Nähdessään Marcellan Aldous astui etuhalliin ja jätti seuralaisensa
etehiseen, missä he riisuivat päällysnutut yltään. Marcella juoksi
häntä vastaan.
"Isä on sairas!" virkkoi hän hätäisesti. "Äiti on lähettänyt noutamaan
tohtori Clarkea. Hän ei salli minun mennä isää katsomaan ja pyytää,
ettemme olisi millämmekään, vaan joisimme teetä ilman hänen seuraansa."
"Miten ikävä! Emmekö voisi jotain tehdä? Minun hevoseni on hyvin
vikkelä; se odottaa täällä. Jos sananviejä lähti täältä jalan -- --"
"Ei, ei, poika on ihan varmaan lähtenyt ponilla tohtoriin. En tiedä
mistä se johtuu, mutta minua on jo kauan aavistuttanut, että isä
sairastuu."
Hän oli kalpea ja kiihtyneen näköinen. Toiset vieraat näyttivät
tykkänään unohtuneen. Kun he seisoivat hallin päässä olevassa
hämärässä holvikäytävässä, kumartui Aldous äkkiä hänen puoleensa ja
painoi suudelman hänen kädelleen. Tämä kosketus -- suudelma, puhui
intohimoisen kiintymyksen kieltä. Siinä puhkesivat ilmoille kaikki ne
tunteet, jotka pimeällä matkalla olivat värähdelleet miehen sisimmässä,
hänen jutellessaan molempain seuralaistensa kanssa.
"Toivokaamme parasta, armaani! Kenties et nyt välitä vieraista?
Lähetänkö pois Hallinin ja nuoren Levenin? Kyllä he heti sen
käsittävät."
"Ei, ei, herra Whartonhan on täällä joka tapauksessa. Missä herra
Hallin onkaan? Olenhan hänet aivan unohtanut."
Aldous kääntyi ja kutsui Hallinia. Hän ja nuori Leven, jotka arvasivat,
että jotain tavatonta oli tapahtunut, pysyttelivät loitolla ja
katselivat tauluja hallissa.
Edward Hallin tuli kutsua noudattaen ja tarttui Marcellan ojennettuun
käteen. He tarkastivat toisiaan tutkivasti, aivan erikoisella
mielenkiinnolla. "Ystäväni elämä on tämän tytön kädessä. -- Onkohan
hän ystäväni arvoinen?" oli luonnollisesti se polttava kysymys,
johon miehen arvostelu keskittyi. Tytön käytös oli ylpeän ujo. Oli
kuin olisi hän tahtonut miellyttää, mutta jo samassa ollut puoleksi
puolustusasemassa.
Aldous selitti ystävälleen asian laidan, ja Hallin lausui siihen
muutamia osanottajia sanoja. Hänen äänensä oli erittäin tenhoava,
se oli miehen ääni, joka on tottunut julkisesti puhumaan ja joka
sanoihinsa tietää sovittaa sen painon ja väreen, minkä mikin tilaisuus
vaatii. Hänen puhuessaan Marcellasta äkkiä tuntui, kuin he olisivat
olleet tuttuja jo vuosikausia ja kuin hän voisi jo heti olla oma
itsensä hänen seurassaan.
"Älkäähän toki salliko meidän kiusata itseänne, neiti Boyce", virkkoi
nyt nuori Leven, joka tähän saakka oli seisonut äänetönnä Hallinin
takana. "Lähettäkää meidät pois. Olen kovin pahoillani isänne puolesta."
"Ei, teidän on tultava sisään!" lausui Marcella hymysuin, vaikka vielä
kalpeana ja ojentaen nuorelle miehelle kätensä. Frank Leven, joka
hiljakkoin oli jättänyt Etonin ja nyt opiskeli Oxfordissa, ja joka
vast'ikään oli saapunut kotiin joululomalle, oli Marcellan erikoinen
suosikki. "Teidän täytyy juoda teetä täällä ja virkistää mieltäni
kertomalla mitä kaikkea olette ampunut tämän viikon kuluessa. Vieläkö
on mitään jäänyt henkiin? Viime viikolla olitte muistaakseni ennättänyt
jo räkättirastaiden kimppuun."
Leven seurasi häntä nauraen ja vastaan väitellen salin ovelle.
Samassa kun he olivat sisään astumaisillaan, äkkäsi Marcella äitinsä
kamarineidin portailla seisomassa ja kiiruhti häntä puhuttelemaan.
"Isä on jo parempi", huudahti hän ilomielin palatessaan. "Hän näyttää
jo tointuvan kohtauksestaan. Äiti ei voi olla seurassamme, mutta hän
pyytää meitä olemaan aivan huoleti ja pitämään hauskaa."
"Kyllä koetamme parastamme", sanoi nuori Leven käsiään hykerrellen.
"Neiti Boyce, suvaitsetteko kieltää Aldousia ja Hallinia puhumasta
politiikkaa, kun minä olen seurassa. Kiistelkööt vertaistensa kanssa.
He ovat minut tuiki nujertaneet, ja minä etsin teiltä turvaa."
Nauraen ja jutellen astuttiin saliin.
"Jumaliste!" huudahti Leven pysähtyen äkisti Aldousin taa, joka yksin
huomasi nuorukaisen harmistuneen kummastuksen. "Mitä Herran nimessä
_tuo_ täällä toimittaa?"
Sillä uunin edessä selin tuleen seisoi siinä Wharton hyvätuulisena ja
hymysuin seuraa tarkastellen.
"Herra Hallin, tunnettehan herra Whartonin?" kysäisi Marcella.
"Herra Wharton ja minä olemme usein tavanneet toisiamme yleisissä
kokouksissa", sanoi Hallin ojentaen Whartonille kätensä, jota tämä
hyvin lämpimästi pusersi. Aldous tervehti häntä jäykästi, kuten tapansa
oli, kurottamalla esille sormenpäänsä. Tämä jäykkä tervehdystapa oli
hänessä synnynnäistä -- vaikk'ei suinkaan isoisältä perittyä -- ja
vaikutti osaltaan siihen, että häntä paikkakunnalla pidettiin ylpeänä.
Nuori Leven puolestaan nyökähytti hiukan vain päätänsä radikaalien
ehdokkaalle ja valitsi sitten itselleen istumapaikan niin etäällä
hänestä kuin mahdollista.
"Frank ja minä olemme jo tänään olleet yksissä", huomautti Wharton
nauraen.
"Niin, olen koettanut jonkin verran paikata sitä vahinkoa, minkä sinä
olet aikaansaanut", virkkoi nuorukainen ujostelematta. "Tietäkää,
neiti Boyce, että tänään päivällisaikaan Tudley Endiin tullessani
tapaan hänet lavertelemassa väkijoukolle kaikenlaista hullutusta
metsästyslaista ja rikkaiden ilkivaltaisuudesta. Tällä hän tietenkin
tarkoitti isääni, sillä Tudley End on meidän aluetta."
Wharton kohotti torjuen kätensä.
"Älähän kiellä! Meihin sinä tietenkin tähtäsit. No niin, kun hän
oli lähtenyt tiehensä, nousin minä eräille rattaille ja pidin oman
puheeni. Kyselin miehiltä, eikö heillä muka ollut melkein yhtä
paljon hupia metsästyksestä kuin meilläkin. Kaikkihan he -- yksin
rammatkin -- ovat jalkeilla, kun suuret metsästykset ovat käynnissä,
ja kansakoulunopettaja ja postinkantaja tarjoutuvat tavallisesti
kantamaan patruuneja. Kysyin eivätkö melkein vuoden umpeen saa
lahjaksi kaniineja; kysyin eikö heidän veljillään ja pojillaan, jotka
näiden metsästysten kautta tavalla tai toisella ansaitsevat leipänsä,
ollut hyvä palkka ja kohtelu; luulivatko he, että yksikään mies koko
kylässä joutuisi paremmille päiville, jos metsästys ja metsästyslait
poistetaan, ja lopuksi kysyin, eikö olisi riivatun kuivaa elää
Englannissa, jos pääsisi hallitsemaan moiset miehet" -- hän viittasi
Whartoniin. "Ja minun onnistui käännyttää kaikki puolelleni. Siinä
naurettiin ja hurrattiin. Niin, kyllä vanha Dodgson saisi minusta
kelvollista apua. Hän on pyytänyt minua monessa paikassa puhumaan. Ja
kyllä minä puoleni pidän."
"Mutta eikö sinulle sitten Etonissa annettu mitään läksyjä
joululomaksi?" kysäisi Wharton naurahtaen.
Vihan puna sävähti nuorukaisen poskille, mutta hän malttoi mielensä ja
vastasi hilpeästi:
"Minä olen jo puoli vuotta opiskellut Oxfordissa, kuten aivan hyvin
tiedät. Mutta olisipa minulla nyt kyhättävänä se aine, joka meille
viime vuonna annettiin joululomaksi, niin kylläpä tietäisin mitä
kirjoittaa. '_Kansanyllyttäjät_!' Koko yön istuin silloin hikoilemassa
saamatta kokoon enempi kuin puolitoista sivua. Mutta _nyt_ minä toki jo
tietäisin kertoa heistä jotakin."
Ja nuori ylioppilas kääntyi radikaalisen serkkunsa puoleen syvään
kumartaen.
Kaikki nauroivat, Wharton etunenässä. Sitten syntyi yleinen tuolien
siirtäminen, ja Marcella alkoi puuhata teepöydän luona Aldousin
avustamana. Wharton yksin jäi seisomaan takan ääreen ja tarkkasi sieltä
toisia.
Hallin, jonka terveydentila tätä nykyä oli niin arka, että kaikki
ponnistukset, jopa pieni ajelukin, uuvuttivat häntä, oli vetäytynyt
hiukan syrjään teepöydästä, hyvillä mielin siitä, että saattoi levätä
ja olla puhumatta. Kaiken aikaa hän kumminkin piti silmällä nuorta
emäntäänsä ja hänen vieressään istuvaa miestä -- ystäväänsä, tytön
sulhasta. Omituiset, surunsekaiset tunteet liikkuivat hänessä tällä
hetkellä. Suhde hänen ja Aldousin välillä oli ollut niin läheinen,
että ystävän kihlausilmoitus oli herättänyt hänessä tuon haikean
tuskantunteen, mikä usein valtaa mielemme silloin kun näemme, että
jotain kaunista on päättymäisillään. Lehti kääntyy, luku on päättynyt.
"Suruisa sana ilo!" Hallin oli ikävissään ja sairas, kun Raeburnin
kirje saavutti hänet, ja tämä vanha, tuttu Landorin säe ei jättänyt
häntä rauhaan päivällä eikä yöllä. Hän kirjoitti Aldousille kirjeen
ja tämän pyynnöstä myös neiti Boycelle, mutta tämä henkinen ponnistus
maksoi hänelle kokonaisen yön levon ja unen. Nuoren tytön vastaus oli
hänestä ollut jäykkä ja hyvin tyttömäinen, vaikka siinä tuontuostakin
vilahti lauseita, joiden tyyli todisti ylevää ja hienoa ajatustapaa, ja
mikäli niiden nojalla saattoi arvostella neiti Boycen luonnetta, oli
Aldousin valinta ymmärrettävissä.
Marcellan kauneus, josta Hallin oli kuullut niin paljon puhuttavan,
oli todellakin huomiota herättävä ja vaikutti erittäin kiehtovasti
sen kautta, ettei se vielä ollut täysin kehittynyt, vaan lupasi vielä
paljon tulevaisuuden varalle. _Kypsymätön -- epävarma_ -- se oli
Hallinin arvostelu Marcellasta, kun hän huomasi hänen käytöksessään
tuontuostakin esiintyviä kömpelyyden vivahduksia, jotka todistivat,
ettei hän vielä ollut täysin tietoinen vallastansa. Kuinka ihastunut
Aldous tuntui olevan, ei yksikään Marcellan liike tai toive näyttänyt
jäävän huomaamatta häneltä! Hetken kuluttua oli Hallin puolittain
taipuvainen yhtymään siihen herra Boycen arvosteluun, että Aldousin
kaltaiset miehet eivät milloinkaan esiinny edukseen tällä asteella
-- rakkauden ensimäisten, temmeltävien tunteiden asteella. Hän tunsi
jonkinlaista kärsimättömyyttä, mustasukkaisuutta ystävänsä arvon
puolesta. Tuntuipa hänestä väliin kuin olisi tyttökin näyttänyt hiukan
vaivaantuneelta kaikesta tuosta huomaavaisuudesta, noista kiintymyksen
osoituksista. Hallin huomasi odottavansa Marcellassa ilmaantuvan
jotain, joka ei ottanut ilmaantuakseen, ja ensi kerran välähti hänen
mieleensä levoton aavistus, että kaikki ei ollut oikealla tolalla.
"Sanokaa mitä sanotte", virkkoi Marcella äkkiä laskien teekuppinsa
painokkaasti pöydälle, "mutta minun vakaumukseni on joka tapauksessa,
että riistansuojelu tekee elämän maalla koko joukon vaikeammaksi ja
että se lisäksi laajentaa ja katkeroittaa luokkaeroa tarpeettomasti".
Tämä huomautus oli tähdätty Frank Leveniin, joka juuri oli ensimäisessä
metsästäjäinnossaan ja joka, vaikk'ei ollutkaan mikään lahjaton
nuorukainen, ei tätä nykyä ollut huvitettu paljon mistään muusta kuin
metsällä samoilemisesta ja ampumisesta.
Leven tuijotti Marcellaan. Neiti Boycen huomautus oli hänestä aivan
ilman mitään yhteyttä siihen, mitä edellä oli puhuttu. Aldous silmäili
morsiantansa hymyillen.
"Soisin ettet tuumisi niin paljon sitä asiaa", sanoi hän.
"Enhän voi sitä auttaa", sanoi Marcella nopeasti ja punehtui samassa
huomatessaan, että kaikkien huomio oli heihin tähdätty.
"Tuumia sitä", toisti nuori Leven. "Kuulkaapas, neiti Boyce, lähdettekö
joskus minun kanssani kävelemään? Minä käännytän teidät samaten kuin
käännytin väkijoukon Tudley Endissä."
"Tekö!" sanoi Marcella nykäisten hiukan olkapäitään; "mitäpä te siitä
tiedätte? Yhtä hyvin voisin kysyä ensi menestyksensä huumauksessa
olevalta pelaajalta, onko pelaaminen hänestä oikeutettua. Kymmenen
kertaa paremmin minä kykenen arvostelemaan tätä asiaa kuin te. Minä
voin pysytellä tasapuolisena ja tarkata satoja seikkoja, joita te ette
ikinä huomaisi. Elämä täällä maalla on minulle aivan uutta, ja ensi
seikka mikä pistää silmään, on että koko laki- ja järjestyskoneisto
näyttää olevan olemassa yksinomaan teidän fasaaninne varjelemiseksi!
Teillä on poliisit -- jotka ottavat kiinni sala-ampujat -- teillä on
tuomarit -- jotka heitä tuomitsevat. Sanomalehdistä päättäen ei heillä
näy olevan paljon muuta tekemistä. Ja kun te, herra Leven, tyydytätte
metsästyshimoanne, on se teille vain kunniaksi ja teitä ihaillaan.
Mutta jos joku Mellorilainen suutarinpoika tekee samaa, niin hän on
varas ja roisto, ja poliisit ja viranomaiset ovat heti kohta hänen
kimpussaan."
"Mutta enhän minäkään varasta hänen kananpoikiaan!" huudahti
nuorukainen aivan epätoivoissaan kaikesta tästä todistelusta; "miksi
hän sitten saisi varastaa minun fasaanejani? Minä olen maksanut munat,
minä olen maksanut hautovat kanat, minä olen maksanut aitaukset,
missä ne elätetään, minä olen maksanut vartiat, minä olen maksanut
ohrat, jota ne syövät, millä oikeudella hän siis saisi anastaa minun
omaisuuttani, vaikka minä joudun linnaan, jos otan häneltä mitään."
"Omaisuutta!" toisti Marcella halveksuvasti. "Kaikkea ei enää ratkaista
tuolla mahtisanalla. Kansan yhteinen etu on nyt astumassa etusijaan.
Jos kansa näkee hyväksi supistaa teidän niin sanottua 'oikeuttanne',
niin se tekee sen, eikä siinä auta teikäläisten parkumiset."
Hän oli kietonut käsivartensa tuolinsa selkänojan ympäri, ja Hallin
huomasi ihmeekseen, että hänen notkea, hoikka vartalonsa värähti
innostuksesta tai paremmin mielenliikutuksesta, johon mahtoi olla jokin
syvempi syy kuin tämä keskustelu.
"Neiti Boyce, jos te kuvittelette että riistansuojelun poistamista
tervehdittäisiin maassa riemulla, erehdytte te tosiaankin
suurenmoisesti", huudahti Leven. "Ettehän tekään saattane sitä uskoa,
vai mitä, herra Hallin?" lisäsi hän vedoten umpimähkään häneen.
"En tiedä", vastasi Hallin hymyillen tyyntä hymyään; "minusta melkein
tuntuu, että metsästyslakien lievennys olisi varsin tervetullut.
Lampuodeista monet alistuvat niihin, mutta suurin osa on tyytymätön.
Asiat ovat tosin paljon parantuneet vanhan metsästyslain ajoista, mutta
kyllä on vieläkin valittamisen varaa."
"On toki!" sanoi Marcella innokkaasti kumartuen Hallinin puoleen.
"Puhuttelin tuonnoin erästä lampuotiamme, jonka maat ovat lordi
Winterbournen metsien rajalla. Eivät _he_ itse elätä fasaanejansa,
neiti', sanoi hän, 'vaan _minä_. Minun ohriani ne syövät. Ellen
minä tuleentumisen aikana kello puoli kuudesta alkaen vartioitsisi
peltojani, ei _meille_ jäisi mitään tähteeksi.' 'Miksi ette valita
isännöitsijälle?' kysyin minä. 'Valita! Kylläpä kannattaisi, neiti.
Kolmekymmentäkaksi vuotta minä olen asunut täällä -- pienestä pojasta
pitäen -- ja aina on tapahtunut -- että _lordi Winterbourne on
voittanut_ oikeudessa.' Siinä kuulette. Se on sortoa -- rikkaiden
sortoa."
Hehkuvana ja ivallisena hän tarkasteli Frank Leveniä. Mutta Hallin
ei voinut karkoittaa mielestään epämieluista tunnetta, että iva oli
tähdätty erääseen toiseen henkilöön. Aldous istui kädet polvilla ja
pää hiukan kumarassa. Kerran keskustelun aikana Hallin näki hänen
kiinnittävän katseen harmaista silmistään vieressään istuvaan nuoreen
tyttöön, mutta tämä ei sitä huomannut eikä nähtävästi sulhastansa
ajatellut. Raeburnin kasvot ilmaisivat tuskaa ja neuvottomuutta, mutta
myöskin jotain muuta -- kaipausta, ymmärtämyksen ikävöimistä, joka
syvästi koski ystävän sydämeen.
"Eipä ole ainakaan Aldous samaa mieltä kuin te, neiti Boyce", huudahti
Leven, joka harmissaan etsi ratkaisevaa puolustusta väitteelleen.
"Ethän ole, Aldous? Ethän sinä usko, että olot maalla siitä
paranisivat, jos huomispäivänä metsästysasetukset saataisiin pois."
"En usko", sanoi Aldous rauhallisesti, "että siitä olisi enemmän
apua kuin jos kaikki kultakorut ja valetukat saataisiin häviämään.
Leivättömiä kultaseppiä ja peruukintekijöitä olisi silloin joukottain
kaduilla vetelehtimässä."
Marcella kääntyi häneen leppeämpi katse silmissään, mutta kumminkin
taistelunhaluisena.
"Sinä perustat kaikki huomispäivään", vastasi hän. "Siinä olet kyllä
oikeassa. Ei mitään uudistuksia saada aikaan riistämällä viattomilta
ihmisiltä heidän leipänsä. Kysymys on vain siitä, mitä meidän on
tehtävä päästäksemme alkuun? Eiköhän metsästyslakia saattane pitää niin
räikeänä vääryytenä, että sitä olisi ensiksi ahdistettava suuressa
taistelussamme -- siinä taistelussa, joka on jälleen palauttava
vapauden ja itsetietoisuuden tunteen maaseutuväestöömme, ja joka on
työntekijälle opettava, että hänen ihmisarvonsa on yhtä suuri kuin
tilanomistajankin."
"Onpa siinä päätä, on ryhtiä!" mietti Hallin, puoleksi paheksuen,
puoleksi viehättyneenä. "Mutta kuinka voi nuori tyttö täydellä todella
jutella sulhasensa kanssa politiikkaa -- ja päälle päätteeksi kiistellä
hänen kanssaan -- vai kenties olenkin aivan erehtynyt? onko hän itse
asiassa niin huvitettu sulhasestaan, että tahtoo rakentaa pientä
riitaa."
Aldous katsahti ylös. "En ole siitä oikein varma", vastasi hän. "Niin
minun aina käy, kuten tiedät" -- ja hän hymyili Marcellalle. "Omasta
puolestani en ole mieltynyt siihen yksityisomaisuuden muotoon, jota
sanotaan riistansuojeluksi, mutta se on mielestäni yhtynyt niin moneen
muuhun muotoon, että tahtoisin ensin tietää, mihin sitä vastaan tehty
hyökkäys johtaa meitä. Mutta kärsimään joutuneita lampuoteja -- siihen
voit luottaa -- puolustan samalla innolla kuin sinäkin."
Hallin huomasi kärsimättömän värähdyksen tytön huulissa. Teevehkeet
oli juuri korjattu pois, ja Marcella oli muuttanut istumaan vanhalle
takanviereiselle sohvalle, jonne Aldous seurasi häntä. Wharton, joka
tähän asti ei ollut virkkanut mitään, oli jättänyt tähystyspaikkansa
uunin edessä ja istui nyt lampun alla kiinnittäen kaiken huomionsa
paperiveitseen, jota hän koetti pysyttää tasapainossa kahdella
sormellaan. Puolihämärässä Hallin sattumalta näki Raeburnin käden
tavoittelevan Marcellan kättä, joka oli hameen poimujen kätkössä
-- näki myös tytön ensin kärsimättömästi vastustavan, mutta sitten
myöntyvän. Hallin oli hyvillään tästä ystävänsä pienestä voitosta.
"Aldous ja minä olemme jauhaneet näitä kysymyksiä lukemattomat kerrat",
sanoi hän, kääntyen emäntänsä puoleen. "Ettepä tiedä kuinka kiltisti
hän kuuntelee, kun puhelen unelmistani. En ole metsästäjä enkä liioin
maatilanomistaja, niin että hänellä olisi hyvä syy pyytää minua
tukkimaan suuni. Mutta hän antaa minun hourailla. Minä näen vain sen
yksinkertaisen tosiasian, että _riistansuojelu synnyttää rikoksia_.
Maanviljelijän elämä on luonnostansa paljon yksinkertaisempi kuin
teollisuusalalla työskentelevän, ja senvuoksi on minusta aina tuntunut,
että siinä voisi helpommin toteuttaa siveyden ja veljellisyyden
periaatteita. Mutta nyt se pirstataan ja myrkytetään sillä, että
metsästyshuvi on sallittu vain yhdelle etuoikeutetulle luokalle.
Sanotaan että metsästyshalu on meissä synnynnäinen. Kenties se onkin
-- kenties se on jonkin alkuperäisen vaiston jätteitä pohjolaisessa
veressämme -- mutta mikseivät rikkaat silloin soisi siitä osaa
köyhillekin? Minulla on omat pikku suunnitelmani -- unelmani. Joskus
yritän tyrkyttää niitä Aldousillekin, mutta hän ei jaksa nousta niiden
tasalle."
"Ei, mutta onko moista kuultu", pisti väliin Frank Leven, joka ei
tosiaankaan voinut tätä kauemmin sietää. "Kuulkaapa, neiti Boyce --
mitä luulette herra Hallinin vaativan? Se on sulaa hulluutta -- on kuin
onkin -- vaikka hävytöntä on minun tällaisia sanoja käyttää kuuluisasta
miehestä. Hän vaatii Aldousin antamaan suuren maakaistaleen Girstonessa
-- lordi Maxwellin alueella -- _työmiehille_ metsästysmaaksi. Mitäs
siitä sanotte! Hän ei muka voi käsittää, mikseivät he voisi fasaaneja
kasvattaa, jos he lyöttäytyvät yhteen ja maksavat niistä. No niin,
Aldousin kunniaksi sanottakoon, ettei hän siihen suostunut, vaikk'ei
hän likimainkaan ole kylläksi vanhoillinen kelvatakseen minulle
parlamenttiehdokkaaksi. Hassutusta koko juttu! Sanotaan että metsästys
raaistaa _meitä_ ja kumminkin tahdotaan työmieskin työntää samaan
kadotukseen. Mutta me emme huoli tätä edesvastuuta niskoillemme. Meillä
on omat paheemme ja niistä emme luovu. Me olemme niihin tottuneet,
mutta emme tahdo niitä muihin istuttaa, se olisi meille häpeäksi."
Tulistunutta nuorta barbaaria oli mahdoton vastustaa. Marcella
purskahti sydämelliseen nauruun, ja Hallin taputteli häntä olalle
ystävällisesti ja rauhoittavasti kuin vikuria hevosta.
"Niin, muistan kyllä, että Hallinin ehdotuksen yksityiskohdat panivat
pääni pyörälle", virkkoi Aldous suupielissä leikikäs hymy. "Minä
tahdoin tietää, kuka maksaisi lupakirjat, kuinka niin suurelle
metsästysjoukolle saataisiin tarpeeksi riistaa, kun ei mitään
riistansuojelua saanut tulla kysymykseen, ja millä varoilla nämä
ihmiset, jotka ansaitsevat kaksitoista tai neljätoista shillingiä
viikossa, maksaisivat metsänvartian palkan. Kysyin metsästysalueen
läheisyydessä asuvalta pastorilta, mitä hän tuumasta arveli. 'No niin',
hän sanoi, 'ensimäisenä päivänä he ampuvat kaikki otukset, toisena
päivänä he ampuvat toisiaan. Yleinen verilöyly -- se siitä, minä
luulen, tulisi lopuksi.' Tämä kaikki ei tietenkään merkitse mitään --
ne ovat vain pikku asioita."
Hallin pudisti vakavana päätänsä.
"Luulenpa sittenkin", sanoi hän, "että hiukkanen käytännöllistä
kekseliäisyyttä tekisi mahdolliseksi tuumani toteuttamisen."
"Ja siinä minä teitä kannatan", sanoi Wharton, laskien paperiveitsen
kädestään ja kumartuen Hallinin puoleen, "enkä suotta. Kolmen vuoden
ja parin kuukauden aikana on tämä tuumanne ollut käytännössä omalla
maatilallani, ja se on mielestäni luonnistunut aika hyvin."
"Siinä näette!" huudahti Marcella. "Siinä näette! Tiesinhän, että
jotain voisi tehdä, kun vain olisi halua. Se on aina ollut ajatukseni."
Hän kääntyi puoleksi Aldousiin päin, mutta kumartui sitten eteenpäin
kuullakseen mitä muuta Whartonilla olisi sanottavaa. Hänen säteilevät
kasvonsa todistivat, miten innostunut hän oli asiaan.
"Siellä ei tietenkään ollut mitään ammuttavaa!" huudahti Frank Leven.
"Päinvastoin", sanoi Wharton hymyillen. "Meidän seutumme on kuuluisa
peltokanoistaan."
"Kylläpä mahtavat naapurisi olla ihastuneet sinuun!" huudahti
nuorukainen. Mutta Wharton ei ollut häntä kuulevinaan.
"Ja isäni oli hyvin ankara riistansuojelun suhteen", jatkoi hän. "Koko
juttu on aivan yksinkertainen. Periessäni kolme vuotta takaperin
isäni maatilan iletti minua koko metsästyslaki, ja minä päätin
olla noudattamatta sitä, työntääkseni edesvastuun ainakin omilta
hartioiltani. Kutsuin siis kaikki alustalaiset kokoon -- lampuodit ja
työntekijät -- ja niin me yhdessä laadimme suunnitelman. Meillä on
kyllä metsänvartioita, mutta ne ovat tilan palveluksessa, ei minun.
Sääntöjen mukaan saa jokainen metsästää vuorotellen -- minä ja ystäväni
samassa järjestyksessä kuin muutkin. Tietysti ei jokainen voi joka
vuosi metsästää, mutta kullakin on vuoronsa, ja sitäpaitsi on osa
ammuttua riistaa yhteistä omaisuutta ja jaetaan vuotuisesti määrätyssä
vuorojärjestyksessä kullekin."
"Kuka maksaa metsänvartiat?" keskeytti Leven.
"Minä", vastasi Wharton hymähtäen jälleen. "Saanenhan -- toistaiseksi
-- tehdä omallani mitä haluttaa? Tällä tavoin joutuu heillekin osa
siitä voitosta, joka ansiottani lankee minulle -- tilanomistajana. Se
on tietysti vain hätävaraksi."
"Ymmärrän!" huudahti Marcella nyykähyttäen päätä Whartonille -- "ette
voinut yhtä haavaa olla venturisti ja metsästyslain kannattaja".
Wharton kohtasi hänen säteilevän katseensa puoleksi karttavalla
silmäyksellä.
"Olette tietysti oikeassa", vastasi hän kuivasti. "Olisipa melkein
liikaa, jos sosialisti panisi metsänvartiansa vangitsemaan jonkun
kuristetun kaniinin tähden miehen, jolla on kaksitoista shillingiä
viikossa. Ei kukaan minun asemassani -- eikä yleensä kukaan
tilanomistaja -- voi olla johdonmukainen. Se on mahdotonta. Mutta,
Jumalan kiitos, pahempia epäkohtia voi toki lieventää. Mutta,
kuten herra Raeburn äsken huomautti, metsästysoikeus on vain pieni
yksityiskohta nykyisessä maanomistus-järjestelmässä. Tästä saatte
sitten kuulla minun tarkemmin puhuvan siinä kokouksessa, johon
lupasitte tulla."
Hän kumartui eteenpäin ja silmäili Marcellaa hymyillen kunnioittavasti.
Silmänräpäyksen verran tunsi Marcella, että Aldousin käsi kouristi
lujasti hänen kättänsä. Sitten hän äkkiä päästi Marcellan vapaaksi,
nousi ja astui takan luo.
"Neiti Boyce, ettehän toki aikone mennä hänen kokoukseensa!" huusi
Frank suuttuneena ja epäillen.
Marcella empi tuokion puolittain suuttuneena Whartoniin. Sitten hän
punastui ja heitti päänsä ylpeästi taaksepäin, liike, jonka Hallin jo
oli huomannut hänelle ominaiseksi.
"Enkö saa mennä sinne, mihin kuulun?" kysyi hän -- "minne vakaumukseni
johtaa minut?"
Seurasi hetkinen kiusallista hiljaisuutta. Sitten Hallin nousi.
"Neiti Boyce, saammeko katsella taloa? Aldous on kertonut paljon siitä."
* * * * *
Heidän kierrellessään puutarhanpuoleisissa huoneissa, jotka olivat
ainoastaan puolittain kalustetut ja joita hyvin niukasti valaisi ujon,
edellä kulkevan palvelijan kantama lamppu, Marcella äkkiä huomasi
jääneensä Aldousin kanssa muista jälelle. Niin pian kuin he olivat
kahden, tunsi tyttö, että heidän keskinäinen välinsä oli epävireessä.
Aldousin käytös häntä kohtaan ei ollut paljon muuttunut, mutta siinä
piili jotain pakollista ja pidätettyä, mikä ei jäänyt huomaamatta
Marcellan herkältä mieleltä. Siinä samassa hän jo tunsi katumusta.
Sisäistä kehotusta totellen hän hiipi Aldousin luo, ja kun he astuivat
hänen äitinsä pienen arkihuoneen läpi, laski hän kätensä herra
Raeburnin käsivarrelle.
"En ollut oikein ystävällinen sinulle äsken", änkytti hän. "Se ei ollut
tahallista. En käsitä mikä minut aina panee vastustamaan -- sotajalalle
-- vaikka sinä olet minulle niin hyvä -- aivan liian hyvä!"
Marcellan ensimäiset sanat kuullessaan Aldous kääntyi. Hän veti
syvään henkeään, ikäänkuin mieli sanomattomasti keventyneenä ja sulki
tytön syliinsä rajusti ja kiihkeästi. Tähän asti Marcellan käytös
Aldousia kohtaan oli ollut neitseellisen arkaa heidän kahdenkesken
ollessaan, eikä Aldous hienotunteisessa ritarillisuudessaan ollut
muuta vaatinutkaan häneltä. Jokainen uusi askel tuttavallisuuteen ja
lähestymiseen Marcellan puolelta tuotti hänelle ihastusta, ja tytön
käytöksessä ilmaantuva arkuus ja jäykkyys enensivät vain Aldousin
ihailua häneen. Mutta tänä iltana ei herra Raeburn kysynyt Marcellan
lupaa, ja tyttö oli niin ällistynyt, ettei ajatellutkaan vastarintaa.
"Päästä minut!" huudahti hän viimein koittaen kietoutua irti sulhasensa
syleilystä.
"En päästä!" sanoi Aldous tarmokkaasti pidellen tytön kättä lujasti
omassaan. "Käy istumaan tähän, vieraat kyllä pitävät itsestään huolta."
Lempeällä väkivallalla hän työnsi Marcellan nojatuoliin ja polvistui
itse hänen viereensä.
"Oliko sinusta oikein ystävällistä", alkoi hän äänellä, jota hän
turhaan koetti estää väräjämästä, "että vierasten läsnäollessa annat
minun ensi kerran kuulla luvanneesi mennä tuon miehen kokoukseen,
vaikka kerta kerralta olet kieltäytynyt tulemasta ainoaankaan minun
pitämääni."
"Aiotko kieltää minua sinne menemästä?" kysäisi Marcella nopeasti.
Hänelle olisi tällä hetkellä ollut miltei helpotus, jos toinen olisi
vastannut: aion.
"En suinkaan", vastasi Aldous päättävästi. "Eihän sopimuksemme
ollut sellainen. Mutta etkö itse arvaa mitä minä toivon. Etkö usko"
-- hän vaikeni silmänräpäykseksi -- "etkö usko, että panen hiukan
omaa itseäni julkiseen toimintaani -- puhuessani ihmisille, jotka
ovat tunteneet minua pienestä pitäen. Luuletko, että se kaikki on
minulle vain pelkkää muodollisuutta -- joka ei liikuta tunteitani ja
omaatuntoani? Sitähän et voine uskoa? Mutta ellei niin ole, kuinka voin
minä kestää sitä, että niin suuri osa elämästäni jää sinulle oudoksi?
Kyllä tiedän -- kyllä tiedän -- sinähän varoitit minua -- sinä et voi
omaksua mielipiteitäni. -- Mutta onhan paljon muuta kuin käsityskannan
yhtäläisyys, joka paljon voisi auttaa ja opettaa meitä molempia -- jos
vain pysymme yhdessä -- emme vieraannu toisistamme -- emme kulje eri
teitä."
Hän vaikeni ja tarkkasi Marcellan kasvojen vaihtelevia vivahduksia.
Katuva mieliala oli syvästi vallannut nuoren tytön, hän ajatteli
Aldousin jalomielisyyttä, hänen kärsivällisyyttänsä ja hellyyttänsä.
"Milloin ensi kerran puhut?" sanoi hän kuiskaamalla.
Huoneen puolihämärässä heltynyt ääni ja kasvonpiirteiden lempeä,
pehmennyt sävy vaikutti huumaavasti.
"Ensi viikolla -- perjantaina -- Gairsleyssa. Hallin ja Neta tätikin
tulevat sinne."
"Luuletko että tätisi huolii minut mukaansa?"
Aldousin harmaat silmät välähtivät, ja hän suuteli Marcellaa kädelle.
"Herra Hallin ei tietenkään tule sinua kannattamaan!" virkkoi Marcella
hetken kuluttua kujeellisella äänellä.
"Älähän vielä iloitse! Hän on ollut minulle arvaamattomaksi avuksi
lakiehdotukseni valmistamisessa. Ellen nimellisesti kuuluisi
vanhoillisiin, äänestäisi hän minua jo huomispäivänä. Sepä se juuri
onkin niin hullunkurista. Kas niin, siinäpä toiset jo ovat tulossa
takaisin."
"Odota hetkinen", sanoi Marcella nopeasti, lähestyen Aldousta, mutta
samassa vetäytyen takaisin ikäänkuin kavahtaen sitä tunteiden hehkua,
jonka tiesi niin helposti voivansa herättää sulhasessaan. "Minun täytyy
siitä puhua sinulle. Sinun ei pidä antaa minulle niin paljon rahaa. Se
on liikaa. Mitä jos minä sillä rupeisin puuhaamaan sellaista, josta et
lainkaan pidä."
"Sitä sinä et tee", vastasi Aldous hilpeästi.
Marcella tahtoi edelleen väitellä asiasta, mutta Aldous esti häntä.
"Kyllä minä yleensä suosin vapaata sananvaihtoa", jatkoi hän samalla
äänellä, "mutta toisinaan on kiista keskeytettävä. Ja sen minä teen
nyt."
Ja hän kumartui Marcellaa suutelemaan, hellävaroen ja arasti. Hänen
käytöksensä ilmaisi Marcellalle taas uudelleen mitä hän oli Aldousille
-- kuinka pyhä -- kuinka kallis. Ensin syvä liikutus valtasi hänen
mielensä, mutta sitten hän äkkiä kavahti pystyyn, sillä hän ei voinut
vapautua ahdistavasta tunteesta -- joka häneen iski ties mistä -- että
Aldous oli häntä henkisesti paljon etevämpi. Siinä silmänräpäyksessä
haihtui hänen mielestään äskeinen suurellinen kuva nuoresta,
jalomielisestä ja epäitsekkäästä naisesta, joka vierashuoneessa piti
keskustelua vireillä.
Toiset palasivat kiertomatkaltaan, palvelija lamppuineen etummaisena.
Wharton, joka häntä seurasi, tarkasteli uteliaasti kihlattuja
sinisillä, sädehtivillä silmillään.
"Me olemme lasketelleet mitä hurjimpia arveluja esi-isistänne, neiti
Boyce," sanoi hän. "Frank väittää tuntevansa kaikki taulut, mutta
sitten kävikin ilmi, ettei hän tietänyt niistä niin mitään. Minun
on huomenna saatava toinen opas. Uskallanko pyytää teidän seuraanne
huomenna kymmenen ajoissa?"
Marcella antoi välttävän vastauksen, ja he astuivat hiljalleen
vierashuoneeseen.
"Aiotko huomenna olla työssä, Raeburn?" kysäisi Wharton.
"Enköhän", vastasi Aldous kuivasti. Marcellaa ihmetytti sulhasen
ääni; hän katsahti taaksensa ja näki vilahdukselta puhujassa
ilmeen ja ryhdin, jotka olivat hänelle aivan uutta. Johtuikohan se
vaikutusvaltaisen ylimyksen luontaisesta kopeudesta kutsumatonta
vierasta kohtaan, joka päälle päätteeksi on valtiollinen vastustaja.
Siinä tuokiossa pääsi taistelunhaluinen ja kriitillinen tuuli uudelleen
valtaan Marcellassa, ja häntä halutti näyttää mahtiansa ottamalla
Wharton suojaansa. Keskustelun aikana vierashuoneessa oli Wharton
hänen mielestään käyttäytynyt kaikin puolin moitteettomasti --
vaatimattomasti ja hillitysti. Tuskinpa oli hänessä jälkeäkään siitä
poikamaisesta nuoresta herrasta, joka niin vallattomasti oli jutellut
hänen kanssaan kahdenkesken.
* * * * *
"Kas siinähän on isäntämme", huudahti Wharton kiirehtien herra Boycen
luo, kun he saapuivat vierashuoneeseen.
Sohvalla lepäsi kuin lepäsikin talon isäntä, tummana ja verettömänä
kuin aave ja valmiina vaatimaan kaikkea sitä ympäristön huomiota ja
osanottoa, johon sairaus hänet oikeutti. Hän ojensi kylmästi kätensä
Aldousille, joka ystävällisesti ja tyynesti kysyi hänen tilaansa.
"Voithan jo nyt paremmin, isä?" sanoi Marcella tarttuen hänen käteensä.
"Voin kyllä -- morfiinin avulla. Mutta vähät minusta. Minä olen
saanut kuolemantuomioni, mutta kaiketi minä jaksan sen rauhallisesti
kantaa. Evelyn, enkö nimenomaan pyytänyt sinua tuomaan alas
pukuhuoneestani ohuen selkätyynyni. Merkillistä ettei kukaan pidä väliä
toivomuksistani."
Rouva Boyce, joka seisoi tulen ääressä juttelemassa Hallinin kanssa,
nouti läheiseltä istuimelta kaivatun tyynyn ja sovitteli sairasta
mukavampaan asentoon. Marcella huomasi nyt, että hän oli miltei yhtä
kalpea kuin isäkin.
"Pieni muutos saa usein aikaan suurta huojennusta, eikö totta?" sanoi
Wharton lempeästi asettuen istumaan sairaan viereen.
Herra Boyce kääntyi puhujaan lauhtuneena, jakun eivät tuskat tällä
haavaa olleet häntä kiusaamassa, kuunteli hän ilahtuneena vieraansa
puhetta. Wharton omisti nyt huomionsa yksinomaan hänelle ja pani
parastaan pitääksensä hänet hyvällä mielellä.
"Tohtori Clarke ei ole huolissaan hänestä", sanoi rouva Boyce
kuiskaamalla Marcellalle palatessaan paikalleen. "Hän arveli, ettei
äskeinen kohtaus uudistu pitkään aikaan, ja antoi neuvoja siltä
varalta, että se palaisi."
"Kuinka te näytätte uupuneelta!" sanoi Aldous, liittyen heidän
seuraansa ja puhuen samalla matalalla äänellä kuin hekin. "Sallittehan
Marcellan saattaa teidät levolle?"
Häntä ei mikään niin liikuttanut kuin stoalaisuuden ja hillityn
kärsimyksen näkeminen naisissa. Rouva Boyce oli osoittanut sitä jo
monet kerrat. Aldousin osanottoa hän ei tänä iltana näyttänyt haluavan,
mutta jäi kuitenkin juttelemaan hänen kanssansa. Hallin, joka hiukan
etäämpää tarkkasi emäntäänsä, kiinnitti ensin huomionsa tämän pitkään,
solakkaan, yhäti soreaan vartaloon ja ihmeteltävän arvokkaaseen ryhtiin
ja sitten hänen sydämelliseen tapaansa kohdella tulevaa vävypoikaansa.
Marcella seisoi äitinsä sivulla hiukan kankearyhtisenä eikä puhunut
mitään. Käsittämätöntä kyllä, rouva Boycen peittelemätön ihailu ja
kunnioitus Aldousia kohtaan ei ollut hänelle varsin mieluista, se
ikäänkuin yllytti häntä vastaväitteisiin.
Hallin ja Aldous erosivat Frank Levenistä Mellorin veräjällä
ja alkoivat taivaltaa kotiin päin. Ilta oli tähtikirkas, ja
taivaanrannalla heijastuva kalvakka valo ilmaisi jo kuunkin olevan
tulossa.
"Tiedätkö, että tuolla Whartonilla on nykyisin aika suuri vaikutusvalta
Lontoon työväenpiireissä?" alkoi Hallin. "Kerran ennen olen kuullut
hänen kertovan tuota samaa juttua alustalaistensa metsästysoikeuksista.
Se oli Hackneyssa, missä hän puhui erään radikaaliedustajan puolesta,
ja minä satuin olemaan kuulijana kokouksessa. Yleisö oli haltioissaan.
Mahtanee olla varsin mieluista näytellä tuollaista sosialismia ja
maanjakoa haaveksivaa ylimystä ja tilanomistajaa."
"Ja suhteellisesti helppoa", arveli Aldous, "kun tietää, ettei
sosialismista eikä yleisestä maanjaosta tule totta meidän aikanamme".
"Onko hän sitten mielestäsi pelkkä tuulenpieksijä?"
Aldous empi ja naurahti sitten.
"Tunnustan, ettei hän ole antanut minulle minkäänlaista aihetta otaksua
hänellä olevan periaatteita. Poikana ollessaan oli hänellä omatunto
hyvin venyvää laatua."
"Kenties et arvostele häntä oikein", sanoi Hallin nopeasti. Hetken
kuluttua hän jatkoi: "Kauanko hän aikoo viipyä Mellorissa?"
"Viikon päivät, luulisin", vastasi Aldous lyhyesti. "Herra Boyce tuntuu
olevan hyvin mieltynyt häneen."
He astuivat eteenpäin kappaleen matkaa äänettöminä, ja sitten Aldous
äkkiä kääntyi huolestuneena ystäväänsä.
"Hallin, tiedäthän että tällainen vinha tuuli on sinulle haitallinen.
Sinä olet itsepintaisin ihminen maailmassa. Miksi piti sinun kaikin
mokomin lähteä jalan?"
"Älä lörpöttele, hyvä herra, mutta kuuntele mitä minulla on sanomista.
Marcellasi on mielestäni kaunis ja päälle päätteeksi yhtä huvittava
kuin kaunis. Siinä sait!"
Aldous säpsähti, sitten hän heitti ystäväänsä kiitollisen katseen.
"Sinun pitää tutustua häneen lähemmin", kuului hänen hieman pakollinen
vastauksensa.
"Tietysti. Tahtoisinpa tietää, mitä tuttavuuksia hänellä lienee
venturistien piireissä", virkkoi Hallin mietiskellen. "Arveletko
voivasi käännyttää hänet pois siitä, Aldous?"
"En!" vastasi Aldous hilpeästi. "Seuratkoon hän sitä suuntaa, mihin
hänen tunteensa ja vakaumuksensa kulkevat."
Kylän läpi kulkiessaan hän alkoi puhella aivan toisista asioista --
ylioppilastovereista, äsken ilmestyneestä nidoksesta filosofisia
tutkielmia ja sen semmoista. Hallin, joka tähän asti oli tottunut
olemaan ainoa, jolle Raeburn peittelemättä uskoi ajatuksensa, ei
olisi tänä iltana tahtonut sanoa tai tehdä mitään voittaaksensa
lujaluontoisen ystävänsä luottamusta. Mutta hänen mielensä oli täynnä
levottomia aavistuksia.