"Oh! älkäähän vielä!" sanoi tämä tehden kädellään torjuvan liikkeen.
"Ettekö olisi voinut jäädä sinne istumaan. Ensin luulin ettei ollut
ketään huoneessa. William häärii tavaroitteni kanssa, joista ei näy
loppua tulevan, ja niin minä ilmoittautumatta astuin sisään. Silloin
näin teidät -- ja takkavalkean -- ja huoneen. Se oli kuin palanen
soittoa. Mikä vahinko että se keskeytyi!"
Marcella punastui ja ojensi Whartonille kätensä hyvin jäykästi.
"En kuullut teidän soittavan", sanoi hän kylmästi. "Äiti saapuu heti
paikalla. Saanko tarjota teille teetä?"
"Kiitos. Ei, ette kuullut, sen tiesin. Se ilahutti minua. Se näytti
minulle, mitä kaikkea kaunista maailmassa saattaa löytyä, jota ei
silmä koskaan osu näkemään. Tämä huone on _viehättävä_ -- taivaallisen
viehättävä vanha soppi -- etenkin tässä puolihämärässä! Kun viimeksi
kävin täällä, oli räikeä päivänpaiste, mutta nyt -- --" Hän seisoi
selin takkaan kädet ristissä selän takana. Hänen katseensa vaelsivat
ympäri huonetta, ja hänen poikamaiset kasvonsa loistivat kiharain
välistä tyytyväisyydestä ja elämänhalusta.
"Juuri valoa täällä kyllä sietää olla enemmänkin", virkkoi Marcella.
"Olisitte kyllä samaa mieltä, jos olisitte pimeässä kopsahtanut
rappusia alas yhtä monta kertaa kuin minä."
Herra Wharton nauroi.
"Mutta paljon parempi on sittenkin -- eikö teistäkin? -- saada liian
vähän jotakin kuin liian paljon!"
Hän heittäytyi teepöydän viereiselle tuolille ja loi Marcellaan
hilpeän, kysyvän katseen, kun tämä ojensi hänelle kupin. Marcellaa
tämän miehen käytös hämmästytti aika tavalla. Edellisinä kertoina hänen
seurassaan ollessaan ei herra Whartonin käytös -- ei ainakaan talon
tytärtä kohtaan -- ollut ollut näin vapaa ja siekailematon. Hän alkoi
tointua ensi hämmästyksestään ja tarkkasi vierasta osaksi uteliaana,
osaksi huvitettuna.
"Sitten kai pidätte Mellorista", vastasi hän kuivasti ja istahti,
ottaen oman teekuppinsa, toiselle puolelle takkaa, vastapäätä herra
Whartonia. "Isä ei ole vielä hankkinut mitään uutta -- ei isä voi.
Luulenpa että tuoleja kyllä on tarpeeksi -- mutta uutimia ei ole
läheskään kaikkiin akkunoihin. Haluatteko jotakin?"
Sillä Wharton oli noussut pystyyn ja silmäili teetarjotinta.
"Mutta minun _täytyy_", sanoi hän tyytymättömällä äänellä, "minun
_täytyy saada_ kylliksi sokeria teehen".
"Te saitte tavallista enemmän", sanoi Marcella naurahtaen, rientäessään
hänelle avuksi. "Näinkö lujat teidän periaatteenne ovatkin? Minä juuri
tässä tuumin että etteköhän tahtoisi takkavalkeaa paljon pienemmäksi."
Ja hän viittasi roihuaviin halkoihin, jotka nyt täyttivät suuren takan.
"Takkavalkeaako pienemmäksi?" toisti Wharton väristen ja siirtyen
likemmäksi tulta. "Teillä ei liene aavistustakaan siitä, minkälainen
pureva tuuli puhaltaa näillä kukkuloillanne tällaisena iltana?
Ajatelkaapa miltä tuntuu tässä jäätävässä kylmässä matkustella ympäri
kokouksia pitämässä. Minulla on kolme kokousta huomis-iltana."
"Se, joka rakastaa kansaa kuten te, ei saa olla niin arka tuulille",
sanoi Marcella kiusoitellen.
Wharton lennätti pikaisen hymyn vastaukseksi Marcellan leikilliseen
katseeseen ja tarttui sitten käsiksi teehen ja leivoksiin, innokkaasti
kuten mies, jolle joka siemaus ja pala tuottaa suurta nautintoa.
"Varsin oikein, mutta kunhan 'kansa' vain ei asuisi niin pitkän matkan
päässä. Joku verenhimoinen henkilö toivoi kerran, että kansalla olisi
vain yksi kaula. Minä puolestani toivon, että sillä olisi vain yksi
korva. -- Neiti Boyce, onko herra Raeburn pahasti panetellut minua
teille?"
Puhuessaan hän kumartui Marcellan puoleen siniset silmät sädehtien
hilpeyttä ja avomielisyyttä.
Marcella säpsähti.
"Mitenkä hän sitä voisi tehdä?" sanoi hän lyhyesti. "Enhän minä ole
vanhoillinen."
"Ette vanhoillinen?" sanoi Wharton iloisesti. "No, mutta sehän on
mahdotonta! Uskallanko myöskin otaksua, että joskus lueskelette
pahaisia vaalikyhäyksiäni?"
Hän viittasi pienellä pöydällä olevaan paikkakunnan lehteen, jonka
Marcella oli vasta leikannut auki.
"Joskus --" vastasi Marcella hämillään. "Minulla on niin vähän aikaa."
Totta puhuen hän oli tuskin uhrannut yhtäkään ajatusta Whartonin
vaalipuuhille siitä lähtien kun Aldous kosi häntä. Hänen omat
tulevaisuudensuunnitelmansa, lady Winterbournen ystävyys ja
uudistushommat kylässä olivat tykkänään vallanneet hänen aikansa.
Wharton nauroi.
"Niinpä niin. Milloin tuo suuri päivä koittaa?"
"En minä sitä tarkoittanut", sanoi Marcella jäykästi. "Lady
Winterbourne ja minä olemme koettaneet panna alulle kylässä
olkienpalmikoimista. Aamut, päivät ja yöt on tehty työtä, puheltu ja
kirjoitettu."
"Niin niin, kyllä tiedän -- olen kuullut siitä puhuttavan. Ja
luuletteko todellakin, että tuollaisista pikkuyrityksistä voi olla
mitään hyötyä?"
Äänen kuiva sävy houkutteli Marcellan luomaan häneen pikaisen katseen.
Whartonin verevät kasvot olivat muuttuneet. Niissä ei enää näkynyt
leikillistä hilpeyttä ja vallattomuutta, vaan harmistunutta ja
puolittain ylenkatseellista tarkkaavaisuutta.
"En käsitä mitä tarkoitatte", sanoi Marcella hitaasti, hetken vaiti
oltuaan. "Tai oikeammin, minä kyllä aivan hyvin käsitän. Olettehan
kertonut isälle -- ja herra Raeburnkin sanoo -- että olette sosialisti
-- ei puolittain, kuten kaikki ihmiset, mutta täydellä todella. Ja niin
ollen te arvatenkin tahdotte saada aikaan suuria mullistuksia. Te ette
siedä mitään, joka vahvistaa yläluokan vaikutusvaltaa kansaan. Mutta se
on vain tyhjää puhetta. Ette vielä pitkään pituiseen aikaan voi saada
toimeen noita suuria muutoksia. Ja sillä välin täytyy pitää huolta
siitä, että kansa saa vaatteita ja ruokaa ja pysyy hengissä."
Hän painautui tuolinsa selkämystä vastaan ja silmäili uhmaavasti
Whartonia. Tämän huulet värähtivät, mutta hän pysyttelihe edelleen
vakavana.
"Paljon parempi olisi, jos perustaisitte Maanviljelysyhdistyksen
haaraosaston", sanoi hän päättävästi. "Mitä hyvää toimitatte auttamalla
eloon rappiolle jäänyttä teollisuudenhaaraa? Tuollaiset yritykset
ovat niin lapsellisia. _Vallankumoukseen_ me _varoja_ tarvitsemme. Ei
pitäisi niiden, jotka harrastavat uudistuksia, tuhlata aikaa ja varoja
joutaviin."
"Kyllä minä kaiken tuon ymmärrän", sanoi Marcella halveksivalla
äänellä, vaikka kiivaasti hengittäen. "Ette luultavasti tiedä, että
minä Lontoossa ollessani olin Venturisti-yhdistyksen jäsenenä? Minä
olen kaiken tuon ennen kuullut, mitä nyt sanotte!"
Whartonin vakava mieliala oli tuossa tuokiossa hävinnyt. Hän alkoi
nauraa, asetti kuppinsa pöydälle ja lähestyi Marcellaa käsi ojennettuna.
"Tekö venturisti? Niin minäkin. Sepä hauskaa! Ettekö tahdo lyödä kättä
toverillenne. Me olemme, kuten tiedätte, hyvin sekalaista seurakuntaa,
enkä luule -- meidän kesken sanoen -- että saamme paljon mitään
aikaan. Mutta aina me voimme saada jonkun virkamiehen näkemään unta
-- giljotiinista -- ja onhan sekin jotakin. No niin, nythän voimme
asioista jutella aivan toisella tavalla kuin ennen!"
Marcella ojensi hänelle silmänräpäykseksi kätensä, mutta veti sen
sitten nopeasti ja arasti takaisin. Wharton oli jälleen heittäytynyt
tuoliinsa ja kädet ristissä pään takana myhäili hän tyytyväisen
näköisenä itsekseen. "Aivan toisella tavalla", toisti hän miettivästi.
"Mutta kyllä se on hiukan outoa. Mitä sanoo -- mitä sanoo herra Raeburn
siihen?"
"Ei mitään! Hän rakastaa kansaa yhtä paljon kuin te tai minä, huomatkaa
se! Hän ei kulje minun tietäni, mutta hän ei sekaannu minun puuhiini."
"Oh! se on niin Aldousin kaltaista."
Marcella säpsähti.
"Ettehän pane pahaksi vaikka toisinaan kutsun häntä ristimänimeltä? Se
tapahtuu ikäänkuin vahingosta. Poikina olimme usein Levenien luona,
Levenit ovat serkkujani. Hän oli jo silloin iso poika, minä vain
pieni naskali. Mutta hän ei pitänyt minusta. Minä olin, nähkääs, aika
rasavilli!"
Hänen suorapuheisuutensa, jolla hän ikäänkuin vetosi Marcellan
ymmärtämiseen, soveltui hänelle mainiosti.
"Niin, pelkäänpä olleeni aika rasavilli! Ja hän oli jo silloin aina
hyvä ja täydellinen. Ettehän ymmärrä kreikkaa, neiti Boyce? Mutta
minulle hän todellakin oli hyvin hyvä. Kerran minä olin pahasti
helisemässä. Päästin karkuun pöllöparin, joita säilytettiin takapihassa
-- Sir Charles rakasti niitä paljon enemmän kuin lapsiaan --; pelkästä
pahanilkisyydestä minä sen tein, ja ne saivat surkean surman puistossa.
Seuraavana päivänä piti minut rangaistukseksi lähettää kiireellisesti
kotiin. Mutta Aldous puhui hyvän sanan puolestani -- ja lupasi vasta
pitää minua silmällä."
"Ja palkaksi te häntä kiusasitte?"
"Enpä toki!" sanoi Wharton lempeällä tyytyväisyydellä. "Enpä toki!
Enhän minä koskaan ketään kiusaa. Mutta täytyyhän välistä keksiä jotain
hauskaa, neiti Boyce; mitä muuta tässä tekisi? Sitten vanhempina --
en itsekään käsitä mistä se johtui -- emme enää vetäneet yhtä köyttä.
Se on hyvin surullista -- soisin että hänellä olisi hiukan paremmat
ajatukset minusta."
Viimeisiä sanoja lausuttaessa ääni peräti muuttui, ja surkean näköisenä
hän oikaisihe tuolillaan kädet ristissä polvilla. Marcellan silmät
vilkkuivat lystikkäästi, mutta hän tähysteli itsepintaisesti tuleen
eikä virkkanut mitään.
"Te ette auta minua. Te ette lohduta minua. Te olette todellakin
hyvin tyly. Ettekö sääli ihmistä, joka on alati tuomittu ihailemaan
henkilöitä, jotka eivät voi häntä sietää."
"Älkää ihailko heitä!" sanoi Marcella hilpeästi.
Wharton kohotti silmäkulmiaan. "_Tuo_ on uskottomuutta", sanoi
hän kuivasti. "Otan todistajaksi kantaisänne, tuon tuossa", hän
viittasi mustuneeseen muotokuvaan, joka riippui yläpuolella uunia
hänen edessään, "otan hänet todistajaksi, että minä olen taipuvainen
ihailemaan herra Raeburnia ja että te kiellätte minua siitä. No
niin, mutta emmeköhän nyt -- nyt" -- hän siirsi tuolinsa Marcellan
tuolin kohdalle ja hänen kasvojensa ilme vaihtui äkkiä -- "emmeköhän
nyt koettaisi ymmärtää toisiamme hiukan paremmin ennenkuin vieraanne
tulevat. Tiedätte varmaankin, että toimitan erästä työväenlehteä?"
Marcella nyökähytti päätään.
"Luette kenties sitä?"
"Onko se 'Työmiehen Sotahuuto'? Minä tilaan sitä."
"Mainiota!" huudahti herra Wharton. "Nyt minä älyän, miksi sitä luetaan
kylälläkin. Te olette antanut sen lainaksi Hurd nimiselle miehelle?"
"Niin olenkin."
"Jonka vaimo jumaloi teitä -- jonka hyvä enkeli te olette ollut.
Mitä arvelette, enkö tiedä jo koko paljon teistä? No niin, oletteko
tyytyväinen tähän lehteen? Tiedättekö ehdottaa minulle jotain keinoa
sen parantamiseksi? Se kaipaa hiukan tuoretta verta -- ei auta, minun
täytyy sitä hankkia. Se oli peräti rappiotilassa, kun minä viime vuonna
sen ostin ja sain kaupantekijäisiksi koko sen vanhan henkilökunnan
niskoilleni. Meidän pitää välttämättä vielä neuvotella siitä
keskenämme, eikö niin? Mutta sanokaas ensin -- minä tässä kerskaan
tuntevani teidät jo koko hyvin -- mutta sanokaas, mitä olette kuullut
minusta kerrottavan?"
Molemmat nauroivat. Sitten Marcella yritti olla jälleen vakava.
"Luullakseni -- teillä on maatila."
"Aivan oikein!" hän nyökähytti päätään -- "minulla on tila
Lincolnshiressä. Minä omistan noin viisituhatta tynnyrinalaa maata --
riittävästi ollakseni köyhä -- mutta myöskin riittävästi voidakseni
kokeilla siinä. Olen esimerkiksi pannut alulle osuuskuntaviljelyksen.
Toistaiseksi he ovat saaneet minulta hyvän summan rahaa lainaksi -- ja
sen lisäksi on ensimäisen puolivuoden vuokrasumma jätetty perimättä. Ei
siis, kuten näette, tuottava yritys. Mutta kaipa se vielä kerran lyö
leiville. Nykyisin tarvitaan maatilan hoitoon rahaa, ja rahaa tarvitsen
minäkin itseäni varten. Tarkoitukseni on saada 'Työmiehen Sotahuuto'
kannattamaan -- jos voin. Se antaa minulle enemmän aikaa puhua ja
toimia omalla alallani -- venturistina -- kuin lakitiede."
"Lakitiede?" sanoi Marcella hieman ällistyneenä, mutta kuunnellen
Whartonin puhetulvaa kiihkeän tarkkaavasti.
"Niin, äitini mieliksi suoritin kolme vuotta sitten lainopillisen
tutkintoni. Hän arveli, että se huojentaisi työskentelyäni
parlamentissa, jos sinne joskus sattuisin tulemaan. Oletteko koskaan
kuullut äidistäni puhuttavan?"
Hänen avomielisiä, hymyileviä kysymyksiään oli mahdoton välttää.
"En", vastasi Marcella rehellisesti.
"No niin, tiedustelkaa lordi Maxwellilta", sanoi Wharton nauraen.
"Sisäasiain ministerinä ollessaan hän joutui kerran tai pari kovaan
sanasotaan äitini kanssa, joka oli kiihkeä naisemansipatsionin
harrastaja. Äitini väitti aina suoriutuneensa voittajana taistelusta --
epäilemättä lordi Maxwell jäi vastakkaiseen uskoon. No niin -- äitini
-- ihmiset yleensä pitivät häntä hulluna -- ja kenties hän olikin --
mutta -- sittenkin -- minä rakastin häntä!"
Hän hymyili yhä, mutta äänessä tuntui viehkeä vavahdus, ja hänen
silmänsä, jotka etsivät Marcellan katsetta, näyttivät avomielisesti
anovan häneltä myötätuntoa.
"Onko se sitten niin harvinaista?" kysäisi Marcella ja naurahti
salatakseen kasvavaa osanottoansa.
"On kyllä -- niinkuin me toisiamme rakastimme. Olin kymmenvuotias, kun
isäni kuoli. Äiti ei tahtonut lähettää minua kouluun, ja niin me alati
olimme yhdessä. -- Mitä hän harrasti, sitä minäkin. Hän oli raju nainen
-- mutta hän _eli_, kuten vain harva pystyy elämään."
Hän huokasi. Marcella oli liian ujo utelemaan lähemmin hänen
perheoloistaan, mutta hän muisti hämärästi kuulleensa, että Whartonin
äiti oli kuollut.
Tuokioksi kumpikin vaikeni.
"Sanokaapa", virkkoi Marcella äkisti, "miksi te ahdistatte minun
oljenpalmikoimis-hommiani. Eikö osuuskuntaviljelys niinikään ole
hätäaputyötä?"
Whartonin kasvot saivat toisen ilmeen. Hän siirsi jälleen tuolinsa
Marcellan viereen, entinen hilpeä, tarkkaava katse silmissä.
"Nyt en voi sitä teille juurta jaksain selittää. Siinä on niin
paljon puhumista. Mutta ensi viikolla on kylässä kokous, missä minä
saarnaan maan saattamista kansan omaksi. Aikomuksemme on muodostaa
Työväenyhdistyksen haaraosasto. Tuletteko sinne?"
Marcella epäröi.
"Kenties tulen", lausui hän verkalleen.
Syntyi äänettömyys. -- Sitten hän kohotti silmänsä ja tapasi Whartonin
katseen. Kummastakin tuntui, kuin olisi äkillinen, nuoruudesta ja
yhteisistä harrastuksista puhkeava hengenheimolaisuus syntynyt heidän
välillään. Nuoressa miehessä oli jotain epämääräistä, jotain viehkeätä,
nuorta, avomielistä, ja hänen tuttavallisesti kyselevä ja samassa
käskevä katseensa ei ollut tekemättä vaikutustaan Marcellaan.
"Saanko puhutella neitiä?" kuului ääni ovelta.
Marcella nousi nopeasti. Hänen äitinsä kamarineiti seisoi siinä.
Hän riensi ovelle.
"Mikä nyt, Deacon?"
"Rouva lähettää terveisiä, neiti", sanoi palvelija peräytyen halliin,
"ja ilmoittaa, ettei hän voi tulla teille. Herra on äkkiä sairastunut,
ja rouva on lähettänyt noutamaan tohtori Clarkea. Mutta rouva kieltää
neitiä menemästä ylös. Hän pyytää neitiä olemaan teellä herrojen
kanssa, ja jos hän pääsee, tuleehan alas ennenkuin he lähtevät."
Marcella kalpeni.
"Enköhän minä saisi mennä sinne? Mitä se on?"
"Rouva sanoo, että se on hyvin paha kohtaus. Tuskat ovat kovat. Ei
voida mitään tehdä ennen tohtorin tuloa. Rouva pyysi _nimenomaan_
sanomaan, ettei neiti menisi ylös. Hän ei tahdo, että vieraat kääntyvät
takaisin?"
Samassa soitettiin ovikelloa. "Se on Aldous", huudahti Marcella
keventyneellä mielellä ja kiirehti häntä vastaan.