Eräänä kuutamoisena joulukuun yönä, kaksi kuukautta Marcella Boycen ja
Aldous Raeburnin kihlauksen jälkeen, ympäröi Mellorin metsiä ja ketoja
ja Buckinghamshiren tasankoa, joka erottaa Chilternin metsäisen ylängön
liitukummuista, tuo aavemainen hiljaisuus, joka tavallisesti kuuluu
purevaan pakkaseen.
Talvi oli tehnyt tuloa ennenkuin viimeiset lehdet olivat karisseet
tammista. Kaksi viikkoa oli jo pakkasta kestänyt, mutta lunta ei
ollut vielä yhtään näkynyt. Niittyjä peitti ohut huurrekerros; ojat,
kynnettyjen peltojen vesiset vaot ja kylän keskellä oleva lampi, josta
väen oli tapana noutaa pääasiallinen vesivarastonsa, olivat lujassa
jäässä. Joka aamu kohosi metsästä kevyt usvahuntu, paljastaen talvisen
maiseman upeuden ja haihtuen pilvettömän taivaan sineen; joka ilta
nousi kuu, ilman että heikoinkaan tuulenhenki puhalteli, ja autioilla
kedoilla törröttävien puiden oksat kuvastuivat selvinä ja tummina
valkopeitteiseen maahan.
Miten hiljaista oli nyt keskiyön aikaan metsän reunassa! Kaksi miestä,
jotka nököttivät muutamain pensaiden kätkössä herra Boycen parhaimmalla
metsästysalueella, ja jotka olivat ulkona samoilla asioilla, uskalsivat
tuskin puhutella toisiaan, niin eriskummainen ja painostava oli metsän
hiljaisuus. Miehistä oli toinen Jim Hurd, toinen vaivaishuoneen
Pattonin poika, noin kuudenkymmenen korvissa oleva mies, jonka pienet,
kutistuneet kasvot valkeina ja terävinä kurkistivat rällähatun alta.
Missään ei näkynyt elonmerkkiä. Hurd siirsi kätensä korvalle ja
kumartui eteenpäin tarkkaavasti kuunnellen. Äkkiä tuntui värinää,
ja samassa kuului kumea, jyskyttävä ääni hänen vieressään olevan
multatöyrään pohjalta. Hän säpsähti, kyyristyi alas ja asetti korvansa
maata vasten.
"Annappas pussi minulle", sanoi hän kumppanilleen, nousten pystyyn.
"Kuuluuhan ihan selvästi, mitenkä ne siellä ryömivät ja liikkuvat. Kas
tässä, ota tämä matkaasi ja mene toiselle puolelle."
Hän ojensi hänelle kimpun kaniiniverkkoja. Patton ryömi nelinkontin
matalan multapenkereen ja pensasaidan takana olevaan metsään.
Pensasaita, joka ympäröi metsästysaluetta antamatta sille minkäänlaista
turvaa, oli huonossa kunnossa, kuten kaikki mikä Melloriin kuului.
Mutta sen takainen kenttä oli lordi Maxwellin maata.
Ammattiinsa harjaantuneen miehen kätevyydellä Hurd työnsi syrjään
risukasan ja pikkupensaat ja alkoi kiinnittää pyydysverkkoja
kaniininpesän reikiin omalla puolellaan. Sitten hän pujottautui
Pattonin luo tarkastamaan, että kaikki oli sielläkin paikoillaan, ja
palasi jälleen takaisin noutamaan lumikkeja, joita hänellä tiivisti
sidotussa pussissa oli neljä kappaletta.
Seurasi neljännestunnin jännittävä odotusaika. Apajaan joutui kaikkiaan
viisi kaniinia, kolme Hurdin, kaksi Pattonin puolella. Miehillä oli
täysi työ saaliin korjuussa, rihmojen hoitamisessa ja pesäreikien
silmällä pitämisessä. Hurdin suuret kädet näyttivät ennättävän
kaikkialle; vuoroin ne kiinnittivät verkonvirityspuikkoja, vuoroin
taitavalla liikkeellä väänsivät niskat nurin verkkoon joutuneelta
otukselta, vuoroin kerivät auki lumikkiin sidottua rihmaa.
Lopulta miesten kiusaksi muuan rihma katkesi ja lumikki hävisi
kaniininkoloon. Nyt he olivat pulassa, sillä heitä ei haluttanut kaivaa
sitä esiin, se kun olisi vain vienyt aikaa ja herättänyt tarpeetonta
melua, eivätkä he liioin tahtoneet lumikkia menettää. Kaniineja ei
enää näkynyt, ja näytti siltä kuin ei olisi tästä aukosta enää mitään
saatavana. Hurd työnsi käsivartensa siihen reikään, johon hän oli
lumikin päästänyt.
"Täällä on jotakin edessä", sanoi hän viimein. "Varmaankin kuollut
kaniini. Annas tänne lapio." Hän kaiveli aukon suuta varovasti.
"Tässäpä se onkin", äännähti hän ja veti ulos jotakin, jonka hän
paikalla inhosta parahtaen viskasi pois. Heti esteen poistuttua karkasi
aukosta kaniini kadonneen lumikin seuraamana. Hurd sieppasi kaniinia
lujasti niskasta ja tappoi sen. Sitten hän pisti lumikin taskuunsa.
"Jumaliste!" sanoi hän pyyhkien otsaansa. "Kylläpä ne pitää kiirettä."
Hänen aukosta vetämänsä este oli kuollut kissa, joka nähtävästi oli
lähtenyt metsästykselle ja siellä saanut kurjan surman. Patton ja Hurd
tarkastivat sitä silmänräpäyksen verran, sitten paiskasi jälkimäinen
sen voimakkaalla heitolla kauas metsään.
Miehet sytyttivät piippunsa pensaiden suojassa. Itse he olivat hyvässä
kätkössä, mutta pensaikossa olevasta aukosta he saattoivat nähdä mitä
ympärillä tapahtui.
"Kuusi kappaletta", sanoi Hurd silmäillen kuolleita kaniineja. "Menisin
vielä yhtä pesää tarkastamaan, mutta olen niin hiton väsynyt. Jahka
olen virittänyt pari ansaa, lähden kotia."
Patton polttaa tuprutti vaieten. Hän tuumiskeli, antaneekohan Hurd
hänelle palkkioksi yhden kaniinin vai kaksi. Hurd oli taitava
ammatissaan ja kaikkien metkujen perillä, ja Patton olisi saattanut
tyytyä yhteenkin kaniin. Mutta omasta mielestään hän oli alinomaa
vääryyden uhrina, ja nyt hän oli jo aivan selvillä siitä, että hänellä
oli tänä iltana vain kurja saalis odotettavissa, vaikka Hurd tätä ennen
oli aina palkinnut hänen apuaan anteliaalla kädellä.
"Olethan kaiken päivää ollut työssä?" virkkoi hän kotvasen kuluttua.
Itse hän oli ilman työtä, kuten puolet kylää, eikä ollut illalliseksi
syönyt muuta kuin keitettyjä nauriita. Mutta hän tiesi, että Hurd oli
otettu työhön Maxwell Courtiin, missä oli ryhdytty rakentamaan uutta
ajotietä ja suurentamaan suihkulähdettä -- pääasiallisesti työttömäin
hädän lieventämiseksi. Patton muutamain tovereinsa kanssa oli myöskin
pyrkinyt sinne. Mutta isännöitsijä oli sanonut, että tilan oma väki
joutuu ensi sijaan ja heitäkin oli vielä koko joukko työtönnä.
Mutta Hurd oli siitä huolimatta otettu hovin tientekoon kyläläisten
kummastukseksi.
Hurd nyökkäsi päällään, mutta ei puhunut mitään. Häntä ei haluttanut
asiasta jutella sen enempää.
"Entä meneekö _hän_ ihan totta naimisiin herra Raeburnin kanssa?"
Patton viittasi päällään oikealle, missä viettävän pensasaidan takaa
Mellorin uuninpiiput ja setripuiden latvat selvästi kuvastuivat
yöllisen taivaan tummaa sineä vastaan.
Hurd nyökkäsi uudelleen ja tuprutteli uutterasti savua. Suuttuneena
miehen sanattomuudesta Patton sadatteli itsekseen kumppaninsa
salakähmäisyyttä. Koko kylä puhui neiti Boycen ystävällisistä suhteista
Hurdin perheeseen. Hän päätti koettaa puheenainetta, joka panisi Hurdin
kielen liikkumaan.
"Westall kerskaili eilisiltana Bradsellilla (Bradsell oli 'Viheriän
Miehen' ravintolan isännän nimi) ja sanoi, että hovissa kyllä
tiedetään, että olet aika heittiö, vaikka oletkin otettu työhön sinne.
Hän sanoi pitävänsä sinua silmällä ja varoittaneensa sinua viime vuonna
jo kahdestikin -- --"
"Se on vale", sanoi Hurd ottaen piipun suustansa, mutta samassa hän
taas jatkoi polttamista.
Patton oli hyvillä mielin.
"Hän sanoi, että sinä olet aina ollut laiskuri ja vieläkin olet
laiskuri. Neiti Boycen tapaista hienoa neitiä voit kyllä hännystellä,
sanoi hän, mutta rehellistä työtä et kykene tekemään, sanoi hän -- jos
vaan muuten tulet toimeen."
"Piru hänet vieköön", mutisi Hurd hampaittensa välitse. Hän otti piipun
suustaan, painoi peukalollaan tupakan sisään ja pisti sen sitten
taskuunsa.
"Mikä se!" huudahti Patton säikähtyneenä.
Vihellys! -- kimakka ja selvä -- metsän vastakkaiselta laidalta.
Samassa kuun valaisemalla liitukummulla kävi näkyviin tumma,
liikkumaton miehen varjo, pieni musta pilkku vieressään. Ylempänä
kukkulalla nähtiin toisen olennon nopeasti astuvan ensimäistä kohti,
usean mustan pilkun seuraamana. Salametsästäjät älysivät paikalla, että
se oli Westall, joka antoi merkin yövartialleen, Charles Dynesille, ja
että molemmat miehet tuossa tuokiossa olisivat heidän kintereillään.
Parissa silmänräpäyksessä peitettiin luvattoman metsästyksen jäljet
niin hyvin kuin mahdollista, työnnettiin muutamia tiheitä risuja
kaniiniluolan eteen, pantiin talteen lumikit ja metsäriista ja
kutsuttiin Hurdin metsäkoira paikalle. Sitten miehet hiipivät ojaan ja
ryömivät niin pitkälle kuin pääsivät, ollakseen syrjässä siltä polulta,
jota metsänvartiat tulisivat kulkemaan. Oja oli pensaiden peitossa, ja
lähestyviä ääniä kuullessaan he kyyristyivät alas tiheän risukon ja
riippuvien pensaiden suojaan, pelkäämättä muuta kuin metsänvartiain
koirien vainuamista.
Mutta koirat ja ihmiset kulkivat ohi aavistamatta mitään.
"Pysy alallasi!" sanoi Hurd estäen Pattonia nousemasta.
"Tuossa tuokiossa hän palaa takaisin. Se on hänen tavallisia
temppujaan."
Hän ei pettynyt, sillä jo kahdenkymmenen minuutin kuluttua
näyttäytyivät miehet uudelleen. He kulkivat pitkin metsänreunaa,
joka oli lordi Maxwellin metsästysalueen ja Mellorin suuren metsän
rajana ja astuivat ojan yli noin viidenkymmenen metrin päässä miesten
kätköpaikasta.
Sieltä nämä kuulivat Westallin karhealla, käskevällä äänellään antavan
määräyksiä käskyläiselleen ja huhuilevan sänkipellolla samoilevia
koiriaan. Hurdin oma koira nytkähti kerran tai pari kärsimättömästi
hänen vieressään.
Äänet ja askeleet etenivät kuulumattomiin, ja kaikki oli jälleen
hiljaista.
Salametsästäjät kapusivat nauraa hohottaen piilostaan ja pitivät
silmällä metsänvartioita, kunnes he hävisivät Maxwellin metsiin.
"Tulitpa taaskin puijatuksi -- kirottu lurjus!" huudahti Hurd hillitön
voitonriemu äänessä. "Nyt minä viritän ansani. Mutta ala sinä mennä
kotiin."
Patton totteli viittausta, murahti pari sanaa kiitokseksi, kun Hurd
ojensi hänelle kaksi kaniinia, jotka hän työnsi nuttunsa laajoihin
taskuihin, ja lähti sitten kiertoteitä kotiin.
Yksin jäätyään Hurd piilotti verkot ja muut vehkeet hyvässä kätkössä
olevaan multatöyrään repeämään ja viritti sitten ansoja kolmeen eri
paikkaan, missä tiesi että jänisten oli tapa puikahtaa metsään.
Sitten hän kärsimättömänä odotti kuuluvaksi kellon lyöntiä Mellorin
kirkosta. Oli pureva pakkanen, mutta hänen yölliset puuhansa eivät
vielä olleet lopussa ja hänellä oli pätevät syyt päästä Pattonista
eroon.
Samassa löi kello puoli yksi, ja sen kajahtava ääni vieri kumisten
talvipakkasessa yli kukkulain. Hurd ryömi rappioisen pensasaidan läpi
toiselle puolelle ja kapusi ylös jyrkkää metsänrinnettä. Se kasvoi
enimmäkseen nuorta metsää ja tiheätä viidakkoa, mutta mäen harjalla
kohosi uhkeita, jykeviä pyökkejä, joiden lehdettömien oksien välistä
kuu kumotti huurteiselle maalle. Mikä verraton soreus ja voima noiden
oksain kaavauksessa! täällä ei silmä tavannut tammipuun pahkaisia,
vaihtelevia muodostuksia, vaan kaikki näytti olevan sopusuhtaista,
pyöristettyä, suurenmoista, kuten ylevän taiteilijan kädestä lähtenyttä.
Mutta Hurdilla ei ollut silmää kaikelle tälle. Hän samosi eteenpäin
pitkin kuivain lehtien peittämää tietä, ajatellen että pyökkimetsässä,
mäen harjalla, häntä todennäköisesti odotti eräs mies, jolla oli tärkeä
ehdotus hänelle tehtävänä. Illalla oli ravintolanisäntä supattanut
hänelle korvaan pari sanaa, jotka tuntuivat hänestä siihen viitanneen,
ja senvuoksi hän toimitti Pattonin pois tieltä.
Mutta hänen päästyään kukkulan harjalle ei siellä näkynyt ketään, ja
hän laskeutui kaatuneelle puunrungolle levähtämään ja tupakoimaan.
Mutta tuskin hän oli päässyt istahtamaan, ennenkuin hän. levottomasti
liikahti ja kääntyi istumaan vastakkaiselle puolelle. Sillä äskeiseltä
istumapaikalta saattoi puiden välisestä aukeamasta nähdä yli
matalakasvuisen metsikön Mellor Housen jykevät tummat rajaviivat. Ja
tällä hetkellä Jim Hurd oli mieluummin Melloria ajattelematta.
Herra Boycen kaniineja hän pyydysteli mielihyvällä, ilman
tunnonvaivoja. Mutta _neiti_ Boycea ajatellessaan yöllisillä retkillään
hän kävi rauhattomaksi.
Kuka käskikään häntä toisten asioihin puuttumaan? Tahtomattaankin
kantoi Hurd Marcellaa kohtaan kaunaa.
Hän oli juuri saanut hankituksi itselleen hiukan kengänkorjuuta ja
tämän työn sekä vaimonsa oljenpalmikoimisen varjolla hän oli arvellut
voivansa pysyä turvassa epäluulolta. Siinä samassa kun hänen päässään
risteilee kekseliäitä suunnitelmia Westallin nolaamiseksi, astuu neiti
Boyce sisään ilosta sädehtien ja ilmoittaa, että Maxwell Courtissa on
nyt työtä saatavana niin pian kuin hän sinne ilmoittautuu.
Ja sitten hän oli katsahtanut Hurdiin merkitsevällä katseella.
"Ja lordi Maxwell lähettää teille varoituksen, Hurd", oli hän jatkanut:
"Sanokaa hänelle, että kunhan hän jättää Westallin rauhaan, ei puhuta
enää mitään menneistä synneistä! Kas niin, en minä aio urkkia mitä se
tietää. Jos te olette metsästyslakeja vastaan rikkonut, en minä siitä
ole vihoissani. Jo huomispäivänä minä sen lain muuttaisin, jos voisin!
-- kyllä te sen tiedätte. Mutta olette todella mieletön, jos vielä
nyt jatkatte samaan tapaan, nyt kun olette saanut koko talven ajaksi
tuottavaa työtä. Muistakaa toki vaimoanne ja lapsianne."
Siinä Hurd kuin mikäkin pölkkypää oli katsoa töllistellyt häntä -- eipä
hän paremmin kuin Mintakaan tiennyt minne katsoa, mitä virkkaa. Viimein
vaimo puhkesi kyyneliin ja änkytti:
"Oi, neiti! olisimmehan muuten kuolleet nälkään -- --"
Ja neiti Boyce oli paikalla keskeyttänyt hänet tarttumalla hänen
käteensä. Kyllähän hän sen tiesi. Ei hän tänne saarnaamaan tullut.
Mutta Hurdin oli luvattava heittää se sikseen vaimonsa takia.
Ja Hurd, joka ei ollut kyennyt puolustautumaan eikä keksinyt mitään
pätevää syytä hylätäksensä edullisen työtarjouksen, oli sammaltaen ja
hämmentyneenä luvannut, ja luvannut niin juhlallisesti ja vakaasti,
että häntä jälkeenpäin harmitti. Noin kahden viikon ajan Hurd oli ollut
päivät hovin työssä ja pysytellyt yöt kotosalla. Mutta sitten kauan
lamassa olleet kelttiläiset vaistot alkoivat uudelleen elpyä ja kiusata
hänen rauhaansa. Onnettomuudekseen hän sattui eräänä päivänä hoviin
mennessään kohtaamaan tiellä Westallin, joka röyhkeästi naurahtaen
mittaili häntä päästä kantapäähän, ikäänkuin sanoakseen: "Kas niin,
veijari, oletpa viimeinkin nujerrettu!" Samana iltana Hurd jälleen
hävisi metsän pimeyteen Mintan kyynelistä ja nuhteista piittaamatta.
No niin entä sitten? Rikkaista ja laista Hurd ajatteli samaa kuin
orja, joka on mielestänsä oikeutettu rikkomaan niitä lakeja, joiden
laatimisessa hän ei itse ole ollut osallisena. Häntä kyllä tuskastutti,
että neiti Boyce oli niin ystävällinen hänen perheelleen, opetti
Williä lukemaan ja lahjoitti Daisylle ja Nellielle vanhoja pukujaan,
aavistamatta että Hurd veti häntä nenästä. Mutta pian hän rauhoittui
tässäkin suhteessa. Hän eli nyt sellaisessa alituisessa jännityksessä,
ettei malttanut kauan pohtia yhtä asiaa.
Neiti Boyce oli sitäpaitsi suurena syynä hänen nykyiseen kaksinaiseen
elämäänsä. Milloin hän sattui kotona olemaan, istui hän takan ääressä
ja luki piippuansa imien niitä sanomalehtiä ja kirjasia, jotka Marcella
oli kesällä antanut hänelle. Ensin ei hän niistä paljonkaan välittänyt.
Nyt hän tavaili niitä läpi moneen kertaan. Hän oli kyllä aina tietänyt,
että "rikkaat nylkevät köyhiä". Mutta ei hän kumminkaan ikinä ollut
voinut kuvailla heitä sellaisiksi anastajiksi, tunnottomiksi rosvoiksi,
kuin he todella kuuluivat olevan.
Hänen rauhattomissa, ajatustyöhön tottumattomissa aivoissaan alkoi
kuohua. Köyhälistö oli sorrettu, mutta se oli kyllä piankin pääsevä
oikeuksiinsa. Maa riistoineen kuuluu kansalle eikä joutilaille
pomoille. Ja ennen kaikkia oli tuo Westall piru rangaistava. Jos Hurd
olisi kyennyt sanoin ilmaisemaan, mitä hänen mielessään liikkui näihin
aikoihin, niin hän olisi sanonut murtaneensa kahleensa ja löytäneensä
oman itsensä. Hänessä oli elpymässä elämä, joka ei enää ollut pelkkä
taakka. Metsän yöllinen tuoksu, virkeä yöilma, metsänotusten teiden ja
jälkien seuraaminen, viekkaus, jota hän niitä pyydystäessään käytti,
hänen oivallisen Bruno-koiransa temput ja sukkeluus -- tämä kaikki
synnytti ja voimistutti hänessä uusia ruumiin- ja sielunominaisuuksia,
jotka jo puolestaan vaikuttivat häneen elähyttävästi. Hänen
kääpiövartalonsa ojentautui suoremmaksi, hän hengitti vapaammin.
Kärsimättömänä ja vastahakoisesti hän meni aamusella hovin työhön. Hän
olisi jo aikaa sitten heittänyt sen sikseen sairaaksi tekeymällä, ellei
se paremmin kuin kengänkorjuu olisi turvannut häntä epäluulolta.
"Aika taitavia veijareita nuo Tudley Endin miehet!" Hän naurahti
vahingonilosta sitä muistellessaan. Juuri ennen marraskuun suurta
metsästystä olivat salametsästäjät pyyhkäisseet melkein tyhjäksi kaksi
Westallin parhainta metsästysaluetta -- ja kaikki oli tapahtunut
niin sukkelasti ja salaisesti, ettei Westall ollut älynnyt liikuttaa
sormeaankaan sen estämiseksi. No niin, eipä kaikki riista kumminkaan
vielä ollut korjattu. Mellorin rajan puolella oli vielä runsaasti
tilaisuutta pyydystämiseen, se alue kun oli varattu suurta tammikuun
metsästystä varten. Mutta hitto vieköön! mikä tuota miestä pidättää
ajoissa tulemasta?
Hän odotti yhä edelleen vilusta väristen ja piippuaan poltellen suuri
säkki olkapäillään. Eipä aikaakaan niin jo alkoi metsästyksessä
kiihottunut veri jäähtyä. Muistelmat vanhasta, puolittain unhoon
joutuneesta kelttiläisestä taikauskosta hiipivät hänen mieleensä.
Tuskistuneena hän vilkaisi puolelle ja toiselle, pieninkin risahdus
metsässä pani hänet säpsähtämään. Kaamea tuulenhenki suhahteli kuivissa
lehdissä, etäämpänä kuului pöllön haikeata valitusta, ja tuon tuostakin
katkesi puusta oksa ja putosi kovasti rasahtaen kuivaan maahan.
Hurdille oli joka tie, joka polku, joka puu tuttu. Tuolla kedolla
hän oli isänsä sivulla tallustellut auran jäljessä sairaalloisena
poika pahasena. Tuon oikealla puolella näkyvän pensasaidan alla
hän oli muuanna kesäiltana maannut huumaantuneena ja verisenä ja
voimattomassa raivossaan vannonut kostoa vanhalle Westallille, joka oli
häntä syyttömästi niin pahoin pidellyt. Tuolla hämärällä, mäenrintaa
leikkaavalla metsäpolulla oli Yrjö Westall kerran paiskannut hänet
maahan, kun hän oli hautovaa fasaania säikähyttänyt. Hän näki itsensä
viruvan maassa -- pitkän, vahvarakenteisen vastustajansa virnistävät
kasvot päänsä yli kurottuneina.
Sitten hän äkkiä alkoi muistella isäänsä. Autuaasti oli hän nukkunut
Herrassa, kuten hurskas mies ainakin. "Jim, poikani, Herran armo on
suuri", ja "Jim, pidä huolta Annasta" -- Anna oli Jimin ainoa sisar --
olivat olleet hänen viimeiset sanansa.
Sitten oli vanhus vielä pari kertaa huokaissut ja kaikki oli lopussa.
Oliko sitten kaikkien ihmisten kuljettava samaa tietä, odottiko
matkan päässä kaikkia tuo viimeinen hengenveto, tuo kammottava
tyhjiin-hupenemisen hetki? Sanoihin ei Hurd pukenut näitä mietteitä,
mutta kuolonajatukset harhailivat hänen mielessään, herättäen hänessä,
samoin kuin meissä kaikissa, outoja, pelonsekaisia tunteita. Hän vajosi
usein mietiskelemään, miltä mahtaa tuntua silloin, kun hänen oma
loppunsa on tulossa. Ja se aina hellytti hänen sydäntänsä Mintaa ja
lapsia kohtaan. Nykyisin hän vähän väliä pahoitti Mintan mieltä ja piti
oman päänsä, mutta sen hän totisesti tiesi, että kun se aika joskus on
käsissä, että hän sairaana ja raihnaisena viruu vuoteessaan, kiittää
hän vaimoansa jokaisesta vähimmästäkin ystävällisyyden osoituksesta ja
noudattaa kaikessa hänen tahtoansa, niinkuin hänen oli tapana tehdä
heidän avioliittonsa alkuaikoina. Ilman Mintan apua ei hän arvellut
voivansa kuolla. Pelkkä ajatuskin, että Minta mahdollisesti voisi
sortua ennen miestänsä, puistutti häntä jonkinlaisella kauhunsekaisella
raivolla. Mutta tässä metsästysjutussa hän oli yhtä kaikki päättänyt
kulkea omaa tietään, ja Mintan oli siihen totuttava.
Viimeinkin kuului metsän sisästä hiljainen vihellys. Hän vihelsi
takaisin, ja kohta hiipi metsän pimennosta esiin pitkä, laiha vetelys,
sepänoppilas Gairsleystä, joka jo monasti ennen oli välittänyt kauppoja
hänelle.
Miehet istuivat kymmenkunnan minuuttia puunrungolla juttelemassa.
Sitten he erosivat; Hurd palasi paikalle, minne oli riistansa
kätkenyt, pisti taskuihinsa kaksi kaniinia -- toiset hän aikoi noutaa
huomis-aamuna pyydyksiä tarkastaessaan -- ja lähti sitten kotimatkalle,
pysytellen, mikäli mahdollista, pensasaidan suojassa. Kerran hän
kumminkin uskaltautui aukealle kedolle kuunvaloon, välttääksensä metsän
kulmausta, missä kuusi vuotta takaperin oli tavattu muutaman vanhan
talollisen ruumis. Sitten hän painui leveälle kylätielle ja oli pian
oman ovensa edustalla.
Hurdin kavutessa ylös puisia tikapuita, jotka johtivat pieneen
makuuhuoneeseen, missä hän vaimoineen ja lapsineen nukkui, nousi hänen
vaimonsa vuoteessa istumaan.
"Jim, olet kai ihan menehtynyt -- ulkona tällaisessa kylmässä. Voi, Jim
-- missä olet ollut?"
Kurjalta hän siinä näytti karkeassa yöpuvussaan, harmahtava tukka
hajallaan olkapäillä ja laihat käsivarret peitteelle kurotettuina.
Huone oli puistuttavan kylmä. Pienten ryysyisten akkunaverhojen välitse
kumottava kuu valaisi likaista vuodetta, tahrattuja seiniä ja paljasta,
epätasaista lattiaa. Suuren vuoteen jalkapäässä olevassa rautasängyssä
makasi Willie rauhattomana ja yskien, vanhempi sisko vieressään
sikeässä unessa. Toinen tytöistä lepäsi äidin vieressä, ja pienokainen
uinui jalaksilla seisovassa puulaatikossa niin lähellä vuodetta, että
Minta saattoi käsivarrellaan siihen ulottua.
Hurd ei vastannut, vaan kääntyi rykivän pojan puoleen, joka
viikkokauden oli potenut kurkkuajosta.
"Ethän vain liene ollut Westallin näkyvissä?" virkkoi Minta
tuskaisesti. "En saa ollenkaan silmääni ummistetuksi, kun kiertelet
ympäri öisin."
"Älä hätäile suotta", sanoi Hurd tyynesti, mutta päättävästi. "Minua ei
haittaa mikään. Poika on huono, Minta."
"Huono on, minä olen pitänyt tulta pesässä ja pannut kattilan
lämpiämään", vastasi Minta, viitaten pesästä kohoavaan ohueen
savupatsaaseen, joka ei huoneen jäätävälle kylmyydelle mahtanut mitään.
Hurd kumartui pojan puoleen ja kohenteli vuodetta. Silloin alkoi
heikko, kuumeinen poika käheällä äänellä itkeä, ja kätkyessä uinuva
pienokainen oli herätä. Mahdotonta oli häntä viihdyttää, ja niinpä Hurd
kiireesti riisui takkinsa ja saappaansa ja nosti pikku sairaan syliinsä.
"Olehan hiljaa, Willie, olehan, isä hoitaa lasta."
Hän verhosi poloisen omaan takkiinsa ja laskeutui poika käsivarrella
vuoteeseen vaimonsa viereen, vetäen ohuen, ruskean peitteen ylleen.
Itse hän oli kävelemisestä lämmennyt, ja pianpa vaimo ja lapsikin hänen
sivullaan lakkasivat värisemästä. Pojan nopea, läähättävä hengitys
todisti, että hän oli uudelleen nukahtanut. Eikä aikaakaan niin jo
isäkin vaipui sikeään uneen. Kiusaantunut, työnmurtama ja tuhansien
huolien painostama vaimo raukka yksin vääntelihe unettomana paikallaan
talviyön äänettömässä loistossa.