huudahti, Mary, -- "ei
ainakaan vielä. Luulenpa että tämä on sinulle melkein yhtä uutta kuin
minullekin!"
"Jos arvelet, etten milloinkaan ennen ole ollut mukana näin loistavissa
ja suurellisissa kemuissa, lienet oikeassa", virkkoi Marcella.
Ja hän kuljetti katseensa ympäri salia kylmän ja välinpitämättömän
näköisenä, ikäänkuin olisi seisonut ulkopuolella koko komeutta. Tämä
kiukustutti Maryä.
"No nauti sitten vähän siitä!" huudahti hän nauraen, mutta kärsimätön
sävy äänessä. "Se on _sinun_ velvollisuutesi ja paljon suurempi
velvollisuus kuin kotiinjääminen Charlesille -- siinä kuulet. Oletko jo
tanssinut?"
"En, herra Raeburn ei tanssi. Mutta hän luulee suoriutuvansa ensi
lansierikatrillissa, jos minä häntä ohjaan."
"Sitten on minun etsittävä paikka, mistä voin nähdä teitä", virkkoi
Mary päättävästi. "Kah, tuossahan herra Raeburn jo tuleekin. Hän aikoo
esittää sinulle jonkun. Kyllä sen arvasinkin, ettet saisi kauan täällä
istua."
Aldousin seurassa oli nuori kaartinupseeri, joka rohkeni pyytää
itselleen kunnian saada tanssia neiti Boycen kanssa. Marcella
suostui, ja he poistuivat erääseen huoneeseen, missä ei vielä ollut
paljon väkeä, uutta tanssia kun vasta alettiin soittaa, ja missä
juuri tällä hetkellä oli runsasta tilaa tämän siron parin sulaville
liikkeille. Lontoossa ollessaan Marcella oli ollut väsymätön tanssija,
ja hänen leijaillessaan eteenpäin oivallisen orkesterin tahdissa,
muistuivat mieleen entiset ylioppilaskarkelot pestyine hansikkoineen
ja limonaati-illallisineen. Tanssihalu heräsi hänessä uudelleen, ja
hän heittäytyi tanssin pyörteeseen koko sydämellään. Mutta tanssin
väliajalla, nojautuessaan upseerinsa vieressä seinään, hän kiusasi
aivojaan keksiäkseen jotain puhuttavaa hänelle. Nuoren upseerin
pakina -- puhuipa hän sitten Ascottin kilpa-ajoista, viimeisestä
taidenäyttelystä, uusista näytelmistä, metsästyksistä tai vaaleista --
kaikki oli hänestä yhtä ikävää ja väsyttävää.
Sillä välin seisoi Aldous Mary Hardenin vieressä pitäen silmällä
tanssivaa paria. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt Marcellan
tanssivan. Mary vilkaisi häneen tuontuostakin hiukan arasti.
"No", lausui Aldous viimein kumartuen naapurinsa puoleen, "mitä
mietitte?"
"Minusta hän on kuin unelma!" sanoi Mary ja punastui samassa
mielihyvästä, kun sai sen sanotuksi. Herra Raeburn ja hän olivat hyviä
ystäviä, ja tänä iltana ei Mary ensinkään ujostellut häntä.
Aldousin silmä välähti hetkeksi. Sitten hän silmäili Maryä
ystävällisesti.
"Älkää suinkaan kuvitelko, että sallin teidän istua täällä koko
illan. Marcella on antanut minulle tarkat ohjeet. Käyn heti noutamaan
tanssikumppanin teille."
"Herra Raeburn -- älkää toki!" huusi Mary hänen jälkeensä. Mutta hän
oli jo kadonnut tungokseen, ja Mary jäi sydän kurkussa odottamaan sitä
pelottavaa nuorta miestä, joka oli tuleva häntä tanssiin noutamaan.
Tanssin päätyttyä Marcella palasi neiti Raeburnin luo, joka seisoi
koridoorin oven suussa ja viittasi häntä luokseen. Hänelle esitettiin
useita uusia vieraita, ja omasta mielestään hän suoriutui tehtävästään
aika hyvin. Mutta neiti Raeburn ei ollut yhtä tyytyväinen.
"Miksei hän voi puhella ja nauraa kuten muutkin tytöt?" tuskitteli Neta
täti. "Sitä kai eivät hänen aatteensa salli. Hassutusta kaikki! Kas
niin, siinä sen näkee -- mikä ero!"
Sillä juuri nyt lady Winterbourne tuli heidän luokseen, ja siinä
samassa oli Marcella aivan muuttunut. Hän jutteli ja naureskeli,
pidellen kiinni ystävästään molemmin käsin, ikäänkuin peläten hänen
poistuvan.
"Oh, käydään tänne istumaan!" sanoi hän kuljettaen lady Winterbournea
erääseen syrjäiseen soppeen. "Täällä on niin paljon väkeä, ja minä
vastaan aina takaperoisesti kaikkeen. Kas niin", huoahti hän, "nyt olen
turvassa".
"En kai minä saa pidättää teitä", virkkoi lady Winterbourne hiukan
hämmästyneenä tästä sydämellisyyden purkauksesta. "Kaikki pyrkivät
teitä puhuttelemaan."
"Niin juuri! Ja tuossa neiti Raeburn jo heittää minuun tuimia
silmäyksiä. Mutta täytyyhän minun edes jokunen hetki tehdä mitä itse
tahdon."
"Teidän on tehtävä mitä Aldous tahtoo", virkkoi lady Winterbourne
äkisti syvällä, traagillisella äänellään. Nyt tuntui hänestä olevan
sopiva hetki varoitusten antamiseen, ja hän tarttui joutuisasti kiinni
siihen.
Marcella katseli häntä ihmeissään. Tosin hän tiesi, että lady
Winterbourne ollessaan hyvin ankaran näköinen oli ujoimmillaan, mutta
sittenkin häntä ihmetytti.
"Mikä teidät panee noin puhumaan?" kysäisi hän nuhteleva sävy
äänessään. "Minä olen käyttäytynyt aika hyvin -- uskokaa pois; ainakin
niin hyvin kuin olen voinut."
Lady Winterbournen kasvoista hävisi juhlallisuus, ja hän hymyili
suopeasti.
"Te olette viehättävän näköinen, rakas lapsi. Valkea väri soveltuu
teille mainiosti, samoin nuo helmet. Ihmekös se, että Aldous aina
tietää missä te olette."
Marcella kohotti silmänsä ja kohtasi salin toisessa päässä seisovan
Aldousin katseen. Hän punehtui, hymähti ja kääntyi jälleen lady
Winterbournen puoleen.
"Kuka on tuo ryhdikäs herrasmies, joka nyt häntä puhuttelee?" kysäisi
hän.
"Se on lordi Wandle", sanoi lady Winterbourne, "tuo ruma nainen hänen
takanaan on hänen toinen vaimonsa. Edward aina toruu minua, kun en sitä
miestä ihaile. Hän sanoo, etteivät naiset pysty arvostelemaan miesten
ulkonäköä ja että lordi Wandle oli aikansa komeimpia miehiä. Mutta
vastenmieliset hänen kasvonsa minusta ovat."
"Lordi Wandle!" huudahti Marcella rypistäen otsaansa. "Voi, hyvä
lady Winterbourne, tulkaa pois! Nyt hän nähtävästi pyytää Aldousia
esittämään itseään minulle, mutta en tahdo -- en tahdo -- tutustua
häneen."
Ja kiskoen hämmästynyttä seuralaistansa käsipuolesta hän työntäytyi
kiireesti ulos läheisestä ovesta ja jatkoi pakomatkaa kahden seuraavan
huoneen läpi, kunnes lopullisesti lordi Maxwellin kirjaston sohvassa
löysi itselleen ja lady Winterbournelle tyyssijan.
"Tuollainen ihminen! -- ei, se olisi tosiaankin ollut liikaa!" huudahti
Marcella liikutellen kiivaasti suurta sulkaviuhkaansa.
"Kultaseni, mikä teitä vaivaa?" puhkesi hämmästynyt lady Winterbourne
sanomaan; "ja mitä on lordi Wandle tehnyt?"
"Tottahan te sen tiedätte!" huudahti Marcella vihaisesti. "Ettekö
ole viime viikon lehdistä lukenut siitä -- tuosta tärisyttävästä
tapauksesta! Muuan nainen ja hänen kaksi lastansa kuolivat myrkytykseen
eräässä lordi Wandlen työväenasunnossa -- eikä siihen ollut mikään
muu syynä kuin hänen huolimattomuutensa -- hänen _sydämetön_
huolimattomuutensa!" Marcellan povi kohosi ja laskeutui, hän oli
itkuun purskahtamaisillaan. "Ensin käännyttiin isännöitsijän puoleen
-- hän ei tehnyt mitään. Sitten kirjoitti hänelle seurakunnan pappi ja
_saikin_ vastauksen. Vastaus julkaistiin. Moista kieltä -- niin julmaa
ja julkeata -- en ole eläissäni lukenut! Vankilassa hänen pitäisi istua
murhaajana -- ja nyt hän on _täällä!_ Ja kaikki vain juttelevat ja
nauravat hänen kanssaan!"
Hän lakkasi puhumasta mielenliikutuksesta melkein tukahtuen.
Lady Winterbourne tuijotti häneen neuvottomana.
"Ehkäpä se ei ole tottakaan", tuumi hän. "Sanomalehdet sisältävät niin
paljon valeita, varsinkin _meistä_ -- tilanomistajista. Edward sanoo,
ettei niihin koskaan voi luottaa. Kas, tuossahan Aldouskin on."
Siinä Aldous tulikin etsiskellen morsiantansa hiukan huolestuneen
näköisenä. Marcella sulki äkisti viuhkansa ja oikaisihe suoraksi.
Vihanpuna hänen poskipäillään vaihtui syvään kalpeuteen.
"Armaani! Tännekö katositkin joukostamme! Saanko esittää sinulle lordi
Wandlen? Hän on vanha perhetuttava ja lisäksi minun kummini. Vaikka
enpä siitä juuri ylpeile", lisäsi hän matalalla äänellä kumartuen
Marcellan yli. "Hän on nyreäluontoinen ja epämiellyttävä ihminen, ja
minä olen usein vihoissani hänelle. Mutta se on vanha perheside, ja
isoisä on hyvin tarkka, että sellaisessa pysytään. Vain pari sanaa ja
sitten koetamme päästä hänestä."
"Aldous, minä en _voi_", sanoi Marcella kohottaen katseensa Aldousiin.
"Minä en voi. Olen lukenut tuon kirjoituksen. Minun täytyisi olla
epäkohtelias hänelle."
Aldous näytti hyvin avuttomalta.
"Sepä paha", lausui hän hitaasti. "En tietänyt, että olit lukenut sen.
Mitä on tehtävä. Lupasin tulla häntä noutamaan."
"Lordi Wandle -- neiti Boyce!" kuului ohut terävä ääni Aldousin takana.
Aldous vetäytyi äkkiä syrjään ja näki säikähdyksekseen Neta tädin hyvin
päättäväisen näköisenä esittelevän heidän ryhdikästä naapuriaan, joka
teki syvän, vanhanaikuisen kumarruksen sohvassa istuvalle nuorelle
tytölle.
Lady Winterbourne silmäili hätääntyneenä Marcellaa. Mutta
seurusteluvaisto oli vahvempi kuin tunteiden kuohu. Sadasta naisesta
tuskin yksikään pystyisi todellisuudessa panemaan täytäntöön sitä, mitä
lady Winterbourne tiesi Marcellan sisässään uhanneen tehdä. Marcella
epäröi; sitten hän vastasi lordi Wandlen tervehdykseen kopealla, tuskin
huomattavalla päännyökähdyksellä.
"Kuumuutta kaiketi läksitte pakoon tänne?" kysäisi lordi Wandle. "Mutta
pelkäänpä, ettette tänä iltana saa paljon levätä. Kaikille on annettava
silmäys tai sana."
Marcella ei virkkanut mitään. Lady Winterbourne pisti väliin pari
hätäistä sanaa suuresta väentungoksesta.
-- "Niin kyllä, tungos on suuri", sanoi lordi Wandle. "Olemme
tiettävästi kaikki tulleet katsomaan, kuinka onnellinen Aldous on.
Kauanko olette jo Mellorissa asunut, neiti Boyce?"
"Kuusi kuukautta." Vastatessaan Marcella katseli jäykästi eteensä eikä
puhujaan, ja hänen äänensä saattoi neiti Raeburnin veret kuohuksiin.
Lordi Wandle -- raakaluontoinen, elähtäneen, mutta vielä uljaannäköinen
mies kuusissakymmenissä -- tarkasteli nuorta tyttöä silmät sirrillään,
sitten hän vei kätensä viiksilleen ja hymähti.
"Pidättekö maaelämästä?"
"Pidän."
Tyttö ei itse asiassa saattanut aavistaa, miten vihamielinen hänen
käytöksensä oli, kun hän antoi tämän yksikantaisen vastauksen. Hän oli
päinvastoin kiukustunut omaan itseensä raukkamaisuudestaan.
"Entä pidättekö ihmisistä?"
"Muutamista."
Ja siinä samassa hän kohotti liekehtivät, mustat silmänsä kysyjään, ja
tämä oivalsi yhtä selvään, kuin jos se olisi sanoin lausuttu, ettei
ainakaan hän, lordi Wandle, kuulunut niihin, joista neiti Boyce piti,
ja ettei tämä halunnut enempää keskustelua sulhasensa kummin kanssa.
Lordi kääntyi yhä vielä hymyillen Aldousin puoleen. "Kiitos, kiitos,
Aldous poikani. Sallikaa minun nyt poistua. En uskalla kauemmin
pidättää suloista morsiantasi."
Ja hän kumarsi uudelleen syvään, tällä kertaa peittelemättömän
ivallisesti.
Lady Winterbourne näki hänen astuvan vaimonsa luo, joka pysyttelihe
hiukan etäämpänä, ja purkavan kiukkuansa hänelle. He lähtivät
huoneesta, ja kirjaston toisesta, koridooriin johtavasta ovesta näki
vanha rouva heidän poistuvan hallia kohti ikäänkuin poismenoa hankkien.
Marcella nousi pystyyn. Hän silmäili ensin neiti Raeburnia -- sitten
Aldousia.
"Vie minut pois täältä", pyysi hän Aldousin luo tullen. "Olen niin
väsyksissä -- mennään sinun huoneeseesi."
Herra Raeburn pujotti hänen käsivartensa omaansa ja he raivasivat
itselleen tietä väkijoukon läpi. Käytävässä he tapasivat Hallinin.
Hän ei ollut vielä nähnyt Marcellaa ja ojensi kätensä tervehdykseksi.
Mutta tyttö huomasi hänen tervehdyksessään jotain vierasta ja
kylmää, joka vielä enemmän kiihdytti hänen jo ennestään jännitettyjä
hermojaan. Hänen mieleensä juolahti, ettei Hallin kotvaan aikaan
ollut enää yrittänyt lähestyä ystävänsä morsianta, ettei hän
milloinkaan enää lausunut mitään toivomusta, että heistä tulisi
läheisiä ystäviä, ja että Marcellan liittyminen kolmanneksi hänen
ja Aldousin ystävyydenliittoon oli ikäänkuin itsestään rauennut --
ainakin vastaiseksi. Marcella puraisi huultaan ja joudutti Aldousia
kiirehtimään eteenpäin sivu hilpeitten ja juttelevien vierasten, jotka
olivat ryhmittyneet käytävään ja leveitten portaitten kummallekin
puolen. Taas tervehdyksiä, esittelemistä -- taas tuota kiusallista
näyttelemistä.
"Ei hän kursaile -- katsos miten hän kulettaa sulhastansa mukaansa",
virkkoi muuan rovasti vaimolleen hyväntahtoisesti hymyillen, kun
kihlatut katosivat yläkalteriin. "Eipä hänen tarvitse kauan odottaa,
pianhan he pääsevät yhteen."
* * * * *
Aldous sulki työhuoneensa oven. Marcella tempasi sukkelasti kätensä
hänen käsivarreltaan ja astuen uunin luo, hän nojasi käsivartensa sen
reunalle ja peitti kasvot käsiinsä.
Herra Raeburn seisoi hiukan syrjässä katsellen häntä huolestuneena ja
ihmeissään. Sitten hän huomasi, että tyttö itki. Veret ryntäsivät hänen
poskilleen, hän astui Marcellan luo, tarttui hänen käteensä -- enempää
ei hänelle suotu -- painoi sen huulilleen ja kuiskasi morsiamensa
korvaan kaikkia niitä helliä ja lohduttavia sanoja, joita rakkaus johti
hänen mieleensä. Kiihtyneessä mielentilassaan hän vakuutteli itselleen
ja Marcellalle, että hän rakasti ja kunnioitti häntä vain sitä enemmän
tuon äskeisen tapauksen johdosta. _Hänellä_ yksin oli ollut uskallusta
näyttää, miten ankaran tosikristityn on meneteltävä sellaista ihmistä
kohtaan. Ja mitäpä siitä, vaikkapa heille kummallekin vastaisuudessa
koituisi ikävyyksiä tuosta uskalluksesta -- vaikkapa hänen rakkaat
omaisensakin ottaisivat tuosta loukkaantuakseen -- mitä siitä?
Tällaisissa seikoissa oli _hänen_, Marcellan tahto johtava.
Mitä muuta saattoi lempi enää vaatia? Mutta Marcellan itku olikin
itse asiassa epätoivon itkua. Juuri tuo sulhasen hellyys, hänen
oikeutensa lohduttaa häntä ja ilmaista hyväksymisensä hänen
käytöksestään painostivat häntä kahlehtivina siteinä, joita ei
hänen olisi tullut ikinä solmia ja joita nyt oli liian myöhäistä
katkaista. Vihdoin viimein hän nyt kaikki tajusi. Ei hän vavahtanut
Aldousin kosketuksesta, ei hän vavissut hänen vihansa edessä. Hän
oli suostunut rikkaan tilanomistajan naimatarjoukseen rakastamatta
häntä, ajatellen vain niitä kaikkea hän tällä kaupalla voittaisi.
Ja nyt tuntui hänestä kaikki, mitä Aldous pystyi hänelle antamaan,
tyhjältä, arvottomalta -- tuntui ikäänkuin hänen eteensä aukeava elämä
ei olisikaan muuta kuin yhtäjaksoista, pikkumaista kinaa ja taistelua
hänen ja hänen ympäristönsä välillä, taistelua, jossa hän lopulta
väkisinkin oli joutuva alakynteen ja josta ei hänen sydämensä sen
paremmin kuin kunnianhimonsakaan vähääkään hyötynyt. Hän oli toivonut
mahtavaa asemaa saadakseen itselleen vaikutusalaa. Mutta mitä hän
kykenee vaikuttamaan? Hänen täytyisi alistua -- oh! vieläpä hyvin
nopeastikin -- seurustelemaan ylhäisten ihmisten kanssa, liikkumaan
heidän ylhäisissä kodeissaan ja elämään tässä tyhjänpäiväisessä
loistossa, komeudessa ja rikkaudessa. Kaikki tuo, mikä oli ennen
niin houkuttelevana väikkynyt hänen mielessään, kuinka hän korkeasta
asemastaan astuisi kyläläisten luo sitomaan heidän haavojansa, kaikki
tuo näytti hänestä nyt pintapuoliselta ja alhaiselta. Toisia ihanteita
-- toisia harrastuksia oli nyt avautunut hänelle -- ja vieläkin tuntui
raju sykähdys valtimossa, kun hän muistutteli mieleensä sen miehen
pelottomuutta ja miehekästä, kekseliästä jäntevyyttä, joka hänet oli
ohjannut uusille urille. Tyhjää ja onttoa oli hänestä nyt kaikki, mitä
hän ennen oli tavoitellut, loistavaa ja houkuttelevaa kaikki mitä hänen
osalleen ei ollut tuleva. Köyhyydestä, seikkailuista, lemmentulesta,
oman personallisuutensa kasvattamisesta -- tuosta kaikesta hän oli nyt
jäävä osattomaksi. Hänestä oli tuleva lady Maxwell, ja neiti Raeburnin
kanssa hän oli joutuva hyviin väleihin ja kantava Maxwell suvun
jalokiviä!
Mutta kesken tätä hillitöntä raivoaan itseään ja kohtaloa vastaan,
hän katsahti äkkiä ylös ja kohtasi Aldousin surullisen ja hellän
katseen. Hänen omatuntonsa heräsi siinä samassa. Mikä oli tuo elämä,
jonka kanssa hän oli uskaltanut leikitellä, -- tuo mies, jota hän oli
uskaltanut kohdella kuin mitäkin tunteetonta esinettä. Säikähtyen
omaa kelvottomuuttaan hän puhkesi uudelleen itkuun ja käyttäytyi
katuvan lapsen tavoin. Aldousin, jota hänen kiihkeä tunnepurkauksensa
ja rajut, sekavat itsesyytöksensä ihmetyttivät ja säikähyttivät, sai
hänet lopulta viihtymään ja hän sai itse nauttia hetkisen taivaallista
onnea, kun Marcella vapiseva kätensä Aldousin käteen suljettuna, istui
alistuvana sulhasensa vieressä sallien hänen kuiskata korvaansa mitä
hellimpiä hyväilysanoja.