"No, Marcella, joko lady Winterbournen kanssa olette saaneet
oljenpalmikoimis-kurssinne alkuun?"
Rouva Boyce istui käsitöineen vierashuoneen akkunan luona koettaen
käyttää hyväkseen nopeasti häipyvää päivänvaloa. Oltiin joulukuun
loppuvaiheilla. Marcella oli palannut kylältä tavallista aikaisemmin,
sillä odotettiin vieraita teelle. Uupuneena hän heittäytyi tuolille
äidin viereen.
"Kymmenen tai yksitoista naista on ilmoittautunut, mutta vain nuoria,
ei yksikään vanhoista halua tulla. Lady Winterbournelle on suositettu
hyvin taitavaa opettajaa Danstablesta, ja toivomme jo ensi viikolla
pääsevämme alkuun. Rahaa on tarpeeksi kolmen kuukauden palkkoihin."
Väsymyksestä huolimatta sädehtivät hänen silmänsä tyytyväisyydestä.
Työ-innon synnyttämä tarmo ja joustavuus ilmeili kasvoissa ja
liikkeissä.
"Mistä saitte rahaa hankituksi?"
"Aldous on pitänyt huolta siitä", vastasi Marcella lyhyesti.
Rouva Boyce kohotti olkapäitään tuskin huomattavasti.
"Entä työnne tulokset -- minne ne joutuvat?"
"Lady Winterbourne tuntee Lontoossa kaupan, joka on luvannut ostaa
mitä valmistamme, jos siitä vain tulee kalua. Emme tietysti ole
otaksuneetkaan, että yritys on kannattava."
Marcellan selitykset annettiin jonkinlaisella nyreällä itsepuolustuksen
äänellä. Seudun olkikudos-teollisuutta, joka, oltuaan vuosikausia
riutuvassa tilassa, nyt lopultakin oli tykkänään kuolemassa,
lady Winterbourne ja Marcella koettivat uudelleen elvyttää ja
järjestää ajanmukaisemmaksi. Kylän vaimoille, jotka karkeammalla
oljenpalmikoimisella ansaitsivat nykyisin korkeintaan kuusi penceä
viikossa, oli opetettava, ei vain hienompaa ja siromuotoisempaa
palmikoimista, vaan myöskin palmikkojen kiinniompelemista ja niiden
muodostamista hatuiksi ja lakeiksi -- taito, jota tähän asti oli
yksinomaan tunnettu ainoastaan parissa isommassa naapurikaupungissa.
"Vai ette arvele sen kannattavan?" toisti rouva Boyce. "Eikö
tulevaisuudessakaan?"
"Niin, näetkös, me maksamme työpalkkaa viikossa kaksitoista tai
neljätoista shillingiä. Meidän on hankittava työaineet ja huone -- ja
hinnat ovat nykyisin hyvin alhaalla. Koko teollisuushaara on rappiolla."
Rouva Boyce nauroi.
"Niin, niin, kyllä käsitän. Montako työntekijää luulette voivanne saada
kokoon?"
"Mahdollisesti kaksisataa, jos lasketaan kaikki kolme kylää yhteen. Se
on elähyttävä koko seutua!" huudahti Marcella, ja säde sisäistä lämpöä
puhkesi kasvoille hänen tahtomattaankin.
Rouva Boyce hymyili taas siirtyen samassa vieläkin lähemmä akkunaa.
"Onko Aldous selvillä siitä, mitä te oikeastaan suunnittelette?"
Marcella punastui.
"On tietysti. Se on 'hyvitystä' -- ei muuta."
"Tarkastaako hänkin asiaa sinun kannaltasi?"
"Taloudellisesti katsoen hän tietysti pitää meitä mielettöminä",
sanoi Marcella kärsimättömästi. "Niin me olemmekin. Asiain nykyisellä
kannalla ollessa on aina taloudellisesti mieletöntä huolehtia
poloisista lähimmäisistään. Mutta hän on yhtä tyytymätön nykyisiin
oloihin kuin minäkin."
"No, onneksi on hänellä paksu kukkaro", sanoi rouva Boyce
huolettomasti. "Mutta mikäli minä ymmärrän, et kumminkaan aio vaatia,
että hän uhraa _kaiken_ omaisuutensa oljenpalmikoimiseen. Aldous kertoi
minulle eilen vuokranneensa teille talon Hertfordinkadun varrelta?"
"Me tulemme elämään hyvin yksinkertaisesti", sanoi Marcella nopeasti.
"Mitä, eikö edes omia ajoneuvoja?"
Marcella empi.
"Hevonen säästää aikaa. Ja jos meidän on liikuttava paljon ulkona, käy
se melkein halvemmaksi kuin ajurit."
"Vai aiotte liikkua paljon ulkona? Lady Winterbourne mainitsi tuonnoin
aikovansa esittää sinut hovissa toukokuussa."
"Neiti Raeburn ei anna minulle rauhaa", huudahti Marcella. "Hän
väittää, että koko perhe saa hävetä, ellen siihen suostu. Mutta et
tietysti voine kuvailla -- --"
Hän lakkasi puhumasta ja otti hatun päästään, työntäen hiukset otsalta.
Säteilevä ilme oli haihtunut kasvoilta, niissä kuvastui nyt vain
väsymystä ja ärtyisyyttä.
"Että pitäisit siitä?" täydensi rouva Boyce tylysti. "No niin, enpä
tiedä. Nuoret naiset yleensä ihailevat kauniita pukuja, loistavaa
seuraelämää ja huomattavaa asemaa maailmassa. Etkä sinäkään, Marcella,
tietääkseni ole mikään askeetti."
Marcella vääntelihe sisäisestä tuskasta.
"Minun on mukauduttava oloihin", vastasi hän ylpeästi. "Olot saattavat
olla sietämättömiä, mutta niitä ei aina voi välttää."
"Niinpä niin, mutta minäpä en, kultaseni, usko, että ne olot, joihin
nyt joudut, ovat sinusta sietämättömiä. Niin mieletön et mahtane
olla. Joko olet kuullut, miten suuren vuotuisen määrärahan Aldous on
lopullisesti sinulle vahvistanut?"
"En", vastasi Marcella lyhyesti. "En ole kysellyt isältä enkä
muiltakaan."
"Tänä aamuna se vasta päätettiin. Isäsi mainitsi sen minulle sivumennen
ulos mennessään. Sinä saat kaksituhatta puntaa vuodessa omaksi
käyttötarpeeksesi."
Rouva Boycen ääni oli kuiva ja sitä seuraava silmäys tyttäreen
omituisen vihamielinen, mutta Marcella ei sitä huomannut.
"Liian paljon", virkkoi hän hiljaa.
Hänen päänsä painui jälleen tuolin selkämystä vastaan ja hänen väsyneet
katseensa vaelsivat pitkin hämärään peittyvää nurmikkoa ja lehtokujaa.
"Hän sanoi tahtovansa, että sinä tuntisit itsesi aivan
riippumattomaksi, ettei mikään estäisi sinua toteuttamasta omia
suunnitelmiasi. Oh, kellä on niin monta suunnitelmaa mielessä kuin
sinulla, sille se ei ole liian paljon. Käsittele sinä vain säästäen
rahojasi. Pidä ne itselläsi. Hanki niillä mitä itse tarvitset eikä mitä
muut tarvitsevat."
Nytkin jäi rouva Boycen käytöksessä ilmaantuva katkeruus Marcellalta
huomaamatta. Vieno ilme -- säälin ilme -- lennähti hänen kasvoilleen.
Rouva Boyce alkoi korjata työnsä pois, sillä pimeältä ei hän enää
nähnyt ommella.
"Asiasta toiseen", virkkoi hän äkkiä. "Sinulle tulee kai lähimmässä
tulevaisuudessa aika paljon työtä äänien hankkimisessa Aldousille?
Isäsi sanoo, että vaalit ovat helmikuussa."
Marcella liikahti levottomasti.
"Aldous tietää", sanoi hän "viimein, että olen monessa asiassa eri
mieltä hänen kanssaan. Hän on niin innostunut tuohon pikkuviljelijäin
lakiehdotukseen. Ja minä en voi sitä sietää. Se on vain taka-askel."
Rouva Boyce kohautti silmäkulmiaan.
"Sepä ikävä. Sillä hän jutteli minulle, että hän tulee parlamentissa
panemaan kaikki voimansa liikkeelle saadakseen sen hyväksytyksi.
Eiköhän lopultakin ole otaksuttava, että hän sen asian käsittää
paremmin kuin sinä?"
Marcella ojentautui äkkiä suoraksi ja otti tuolilta päällysnuttunsa,
hattunsa ja hansikkaansa.
"Ei tässä nyt tiedoista ole puhetta, äiti, vaan periaatteista. Saattaa
kyllä olla, etten _minä_ tiedä paljon mitään, mutta tietävät ainakin ne
jotain, joiden oppia seuraan. Kaikkia asioita voi arvostella kahdella
tavalla. Kun Aldous minua kosi, sanoin hänelle mihinkä puolueeseen
kuulun ja varoitin häntä seurauksista. Mutta se ei järkähyttänyt hänen
päätöstään."
Rouva Boycen hieno suu värähti hiukan.
"Vai niin, arvelet ehkä, että Aldous sillä hetkellä punnitsi asiaa yhtä
kylmäverisesti kuin sinä?"
Marcella ensin säpsähti, mutta sitten hermostunut suuttumus sai hänessä
vallan.
"Tämä on sietämätöntä, äiti!" huudahti hän. "Jo ennenkin olet vetänyt
sitä nuottia, että minä otan Aldousin muka vain omain itsekkäiden
pyyteitteni tähden -- että olen hänelle arvoton. Muut ajatelkoot mitä
tahtovat, mutta että sinäkin --"
Ääni katkesi ja vedet kiertyivät silmiin. Hän oli uupunut ja
kiihottunut. Äidin kohtelu oli useasti tyly, milloin he olivat
kahdenkesken, ollen räikeänä vastakohtana sille ihailun ja
hienotunteisuuden ilmakehälle, joka Marcellaa ympäröi Aldousin
seurassa, kylässä tai Winterbournein luona, ja tällä hetkellä se tuntui
hänestä sietämättömältä.
Rouva Boyce katsahti ylös vakavampi ilme silmissään.
"Sinä käsitit väärin, rakas lapsi", sanoi hän levollisesti. "Toisinaan
en voi olla kummastelematta sinua, mutta pahaa en milloinkaan sinusta
ajattele. Kaiketi sinä pidät Aldousista."
"No mutta, äiti kulta", huudahti Marcella poissa suunniltaan.
Rouva Boyce kääri työnsä kokoon ja sulki ompeluvasun kannen.
"Kun menet vaatteitasi riisumaan, niin ilmoita samassa Williamille,
että teellä tulee olemaan kuusi tai seitsemän henkeä. Muistaakseni
mainitsit, että herra Hallin tulee Aldousin seurassa."
"Niin tulee ja myös Frank Leven. Koska herra Wharton saapuu?"
"Noin kymmenen minuutin kuluttua, jos juna on täsmällinen. Tuossahan
isäsi jo tuleekin."
Marcella poistui ja rouva Boyce jäi tuokioksi yksin. Laihat
kädet herpallaan helmassa hän nojautui akkunapieleen ja silmäili
hajamielisenä talvista, hämärtävää puutarhaa. Hänen mielensä oli täynnä
salaista ylenkatsetta ihmisiä kohtaan -- tytär heihin luettuna -- jotka
kuvittelevat mielessään, että ihmiskohtalo on muutettavissa viikko
palkkain korottamisella tai että kärsimykset elämässä tavalla tai
toisella ovat riippuvat arkielämän pikku mukavuuksista. Voiko nälkää ja
raatamista sanoa kärsimykseksi? Kadehtimatta, henkistä janoa tuntematta
ei hän koskaan ollut nähnyt työläisnaisen tupansa lattiaa luuttuavan.
Ei sellaiset asiat iske haavoja sydämeen, elämän suurista pettymyksistä
ja suruista ne avautuvat. Leivästäkö ihminen vain elää? Hän oli
usein joutua epätoivoon kuullessaan innostunein sanoin puhuttavan
yhteiskunnallisista parannuksista ja hyväntekeväisyydestä.
Rikkaaksi, perin rikkaaksi oli Marcella tuleva. Aldousin nykyiset
tulot, Marcellalle määrätty vuotuinen osuus niistä vähennettyinä,
olivat -- isoisän kuoltua hänelle tulevaa perintöä lukuunottamatta --
paljoa suuremmat kuin mitä itse herra Boyce, jolle Maxwellien rikkaudet
olivat alituisena silmätikkuna, oli voinut otaksua.
Rouva Boyce oli ensin ällistynyt kuullessaan tyttärensä kihlauksesta,
mutta pian hän jälleen oli yhtä järkähtämättömän levollinen kuin
ennenkin. Piilipä kumminkin paljon salaista mielihyvää tuon ulkonaisen
levollisuuden kätkössä. Marcella oli turvattu. Yhdellä taitavalla
iskulla hän oli itse saanut enemmän aikaan kuin paraskaan, lapsensa
menestystä hellivä äiti. Syksyllä rouva Boyce joskus rauhattomana oli
kysellyt itseltään, mille kannalle hänen tulevaisuudessa oli asetuttava
jäntevään, toimeliaaseen tyttäreensä nähden, joka näytti päättäneen
omakseen vallata tuon saman maailman, josta äiti oli luopunut. Nyt
oli pulma selvitetty, ja tarkkana tähystelijänä hän ei voinut olla
ilkkumatta ajatellessaan, kuinka ratkaisevasti kohtalo oli sekaantunut
asiaan.
Aldous Raeburnia rouva Boyce oli tuskin puhutellut ennen sitä päivää,
jolloin Marcella julkaisi kihlauksensa. Kun rakastaja parin tunnin
kuluttua syvästi liikutettuna anoi häneltä tyttären kättä, oli
rouva Boyce vain vaivoin voinut suorittaa hellän äidin osaa. Hän
oli kumminkin tehnyt parhaansa ollakseen ystävällinen, salatakseen
ihmettelyään siitä, että herra Raeburn oli kosinut, että lordi Maxwell
oli antanut suostumuksensa ja että Marcella niin helposti oli joutunut
satimeen. Mutta rouva Boycea oli kohdannut yllätys myöskin mitä häneen
itseensä tuli. Juteltuaan hetken aikaa tulevan vävypoikansa kanssa
tuntui hänestä, kuin hän ensimäisen kerran viiteentoista vuoteen
kykenisi tuntemaan ystävyyttä vierasta kohtaan. Hänen omituinen
personallisuutensa ei voinut olla Aldousiin vaikuttamatta ja hän
näytti myötätuntoansa tätä onnetonta naista kohtaan tuntein ja
sanoin, jotka rouva Boycen tahtomattakin löysivät hänessä vastakaikua
ja ymmärtämystä. Hän älysi selvästi herättäneensä herra Raeburnin
harrasta, ritarillista sääliä. Mutta ensi kerran hänen elämässään ei
toisten osoittama sääli häntä loukannut, ja Marcella piti silmällä
äitinsä käytöstä uteliaana ja samassa keventynein mielin.
Sitten juteltiin pian vietettävistä häistä, lordi Maxwell lähetti
herra Boycelle kohteliaaseen, mutta kylmähköön muotoon laadittuja
tiedonantoja, "kreivikunta" kävi onnittelemassa, ja tänään oli Aldous
Raeburn lopullisesti ilmoittanut omat tulonsa ja sen ohessa maininnut,
kuinka suuren rahamäärän hän vuotuisesti maksaisi vaimolleen.
Kaikkiin näihin Marcellan tulevan rikkauden ja aseman näkyviin
todisteltiin nähden rouva Boyce oli säilyttänyt tavallisen ivallisen
välinpitämättömyytensä. Mutta viime aikoina, ja eritoten tänä päivänä,
hän alkoi tuntea asemansa painostavaksi. Marcella oli tulemassa
rikkaaksi ja riippumattomaksi, mutta hänen isänsä ja äitinsä olivat
köyhät, jopa rahapulassakin, eikä ollut suurtakaan toivoa siitä,
että heidän asemansa paranisi. Miehensä nurisevista viittauksista
rouva Boyce ymmärsi, että arvon mukaisten myötäjäisten hankkiminen
Marcellalle tyhjentäisi heidän viimeiset rahavaransa. Pian kai
heidän oli pakko turvautua Marcellan kukkaroon? Painajaisen tavoin
tämä pelko kidutti rouva Boycen herkästi nöyryytettyä ylpeyttä. Tämä
ylpeys, jolla hän karkaisi itseään maailmaa vastaan, ei ollut koskaan
ollut niin taipumaton, niin jäykkä, kuin tällä hetkellä omaa tytärtä
vastaan suunnattuna. Heidän keskinäinen suhteensa oli kylmä, eivätkä
he käsittäneet toisiansa. Kenessä vika oli, sen rouva Boyce piti
yhdentekevänä.
* * * * *
Pimeä oli joutunut, ja rouva Boyce aikoi soittaa lamppua, kun hänen
miehensä samassa astui sisään.
"Missä Marcella?" kysäisi hän heittäytyen tuolille äreän ja väsyneen
näköisenä, kuten tapansa nykyisin oli.
"Meni vain riisuutumaan ja antamaan Williamille määräyksiä. Kyllä hän
heti on täällä."
"Tietääkö hän mitään huomenlahjastaan?"
"Kerroin minä hänelle sen. Hän näytti ajattelevan, että Aldous on
jalomielinen, vaikk'ei lahja hänestä sentään tuntunut olevan liian
suurenmoinen. Ei maailmaa voi tyhjällä parantaa."
"Parantaa -- loruja!" ärähti herra Boyce. "En ole eläessäni tavannut
tolkuttomampaa ja itsepintaisempaa tyttöä. Mistä hän kaikki
hullutuksensa on saanut? Miksi annoit hänen Lontoossa pitää seuraa
noiden ihmisten kanssa? Nyt ei hänestä kenties enää tule kalua. Usko
pois, että hän ennen pitkää tekee itsensä ja perheensä naurunalaiseksi."
"No, se on herra Raeburnin asia. Minä Marcellana kiinnittäisin jonkin
verran huomiota hänenkin toivomuksiinsa. Mutta kaipa Marcella tietää
mitä tekee."
"Tietää kylläkin. Herra Raeburn on järjiltänsä, sen jokainen näkee.
Niin kauan kuin Marcella on huoneessa, on hän kuin noiduttu. Hänelle ei
tuollainen sovellu, mies käy naurettavaksi. Minä sanoin hänelle, että
hänen huomenlahjansa olisi riittänyt puolta pienempänäkin. Marcella on
vain tuhlaava rahat hullutuksiin."
"Sanoitko sen herra Raeburnille?"
"Sanoin kuin sanoinkin. Vai niin!" -- kiukkunen silmäys lensi vaimoon
-- "arvelit kaiketi, että tarkoitukseni olisi nylkeä häntä. Erinomaisen
mieluista kuulla!"
Punaiset täplät puhkesivat vaimon kuihtuneille poskille. Mutta hän
vastasi lempeästi, niin lempeästi että hänen miehensä arveli kerrankin
voittajana suoriutuneensa. Hän suvaitsi leppyä, ja kun rouva Boyce
asettui tulen ääreen ja jutteli hänen kanssaan vastoin tavallisuutta
vapaasti ja ystävällisesti, niin hän pian tykkänään rauhoittui.
Rouva Boyce puheli Marcellan myötäjäisistä, häistä ja viimeisistä
vaaliuutisista. Mies istui liikkumattomana varjostaen kädellä silmiään
tulenvalolta ja pistäen tuontuostakin sanasen väliin. Uusi pelko oli
alkanut versoa hänen sielunsa sisimmässä -- kuoleman pelko. Hän oli nyt
täydelleen joutunut vaimonsa käsiin. Heidän pitkällinen kamppailunsa
toisen ylivallasta oli päättynyt vaimon voittoon. Mies alistui hänen
johdettavakseen tietäen ettei tulisi aikaan ilman häntä, ja tämä
tietoisuus hänen tekojaankin johti ja korvasi periaatteiden puutetta
hänen luonteessaan.
Mutta tätä hetkellistä lepoa ei kestänyt kauan, sillä hän kävi äkkiä
rauhattomaksi, nähtävästi ruumiillisen pahoinvoinnin vaikutuksesta.
"Niin, minäpä usein toivon, että se olisi ollut tuo toinen mies",
sanoi hän kärttyisesti. "Raeburn on niin riivatun ylimyksellinen.
Luulenpa että hän loukkaantui siitä, mitä sanoin Marcellan oikuista
ja mielijohteista, ja että varoitin häntä uskomasta niin paljon
rahaa nuorelle tytölle, jolla on sellaisia kummia tuumia. Olisit
nähnyt millaiseksi hänen naamansa meni. Aivan tyyni hän tietysti oli.
Hän napitti takkinsa ja nousi lähteäksensä -- ikäänkuin ei minun
mielipiteeni merkitsisi enempää kuin tuo pöytä tuossa. Mutta olkoot
vain rauhassa, sekä hän että hänen arvoisa isoisänsä. En minä aio
heitä kiusata käynneilläni. He pitävät minua vastenmielisenä, minä
heitä ikävystyttävinä -- välimme on suora. Marcella käyköön täällä,
jos tahtoo isäänsä tavata. Mutta sinun oivallinen kasvatustapasi,
pitää hänet koko lapsuudenajan erillään meistä, ei liene suurestikaan
edistänyt hänessä hellyyttä meitä kohtaan."
"Herra Whartoniako tarkoitat tuolla toisella miehellä?" virkkoi rouva
Boyce yrittämättä puolustaa itseään tai Aldousia. "Häntä tietysti.
Mutta hän astui, ikävä kyllä, liian myöhään näyttämölle. Miksei hän
olisi kelvannut? Hän on yhtä hupsu kuin Marcella -- hupsumpikin vielä.
Hänellä on yhtä kierot mielipiteet kuin tytöllä -- kuuluu kokouksissaan
jaarittelevan vaikka mitä pötyä. Mutta toverina hän on peijakkaan
hauska -- _hänen_ seurassaan ei ole tarvis punnita joka sanaa, mikä
suusta lähtee. Luulenpa vaankin, että Marcella olisi häneen ihastunut.
Kyllä he varoillaan olisivat kunnollisesti tulleet toimeen. Ei Wharton
nälkää näe niin kauan kuin hanhenpaistia on saatavissa."
Rouva Boyce hymähti.
"Mikä panee sinut otaksumaan, että Marcella olisi mieltynyt herra
Whartoniin? Hänen ajatuksensa ja harrastuksensa ovat ensi hetkestä asti
pyörineet herra Raeburnissa."
"Kummako se -- eihän täällä ketään muutakaan ollut", murahti herra
Boyce. "Sehän on luonnollista. Se olkoon vain minun puolestani sanottu,
että tämän talon ovet ovat aina avoinna herra Whartonille koko
vaaliaikana, ajatelkoot Raeburnit siitä mitä tahtovat."
Hän kyyristyi eteenpäin ja survaisi hiilihangon liekkeihin niin
raivokkaasti, että heikko liekki oli melkein sammua. Rouva Boyce
ei enää hymyillyt. Hän käsitti varsin hyvin, mikä oli syynä hänen
miehensä vaistomaiseen vastenmielisyyteen Aldous Raeburnia kohtaan ja
ystävällisiin tunteisiin nuorta Whartonia kohtaan.
Hetkisen äänettömyyden jälkeen herra Boyce lähti huoneesta. Vaimo
tarkkasi hänen askeleitaan ja huomasi hänen astuvan vaivalloisesti.
Rouva Boyce jäi tuokioksi seisomaan samalle paikalle käännellen
sormuksia laihoissa sormissaan. Tohtori Clarke, seudun taitava ja
kokenut lääkäri, oli viime kerralla talossa käydessään lausunut
hänelle pari sanaa, jotka nyt muistuivat hänen mieleensä. Lujan
tahtonsa kaikella voimalla hän oli silloin kieltäytynyt niitä
uskomasta. Mutta lääkärin sanat eivät sittenkään unohtuneet. Viimein
hänkin lähti yläkertaan, ja tavatessaan portaissa Marcellan hän pyysi
hänen jouduttamaan Williamia teetä tuomaan, herra Wharton kun oli
odotettavissa joka hetki.
* * * * *
Marcella piti huolta siitä, että akkunaluukut suljettiin, että lamput
tuotiin sisään, että uuniin lisättiin halkoja ja että teepöytä
katettiin. Sitten hän asettui istumaan matalalle tuolille uunin eteen
ja kyykistyi eteenpäin, kädet ristissä helmassa. Musta puku jätti
peittämättä sorean, täyteläisen kaulan ja valkeat ranteet. Marcella,
näet, joka ei sietänyt tiukkia eikä kankeita vaatteita, välitti vähät
muodeista ja käytti pitsiröyhelöitä ja harsopoimutuksia korkean
kauluksen ja ahtaitten kalvosimien asemesta.
Hänen ajatuksensa harhailivat, kuten morsiamen ainakin, Aldousissa
ja heidän häissään, jotka oli määrätty vietettäväksi helmikuun
lopulla. Mutta eipä nämä mietteet näyttäneet häntä suurestikaan
ilahuttavan. Hänellä oli vielä niin monta eri tehtävää suunniteltavana
ja toimitettavana. Kuka saataisiin valvomaan, lady Winterbournen ja
hänen itsensä Lontoossa ollessa, niitä monia eri yrityksiä, joita
hän oli pannut alulle kylässä. Mary Harden oli tosin herttainen ja
kiltti, mutta tuskin kyllin älykäs tällaista vastuunalaista tehtävää
hoitamaan. Oli hankittava jokin toimelias nainen, joka palkasta ottaisi
suorittaakseen työn. Cravenit tietenkin sanoisivat, että nyt hän oli
hyvällä alulla hyväntekijättären arvotonta osaa näyttelemään. Mutta
onhan hyväntekijättäriäkin monenmoisia. Eikä hyväntekijättään osa
sinänsä ole ylenkatsottava, kaikki on vain siinä, millä tavalla se
suoritetaan.
Hän oli päättänyt uudistaa tuttavuutensa Cravenien kanssa Lontoossa.
Nyt hän kykenee heitä hiukan auttamaankin ja edistämään heidän monia
suunnittelujaan. Alussa he tietysti ovat epäluuloisia, mutta kylläpä
hän heidät saa toisiin ajatuksiin.
Kaiken aikaa hän kuunteli puolittain koneellisesti, soittaisiko kuka
ulko-oven kelloa, mutta sitä ei ollut helppo kuulla saliin asti tässä
suuressa kaikuvassa talossa. Odotettua vierasta hän ei paljonkaan
ajatellut. Hän luotti varmasti siihen, että isä pitäisi hänestä
huolta. Kihloihin jouduttuaan oli Marcella pari kolme kertaa ollut
herra Whartonin seurassa, muun muassa kerran Mellorissa aamiaisilla,
mutta Marcellan ajatukset olivat aina olleet niin muissa asioissa,
ettei nuoren tilanomistajan hupainen ja pirteä seura ollut paljonkaan
hänen huomiotansa herättänyt. Viime aikoina oli herra Wharton harvoin
liikkunut naapuristossa. Molemmilla ehdokkailla oli ollut hiukan
lepoaikaa, mutta nyt oli kiihkeä vaaliagitatsioni jälleen alkamassa,
vaalit kun olivat jo helmikuun lopulla.
Mutta tänään oli Edward Hallin saapuva Melloriin Aldousin seurassa!
Se kiinnitti hänen ajatuksiaan. Hän oli kovin utelias kuulemaan ja
näkemään Hallinia, mutta samassa hiukan hermostunutkin. Sillä hänen
tulevaisuudelleen saattoi merkitä paljon, minkä vaikutuksen Edward
Hallin oli saava hänestä.
Äkisti jotain selittämätöntä -- heikko liike, ilmavirta -- sai hänet
kääntymään. Hämmästyksekseen hän näki ovella nuoren miehen, joka
tarkasteli häntä hymyillen ja riisui hansikkaita käsistään.