Muutamia touhuisia ja tapahtumista rikkaita viikkoja -- aika, joka
ei koskaan ollut häipyvä Marcellan mielestä -- kului nopeasti.
Parlamentti avattiin tammikuun kolmantena viikkona. Kuten yleisesti
oli odotettukin, jätettiin ministeristön lakiehdotuksen johdosta
epäluottamuslause, joka vähäisellä enemmistöllä hyväksyttiin.
Sitä seurasi paikalla parlamentin hajoitus ja vetoaminen maahan.
Vaalipiireissä, missä jo ennen oli ahkeraan pidetty kokouksia, tehtiin
nyt työtä kaksinkertaisella tarmolla. Aldous Raeburnia vastaan oli
Tudley Endin piirissä asetettu samoin maa-aateliin kuuluva vastustaja,
jonka kiihko ja puhetaito antoivat hänelle paljon puuhaa. Tavallisten
olosuhteitten vallitessa hän olisi kaikesta sydämestään antautunut
tähän taisteluun, joka hänelle tarjosi niin monta kiihottavaa
mahdollisuutta, sekä personallisia että julkisia. Mutta aikaa myöten
hänen taisteluintonsa jäähtyi, ja vastustajan kiihkeys häntä enemmän
väsytti kuin kannusti eteenpäin. Asian laita oli se, ettei hän saanut
olla kylläksi Marcellan seurassa.
Hänestä tuntui lisäksi kuin olisi heidän keskinäiseen suhteeseensa
hiipinyt jotain vierasta, epävarmaa, ja häntä alkoi sapettaa ja kiusata
Whartonin viikkokausia jatkuva oleskelu Mellorissa. Kaiken joutoaikansa
tämä saattoi viettää Marcellan seurassa ja yhä lujittaa tytössä
vaikutusvaltaansa, joka nyt alkoi käydä ilmeiseksi ei ainoastaan
Raeburnille itselleen, vaan muillekin, ja jolle hän, vaistomaisesta
mustasukkaisuudestaan huolimatta, ei ollut tähän saakka tahtonut suoda
yhtään ajatusta, ylpeä ja hienotunteinen kun oli.
Turhaan hän vietti Mellorissa jokaisen, taistelun tuoksinasta vapaan
hetken, turhaan hän -- päästyään viimeinkin selville siitä, että
Whartonin pitkälliseen vierailuun Marcellan isän talossa oli syynä
herra Boycen itsepintainen mieltymys radikaalien ehdokkaaseen ja
vastenmielisyys tulevaan vävypoikaansa -- koki voittaa herra Boycea
puolelleen myöntyväisyydellä ja suvaitsevaisuudella, joka tälle
voimakkaalle, pitkälliseen hallitsemiseen tottuneelle luonteelle
oli aivan uutta. Herra Boycen suosio herra Whartonia kohtaan pysyi
entisellään; ainakin kahdesti hän kehottamistaan kehotti häntä
Raeburnin kuullen pitämään Melloria päämajanaan niin kauan kuin häntä
halutti, eikä rouva Boycen suuttumus tai Marcellan mielipaha kyennyt
estämään hänen pahanilkisiä juonittelujaan eräisiin häävarustusten
yksityiskohtiin nähden. Silminnähtävästi hän luuli huomaavaisuudellaan
radikaalien ehdokasta kohtaan osoittavansa riippumattomuuttansa
Raeburnin perheen suhteen, ja tämä seikka näytti tätä nykyä anastavan
kaiken hänen toimintakykynsä, vaikka tytär oli menemäisillään naimisiin
Raeburnin suvun perillisen kanssa. Wharton oli aina valmis isäntänsä
kanssa jaloittelemaan, juttelemaan tai biljardia pelaamaan, eikä niin
ollen ollut ihme, että tuo toiveissaan pettynyt sairas mies sai paljon
hupia hänen seurastaan. Rouva Boyce ei pitänyt vieraastaan, eikä hän
yrittänyt sitä salatakaan, kaikkein vähimmin Whartonilta. Mutta hänelle
ei enää näyttänyt olevan mahdollista -- kuten ennen -- ryhtyä mihinkään
voimainponnistukseen Whartonin poistamiseksi kodistaan.
Turhaan neiti Raeburnkin teki voitavansa veljenpoikansa puolesta,
johon hän yhä oli yhtä hartaasti kiintynyt tämän surkuteltavasta
naimiskaupasta huolimatta. Aikaisemmin kuin kukaan muu hän oli perillä
asian todellisesta laidasta, ja hän teki sankarimaisia yrityksiä
houkutellakseen Marcellaa useammin Maxwell Courtiin ja valmistaakseen
poloiselle, sokaistuneelle Aldousille tilaisuutta niin usein kuin
mahdollista nauttia morsiamensa seurasta. Hän pistäysi usein
Melloriin juttelemaan, mutta hänen käyntinsä ärsyttivät Marcellaa,
ja ennen pitkää ne herättivät jonkinlaista epäluuloa nuoren tytön
niskoitteluhaluisessa mielessä. Neiti Raeburnin ja rouva Boycen välillä
vallitsi eriskummainen, keskinäinen ymmärtämys. Se oli aina sanaton
eikä koskaan noussut ystävyyden tai tuttavallisuuden asteelle. Mutta
Aldousin täti tunsi usein surumielistä lohdutusta huomatessaan, että
tämä omituinen äiti oli yhtä varmasti vakuutettu kuin hän itsekin,
että Aldous oli tehnyt pahan erehdyksen ja ettei Marcella ollut hänen
arvoisensa. Mutta koska kihlaus nyt kerran oli päätetty tosiseikka --
ja nähtävästi peruuttamaton -- niin molemmat naiset panivat kaikki
voimansa liikkeelle puolustaakseen sitä vihamielisiä voimia vastaan.
Hyvinpä hankalaa näyttikin olevan Marcellaa ohjata. Ensinnäkin oli
hänellä monta rautaa tulessa. Oljenpalmikoimissuunnitelma vei häneltä
paljon aikaa ja ajatuksia. Hän oli ahkerassa kirjeenvaihdossa,
puuhaili opettajia, vuokrasi huoneita, hankki työntekijöitä ja piti
luetteloa heistä, perusti paikallisia komiteoja ja muuta sellaista.
Uusia luonteenominaisuuksia, uutta kyvykkäisyyttä ilmaantui nyt
hänessä, ja päivä päivältä kehittyi uusia muotoja hänen suuressa,
synnynnäisessä vaikutusvallassaan lähimmäisiinsä. Yhteiskunnallisiin
ja taloudellisiin kysymyksiin nähden hän alkoi Whartonin yhtämittaisen
vaikutuksen alaisena puhua, lukea, ajatella jonkinlaista järjestelmää,
yhtenäisyyttä noudattaen, ja oli selvää, että se tuotti hänelle
kiihkeätä henkistä nautintoa. Mutta mitä enemmän hän mieltyi tähän
toimintaan, sitä haluttomammaksi hän kävi kaikelle, mikä oli jossain
yhteydessä hänen kihlaukseensa tai tulevaan asemaansa, ja mikä
aikanaan, kuten rouva Boycen terävä silmä oli älynnyt, oli hänelle
häämöttänyt kylläkin houkuttelevana.
"Miksi sinä autat Marcellaa tuhlaamaan aikaansa joutaviin?" sanoi neiti
Raeburn kärsimättömästi lady Winterbournelle, joka nyt oli Marcellan
kuuliainen auttaja kaikessa, mihin hän vain suvaitsi ryhtyä. "Hän on
aivan välinpitämätön kaikelle, mistä hänen _tulisi_ välittää, eikä
Aldous saa juuri koskaan tavata häntä. Rouva Boyce valittaa, että hänen
on ihan yksin pidettävä huoli myötäjäisistä. Marcella ei edes suostu
lähtemään Lontooseen hääpukuansa koettamaan."
Lady Winterbourne katsahti ylös hämmästyneenä.
"Mutta Agneta kulta, enhän minä sille mahda mitään! Minusta tuntuu
aina, että sinä et oivalla mikä erinomainen tyttö hän on. Sinä et
ymmärrä hänen sisäistä arvoansa. Miten käytöllisesti ja älykkäästi hän
suunnittelee tätä työtä ja miten innostuneena hän siinä toimii."
"Siinäpä se!" sanoi neiti Raeburn harmistuneena. "Sepä se juuri onkin
nurinkurista. Miksei hän huoli innostua Aldousista. Se olisi, minun
ymmärtääkseni, hänen tehtävänsä -- juuri tähän aikaan -- jos hän olisi
kuten muut nuoret tytöt. Mutta eikös hän vaan pysyttele loitolla
kaikista sulhasensa toimista eikä ole koskaan saapuvilla, kun Aldous
tahtoo häntä tavata. Minun kärsivällisyyteni on kuin onkin lopussa.
Mutta tietysti minun täytyy", oikaisi neiti Raeburn nopeasti puhettaan,
"täytyyhän minun koettaa olla kärsivällinen".
"Minä puolestani luulen, että kaikki kääntyy hyväksi, kun he ovat
naimisissa", sanoi lady Winterbourne neuvottoman näköisenä.
"Sitä veljenikin vähän väliä hokee", huudahti neiti Raeburn kokonaan
poissa suunniltaan. "Hän ei tahdo kuulla sanaakaan -- arvelee, että
Marcella on omituinen ja itsenäinen ja että Aldous kyllä aikaa myöten
suoriutuu hänen kanssaan. Kyllä se hyvälle kuuluu, mutta tätä nykyä
eivät miehet enää pysty vaimojansa kurissa pitämään. Se on ollutta
ja mennyttä kuten kaikki muukin. Ja jos hän naimisissakin käyttäytyy
samalla tapaa tuon iljettävän herra Whartonin kanssa -- kävelee ja
juttelee hänen kanssaan, käy hänen kokouksissaan, ajaa hänen aatteitaan
-- silloin ei hänestä ole suurta iloa miehelleen."
"Herra Wharton!" sanoi lady Winterbourne kummastuneena. Hänen
uneksivat, mustat silmänsä näkivät vähän tai ei mitään siitä, mitä
tapahtui hänen lähimmässä ympäristössään. "Niin, mutta hänhän asuu
talossa, hän on sosialisti, niinpä Marcellakin -- --."
"Rakkaani", sanoi neiti Raeburn painokkaasti, "jos -- sinulla itselläsi
-- olisi kotona naimaton tytär -- kihloissa tai ei -- soisitkohan Harry
Whartonin alinomaa riippuvan hänen liepeissään?"
"Harry Wharton?" sanoi toinen mietiskellen, "hän on Levenien serkku,
eikö ole? Ennen hän oleskeli usein heidän luonansa. Luulenpa, etten ole
nähnyt häntä siitä saakka. Niin kyllä, nyt muistan; hänestä kerrottiin
-- hänestä kerrottiin ikäviä juttuja?"
Hän vaikeni, epäröivä, kysyvä ilme kasvoillaan. Ei kukaan ollut
haluttomampi häväistysjuttuja kuulemaan kuin lady Winterbourne, ei
kukaan nopeammin kuin hän työntänyt luotaan elämän rumia puolia.
"Niin kyllä, _erittäin_ ikäviä juttuja", sanoi neiti Raeburn oikaisten
selkänsä suoraksi. "Sillä miehellä ei ole minkäänlaisia periaatteita
-- ei ole koskaan ollutkaan pienestä poikapahasesta asti. Tiedän, että
Aldous pitää häntä tunnottomana niin politiikassa kuin muussakin.
Ja nyt kun hän poloinen on työstä nääntymäisillään, kun hänellä on
tuskin hetkeäkään uhrata omiin asioihinsa, on hänen siedettävä, että
mokoma mies mielistelee hänen morsiantansa -- imartelee häntä, uskoo
hänelle mitä mielettömimpiä suunnitelmia, yllyttää häntä kaikenmoisiin
liiallisuuksiin, joita hänen päänsä jo ennenkin on täpötäynnä, ja
versottaa hänessä tyytymättömyyttä sulhasensa elämänkatsomukseen
ja vastaiseen elämään -- myönnä toki, ettei tämä kuulu kovinkaan
lohdulliselta!"
"Aldous parka!" virkkoi lady Winterbourne miettivästi ja tuijotti
hajamielisen näköisenä eteensä, "mutta näetkös, kyllähän hän tiesi,
minkälaisia mielipiteitä Marcellalla oli. Enkä usko -- ei, Agneta, en
todellakaan usko -- että voisin puhua hänelle tästä."
Asian laita oli se, että tämä seitsemänkymmenen korvissa oleva nainen
-- iältään vanha, mutta mieleltään nuori -- oli tykkänään Marcellan
lumouksen alaisena -- tuttavallisemmissa suhteissa hänen kuin omien
lastensa kanssa. Marcellasta hän sai tyydytystä kaikille niille
vaistoilleen, jotka hänen omassa ympäristössään olivat surkastuneet, ja
hän oli hyvin ihastunut ja kiitollinen tytön ystävyydestä.
"Nähtävästi ei kukaan voi sitä tehdä!" huudahti vanha neiti
vastaukseksi ystävänsä selityksiin; "pelkäävätkö sitten kaikki häntä?"
Ja hän poistui kiukkuisena. Mutta hän tiesi, että kaikesta huolimatta
hänkin pelkäsi Marcellaa yhtä paljon kuin konsanaan kukaan muu.
Milloin hän liikkui omalla alallaan linnan emäntänä tai milloin
hänen oli edustettava Raeburnin sukua ja varsinkin sen päämiestä,
lordi Maxwellia, tämä terhakka, pieni neiti pystyi aika hyvin
puoliaan pitämään Marcellaa vastaan, osasipa vielä ympäröidä
itsensä arvokkaisuudella, joka piti kurissa itse Marcellaakin.
Puolustusasemassa ollen neiti Raeburn oli pelkäämätön, mutta kun oli
kyseessä Marcellan mielipiteiden tai toimien ahdistaminen, oli lordi
Maxwellin sisar täysin tietoinen omasta heikkoudestaan. Häntä ei
lainkaan haluttanut minkään yleisen kysymyksen alalla ryhtyä sanasotaan
Marcellan kanssa. Tyttö on liian terävä, vakuutteli hän itselleen, ja
puhuu minut pussiin.
Sillä välin kertyi ikävyyksiä ja vastuksia monella alalla.
Marcella tutkiskeli itseään ennen Gairsleyn kokousta ja meni sinne
lujasti päättäen osoittaa Aldousille niin paljon ymmärtämystä kuin
kykeni. Mutta tämä kokous vain ärsytti mieltä, jossa Wharton päivä
päivältä saavutti enemmän vaikutusvaltaa. Siellä oli pönäkkä paroni
puheenjohtajana, siellä useita "yhdistysnaisia" istui lavalla ja
yleisön joukossa, siellä oli melko paljon pappismiehiä, ja saapuvilla
olevat työmiehet näyttivät Marcellasta taipuvaisilta ja mitättömiltä.
Aldous puhui hyvin -- sitä mieltä tuntui ainakin yleisö olevan --
mutta Marcellaa eivät hänen sanansa voineet innostuttaa. Hän puolsi
valtion asettamaa asumusten tarkastusta, ankarampiin varokeinoihin
ryhtymistä eläintautien ehkäisemiseksi, parempaa teknillistä opetusta
ja lopuksi maan runsaampaa paloittelemista pieniin palstoihin. Monta
sydämeen käypää ja viisasta sanaa hän puhui rauhallisen, askel
askeleelta tapahtuvan kehityksen puolesta, jota ei mikään vaarallinen
taantumus ole uhkaamassa. Mutta kaikki mitä hän sanoi -- Marcella
arveli sisäiseksi harmikseen -- perustui siihen olettamiseen,
että rikkaat ja sivistyneet ovat määrätyt vallitsemaan, köyhät
kuuliaisuuteen, että nykyisen luokkajaon etuoikeuksineen ja varsinkin
yksilön kilpailuoikeuden pitäisi jatkua samaan tapaan kuin tähän
asti, että suuret tilukset ja ylhäiset perheet, Englannin perintö-
ja metsästysoikeudet, kaikki kuului yleiseen, järkkymättömään
maailmanjärjestykseen.
Sulhasen koko katsantokanta hänen näitä kysymyksiä kehittäessään
kiihotti Marcellaa rajuun vastarintaan. Ja kun tuo jalosukuinen
paroni -- tytön silmissä pöyhkeä, frakkipukuinen pölkkypää, joka
tämän ainokaisen kerran oli uhrannut iltapuoliunensa, voidakseen sitä
turvallisemmin nukkua vasta -- ehdotti luottamuslausetta annettavaksi
vanhoillisten ehdokkaalle, ja kun se annettiin hyvähuutojen ja jalkain
töminän säestyksellä, kun "yhdistysnaiset" suopeasti myhäilivät
kokoukselle kuten hyvätapaisille, kilteille lapsille, ja kun viimein
ahavoituneita työmiehiä, vanhoja ja nuoria, keräytyi joukoittain
Aldousin ympärille puhuakseen sanasen tai lyödäkseen kättä hänelle,
silloin Marcella pysyttelihe syrjässä kasvoilla ivallinen, kylmä
ilme. Neiti Raeburn, joka salavihkaa piti häntä silmällä, loukkaantui
uudelleen hänen käytöksestään.
"Hänestä on oleva vastusta meille kaikille", ajatteli vanha neiti.
"Aldous on hupsu! -- yleväluontoinen, sokaistu hupsu raukka!"
Kotimatkalla Aldous ja Marcella ajoivat yhdessä.
Marcella yritti kiistellä, tulistui ja käytti niin katkeraa kieltä,
että Raeburn lopulta ei jaksanut sitä kuulla -- uupunut, tuskaantunut
ja syvästi loukkaantunut kun oli.
"Älä huoli, armas, älä huoli!" pyyteli hän tarttuen Marcellan käteen
vaunujen vieriessä läpi myrskyisen talviyön. "Me hapuilemme pimeässä
maailmassa -- sinä näet joitakin valonsäteitä siinä, minä näen toisia
-- etkö tahdo ainakin uskoa, että minä seuraan vakaumustani -- että
teen mitä voin? Olenpa varma, että nämä erimielisyydet käyvät sinulle
siedettävämmiksi silloin kun olemme aivan yhdessä -- kun ei meidän
välillämme enää ole mitään ikäviä velvollisuuksia, siteitä tai --
henkilöitä."
"Henkilöitä! En käsitä mitä tarkoitat!" sanoi Marcella.
Aldous pidättäytyi juuri parahiksi. Pelkästä uupumuksesta ja hermojen
raukeudesta hän oli ollut vähällä purkaa sisunsa Whartonia kohtaan,
jonka haaveelliset puheet tuntuivat aina kajahtavan häntä vastaan
Mellorin seinäin sisässä, milloin ikinä hän sinne astui. Mutta hän
sai malttaneeksi mielensä ja oli siitä hyvillään. Itseltään hän ei
salannut, että hän oli mustasukkainen ja levoton siitä hetkestä alkaen,
kun Harry Wharton oli astunut Mellorin kynnyksen yli. Mutta maailman
nähden mustasukkaisena esiintyä, sitä ei Raeburnin ylpeys suvainnut.
Lisäksi häntä pelotti, että jokin varomaton sana hänen suustaan
laajentaisi kenties juopaa heidän välillään vielä suuremmaksi.
Niinpä hän väisti Marcellan huudahdusta suuntaamalla puheen toisiin
asioihin. Hän kysyi, oliko Marcellalla aavistusta siitä, kuinka
monta kädenlyöntiä parlamenttiehdokkaan on annettava yhden päivän
kuluessa, ja koetti sitten saada itsensä ja Marcellan hyvälle
tuulelle lystikkäiden juttujen kertomisella päivän vaalikamppailusta.
Marcella kuunteli puolella korvalla ja nauroi, mutta hänen silmänsä
tuijottivat ulos akkunasta seuraten vaununlyhtyjen valojuovaa lumisella
pensasaidalla, ja hänen kätensä lepäsi liikkumattomana Raeburnin
kädessä. Kumpikin oli raskaalla mielellä. Aldousin mieli synkkeni
yhä, sillä hänelle kävi nyt täysin selväksi, että tämä kokous -- itse
asiassa virkeä ja onnistunut kokous -- hänen yksityiseltä kannaltaan
arvosteltuna oli tappio.
"Eikö viimeinen puhe ollut mielestäsi hyvä?" puhkesi hän äkkiä sanomaan
-- "tarkoitan tuota työmiehen puhetta. Arvelin sinun pitävän siitä.
Se oli tykkänään hänen oma tuumansa -- ei kukaan pyytänyt häntä sitä
tekemään."
Gairsley oli juuri se osa Maxwellin aluetta, josta Aldous oli
erikoisesti huolehtinut. Paljon työtä ja aikaa hän oli uhrannut tämän
hiukan rappiolle joutuneen kyläkunnan parantamiseksi, ja muun muassa
hän oli siellä perustanut farmin, josta työmiehet saivat kantaa
voitto-osuutensa. Tämä kokeilu oli menestynyt varsin hyvin, ja mainittu
työmies, joka oli farmin väkeä, oli kokoukselle puhunut joitakin
kiittäviä sanoja sen toiminnasta.
"Oh! puhuihan hän varsin siivosti ja kunnioittavasti!" vastasi Marcella
nopeasti.
Vaunut vierivät eteenpäin kappaleen matkaa, ennenkuin Aldous vastasi.
Kun hän sitten puhui, oli hänen äänensä kylmänlainen.
"Sinä arvostelet miestä väärin, luullakseni. Hän on aivan
riippumattomassa asemassa ja perin kelpo mies. Minä olin kiitollinen
siitä, mitä hän puhui."
"Enhän minä tietenkään voi sitä arvostella!" huudahti Marcella paikalla
jo katuvaisena. "Miksi kysyitkään minulta? Kaikki oli silmissäni
nurinkurista; otaksun, että -- nuo yhdistysnaiset olivat siihen
syynä -- he niin ärsyttivät minua. Miksi olit hankkinut heitä sinne?
Tarkoitukseni ei ollut suututtaa ja loukata sinua -- eipä ollutkaan --
juuri päinvastoin -- ja nyt minä kumminkin sen tein."
Hän kääntyi Raeburnin puoleen nauraen itkunsekaista naurua.
Aldous vakuutteli vakuuttelemistaan, ettei hän ollut loukkaantunut,
ja alkoi uudelleen puhella muista asioista. He saapuivat Melloriin
puhumatta sanaakaan Whartonista. Mutta sinä iltana pani Marcella maata
kiukustuneena itselleen, ja yksinäiseltä kotimatkaltaan palattuaan
mitteli Aldous vielä tuntikausia rauhatonna huoneensa lattiaa.
Kuinka toisin kaikki luonnistui seuraavana päivänä!
Marcella vietti iltapäivän Maxwell Courtissa, kuunteli kärsivällisesti
neuvottelua tanssiaisvalmistusten viimeistelystä ja käyttäytyi neiti
Raeburnia kohtaan niin säädyllisesti, että hän oli itsekin ihmeissään.
Hän palasi kotiin velvollisuutensa täyttäneen ihmisen keveällä
mielellä ja ilmoitti äidilleen aikovansa mennä illalla Whartonin
baptistikappelissa pidettävään kokoukseen.
"Jotenkin tarpeetonta mielestäni!" sanoi rouva Boyce silmäkulmiaan
kohottaen. "Mutta jos menet, seuraan minä mukanasi."
Joku toinen äiti olisi tässä tilaisuudessa yhdenkolmatta vuotiaalle
tyttärelleen sanonut tahtovansa, että hän pysyisi kotona. Rouva Boyce
ei koskaan käyttänyt sellaista puhuttelutapaa. Hän käsitti kyllä, että
Marcellan kasvatus ja varsinkin hänen itsenäinen oleskelunsa Lontoossa
olivat tehneet sen mahdottomaksi.
Marcella pani vastaan.
"Miksi tulisit mukaan, äiti. Isä varmaankin tarvitsee sinua. Deaconin
otan kyllä mukaan."
"Ole hyvä ja käske laittamaan päivällinen neljännestuntia aikaisemmin
ja pyydä Deaconia noutamaan ylhäältä päällysvaatteeni", kuului rouva
Boycen vastaus.
Marcella astui pää pystyssä portaita ylös. Vai arvelee äiti -- ja neiti
Raeburn myöskin -- tarpeelliseksi pitää häntä silmällä. Järjetöntä! Hän
ajatteli vapaata taiteilijaelämäänsä Lontoossa ja ihmetteli mielessään,
että koskahan muissakin Englannin piireissä alkaa levitä järjellisempi
ja vapaampi seurustelu miesten ja naisten välillä.
Jopa herra Boycekin sanoi haluavansa lähteä kokoukseen.
"Tietysti hän laskettelee senkin joutavaa pötyä", sanoi hän
kärttyisesti vaimolleen, "mutta hänen puhetapansa on niin mukaansa
tempaava. _Hänessä_ sitten ei ole hituistakaan Raeburnien
hidastelevaisuutta."
Marcella astui huoneeseen, kun tästä asiasta keskusteltiin.
"Jos isä tulee mukaan", kuiskasi hän äidilleen, "on kokous aivan
pilalla. Työmiehet eivät voi häntä sietää. Enkä ihmettelisi, vaikka
sanoisivat tai tekisivät jotain epämiellyttävää. Enkä neuvoisi
_sinuakaan_ sinne tulemaan, äiti. Kyllä he puhuvat suunsa puhtaaksi
työmiesten asunnoista -- ja paljosta muustakin."
Omasta puolestaan ei rouva Boyce paljon välittänyt Marcellan sanoista,
mutta tyynellä päättäväisyydellään onnistui hänen kuitenkin taivuttaa
herra Boyce pysymään kotona nojatuolissaan takan ääressä sigaretti ja
ranskalainen romaani seuranaan.
Kokous pidettiin pienessä baptistikappelissa, joka parisen vuotta
sitten oli rakennettu kylän laitaan herra Hardenin mielipahaksi ja
kiusaksi. Läsnä oli noin satakaksikymmentä työmiestä ja huoneen
perällä näkyi muutamia puolikasvuisia poikia ja tyttöjä, jotka olivat
tulleet sinne tirskumaan ja räyhäämään -- ei muita. Baptistien pappi,
sileäksi ajettu nuori mies, joka mielipiteittensä jyrkkyyteen ja
pontevuuteen nähden ei ollut paljonkaan Whartonista jäljellä, oli
jo alkanut kokouksen. Muutamat myöhästyneet tulijat silmäilivät
ohimennessään arasti Marcellaa ja hunnutettua, mustassa pukineessa
olevaa naista, joka istui hänen vieressään viimeisellä penkkirivillä.
Marcella nyökkäsi päätään Jim Hurdille ja joillekin muille tutuille.
Muuten ei kukaan näyttänyt heistä välittävän. Rouva Boyce ei ollut
milloinkaan ennen pistänyt jalkaansa mihinkään kylän alueelle kuuluvaan
rakennukseen.
Wharton saapui myöhään. Hän oli ollut kaiken päivää ääniä hankkimassa
eikä ollut yhtään näyttäytynyt Mellorissa. Nähtyään naiset hän hymyili
heille ja pujahti penkkien välitse heitä tervehtimään.
"Minä olen rikkiväsynyt!" sanoi hän Marcellalle ottaen hatun päästään.
"Ääni on lopussa, ajatuskyky samoin. Minä puhun puuta heinää puolen
tuntia ja päästän heidät sitten menemään. Oletteko koskaan nähnyt
uneliampaa joukkuetta?"
"Kyllä te heidät saatte virkistymään", sanoi Marcella.
Hänen silmänsä säteilivät, ja poskilla hehkui puna, eikä hän ottanut
kuuleviin korviin Whartonin vakuutuksia uupumuksestaan.
"Te vaaditte minua taisteluun? Minun on herätettävä heitä -- sitäkö
tulitte katsomaan? Sitäkö?"
Marcella nauroi eikä vastannut. Wharton jätti hänet ja astui saarnaajan
pöydän tykö miesten laimeasti tömistäessä jalkojaan ja siellä täällä
kopistellessa sauvojaan lattiaan.
Nuori pappi esitti yleisölle puhujan. Hän puhui vahvaa
Yorkshire-murretta, ja hänen puheensa oli kiivaita, raamatunkielellä
höystettyjä hyökkäyksiä pääomaa ja etuoikeuksia vastaan -- varsinkin
suurtilallisia, valtionkirkkoa ja "joutilaita rikkaita" vastaan.
Tuontuostakin hän pysähtyi henkeään vetämään, ikäänkuin itsekin
kauhistuen omia solvauksiaan.
"Veljet, olkaamme _maltillisia_", sanoi hän jokaisen tällaisen kiihkeän
purkauksen jälkeen, pannen erikoista painoa viimeiselle sanalle,
"olkaamme ensi sijassa _maltillisia_!" -- ja samassa ääni taas paisui ja
levisi, kunnes uusi hyökkäys oli täydessä vauhdissa, jolloin se taas
aleni toistamaan tuota samaa lammasmaista varoitusta. Rouva Boycen
ohuet huulet värähtelivät, ja Marcella oli kiukuissaan tuolle kunnon
miehelle siitä, että hän hankki äidille niin paljon ilon aihetta.
Whartonin puhe tuotti ensin Marcellalle pettymystä, hän puhui laimeasti
ja melkein kömpelösti. Hän oli, kuten sanoi, uupunut eikä jaksanut
pitää ajatuksiaan koossa. Hän alkoi selittelemällä puolueensa yleistä
valtiollista ohjelmaa ja vakuutti itse kuuluvansa tämän puolueen
äärimmäiseen vasemmistoon. Tätä ohjelmaa oli luonnollisesti jo tähän
aikaan jauhettu niin puolelta kuin toiselta radikaalien lehdissä.
Wharton itse esitti sen ilman mitään innostusta, eikä yleisössäkään
näkynyt pienintäkään harrastuksen tai ihastuksen merkkiä. Silloin
tällöin kuului papin suusta: "kuulkaa, kuulkaa", mutta miehet istuivat
juroina ja liikkumattomina.
"Saattaisipa luulla heitä pannukakuiksi", ajatteli Marcella
harmistuneena. "Mutta mitä se oikeastaan heitä liikuttaisikaan. Kai
minun tässä heti on noustava kieltämään noita lapsia meluamasta."
Mutta kaiken aikaa Wharton vain odotteli aikaansa. Tuokion hän oli
ääneti, sitten ääni äkkiä vaihtui, kuivuus ja virallisuus meni
menojaan, ja tykkänään toisella äänenpainolla hän nyt puheli:
"No niin, toverit, olen vakuutettu, että nyt ajattelette: Kyllä tuo
kaikki kauniilta kuulostaa! -- eikä meillä ole mitään sitä vastaan --
ja kyllä kai se tottakin lienee. Mutta mitä tuo meitä liikuttaa! Ellei
sinulla ole muuta meille puhuttavaa, mahdoit jättää meidät rauhaan.
Eipä meillä liikene paljon aikaa lepuuttamaan jäseniämme takan ääressä
tai muijan ja lasten kanssa seuraa pitämään. Mikset antanut meidän
istua rauhassa kotona, vaan houkuttelit meitä ulos kylmään?"
"Totta, mutta minä en olekaan teille vielä kaikkea sanonut -- ja sen
te kyllä tiedätte -- sillä minä olen ennenkin puhunut teille. Kaikki
on totta ja tärkeätä, mitä olen tässä teille sanonut, ja myöhemmin te
vielä kyllä sen ymmärrätte. Mutta mitäpä teikäläiset näistä asioista
tietäisivät tai piittaisivat? Mitä te muuta kaipaatte kuin leipää -- --"
-- Ääni jyrisi ukkosena --
"-- hiukan mukavuutta -- hiukan vapautta -- vapautta sortajain
vallasta, jotka luulevat olevansa teitä paremmat! -- hiukan lepoa
vanhuuden päivinä, kotia, joka on hiukan parempi koirankoppia, palkkaa,
joka turvaa teitä nälkään kuolemasta, hiukkasen siitä rikkaudesta, jota
te aamusta iltaan haalitte kokoon toisten mässättäväksi!"
Hetkeksi hän vaikeni nähdäkseen, tepsisikö _tämä_. Eräästä nurkasta,
missä istui ryhmä nuoria miehiä, kuului vimmattua keppien kolistamista.
Vanhemmat miehet silmäilivät häntä tarkkaavasti, ja pojat takapenkeillä
olivat heittäneet tirskumisensa.
Nyt hän alkoi uudella voimalla. "Suuriko on viikkopalkkanne --
yksitoista shillingiä?"
"Ei maar olekaan!" huusi ääni kuuntelijain joukosta. "Laskekaa oikein
niinkuin se on. Minä jouduin työttömäksi viime viikolla kaksi päivää
ja tällä viikolla kaksi päivää, se tekee jo neljä shillingiä vähemmän
viikossa -- se on kuin onkin ihmisten nylkemistä!"
Wharton nyökkäsi hyväksyen päätänsä. Hän tunsi jo kaikki kylän miehet
nimeltä eikä koskaan unohtanut kenenkään kasvoja tai elämäntarinaa.
"Oikeassa olette, Watkins. Sanokaamme siis yksitoista shillingiä
silloin, kun ei palkasta ole mitään vähennetty, enempää ei koskaan,
mutta usein vähemmän. Lisäksi elonkorjuurahat -- muka suurikin raha
niiden mielestä, jotka mairittelevat teitä torylaisia äänestämään, vai
mitä? -- sitten sieltä täältä jotain pientä sivuansiota -- siinä koko
palkkanne. Kuusisataa shillingiä vuodessa tai sillä vaiheella, ja sillä
on elätettävä vaimo ja lapset -- ja työtä on teidän tehtävä sen edestä
kymmenen tuntia päivässä, ruoka-aikaa lukematta -- eikö niin? Niinpä
niin, kylläpä olette hyvillä päivillä! -- olette vainenkin?"
Hänen ristissä olevat käsivartensa liukuivat alas saarnastuolin nojaan,
ja vaieten hän kuljetti eloisan, sytyttävän katseensa rivistä riviin.
Katkeraa, pilkallista naurunhohotusta kuului joukosta. Sitten se
puhkesi taputuksiin.
"Entä minkälaiset ovat asumuksenne?"
Hänen katseensa välähti Marcellaan ja sivuutti rouva Boycen, joka
jäykkänä ja liikkumattomana istui tyttärensä vieressä. Puhuja
ojentautui suoraksi, mietti silmänräpäyksen, sitten hän kurottautui
eteenpäin saarnastuolin ylitse, ikäänkuin saadakseen vauhtia
sanottavalleen. Kovalla, päättävällä äänellä hän puhui edelleen.
Hän sanoi olleensa kaikkialla vaalipiirissä, nähneensä kaikkea,
tiedustelleensa kaikkea. On myönnettävä, että suurilla maatiloilla oli
tehty jo aika paljon viime vuosien kuluessa -- olihan yleinen mielipide
saanut jotakin aikaan --; tilanomistajat olivat pakotetut luovuttamaan
osan anastamastaan työvoitosta kunnollisten asumuksien hankkimiseksi
työmiehille. Mutta mahtoiko kukaan arvella, että oli tehty kylläksi?
Vai kylläksi, luolia hän oli nähnyt -- ja juuri suurilla tiloilla
-- luolia, jotka eivät olleet kyllin hyvät niille sioille, joita
tilanomistajat kielsivät lampuoteja pitämästä peläten heidän varastavan
olkia niille -- joissa ihminen on lapsineen pakotettu eläimen elämää
viettämään!
Pitkä, luiseva mies noin kuudenkymmenen korvissa nousi seisaalle ja
viittasi pitkällä, vapisevalla sormella puhujaan.
"Mikä on, Darwin? puhukaa suunne puhtaaksi!" sanoi Wharton kumartuen
eteenpäin kuunnellakseen ja antaen äkkiä äänelleen tuttavallisen sävyn.
"Minun makuusuojani on kuusi jalkaa leveä ja yhdeksän jalkaa pitkä.
Kun sataa, tippuu sisään katosta, ja meidän täytyy muuttaa sänkymme,
vaikka kyllä jokainen ymmärtää, ettei siinä paljon muuttamisen varaa
ole. Ja meidän huoneemme takana on samankokoinen huone lapsille, jossa
ei ole ikkunaa, vain ovi meidän huoneeseen. Ja kesällä lapset -- niitä
on kolme kappaletta -- ovat vallan hikipäässä ennenkuin saavat nukkua.
Eikä pientäkään puutarhatukkua, ei niin mitään. Ja jos pyydät hiukan
korjauksia, saat kirouksia vastaukseksi. Sitä lajia Mellorin herra
kyllä osaa antaa."
Kiireistä sipinää ja supinaa kuului yleisön joukosta, ja moni pää
kääntyi katsomaan kahta takapenkillä istuvaa naista. Jotkut kohosivat
puolittain istualtaan ja koettivat vetää puhujan takaisin penkille.
Wharton katseli Marcellaa, joka istui pää pystyssä, ja hän oli
näkevinään tytön kasvoilla intohimoisen tyytymyksen ilmeen. Sitten
Marcella kumartui äitinsä puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa pari
sanaa. Rouva Boyce pudisti päätään ja istui hievahtamatta paikallaan.
Tämä kaikki tapahtui parissa silmänräpäyksessä.
"Nimiä ei kannata mainita", sanoi Wharton, "ei siitä ole mitään apua.
Henkilöt jääkööt toistaiseksi rauhaan, heidän vuoronsa tulee sitten,
kun saamme lait enemmän puolellemme. Järjestelmään me nyt käymme
käsiksi. Tarkoitan tuota väärää rikkaudenjakoa. Te ja lapsenne teette
lakkaamatonta raatajantyötä, ja tästä orjailemisesta hyötyvät vain
ne, jotka eivät tee työtä, jotka paisuvat teidän köyhyydestänne! Me
vaadimme _kohtuullista jakoa_. Tässä viljavassa maassa pitäisi löytyä
kylläksi rikkautta kaikille -- ja sitä kyllä löytyykin. Sitä antaa
maa, sitä antaa aurinko, sitä työ kartuttaa ja kokoo. Onko sitten
yhdellä ihmisluokalla oikeus ottaa kolme neljännestä siitä ja jättää
teille ja kaupunkilaistovereillenne kurjat nälkäpalkat -- juuri sen
verran, että säästytte nälkäkuolemasta? Miksi? -- _miksi?_ kysytään.
Miksi! -- koska te olette kateellista, ynseätä, hidasta pelkurijoukkoa,
koska ette pysty yhtä köyttä vetämään, ette toisiinne luottamaan, ette
kieltäytymään yhdestä ainokaisesta olutlasista lapsienne, vapautenne
tai luokkaetujenne hyväksi -- siinä sen kuulitte -- ja kursailematta
sen teille sanon."
Hän oikaisihe suoraksi ja käsivarret ristissä rinnalla hän katseli
heitä; -- suuttumusta ja halveksumista leimusivat hänen siniset
silmänsä, sitä ilmaisi hänen nuorekkaan vartalonsa joka piirre.
Hiljainen supina kulki kautta huoneen. Jotkut nauroivat äänekkäästi.
Darwin oli jälleen pystyssä.
"Jos te vaan lupaatte suojella meitä poliisilta ja sallitte meidän
hakata maahan heidän koreat puistonsa, on se tehty yhdessä käden
käänteessä", huusi hän.
"Siitähän kai olisi suurta apua nykyaikaan", sanoi Wharton
ylenkatseellisesti. "Kuulkaapa nyt tarkkaan, mitä teille sanon."
Ja taas hän kurottautui eteenpäin, alkoi uudelleen selittää
sosialistien ohjelmaa, pääasiallisesti niitä kohtia, jotka koskivat
maaväestön olosuhteita. Kylähallinto oli siirrettävä muutamilta
henkilöiltä monelle, tilanomistajia oli verotettava yhä raskaammin
vaiheaikana ja rahoilla hankittava työntekijöille parempia asuntoja,
vettä, valoa, sivistystä ja huvituksia, ja lopuksi oli maa ja pääoma
jätettävä valtion käytettäväksi, joka pyydettäessä jakaisi sitä
työntekijöille mitä kohtuullisimmilla ehdoilla. Tilanomistajani,
valtiokirkon ja kapitalistien hävitessä on työmieskin joutuva
ihmisarvoon, orjantyöt lakkaavat ja hänestä tulee oman maan ja konnun
isäntä.
"Ja ensimäinen askel tätä uutta Jerusalemia kohti on -- järjestyminen!
-- Teiltä vaaditaan uhraavaisuutta perustamaan ja ylläpitämään oma
yhdistys, äänestämään radikaalien ja sosialistien ehdokkaita, vaikkapa
sen kautta joutuisittekin niiden vihoihin, joilla on hiiliä ja
peitteitä teille antaa."
"Pelkäätte kaiketi, että teidät siinä tapauksessa häädetään
asunnoistanne, että joudutte työttömiksi tai muulla tavalla kärsimään.
Koettakaapa kerta! Kautta koko maan ollaan alttiit auttamaan teitä,
jos vaan itse tahdotte auttaa itseänne. Mutta te ette _tahdo_. Te ette
tahdo taistella -- se on onnettomuutenne; eikä kannata tulla tänne
pitkän matkan takaa teitä puhuttelemaan. Ette edes kahta ja puolta
pennyä huoli uhrata viikkopalkastanne yhdistyksen jäsenmaksuksi --
ei, ennemmin viedään rahat kapakkaan --; ja kumminkin olisi tämä
yhdistys ensimäinen pieni askel vapauteen ja huolettomaan elämään.
Minkävuoksi sitten nurisette? Kaiketi aiotte edelleenkin samaan tapaan
nurista, nälkää kärsiä ja madella -- ja suurellisesti puhella mitä
kaikkea saisitte aikaan, jos vain tahtoisitte; -- mutta sillä välin
ei uskalleta yhtä ainoata rehellistä ponnistusta -- joka parantaisi
kohtaloanne ja vapauttaisi niskanne ikeestä! Kautta Jumalan! Onpa
tottakin häpeällistä tässä seisoa puhumassa moisille miehille kuin te!"
Marcella säpsähti, kun viimeiset sanat kimposivat miehen suusta
katkeralla, tärisyttävällä äänenpainolla.
Sileänaamainen pappi rykäisi äänekkäästi ja kohottautui puoleksi
istualtaan, ikäänkuin keskeyttääkseen puhujaa, mutta malttoi samassa
mielensä. Tiheän huntunsa takaa rouva Boycekin ensi kertaa osoitti
kiihtymyksen merkkiä. Hänen silmänsä seurasivat Whartonia nopealla
tarkkaavaisuudella.
Marcella ei ollut oikein selvillä siitä, mitä miehet arvelivat puhujan
sanoista; toiset tuijottivat jäykästi eteensä, toiset puhelivat ja
nauroivat keskenään. Oli miten oli, Whartonia ei heidän arvostelunsa
näyttänyt liikuttavan. Hänen verensä oli päässyt kuohumaan, väsymys oli
poissa.
Suorana hän siinä seisoi heidän edessään, kädet taskuissa,
kiihtymyksestä kalpeana, kiharainen pää selvästi kappelin valkeaksi
kalkittua seinää vastaan kuvastuen, ja vitsoi sanansa voimalla noita
jännitettyinä kuuntelevia työmiehiä. Hän käytti heidän puhetapaansa,
vieläpä heidän murrettansakin, paljasti heidän heikkoutensa, heidän
paheensa, heidän päättämättömyytensä ja maalasi heidän kolkon elämänsä
kaamean todellisuuden valossa mitä synkimmillä väreillä.
Marcella saattoi tuskin hengittää. Nyt vasta, istuessaan tässä näiden
mökkiläisten parissa, noiden liekehtiväin silmäin -- tuon värähtelevän
äänen vaikutuksen alaisena, tuntui elämä hänestä alkavan. Ei
milloinkaan ennen hän ollut niin selvästi käsittänyt tämän merkillisen
miehen suurta vaikutusvaltaa. Näitä työnuurtamia työmiehiä puhuja oli
ruoskinut ja rikki repinyt samalla tapaa kuin häntä itseäänkin sitä
ennen. Häntä huumasi nuoren sosialistin tyrannillinen valta vangita
ihmisten mieliä, hän nautti hänen armottomista, repivistä sanoistaan.
Ja sitten hänen mieleensä äkkiä johtui, kuinka Wharton oli istunut
Hurdin mökissä takan ääressä pidellen kuolevaa lasta polvellaan.
"Tässä" arveli hän tykkivin sydämin, "on johtaja. Kutsukoon, minä olen
häntä seuraava!"
Tuntuipa kuin olisi puhuja seurannut hänen ajatuksenjuoksuansa, sillä
äkkiä, juuri kun kuulijat vähimmin sitä odottivat, ääni lauhtui, ja
sanojen riehuva myrsky asettui. Nyt seurasi rauhallisia myötätunnon ja
toivon sanoja sekä rohkaisevia neuvoja. Hän selitteli perusteellisesti,
mihin käytöllisiin toimenpiteihin kukin läsnäoleva saattoi heti
ryhtyä yleisen hyvän edistämiseksi, vakuutti, että koko Englannin
kansanvaltainen ryhmä oli antava heille apua ja turvaa, jos he vain
olisivat hiukankin tarmokkaita ja esiintyisivät miesten tavalla; ja
kuvaili viimein tulevaisuudessa heijastavaa rikkauden, sivistyksen
ja yhteiskunnallisen rauhan aikaa. Puheensa lopuksi hän virkkoi
muutamia hyväntahtoisia kompasanoja vastustajastaan Dodgsonista ja
antoi tarkkoja määräyksiä, kuinka ja missä heidän oli äänilippunsa
jätettävä. Seurasi muutamia muita puheita, muun muassa astui Hurdkin
esiin änkyttämään joitakin sanoja. Marcella oli peräti mielissään ja
taputteli käsiään tuntiessaan parisen viimeviikkoisesta "Sotahuudosta"
lainattua lauselmaa. Sitten tehtiin, suuren innostuksen vallitessa,
kokouksessa yksimielinen päätös kannattaa vapaamielisten ehdokasta.
Tällaista ei ollut milloinkaan ennen Mellorin seutuvilla tapahtunut.
* * * * *
Kotimatkalla oli rouva Boycen käytös vierastaan kohtaan muuttunut. Hän
kohteli häntä kunnioituksella, johon kumminkin oli kätketty paljon
entistä ivallisuutta. Tarkka ihmistuntija olisi tästä tehnyt sen
johtopäätöksen, ettei hänen suosionsa nuorta miestä kohtaan nyt ollut
entistä suurempi, vaikka hän ei voinut kieltää tunnustustaan mieheltä,
joka pystyi niin hyvin hoitamaan tehtävänsä.
Marcella puolestaan puhui vähän, tuskinpa mitään. Mutta vaunujen
pimennossa Wharton oli tuntevinaan, että nuoren tytön katse oli
usein häneen kiinnitetty ja että hänen ajatuksensa liikkuivat hänen
ajatustensa rinnalla, ikäänkuin sähkövirran yhdistäminä.
Kun hän oli auttanut Marcellaa vaunuista ulos ja he seisoivat
kahdenkesken etehisessä -- rouva Boyce oli jo kadonnut miehensä luo --
sanoi Wharton väsymyksestä sortuneella äänellä:
"Noudatinko käskyänne? Sainko heidät virkoamaan?"
Äkillinen arkuus valtasi Marcellan.
"Kyllä he saivat kunniansa kuulla."
"Paheksutte kenties sitä?"
"En, en! se kai on teidän tapanne."
"Ystävyyden osoitusta se oli minun puoleltani. Voinenko parempaa antaa?
Tahdotteko te puolestanne osoittaa huomenna ystävällisyyttä minulle?"
"Mitenkä niin?"
"Tahdotteko arvostella minua? -- sanoa milloin oli puheeni mielestänne
hupsu tai tekopyhä? Äitinne varmaan sen tekisi."
"Ehkäpä", vastasi Marcella nopeasti hengittäen, "mutta älkää minulta
sitä pyytäkö!"
"Miksei?"
"Sillä -- sillä en saata teeskennellä. En tiedä saitteko vauhtia
miehiin, mutta ainakin saitte minuun!"
Vastausta odottamatta hän pyyhkäisi Whartonin sivu pimeään halliin,
tempasi kynttilän käteensä ja katosi.
Samassa Whartonkin alkoi kompuroida portaita ylös omaan huoneeseensa.
Kynttilä hänen kädessään valaisi säteileviä, maahan tähdättyjä silmiä
ja tyytyväisesti myhäileviä huulia.