Ennenkuin Marcella palasi kotiin, pistäysi hän pappilan pieneen
puutarhaan jutellakseen Mary Hardenin kanssa parisen minuuttia. Hän
oli niin läheinen tuttava talossa, että hän tavallisesti astui sisään
puutarhanpuoleisesta takaovesta ilmoittaen tulonsa naputuksella tai
huutelemisella. Talo oli hyvin pieni, ja Maryn huone oli juuri tämän
oven kohdalla.
Mary näyttäytyi paikalla naputuksen kuullessaan.
"Astu vain sisään! Olemme juuri puolisella, mutta ethän siitä välitä.
Charles on juuri ikään pois menossa. Jäähän tänne minun seurakseni
vähäksi aikaa."
Marcella empi, mutta astui kuitenkin sisään. Pappilan ateriat
huolestuttivat häntä, sisarusten ulkomuodosta saattoi nähdä jälkiä
niistä. Moitteettomasti katetulla pöydällä näkyi tänään leipää, juustoa
ja keitettyä riissiä -- ei muuta. Takkavalkea aterioiden aikana oli
kiellettyä ylellisyyttä. Nahkoihinsa kääriytynyt Marcella ei tuntenut
kylmää, mutta Maryä nähtävästi puistutti saalin alla. Kahdesti viikossa
he söivät lihaa, ja iltapuolisin Mary pani takkavalkean palamaan
arkihuoneessa. Aamuhetket hän tyytyi olemaan kyökissä, missä hänellä
oli työtä riittämään asti, hänellä kun oli apuna vain kasvava tyttö,
jolle hän opetteli kaikkia taloustoimia.
Kirkkoherra poistui hetken kuluttua. Hänet oli kutsuttu kuolevan lapsen
luo, ja hän piti kiirettä ennättääksensä, jos mahdollista, ennen pimeän
tuloa kotiin. Marcella ihaili häntä, mutta ei mielestään lähemmin hänen
tutustuttuaan käsittänyt häntä paremmin kuin ensi alussakaan. Charles
Harden oli hentorakenteinen ja nuori eikä erittäin älykäs, mutta hänen
olemukseensa liittyi poistumaton arvokkuus, joka toisinaan Marcellaa
kiusasi. Tämä arvokkuus ei oikein tahtonut soveltua hänen pyöreihin
kasvoihinsa, joista alakuloinen, riutuva ilme ei ollut pystynyt
tykkänään karkoittamaan poikamaista ulkonäköä -- mutta yhtäkaikki
arvokas hän oli, eikä sitä käynyt kieltäminen.
Marcella piti häntä vanhoillisena ja hyvin vanhanaikaisena
valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin nähden. Mutta hän oli
myöskin aivan selvillä siitä, että kirkkoherra oli pyhimys ja että hän
Marcellalle ei ilmaissut sitä, mikä syvinnä liikkui hänen sielussaan.
Herra Harden virkkoi nyt parisen sanaa Marcellan
oljenpalmikoimis-suunnitelmasta, jota hän lämpimästi kannatti --
Marcella vertaili kiitollisena hänen ja Whartonin tapaa puhella samasta
asiasta ja hurmaantui uudelleen tuumiinsa -- sitten hän lähti matkaan
jättäen tytöt kahden kesken.
"Oletko käynyt rouva Hurdin luona tänä aamuna?" kysäisi Mary.
"Olen, Willie on kovin huono."
Mary myönsi.
"Lääkäri ei luule hänen jaksavan talven yli, varsinkin jos tällaista
säätä kestää. Mutta tiedätkö, että kylässä ei nykyisin puhuta paljon
muusta kuin Hurdin ja Westallin välisestä riitaisuudesta? Charles
kertoi eilen kuulleensa, etteivät he milloinkaan satu yhteen syytämättä
toisilleen uhkauksia. Siitä lähtien kuin salametsästäjät ryöstivät
Tudley Endin metsästysmaat, näyttää Westall hurjistuneen mielettömäksi.
Hän väittää Hurdin olevan asiasta selvillä ja kuuluvan samaan liittoon.
Hän on vannonut saavansa Hurdin kiinni, ja tämä taas on puhunut
eräälle henkilölle, joka sen on kertonut Charlesille, käyvänsä käsiksi
veitseen, jos Westall yhä vainoo häntä. Ja Charlesin mielestä on Hurd
paljon muuttunut. Hän on aina ollut hiljainen ja kärsivällinen. Mutta
nyt --"
"Hän on valpastunut ja saanut uusia aatteita sekä hiukan enemmän eloa
olemukseensa, siinä kaikki", virkahti Marcella kärsimättömästi. "Viime
talvena hän harjoitti salametsästystä eikä se niin kummaa ollut.
Marraskuusta alkaen on hänellä ollut työtä Maxwell Courtissa -- en
luota noihin juttuihin. Hän tietää olleensa epäluulon alainen, eikä ole
otaksuttavaa että hän kaiken päivää raadettuaan ulkotöissä pujahtaisi
öisin ulos joutuakseen Westallin kynsiin. Eihän hänellä tätä nykyä ole
ruuan eikä rahan puutetta!"
"En tiedä", sanoi Mary päätään pudistaen, "Charles sanoo, että kerran
alulle päässyt salametsästäjä harvoin heittää luvattoman ammattinsa.
Metsästäminen kuuluu olevan niin jännittävää ja kiihottavaa."
"Hän on antanut minulle lupauksensa", lausui Marcella ylväästi.
"He lupaavat Charlesille vaikka mitä", sanoi Mary arasti, "mutta eivät
huoli lupauksistaan".
Vaikkakin Marcellan kiihkeä harrastus paikkakunnan oloja ja
väestöä kohtaan oli tuottanut hänelle lämmintä kiitollisuutta
sisarusten puolelta, ei Mary monesti voinut olla tuntematta hieman
mustasukkaisuutta veljensä puolesta. Marcellan ehdoton luottamus omaan
vaikutusvaltaansa ja oikeuksiinsa Mellorin väestöön nähden, hänen alati
kasvava taipumuksensa syrjäyttää kaikkien muiden vaikutusvalta ja
oikeudet panivat toisinaan Maryn mielen kuohahtamaan Charlesin takia,
joskin hän hartaasti ja alistuvasti ihaili kaunista ystävätänsä.
"Minä puhun siitä herra Raeburnin kanssa", sanoi Marcella.
Puhuessaan sulhasestaan hän ei milloinkaan sanonut häntä Aldous'iksi,
muodollisuus, joka ei ollut lempeän, tunteellisen Maryn mieleen.
"Äsken yläkerrassa ollessani näin teidän astuvan ohi. Hän oli
seurassasi, eikö ollutkin."
Hänen kalpeille poskilleen nousi hehku ja hänen silmänsä loistivat.
Tämä kihlaus oli aina ollut mitä ihmeellisin ja mieltäkiinnittävin
tapaus Marylle, joka -- käsittämätöntä kyllä -- oli melkein sen
alkuunpanija. Herra Raeburn edusti hänelle miehistä parhainta ja
ylevintä, ja tämän mahtava, vastuunalainen asema kohotti Maryn
silmissä vieläkin enemmän hänen personallisten ominaisuuksiensa arvoa.
Oliko Marcella onnellinen? Oliko hän ylpeä sulhasestaan, kuten oli
otaksuttava? Mary joutui usein ymmälle Marcellan takia.
"Ei ollut!" naurahti Marcella. "Ei se ollut herra Raeburn. Missä sinun
silmäsi olivat, Mary? Se oli herra Wharton, joka asuu meillä. Hän lähti
Widringtonissa pidettävään kokoukseen."
Maryn kasvot sumenivat.
"Charles sanoo, että herra Wharton vaikuttaa paljon pahaa kylässä",
sanoi hän ripeästi. "Hän saattaa kaikki tyytymättömiksi eikä
lopullisesti kumminkaan voi tehdä mitään heidän hyväkseen."
"Mutta sehän juuri onkin hänen tehtävänsä -- saattaa heidät
tyytymättömiksi", huudahti Marcella. "Ja jos heillä on ymmärrystä
äänestää häntä, on jo otettu ensimäkien käytöllinen askel heidän
tilansa parantamiseksi."
"Mutta se ei lisää heidän palkkojansa eikä estä heitä kapakkoihin
menemästä", sanoi Mary hämmentyneenä. Hän oli syntyisin vaatimattomasta
keskiluokan perheestä, jossa ei niin paljon mietiskelty elämän
suuria kysymyksiä, mutta jossa aatteellinen katsantokanta näyttäytyi
tositoiminnassa. Marcellan valtiolliset mielipiteet sekä kummastuttivat
että kauhistuttivat häntä. Tavallisesti hän koetti väistää keskustelua
joutumasta tähän kohtaan.
Marcella ei vastannut. Ei kannattanut jatkaa puhetta Maryn kanssa tällä
alalla. Mutta tällä kertaa Mary ei päästänyt lankaa käsistään.
"Ethän toki toivone, että hänet valitaan?" sanoi hän verkalleen
kulkiessaan Marcellan kanssa pieneen arkihuoneeseen ja ottaessaan
työvasunsa kaapista. "Ei siitä ole kahtakaan viikkoa, kun herra Raeburn
puhui koulutalolla herra Dodgsonin puolesta. Sinä et ollut siellä,
Marcella?"
"En", sanoi Marcella lyhyesti. "Luulin sinun olevan selvillä siitä,
Mary, ettemme herra Raeburnin kanssa ole yhtä mieltä valtiollisissa
kysymyksissä. Toivon kuin toivonkin, että herra Wharton valitaan."
Maryn silmät lensivät selälleen ihmetyksestä. Hän jäi tuijottamaan
Marcellaan sukka toisessa, parsimaneula toisessa kädessä.
Marcella nauroi.
"Kyllä tiedän, että sinun mielestäsi kahden avioliittoon aikovan
ihmisen on kaikissa asioissa aina ajateltava yhtälailla. Vai mitä --
sinä herttainen pikku hanhi."
Hän asettui seisomaan Maryn viereen kauniina ja muhkeana avoimessa
turkissaan. Hän pyyhkäisi sileitä, vaaleita hiuksia Maryn otsalta. Mary
katsahti ylös häneen, pistos -- ei äkisti sammuva kateuden välähdys
sydämessään.
"Merkillistä olisi minusta", sanoi hän lujalla äänellä, "jos rakkaus
saattaisi olla riidassa sen kanssa, jota se lempii".
Marcella asteli rauhattomana uunin luo ja alkoi tähystellä sen reunalla
olevia esineitä.
"Eivätkö ihmiset voi suostua ajattelemaan eri tavalla, pikku hupakko?
eivätkö voi kunnioittaa toisiansa olematta kaikissa kohden toistensa
kaikuja?"
"Kunnioittaako!" huudahti Mary äkkinäisessä suuttumuksen puuskassa,
joka ei oikein soveltunut hänen lempeään käytökseensä.
"Kas sinua, olethan repiä minut kappaleiksi!" sanoi Marcella nauraen,
vaikka ääni vavahti hiukan. "Olisipa hauska tietää, minkälainen sinä
olisit kihlattuna, Mary."
Mary pujotti nuolennopeudella langan neulaansa ja mutisi sitten
puoliääneen:
"Minäpä en koskaan menisi kihloihin ilman rakkautta. Ja jos olisin
rakastunut, niin, silloin menisin vaikka minne -- tekisin vaikka mitä
-- ja uskoisin vaikka mitä -- jos hän sitä vaatisi."
"Uskoisitko vaikka mitä? -- Mary -- ethän toki?"
"Uskontoa en tarkoittanut", sanoi Mary nopeasti. "Mutta kaikkea muuta
-- luopuisin kaikesta -- itsenäisestä toiminnasta -- itsenäisestä
ajattelemisesta. Hän tekisi sen minun puolestani ja minä _siunaisin_
häntä."
Hän katsahti ylös kasvot rusottavina ja hengähti syvään ikäänkuin
havahtuen kiihkeästä, tuskaisesta unelmasta. Nyt oli Marcellan vuoro
kummastua. Tällä tapaa ei Mary milloinkaan ennen ollut paljastanut
hänelle sielunelämäänsä.
"Oletko koskaan rakastanut sillä tapaa, Mary?" kysäisi hän nopeasti.
Maryn pää kumartui paikalla työn yli, ja vastaus viivähti hetkisen.
"Katsoppas --" sanoi hän viimein muuttuneella äänellä, "meillekin on
lähetetty kutsukortit".
Marcella oivalsi viittauksen ja hillitsi uteliaisuutensa, joka Maryn
omituisen käytöksen kautta oli päässyt valloilleen. Kun niin sattui,
saattoi tämä pieni taipuisa Mary sulkeutua kuoreensa yhtä varmasti kuin
konsanaan hänen veljensä. Marcella alistui.
"Niinpä näkyy", sanoi hän ottaen kortin käteensä. "Olet kai kuullut,
että siellä tulee olemaan suunnaton väenpaljous. Luulenpa että koko
kreivikunta on kutsuttu."
Kirkkoherralle ja hänen sisarelleen osoitettu kortti sisälsi kutsun
neiti Raeburnin nimessä saapua Maxwell Courtissa viidentenäkolmatta
päivänä tammikuuta pidettäviin tanssiaisiin.
"Tulee hauskaa!" sanoi Mary silmät säteilevinä. "Olen vain kerran ennen
elämässäni ollut tanssiaisissa. Se oli Chettenhamissa. Muuan täti vei
minut -- minä en tanssinut. Siellä oli tuskin yhtään herroja, mutta
minulla oli sittenkin hauska."
"Vai niin, mutta näissä tanssiaisissa on sinun tanssittava", sanoi
Marcella, "sillä minä pyydän herra Raeburnin esittämään sinulle
kavaljeereja".
"Vielä mitä, ei sinulla ole aikaa minua ajatella. Sinä olet siellä
kuningattarena -- jokainen pyrkii puhuttelemaan sinua. Minä istun
jossain sopessa sinua katselemassa -- siinä on minulle kylläksi hupia."
Marcella astui nopeasti hänen luokseen ja suuteli häntä. Sitten hän
sanoi yhä pidellen häntä:
"Sinä ajattelet, että minun tulisi olla hyvin onnellinen."
"Niinpä ajattelen!" huudahti Mary kummeksivalla äänenpainolla. "Niinpä
minä ajattelen!"
"Onnellinen minä _olenkin_ -- ja minä tahdon tehdä hänetkin
onnelliseksi. Mutta elämässä on niin monta seikkaa meitä kiusaamassa,
niin paljon erilaatuisia tarkoitusperiä ja vaikutelmia, joihin
takerrumme. Vaikeata on usein tietää, minkä verran omasta itsestään on
annettava kullekin asialle ja --"
Hän seisoi siinä käsi Maryn olkapäällä ja tuijotti ikkunasta ulos
lumiseen puutarhaan silmäkulmat rypyssä ja huolestuneen näköisenä.
"Niin, minä en sitä ymmärrä", sanoi Mary kotvasen kuluttua. "Mielestäni
on niin yksinkertaista ja helppoa rakastaa ja antautua _kokonaan_ tälle
tunteelleen. Mutta sinä, Marcella olet minua niin paljon lahjakkaampi,
sinä tiedät niin paljon enemmän. Ja se muuttaa asian. Minä en voi olla
sinun kaltaisesi. Enkä kenties haluaisikaan!" Ja hän naurahti väliin.
"Mutta minä voin ihailla ja rakastaa sinua ja alinomaa ajatella sinua.
Siinä kuulit! Kerrohan nyt mitä panet yllesi tanssiaisiin?"
"Valkean silkkipuvun ja herra Raeburnilta saan hänen äitivainajansa
vanhan helminauhan, jota hän on pyytänyt minun kantamaan. Luulenpa että
tapaan hänet Mellorissa niitä tuomassa, kun palaan kotiin."
Äänessä ei ollut paljon tyttömäisen ihastuksen kaikua. Tuntuipa melkein
siltä, kuin kertoisi hän uutisensa ystävälle yksinomaan tuottaakseen
tälle mielihyvää.
"Eikö liene olemassa jokin taikausko, että ennen häitä ei saa kantaa
tuollaisia sukukoristeita?" sanoi Mary miettivänä.
"Siitäkö minä välittäisin! Mutta ei mahtane olla, sillä muuten neiti
Raeburn olisi sen taian perillä. Hänen päänsä on täynnä tuollaista
lorua. No niin, toivon osaavani käyttäytyä hänen mielikseen tässä
tilaisuudessa. Yleensä minä ani harvoin voin olla hänelle mieliksi.
Jumalan kiitos, ettemme tule asumaan yhdessä. Lordi Maxwell on
herttainen vanha herra, mutta neiti Raeburn ja minä emme koskaan
tulisi vetämään yhtä köyttä. Sanoipa hän mitä tahansa, aina minussa
leimahtaa vastustusinto, ja minä puolestani olen paha ohdake hänen
risupellollaan. Kenties hän ei niin väärässä olekaan?"
Poski käden nojassa Marcella leikitteli mietiskelevän näköisenä uunin
reunalla olevien esineitten kanssa.
Mary katseli häntä puolittain naurahtaen, puolittain huoaten.
"Minusta on hyvin hyvä, että menet pian naimisiin", sanoi hän. "Silloin
sinulle itsellesi selviää mitä tahdot. Milloin häät vietetään?"
"Helmikuun loppupuolella -- vaalien jälkeen."
"Vielä kaksi kuukautta", tuumi Mary.
"Sinusta kyllin pitkä aika asian mennä myttyyn, vai mitä?" sanoi
Marcella huolettomasti ja alkoi vetää hansikkaita käsiinsä. "Kenties
sinua huvittaa kuulla, että ensi viikolla aion mennä kokoukseen, missä
herra Raeburn puhuu."
"Sepä hauskaa. Sinun olisi mentävä jokaiseen kokoukseen, missä hän
puhuu."
"Todella, Mary! Mitenkä voinen kohottaa sinua tuosta alhaisesta
katsantokannasta avioliittoon nähden? Salli minun ilmoittaa sinulle,
että seuraavana iltana aion mennä kokoukseen missä -- herra Wharton
puhuu."
Ystävän paheksuminen huvitti häntä.
"Yksinkö, Marcella? Se ei ole soveliasta!"
"Joku palvelustytöistä tulee mukaan. Herra Wharton pitää esitelmän
siitä, miten työväestö voi saada maata ja mitenkä heidän, sen saatuaan,
on käytettävä ennen vuokriin mennyt raha verojen maksamiseen ja
mukavaan elämään." Hän katseli Maryä ärsyttävästi hymyillen.
"En ensinkään epäile, ettei hän pysty antamaan kaunista nimeä moiselle
varkaudelle", virkkoi Mary odottamattoman kiivaasti avatessaan
ulko-ovea ystävälleen.
Marcella tulistui.
"Kyllä tiedän, että olet pyhimys, Mary", sanoi hän vielä polulla
kääntyen, "mutta en ole oikein varma siitä, että olet kristitty!"
Sitten hän riensi pois jättäen Maryn kiihtyneenä ja äimistyneenä
mietiskelemään tätä kaksinaista lauselmaa.
* * * * *
Marcella oli juuri kääntymässä Melloriin vievälle ajotielle, joka
vasemmalta sivuutti kirkon, kun hän kuuli askeleita takaansa ja
kääntyessään huomasi Edward Hallinin.
"Tuon teille viestin, neiti Boyce, ja palkkioksi pyytäisin teitä
antamaan minulle aamiaista. Minä olen täällä Aldousin sijasta, joka
on kovin pahoilla mielin ja saapuu hiukan myöhemmin. Minun olisi
kerrottava teille, että hän lähti asemalle erästä rasiaa noutamaan.
Rasia ei tullut, kuuluu saapuvan vasta iltapuolella. Niinpä Aldous jäi
sitä odottamaan ja tuo sen tullessaan."
Marcella punehtui, hymähti ja sanoi ymmärtävänsä. Hallin astui hänen
rinnallaan, ilmeisesti ilahtuneena siitä, että oli saanut tilaisuuden
jutella hänen kanssaan.
"Ensi viikollahan olemme kaikki menossa Gairleyssa pidettävään
kokoukseen, niinhän? Minua niin ilahuttaa, että tekin tulette. Aldous
on tekevä parhaan voitavansa."
Hänen äänessään oli jotain hyvin kiehtovaa, kun hän puhutteli
Marcellaa. Siitä puhkesi esiin miehen monivuotinen, altis ystävyys
Aldousiin ja samassa harras toivomus voittaa uusi ystävä Marcellasta
-- kiinnittää hänet heidän ystävyyteensä. Selittämättömän kiehtova oli
koko hänen olemuksensakin kiehtova hänen hintelä, herkkäliikkeinen
vartalonsa -- hänen säännöttömät, puoleensavetävät kasvonpiirteensä,
hänen leppeät silmänsä. Yksinpä ruumiillinen raihnaisuuskin, joka oli
kaikille ilmeinen, vaikkakin hän niin huolellisesti koetti sitä salata,
lisäsi hänen personansa viehätysvoimaa. Hänen kanssaan puhellessa
Marcellan ajatukset kääntyivät aivan toiselle suunnalle. Hän ei
enää halunnut valloittaa pelkällä esiintymisellään, nyt hän tahtoi
miellyttää.
"Olette kaiketi kotimatkalla kylästä", sanoi Hallin. "Aldous on minulle
puhunut, kuinka paljon te puuhaatte kansan hyväksi täällä."
Hän katseli Marcellaa ystävällisesti ihmisen tavalla, joka näkee
lähimmäisensä kaikissa toimissa yleviä vaikutteita.
"Kyllä puuhata voi kuka tahansa", vastasi hän tyytymättömällä äänellä,
penkoen kädessään olevalla sauvalla lunta tieltä, "mutta ei sitä juuri
saa mitään aikaan. Enkä minä tiedä mitään, en edes ole selvillä siitä
mitä itse tahdon."
"Niin kyllä, emme voi tehdä juuri mitään. Ja kaikenmoiset järjestelmät
ja teoriat eivät meitä auta, ei ainakaan paljon. Mutta kun te ja Aldous
teette yhdessä työtä, on teillä oleva enemmän _toimimisen_ varaa kuin
usealla muulla. Teistä on tuleva kaksi onnellista ja vaikutusvaltaista
ihmistä. Onni on kartuttava hänen voimiaan. Sen olen huomannut kuuluvan
hänen luonteeseensa."
Marcellan yllätti omituinen arkuus, hän katsahti syrjään eikä virkkanut
mitään. Viimein hän lausui katkonaisesti, pää yhä metsään päin
kääntyneenä:
"Oletteko sitten niin varma siitä, että hän tulee onnelliseksi?"
"Onko minun näytettävä, mitä hän on minulle kirjoittanut?" ilkamoi
Hallin. "Sillä minä tiesin jo koko paljon teistä ennen lokakuun
viidettä päivää (heidän kihlauspäivänsä), ja aavistin, mitä oli
tulossa jo paljon ennen kuin Aldous itse. Mutta en, en sittenkään voi.
Nämä kirjeet ovat vanhan ystävyytemme viimeinen katkelma. Mutta uusi
ystävyys alkoi samana päivänä", kiirehti hän hymyillen lisäämään. "Ja
se saattaa käydä rikkaammaksi kuin edellinen. Enhän tiedä. Teistä se
riippuu."
"Enpä usko -- että ystävänä vastaan vaatimuksianne", mutisi Marcella
yhä hämillään.
"No niin, se jättäkää minun huolekseni. Ei ainakaan Aldous pidä
minua vaativana. Luulenpa että saisin häneltä hyvän todistuksen,
vaikka toisinaan kiusaan häntä kovin. Sallinettehan minun joskus
kertoa teille, mitä hän teki minun puolestani -- mitä hän oli minulle
Cambridgessä? Minä olen aina säälivä Aldousin vaimoa siitä, ettei hän
ole tuntenut miestään tämän ylioppilasaikana."
Kuullessaan sanan vaimo -- tuon tärisyttävän sanan -- Marcella vavahti
ikäänkuin tuskasta. Hallinin suusta lähteneenä sisältyi siihen
sietämättömiä vaatimuksia.
"Tahtoisin niin mielelläni kuulla jotain siitä", sanoi hän heikosti.
Sitten hän äkkiä lisäsi vilkkaammin ystävällinen sävy äänessään:
"Mutta nyt on teidän tultava sisään ja levättävä. Aldous sanoi minulle,
ettette siedä kävellä tänne asti Maxwell Courtista. Poikkeemmeko tälle
oikotielle?"
Ja hän avasi pienen veräjän, astuen setripuiston halki talon takaovelle
vievää polkua. Se oli niin kaita, että heidän oli astuttava peräkkäin.
Kulkiessaan Marcellan takana Hallin ihaili hänen uhkeata, nuorekasta
vartaloaan ja tummain hiusten ja valkean hipiän siroa vastakohtaa,
nuoren tytön silloin tällöin kääntyessä seuraajansa puoleen lausuakseen
sanasen. Nyt vasta Hallin täydelleen oivalsi Marcellan kauneudessa
piilevän harvinaisen viehätyksen, ja hän myönsi Aldousin olevan
oikeassa verratessaan morsiantansa firenzeläisen freskon pitkiin
naishahmoihin. Mutta sittenkin hän tunsi olevansa pettynyt. Hän
kyllä käsitti -- mikäli mies, joka ei itse ole rakastunut, saattaa
näitä asioita arvostella -- mikä Marcellassa oli Aldousin rakkautta
herättänyt, mutta toiselta puolen ei Marcella ollut likimainkaan sen
kuvan kaltainen, jonka hän oli itselleen laatinut ystävänsä tulevasta
vaimosta.
Ruokapöydässä vallitsi niin rattoisa mieliala, kuin oli mahdollista
herra Boycen läsnäollessa. Kahtena viimeisenä kuukautenahan oli
tykkänään heittäytynyt potilaaksi, vaikk'ei Marcellan kokematon silmä
pystynyt näkemään hänessä mitään erikoisia sairauden oireita. Mutta oli
sen asian miten oli, niin oli herra Boyce tietänyt taitavasti käyttää
hyväkseen sairausaikaansa hankkimalla itselleen aivan muuttuneen aseman
talossa. Vaimon ivallinen huolettomuus oli vähemmän ilmeinen, ja herra
Boycen pelonalaisuus oli nähtävästi vähentynyt. Raeburnin perhettä
kohtaan hän yhä kantoi entistä kaunaa, olematta vähääkään taipuvainen
suopeasti arvostelemaan Marcellan tulevaa asemaa tai kohtelemaan
ystävällisesti vastaista vävypoikaansa. Neiti Raeburn oli omakätisellä
kirjeellä kutsunut häntä ja hänen vaimoansa Maxwell Courtissa
pidettäviin tanssiaisiin, mutta hän oli paikalla pahantuulisesti
selittänyt jäävänsä kotiin. Ihmetellen Marcella toisinaan muisteli,
miten isä ensiaikoina Melloriin tultuaan oli ollut kärkäs pääsemään
naapureittensa seuraan. Nähtävästi oli herra Boycelle epämieluista olla
tyttärelleen kiitollisuuden velassa siitä, mitähän tällä alalla pystyi
saavuttamaan, ja sairaudesta yhä karttuva ärtyisyys teki asian kaksin
verroin epämieluisaksi. Sitäpaitsi oli herra Boyce nyt antautunut
tilansa ja omien asioittensa hoitoon enemmän kuin ennen.
Mitä tuli kylässä vallitseviin epäkohtiin, eivät Marcellan rukoukset
paremmin kuin hänen nuhteensakaan voineet tehdä mitään vaikutusta
isään. Joskus, kun rappiotila oli niin ilmeinen, että häntä uhkasi
sakotus viranomaisten puolelta, saattoi herra Boyce kuluttaa parisen
shillingiä korjauksiin, muuten ei penniäkään. Ne hellemmät tunteet
isää kohtaan, jotka aikaisemmin syksyllä olivat alkaneet Marcellassa
versoa, olivat jälleen kadonneet. Peittelemättä ja katkeralla mielellä
hän nyt myönsi itselleen, että herra Boycen tyttärellä ei ollut paljon
ylpeilemistä, ja hän olisi sydämensä pohjasta säälinyt äitiään, jos
tämä vain olisi sellaiselle tunteelle sallinut pienintäkään ilmaisua.
Niinpä hän vain tyytyi ihmettelemään ja harmittelemaan outoa lempeyttä
äitinsä käytöksessä.
Kun he pöydästä noustuaan siirtyivät vierashuoneeseen, astui Hallin
Marcellan luo ja veti hymähtäen taskustaan kokoontaitetun paperin.
"Pyysin Aldousia antamaan minulle puheensa näyttääkseni sen teille
ennen huomista kokousta", sanoi hän. "Hän oli vastahakoinen sitä
antamaan, väitti sitä ikäväksi eikä arvellut teidän sitä hyväksyvän.
Mutta minä tahdoin teille osoittaa, kuinka hän näitä asioita hoitaa.
Nykyisin hän puhuu keskimäärin kaksi tai kolme kertaa viikossa.
Valmistamatta hän ei milloinkaan puhu, olipa kuulijakunta vaikka kuinka
pieni -- joskus kaksi- tai kolmekymmentä kyläläistä. Puhuessaan hän
ei käytä mitään papereita. Tällä tapaa tulee hänestä aikaa myöten
tottunut ja luotettava puhuja, vaikka hänellä ei ole suuria luontaisia
taipumuksia siihen. Valitettavasti uhkaa hänen puheitaan usein se
vaara, etteivät ole kylläksi yksinkertaisia ja kansantajuisia."
Marcella otti paperin käteensä puolittain vastahakoisesti ja silmäili
sitä äänetönnä.
"Oletteko pahoillanne, että hän on tory, vai mitä?" kysäisi Hallin
matalammalla äänellä, istahtaen Marcellan viereen.
Rouva Boyce, istuessaan huoneen vastakkaisella puolella työnsä
ääressä, sattui kuulemaan nämä sanat ja katsahti ylös kummastuneena.
Hän kummasteli Marcellan mielettömyyttä mutta vieläkin enemmän
sitä, että Aldous Raeburnin ja Hallinin tapaiset miehet kohtelivat
häntä tuollaisella kunnioituksella. Aina sama juttu -- nuoruus ja
kauneus vallitsevat maailmaa. Mutta äiti, joka ei itse ollut tyttären
tenhovoiman alaisena, tarkkasi tapahtumia ympärillään terävän, kylmän
järkensä valossa.
"Olen kai", kuului Marcellan typeränlainen vastaus. Mutta sitten hänen
jäykkä arkuutensa suli Hallinin rauhallisen, herkkää myötätuntoa
ilmaisevan katseen edessä.
"Olen pahoillani, ettei hän ole selvillä siitä, mitä suuria muutoksia
tulevaisuuden täytyy tuoda tullessaan", virkkoi hän kiireesti.
"Toivoisin, että hän olisi kärsimättömämpi."
"Tarkoitatte suuria valtiollisia muutoksia?" Marcella nyökkäsi päätään
ja lisäsi sitten: "Joita tiettävästi seuraa suuret yhteiskunnalliset
uudistukset."
Hallin mietiskeli tuokion.
"Aldous ei ole koskaan uskonut _suurten_ uudistusten äkilliseen
tapahtumiseen. Hän arvelee, että minä yleensä olen liian
herkkäuskoinen. Mutta en tunne ketään Aldousin vertaista, kun on
kyseessä rehellinen, uupumaton työskentely siinä yhteiskunnallisen
koneiston osastossa, johon hän katsoo itsensä kuuluvan. Siinä on
uhraavaisuutta -- on kestävyyttä."
Marcella katsahti ylös. Hallinin kalvakkaat kasvot hehkuivat sisäistä
tulta, hänen silmissään oli juhlallinen, melkeinpä ankara ilme.
Marcellan mieletön ylpeys nousi vastakynteen.
"Siitä en tietenkään vielä tiedä paljon mitään", virkkoi hän
verkkaisesti.
Hallinin katse oli silmänräpäyksen verran harmistunut ja epäilevä,
mutta samassa se suli viehkeän vilkkaaksi.
"Mutta luonnollisesti tulette tämän kaiken pian huomaamaan. Joskus
ajatellessani, että paitsi hänen isoisäänsä ja minua vielä eräs
kolmaskin on tietävä, mikä mies Aldous on, olen valmis ääneen
riemuitsemaan. Oh, alustalaiset tietävät sen, naapurit alkavat jo saada
vihiä siitä, ja piakkoin, jahka hän nyt joutuu parlamenttiin, on koko
maa siitä selvillä, jos vain äly ja työkyky yhä jotain merkitsevät.
Mutta minä olen kärsimätön. Ensinnä -- puhun teille peittelemättä,
neiti Boyce -- toivoisin, että Aldous vieraitten parissa luopuisi
tuosta kylmän kohteliaasta käytöksestä, josta aito tory aina tunnetaan
-- muuta torylaisuutta ei hänessä olekaan. -- Te yksin voitte hänet
siitä vapauttaa, ei kukaan muu. -- Kuinka pitkän ajan tarvitsette
siihen? -- Ja edelleen toivoisin, ettei maailma tuhlaisi kiitoksiaan
arvottomille, kun se voisi ylistää Aldousia."
"Mahtaako hän tarkoittaa herra Whartonia?" oli Marcellan nopea ajatus.
"Mutta tämä maailma -- meidän maailmamme vihaa ja vainoo häntä."
Mutta hän ei ennättänyt vastata, ennenkuin ovi aukeni ja Aldous astui
sisään hengästyneenä ja sädehtivin silmin, etsien silmillään Marcellaa
ja kantaen kääröä vasemmassa kädessään.
"Tokko hän Aldousia rakastaakaan?" mietti Hallin ahdistunein mielin,
astuessaan huoneen poikki rouva Boycen luo, "vai rikkautta ja valtaako
hän vain tavoitteleekin naimisiinmenollaan kauniista sanoistaan
huolimatta".
Sillä välin oli Aldous vienyt Marcellan vierushuoneeseen ja seisoi nyt
takkavalkean luona käsivarsi hänen vyötäisillään.
"Kaksi tuntia olen kadottanut seurastasi odottaessani myöhästynyttä
kääröäni. Korvaa se nyt sillä, että pidät hiukkasen näistä kauniista
helmistä äitini ja itseni tähden."
Hän avasi kotelon, otti siitä upeat, vanhat helmet -- kaulanauhan ja
rannerenkaat -- ja asetti ne Marcellan käteen. Ne olivat Aldousin
ensimäinen kallisarvoinen lahja morsiamelleen, ja hän oli ne valinnut,
koska hänen äitinsäkin oli morsiamena niitä kantanut.
Kun Marcella näki välkkyvän koristeen, rusottivat hänen poskensa ensi
hetkellä tyttömäisestä ihastuksesta. Sitten hän salli Aldousin suudella
itseään, joka luonnollisesti kuului asiaan. Lopuksi hän käänneskeli
helmiä yhä uudelleen käsissään, kunnes Aldous ei tietänyt mitä ajatella.
"Ne ovat liian suurelliset minulle. Sinun ei pitäisi minulle antaa niin
kallisarvoisia lahjoja. Minä olen hirveän huolimaton ja muistamaton.
Niin sanoo aina äiti."
"Sinun on kannettava niitä niin usein, ettet voi niitä unohtaa",
virkkoi Aldous hilpeästi.
"Todella. Tahtoisitko minua niin usein esiintymään helmissä?" kysyi
Marcella outo sävy äänessä. "Joka tapauksessa tahtoisin juuri näitä,
en muuta mitään. Iloitsen siitä, ettei meillä ole yhtään tuttuja ja
ystäviä, ja että saan niin vähän häälahjoja. Ethän anna minulle paljon
jalokiviä, ethän?" puhkesi hän äkkiä sanomaan Aldousiin kääntyen. "En
tietäisi mitä niillä olisi tehtävä. Ennen olin aivan hurjasti ihastunut
niihin ja nyt -- en tiedä, mutta ne eivät enää tuota minulle iloa.
Nämä kyllä, tietysti -- nämä kyllä!" kiirehti hän lisäämään ja alkoi
sovitella rannerenkaita käsivarsilleen.
Aldous näytti hämmästyneeltä.
"Armaani!" sanoi hän naurahtaen, mutta anteeksipyytävällä äänellä.
"Tiedäthän että meillä on kosolta kalleuksia. Ja pelkään, että isoisä
tahtoo antaa kaikki sinulle. Eihän ole tarvis sitä niin paljon
ajatella. Toista olisi, jos ne nyt vasta olisivat ostettavat. Ne
soveltuvat kauniiseen pukuun ja ilahuttavat muita."
"Kyllä niinkin -- mutta tarkoitan, että se edellyttää -- rikkautta --
yltäkylläisyyttä meikäläisillä toisten kärsiessä puutetta. Kaikki alkaa
minua niin painostaa!" huudahti Marcella ja peräytyi vaistomaisesti
pari askelta taapäin voidakseen vapaammin puhua sanottavansa. "Minä
olen niin kiihkeästi mieltynyt loistoon ja komeuteen, ja nyt kun
sitä saan, olen mielestäni kehno raukka, joka ei ole oikeutettu omia
mielipiteitään sanomaan tai innostumaan hyvän asian puolesta. Älä salli
minun siitä pitää -- sinun on autettava minua siitä luopumaan."
Raeburnin katse säteili hellyyttä. Hän ei voinut lyödä leikiksi
Marcellan sanoja eikä liioin jättää niitä huomioon ottamatta.
Marcellan puheeksiottama kysymys, tuo kaikkein pulmallisin nykyajan
personallisista kysymyksistä -- yksilön siveellinen suhtautuminen
maailman markkinoihin ja sen turhuuksiin -- sattui Aldousille olemaan
paljon vakavalaatuisempi ja syvällisempi kysymys kuin koskaan
Marcellalle itselleen. Harjaantunut korva olisi hänen harvasanaisissa
vastauksissaan oivaltanut pitkällisen, sisäisen kamppailun jälkiä.
Mutta Marcellasta hänen sanansa tuntuivat laimeilta. Hänen korvissaan
soi erään toisen äänen kaiku, jota hän lakkaamatta koetti muistutella
mielessään. Sulhasen hillitty ilmaisutapa teki hänet kärsimättömäksi.
Sitten Aldous alkoi kysellä, mitä Marcella oli toimittanut
aamupuolella, ja kysellessä hänen silmänsä tutkisteleva katse ei
heittänyt Marcellaa. Tämä vastasi, että hän oli herra Whartonille
näyttänyt taloa, että he olivat yhdessä olleet kylällä ja että Wharton
oli lähtenyt Widringtonissa pidettävään kokoukseen. Sitten hän
huomautti, että talon vieras oli hupainen toveri ja erittäin älykäs,
muuta ylen varma omista mielipiteistään. Lopuksi hän naurahti ja sanoi
kuivanlaisesti:
"Ei häntä nyt kumminkaan enää voi välinpitämättömästi kohdella. En ole
vielä puhunut siitä kenellekään, mutta hän pelasti henkeni tänä aamuna."
Aldous kävi kiinni hänen ranteisiinsa.
"Pelasti henkesi! Armas -- mitä tarkoitat?"
Marcella kertoi tapahtuman värittäen hieman sen draamallista puolta.
Aldous kuunteli silminnähtävällä suuttumuksella ja seisoi ääneti
mietiskellen Marcellan vaiettua.
"Siis arvelet, että minun pitäisi tästä puoleen kohdella häntä aivan
toisella tavalla?" kysäisi hän pakollisesti myhäillen.
"Enpä usko hänen suurestikaan välittävän siitä, miten ihmiset häntä
kohtelevat", huudahti Marcella ärtyisesti. "Itse hän arvostelee toisia
säälimättömästi eikä pelkää puhua suutaan puhtaaksi."
Ja leikitellessään helminauhalla hän antoi Aldousille elävän kuvauksen
aamullisesta keskustelustaan Länsi-Brookshiren radikaaliehdokkaan
kanssa ja heidän kylämatkastaan.
Marcellalle oli jonkinlainen helpotus päästä kertomaan, millä
halveksumisella tämä oli kohdellut hänen toimiaan ja ihanteitaan.
Samassa hän naisellisella uteliaisuudella odotti, mitä Aldous siihen
sanoisi.
"En todellakaan käsitä, mikä oikeus hänellä on olla niin
suorapuheinen", sanoi Aldous huolellisesti tulta kohennellen. "Tuskin
hän sinua tuntee -- minusta hän on tunkeileva."
Hän seisoi suorana selkä tuleen kääntyneenä -- voimakas, rehti,
suuttunut englantilainen, joka pitää kiinni omasta arvostansa.
Rakastuneen naisen silmä olisi varmaankin ihaillut häntä tällä
hetkellä. Marcellan tunteet pysyivät kylminä.
"Ei, se on aivan luonnollista", kiirehti hän väittämään vastaan. "Kun
joku ihminen on niin kokonaan harrastuksilleen antautunut, ei hän jouda
sanojaan punnitsemaan. En ole koskaan tavannut ketään, joka sillä
tavalla pystyisi ajatuksiani seulomaan."
Hänen kiihkeytensä ja koko hänen olennossaan ilmenevä äkillinen
vastustushalu hämmästyttivät Aldousia. Hän ei juuri tällä hetkellä
keksinyt mitään sanottavaa, ja niin syntyi kiusallinen äänettömyys.
Sitten hän pakotti itsensä rauhalliseksi ja alkoi puhua Marcellan
oljenpalmikoimis-tuumista, Gairsleyn kokouksesta ja Hallinista. Mutta
kesken hänen puhettaan Marcella äkkiarvaamatta puhkesi sanomaan:
"Sanoisit toki rehellisesti minulle, mikä syy sinulla on olla
Whartonista pitämättä -- paitsi erimielisyyttä politiikassa?"
Hänen mustat silmänsä tarkastivat Aldousia kiinteästi ja läpitunkevasti.
Raeburn ei ensin saanut sanaa suustansa pelkästä hämmästyksestä, sitten
hän sanoi:
"En tahdo kaivella esiin vanhoja juttuja."
Marcella nykäytti olkapäitään ja vetäytyi taaksepäin, kääntäen syrjään
punehtuvat kasvonsa, kun Aldous kiirehti laskemaan käsivartensa hänen
vyötäisilleen.
"Rakkaani", sanoi hänen sulhasensa, "sinä olet saattava minut suopeaksi
koko maailmaa kohtaan. Mutta pahinta on", lisäsi hän naurahtaen, "että
vastenmielisyyteni häntä kohtaan on siitä vain lisääntynyt, että hän
oli se onnellinen, joka sai tuon tulen sammuttaa, enkä minä".