Tuli takassa hiiltyi, eikä rouva Hurd kiirehtinyt lamppua sytyttämään.
Juttelevista vanhuksista näkyi enää vain epäselviä piirteitä hiilloksen
hämärässä hohteessa. Rouva Hurd palmikoi yhä olkia seisaallaan,
heristäen silloin tällöin korviaan, kun ulkoa kuului askeleita.
Ovelle koputettiin viimein. Rouva Hurd kiirehti avaamaan.
"Äiti, meillä on sama tie", lausui karhea ääni, "minä saatan sinut
kotiin, jos nyt tulet".
Kynnyksellä seisoi rouva Jellisonin tytär, Westallin vaimo, pikku poika
vieressään. Naisen leveät hartiat ja karkeapiirteinen pää kuvastuivat
selvästi kalpeata iltataivasta vastaan. Marcella huomasi, ettei hän
tervehtinyt vanhuksia eivätkä hekään häntä. Metsänvartian vaimon
nähdessään rouva Hurd puolestaan käänsi hänelle nopeasti selkänsä ja
vetäytyi tuvan toiselle puolelle.
"Tuletko, äiti", toisti Isabella.
Rouva Jellison murahti jotain, lausui jonkun pistosanan tyttärelleen ja
alkoi sitten perusteellisesti heittää hyvästi, sillä aikaa kun Isabella
ääneti odotti ja vilkaisi tuontuostakin Marcellaan, joka ei ollut ennen
häntä nähnyt.
"Ethän sinä vielä osaa käyttäytyäkään", virkkoi rouva Jellison tuimasti
hänelle ikäänkuin kymmenvuotiaalle lapselle, "et ole sanonut neidille
hyvää iltaa".
Rouva Westall kumarsi syvään ja pyysi anteeksi, ettei ollut neitiä
huomannut pimeässä. Hän oli nyt mielevä ja nöyrä, ja Marcellaa inhotti,
kun hän pudisti hänen kättään.
Kun äiti ja tytär olivat poistuneet, alkoivat toisetkin tehdä lähtöä ja
Marcella jäi hetkeksi kahdenkesken rouva Hurdin kanssa.
"Kiitoksia, tuhansia kiitoksia teille", sanoi rouva Hurd, kuivaten
esiliinallaan silmiin herahtavia kyyneleitä, kun Marcella näytti
hänelle sanomalehti-ilmoitusta. "Kyllä hän koettaa, siitä saatte olla
varma. Mutta en usko sen onnistuvan."
Ja sitten tuo poloinen äkkiä lyyhistyi kokoon, ikäänkuin hänen
kärsivällisyytensä ja voimansa olisi äkkiä murtunut. Nojaten
tyhjiä hyllyjä vastaan, missä heidän harvat ruukkunsa ja pannunsa
säilytettiin, hän heitti esiliinan kasvoilleen ja puhkesi hillittömään
itkuun. "Kunpa kuolema meidät korjaisi, kunpa kuolema meidät korjaisi,
minut ja lapset!"
Kiihkeän säälin valtaamana Marcella kietoi käsivartensa hänen
ympärilleen, lohdutellen, rauhoittaen ja luvaten apua. Viimein rouva
Hurd tointui sen verran, että kykeni kertomaan Marcellalle Hurdin
aamulla päivän sarastaessa lähteneen Thamen lähellä olevaan lampuotiin,
missä oli kuullut olevan työtä saatavissa.
"Mutta ei hänelle työtä anneta, ei hänelle työtä anneta", sanoi hän
väännellen käsiään. "Ei meikäläisille mikään luonnistu. Ja Jim on aina
tehnyt työtä, kun sitä vain on saatu."
Ulkoa kuului askeleita. Rouva Hurd riensi ovelle, ja lyhyt,
vinoselkäinen mies, jolla oli iso pää ja punainen tukka, kompuroi
pimeässä sisään. Hän oli ylt'yleensä liassa ja nähtävästi pitkästä
kävelystä uupunut.
Hän pysähtyi kynnykselle ponnistellen silmiään hiilloksen valaisemassa
pimeässä.
"Se on neiti Boyce", virkkoi vaimo. "Saitkos mitään?"
"Työmiehiä on taas erotettu eikä uusia enää oteta", sanoi Hurd
lyhyesti, vaipuen takan viereen tuolille.
Marcellaa, joka odotti toisenlaista tervehdystä, hän tuskin tervehti.
Neiti Boyce oli alun pitäen, heti Melloriin tultuaan, tuntenut lämmintä
harrastusta tätä miestä ja hänen perhettään kohtaan. He erosivat muusta
kylän väestä. Kenties siihen oli syynä miehen viallisuus -- joka ei
kumminkaan tehnyt häntä vastenmieliseksi -- ja sen vastakohtana vaimon
liikuttava suloisuus, kenties heidän keijukaismaiset lapsensa, joiden
sädehtivät sinisilmät kysyvinä tarkastivat maailmaa keskellä pieniä,
kalpeita, punaisten suortuvain ympäröimiä kasvoja. Marcella oli
väsymättömällä innolla pyrkinyt tunkeutumaan tämän talonpoikaiselämän
perimäiseen sopukkaan. Se oli hänestä niin ongelmallinen ja
viehättävä, tämä elämä, pääasiallisesti senvuoksi, että se oli niin
puutteellista ja kosketti niin läheltä eläimellistä yksinkertaisuutta.
Pian hän huomasi tai luuli huomaavansa, että Hurd oli naapureitaan
sivistyneempi. Marcellan jutellessa politiikasta tai sosialismista tämä
kuunteli hänen puhettaan poltellen piippuaan, ja vaikka Hurd puolestaan
ei puhunut paljon mitään, oli Marcella tyytyväinen ja luuli tietävänsä,
että Hurd iloitsi hänen käynneistään. Hän oli myöskin vakuutettu siitä,
että Hurd toisinaan luki Marcellalta lainaksi saamiaan työväenlehtiä
ja venturistisia lentokirjasia, sillä ne olivat aina aika tavalla
töhrittyjä, kun ne annettiin Marcellalle takaisin.
Mutta tänä iltana hän oli liian ärtynyt ja uupunut välittääkseen
Marcellan seurasta, ja tämä älysi Hurdin levottomista, kiusaantuneista
katseista, yhteenpuristetuista huulista ja värähtelevistä sieraimista,
että hän odotti kärsimättömästi Marcellan lähtöä.
Marcella oli loukkaantunut. Hän oli tarmokkaasti koettanut johtaa
Hurdin perheen elämää paremmalle tolalle. Niinpä hän nytkin, miehen
ilmeisestä vastahakoisuudesta huolimatta, jäi tupaan ja ahdisteli häntä
kysymyksillä ja ehdotuksilla. Sanomalehti-ilmoitukseen Hurd tuskin
vilkaisikaan.
"Ennenkuin minä sinne ehdin, on jo sata muuta ilmoittautunut", kuului
hänen vastauksensa. Marcella kysyi, oliko hän kuulustellut työtä
Maxwell Courtin isännöitsijältä. Hurd ei vastannut, mutta rouva Hurd
kertoi arasti kuulleensa lordi Maxwellin aikovan talvella rakennuttaa
uuden ajotien. Mutta hovin omia miehiä oli koko joukko työttöminä ja he
saavat tietysti ensi kädessä työtä.
"Mutta nyt metsästysaikaan ei liene mahdotonta saada työtä", väitteli
Marcella itsepintaisesti. "Fasaaninmetsästyksessä tarvitaan enemmän
väkeä. Minä voisin tiedustella Westallilta -- minä tunnen häntä hiukan."
Vaimo säpsähti, ja Hurd oikaisi vinon vartalonsa suoraksi.
"Kiitoksia vaan, mutta ei maksa vaivaa koettaa. Westallin kanssa en
tahdo olla missään tekemisissä."
Ja siepaten uunilta puoleksi hiiltyneen halon hän työnsi sen tuimasti
tuleen. Marcella silmäili hämmästyneenä vuoroin kumpaakin. Rouva
Hurd oli onnettoman näköinen ja hypisteli sierettyneillä käsillään
esiliinansa syrjää.
"Minäpä kerron hänelle asian", huudahti hän viimein. "Neiti Boyce ihan
varmaan käsittää --"
Hurd kääntyi nopeasti ja katsahti vaimoonsa. Mutta tämä oli
itsepintainen.
"Nähkääs, netti, Jim ja Yrjö Westall ovat riidassa. Poikana ollessaan
oli Jim työssä Mellorissa Yrjön isän, vanhan Westallin käskyläisenä.
Jim oli vartia ja Yrjö apulainen. Tämä oli Robert herran aikaan,
ymmärrättehän -- siihen aikaan kun Harold herra oli elossa ja
sala-ampumista pidettiin tarkoin silmällä. Ja Yrjö Westall kiusasi
toisia poikia kaiken päivää -- hän urkki ja kieli ja ärsytti isäänsä
kaikkia vastaan, jotka eivät tehneet hänelle mieliksi. Ja voi, Jimiä
kohtaan hän oli vallan kauhea! Jim tietää kyllä kertoa teille. Mikäs
nyt Jim -- miksen saisi siitä jutella?"
Hurd oli noussut seisomaan ja vaihtoi vaimonsa kanssa merkitseviä
katseita. Sitten hän kääntyi suuttuneena ja katosi tuvan takaovesta
puutarhaan.
Vaimo istui tuokion hätääntyneenä, sitten hän jatkoi:
"Hän ei siedä kuulla puhuttavan Westallista -- hän joutuu aivan
raivoihinsa. Mutta minusta on aika, että ihmiset saavat sen tietää."
Hänen harhaileva katseensa siirtyi kysyvänä Marcellaan. Tämä oli aivan
ällistynyt rouva Hurdin omituisesta käytöksestä.
"Mutta siitä kai on jo aikoja kulunut", sanoi hän.
"Onpa kylläkin, mutta sellainen ei niinkään hevillä unohdu. Ja Westall
on yhä entisellään, sanotaan", lisäsi hän nopeasti. "Ja katsokaapas,
minkä näköinen Jimin selkä on. Hän putosi äitinsä sylistä pienenä
ollessaan. Isä oli kelpo mies -- kaikki häntä kehuivat -- mutta äiti
oli eriskummainen, puolihupsu iljetys, punatukkainen kuten Jim ja
lapsetkin, ja niin pahasisuinen sitten. Hän oli irlantilainen tyttö ja
oli tullut tänne työnhakuun -- ja eräänä päivänä hän juovuspäissään
pudotti pojan eikä sitten enää yhtään piitannut hänestä. Sairas tuo
poloinen aina olikin. Kumma että hänestä kuitenkin mies tuli. Voi
sentään! kuinka _julma_ Yrjö Westall oli häntä kohtaan. Hän kiroili ja
potki ja kiusasi häntä tappelemaan ja silloin hän vasta oikein suomi
häntä, kunnes toiset ehättivät väliin. Isälleen hän kaipasi alinomaa
Jimistä, ja kerrankin vanha Westall ruoski Jimin nahkahihnalla melkein
hengettömäksi Yrjön valheiden tähden. Poika parka makasi kaiken päivää
Disleyn metsän ojassa, sillä hän oli niin ruhjottu, ettei päässyt
jaloilleen, ja yöllä hän ryömi nelinkontin kotiin. Sen paikan hän
on monasti näyttänyt minulle. Sitten hän kertoi siitä isälleen, ja
seuraavana aamuna hän kertoi minullekin, sillä hän ei voinut sitä
kauemmin kestää, eikä hän sitten enää lähtenyt Westallin työhön."
"Eikö hän sitten muille kertonut? -- eikö hän koskaan valittanut?"
kyseli Marcella vihastuneena.
"Mitä apua siitä olisi lähtenyt?" sanoi rouva Hurd kummeksien. "Kukapa
sitä olisi uskonut? Minä olin silloin lady Levenin sisäkkönä, ja Jim ja
hänen isänsä olivat meidän hyviä ystäviämme. Ja Yrjö Westallinkin minä
hyvin tunsin. Sunnuntaisin hän usein pyysi minua kävelylle, äidille hän
toi tuon tuostakin jäniksen ja muuten hän teki aina minulle mieliksi.
Nyt minä sanoin hänelle vasten silmiä, että katalaa oli tuolla tavoin
rääkätä sairaalloista ihmisraukkaa, joka ei voinut maksaa takaisin
samalla mitalla. Siitä hän pahasti sydäntyi, ja kun minä sunnuntaisin
aloin Jimin kanssa pitää seuraa, raivostui hän vielä enemmän. Ja Jim
kosi minua -- rukoili ja pyysi -- enkä tietänyt mitä vastata, sillä
Westallkin oli kahdesti minua kosinut. Ja minä pelkäsin mennä Jimille,
kun hän oli niin raihnainen ja huonopalkkainen, sillä vahva en minäkään
ole. Mutta eräänä päivänä kulkiessani metsän läpi Tudley Endiin kuulin
Yrjö Westallin äänen pensaiden takaa. Hän opetteli nuorta koiraa, joka
ei paikalla totellut, ja silloin hän aivan vimmastui. Minulle tuli ihan
paha olla sitä kuullessani. Kiireesti juoksin tieheni, enkä sen koommin
tahtonut tietää hänestä mitään. Hän pelotti minua. En uskaltanut
luottaa häneen ja niin lupauduin Jimille vaimoksi. Niin että kyllä te
ymmärrätte, miksei Jim tahdo olla missään tekemisissä Westallin kanssa.
Mutta kiitos sittenkin ystävällisyydestänne", lisäsi hän katsellen
Marcellaa samalla epävarmalla katseella, jonka tämä jo ennenkin oli
huomannut.
Marcella vastasi hyvin ymmärtävänsä.
"Mutta viime aikoina he eivät kai ole törmänneet yhteen", sanoi hän
tehden lähtöä.
"Eihän toki, eihän toki", vakuutteli rouva Hurd, kiirehtien noutamaan
Marcellan kauluspuuhkaa naulakolta.
"_Yksi_ henkilö on, jonka puoleen voin kääntyä", sanoi Marcella
heittäen puuhkan hartioilleen. "Minä puhuttelen häntä." Tahtomattaankin
hän hieman punastui, mutta hän ei voinut olla tätä lupausta lausumatta.
"Ettehän enää ole toivoton, ettehän? Luotattehan minuun? Aina minä
jotakin voin saada aikaan."
Silmissään lempeä katse hän pudisti rouva Hurdin kättä. Uhkeassa
nuoruudessaan hän siinä seisoi, ikäänkuin tämän avuttoman köyhyyden
hyvä haltiatar. Kyyneleet herahtivat uudelleen rouva Hurdin ruskeisiin
silmiin.
* * * * *
Neiti Boycen mentyä Minta Hurd astui lieden luo ja kohenteli huoahtaen
tulta, kasvot yhä punaisina ja itkettyneinä.
Ovi aukeni ja mies astui sisään. Suurissa multaisissa käsissä oli
perunoita.
"Panehan jäniksen lihat tulelle. Mutta joutuun, sillä minä olen nälkään
kuolla. Mitä hän niin kauan täällä nökötti? Mene noutamaan jänis. Minä
puhallan tulen vireille -- hitto näitä tikkuja, kun ovat kostuneet."
Mutta alakuloisena askaroidessaan illallispuuhissa vaimo huomasi
miehensä jotakuinkin rauhoittuneen.
"Mitä hänelle juttelit?" kysäisi Hurd äkkiä.
"Mitä luulet minun sitte kertoneen? Minä tein niinkuin parhaaksi näin.
Aina minä sinun parastasi katson!" sanoi Minta nyyhkyttäen, "muuten
olisi vallan surkeata -- vielä surkeampaa kuin nyt!" lisäsi hän
epätoivoisena.
Hurd lakkasi hetkeksi puhaltamasta ja tuijotti tuleen pitkää leukaansa
sivellen. Tuo vaivainen, kokoonluhistunut, punatukkainen olento
muistutti tällä hetkellä eriskummaista menninkäistä.
"Enpä hitto vieköön tiedä, mitä oikeastaan tarkoitat", murahti hän
viimein. "Eihän nyt olisi erikoista hätää, kun et vaan tyhjän tautta
ajaisi minua kyliä kiertelemään. Kunhan vaan jätät minut rauhaan,
hankin elatusta sinulle ja lapsille. Älä sinä hätäile -- ja pidä suusi
kiinni!"
Minta seisoi hänen vieressään surkean näköisenä, pitäen paistinpannua
silmällä.
"Mikä meille sitten eteen tulee, jos sinut viedään linnaan?" huudahti
hän kiivastuen.
"En minä linnaan joudu, sen sanon. Mutta yhtäkaikki huomasi minut
Westall tänä aamuna. Parasta on, että sen tiedät."
Vaimon kauhunhuudahdusta ja hurjaa katsetta mies juuri oli
odottanutkin, mutta ne kävivät kumminkin hänen sydämelleen. Julma hän
ei lainkaan ollut, mutta vuoden päivät oli hänen käytöksensä ollut näin
karkeata, sillä hänen _täytyi_ kulkea omia teitään, ja Minta ei antanut
hänelle rauhaa.
"Ole nyt kerrankin järkevä", sanoi hän päättävästi, "eihän tässä mitään
vaaraa ole. Ei Westall minua kiinni saa. Ennemmin ammun hänet tai
itseni. Tänä aamuna hän näki minut, ansaa katsoessani -- sumulta en
nähnyt hänen tulevan. Se oli lähellä polkua, eikä ansa sitäpaitsi minun
ollutkaan. 'Jim, poikani', sanoo hän ivaten, 'mieleni on paha, mutta
minun täytyy tutkia vaatteitasi, vaan älä ole milläsikään.' Nuori Dynes
oli hänen seurassaan -- enkä sen vuoksi virkkanut mitään -- olin hiljaa
kuin hiiri ja annoin hänen iljettävällä kädellään kopeloida taskujani.
Ja mitä luulet hänen löytäneen?"
"Mitä?" kysyi vaimo henkeään pidättäen.
"Ei mitään!" naurahti Hurd. "Ei niin rihman pätkää tai rautalangan
palasta -- ei niin mitään! Eilen pyydystämäni jänikset ja kaikki
vehkeet olin visusti kätkenyt hautaan, jota hän ei niinkään pian pääse
vaanimaan. Minä nauroin hänelle vasten partaa. 'Minä vedän teidät
käräjiin ryöstöyrityksestä ja tappelusta, kurja heittiö siinä!' sanoin;
'oppikaa tuolta nuorelta mieheltä, kuinka ihmisiksi ollaan.' Ja niin
pötkin tieheni. Älä sinä huoli peljätä, ei hän minua saa kynsiinsä."
Mutta Minta oli pahasti säikähtynyt ja huokaili ja valitteli kaiken
aikaa teetä valmistaessaan. Hurd ei ollut millänsäkään. Hän oli
vaipunut syviin mietteihin. Kapakassa pari iltaa sitten oli läheisessä
pikkukaupungissa asustava sala-ampujaseurue tehnyt hänelle edullisia
ehdotuksia. Tarkoitus oli hiipiä Westallin alueeseen kuuluvan Tudley
Endin piirin fasaanitarhoihin, ja sitä varten tarvittiin seudut tunteva
vakooja. Ensin tämä hänelle tarjottu toimi tuntui hänestä liian
vaaralliselta yritykseltä, ja lisäksi oli Minta edellisenä iltana
rukoilemalla rukoillut häntä hillitsemään hurjaa metsästyshimoansa,
joka pitkällisestä horroksestaan oli jälleen eloon elpynyt.
Äkkiä hän vihapäissään kääntyi Mintaa kohti kuullessaan pari sanaa
hänen valituksiaan.
"Entä missä nyt olisitte, sinä ja lapset, ellen niin olisi tehnyt.
Olihan jo kaikki myyty, mitä me omistimme! Muhkeastipa me tosiaankin
asumme!" -- katkerasti naurahtaen hän katseli ympäri tupaa. Siitä
tosiaankin puuttui nuo köyhän maalaisväen asunnoissa tavalliset
huonekalut. Ei ollut arkkua, ei mahonkipiironkia, ei mukavaa
nojatuolia, ei mitään muuta kuin astiakaappi, muutamia olkituoleja ja
pöytä sekä hiukan talouskapineita, haljenneita ja puutteellisia nekin.
"Vaivaistalossahan me nyt olisimme kaikki, ellei sitä ennen olisi
nälkään kuoltu. Vai missä luulisit meidän olevan? Täällä me olemme
istuneet nälkää näkemässä, kunnes lapsista ei ole muuta jäljellä kuin
luu ja nahka."
Että hän kantaansa selvittelemällä koetti taivuttaa Mintaa puolellensa,
todisti puolestaan, ettei vaimon rakkaus ja kotirauha ollut vielä
hänelle yhdentekevä, vaikka heidän tiensä viime aikoina olivatkin eri
suuntiin kulkeneet.
"Westall tai Jenkins (Jenkins oli kylän poliisi) saavat kerran sinut
kiinni", virkkoi rouva Hurd painokkaasti, laskien teekuppinsa kolisten
pöydälle; "selkäpiitäni karmii sitä ajatellessani. _Minun_ suvustani ei
vielä kukaan ole istunut linnassa -- ja jos sinä sinne joudut, kuolen
minä häpeästä!"
"Lukisitpa lehtiä, joita _hän_ on tuonut", sanoi Hurd kärsimättömästi
viitaten sormellaan ensin Melloriin osoitukseksi, että neiti
Boycesta oli puhe, ja sitten sanomalehtiläjään tuvan nurkassa, "niin
ymmärtäisit, että on suurempi häpeä säätää tuollaisia metsästyslakeja
kuin rikkoa niitä. Mutta minä olen saanut tarpeeksi tästä. Missä lapset
ovat? Miksi annat pojan olla ulkona niin kauan?"
Hän avasi oven ja tähysteli kynnykseltä ulos Mintan kuivatessa
kyyneliään. Jo monta kertaa hän oli päättänyt heittää valittamisen
ja koettaa rauhoittua. Mutta se ei ollut helppoa. Hän oli paljon
hienompaa sukua kuin miehensä ja oli saanut paremman kasvatuksenkin.
Hänen isänsä oli ollut tuolintekijä Wycomtessa ja äiti, turhamainen,
yksinkertainen nainen, oli antanut lapselle uhkean nimen näyttääkseen,
että hän lapsineen oli erikoisempaa kuin muut. Kuten useimpiin
palvelustyttöihin, jotka ovat eläneet hyvässä sovussa isäntäväkensä
kanssa ja omistaneet heidän katsantokantansa, oli rouva Hurdiinkin
juurtunut syvä lainkunnioitus. Naimisiin mentyään oli Hurd vuosikausia
taipunut vaimonsa johdettavaksi. Hän oli ollut kärsivällinen, ahkera ja
ystävällinen puoliso ja isä. Hiljaisella tavallaan hän koetti osoittaa
Mintalle kiitollisuutta, kun tämä oli ottanut hänet miehekseen. Riita
Westallin kanssa näytti häipyneen unhotuksiin. Hän ei milloinkaan
Westallia puhutellut eikä maininnut hänen nimeänsä. Heidän elämänsä
oli yhtämittaista kamppailua, sillä tulot olivat pienet, lapsia syntyi
tiheään, heidän tupansa oli tuskin asuttava ja sairautta oli usein.
Mutta kauan oli Hurd nurkumatta tyytynyt kohtaloonsa. Hänellä ja hänen
omaisillaan oli juuri sen verran, että he tulivat toimeen, ja tuo
yksinäinen, paljon pilkkaa ja ylenkatsetta kokenut mies oli saanut
rakastettavan vaimon ja lapsia. Siksipä hän tyytyi osaansa, ja nuo
ulkonaisesti niin raskaat vuodet olivat onnellinen aika kummallekin.
Mutta sitten viime talvi kauhuineen! Useimmat lampuodit köyhtyivät
eivätkä voineet palkata työväkeä, joten puolet Mellorin työkelpoista
väkeä ei tietänyt muuta neuvoa kuin lähteä Lontooseen työansiolle.
Hurd jäi kylään ja oli perheineen kuolla nälkään. Silloin hän
eräänä yönä turvautui viimeiseen keinoon ja viritti ansoja Mellorin
metsästysalueelle. Minta ei voinut koskaan unohtaa -- olihan hän
puoliso ja äiti -- miten eläimellisen halukkaasti he nauttivat tämän
ensimäisen luvattoman jänispaistin ja millä pelonsekaisella ilolla
hän seuraavana iltana vastaanotti kolme shillinkiä, jotka mies oli
ravintolanisännältä saanut myymistään jäniksistä.
Mutta näitä tunteita seurasi levottomuus ja pelko. Sillä Hurdissa
virkosivat uudelleen eloon metsämiehen vaistot ja entinen into metsässä
kuljeskelemiseen. Hän kävi ärtyiseksi ja tuittupäiseksi. Eikä Mellorin
metsästysalue enää ollut hänelle kyllin avara, sillä nuoren Harold
Boycen kuoltua erotettiin metsänvartiat, ja tuo ennen metsänriistasta
rikas seutu oli nyt paikkakunnan sala-ampujain tyyssijana. Senpävuoksi
ei Hurd jättänyt rauhaan Maxwellin aluettakaan, joka kolmelta puolen
ympäröi Mellorin tiluksia. Täällä vanhat vihamiehet törmäsivät
uudelleen yhteen. Sillä Yrjö Westall oli sillä välin saanut
hyväpalkkaisen toimen lordi Maxwellin luona, ja kun häntä pidettiin
taitavana metsänvartiana, niin hän toivoi pääsevänsä Maxwellin
metsästysalueiden päällysmieheksi, niin pian kuin mainittu toimi joutui
avoimeksi. Sala-ampujoihin nähden hänellä oli yhtä kehittynyt vainu
kuin hänen jäniksillään, ja uskomattoman vähässä ajassa hän oli saanut
vihiä siitä, että Hurdin hirtehinen pyydysteli "hänen" riistaansa.
Mutta Hurd oli viekas hänkin, ja turhaan Westall piti häntä silmällä.
Vanha viha miesten välillä leimahti uudelleen liekkiin. Sinä talvena
Hurd joi enemmän kuin koskaan ennen. Hänen oli pysyteltävä hyvissä
väleissä parin kapakanisännän kanssa, jotka ostivat sala-ampujilta
riistaa. Hurdista tuntui siltä, kuin Westallin vaaniva silmä etsisi
häntä näistäkin kopukoista. Metsänvartia -- iso, pulska, kova-ääninen
mies -- kohteli Hurdia joko julkealla alentuvaisuudella tai raa'alla
hävyttömyydellä kuten ennenkin. Hurd ei uskaltanut pitää puoliaan,
mutta päivä päivältä kiihtyi viha hänen herkän ärtyisessä mielessään,
karkoittaen hänestä lopulta tykkänään tasapainon. Westallin uhkaava
muoto pimitti häneltä koko taivaan. Salametsästys ei enää ollut pelkkä
tulolähde hänelle, se oli vielä enemmän salaista kamppailua hänen ja
hänen poikavuosiensa kiusaajan välillä.
Ja nyt talven kuluessa oli kurjuus uudelleen alkava seitsenkuukautisten
säännöllisten ulkotöiden jälkeen! Hento, arka rouva Hurd ei voinut
kestää tätä ajatusta. Hän häpesi seudun herrasväkeä ja pastori
Hardenia. Omatunto kiusasi häntä yöt päivät. Pari viikkoa elonkorjuun
jälkeen onnistui hänen taistella vastaan. Mutta sitten mies jälleen
alkoi kuljeksia öisin metsällä. Joka päivä pakotti Minta häntä työtä
kuulustelemaan ja itki katkerasti, kun Hurd palasi kotiin tyhjin toimin.
Hurd taas oli siitä mielissään. Tänä iltanakin kajahti hänen äänessään
jonkinlaista hilpeätä mielihyvää, kun hän ovella huuteli lapsiaan.
"Will! -- sisään heti paikalla! Daisy! -- Nellie!"
Kaksi pientä olentoa kiiruhti juoksujalkaa sisään, kolmas seurasi
läähättäen jäljessä. Nauraen ja jutellen juoksivat tytöt äitinsä luo.
Hurd nosti pojan käsivarrelleen.
"Missä olet juoksennellut, Will? Ei näin kostealla ilmalla saa ulos
lähteä. Minulla on tasku täynnä kastanjoita ja muuta hyvää lisäksi."
Hän kantoi pojan tulen eteen ja istutti hänet polvelleen. Pieni
surkastunut poika punastui mielihyvästä, kun sai olla isänsä
seurassa. Yskien hän leikitteli kiiltävillä kastanjoilla ja pureskeli
herkullista päärynää, jonka muuan tuttava oli isän mukana lähettänyt
hänelle. Ikkunaverhot laskettiin alas, lamppu paloi pöydällä, ja
paistetusta jäniksestä ja sipulista levisi suloinen tuoksu tupaan.
Koko perhe kokoontui pöydän ympärille. Tulenvalo leikitteli lasten
laihoilla säärillä ja kalpeilla kasvoilla, nurkkaan työnnetyn kehdon
laidoilla, äidin itkettyneillä, mutta jo taas myhäilevillä kasvoilla ja
kääpiömäisen isän omituisilla, kelttiläisillä piirteillä ja takkuisella
tukalla. Keskinäinen rakkaus ja ruumiillisten tarpeiden tyydyttäminen
on köyhien onni. Ja tällä hetkellä tunsi Hurdin perhe itsensä
onnelliseksi.
Marcella suuntasi sillä välin askeleensa kotiin. Kylätiellä hän kohtasi
samettipukuun ja sääryksiin puetun kookkaan, leveähartiaisen miehen,
joka käveli pyssy olalla, kaksi koiraa mukana, kantaen pullottavaa
metsästysreppua. Hänen käyntinsä oli sotilaallista, ja Marcellan
kohdalle tultuaan hän tervehti kunnioittavasti.
Marcella nyökäytti hiukan päätään.
"Mokoma tappelupukari!" ajatteli hän, rouva Hurdin kertomus yhä
mielessään. "Mutta hän tainnee sentään olla aika hyvä metsänvartia.
Lordi Maxwell olisi varmaankin pahoillaan, jos kadottaisi hänet! Se
väärä järjestelmä se tällaisia miehiä kasvattaa ja tarvitsee!"
Hänen ajatuksensa keskeytti pony-rattaiden ratina. Pieni, vanhan
puoleinen nainen, jolla oli suuri, musta hattu, ajoi hänen ohitseen
hämärässä ja tervehti jäykästi. Marcella hämmästyi, niin että tuskin
vastasi tervehdykseen. Sitten hän seurasi silmillään vaunuja. Nainen
oli neiti Raeburn.
Huomenna siis!