V LUKU.

Ennenkuin Marcella palasi kotiin, pistäysi hän pappilan pieneen

puutarhaan jutellakseen Mary Hardenin kanssa parisen minuuttia. Hän

oli niin läheinen tuttava talossa, että hän tavallisesti astui sisään

puutarhanpuoleisesta takaovesta ilmoittaen tulonsa naputuksella tai

huutelemisella. Talo oli hyvin pieni, ja Maryn huone oli juuri tämän

oven kohdalla.

Mary näyttäytyi paikalla naputuksen kuullessaan.

"Astu vain sisään! Olemme juuri puolisella, mutta ethän siitä välitä.

Charles on juuri ikään pois menossa. Jäähän tänne minun seurakseni

vähäksi aikaa."

Marcella empi, mutta astui kuitenkin sisään. Pappilan ateriat

huolestuttivat häntä, sisarusten ulkomuodosta saattoi nähdä jälkiä

niistä. Moitteettomasti katetulla pöydällä näkyi tänään leipää, juustoa

ja keitettyä riissiä -- ei muuta. Takkavalkea aterioiden aikana oli

kiellettyä ylellisyyttä. Nahkoihinsa kääriytynyt Marcella ei tuntenut

kylmää, mutta Maryä nähtävästi puistutti saalin alla. Kahdesti viikossa

he söivät lihaa, ja iltapuolisin Mary pani takkavalkean palamaan

arkihuoneessa. Aamuhetket hän tyytyi olemaan kyökissä, missä hänellä

oli työtä riittämään asti, hänellä kun oli apuna vain kasvava tyttö,

jolle hän opetteli kaikkia taloustoimia.

Kirkkoherra poistui hetken kuluttua. Hänet oli kutsuttu kuolevan lapsen

luo, ja hän piti kiirettä ennättääksensä, jos mahdollista, ennen pimeän

tuloa kotiin. Marcella ihaili häntä, mutta ei mielestään lähemmin hänen

tutustuttuaan käsittänyt häntä paremmin kuin ensi alussakaan. Charles

Harden oli hentorakenteinen ja nuori eikä erittäin älykäs, mutta hänen

olemukseensa liittyi poistumaton arvokkuus, joka toisinaan Marcellaa

kiusasi. Tämä arvokkuus ei oikein tahtonut soveltua hänen pyöreihin

kasvoihinsa, joista alakuloinen, riutuva ilme ei ollut pystynyt

tykkänään karkoittamaan poikamaista ulkonäköä -- mutta yhtäkaikki

arvokas hän oli, eikä sitä käynyt kieltäminen.

Marcella piti häntä vanhoillisena ja hyvin vanhanaikaisena

valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin nähden. Mutta hän oli

myöskin aivan selvillä siitä, että kirkkoherra oli pyhimys ja että hän

Marcellalle ei ilmaissut sitä, mikä syvinnä liikkui hänen sielussaan.

Herra Harden virkkoi nyt parisen sanaa Marcellan

oljenpalmikoimis-suunnitelmasta, jota hän lämpimästi kannatti --

Marcella vertaili kiitollisena hänen ja Whartonin tapaa puhella samasta

asiasta ja hurmaantui uudelleen tuumiinsa -- sitten hän lähti matkaan

jättäen tytöt kahden kesken.

"Oletko käynyt rouva Hurdin luona tänä aamuna?" kysäisi Mary.

"Olen, Willie on kovin huono."

Mary myönsi.

"Lääkäri ei luule hänen jaksavan talven yli, varsinkin jos tällaista

säätä kestää. Mutta tiedätkö, että kylässä ei nykyisin puhuta paljon

muusta kuin Hurdin ja Westallin välisestä riitaisuudesta? Charles

kertoi eilen kuulleensa, etteivät he milloinkaan satu yhteen syytämättä

toisilleen uhkauksia. Siitä lähtien kuin salametsästäjät ryöstivät

Tudley Endin metsästysmaat, näyttää Westall hurjistuneen mielettömäksi.

Hän väittää Hurdin olevan asiasta selvillä ja kuuluvan samaan liittoon.

Hän on vannonut saavansa Hurdin kiinni, ja tämä taas on puhunut

eräälle henkilölle, joka sen on kertonut Charlesille, käyvänsä käsiksi

veitseen, jos Westall yhä vainoo häntä. Ja Charlesin mielestä on Hurd

paljon muuttunut. Hän on aina ollut hiljainen ja kärsivällinen. Mutta

nyt --"

"Hän on valpastunut ja saanut uusia aatteita sekä hiukan enemmän eloa

olemukseensa, siinä kaikki", virkahti Marcella kärsimättömästi. "Viime

talvena hän harjoitti salametsästystä eikä se niin kummaa ollut.

Marraskuusta alkaen on hänellä ollut työtä Maxwell Courtissa -- en

luota noihin juttuihin. Hän tietää olleensa epäluulon alainen, eikä ole

otaksuttavaa että hän kaiken päivää raadettuaan ulkotöissä pujahtaisi

öisin ulos joutuakseen Westallin kynsiin. Eihän hänellä tätä nykyä ole

ruuan eikä rahan puutetta!"

"En tiedä", sanoi Mary päätään pudistaen, "Charles sanoo, että kerran

alulle päässyt salametsästäjä harvoin heittää luvattoman ammattinsa.

Metsästäminen kuuluu olevan niin jännittävää ja kiihottavaa."

"Hän on antanut minulle lupauksensa", lausui Marcella ylväästi.

"He lupaavat Charlesille vaikka mitä", sanoi Mary arasti, "mutta eivät

huoli lupauksistaan".

Vaikkakin Marcellan kiihkeä harrastus paikkakunnan oloja ja

väestöä kohtaan oli tuottanut hänelle lämmintä kiitollisuutta

sisarusten puolelta, ei Mary monesti voinut olla tuntematta hieman

mustasukkaisuutta veljensä puolesta. Marcellan ehdoton luottamus omaan

vaikutusvaltaansa ja oikeuksiinsa Mellorin väestöön nähden, hänen alati

kasvava taipumuksensa syrjäyttää kaikkien muiden vaikutusvalta ja

oikeudet panivat toisinaan Maryn mielen kuohahtamaan Charlesin takia,

joskin hän hartaasti ja alistuvasti ihaili kaunista ystävätänsä.

"Minä puhun siitä herra Raeburnin kanssa", sanoi Marcella.

Puhuessaan sulhasestaan hän ei milloinkaan sanonut häntä Aldous'iksi,

muodollisuus, joka ei ollut lempeän, tunteellisen Maryn mieleen.

"Äsken yläkerrassa ollessani näin teidän astuvan ohi. Hän oli

seurassasi, eikö ollutkin."

Hänen kalpeille poskilleen nousi hehku ja hänen silmänsä loistivat.

Tämä kihlaus oli aina ollut mitä ihmeellisin ja mieltäkiinnittävin

tapaus Marylle, joka -- käsittämätöntä kyllä -- oli melkein sen

alkuunpanija. Herra Raeburn edusti hänelle miehistä parhainta ja

ylevintä, ja tämän mahtava, vastuunalainen asema kohotti Maryn

silmissä vieläkin enemmän hänen personallisten ominaisuuksiensa arvoa.

Oliko Marcella onnellinen? Oliko hän ylpeä sulhasestaan, kuten oli

otaksuttava? Mary joutui usein ymmälle Marcellan takia.

"Ei ollut!" naurahti Marcella. "Ei se ollut herra Raeburn. Missä sinun

silmäsi olivat, Mary? Se oli herra Wharton, joka asuu meillä. Hän lähti

Widringtonissa pidettävään kokoukseen."

Maryn kasvot sumenivat.

"Charles sanoo, että herra Wharton vaikuttaa paljon pahaa kylässä",

sanoi hän ripeästi. "Hän saattaa kaikki tyytymättömiksi eikä

lopullisesti kumminkaan voi tehdä mitään heidän hyväkseen."

"Mutta sehän juuri onkin hänen tehtävänsä -- saattaa heidät

tyytymättömiksi", huudahti Marcella. "Ja jos heillä on ymmärrystä

äänestää häntä, on jo otettu ensimäkien käytöllinen askel heidän

tilansa parantamiseksi."

"Mutta se ei lisää heidän palkkojansa eikä estä heitä kapakkoihin

menemästä", sanoi Mary hämmentyneenä. Hän oli syntyisin vaatimattomasta

keskiluokan perheestä, jossa ei niin paljon mietiskelty elämän

suuria kysymyksiä, mutta jossa aatteellinen katsantokanta näyttäytyi

tositoiminnassa. Marcellan valtiolliset mielipiteet sekä kummastuttivat

että kauhistuttivat häntä. Tavallisesti hän koetti väistää keskustelua

joutumasta tähän kohtaan.

Marcella ei vastannut. Ei kannattanut jatkaa puhetta Maryn kanssa tällä

alalla. Mutta tällä kertaa Mary ei päästänyt lankaa käsistään.

"Ethän toki toivone, että hänet valitaan?" sanoi hän verkalleen

kulkiessaan Marcellan kanssa pieneen arkihuoneeseen ja ottaessaan

työvasunsa kaapista. "Ei siitä ole kahtakaan viikkoa, kun herra Raeburn

puhui koulutalolla herra Dodgsonin puolesta. Sinä et ollut siellä,

Marcella?"

"En", sanoi Marcella lyhyesti. "Luulin sinun olevan selvillä siitä,

Mary, ettemme herra Raeburnin kanssa ole yhtä mieltä valtiollisissa

kysymyksissä. Toivon kuin toivonkin, että herra Wharton valitaan."

Maryn silmät lensivät selälleen ihmetyksestä. Hän jäi tuijottamaan

Marcellaan sukka toisessa, parsimaneula toisessa kädessä.

Marcella nauroi.

"Kyllä tiedän, että sinun mielestäsi kahden avioliittoon aikovan

ihmisen on kaikissa asioissa aina ajateltava yhtälailla. Vai mitä --

sinä herttainen pikku hanhi."

Hän asettui seisomaan Maryn viereen kauniina ja muhkeana avoimessa

turkissaan. Hän pyyhkäisi sileitä, vaaleita hiuksia Maryn otsalta. Mary

katsahti ylös häneen, pistos -- ei äkisti sammuva kateuden välähdys

sydämessään.

"Merkillistä olisi minusta", sanoi hän lujalla äänellä, "jos rakkaus

saattaisi olla riidassa sen kanssa, jota se lempii".

Marcella asteli rauhattomana uunin luo ja alkoi tähystellä sen reunalla

olevia esineitä.

"Eivätkö ihmiset voi suostua ajattelemaan eri tavalla, pikku hupakko?

eivätkö voi kunnioittaa toisiansa olematta kaikissa kohden toistensa

kaikuja?"

"Kunnioittaako!" huudahti Mary äkkinäisessä suuttumuksen puuskassa,

joka ei oikein soveltunut hänen lempeään käytökseensä.

"Kas sinua, olethan repiä minut kappaleiksi!" sanoi Marcella nauraen,

vaikka ääni vavahti hiukan. "Olisipa hauska tietää, minkälainen sinä

olisit kihlattuna, Mary."

Mary pujotti nuolennopeudella langan neulaansa ja mutisi sitten

puoliääneen:

"Minäpä en koskaan menisi kihloihin ilman rakkautta. Ja jos olisin

rakastunut, niin, silloin menisin vaikka minne -- tekisin vaikka mitä

-- ja uskoisin vaikka mitä -- jos hän sitä vaatisi."

"Uskoisitko vaikka mitä? -- Mary -- ethän toki?"

"Uskontoa en tarkoittanut", sanoi Mary nopeasti. "Mutta kaikkea muuta

-- luopuisin kaikesta -- itsenäisestä toiminnasta -- itsenäisestä

ajattelemisesta. Hän tekisi sen minun puolestani ja minä _siunaisin_

häntä."

Hän katsahti ylös kasvot rusottavina ja hengähti syvään ikäänkuin

havahtuen kiihkeästä, tuskaisesta unelmasta. Nyt oli Marcellan vuoro

kummastua. Tällä tapaa ei Mary milloinkaan ennen ollut paljastanut

hänelle sielunelämäänsä.

"Oletko koskaan rakastanut sillä tapaa, Mary?" kysäisi hän nopeasti.

Maryn pää kumartui paikalla työn yli, ja vastaus viivähti hetkisen.

"Katsoppas --" sanoi hän viimein muuttuneella äänellä, "meillekin on

lähetetty kutsukortit".

Marcella oivalsi viittauksen ja hillitsi uteliaisuutensa, joka Maryn

omituisen käytöksen kautta oli päässyt valloilleen. Kun niin sattui,

saattoi tämä pieni taipuisa Mary sulkeutua kuoreensa yhtä varmasti kuin

konsanaan hänen veljensä. Marcella alistui.

"Niinpä näkyy", sanoi hän ottaen kortin käteensä. "Olet kai kuullut,

että siellä tulee olemaan suunnaton väenpaljous. Luulenpa että koko

kreivikunta on kutsuttu."

Kirkkoherralle ja hänen sisarelleen osoitettu kortti sisälsi kutsun

neiti Raeburnin nimessä saapua Maxwell Courtissa viidentenäkolmatta

päivänä tammikuuta pidettäviin tanssiaisiin.

"Tulee hauskaa!" sanoi Mary silmät säteilevinä. "Olen vain kerran ennen

elämässäni ollut tanssiaisissa. Se oli Chettenhamissa. Muuan täti vei

minut -- minä en tanssinut. Siellä oli tuskin yhtään herroja, mutta

minulla oli sittenkin hauska."

"Vai niin, mutta näissä tanssiaisissa on sinun tanssittava", sanoi

Marcella, "sillä minä pyydän herra Raeburnin esittämään sinulle

kavaljeereja".

"Vielä mitä, ei sinulla ole aikaa minua ajatella. Sinä olet siellä

kuningattarena -- jokainen pyrkii puhuttelemaan sinua. Minä istun

jossain sopessa sinua katselemassa -- siinä on minulle kylläksi hupia."

Marcella astui nopeasti hänen luokseen ja suuteli häntä. Sitten hän

sanoi yhä pidellen häntä:

"Sinä ajattelet, että minun tulisi olla hyvin onnellinen."

"Niinpä ajattelen!" huudahti Mary kummeksivalla äänenpainolla. "Niinpä

minä ajattelen!"

"Onnellinen minä _olenkin_ -- ja minä tahdon tehdä hänetkin

onnelliseksi. Mutta elämässä on niin monta seikkaa meitä kiusaamassa,

niin paljon erilaatuisia tarkoitusperiä ja vaikutelmia, joihin

takerrumme. Vaikeata on usein tietää, minkä verran omasta itsestään on

annettava kullekin asialle ja --"

Hän seisoi siinä käsi Maryn olkapäällä ja tuijotti ikkunasta ulos

lumiseen puutarhaan silmäkulmat rypyssä ja huolestuneen näköisenä.

"Niin, minä en sitä ymmärrä", sanoi Mary kotvasen kuluttua. "Mielestäni

on niin yksinkertaista ja helppoa rakastaa ja antautua _kokonaan_ tälle

tunteelleen. Mutta sinä, Marcella olet minua niin paljon lahjakkaampi,

sinä tiedät niin paljon enemmän. Ja se muuttaa asian. Minä en voi olla

sinun kaltaisesi. Enkä kenties haluaisikaan!" Ja hän naurahti väliin.

"Mutta minä voin ihailla ja rakastaa sinua ja alinomaa ajatella sinua.

Siinä kuulit! Kerrohan nyt mitä panet yllesi tanssiaisiin?"

"Valkean silkkipuvun ja herra Raeburnilta saan hänen äitivainajansa

vanhan helminauhan, jota hän on pyytänyt minun kantamaan. Luulenpa että

tapaan hänet Mellorissa niitä tuomassa, kun palaan kotiin."

Äänessä ei ollut paljon tyttömäisen ihastuksen kaikua. Tuntuipa melkein

siltä, kuin kertoisi hän uutisensa ystävälle yksinomaan tuottaakseen

tälle mielihyvää.

"Eikö liene olemassa jokin taikausko, että ennen häitä ei saa kantaa

tuollaisia sukukoristeita?" sanoi Mary miettivänä.

"Siitäkö minä välittäisin! Mutta ei mahtane olla, sillä muuten neiti

Raeburn olisi sen taian perillä. Hänen päänsä on täynnä tuollaista

lorua. No niin, toivon osaavani käyttäytyä hänen mielikseen tässä

tilaisuudessa. Yleensä minä ani harvoin voin olla hänelle mieliksi.

Jumalan kiitos, ettemme tule asumaan yhdessä. Lordi Maxwell on

herttainen vanha herra, mutta neiti Raeburn ja minä emme koskaan

tulisi vetämään yhtä köyttä. Sanoipa hän mitä tahansa, aina minussa

leimahtaa vastustusinto, ja minä puolestani olen paha ohdake hänen

risupellollaan. Kenties hän ei niin väärässä olekaan?"

Poski käden nojassa Marcella leikitteli mietiskelevän näköisenä uunin

reunalla olevien esineitten kanssa.

Mary katseli häntä puolittain naurahtaen, puolittain huoaten.

"Minusta on hyvin hyvä, että menet pian naimisiin", sanoi hän. "Silloin

sinulle itsellesi selviää mitä tahdot. Milloin häät vietetään?"

"Helmikuun loppupuolella -- vaalien jälkeen."

"Vielä kaksi kuukautta", tuumi Mary.

"Sinusta kyllin pitkä aika asian mennä myttyyn, vai mitä?" sanoi

Marcella huolettomasti ja alkoi vetää hansikkaita käsiinsä. "Kenties

sinua huvittaa kuulla, että ensi viikolla aion mennä kokoukseen, missä

herra Raeburn puhuu."

"Sepä hauskaa. Sinun olisi mentävä jokaiseen kokoukseen, missä hän

puhuu."

"Todella, Mary! Mitenkä voinen kohottaa sinua tuosta alhaisesta

katsantokannasta avioliittoon nähden? Salli minun ilmoittaa sinulle,

että seuraavana iltana aion mennä kokoukseen missä -- herra Wharton

puhuu."

Ystävän paheksuminen huvitti häntä.

"Yksinkö, Marcella? Se ei ole soveliasta!"

"Joku palvelustytöistä tulee mukaan. Herra Wharton pitää esitelmän

siitä, miten työväestö voi saada maata ja mitenkä heidän, sen saatuaan,

on käytettävä ennen vuokriin mennyt raha verojen maksamiseen ja

mukavaan elämään." Hän katseli Maryä ärsyttävästi hymyillen.

"En ensinkään epäile, ettei hän pysty antamaan kaunista nimeä moiselle

varkaudelle", virkkoi Mary odottamattoman kiivaasti avatessaan

ulko-ovea ystävälleen.

Marcella tulistui.

"Kyllä tiedän, että olet pyhimys, Mary", sanoi hän vielä polulla

kääntyen, "mutta en ole oikein varma siitä, että olet kristitty!"

Sitten hän riensi pois jättäen Maryn kiihtyneenä ja äimistyneenä

mietiskelemään tätä kaksinaista lauselmaa.

* * * * *

Marcella oli juuri kääntymässä Melloriin vievälle ajotielle, joka

vasemmalta sivuutti kirkon, kun hän kuuli askeleita takaansa ja

kääntyessään huomasi Edward Hallinin.

"Tuon teille viestin, neiti Boyce, ja palkkioksi pyytäisin teitä

antamaan minulle aamiaista. Minä olen täällä Aldousin sijasta, joka

on kovin pahoilla mielin ja saapuu hiukan myöhemmin. Minun olisi

kerrottava teille, että hän lähti asemalle erästä rasiaa noutamaan.

Rasia ei tullut, kuuluu saapuvan vasta iltapuolella. Niinpä Aldous jäi

sitä odottamaan ja tuo sen tullessaan."

Marcella punehtui, hymähti ja sanoi ymmärtävänsä. Hallin astui hänen

rinnallaan, ilmeisesti ilahtuneena siitä, että oli saanut tilaisuuden

jutella hänen kanssaan.

"Ensi viikollahan olemme kaikki menossa Gairleyssa pidettävään

kokoukseen, niinhän? Minua niin ilahuttaa, että tekin tulette. Aldous

on tekevä parhaan voitavansa."

Hänen äänessään oli jotain hyvin kiehtovaa, kun hän puhutteli

Marcellaa. Siitä puhkesi esiin miehen monivuotinen, altis ystävyys

Aldousiin ja samassa harras toivomus voittaa uusi ystävä Marcellasta

-- kiinnittää hänet heidän ystävyyteensä. Selittämättömän kiehtova oli

koko hänen olemuksensakin kiehtova hänen hintelä, herkkäliikkeinen

vartalonsa -- hänen säännöttömät, puoleensavetävät kasvonpiirteensä,

hänen leppeät silmänsä. Yksinpä ruumiillinen raihnaisuuskin, joka oli

kaikille ilmeinen, vaikkakin hän niin huolellisesti koetti sitä salata,

lisäsi hänen personansa viehätysvoimaa. Hänen kanssaan puhellessa

Marcellan ajatukset kääntyivät aivan toiselle suunnalle. Hän ei

enää halunnut valloittaa pelkällä esiintymisellään, nyt hän tahtoi

miellyttää.

"Olette kaiketi kotimatkalla kylästä", sanoi Hallin. "Aldous on minulle

puhunut, kuinka paljon te puuhaatte kansan hyväksi täällä."

Hän katseli Marcellaa ystävällisesti ihmisen tavalla, joka näkee

lähimmäisensä kaikissa toimissa yleviä vaikutteita.

"Kyllä puuhata voi kuka tahansa", vastasi hän tyytymättömällä äänellä,

penkoen kädessään olevalla sauvalla lunta tieltä, "mutta ei sitä juuri

saa mitään aikaan. Enkä minä tiedä mitään, en edes ole selvillä siitä

mitä itse tahdon."

"Niin kyllä, emme voi tehdä juuri mitään. Ja kaikenmoiset järjestelmät

ja teoriat eivät meitä auta, ei ainakaan paljon. Mutta kun te ja Aldous

teette yhdessä työtä, on teillä oleva enemmän _toimimisen_ varaa kuin

usealla muulla. Teistä on tuleva kaksi onnellista ja vaikutusvaltaista

ihmistä. Onni on kartuttava hänen voimiaan. Sen olen huomannut kuuluvan

hänen luonteeseensa."

Marcellan yllätti omituinen arkuus, hän katsahti syrjään eikä virkkanut

mitään. Viimein hän lausui katkonaisesti, pää yhä metsään päin

kääntyneenä:

"Oletteko sitten niin varma siitä, että hän tulee onnelliseksi?"

"Onko minun näytettävä, mitä hän on minulle kirjoittanut?" ilkamoi

Hallin. "Sillä minä tiesin jo koko paljon teistä ennen lokakuun

viidettä päivää (heidän kihlauspäivänsä), ja aavistin, mitä oli

tulossa jo paljon ennen kuin Aldous itse. Mutta en, en sittenkään voi.

Nämä kirjeet ovat vanhan ystävyytemme viimeinen katkelma. Mutta uusi

ystävyys alkoi samana päivänä", kiirehti hän hymyillen lisäämään. "Ja

se saattaa käydä rikkaammaksi kuin edellinen. Enhän tiedä. Teistä se

riippuu."

"Enpä usko -- että ystävänä vastaan vaatimuksianne", mutisi Marcella

yhä hämillään.

"No niin, se jättäkää minun huolekseni. Ei ainakaan Aldous pidä

minua vaativana. Luulenpa että saisin häneltä hyvän todistuksen,

vaikka toisinaan kiusaan häntä kovin. Sallinettehan minun joskus

kertoa teille, mitä hän teki minun puolestani -- mitä hän oli minulle

Cambridgessä? Minä olen aina säälivä Aldousin vaimoa siitä, ettei hän

ole tuntenut miestään tämän ylioppilasaikana."

Kuullessaan sanan vaimo -- tuon tärisyttävän sanan -- Marcella vavahti

ikäänkuin tuskasta. Hallinin suusta lähteneenä sisältyi siihen

sietämättömiä vaatimuksia.

"Tahtoisin niin mielelläni kuulla jotain siitä", sanoi hän heikosti.

Sitten hän äkkiä lisäsi vilkkaammin ystävällinen sävy äänessään:

"Mutta nyt on teidän tultava sisään ja levättävä. Aldous sanoi minulle,

ettette siedä kävellä tänne asti Maxwell Courtista. Poikkeemmeko tälle

oikotielle?"

Ja hän avasi pienen veräjän, astuen setripuiston halki talon takaovelle

vievää polkua. Se oli niin kaita, että heidän oli astuttava peräkkäin.

Kulkiessaan Marcellan takana Hallin ihaili hänen uhkeata, nuorekasta

vartaloaan ja tummain hiusten ja valkean hipiän siroa vastakohtaa,

nuoren tytön silloin tällöin kääntyessä seuraajansa puoleen lausuakseen

sanasen. Nyt vasta Hallin täydelleen oivalsi Marcellan kauneudessa

piilevän harvinaisen viehätyksen, ja hän myönsi Aldousin olevan

oikeassa verratessaan morsiantansa firenzeläisen freskon pitkiin

naishahmoihin. Mutta sittenkin hän tunsi olevansa pettynyt. Hän

kyllä käsitti -- mikäli mies, joka ei itse ole rakastunut, saattaa

näitä asioita arvostella -- mikä Marcellassa oli Aldousin rakkautta

herättänyt, mutta toiselta puolen ei Marcella ollut likimainkaan sen

kuvan kaltainen, jonka hän oli itselleen laatinut ystävänsä tulevasta

vaimosta.

Ruokapöydässä vallitsi niin rattoisa mieliala, kuin oli mahdollista

herra Boycen läsnäollessa. Kahtena viimeisenä kuukautenahan oli

tykkänään heittäytynyt potilaaksi, vaikk'ei Marcellan kokematon silmä

pystynyt näkemään hänessä mitään erikoisia sairauden oireita. Mutta oli

sen asian miten oli, niin oli herra Boyce tietänyt taitavasti käyttää

hyväkseen sairausaikaansa hankkimalla itselleen aivan muuttuneen aseman

talossa. Vaimon ivallinen huolettomuus oli vähemmän ilmeinen, ja herra

Boycen pelonalaisuus oli nähtävästi vähentynyt. Raeburnin perhettä

kohtaan hän yhä kantoi entistä kaunaa, olematta vähääkään taipuvainen

suopeasti arvostelemaan Marcellan tulevaa asemaa tai kohtelemaan

ystävällisesti vastaista vävypoikaansa. Neiti Raeburn oli omakätisellä

kirjeellä kutsunut häntä ja hänen vaimoansa Maxwell Courtissa

pidettäviin tanssiaisiin, mutta hän oli paikalla pahantuulisesti

selittänyt jäävänsä kotiin. Ihmetellen Marcella toisinaan muisteli,

miten isä ensiaikoina Melloriin tultuaan oli ollut kärkäs pääsemään

naapureittensa seuraan. Nähtävästi oli herra Boycelle epämieluista olla

tyttärelleen kiitollisuuden velassa siitä, mitähän tällä alalla pystyi

saavuttamaan, ja sairaudesta yhä karttuva ärtyisyys teki asian kaksin

verroin epämieluisaksi. Sitäpaitsi oli herra Boyce nyt antautunut

tilansa ja omien asioittensa hoitoon enemmän kuin ennen.

Mitä tuli kylässä vallitseviin epäkohtiin, eivät Marcellan rukoukset

paremmin kuin hänen nuhteensakaan voineet tehdä mitään vaikutusta

isään. Joskus, kun rappiotila oli niin ilmeinen, että häntä uhkasi

sakotus viranomaisten puolelta, saattoi herra Boyce kuluttaa parisen

shillingiä korjauksiin, muuten ei penniäkään. Ne hellemmät tunteet

isää kohtaan, jotka aikaisemmin syksyllä olivat alkaneet Marcellassa

versoa, olivat jälleen kadonneet. Peittelemättä ja katkeralla mielellä

hän nyt myönsi itselleen, että herra Boycen tyttärellä ei ollut paljon

ylpeilemistä, ja hän olisi sydämensä pohjasta säälinyt äitiään, jos

tämä vain olisi sellaiselle tunteelle sallinut pienintäkään ilmaisua.

Niinpä hän vain tyytyi ihmettelemään ja harmittelemaan outoa lempeyttä

äitinsä käytöksessä.

Kun he pöydästä noustuaan siirtyivät vierashuoneeseen, astui Hallin

Marcellan luo ja veti hymähtäen taskustaan kokoontaitetun paperin.

"Pyysin Aldousia antamaan minulle puheensa näyttääkseni sen teille

ennen huomista kokousta", sanoi hän. "Hän oli vastahakoinen sitä

antamaan, väitti sitä ikäväksi eikä arvellut teidän sitä hyväksyvän.

Mutta minä tahdoin teille osoittaa, kuinka hän näitä asioita hoitaa.

Nykyisin hän puhuu keskimäärin kaksi tai kolme kertaa viikossa.

Valmistamatta hän ei milloinkaan puhu, olipa kuulijakunta vaikka kuinka

pieni -- joskus kaksi- tai kolmekymmentä kyläläistä. Puhuessaan hän

ei käytä mitään papereita. Tällä tapaa tulee hänestä aikaa myöten

tottunut ja luotettava puhuja, vaikka hänellä ei ole suuria luontaisia

taipumuksia siihen. Valitettavasti uhkaa hänen puheitaan usein se

vaara, etteivät ole kylläksi yksinkertaisia ja kansantajuisia."

Marcella otti paperin käteensä puolittain vastahakoisesti ja silmäili

sitä äänetönnä.

"Oletteko pahoillanne, että hän on tory, vai mitä?" kysäisi Hallin

matalammalla äänellä, istahtaen Marcellan viereen.

Rouva Boyce, istuessaan huoneen vastakkaisella puolella työnsä

ääressä, sattui kuulemaan nämä sanat ja katsahti ylös kummastuneena.

Hän kummasteli Marcellan mielettömyyttä mutta vieläkin enemmän

sitä, että Aldous Raeburnin ja Hallinin tapaiset miehet kohtelivat

häntä tuollaisella kunnioituksella. Aina sama juttu -- nuoruus ja

kauneus vallitsevat maailmaa. Mutta äiti, joka ei itse ollut tyttären

tenhovoiman alaisena, tarkkasi tapahtumia ympärillään terävän, kylmän

järkensä valossa.

"Olen kai", kuului Marcellan typeränlainen vastaus. Mutta sitten hänen

jäykkä arkuutensa suli Hallinin rauhallisen, herkkää myötätuntoa

ilmaisevan katseen edessä.

"Olen pahoillani, ettei hän ole selvillä siitä, mitä suuria muutoksia

tulevaisuuden täytyy tuoda tullessaan", virkkoi hän kiireesti.

"Toivoisin, että hän olisi kärsimättömämpi."

"Tarkoitatte suuria valtiollisia muutoksia?" Marcella nyökkäsi päätään

ja lisäsi sitten: "Joita tiettävästi seuraa suuret yhteiskunnalliset

uudistukset."

Hallin mietiskeli tuokion.

"Aldous ei ole koskaan uskonut _suurten_ uudistusten äkilliseen

tapahtumiseen. Hän arvelee, että minä yleensä olen liian

herkkäuskoinen. Mutta en tunne ketään Aldousin vertaista, kun on

kyseessä rehellinen, uupumaton työskentely siinä yhteiskunnallisen

koneiston osastossa, johon hän katsoo itsensä kuuluvan. Siinä on

uhraavaisuutta -- on kestävyyttä."

Marcella katsahti ylös. Hallinin kalvakkaat kasvot hehkuivat sisäistä

tulta, hänen silmissään oli juhlallinen, melkeinpä ankara ilme.

Marcellan mieletön ylpeys nousi vastakynteen.

"Siitä en tietenkään vielä tiedä paljon mitään", virkkoi hän

verkkaisesti.

Hallinin katse oli silmänräpäyksen verran harmistunut ja epäilevä,

mutta samassa se suli viehkeän vilkkaaksi.

"Mutta luonnollisesti tulette tämän kaiken pian huomaamaan. Joskus

ajatellessani, että paitsi hänen isoisäänsä ja minua vielä eräs

kolmaskin on tietävä, mikä mies Aldous on, olen valmis ääneen

riemuitsemaan. Oh, alustalaiset tietävät sen, naapurit alkavat jo saada

vihiä siitä, ja piakkoin, jahka hän nyt joutuu parlamenttiin, on koko

maa siitä selvillä, jos vain äly ja työkyky yhä jotain merkitsevät.

Mutta minä olen kärsimätön. Ensinnä -- puhun teille peittelemättä,

neiti Boyce -- toivoisin, että Aldous vieraitten parissa luopuisi

tuosta kylmän kohteliaasta käytöksestä, josta aito tory aina tunnetaan

-- muuta torylaisuutta ei hänessä olekaan. -- Te yksin voitte hänet

siitä vapauttaa, ei kukaan muu. -- Kuinka pitkän ajan tarvitsette

siihen? -- Ja edelleen toivoisin, ettei maailma tuhlaisi kiitoksiaan

arvottomille, kun se voisi ylistää Aldousia."

"Mahtaako hän tarkoittaa herra Whartonia?" oli Marcellan nopea ajatus.

"Mutta tämä maailma -- meidän maailmamme vihaa ja vainoo häntä."

Mutta hän ei ennättänyt vastata, ennenkuin ovi aukeni ja Aldous astui

sisään hengästyneenä ja sädehtivin silmin, etsien silmillään Marcellaa

ja kantaen kääröä vasemmassa kädessään.

"Tokko hän Aldousia rakastaakaan?" mietti Hallin ahdistunein mielin,

astuessaan huoneen poikki rouva Boycen luo, "vai rikkautta ja valtaako

hän vain tavoitteleekin naimisiinmenollaan kauniista sanoistaan

huolimatta".

Sillä välin oli Aldous vienyt Marcellan vierushuoneeseen ja seisoi nyt

takkavalkean luona käsivarsi hänen vyötäisillään.

"Kaksi tuntia olen kadottanut seurastasi odottaessani myöhästynyttä

kääröäni. Korvaa se nyt sillä, että pidät hiukkasen näistä kauniista

helmistä äitini ja itseni tähden."

Hän avasi kotelon, otti siitä upeat, vanhat helmet -- kaulanauhan ja

rannerenkaat -- ja asetti ne Marcellan käteen. Ne olivat Aldousin

ensimäinen kallisarvoinen lahja morsiamelleen, ja hän oli ne valinnut,

koska hänen äitinsäkin oli morsiamena niitä kantanut.

Kun Marcella näki välkkyvän koristeen, rusottivat hänen poskensa ensi

hetkellä tyttömäisestä ihastuksesta. Sitten hän salli Aldousin suudella

itseään, joka luonnollisesti kuului asiaan. Lopuksi hän käänneskeli

helmiä yhä uudelleen käsissään, kunnes Aldous ei tietänyt mitä ajatella.

"Ne ovat liian suurelliset minulle. Sinun ei pitäisi minulle antaa niin

kallisarvoisia lahjoja. Minä olen hirveän huolimaton ja muistamaton.

Niin sanoo aina äiti."

"Sinun on kannettava niitä niin usein, ettet voi niitä unohtaa",

virkkoi Aldous hilpeästi.

"Todella. Tahtoisitko minua niin usein esiintymään helmissä?" kysyi

Marcella outo sävy äänessä. "Joka tapauksessa tahtoisin juuri näitä,

en muuta mitään. Iloitsen siitä, ettei meillä ole yhtään tuttuja ja

ystäviä, ja että saan niin vähän häälahjoja. Ethän anna minulle paljon

jalokiviä, ethän?" puhkesi hän äkkiä sanomaan Aldousiin kääntyen. "En

tietäisi mitä niillä olisi tehtävä. Ennen olin aivan hurjasti ihastunut

niihin ja nyt -- en tiedä, mutta ne eivät enää tuota minulle iloa.

Nämä kyllä, tietysti -- nämä kyllä!" kiirehti hän lisäämään ja alkoi

sovitella rannerenkaita käsivarsilleen.

Aldous näytti hämmästyneeltä.

"Armaani!" sanoi hän naurahtaen, mutta anteeksipyytävällä äänellä.

"Tiedäthän että meillä on kosolta kalleuksia. Ja pelkään, että isoisä

tahtoo antaa kaikki sinulle. Eihän ole tarvis sitä niin paljon

ajatella. Toista olisi, jos ne nyt vasta olisivat ostettavat. Ne

soveltuvat kauniiseen pukuun ja ilahuttavat muita."

"Kyllä niinkin -- mutta tarkoitan, että se edellyttää -- rikkautta --

yltäkylläisyyttä meikäläisillä toisten kärsiessä puutetta. Kaikki alkaa

minua niin painostaa!" huudahti Marcella ja peräytyi vaistomaisesti

pari askelta taapäin voidakseen vapaammin puhua sanottavansa. "Minä

olen niin kiihkeästi mieltynyt loistoon ja komeuteen, ja nyt kun

sitä saan, olen mielestäni kehno raukka, joka ei ole oikeutettu omia

mielipiteitään sanomaan tai innostumaan hyvän asian puolesta. Älä salli

minun siitä pitää -- sinun on autettava minua siitä luopumaan."

Raeburnin katse säteili hellyyttä. Hän ei voinut lyödä leikiksi

Marcellan sanoja eikä liioin jättää niitä huomioon ottamatta.

Marcellan puheeksiottama kysymys, tuo kaikkein pulmallisin nykyajan

personallisista kysymyksistä -- yksilön siveellinen suhtautuminen

maailman markkinoihin ja sen turhuuksiin -- sattui Aldousille olemaan

paljon vakavalaatuisempi ja syvällisempi kysymys kuin koskaan

Marcellalle itselleen. Harjaantunut korva olisi hänen harvasanaisissa

vastauksissaan oivaltanut pitkällisen, sisäisen kamppailun jälkiä.

Mutta Marcellasta hänen sanansa tuntuivat laimeilta. Hänen korvissaan

soi erään toisen äänen kaiku, jota hän lakkaamatta koetti muistutella

mielessään. Sulhasen hillitty ilmaisutapa teki hänet kärsimättömäksi.

Sitten Aldous alkoi kysellä, mitä Marcella oli toimittanut

aamupuolella, ja kysellessä hänen silmänsä tutkisteleva katse ei

heittänyt Marcellaa. Tämä vastasi, että hän oli herra Whartonille

näyttänyt taloa, että he olivat yhdessä olleet kylällä ja että Wharton

oli lähtenyt Widringtonissa pidettävään kokoukseen. Sitten hän

huomautti, että talon vieras oli hupainen toveri ja erittäin älykäs,

muuta ylen varma omista mielipiteistään. Lopuksi hän naurahti ja sanoi

kuivanlaisesti:

"Ei häntä nyt kumminkaan enää voi välinpitämättömästi kohdella. En ole

vielä puhunut siitä kenellekään, mutta hän pelasti henkeni tänä aamuna."

Aldous kävi kiinni hänen ranteisiinsa.

"Pelasti henkesi! Armas -- mitä tarkoitat?"

Marcella kertoi tapahtuman värittäen hieman sen draamallista puolta.

Aldous kuunteli silminnähtävällä suuttumuksella ja seisoi ääneti

mietiskellen Marcellan vaiettua.

"Siis arvelet, että minun pitäisi tästä puoleen kohdella häntä aivan

toisella tavalla?" kysäisi hän pakollisesti myhäillen.

"Enpä usko hänen suurestikaan välittävän siitä, miten ihmiset häntä

kohtelevat", huudahti Marcella ärtyisesti. "Itse hän arvostelee toisia

säälimättömästi eikä pelkää puhua suutaan puhtaaksi."

Ja leikitellessään helminauhalla hän antoi Aldousille elävän kuvauksen

aamullisesta keskustelustaan Länsi-Brookshiren radikaaliehdokkaan

kanssa ja heidän kylämatkastaan.

Marcellalle oli jonkinlainen helpotus päästä kertomaan, millä

halveksumisella tämä oli kohdellut hänen toimiaan ja ihanteitaan.

Samassa hän naisellisella uteliaisuudella odotti, mitä Aldous siihen

sanoisi.

"En todellakaan käsitä, mikä oikeus hänellä on olla niin

suorapuheinen", sanoi Aldous huolellisesti tulta kohennellen. "Tuskin

hän sinua tuntee -- minusta hän on tunkeileva."

Hän seisoi suorana selkä tuleen kääntyneenä -- voimakas, rehti,

suuttunut englantilainen, joka pitää kiinni omasta arvostansa.

Rakastuneen naisen silmä olisi varmaankin ihaillut häntä tällä

hetkellä. Marcellan tunteet pysyivät kylminä.

"Ei, se on aivan luonnollista", kiirehti hän väittämään vastaan. "Kun

joku ihminen on niin kokonaan harrastuksilleen antautunut, ei hän jouda

sanojaan punnitsemaan. En ole koskaan tavannut ketään, joka sillä

tavalla pystyisi ajatuksiani seulomaan."

Hänen kiihkeytensä ja koko hänen olennossaan ilmenevä äkillinen

vastustushalu hämmästyttivät Aldousia. Hän ei juuri tällä hetkellä

keksinyt mitään sanottavaa, ja niin syntyi kiusallinen äänettömyys.

Sitten hän pakotti itsensä rauhalliseksi ja alkoi puhua Marcellan

oljenpalmikoimis-tuumista, Gairsleyn kokouksesta ja Hallinista. Mutta

kesken hänen puhettaan Marcella äkkiarvaamatta puhkesi sanomaan:

"Sanoisit toki rehellisesti minulle, mikä syy sinulla on olla

Whartonista pitämättä -- paitsi erimielisyyttä politiikassa?"

Hänen mustat silmänsä tarkastivat Aldousia kiinteästi ja läpitunkevasti.

Raeburn ei ensin saanut sanaa suustansa pelkästä hämmästyksestä, sitten

hän sanoi:

"En tahdo kaivella esiin vanhoja juttuja."

Marcella nykäytti olkapäitään ja vetäytyi taaksepäin, kääntäen syrjään

punehtuvat kasvonsa, kun Aldous kiirehti laskemaan käsivartensa hänen

vyötäisilleen.

"Rakkaani", sanoi hänen sulhasensa, "sinä olet saattava minut suopeaksi

koko maailmaa kohtaan. Mutta pahinta on", lisäsi hän naurahtaen, "että

vastenmielisyyteni häntä kohtaan on siitä vain lisääntynyt, että hän

oli se onnellinen, joka sai tuon tulen sammuttaa, enkä minä".

Marcella: Romaani · 第 25 / 60 题