"Tämä rappeutunut loisto on todellakin ihastuttavaa!" huudahti Wharton
seisoen selin oveen, jonka vasta oli sulkenut. "Ja samassa se sytyttää
minussa hurjan halun viskata päällysnuttuni nurkkaan ja käydä käsiksi
johonkin rehelliseen ammattiin -- kipsinvalajan, nikkarin tai maalarin.
Kylläpä me yläluokkalaiset olemme aika hyödyttömiä kuhnureita! Tuota
kattoa tai lattiaa ette voisi te paremmin kuin minäkään paikata --
olipa vaikka henki kysymyksessä."
He olivat entisessä kirjastossa. Se oli viimeinen länteen päin
antava huone puutarhakylkirakennuksessa ja kuului alkujaan vanhaan
rakennukseen. Tuo italialainen Marcella, jonka rahoja oli niin
tuhlaamalla käytetty hänen englantilaisen puolisonsa kotitalon
kaunistamiseen, oli sen uudestaan rakennuttanut kahdeksannentoista
vuosisadan tyyliin. Poistamalla muutamia pieniä huoneita yläkerroksesta
oli huoneen kattoa korotettu kaarimaisesti. Rococo-tyyliset ovet ja
ikkunat olivat myös samalta ajalta peräisin. Mutta jäljellä olivat
vielä vanhat kirjat ristikoilla varustetuilla hyllyillä, jotka suvun
puritaanilainen perustaja oli "Pitkän parlamentin" aikana ostanut.
Samoin tuolit, joilla tuo kelpo mies oli lukenut Miltonin tai Baxterin
uskonnollisia kirjoituksia, ja pöytä, jota oli käytetty kirjeitä
kirjoitettaessa Hampdenille ja Fairfaxille tai vanhalle ystävälle
Edmund Verneylle, lipunkantajalle. Mutta toukankaivertamat hyllyt
olivat hajoamistilassa, ja kirjat viruivat kurjassa sekamelskassa.
Rikkinäisestä katosta, johon yölepakot olivat pesineet, roikkui suuria
säleitä, ja peittämättömällä lattialla näkyi useita lahonneita kohtia.
"Olen tehnyt voitavani", sanoi Marcella alakuloisesti kumartuen
tarkastamaan lattiassa olevaa reikää. "Hankin itselleni laudanpätkän
ja vähän nauloja ja yritin itse korjata rikkonaisia kohtia. Mutta
lahonnut, puu mureni käsissäni, ja isä suuttui ja väitti minun vain
tekevän vahinkoa. Sitten sain puusepän tuoleja korjaamaan, mutta eihän
täällä tiedä mistä alottaa. Kirjojakin olen puhdistanut ja korjaellut,
mutta --"
Allapäin hän kuljetti katseensa ympäri ränstynyttä huonetta.
"Mutta ette tietenkään yhtä hyvin kuin jokin oppipoika jossain
nurkkakirjakaupassa", sanoi Wharton päätään pudistaen. "Kylläpä me
vallasväki olemme aika kunnotonta joukkiota."
"Miksi tuota alinomaa hoette", kysäisi Marcella ripeästi. Hän oli
kulkenut Whartonin kanssa taloa näyttelemässä eikä ollut vieläkään
oikein selvillä siitä, mitä hän miehestä piti.
"Siksi että ennen aamiaista lueskelin muutamia kauppa-asiain
ministeriön kertomuksia, jotka pääasiallisesti koskettelivat joitakin
Birminghamin teollisuudenhaaroja. Armias taivas! Ollappa meillä tuon
niin sanotun alaluokan tiedot, taitavuus ja kestävyys. Kauanko he
mahtavat antaa meikäläisten komennella itseään!"
"Luulisinpä sentään, että henkinen kyky ja sivistys yhä vielä
merkitsevät jotain?" huomautti Marcella puolittain harmistuneena.
"Minua ilahuttaa, että maailma niin ajattelee", virkkoi Wharton
painokkaasti, "ja ilahuttaa varsinkin se seikka, että se tietää pitää
arvossa _minun_ henkistä kykyäni. Se uskomaton taituruus ja työvoima,
mitä Birminghamilaiselta kultasepältä vaaditaan niiden pikku ihmeiden
valmistamisessa, joita Rue de la Paix'n puotien ikkunoissa ihailemme
'ranskalaisen maun' tuotteina, on tiettävästi sulaa lastenleikkiä minun
vaatimattomiin lakitieteellisiin tietoihini verrattuna. _Minulle_ on
onnellista, että maailma näin arvostelee. Kelpaa minun elellä -- ja
vastaanottaa birminghamilaisen kultasepän pokkuroimisia."
"Oh! Vähät taitavasta käsityöläisestä! Kyllä hän pitää huolen
itsestään eikä enää kauankaan teitä pokkuroi. Mutta mitä on tehtävä
taitamattomille -- meidän kyläläisille esimerkiksi. Puhutaan niin
paljon siitä, että heidän on itse hallittava, sitä me toivomme ja sen
eteen teemme työtä. Mutta uskooko meistä yksikään, että he siihen
pystyvät tai että he voivat koskaan suoriutua ilman meikäläisten kykyä."
"Tuskinpa. Sääli poloisia!" virkkoi Wharton, lempeä liikutuksen väre
äänessään. "_Heidän haavansa ovat tehneet meidät terveiksi, heidän
kuolemansa on meidän elämämme!_ Vieläkö muistatte Carlylea?"
He olivat siirtyneet akkunakomeroon, josta oli laaja näköala isolle
lehtokujalle ja jota kummaltakin, sivulta ympäröivät kirjahyllyt.
Akkunan vieressä riippui kaksi pienehköä muotokuvaa -- toinen kuvasi
vanhanpuoleista miestä tekotukka päässä, toinen nuorta, tummahiuksista
naista.
"Muistanpa hyvinkin, vaikk'en tällä hetkellä mitään erikoista", nauroi
Marcella. "Osaatteko jotain ulkoa?"
Wharton nojautui kirjahyllyn ja seinän väliseen soppeen. Hänen siniset
silmänsä tähystivät Marcellaa puolittain totisella, puolittain
ärsyttävällä katseella, joka oli ristiriidassa huolettoman, sorean
ryhdin ja puvun kanssa.
"_Kahta miestä minä pidän arvossa, mutta en ketään kolmatta_",
lausui hän verkalleen ja sointuvalla äänellä. "_Ensinnä raatavaa
käsityöläistä, joka maisilla työaseilla uutterana valloittaa maan
ja tekee sen ihmisen omaksi. -- Kurja vaivaantunut veli! Meidän
tähtemme koukistui selkäsi, meidän tähtemme suorat jäsenesi ja
sormesi vääntyivät vaivaisiksi. Sinä olit uhri, jolle arpa lankesi,
ja meidän taistelumme taistelijana sinä sait julmat arpesi!_ Taivas!
Mikä sointu ja rytmi näissä sanoissa! Mutta hullutustahan on, että
me kaksi venturistia -- te ja minä -- tällä tavalla vaikeroimme.
Armeliaisuutta -- hyvänsuopaisuutta -- muuta ei Carlyle vaadi. Hän
tahtoo meitä tekemään hiukan hyvää. Mutta meidän vaatimuksemme ovat
paljon epämieluisemmat! Pitäkää almunne -- luovuttakaa omaisuutenne --
ja alkakaa tehdä työtä! Meidän aikalaisemme koettavat pelastua näistä
vaatimuksista tekemällä mitä Carlyle heiltä vaatii."
"Toivotteko todellakin sitä?" kysäisi Marcella.
"Enpä tiedä", vastasi Wharton nauraen. "Ei siitä mitään tule meidän
eläessämme."
Marcella nyrpisteli ylenkatseellisesti huuliaan.
"Niin me kaikki ajattelemme, mutta myöntäkää toki, että hiukkanen
hyväntekeväisyyttä voitelee pyöriä."
"Se on teidän ajatuksenne, sillä te olette nainen, ja naiset ovat
luotuja hyväntekeväisyyttä ja -- ylimyselämää varten."
"Näyttepä tarkalleen tuntevan naiset?" sanoi Marcella hiukan
tulistuneena. "Olen pannut merkille, että niin luulevat aina ihmiset,
jotka useimmiten erehtyvät."
"Kyllä tunnen heitä sen verran, että osaan pitää puoliani!" hymähti
Wharton hieman kumartaen kutrista päätänsä Marcellaa kohti ikäänkuin
lepytykseksi. "Kuinka te olette tuon kuvan näköinen!"
Hän osoitti akkunan vieressä riippuvaa kuvaa ja siirsi katseensa siitä
vertaillen emäntäänsä.
"Se on muuan kantaäitini", virkkoi Marcella kylmästi, "eräs italiatar.
Hän oli rikas ja soitannollinen. Hänen rahoillaan rakennettiin nämä
puutarhanpuoleiset huoneet, ja tässä ovat hänen nuottinsa."
Hän viittasi viereiseen hyllyyn, jolle oli vanhoja nuottikirjoja
kasattu.
"Italiatarko!" sanoi Wharton kohottaen silmäkulmiaan. "Niinkö? Sitten
ymmärrän. Tiedättekö -- teillä on kaikki puoluejohtajan ominaisuudet!"
-- ja hän peräytyi Marcellasta pari askelta voidakseen paremmin
häntä silmäillä -- "muukalaista verta -- se on välttämätöntä sitkeän
englantilaisen taikinan nousemiseen -- ja sitten vielä -- mutta ei! en
rohkene! -- voisitte pahastua."
Marcellaa suututti miehen kasvava tuttavallisuus. Häntä halutti tukkia
Whartonin suu tai lähettää hänet äidin luo, joka kyllä olisi pystynyt
pitämään hänet kurissa. Mutta hän ei tehnyt kumpaakaan, vaan katseli
huolettoman näköisenä ulos sanoen:
"Oh, antakaa tulla."
"No niin", hän oikaisi äkkiä itsensä suoraksi ja käännähti Marcellaan
päin. "Teillä on taito tehdä kompromisseja. Se on korvaamaton lahja --
se auttaa teitä pitkälle."
"Kiitos", sanoi Marcella, "kiitos vaan. Kyllä ymmärrän mitä te
venturistina sillä tarkoitatte. Olen mielestänne katala, petollinen
olento."
Wharton säpsähti, mutta tointui samassa ja tuli Marcellan viereen
seisomaan.
"Se ei ollut tarkoitukseni", hänen äänensä vaihtui lempeäksi ja
rauhoittavaksi. "Mutta sallittehan minun puhua suuni puhtaaksi
lämmitetyssä huoneessa, neiti Boyce? Vallanhan te värisette
turkiksistanne huolimatta."
Sillä pakkasen valta ulkona oli vielä luja, ja huurteiset puut
kajastuivat kylminä ja valkeina autioon kirjastohuoneeseen. Marcellan
mielessä pyrki suuttumus pääsemään vallalle, mutta hän kukisti sen
ja vei Whartonin sivuovesta pienenlaiseen, talon vanhimpaan osaan
kuuluvaan vierashuoneeseen, missä roihuavan takkavalkean ympärille
oli asetettu muutamia tuoleja. Marcella asettui istumaan ja pudotti
olkapäiltään suuren nahkapuuhkansa, jota hän oli kantanut kylmien
huoneiden läpi vaeltaessaan. Rikkaissa, ruskeissa poimuissa se kiertyi
hänen ympärilleen luoden aivan erikoista arvokkuutta solakalle varrelle
ja ylpeäryhtiselle päälle. Wharton silmäili uteliain ja tutkivin
katsein, kuten tapansa oli, milloin haalistuneita tauluja, milloin
seiniä, milloin vanhoja tammituoleja ja pöytiä, milloin Marcellaa ja
mietti mielessään, että hän oli aika kaunis ja innostusta herättävä
nuori neitonen. Huvitti häntä sekin seikka koko lailla, että Marcella
alinomaa näytti olevan närkästymäisillään häneen. Aldous Raeburnin
morsiamena neiti Boyce yritti nähtävästi nyt jo näytellä hänelle
ylhäistä naista. Mutta tähän asti oli hänen, Whartonin, onnistunut se
estää -- ja sen hän aikoi vastakin tehdä.
"Olin teille sanomassa", alkoi hän asettuen seisomaan vanhan
uunin nojaan, josta saattoi Marcellaa katsella, "mutta älkää toki
loukkaantuko minulle. Te olette sosialisti ja ennen pitkää teistä
on tuleva -- lady Maxwell. Sentapainen yhdistys on mahdollinen vain
naismaailmassa, syystä että heidän toimintaansa ohjaa mielikuvitus --
ei logiikka."
Marcella punastui.
"Entä te itse", vastasi hän kiivaasti hengittäen, "te olette sosialisti
ja tilanomistaja. Onko siinä mitään eroa?"
Wharton alkoi nauraa.
"Mutta minullahan ei ole mitään taipumusta siihen -- minä en pystyisi
kunnialla ratsastamaan kahdella hevosella -- kuten te. Siinä on se
ero. Ja siitä on seurauksena, että oma säätyluokkani on karkoittanut
minut piiristään, että kaikki minua vihaavat. Mutta teillä on oleva
valtaa lady Maxwellina -- ja valtaa sosialistina -- te kun olette
antava ja ottava. Te olette toimiva kahtena henkilönä: lady Maxwellina
ja venturistina. Ja tuo, näettekö, lisää valtaa. Mutta me miehet emme
pysty tällaisissa asioissa olemaan yhtä ovelia."
"Ettehän väittäne", keskeytti Marcella hänet äkisti, "että olette
luopunut säätynne elämänmukavuuksista ja etuoikeuksista?"
Wharton muutteli hiukan asentoaan.
"Se on aivan toinen asia", sanoi hän tuokion kuluttua. "Luulisinpä että
me sosialistit olemme siinä yhtä mieltä, ettei yksikään ihminen sinänsä
voi olla puhdaskarvainen sosialisti. Mukava elämä on nykyisin jotain
yksilöllistä -- mieskohtaista. Ei muusta pidetä paljon väliä kuin
miehen julkisesta esiintymisestä. Ja siihen, kuten sanottu, minulla
ei ole älyä! -- Ei sitä sukulaista tai vanhaa ystävää, joka ei olisi
kääntänyt minulle selkäänsä -- kuten varmaankin itse eilen huomasitte.
Minun säätyluokkani on hyljännyt minut."
"Te siis säälitte itseänne?" sanoi Marcella.
"En laisinkaan! Kaikkihan me valitsemme elämässä sen osan, joka meitä
huvittaa -- joka eniten meitä kiihottaa. Minun tunteilleni antaa
aina kiihoketta, kun ottelen työmiesten rivissä -- tietenkin paljon
suuremmassa määrässä kuin jos kilttinä serkkuna pokkuroisin arvoisia
sukulaisiani. Äidiltäni olen perinyt silmää dramaattisiin tapahtumiin.
Englanti on tätä nykyä rutiköyhä draamoista, ja siksipä minua huvittaa
syvien rivien suuri traagillinen ilveily. Aamusta iltaan se minua
huvittaa, kannustaa ja pitää alituisessa jännityksessä. Siinä tunnen
valtavien, hillittömien, alkuvoimaisten intohimojen temmeltävän, ja
minä riemuitsen siitä ajatuksesta, että kukin päivä vie meitä jonkin
verran lähemmäksi tuota suurta kumousta, lähemmäksi tapahtumia ja
otteluita, jotka ravistavat eloa kaikkiin meikäläisiin. Minä olen kuin
lapsi, joka on tyytyväinen siihen kakkuosaan, joka on kädessä, vaikka
tietää, että paras osa on vielä saamatta. Oh! -- istukaa hiljaa hiukan
aikaa, neiti Boyce!"
Marcellan kummastukseksi Wharton äkkiä kumartui häntä kohti,
ja katsellessaan alas hän huomasi köykäisen, mustan, matalalle
uuniristikolle valahtaneen hameensa ilmitulessa ja Whartonin
sammuttelevan sitä käsillään. Marcella liikahti aikoen nousta, sillä
hän pelkäsi, että liekit nousisivat hänen kasvoihinsa ja hiuksiinsa.
"Älkää liikkuko! Tuli sammuu tuossa tuokiossa. Ette te pala."
Ja siinä samassa Marcella tapasi itsensä tutkistelemassa pukuunsa
ilmaantunutta ruskeata, ryysyistä reikää. Sitten hän loi katseensa
Whartoniin, joka myhäillen seisoi uunin luona käärien nenäliinaa
vasemman kätensä sormille.
"Herra Wharton, oletteko saanut palohaavoja?"
"Hiukan."
"Minä menen noutamaan teille jotain -- mitä haluatte?"
"Hieman oliiviöljyä, jos talossa on, ja vähän pellavannöyhtää -- mutta
älkää vaivaantuko."
Marcella katosi sisähuoneisiin etsien ja huudellen rouva Boycea,
vaikka turhaan. Rouva Boyce oli kadonnut aamiaisen syötyään ja oli nyt
nähtävästi miehensä luona auttamassa häntä pukeutumaan.
Tuokion kuluttua Marcella taas kiiti sisään tarvittavat rohdot
käsissään. Hänen poskiaan poltti, hänen silmänsä säihkyivät.
"Sallikaa minun auttaa teitä."
"Olkaa hyvä", sanoi Wharton nöyrästi.
Marcella koetti parastansa, mutta hänen sormensa olivat taitamattomat,
ja kosketellessaan Whartonia hän tuntui hiukan kiihtyneeltä.
"Kas niin", naurahti hän päästäen potilaansa. "Jos olisin
työläisnainen, olisin tietysti paljon taitavampi. Toivoakseni ette saa
kauan kitua."
"Mistä, palohaavoistako? Vielä mitä! Käteni on entisellään paljon
ennemmin kuin teidän pukunne."
"Voi poloista hamettani! Minun on mentävä muuttamaan pukua."
Hän astui askeleen ovea kohti, mutta käännähti samassa ja virkkoi
oudosti naurahtaen:
"Luulenpa että pelastitte henkeni."
"Niin, hyvä oli että satuin olemaan täällä. Olisitte saattanut
hätääntyä -- niinpä niin -- _tekin_ olisitte saattanut sen tehdä -- ja
silloin olisi vaara ollut lähellä."
"Ainakin olisivat kasvoni saattaneet vioittua", lausui Marcella
epävarmalla äänellä, "vioittua koko elinajaksi".
"Mitäpä sitä enää maksaa tuumia, kun kaikki jo on ohi", sanoi Wharton
hymyillen.
"Enhän toki voi olla sitä tekemättä, sattuuko tällaista joka päivä?"
Hän kurotti pelastajalleen kätensä: "Minä olen kiitollinen -- nähkääs."
Nuori tilanomistaja naurahti ja kumarsi syvään ja arvokkaasti,
ikäänkuin mikäkin kahdeksannentoista vuosisadan Chevalier de Grieux.
"Sallitaanko minun anoa jotakin?"
"Pyytäkää."
"Saanko tulla seurassanne kylään? Tiedän että olette menossa sinne.
Sieltä jatkan matkaani asemalle, sillä aikomukseni on päivällisjunassa
lähteä Widringtoniin, missä minun kahden seutuvilla on tavattava
eräs henkilö. Mutta sitä ennen olisin halukas, jos vain suostutte,
tutustumaan muutamiin köyhiin holhotteihinne."
Marcella suostui ja riensi ylös pukua vaihtamaan ollen kaiken aikaa
puolittain taipuvainen kiusaamaan äitiä heidän seuraansa. Hän oli
hieman epävarma ja kiihtynyt, tuntuipa melkein siltä, kuin olisi
hän joutunut luvattomille poluille ja rikkonut tavalla tai toisella
Aldousia vastaan. Mutta miksi ja miten? Ei hän siitä päässyt selville.
Mutta häntä vainosi kaiken aikaa eriskummainen tunto siitä, ettei hän
ollut ollut kyllin arka arvostansa, ja selittämätön toivo, ettei herra
Wharton viipyisi poissa koko päivää. Kaikki epäilykset ja tuumimiset
päättyivät kuitenkin siihen, että hän päätti heittää äitinsä rauhaan.
* * * * *
Puolimatkassa kylään Marcellan epämieluinen tunnelma oli jo kokonaan
haihtunut. Hänen itse tietämättään hyörivät hänen ajatuksensa
niin ahkeraan talon vieraassa, ettei hän tämän seurassa pystynyt
arvostelemaan omia tunteitaan. Mutta ennenkuin he olivat kulkeneet
pariakaan sataa askelta, oli hän huomaavinaan, että Wharton alkoi
käyttää hyväkseen äskeistä tapausta lähentelemällä häntä yhä enemmän.
Häikäilemättä hän loukkasi puheillaan Marcellan makua, ylpeyttä,
omanarvon tunnetta. Alinomaa oli tytön oltava puolustusasemassa,
Whartonin puoli-ivalliset kysymykset kun hätyyttivät milloin hänen
unelmiaan, milloin hänen toimiaan ja mielipiteitään, suomatta hänelle
aikaa siirtää sotaa vihollisen omalle alueelle. Hän oli joutunut
keskeytymättömään ristikuulusteluun, tekemään selkoa kylästä, asukasten
toiminnasta ja tuloista, seudun hyväntekeväisyys-yhdistyksistä ja
laitoksista, siitä mitä hän halusi tehdä heidän hyväkseen, mitä hän
tekisi, jos voisi, ja mitä hän ylimalkaan katsoi _mahdolliseksi_
saada aikaan. Ensin Marcella vastaili vastahakoisesti, mutta eipä
aikaakaan, niin hän jo kiihtyi haluten näyttää, ettei hän ollut
tietämätön eikä pintapuolinen. Mutta eipä siitä ollut suurta apua.
Wharton -- samoinkuin Anthony Craven oli alati tehnyt -- antoi hänen
ennen pitkää tuntea, ettei hänellä ollut mitään perusteellisia tietoja,
ettei hän ollut kunnolleen perehtynyt yhteenkään niistä sosiaalisista
kysymyksistä, joista hän jutteli, ettei hänen oleskelemisensa ollut
mistään kotoisin ja ettei hän edes pystynyt syvällisemmin käsittämään
ja arvostelemaan näiden maalaisten elämää, joiden parissa hän eli.
Nuoren tytön hyväntekijättärenä-esiintymistä, joka antoi hänen
mielikuvitukselleen niin runsaasti liikkumisalaa, Wharton säälimättä
ivasi, ei niin paljon sanoin kuin käytöksellään. Hän antoi Marcellan
ymmärtää, ettei hän nähnyt kaikessa siinä huolehtimisessa, neuvomisessa
ja johtamisessa, jota Maxwellin tuleva emäntä niin suurella
mielihyvällä harrasti, muuta kuin yrityksen kaunistella asioita. Mitä
varakkaat kansanluokat, nykyolojen vallitessa, pystyivät köyhälistön
hyväksi tekemään, oli laskettava vain kurjaksi maksuvähennykseksi;
eikä yläluokan hapuilevat yritykset tukkia rappeutuneen
yhteiskuntarakennuksen lovia ansainneet pienintäkään tunnustusta.
Huonosti on heidän käyvä, kun syvät rivit pääsevät valtaan, elleivät
sitä tee; mutta ei velkataakka paljon sittenkään vähenny, vaikka sen
tekevätkin. Hirttonuora heillä on kaulassa yhtäkaikki.
Marcella itse oli pari kertaa neiti Raeburnin kuullen pahanilkisellä
mielihyvällä saarnaillut samaa oppia. Mutta kovinpa epämieluisalta
se nyt tuntui tähdättynä häneen itseensä. Tällaisissa tapauksissa
kukin arvelee itse olevansa poikkeuksena, ja Marcellan oli nyt pakko
tarkastaa asiaa joka puolelta. Siksipä Whartonin sanat kuohuttivatkin
hänen tunteitaan, ja hänestä tuntui, että seuralaisensa kaiken aikaa
kohdisti puheensa henkilökohtaisesti häneen. Sen ohessa hän huomasi
ihmeekseen tuttavallisen suhteen hänen ja Whartonin välillä olevan
alati kasvamassa. Aldousin seurassa Marcella oli usein tietoinen
henkisestä alemmuudestaan. Mutta kuinka syytön olikaan Aldous siihen
ja kuinka runsaasti sen korvasi miehen rakkauden kiihkeä idealismi,
tulkitsemalla rakastetun pienimmänkin sanan ja teon ylevästä mielestä
lähteneeksi. Whartonin ivaavat kysymykset ja huomautukset saivat usein
Marcellan sisun kuohuksiin, ja hän oli vähällä -- kuten muinoin lapsena
-- huutaa ja raivota kiukusta. Kun he tulivat kylään, ja kaikki,
nuoret ja vanhat vikkelästi notkistivat polvea heidän ohi kulkiessaan,
niin häntä halutti sivaltaa heitä korvalle siitä, mutta samassa hän
jo tunsikin jonkinlaista kuumeentapaista mielihyvää, kun sai näyttää
mahtiansa tälle mestaroivalle, kaikkea runollisuutta puuttuvalle
miehelle, jolla nähtävästi ei ollut minkäänlaista ymmärtämystä
maaelämää, sen rakkaita, vanhoja, luonnollisia tapoja kohtaan.
He menivät ensin rouva Jellisonin luo, jolle Marcella aikoi esittää
työsuunnitelmansa.
"Älkää huoliko minusta", sanoi hän kylmästi Whartonille, kun he
lähestyivät mökkiä. "Teidänhän on jouduttava junalle!"
Wharton katsoi kelloansa.
"Vielä on aikaa", sanoi hän, "sallikaa minun tulla seurassanne, neiti
Boyce. Tähän asti ovat nämä ihmiset olleet minulle pelkkiä valitsijoita
-- nyt haluaisin nähdä minkälaisia ovat teidän alamaisinanne.
Tietäkää että teen havaintoja. 'Kokoelen' talonpoikia. Ne ovat minun
tutkimusalanani."
"Ystäviäni ne ovat, ei alamaisiani", virkkoi Marcella yhä samalla
jäykällä äärellä.
He tapasivat rouva Jellisonin puolista syömässä. Vilkasluontoinen
vanhus istui hiiltyvän takkansa luona, vasemmalla sivulla pieni
petäjäinen pöytä, jolla oli hänen ateriansa, kylmät perunat ja
kylmä sianliha. Oikealla oli vähäinen akkuna, jonka kapealle
akkunalaudalle tuvan omistaja vast'ikään työstä noustuaan oli jättänyt
oljenpalmikoimisensa ja sen pienen koneen, jolla hän olkia halkaisi.
Marcella kävi istumaan tuvan toiselle tuolille, eikä Whartonille jäänyt
muu neuvoksi kuin painautua suoraksi ovenpieltä vastaan.
"Ikävä etten voi tarjota tuolia", sanoi rouva Jellison, "mutta minkäs
sille mahtaa, kun ei ole, niin ei ole".
Tähän Wharton kohteliaasti myönteli ja Marcellan puhellessa hän alkoi
käsivarret ristissä tarkastaa mökkiä. Se mahtoi olla noin kymmenen
jalan levyinen ja kahdeksan jalan pituinen. Katto oli parisen tuuman
verran korkeammalla hänen päätänsä. Jyrkät portaat nurkassa olivat
kappaleiksi hajoamassa, ja hän ihmetteli, että vaimo iltasin pääsi
kömpimään niitä ylös makuuhuoneesensa. Mutta tottumus oli mahtanut
tehdä eukon vanhat sääret ketteriksi.
Tällä välin Marcella istui selittämässä sitä suunnitelmaa työhuoneen
perustamisesta oljenpalmikoimistöitä varten, jota lady Winterbourne
ja hän puuhasivat. Rouva Jellison pisti rillit nenälleen nähtävästi
paremmin kuullakseen, heitti syöntinsä kesken vieraittensa
vastustelemisista huolimatta ja kuunteli silmissä eloisa, tarkkaava
katse.
"Ettäkö minulle sitten maksetaan shillinki ja kuusi penceä siitä, mistä
ennen annettiin yhdeksän penceä. Eikä muka enää tarvitse kanneskella
niitä kaupunkiin -- ettäkö palkkaatte miehen töitä perimään. Mutta
saapikos udella, kuka maksusta huolen pitää, neiti?"
"Lady Winterbourne ja minä", hymähti Marcella; "aikomuksemme on antaa
työtä meidän kylälle ja vielä kahdelle muullekin ja ansaita hyvästi
rahaa. Työntekijöille annetaan heti alussa paremmat palkat, ja
tuonnempana panemme kaiketi toimeen opetusta hienommissa töissä."
"Laupias taivas!" huudahti rouva Jellison, "mutta minäpä en ole kovin
kärkäs muutoksille". Hän tarttui uudelleen palmikoimistyöhönsä ja
tarkasteli sitä tuumivan näköisenä. "Nuorena ollessani oli taksa
kahdeksantoista penceä. Siitä lähtien ovat hinnat alati laskeneet.
Penny vähennetty siellä, toinen täällä, kunnes ei enää ole saatu suuhun
paljon mitään purtavaa."
"Teidät saan siis myöskin merkitä työntekijöittemme joukkoon, rouva
Jellison", lausui Marcella nousten ylös ja ystävällisesti hymyillen
vanhukselle.
"Älkää toki, en minä sitä tarkoittanut", virkkoi rouva Jellison
ripeästi. "Mielestäni ei ole oikein käydä käsiksi teidän varoihinne.
Viisikolmatta vuotta, kesät, talvet olen vienyt työni Jimmy Gedgelle --
tiedättehän, se, joka poikansa kanssa omistaa puodin oikealla kädellä
kaupunkiin tullessa -- minä ja kolme muuta naista, joilta saan pennyn
siitä, että kanneskelen matkassani heidänkin työnsä. Kylläpä minut
paha perisi, jos Jimmy Gedgen suututtaisin -- enpä silloin rohkenisi
öisin nukkua rauhassa, pelkäisin että hän käy kimppuuni äkkiarvaamatta.
Niinpä niin, ei sitä tiedä, mihin kaikkeen se mies pystyy. Kiitos vaan,
neiti, mutta kyllä minä pysyn vanhassa."
Ällistynyt Marcella ryhtyi asiaa uudelleen selostamaan, esittäen uuden
suunnitelman monenlaatuiset edut. Hänen kiusakseen Whartonkin, muka
auttaaksensa, sekaantui heidän puheeseensa ja vakuutti uutta yritystä
tuottavaksi ja edulliseksi niin liukkain ja sulavin sanoin, että
Marcellan kiukustunut mielikuvitus epäili niissä piilevän koko joukon
ivaa. Mutta rouva Jellison oli järkähtämätön, ja vaikka hän kapaloi
kieltonsa tavanmukaiseen, hilpeään puhetulvaansa, pysyi hän lujana.
Marcellalla, jos mieli arvonsa säilyttää, ei lopulta ollut muu neuvona
kuin lähteä tiehensä, keksittyään sitä ennen jonkin muun puheenaineen,
jottei rouva Jellison pitäisi "hyväntekijätärtä" pikkumaisena tyrannina.
"Johnko? kiitos kysymästä, neiti -- se on pahin pikku riiviö
auringon alla -- mutta sukkela -- Herra Jumala, olisipa tarpeen
silmät niskassakin, että saisi häntä silmällä pidetyksi. Ja kyllä
se mairitella osaa. 'Eikö sinulla ole mitään makeisia, mummo?' 'Ei
ole, poikaseni', vastaan minä. 'Mutta etsippäs kumminkin, mummo --
kopeloippas taskujasi -- annahan kun _minä_ etsin?' Terävä se poika
on. Isabella ei suosi makeisia -- sanoo niitä tyhjänaikaisiksi. Johnin
ikäisenä hän itse oli syödä itsensä pilalle. Eikös pojan sitten
pitäisi saada jotain iloa niinkuin äitinsäkin? Eipä siinä talossa ole
paljonkaan hupia lapsen mielelle. Westall on kiukuissaan Tudley Endin
salametsästäjistä, kotonaan hän on kuin villipeto ikään. Minä sanoin
Isabellalle, että kyllä hänen miehensä vielä häneltä selän pehmittää,
vaikka oli niin maire ja simakielinen kosiessaan. Mutta kyllä Isabella
jo tietää, minkälainen hän on, sen olen huomannut", puhui rouva
Jellison merkitsevästi. Wharton huomasi, että hänellä kaikkiin asioihin
nähden oli sama hilpeä maailmankatsomus.
"Joutavia, tuo on jo vanha juttu -- tuo puhe salametsästäjistä",
sanoi Marcella nousten ylös. "Vieläkö Westall huolii tuosta asiasta
harmitella?"
"Ei, neiti kulta, hän väittää, että he mellastavat nyt pahemmin kuin
koskaan. Hän sanoo tietävänsä, että he ovat lintuja väijyksissä hovin
toisella puolella Mellorin kohdalla -- hän on saanut siitä vihiä -- ja
nyt hän valvoo yötä päivää koko tämän kuukauden, etteivät pääsisi taas
metsää perkaamaan ennen suurta tammikuun metsästystä. Ja herrajesta,
kuinka hän haukkuu _eräitä_ ihmisiä", sanoi rouva Jellison nähtävästi
hyvillä mielin. "Jonkun niistä tekin tunnette, neiti, vai mitä?" Ja
eukko viittasi kahvelillaan olkapäänsä yli Hurdin mökkiä kohti, jonka
luminen katto näkyi tuvan pienestä akkunasta.
"En usko sanaakaan siitä", sanoi Marcella kärsimättömästi. "Hurdilla on
lokakuusta alkaen ollut tuottavaa työtä, eikä hänen tarvitse harjoittaa
salametsästystä. Westall kantaa vihaa häntä kohtaan. Se on minun
luuloni. Ja saatte sen hänelle sanoakin, jos teitä haluttaa."
"Kyllä sanon", sanoi rouva Jellison tyytyväisenä avaten ovea
vierailleen. "Minä yksin uskallan puhua hänelle totta vasten silmiä.
Kiusoittelen häntä usein huvikseni. Hän on niin vallanhimoinen. Mutta
_minulle_ hän ei mitään mahda."
"Iloluontoinen vanha eukko", virkkoi Wharton sulkiessaan veräjää,
"millä mielihyvällä hän elämää tarkastelee. Ja kuinka itsepintainen!
Mutta nuoret naiset lienevät taipuvaisemmat."
"Tiettävästi", sanoi Marcella arvokkaasti. "Listallani on jo nimiä
vaikka kuinka monta. Vanhat ovat aina epäluuloisia. Mutta kyllä rouva
Jellison vielä myöntyy."
"Tännekö mennään?"
"Tänne."
Wharton naputti Hurdin ovelle, ja rouva Hurd avasi.
Tupa oli savua täynnä. Uunissa oli vetoa vain silloin kun ovea
pidettiin auki. Mutta tuuli oli tänä päivänä niin kirpeä, että äiti
ja lapset pelkäsivät vetoa enemmän kuin savua. Marcellan silmä erotti
pian savun keskeltä pienen, sairaan pojan, joka yskien istui uunin
luona, ja rouva Hurdin, joka oli vaatteita pesemässä. Marcella esitti
seuralaisensa, joka samoin kuin äskenkin seisoi hattu kädessä tupaa
tarkastamassa. Se ei jäänyt huomaamatta Marcellalta, ja hänen poskensa
rusottivat, kun hän puheli rouva Hurdin kanssa. Sillä tämä raihnainen
mökki oli, kuten rouva Jellisoninkin, hänen isänsä aluetta, ja niistä
maksettiin aimo vuokra.
Minta Hurd oli heti paikalla halukas yhtymään uuteen
oljenpalmikoimis-yritykseen. Hätäisesti ja sekavasti hän sopersi
jotakin nykyisestä huonosta työansiosta pyyhkien kaiken aikaa käsiään
pyyheliinaan, jonka hän oli ottanut naulasta vierasten sisään astuessa.
Hän tuntui tätä nykyä aina olevan hermostunut ja levoton. Tyytyväiseltä
ei hän koskaan näyttänyt, mutta Marcella arveli sen johtuvan osittain
sairaloisuudesta, osittain taipumuksesta raskasmielisyyteen.
Silminnähtävästi olivat hän ja lapset nyt paremmalla ruualla, sillä
kaikki näyttivät virkeiltä, Willieä lukuunottamatta, jonka voimia
keuhkotauti jäyti.
Marcella oli joka tapauksessa ylpeä työstänsä, ja hänen myötätuntonsa
näitä ihmisiä kohtaan, joiden kohtaloa hän oli ottanut ohjatakseen,
oli hartaampi kuin milloinkaan. Hurd oli kyllä useasti vaitelias
ja salakähmäinen, mutta Marcella syytti heidän keskinäisessä
seurustelussaan usein esiintyvää kankeutta tuon vihatun luokkaeron
aiheuttamaksi, jota vastaan hän taisteli. Sanomattomasti häntä
ilahutti se seikka, että Hurdissa alkoi näkyä kasvavaa harrastusta
työväenasiaan, josta Marcella tuon tuostakin keskusteli hänen kanssaan,
samoinkuin siihen mehevään, kuohuvaan kirjallisuuteen, jota hänelle
Mellorista lainattiin. Lisäksi hän kävi kaikissa kokouksissa, joita
Wharton piti Mellorin lähiseutuvilla, ja Marcella oli ilkamoiden
kertonut Aldousille riistäneensä vanhoillisten ehdokkaalta yhden äänen
palkaksi siitä, että herra Raeburn oli hankkinut hänen suojatilleen
työtä.
Wharton kuunteli tuokion Marcellan ja Mintan pakinoimista ja hymähti
huomaamatta nähdessään, kuinka alistuvasti nuori äiti vastaanotti
nuoren tytön opetuksia ja neuvoja. Sitten hänen huomionsa kääntyi
pieneen, köyryssä istuvaan ja rykivään poikaan.
"Oletko pahasti sairas, pikku mies?"
Kalpeaposkinen lapsi katsahti ylös kärsivän, kaihomielisen sielun
raskas katse silmissään. Hän yritti vastata, mutta ei kyennyt
yskimiseltä.
Wharton astui pojan luo ja nosti lattialta revityn valkean paperin,
joka nähtävästi oli toimittanut käärepaperin virkaa.
"Näytänkö sinulle jotain hauskaa -- uh, tuota savua! Tuleppas tänne,
täällä ollaan hiukan turvassa. No mitä pitäisit pienestä koirasta --
taikka kahdesta koirasta?"
Lapsi ällisteli vierasta, salli tämän nostaa hänet polvelleen ja koki,
minkä taisi, pidättää rykimistään. Mutta vaikka hän siinä onnistui,
pani nopea, läähättävä hengitys hänen pienen raihnaisen ruumiinsa yhä
vielä tutisemaan Whartonin polvella.
"Hm -- poloisella lienee tuskin kahta kuukautta elettävänä" -- mietti
Wharton. "Mikä viheliäinen luola! Samat suojat kuin äskeisessä mökissä
-- yksi ylhäällä, yksi alhaalla -- hiukan tilavammat ehkä. Kosteat,
epäterveelliset, kylmät -- kehno vesi -- kehno takka -- kehnoa kaikki.
Onpa tuolla tytöllä aika urakka, jos mielii jotain saada toimeen. Ja
tuota Boycea minä mielistelin. Miksi? Mihin oikeastaan tähtään?"
Kaiken aikaa hänen sukkelat, taitavat hyppysensä repivät, käänsivät
ja muodostelivat paperipalasia, ja ennen pitkää oli hänen vapaalla
polvellaan mitä hupaisin, pitkäkorvainen halli sääret ojona juoksussa.
Poika pyöritteli silmiään ihastuksesta, ojensi kuihtuneen kätensä
ja silitteli sitä. Sitten hän silmäili Whartonia hyväilevä katse
silmissään.
"Onko se mieleesi, pikku heinäsirkka?" huudahti Wharton viehättyneenä
pojan kauniista katseesta. "Sitten on sinun saatava toinenkin."
"Kaksi on niitä Westallillakin", kirkui poika käheästi ja kävi
hurmaantuneena käsiksi aarteisiinsa.
Rouva Hurd, joka seisoi tuvan toisessa päässä, säpsähti kuullessaan
Westallin nimeä mainittavan. Se ei jäänyt Marcellalta huomaamatta,
ja ystävällisesti ja osanottavasti, kuten tapansa oli, hän heti
alkoi puhua Hurdista ja hänen töistään Maxwell Courtissa. Hän sanoi
kuulleensa, että laajasuuntaisia uudistuksia oli tekeillä, ja arveli
työtä kestävän talven yli. Minta vastasi hätäisesti ja ilmaisi
ajatuksensa jotenkin eriskummaisella tavalla. Hänen miehensä ei ollut
valitellut. Työnjohtaja tuntui olevan tyytyväinen. Mintan puhe oli
hyvin sekanaista ja Marcellan harmiksi vaikeroivaa, kuten tavallisesti.
Wharton, joka istui yhä pitäen poikaa sylissään, kallisti hetkeksi
korvansa kuunnellakseen.
Marcella oli ensin aikonut kertoa, nimiä mainitsematta, mitä rouva
Jellison oli juoruellut salametsästyksestä, mutta nyt hän päätti
heittää sen tekemättä. Olihan Hurd antanut hänelle lupauksensa, mietti
hän hienotunteisesti, ja hänelle työmiehen sana merkitsi yhtä paljon
kuin kenen hyvänsä.
Niinpä hän jälleen napitti tuvan tukahuttavassa ilmassa äsken avaamansa
päällystakin ja kääntyi seuraajansa puoleen antaakseen sairaalle
pojalle ystävällisen hymähdyksen.
Hän jäi aivan ällistyneenä seisomaan heidän eteensä. Pitkäsäärinen
koira oli nyt saanut joukon tovereita, ja Marcella kävi ihmeissään
niitä tarkastamaan.
"Ette kaiketi arvannut minua moiseksi mestariksi", virkkoi Wharton
myhäillen.
"Kylläpä ovat oivallisia -- taiteellisia!" Hän otti käteensä äsken
valmistuneen laukkaavan hevosen ja silmäili sitä ihaillen.
"Muuan iso täti opetti minulle -- hän oli nero -- minä seurasin hänen
jälkiään niin pitkälle kuin kykenin. Päästätkö minut nyt lähtemään,
pikku mies? Saat pitää kaikki."
Mutta lapsi rypisteli silmäkulmiaan ja painautui lähemmäksi Whartonia,
likistellen häntä kaulasta kapeilla luisevilla käsivarsillaan ja
hellästi häntä silmäillen. Kuihtuneilla poskilla hehkui punainen
täplä, ja silmät säteilivät suurina. Whartonin silmistä kohtasi
häntä tyyni, tutkiva katse -- lääkärin tai filosofin katse. Noiden
kahden pään räikeä vastakohtaisuus -- Whartonin nuorekkaat, reippaat,
kiharain ympäröimät kasvot ja pojan näivettynyt, kituva ulkomuoto --
tekivät tärisyttävän vaikutuksen Marcellan herkkätunteiseen mieleen.
Sitten Wharton suuteli pikku poikaa, asetti valmistamansa eläimet
huolellisesti viereiselle tuolille ja laski hänet lattialle. Heidän
kulkiessaan jälleen yhdessä lumisella polulla oli heidän suhteensa
muuttunut. Marcella oli liikutettu ja viehättynyt, eikä Wharton enää
yrittänyt häntä kiusoitella.
Kun he tulivat vaivaistalolle, missä vanhat Pattonit asuivat, lausui
Marcella:
"Tänne menisin mieluummin yksinäni. Minulla on yhtä ja toista heille
annettavaa -- vanha Patton on ollut hyvin sairas viime aikoina --
mutta minä tiedän, mitä ajattelette almuista -- tiedänpä myös mitä
ajattelette -- mitä teidän täytyy ajatella isäni työväen asunnoista.
Tuntuu kuin olisin teeskentelijä, mutta koetan sittenkin lieventää
kurjuutta, missä voin. Meillä on erilainen luonne, teillä ja minulla --
pelkäänpä pahoin, että tulette myöhään junalle!"
Hänen heltyneessä katseessaan ei enää ollut jälkeäkään mistään
vihamielisyydestä tai taistelunhalusta.
Wharton tarttui hänen käteensä.
"Niin, minun on mentävä. Sanotte että minun seurassani tunnette
olevanne teeskentelijä. Aavistattekohan, mitä tunteita te puolestanne
minussa herätätte. Luuletteko, että teille puhuisin, kuten olen
puhunut, ellette kuuluisi 'valittujen' joukkoon. Kannattaisiko minun,
yhteiskunnallisen uudistajan, sitä tehdä? Ettekö te ole luotu suuriin
toimiin? Kun tapaamme tulevaisuuden palvelukseen määrättyjä aseita,
eikö meidän ole jätettävä kohteliaisuus syrjään ja koetettava näitä
aseita teroittaa?"
Kiihtyneenä -- hämillään -- tenhottuna salli Marcella hänen pudistaa
kättään. Sitten nuori mies alkoi nopeasti astua asemalle päin heikon
hymyn väreillessä hänen huulillaan.
"Kokematon tyttö", mietti hän tyynesti itsekseen.