"Ettekö suvaitse siirtyä lähemmäksi ikkunaa? Tähän vuodenaikaan
olemme hyvin ylpeät näköalastamme", sanoi neiti Raeburn Marcellalle
riisuessaan häneltä päällysnuttua. "Lady Winterbourne ei ole vielä
saapunut, mutta hän tulee varmaan. Hän on hyvin tarkka pitämään
lupauksensa."
Marcella nosti tuolinsa lähemmäksi suurta kaari-ikkunaa ja silmäili
uhkeata puutarhaa ja linnaa ympäröivien metsien syksyistä kauneutta.
Itsetietoisen näköisenä ja pää pystyssä hän siinä istui eikä nähtävästi
halunnut paljon jutella. Niinpä neiti Raeburn, joka kutimineen oli
asettunut istumaan lähelle vierastansa ja parisen minuuttia oli
puhellut ilmasta ja Mellorista, mietti itsekseen: "Jäykkäluontoinen --
ilmeisesti jäykkäluontoinen ja liian varma käytökseltään niin nuoreksi
tytöksi. Mutta kauniimpaa olentoa en ole koskaan nähnyt!"
Lordi Maxwellin sisar oli oivallinen nainen. Hän oli kaikkien Maxwellin
tiluksiin kuuluvain kyläin uuttera, hyväntahtoinen itsevaltias ja
lisäksi innokas tory-puoluelainen. Veli ja veljenpoika edustivat
hänelle ihmissuvun kukkaa, eikä hänen mieleensä olisi koskaan
juolahtanut vastustaa heidän tahtoansa missään asiassa. Mutta eipä
hän sen ohessa unohtanut, että hänellä oli oikeuksiakin heihin.
Ainakin kaikissa sellaisissa asioissa, jotka koskivat naisia ja joissa
miehet niin helposti joutuvat puijatuiksi, hän katsoi olevansa heidän
luonnollinen holhoojansa. Aldousin etua valvoen hän oli vuosikausia
pitänyt silmällä kaikkia naapuriston nuoria naisia ja hän huokaili
itsekseen nähdessään miten monta hyvää tilaisuutta Aldous päästi
käsistään livahtamaan.
Siinä hän nyt näennäisesti niin rauhallisena istui Marcellan vieressä
jutellen ja kutoen sukkaa, vaikka oli menehtyä uteliaisuudesta ja
levottomuudesta. Vaikka Raeburnilaisilla olikin suuri keskinäinen
luottamus, eivät he kumminkaan olleet kärkkäät tunteitansa ilmaisemaan.
Ei lordi Maxwell enemmän kuin Aldouskaan ollut vielä mitään neiti
Raeburnille uskonut, mutta hänen valpas silmänsä huomasi kumminkin,
että jotain oli tekeillä.
Mutta vaikkei Aldous sanallakaan ollut antanut isotätinsä tietää
aikeistaan, tiesi tämä kumminkin, että hän oli neiti Boycesta ja hänen
äidistään puhunut paljon lady Winterbournelle, joka oli ainoa nainen
paikkakunnalla, jonka kanssa herra Raeburn oli tuttavallisissa väleissä.
Tietysti oli neiti Raeburninkin kuuluviin tullut, että Mellorin uudella
omistajalla oli kaunis tytär. Hänestä puhuttiin paljon, ja neiti
Raeburn oli varsinkin Hardenien kuvauksista muodostanut itselleen
Marcellasta kuvan, joka kyllä oli omituinen, mutta ei suinkaan
viehättävä. Levottomat kysymykset ajelehtivat nyt vanhan neidin päässä.
Mitä merkitsi neiti Boycen olo täällä Maxwell Courtin vierashuoneessa,
mitä Aldousin hermostunut ja hajamielinen käytös? Ja miksikä lordi
Maxwell niin kärsimättömästi toivoi komiteakokouksen sukkelaan
päättyvän, että hän hyvissä ajoin ennättäisi aamiaisille, joihin hänen
nimenomaisesta toivomuksestaan ei oltu kutsuttu muita vieraita kuin
lady Winterbourne?
Marcella puolestaan oli täysin tietoinen siitä, että häntä pidettiin
silmällä ja että hänen oli voitettava alaa vihollisen leirissä. Tässä
hän nyt viimeinkin istui näiden pelottavien ihmisten seurassa, joiden
tuttavuuteen hän oli tavallaan tunkeutunut. No niin -- mitä moittimista
siinä? Huomenna hän vaikka tekisi sen uudelleen, jos vain katsoisi
etunsa niin vaativan. Hänen omatuntonsa oli puhdas. Luottavaisena hän
oli heitä lähestynyt, ja ellei heitä haluttanut kohdella häntä samalla
tavalla, niin hän kyllä tietäisi, millä keinoin puolustautua heitä
vastaan! Ja totta hän heille näyttäisi, että tullaan sitä toimeen ilman
heidän apuansakin.
Mutta vaikka hän ulkonaisesti esiintyikin rauhallisesti ja arvokkaasti,
oli hänen vilkas mielensä täynnä kiihkeätä uteliaisuutta, jota hän
töin tuskin jaksoi hillitä. Mitenkähän tässä upeassa talossa elettiin
ja mitä osaa mahtoi Aldous siinä näytellä? Itse asiassa hän tiesi
perin vähän siitä säätyluokasta, johon hän syntyperältään kuului.
Ylhäiset ihmiset ja ylhäiset kodit olivat hänelle aivan tuntemattomia.
Hän tarkasteli niitä taiteilijasilmillään ja oli lujasti päättänyt,
ettei antaisi niiden häikäistä tai lumota itseään. Mutta kun hän nyt
aika-ajoin vilkaisi ympärilleen, niin tuo loistava huone Tudorin
aikuisine kattoineen ja kauniine tauluineen sekä se ylellisyys ja
hienostunut aisti, joka kaikkialla kohtasi silmää, herätti hänessä
vasten tahtoakin ihastusta ja romanttista vetovoimaa kaikkeen tähän
loistoon ja siihen yhdistettyyn valtaan. Hän ei voinut olla tuntematta
ylpeyttä siitä, että oli yhdenvertainen näiden ihmisten kanssa; sillä
vaikka hän olikin halveksivinaan sukuylpeyttä, ei hän sentään mistään
hinnasta maailmassa olisi tahtonut luopua vanhasta nimestään.
Äiti oli hänelle vakuuttanut, että Boycen suku oli yhtä vanha ja
ylhäinen kuin Raeburninkin. Merkitsee sekin jotain, jos asioita
ruvetaan mittaamaan tavallisella pikkumaisella mittapuulla. Mutta
sellaista hän ei siedä. Mitä hän välittää ylhäisestä sukuperästä ja
rikkaudesta! Pää pystyyn vaan, kuten äiti oli neuvonut tekemään! Ja
hänen käytöksensä kävi itsetietoiseksi ja varmaksi, herättäen neiti
Raeburnin salaista, moittivaa arvostelua.
Missä viipynevät talon herrat? Jo alkoi Marcella harmistua ja
tuskaantua niistä monista kysymyksistä, joilla tämä kutova vanha
neiti piti keskustelua vireillä, kun samassa ovi avautui ja palvelija
ilmoitti: "Lady Winterbourne."
Pitkä, laiha, mustiin puettu nainen astui huoneeseen.
"Tulen hiukan myöhään, Agneta rakas", sanoi hän neiti Raeburnille,
"mutta tiet ovat kurjan kurjat, ja niitä uusia hevosia, jotka
Edwardilta sain lahjaksi, on niin kiusallisesti varottava. Niinpä
neuvoinkin ajuria vasta kertana käärimään ne peitteisiin ja viemään
ne vuoteeseen lepäämään. Ennemmin minä kävelen kuin toista tällaista
retkeä teen."
"Sen kyllä uskon", sanoi neiti Raeburn tulijaa suudellen. "Sinut
tunnetaan. Neiti Boyce -- lady Winterbourne."
Lady Winterbourne ojensi kätensä Marcellalle, ja tämä huomasi hänen
liikkeissään jonkinlaista arkaa kömpelyyttä, joka ei ensinkään
soveltunut hänen muhkeaan pituuteensa. Neiti Raeburn ja hän olivat
täydellisiä vastakohtia sekä ulkonäköön että vaatetukseen nähden. Lordi
Maxwellin sisar oli pieni ja pyylevä ja käytti mielellään loistavia
värejä ja helyjä puvussaan.
Hänen pitsillä reunustettu myssynsä oli tehty koreasta silkkihuivista;
kaulassa riippui monenlaisia kultaketjuja koristimineen, ja ranteissa
kimalteli useita rannerenkaita, nähtävästi manalle menneiden
sukulaisten ja ystäväin muistoja; puku oli tummanpunainen. Yleensä sai
hänen ulkomuodostaan sen käsityksen, että hän oli tarmokas, toimelias,
hyväntahtoinen ja järkevä vanha neiti.
Lady Winterbourne puolestaan oli päästä kantapäähän mustiin puettu;
hänen pukuaan ei somistanut yksikään koriste. Kasvotkin näyttivät
muovaelluilta samaan ankaraan, voimakkaaseen tyyliin, ne olivat
lujapiirteiset ja kalpeat. Ryhti oli suora ja jäykkä, ja tuuhean,
lumivalkoisen tukan alta kiiluvissa silmissä oli usein hajamielinen,
tuijottava katse. Toisinaan ympäröi koko olentoa sellainen traagillinen
arvokkaisuus, että melkein olisi luullut traagillisen näyttelijättären
puhuvan ja liikkuvan. Mutta sen ohessa sekaantui tähän mahtavaan
ryhtiin jonkinlaista naisellista tai pikemmin lapsellista heikkoutta ja
avuttomuutta. Hän oli kauttaaltaan ylhäinen nainen, mutta sen lisäksi
personallisuus, jonka ulkonaisessa esiintymisessä pilkisti esiin jotain
arkaa, hapuilevaa, kömpelyyteen vivahtavaa.
"Ettehän vielä kauan ole ollut Mellorissa?" lausui tulija syvällä
alttoäänellä.
"Lähes seitsemän viikkoa; mutta vanhempani saapuivat sinne jo
toukokuussa."
"Eikö vanha kotitalonne ole teistä viehättävä ja muistorikas?"
"On tietenkin, olen tuiki ihastunut siihen," vastasi Marcella käyden
levottomaksi, kun lady Winterbourne yhä herkeämättä tuijotti hänen
kasvoihinsa.
"En ole käynyt siellä sen kesän jälkeen -- kun Palmerstonit olivat
siellä käymässä -- muistathan, Agneta -- siitä on jo pitkä aika --
kaksikymmentä vuotta?" sanoi lady Winterbourne neiti Raeburnin puoleen
kääntyen.
Marcella istui tuolillaan suorana ja jäykkänä. Lady Winterbourne
hätääntyi ja hämmentyi.
"Muistaakseni en ole koskaan nähnyt äitiänne, neiti Boyce, -- olin
siihen aikaan niin paljon poissa kotoa. Ah niin, kerran kuitenkin -- --"
Puhuja vaikeni ja sävähti hehkuvan punaiseksi. Marcellan nähdessään oli
hän heti ollut varma siitä, että sanoisi tai tekisi jotain sopimatonta,
ja tämä paha aavistus olikin mahdollisimman nopeasti käynyt toteen.
Hän oli nähnyt rouva Boycea yhden ainoan kerran: tuomiosalissa tuon
kuuluisan oikeusjutun viimeisenä päivänä, jolloin hän tiheästi
hunnutettuna, istuen niin lähellä miestänsä kuin mahdollista, oli
odottanut tuomion langettamista. Kun hän jo ennen oli uskonut tämän
muistelman neiti Raeburnille, mutta unohti sen tehneensä, joutuivat
molemmat naiset peräti hämilleen.
"Rouva Boyce lienee, ikävä kyllä, terveydeltään heikko", sanoi neiti
Raeburn, kumartuen sukankutimensa kantaa tarkastamaan. "Olisipa ollut
hauska, jos olisimme voineet saada hänet seuraamme tänään."
Hetken olivat kaikki ääneti. Lady Winterbournen surunvoittoinen katse
oli jälleen Marcellaan tähdätty.
"Toivon että tulette minua tervehtimään", lausui hän äkisti, "ja rouva
Boyce myöskin".
Lady Winterbournen ääni oli lempeä ja sointuva, vaikka hyvin syvä, ja
Marcella tunsi äkkiä kiintymystä häneen.
"Kyllä tulen", vastasi hän, ja hänen kasvonsa vilkastuivat jälleen;
"äiti ei käy missään, mutta minä tulen mielelläni, jos vain kutsutte".
"Tulkaa sitten ensi tiistaina", sanoi lady Winterbourne nopeasti, --
"tulkaa teelle, minä kyyditän teidät kotiin. Herra Raeburn on puhunut
minulle teistä. Hän sanoo -- että luette paljon."
Äänen juhlallinen sävy hänen viimeisiä sanoja lausuessaan ja
surunvoittoisen katseen tuijottava ilme vaikuttivat Marcellaan
vastustamattomalla voimalla. Hän purskahti nauruun, ja molemmat naiset
samassa huomasivat, että hän oli tavattoman viehättävä ja kaunis.
"Kuinka hän sen tietää? Minähän olen tuskin ensinkään puhunut kirjoista
hänen kanssaan."
"Täälläpä hän tuleekin", sanoi lady Winterbourne iloisesti hymähtäen,
"nytpä heti kysymme häneltä. Mutta kyllä hän aivan varmasti niin sanoi."
Nyt Marcella vuorostaan punastui. Aldous Raeburn astui huoneen poikki,
tervehti lady Winterbournea ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi
Marcellan käsi hänen kädessään.
"Kerroithan minulle, Aldous", sanoi lady Winterbourne, "että neiti
Boyce on hyvin innostunut kirjallisuuteen?"
Puhuja oli tuntenut Aldous Raeburnin aina pienestä pojasta, ja kun hän
lisäksi oli kaukaista sukua Aldousille, sinutteli hän häntä.
Aldous myhähti.
"Minä sanoin, että neiti Boyce näyttää olevan kirjoihin menevä kuten te
ja minä, lady Winterbourn. Mutta en aio alistua kuulusteltavaksi!"
"Te erehdytte minun suhteeni", sanoi Marcella avomielisesti, "minä
tosin lueskelen paljon, mutta harvoin maltan lukea kirjan läpi. Minulta
puuttuu kärsivällisyyttä."
"Te tahtoisitte niin kiireesti päästä kaiken perille?" lausui neiti
Raeburn hiukan terävästi.
"Niinpä luulen!" sanoi Marcella. "Päässäni pyörii alati satoja asioita,
joita tahtoisin toimittaa, enkä kumminkaan saa mitään aikaan."
"Niin sitä nuorena ajatteli", sanoi lady Winterbourne huoaten. "Kun
tullaan vanhaksi, niin vaatimukset hupenevat. Kaksikymmenvuotiaana en
suinkaan luullut, että seitsemänkymmenen korvissa olisin yhä vielä
tietämätön ja tyydyttämätön."
"Noin te puhutte siksi, että yhä vielä olette niin nuori, lady
Winterbourne", sanoi Aldous nauraen hänelle vanhan, hyvän ystävän
tavoin, joka ei pelkää loukkaavansa. "Tehän olette nuorempi kuin
yksikään meistä! Aina kun tulen teidän luotanne, tuntuu minusta kuin
olisin jälleen vallaton koulupoika."
"Enpä totta tosiaan käsitä, mitä tarkoitatte", sanoi lady Winterbourne
ja huokasi uudelleen. Sitten hän vilkaisi vieressään istuvaan
pariin. Kädet polvilla ja eteenpäin kumartuneena, säteilevä eloisuus
kasvoillaan, istui siinä Aldous, voiden tuskin hetkeksikään kääntää
katsettaan noista tummista tytön kasvoista. Marcella sitävastoin näytti
huomattavan ujolta, jos kohta ylpeältä.
"Kultaseni", sanoi vanha rouva, kääntyen äkisti neiti Raeburnin
puoleen, "oletko kuullut, minkälaisen ihmelapsen Alice on tällä kertaa
saattanut maailmaan? Se syntyi neljä hammasta suussansa."
Neiti Raeburnin ihmetys oli uutisen arvoinen, ja molemmat vanhat
ystävykset alkoivat hiljaisella äänellä jutella lady Winterbournen
lukuisasta perheestä.
"Haluttaako teitä katsella meidän gobeliiniamme?" sanoi Aldous
naapurilleen, kun he olivat vaihtaneet muutamia tyhjänpäiväisiä
huomautuksia ilmasta ja Marcellan kävelystä Maxwell Courtiin. "Se on
varmaankin herättävä ihastustanne, ja pelkään, että isoisä viipyy vielä
hetkisen. Hän toivoi ennättävänsä ajoissa kotiin, mutta komiteakokous
oli hyvin pitkä ja tärkeä ja on pidättänyt häntä yli tavallisen ajan."
Marcella nousi, ja he astuivat huoneen perälle, missä ihana gobeliini
Italian renessanssiajalta tykkänään peitti seinän.
"Kuinka kaunis!" huudahti tyttö silmät ihastuksesta loistavina. "Mahtaa
olla hauskaa aina pitää se luonaan!"
Ja se oli todella mitä ihmeteltävin sommitelma muotoja, värejä,
jumalia ja jumalattaria, nymfejä ja paimenia, jotka ruusuilla
seppelöityinä temmelsivät kukkapeitteisellä ruohikolla tai täysinäisten
hedelmäpuiden alla. Värit, samoin kuin aihekin, olivat satumaailmasta
kotoisin. Siinä oli kultaa, ruskeaa ja vaaleanpunaista, oli vihreää
ja norsunluuvalkeata, ja vuosisatain kuluessa olivat nämä värit
himmenneet, sulautuen viehkeäksi, haaveelliseksi värisekoitelmaksi. Se
oli Italia suuruutensa aikana -- hempeänä, rikkaana, uhkeana.
Aldous nautti Marcellan ihastuksesta.
"Arvasin että mieltyisitte siihen, ja toivoin sitä. Aina siitä asti,
kun äitini kerran lasna ollessani keksi sen ullakolta, on se ollut
erikoinen ihastukseni. Luulenpa että sieluni sisimmässä pidän siitä
enemmän kuin kaikista tauluistamme."
"Katsokaa noita kukkia!" sanoi Marcella ihailuun vaipuneena, --
"noita kurjenmiekkoja, syklaameja ja liljoja! Ne muistuttavat minulle
lapsuuteni aikaa, jolloin minun oli tapana uneksia miltä tuntuisi, jos
kerrankin saisi _kukkia tarpeeksi_. Kävin, nähkääs, koulua sellaisessa
osassa Englantia, missä oli alituinen puute kukista! Kun läksimme ulos
kävelylle, oli meidän aina astuttava kaksittain suoralla tiellä, ja
minä nyhtäisin kukan sieltä, toisen täältä -- mutta niin kurjan vähän
sain kootuksi kaikesta vaivastani huolimatta. Minä vihasin sitä kovaa,
kuivaa maata ja minun oli lapana lohduttaa itseäni kuvittelemalla
mielessäni seutuja, missä kukkia kasvoi niinkuin tässä juuri niinkuin
tässä, keltaisissa, vaaleanpunaisissa ja sinisissä ryhmissä, niin että
saattoi työntää kätensä niihin ja poimia, poimia kunnes on saanut
kyllänsä! Katkerinta köyhälle lapselle on se, ettei hän milloinkaan saa
mitään tarpeeksi. Milloin on liian vähän kukkia -- milloin putinkia
-- milloin vaatteita." Hänen silmänsä säihkyivät, hänen kielensä side
oli lauennut. Hän oli mielissään nähdessänsä herra Raeburnin niin
ihailevana ja kunnioittavana seisovan vieressään, ja lisäksi oli tämä
osannut panna hänessä taiteellisen kielen väräjämään onnesta ja ilosta.
"Odottakaapa vain toukokuuhun asti, niin esikot omilla niityillänne
antavat kyllä korvausta teille!" sanoi Aldous hymyillen. "Mutta ennen
tuloanne istuin huoneessani tuumimassa, mitä te mieluimmin haluaisitte
nähdä", jatkoi hän. "Tämä talo sisältää koko joukon aarteita, ja
taiteilijana te epäilemättä tulette niistä pitämään. Mutta minä
en tahdo väsyttää teitä niillä. Katsellaan vain sitä, mikä teitä
tosiaankin huvittaa. -- Tehän juttelitte tätini kanssa neljännestunnin
ajan", kysyi hän äkkiä aivan toisella äänellä.
Hän oli siis koko sen ajan, kun neiti Raeburn ja Marcella tekivät
tuttavuutta, tietänyt että hän oli talossa ja tahallaan pysytellyt
poissa. Marcella tunsi, että veret karahtivat hänen poskiinsa.
"Neiti Raeburn oli hyvin ystävällinen", sanoi hän ja taas oli äänessä
ujo väre, mutta seuraavassa hetkessä hän virkkoi tavallisella
pelkäämättömällä avomielisyydellään: "niin, hän oli kyllä ystävällinen!
-- mutta ei hän sittenkään minusta pidä -- enpä usko, että hän koskaan
tulee pitämään minusta, minä en ole hänen ihmisiään."
"Oletteko puhunut hänelle sosialismista?" kysäisi Aldous hymyillen.
"En, en vielä -- en vielä", vastasi Marcella painokkaasti. "Mutta minä
olen niin levoton -- minä en voi aina pitää kieltäni kurissa -- pelkään
että kadutte ottaneenne minut siipienne suojaan."
"Oletteko niin taistelunhaluinen? Mutta Neta täti on niin lempeä! Hän
ei voisi kärpästäkään vahingoittaa. Hän pitää äidillistä huolta koko
talosta ja sen ympäristöstä. Hän suuttuu ja käy ankaraksi vain silloin,
kun palvelustytöt pistävät sulkia hattuihinsa."
"Siinäpä se on!" huudahti Marcella harmistuneena. "Miksi he eivät saisi
pitää sulkia hatuissaan? Se on heidän kauneuskäsitteensä -- heidän
gobeliininsa!"
"Mutta ellei voi hankkia sekä sulkia että kenkiä?" kysyi Aldous
nöyrästi, veitikkamainen välähdys harmaissa silmissään. "Ellei ole
kenkiä, voi vilustua ja kuolla -- ja se kai merkitsee enemmän kuin
sulka hatussa."
"Mutta miksi ei heillä voi olla kumpiakin? Siksi että teillä -- meillä
-- on liian paljon. Teillä on gobeliini -- ja -- ja tauluja" -- hän
kääntyi ja kuljetti katsettaan ympäri huonetta -- "ja tämä uhkea talo
-- ja puisto. -- Ei -- minusta tuntuu, että neiti Raeburnilla on liian
paljon sulkia!"
"Kenties olette oikeassa", myönsi Aldous muuttuneella äänellä, ja hänen
kasvoilleen levisi varjo, ikäänkuin olisivat synkät ajatukset hänen
mieltään painostaneet. "Katsokaapas, nyt olen pahassa välikädessä.
Tahtoisin näyttää teille sulkamme. Luulen että se huvittaisi teitä --
ja te saatatte minua häpeämään niitä!"
"Kuinka naurettavaa!" huudahti Marcella. "Kerroinhan minäkin teille,
kuinka mielissäni olen kun koululapset niijaavat minulle!"
He nauroivat, ja samassa kääntyi Aldous ympäri. "Kah, tuossahan isoisä
jo onkin!"
Hän astui syrjään ja tarkkasi lordi Maxwellin ilmettä, kun tämä
lady Winterbournea tervehdittyään lähestyi neiti Boycea. Hän näki
vanhan miehen jotenkin jäykän ryhdin, äkkinäisen välähdyksen hänen
sinisissä silmissään, joka todisti että Marcellan ulkomuoto oli tehnyt
vaikutusta, kumarruksen ja ystävällisen kädenpudistuksen. Rakastaja,
joka kuuli oman sydämensä lyönnit, huomasi, että hänen sydämensä
valittu oli tähän saakka tehnyt edullisen vaikutuksen.
"Sallikaa minun huomauttaa, että muistutatte mielestäni ilmeisesti
isoisäänne", sanoi lordi Maxwell, kun he olivat kaikki istahtaneet
pöytään, Marcella isännän vasemmalle puolelle, vastapäätä lady
Winterbournea. "Hän oli parhaita ystäviäni."
"Ikävä kyllä, en tiedä hänestä paljon mitään", vastasi Marcella
melkeinpä liian avomielisesti, "paitsi mitä vanhoista kirjeistä olen
saanut selvää. Muistaakseni en ole koskaan nähnyt häntä."
Lordi Maxwell jätti tietysti heti tämän puheenaineen, mutta halusi
silminnähtävästi puhua Marcellan kanssa ja saattaa hänet puhumaan.
Hän tiesi kertoa paljon hauskaa Mellorista ja sen menneisyydestä,
ja muutamat huomautukset Mellorin kirkossa olevista Boycen suvun
hautakivistä johtivat keskustelun siihen, mitä osaa eri suvut
kreivikunnassa olivat näytelleet kansallissotien aikoina. Aldousista
tuntui, kuin olisi isoisä koettanut monella kekseliäällä ja hienolla
tavalla Marcellassa herättää eloon sukuylpeyttä, tietoisuutta siitä,
että hänkin kuului tähän samaan veljeskuntaan, tyynnyttääkseen ja
haihduttaakseen tytön loukatuita tunteita, joita vanhus arvasi hänessä
liikkuvan.
Nuoren tytön ryhti oli hiukan jäykkä ja ylpeä. Ikäisekseen hän jutteli
hyvin vapaasti ja itsenäisesti, kuten Lontoossa ollessaan oli tottunut.
Hän ei ollut hitustakaan hämillään tai ujo. Lordi Maxwellin ensimäinen
vaikutelma hänestä oli epäilemättä suosiollinen. Aika-ajoin Aldous
huomasi hänen vilkaisevan Marcellaan nopealla, tutkivalla katseella,
ja hän tiesi vallan hyvin, että isoisä tällä katseella vertaili
Marcellan jokaista sanaa, jokaista äänenvärettä ja liikettä johonkin
sisäiseen ihannekuvaan, joka oli ajateltu Raeburnin perheen jäsenelle
sopivaksi vaimoksi. Aldousin mielestä kaikki tuntui olevan kuin uutta,
ja yhtäkaikki se oli niin totta. Huone leikeltyine ja kullattuine
setripuulaudoituksineen ja van Dyck-maalauksineen, korkeat, puistoon
antavat ikkunat, syysauringon säteet kullan- ja purppurankarvaisilla
hedelmillä ja kimaltelevilla hopea- ja kristalliastioilla, täti ja
lady Winterbourne vastapäätä häntä, kuulumattomin askelin liikkuvat
palvelijat ja kaiken tämän keskessä tuo tumma, solakka olento hänen
isoisänsä vieressä, tuo vilkas, tuntehikas ja haaveellinen tyttönen,
joka oli niin naisekas ja samalla haavaa rakastajansa silmissä niin
tykkänään erilainen kuin kaikki muut naiset -- pieninkin yksityiskohta
tässä taulussa sisälsi hänelle tuhansia uusia merkityksiä, vuoroin
ahdistaen, vuoroin riemastuttaen mieltä.
Sillä intohimon ensimäiseltä asteelta, missä se melkein tyytyy vain
omaan itseensä -- niin uusi ja hedelmöittävä on se koko luonnolle
-- Aldous oli liukumaisillaan sen toiselle asteelle. Tässä Marcella
nyt vihdoinkin istui hänen omassa talossaan, mutta hän ei silti
näyttänyt tulleen lähemmäksi Aldousia, vaan ennemmin poistuneen hänestä
kauemmaksi. Kovastipa tuo tyttö olikin arvostansa tarkka! Minnekkä oli
nyt kadonnut tuo tyttömäinen, luottava avomielisyys, jolla hän oli
Aldousia kohdellut tuolla ikimuistettavalla kävelyretkellä pappilan
veräjän luona. Ennen aamiaista oli siitä näkynyt vilahdus, vain pieni
jumalallinen vilahdus. Mitenkä saattaisi hän lähestyä valittuaan
uudelleen!
Sillä välin oli keskustelu siirtynyt alalle, joka tällä hetkellä
herätti kaikkien mielenkiintoa -- huonoon vuodentuloon, tavarain
poljettuihin hintoihin, maanviljelijäin siitä johtuvaan tukalaan
asemaan ja kylissä vallitsevaan työttömyyteen.
"En totta tosiaan tiedä, mitä tänä talvena on tehtävä työttömille",
sanoi lordi Maxwell. "Rahaa on kyllä helppo antaa. Isovanhempamme
jakoivat kansalle hiiliä ja peitteitä, eivätkä sitten enää ajatelleet
asiaa. Me emme niin vähällä pääse leikistä."
"Ei", huokasi lady Winterbourne. "Se lamauttaa meitä. Viime talvi
oli hirvittävä. Mitä kaikkia juttuja kerrottiin ja minkälaisia
kasvoja nähtiin! -- vaikka kyllä olimme puutetta lieventävinämme.
Ja kesken kaikkea tätä kurjuutta tahtoi Edward ostaa minulle uudet
soopeliturkikset. Minä pyysin, ettei hän sitä tekisi, mutta hän vain
nauroi minulle."
"Kultaseni", sanoi neiti Raeburn iloisesti, "ellei kukaan ostaisi
soopelinnahkoja, niin ihmiset Venäjällä tai Hudson Bayn tienoilla
kärsisivät nälkää. Se on myöskin otettava lukuun. Oo, älä huoli puhua
mitään, Aldous! Kyllä tiedän, että sinä sanot tätä sofismiksi. Minä
pidän sitä järkevänä."
Aldous myhäili heikosti, hän oli jo aikaa sitten jättänyt isotätinsä
kansantaloudelliset teoriat oman onnensa nojaan. Sitäpaitsi
huomasi neiti Raeburn, että hän oli niin peräti vajonnut Marcellan
katselemiseen, ettei riittänyt häneltä huomiota mihinkään muuhun.
"Lordi Maxwell on aivan oikeassa", vastasi lady Winterbourne. "Ennen
aikaan eivät ihmiset vaivanneet itseään paljolla ajattelemisella
eivätkä kumminkaan olleet sen huonompia. Isoäitimme olivat kelpo
naisia. Vaikka me niin paljon puuhaamme toisten eteen, on meillä paljon
huolia, joista ei heillä ollut aavistustakaan."
Hän ojentautui suoraksi, ja hänen kauniit silmänsä synkkenivät. Neiti
Raeburn vilkaisi ympärilleen ja oli hyvillään, että palvelijat olivat
poistuneet huoneesta.
"Neiti Boyce arvelee varmaankin, että olemme kaikki harhatiellä. Olenpa
kuullut juttuja neiti Boycen mielipiteistä!" sanoi lordi Maxwell
hymyillen ja leikillisellä äänellä, ikäänkuin kiusoitellakseen häntä
puhumaan.
Marcellan hennot sormet kiertelivät hermostuneesti leipämurusia
pöydällä; hänen päänsä oli painunut hiukan alas. Kun lordi Maxwell
kääntyi hänen puoleensa, hätkähti hän ja nosti päänsä pystyyn. Hän oli
täysin selvillä siitä, että oli tekemisissä mahtavan tilanomistajan
ja ovelan valtiomiehen kanssa. Mutta hän oli päättänyt pysyä
säikähtymättömänä.
"Mitä juttuja olette minusta kuullut?" kysäisi hän.
"Me käymme levottomiksi, nähkääs", sanoi lordi Maxwell, kohteliaasti
väistäen Marcellan kysymystä. "Me emme tällä hetkellä voi suoda
vastapuolueelle profetissaa."
Neiti Raeburn suoristi itseään ja loi neiti Boyceen terävän katseen,
jota ei kukaan muu huomannut kuin lady Winterbourne.
"Oo, en minä ole mikään radikaali", sanoi Marcella puolittain
ylenkatseellisesti. "Me sosialistit emme lukeudu mihinkään
valtiolliseen puolueeseen sellaisenaan. Me käytämme hyväksemme
kumpaakin puoluetta."
"Vai pidätte te itseänne sosialistina, oikeana punaisena sosialistina?"
Lordi Maxwellin ääni oli leikillinen ja ilmaisi miehen mielialaa,
joka kaiken päivää on ollut uutterassa työssä ja nyt katsoo olevansa
oikeutettu nauttimaan virkistävää huvitusta.
"Kyllä, minä olen sosialisti", lausui Marcella verkalleen,
hellittämättä katsettaan lordi Maxwellista. "Ainakin tulisi minun olla
-- siihen pakottaa minua omatuntoni."
"Mutta ei arvostelukykynne?" sanoi lordi Maxwell nauraen. "Niinpä
lienee meidän kaikkien laita."
"Ei, eipä olekkaan!" huudahti Marcella, närkästyneenä hänen
käytöksestään, mutta samassa innostuen. "Sekä omatuntoni että
arvostelukykyni tekevät minusta sosialistin. Vain tuo kurja kiintymys
elämämme mukavuuksiin ja nautintoihin -- huonoimpaan puoleemme --
saattaa minut välistä horjumaan, tekee minusta luopion! Tuttavani,
joiden kanssa Lontoossa työskentelin, pitäisivät varmaankin usein minua
petturina."
"Oletteko täyttä totta sitä mieltä, että maailma olisi uudestaan
valettava ja valettava perin toisella tavalla?"
Marcella oli ääneti. "Minun mielestäni on asiain nykyinen tila
sietämätön", puhkesi hän viimein sanomaan. "Kurjaa oli köyhäin elämä
Lontoossa, mutta täällä maalla se on minusta vieläkin kurjempaa!
Voimmeko uskoa, että tuollaista orjailemista ja köyhyyttä, tuollaista
ruumiin ja sielun kidutusta kestää iäti!"
Lordi Maxwell kohotti silmäkulmiaan. Eipä totta tosiaan ollut ihmettä,
että nuo silmät olivat kiehtoneet Aldousin.
"Neiti kulta, kuvailetteko tosiaankin", kysäisi hän lempeästi, "että
kurjuus olisi sillä häädetty, että huomenna tapahtuisi yleinen
omaisuudenjako? Ettekö usko, että luonnon laki vaikuttaisi edelleen
ja että seuraavana päivänä olisi olemassa yhtä suuri aineellinen
epätasaisuus kuin nytkin."
Tämä huomautus saattoi hetkeksi ylenkatseellisen ilmeen nuoren tytön
kasvoille. Hän alkoi jutella innokkaasti ja asiantuntemuksella
ja osoitti sitä tehdessään tarkkaan perehtyneensä sosialistien
iskusanoihin ja -- kuten muuan pöydässä istuva henkilö mielipahakseen
huomasi -- säilyttäneensä hyvässä muistissa eräästä äsken
ilmestyneestä, Lontoossa paljon luetusta ja huomiota herättäneestä
venturisti-kirjasta poimituita todisteita ja päätelmiä.
Lordi Maxwellin ystävällinen tarkkaavaisuus ja ne vastaväitteet, jotka
hän tuontuostakin pujotteli Marcellan puhetulvaan, ärsyttivät tätä vain
yhä enemmän. Hän kävi käsiksi historiaan, ahdisti maanomistajia, puhui
työväenvakuutuksesta, maanvuokralaista, uudesta vaivaishoitolaista
ja muista suurista kysymyksistä yhä jatkuvalla vilkkaudella ja
lennokkaalla kaunopuheisuudella, kokonaan unohtaen -- niin ainakin
arveli pöydän päässä istuva, suuttumuksesta jäykistynyt emäntä -- mitä
soveliaisuus ja kainous vaatii nuorelta tytöltä vieraassa talossa,
varsinkin jos tämä nuori tyttö osuu olemaan Dick Boycen tytär.
Silloin tällöin Aldous tokaisi väliin sanasen. Kannattamalla Marcellaa
jossain määrässä hän koetti tyynnyttää häntä ja ohjata keskustelua
toiselle tolalle. Mutta Marcella oli liian kiihtynyt antaakseen
taltuttaa itseään, ja niin hän sai sanoa sanottavansa ja sanoikin sen
perin jyrkässä muodossa.
"No niin", virkkoi lordi Maxwell viimein, "huomaanpa että olette
samaa mieltä kuin muuan kunnon mies, jonka kirja eilen osui käteeni:
'Englannin maanomistajat ovat aina osoittaneet kehnoa ja alhaista halua
hyötymään toisten kurjuudesta!' No niin, Aldous poikani, me olemme
tuomitut, sinä ja minä -- ei siinä mikään auta."
Mies, joka lähes neljänkymmenen vuoden aikana oli hallinnut koko
lähiseutua, kohottaen sen älyllään ja kunnollaan ennen aavistamattomaan
varallisuuteen, vilkaisi pojanpoikaansa kujeellisen näköisenä. Neiti
Raeburn oli sanaton, lady Winterbournen kalvakoilla poskipäillä helotti
kuumeentapainen puna, ja hän tuijotti hajamielisen näköisenä Marcellaan.
Sitten Marcella äkkiä vaikeni, katseli Aldousiin ja huomasi, millä
kannalla asiat olivat.
"Tietysti pidätte minua hyvin naurettavana", sanoi hän melkein
itkusilmin. "Ja naurettava minä kai olenkin. Olen niin häilyväinen
mielipiteiltäni -- vaikka olen itse niin harmissani siitä. Usein
kun joku toiseen puolueeseen kuuluva puhuu kanssani, saa hän minut
yhtä vakuutetuksi asiastaan kuin sosialistitkin. Lontoossa ystäväni
väittivät, että olen aina samalla kannalla kuin viimeinen puhuja."
Hän kääntyi lordi Maxwellin puoleen melkein rukoileva sävy äänessä.
"Kun minä kotoani lähden kylään, kun minä näen minkälaisissa
asunnoissa väki täällä elää, kun minä vaunuissani ajan ohi jonkun
ryppyisen, likaisen ja uupuneen vaimon, joka sateessa tallustaa
kotia työstään, kun minä ajattelen, ettei heillä ole minkäänlaisia
_oikeuksia_ vanhoiksi joutuessaan, ei mitään muuta odotettavana kuin
armeliaisuutta, josta _me_ -- me, joilla on kaikkea, vaadimme heiltä
kiitollisuutta, ja kun minä tiedän, että itsekukin heistä tekee yhdessä
vuodessa enemmän hyödyllistä työtä kuin minä koko elinaikanani,
silloin minä tunnen, että tavalla tai toisella nykyinen järjestelmä
on väärä, nurinkurinen ja _katala_." Ääni kävi jälleen lujemmaksi ja
joka sana lausuttiin intohimoisella painolla. "Ja ellen tee mitään
ennen kuolemaani -- en sitäkään vähää mitä minun kaltaiseni henkilö voi
tehdä -- saadakseni asiat muuttumaan, olisi parasta, etten olisi yhtään
elänytkään."
Kaikki pöytävieraat säpsähtivät. Lordi Maxwell vilkaisi neiti
Raeburniin, ja hänen suupielensä nytkähtivät nähdessään sisarensa
ilmeisen kauhun. Kas vaan! tämäpä tuntuu olevan tarmokas nuori nainen.
Mutta pystyykö Aldous pitämään puoliaan noita silmiä, tuota kiihkeyttä
ja tuota personallisuutta vastaan?
Äkkiä lady Winterbournen syvä, soinnukas ääni katkaisi äänettömyyden.
"Minäpä en koskaan voisi lausua sanottavaani puoleksikaan niin hyvin
kuin te, neiti Boyce; mutta minä olen yhtä mieltä kanssanne. Voinpa
sanoa, että koko elinaikani olen tuntenut niinkuin tekin."
Nuori tyttö loi häneen kiitollisen katseen.
"Mutta", jatkoi lady Winterbourne, ja hänen traagillinen innostuksensa
vaihtui jälleen tuohon hänelle ominaiseen päättämättömyyteen, "me
olemme häilyväisiä, kuten sanoitte. Minäkin olin köyhä ennenkuin Edward
peri arvonimen ja tilukset, eikä se ollut minulle mieluista -- ei
vähääkään. Minä en tahtoisi tyttäriäni köyhiin naimisiin enkä tiedä
mitä tekisin, ellei minulla olisi kamarineitiä ja omia ajoneuvoja.
Edwardille tämä kaikki on vieläkin suuriarvoisempaa. Hän sanoo,
että minun on joko valittava asiain nykyinen tila tai tyydyttävä
neljänsadan punnan vuotuisiin tuloihin, sillä enempää ei anneta -- ei
rikkaimmallekaan -- yleisessä omaisuudenjaossa."
"Tarpeeksi teille asuaksenne jossakin noista pienistä asematien
varrella olevista taloista", nauroi lordi Maxwell. "Luulenpa että
varanne kumminkin sallisivat teidän pitää palvelustyttöä."
"Niin, te nauratte", huudahti lady Winterbourne harmistuneena, "niin
miehet aina tekevät. Mutta minä vakuutan, että nauru on silloin meistä
kaukana, kun huomaamme että _sydän_ ja _omatunto_ ovat siirtyneet
vihollisen puolelle. Minä tahtoisin arvostella asioita samalta kannalta
kuin muutkin säätyyni kuuluvat, mutta en voi. Ennen aikaan oli kaikki
toisin. Kuulkaapa mitä teki isoäitini, joka oli tunnettu ystävälliseksi
ja hyväntahtoiseksi naiseksi. Eräänä iltana hän ajoi kylämme läpi
kotiinsa ja kohtasi miehen, päihtyneen työntekijän, joka ei nostanut
lakkia hänelle. Hän pysäytti vaunut, käski palvelijansa ottamaan
miehen kiinni ja viipymättä sitomaan hänet jalkapuuhun, joka siihen
aikaan vielä oli kylätien kaunistuksena. Sitten hän ajoi kotiinsa, söi
päivällistä ja luki iltarukouksensa varmaankin suuremmalla hartaudella
kuin tavallisesti, koska oli täyttänyt velvollisuutensa. Mutta vaikkapa
jalkapuurangaistus vielä olisikin voimassa" -- hän asetti ohuen,
timanttisormuksista säkenöivän kätensä lordi Maxwellin käsivarrelle --
"emme kumminkaan voisi panna sitä täytäntöön. Meillä ei enää ole sitä
tunnetta, että asemamme oikeuttaa meitä niin tekemään, -- ainakin on
minun laitani niin. Entisaikaan ylemmät luokat voimakkaalla kädellä
tukahuttivat pienimmätkin kapinayritykset alaluokkien puolelta."
"Niinpä he vieläkin tekisivät", vastasi lordi Maxwell kuivasti, "jos
vain väkivaltaisuuksiin ryhdytään. Kylläpä nähdään, miten kaikki nämä
sosialistien teoriat pitävät paikkansa, jos omaisuudenjako kerran
täydellä todella pannaan toimeen. Me -- suurtilalliset ja kapitalistit
-- emme suinkaan tule olemaan tämän mullistuksen kiihkeimmät
vastustajat, vaan nuo sadat ja tuhannet, joilla on jotakin kadotettavaa
-- pari puntaa tehdasyhtiössä, oma talo, muutama tynnyrinala
säästörahoilla ostettua maata -- nämä ihmiset ne, pelkään minä, tulevat
kukistamaan neiti Boycen ystävät, vieläpä, jos niin tarvitaan, veriin
asti puolustamaan omaisuuttaan."
"Olette kenties oikeassa!" huudahti Marcella, uudelleen punastuen.
"En voi ymmärtää, mitenkä me sosialistit voimme käytännössä toteuttaa
aatteemme. Mutta eihän kellään ole syytä _iloita_ siitä. Eihän kukaan
voi _toivoa_, että asiain nykyinen tila jatkuu yhä edelleen. Voi sitä
surkeutta mitä Lontoossa usein näkee! Entä täällä maalla sitten: kurjat
hökkelit, alhaiset palkat, lisäksi tuo maanomistajain naurettava
metsästysinto ja päälle päätteeksi salametsästys -- --"
Neiti Raeburn siirsi kolistellen tuolinsa pöydästä. Mutta hänen
veljensä kuori levollisesti päärynää eikä kukaan muukaan liikahtanut.
-- Kuinka sallii hän tuollaista keskustelua jatkettavan? Sehän on
peräti sopimatonta. Lordi Maxwell vain nauroi.
"Rakas neiti", virkkoi hän hilpeästi. "Tahdotteko tehdä sala-ampujankin
sankariksi. Siinä tapauksessa varustautukaa pettymyksiä
vastaanottamaan! Kuuleppas, Aldous, mitä juttuja Westall aamulla
kertoi minulle. Kotimatkalla, pysähtyessäni hetkiseksi Corbettin
arentitalolla, tapasin Westallin, joka oli metsälle lähdössä. Hän
sanoo, että Tudley Endin seuduilla vilisee liuta salametsästäjiä, jotka
eivät suo hänelle eikä hänen apulaisilleen hengen rauhaa; hän arvelee
heidän tulevan omalla hevosellaan Oxfordista yöllä tai varhain aamulla,
-- veliä lurjuksia kaikki -- mahdotonta päästä heidän jäljilleen. Mutta
hän luulee pian saavansa käsiinsä heidän rikostoverinsa näillä seuduin
-- se kuuluu olevan joku Mellorin mies -- Hurd nimeltään -- meidän
työmiehiä hän ei liene."
"Hurd!" huudahti Marcella pelästyneenä. "Ei toki, sehän on mahdotonta."
Lordi Maxwell silmäili häntä ällistyneenä.
"Tunnetteko hänet? Pelkäänpä että isänne metsästysalue ei saa
salametsästäjiltä rauhaa."
"Siitä syystä että he ovat niin nälkääntyneitä ja kurjia", sanoi
Marcella ponnistellen urhoollisesti pysyäkseen tyynenä, vaikka tämä
keskustelu saattoi hänen tunteensa kuohumistilaan. "Mitä Hurdiin tulee,
en usko siitä sanaakaan! Mutta jos siinä sittenkin olisi perää --
voi! he ovat olleet niin hirveässä ahdingossa -- he olivat työttömiä
melkein koko viime talven; he ovat työttömiä nytkin. Ei heitä voi
soimata! Kerroinhan minä teille heistä?" hän kääntyi äkkiä Aldousin
puoleen. "Ajattelin juuri tänään kysyä, voisitteko tehdä mitään heidän
hyväkseen?" Kadonneet olivat nyt profeetallinen ryhti ja eleet. Hän
oli itkemäisillään, ja äänessä kajahti vain pelkkää naisellista
avuttomuutta.
Aldous kumartui hänen puoleensa.
Neiti Raeburn vilkaisi veljenpoikaan ja älysi nyt selittämättömäksi
kauhukseen, mitä merkitsi loiste tämän silmissä ja tuo tavaton puna
hänen muuten kalpeilla kasvoillaan.
"Vieläkö hän on työn puutteessa?" lausui Aldous. "Ja te olette
senvuoksi niin pahoilla mielin? Älkää olko huolissanne, kyllä me
hänelle työtä hankimme. Olen juuri suunnitellut puiston pohjoisosan
laajentamista. Siihen työhön hän varmaankin soveltuu. Antakaa vain
minulle täydellinen nimi ja osoite."
"Ja varokoon hän Westallia", sanoi lordi Maxwell ystävällisesti.
"Antakaa hänelle viittaus, neiti Boyce, ja ollut on mennyttä. Ei mikään
minua niin kiusaa kuin tuo alituinen kahakka salametsästäjien kanssa.
Sen tietävät kaikki metsänvartiat."
"Ja jos perhe on tosi puutteessa", sanoi neiti Raeburn kylmästi, "on
kyllä olemassa ihmisiä, jotka pelastavat meidät kurjuudesta. Ei miehen
ole pakko varastaa."
"Niinpä kyllä, armeliaisuutta!" huudahti Marcella huuliaan nyrpistäen.
"Joka mielestänne on katalampi rikos kuin salametsästys", nauroi lordi
Maxwell. "Niin, niin, nämä ovat tärkeitä kysymyksiä. Mutta oli miten
oli, kuppi kahvia selvittää ajatuksemme. Nouskaamme pöydästä, Agneta."