Lordi Maxwell seurasi Aldousia ja Marcellaa vierashuoneen ovelle
asti. Aldous oli ehdottanut Marcellalle, että menisivät katsomaan
taulukokoelmia, jotka olivat toisessa kerroksessa, ja mielihyvällä
Marcella oli suostunut siihen.
Vanha lordi palasi takaisin toisten naisten luo. Kerta toisensa jälkeen
hän pyyhkäisi kädellään paksua, valkoista tukkaansa, liike, jonka neiti
Raeburn tiesi merkitsevän häiriintynyttä mielenrauhaa.
"Tahtoisin mielelläni kuulla, mitä sanotte tästä nuoresta naisesta",
lausui hän istahtaen vastapäätä heitä.
"Minua hän miellyttää", sanoi lady Winterbourne empimättä. "Tietysti
hän on vielä kypsymätön ja liioitteleva eikä näy paljonkaan punnitsevan
sanojaan. Mutta kyllähän se kaikki aikaa myöten tasoittuu. Minä pidän
hänestä ja toivon, että meistä tulee ystävykset."
Neiti Raeburn kohotti kätensä pystyyn suuttuneen hämmästyksensä
osoitteeksi.
"Töykeä, itserakas ja pahantapainen", sanoi hän harmistuneena. "Hänellä
ei varmaankaan ole mitään vakaantuneita periaatteita, ja mitä hänen
uskonnollisiin mielipiteisiinsä tulee, en uskalla niitä ajatellakaan.
Jos nykyajan nuoret tytöt ovat kaikki tätä laatua, niin -- --"
"Agneta rakas", keskeytti lordi Maxwell hänen puhetulvaansa ja
laski rauhoittaen kätensä hänen polvelleen, "lady Winterbourne on
meidän ystävämme, vanha, uskollinen ystävämme. Puhukaamme senvuoksi
peittelemättä hänen läsnäollessaan. Soisin ettet nyt sanoisi sellaista,
jota jäljestäpäin olet katuva. Aldous on päättänyt naida tämän tytön,
jos hän vaan suostuu siihen."
Lady Winterbourne ei puhunut mitään, sillä hänellä oli ollut salaisia
epäluuloja jo siitä saakka kun Aldous käväisi hänen luonansa pyytämässä
häntä käymään Mellor Parkissa. Mutta hän tarkasti neiti Raeburnia. Tämä
tarttui kiireesti kutimeensa, pudotti sen jälleen käsistään ja puhkesi
viimein sanomaan:
"Kuinka se on tapahtunut? Missä he ovat tavanneet toisiansa?"
"Tavallisesti Hardenien luona. Näyttää siltä, kuin olisi Aldous
paikalla rakastunut häneen, ja nyt on jo mahdotonta muuttaa hänen
päätöstään. Mutta kenties hän ei Aldousista huolikaan, hän sanoi
minulle olevansa vielä aivan epätiedossa neiti Boycen tunteista."
"Ooh!" huudahti neiti Raeburn ja kohotti ylenkatseellisesti
olkapäitään, ikäänkuin ilmaistakseen, ettei sellaista asiain päätöstä
ollut ajateltavissakaan. Sitten hän alkoi kutoa kiireesti ja
raivokkaasti ja virkkoi viimein värähtelevällä äänellä:
"Kuinka hän voi sen tehdä? Onhan neiti Boyce kyllä hyvin kaunis,
mutta -- --" tässä ääni petti hänet. "Jos Aldous ajattelee äitiänsä,
mitenkä hän voi? -- niin töykeä! niin itsekylläinen! Eikö hän vain
sinuakin läksyttänyt, ikäänkuin ei sinulla olisi muuta tekemistä kuin
vastaanottaa mielipiteesi mokomaltakin tyttöletukalta. Ei! ei! en
voi sitä todellakaan vielä sulattaa. Entä hänen isänsä -- ajatteles
mitä häpeää ja vaikeuksia siitä syntyy! Minä sanon sinulle, Henry,
onnettomuutta tästä koituu!"
Lordi Maxwell oli hyvin huolestunut. Hänen olisi pitänyt ennakolta
valmistaa Agnetaa. Mutta asian laita oli se, että hän oli
pelkurimainen, kuten miehet yleensä, ja että hän oli luottanut siihen
että tyttö itse, hänen suuresti kehuttu kauneutensa, lieventäisi iskun
ankaruutta Maxwell Courtin nykyiseltä herrattarelta.
"Toivokaamme ettei niin käy", lausui hän vakavasti. "Mutta muistappas,
ettei Aldous enää ole mikään poika. Minä en voi pakottaa häntä. Näen
kyllä minäkin, että tästä syntyy ikävyyksiä, ja olen ne hänelle
esittänytkin. Mutta minuun on tyttö tehnyt edullisemman vaikutuksen
kuin sinuun. Meidän on joka tapauksessa koetettava katsoa asiaa
valoisammalta puolelta."
Neiti Raeburn ei vastannut, hän oli laskevinaan sukankannan silmiä,
mutta puikot kalisivat hänen käsissään. Lady Winterbournea säälitti
kovasti hänen vanhat ystävänsä.
"Älkääpä hätäilkö", sanoi hän laskien kätensä rauhoittaen neiti
Raeburnin käsivarrelle. "Hän arveli nähtävästi olevansa velvollinen
paljastamaan meille mielipiteensä. Ja sen saattaa kyllä käsittääkin,
kun ottaa lukuun hänen asemansa ja ylevän mielialansa. Te saatte vielä
nähdä hänessä toisiakin puolia, siitä olen varma. Ja ettehän koskaan
tahtoisi -- ettekä voisi -- riitaantua Aldousin kanssa."
"Ja muistakaamme", sanoi lordi Maxwell, alkaen astua edestakaisin
huoneessa, "ettei Aldous ole vähääkään riippuvainen minusta. Hän on
taloudellisesti meistä riippumaton. Hän voi jättää meidät vaikka
huomispäivänä. Minusta riippuvainen! Luulenpa että on päinvastoin,
Agneta -- vai mitä arvelet?"
Hän vaikeni ja katsoi sisareensa, ja tämä tahtomattansakin vastasi
hänen katseeseensa. Kyynel tipahti hänen kutimelleen, mutta hän
pyyhkäisi sen nopeasti pois.
"No niin", sanoi lordi Maxwell jälleen istahtaen, "puhukaamme nyt
järkevästi asiasta. Älkää toki vielä menkö, lady Winterbourne."
"Kenties he juuri tällä hetkellä kihlautuvat", huudahti neiti Raeburn
tukahtuneella äänellä, ja hänestä tuntui kuin pitäis taivaan syöstä
alas.
"Ei, ei", sanoi lordi Maxwell hymyillen. "Ei vielä! Mutta
valmistukaamme kumminkin siihen."
* * * * *
Sillä välin kaiken tämän tuskan ja hämmästyksen aikaansaaja istui
taulukokoelma-huoneessa mukavassa Ludvig XV:n tyylisessä nojatuolissa
Aldousin vieressä. Hän oli riisunut päästään suuren hattunsa, ja hänen
mustakutrinen päänsä lepäsi nojatuolin kulmassa, muodostaen viehkeän
vastakohdan sen vaalakkaa kultaa ja purppuraa vastaan. Vastapäätä häntä
oli kaksi kuuluisaa Holbeinin muotokuvamaalausta, joihin hän aika-ajoin
loi katseensa ikäänkuin salaisen vetovoiman vaikutuksesta, jota hän
ei voinut vastustaa. Mutta hän ei ollut puhelutuulella, ja Aldous oli
levoton.
"Olinko mielestänne epäkohtelias isoisällenne?" kysäisi hän äkkiä,
odottamatta vastausta äskeiseen kysymykseensä, joka koski eräiden
taulujen ikää.
"Epäkohteliasko?" huudahti Aldous hämmästyneenä. "Ei vähääkään.
Luuletteko että me maanomistajat olemme niin haurasta ainetta, ettemme
kestäisi pientä kiistelyä silloin tällöin."
"Tätinne piti minua epäkohteliaana", jatkoi Marcella. "Ja kai
minä olinkin! Mutta tällainen koti ärsyttää minua." Ja pienellä
huolettomalla liikkeellä hän vilkaisi olkapäänsä yli tauluihin. Hänen
vieressään riippui alkuperäinen Velasquez, vastakkaisella seinällä
suuri Titian-taulu ja sen vieressä verraton Rembrandt. Hänen oikealla
puolellaan oli tuoli juotettua terästä, jonka muuan saksalainen
kaupunki oli eräälle Saksan keisarille lahjoittanut ja jonka vertaista
ei toista ollut Europassa. Brokaadiverhot akkunain edessä olivat
erikoisesti tilatut Kaarle II:n vierailua varten Maxwell Courtiin.
"Mellorissa on kaikki vanhaa ja rapistunutta", jatkoi Marcella. "Sade
virtaa sisään, suuressa hallissa ei ole ikkunaluukkuja, eikä meillä
ole varaa hankkia uusia -- ei ole varaa edes taulujen puhdistamiseen.
Siellä minä taloa voin sääliä ja vaalia kuten poloista kyläämmekin.
Mutta täällä --"
Hän silmäili ympärilleen ja kohautti olkapäitään.
"Mitä -- taaskin sulat!" sanoi Aldous nauraen. "Mutta miettikääpäs
hiukan, neiti Boyce. Itsehän myönnätte, ettei sosialismin herruus voi
huomenna alkaa. Murrosaika astuu väliin, ja luonnollisesti on nykyisten
omistajain velvollisuus pitää huolta vanhoista historiallisista
linnoistaan ja muistomerkeistään kunnes valtio ottaa ne haltuunsa.
Muutenhan valtio joutuisi tässä kärsimään."
Marcella ei enää voinut pysyä välinpitämättömänä, herra Raeburnin
käytöksessä oli jotain mukaansatempaavaa. Tosin siitä pisti näkyviin
miehen itsetietoisuus, joka tunsi olevansa vanhempi ja tietoihin nähden
kypsyneempi kuin hän ja joka tuontuostakin teki pientä pilaa hänen
maailmanparantamisunelmistaan. Mutta ei edes Marcellan ärtyinen ylpeys
voinut siitä loukkaantua. Sillä hän tunsi, että sitä aatteellista
erimielisyyttä, joka heidät pohjalta erotti, lievensi Aldousin puolelta
myötätunto, niin lämmin ja lempeä, että se Marcellaa liikutti. Ja
nyt, kun he olivat kahdenkesken, kykeni hän tunteitansa ilmaisemaan.
Toisten seurassa ollessa oli hän Marcellasta tuntunut, kuten monta
kertaa ennenkin, ujolta, epäröivältä ja saamattomalta. Mutta niin pian
kuin hänen ei tarvinnut pelätä arvostelua, kävi hänen käytöksensä
luontevammaksi ja varmemmaksi.
Marcella pani leukansa käden nojaan ja tuumi kotvasen.
"Luuletteko että voisitte tyytyä kohtaloonne, jos eläisitte niin
kauan, että näkisitte valtion korjaavan huostaansa omaisuutenne. Vai
katsotteko sitä vääryydeksi ja rupeatteko kapinoimaan?"
Mustista silmistä pilkisti viehättävä kujeellisuus. Hän alkoi
vähitellen vapautua siitä painostuksen tilasta, mihin keskustelu lordi
Maxwellin kanssa oli hänet saattanut.
"Kaikki on, nähkääs, siinä, millä tavalla te ja teidän
hengenheimolaisenne panette toimeen koko mullistuksen. Voitte joko
saada minusta puoluelaisen -- tai karkoittaa minut pois väkivallalla."
"Ei, ei!" sanoi Marcella nopeasti, "ei mitään väkivaltaa käytetä.
Tulonne vain vähennetään. Ilman johtajia emme tietenkään tule
toimeen -- suurmiehistä emme tahdo luopua -- ei maanviljelyksen eikä
teollisuuden alalla. Teillä on vain liian suuret palkat. Teidän täytyy
tyytyä vähempään."
"Älkää vain tätä toimitusta liian pitkään venytelkö", vastasi Aldous
nauraen, "sillä siinä tapauksessa käy se perin tuskalliseksi.
Ihmisillä, jotka ovat tuomitut elämään suurilla tiluksillaan, ennenkuin
valtio ne korjaa, tulee olemaan jotenkin kova aika."
"No niin, se onkin silloin teidän ensimäinen kova aikanne. Ajatelkaapa
työmiestä, jolla on viisi lasta koulu-iässä ja kaksitoista shillingiä
viikossa -- ajatelkaapa noita poloisia Lontoon naisia, jotka ovat
nälkäjärjestelmän uhreja."
"Niin, se on kyllä surkeata", sanoi Aldous muuttuneella äänellä.
Kumpikin oli hetken vaiti.
"Ei!" huudahti Marcella hypähtäen pystyyn. "Ei nyt muistella sitä. --
Palatkaamme taulujen luo. Luuletteko että Titian maksoi apulaisilleen
nälkäpalkkoja ja rikastui heidän työstään. Arvatenkin. Mutta siitä
huolimatta tämä Magdalena tässä ori aikojen halki oleva ihmiskunnan
ihastuksena."
He kulkivat yhdessä taulukokoelman läpi. Marcella näytti vapautuneen
raskaasta painosta, uteliaana, ihastuneena ja hienolla ymmärtämyksellä
hän tarkasteli nyt tauluja. Sitten he joutuivat yläkäytävään, jossa
niinikään riippui tauluja, enimmäkseen muotokuvia Maxwellin suvun
jäsenistä aina Tudorien ajalta asti -- komea sarja loistavapukuisia
ja jalokivistä hohtavia miehiä ja naisia. Näillä tauluilla ei ollut
kovinkaan suurta taiteellista arvoa, ja niitä maalattaessa oli
suurempaa huolta pantu pukuihin kuin henkilön luonteen esittämiseen.
Marcellan katse kiiti kuvasta toiseen, hohtokivien koristamiin
kauloihin, jäykkiin, kirjailtuihin Tudorien-aikuisiin hameisiin,
seitsemännentoista vuosisadan kaunotarten pitkiin kiharoihin ja
kiiltäviin atlaspukuihin. Äkkiä iski hänelle mieleen:
"Minusta tulee heidän jälkeläisensä. Tämä on jo tavallaan minulle
kuuluvaa. Jos minua vain haluttaa, olen muutamain kuukausien kuluttua
tämän linnan haltiatar -- ainakin sen tuleva valtiatar."
Veri alkoi kuumeta hänen suonissaan, tuntui kuin olisivat ajatukset
äkkiä menneet sekaisin. Uusia tulevaisuudenkuvia kiiti pyörteenä
kohisten hänen sielussaan. Hän näki itsensä nuoren päärin puolisona
-- kävihän lordi Maxwell jo kahdeksattakymmentä -- hänen omalla
valkealla kaulallaan kimalteli jalokiviä -- vanhan aatelissuvun
historiallisia jalokiviä -- hänen tahtonsa oli tämän upean linnan ja
koko sen ympäristön laki. Minkälainen valta! -- minkälainen asema!
-- minkälainen romaani! -- Hän, tuo rutiköyhä Marcella, sosialisti,
kansan ystävä! Miten monta uutta sosialistista yritystä hän silloin
puuhaakaan! Neiti Raeburn ei kykene häntä estämään. Hän kuvaili
tyytyväisenä mielessään vanhan neidin kauhistusta. Se seikka vain
häntä kiusasi, että hänen unelmiaan alinomaa haittasi hurja riemu,
joka oli panna hänen jalkansa tanssimaan -- riemu, jonka aiheena
olivat silkkipuvut ja hohtokivet ja ajatus, että hänestä on tuleva
nuori, ihailtu kaunotar, joka pitää loistavaa hovia. Jos hän suostuisi
tällaiseen avioliittoon, niin tapahtuisi se yleisen hyvän vuoksi. Hänen
ystävillään ei olisi oikeutta soimata häntä.
Sitten hän vilkaisi vieressänsä seisovaan pitkään, rauhallisen
näköiseen mieheen. Mies, josta hän nyt jo saattoi olla ylpeä ja jota
hän aikaa voittaen oli oppiva rakastamaan.
"Hän on aina oleva ystäväni", ajatteli hän. "Minä voin ohjata häntä.
Hän on hyvin älykäs, senhän näkee, ja tietoja on hänellä myöskin. Mutta
hän ihailee minua. Hänen asemansa rajoittaa hänen katsantokantaansa,
mutta minä autan häntä vapautumaan siitä. Me olemme uranaukaisijoita
monelle."
Herra Raeburn pysähtyi äkkiä.
"Tahdotteko tulla katsomaan tätä huonetta?" sanoi hän epäröivällä
äänellä. "Se on minun työhuoneeni. Siellä on pari muotokuvaa, jotka
haluaisin näyttää teille."
Marcella seurasi häntä punoittavin poskin, ja heti sen jälkeen he
seisoivat Aldousin äidin kuvan ääressä. Hän kertoi vanhemmistaan,
tyynesti ja yksinkertaisesti, mutta Marcella tunsi sisimmässään, että
rakkaimpia muistojaan Aldousin tapainen mies uskoo ainoastaan sille,
joka on herättänyt hänessä erikoista harrasta myötätuntoa. Ja hänen
puhuessaan Marcella tunsi äkillistä vetovoimaa häntä kohti. Kuinka hän
on hyvä -- kuinka hellä ulkonaisesta jäykkyydestään huolimatta! Nuori
tyttö saattoi huoleti uskoa tulevaisuutensa hänen käsiinsä.
Ja Marcella kävi hetki hetkeltä ystävällisemmäksi, hänen katseensa
lempeämmäksi, ja Aldous tunsi vajoavansa yhä syvemmälle ilon virtaan.
Hän oli kuin lumouksen vallassa, Marcella liikkui hänen vieressään
hoikkana, nuorena, lämpimänä, ja Aldous luonnollisesti tulkitsi hänen
muuttuneen käytöksensä toisin kuin mitä se itse asiassa oli. Aldousin
laatuinen mies ei kaipaa mitään lähestymistä naisen puolelta; --
nainen, jota hän rakastaa, ei sitä koskaan tekisikään, -- mutta hänen
itseluottonsa on kumminkin siksi luja, ettei hän epäile voivansa
voittaa tyttönsä vastarakkautta.
"Entä kuka tämä?" kysäisi Marcella, astuen rauhattomana kirjoituspöydän
ääreen ja ottaen käteensä Edward Hallinin valokuvan.
"Se on paras ystäväni. Mutta te arvatenkin tunnette hänet nimeltä.
Herra Hallin -- Edward Hallin."
Marcella aivan typertyi hämmästyksestä.
"Mitä! Herra Hallinko? _Sama_ Edward Hallinko, joka viime kuussa johti
lakkoa Nottinghamissa -- joka niin usein pitää esitelmiä East-endissa
ja Pohjois-Englannissa?"
"Sama mies. Me olemme vanhat ylioppilastoverit. Olen hänelle suuressa
kiitollisuudenvelassa, ja kesken monia kiireitään hän muistaa kuitenkin
vielä vanhoja ystäviään. Kas tässä" -- hän avasi kirjoitussalkkunsa ja
osoitti myhäillen -- useita tiheään kirjoitettuja arkkeja sen sisältä
-- "tässä on kirjeeni hänelle. Tällaisia kirjeitä kirjoitan usein
kahdesti viikossa hänelle, samoin hän minulle. Monessa asiassa olemme
kyllä eri mieltä, mutta se ei haittaa ystävyyttämme."
"Mistä te sitten kirjoitatte?" ihmetteli Marcella. "Luulin ettei kukaan
enää kirjoita kirjeitä, vain kirjelippuja. Jutteletteko kirjoista vai
ihmisistä?"
"Aina miten sattuu." -- Milloin, oi! suopeat jumalat, olisi hänen lupa
kertoa mitä kaikkea hän oli Marcellasta kertonut näissä papereissa. --
"Mutta hän koskettelee kirjeissään pääasiallisesti yhteiskunnallisia
kysymyksiä. Kuten luultavasti olette kuullutkin, puuhailee hän nykyään
henkensä takaa muutamia kokeita ja parannuksia, joissa hän välistä
pyytää minun apuani."
Marcellan silmät suurenivat. Tämä oli hänelle aivan uutta. Hän koetti
muistutella mieleensä, mitä oli kuullut puhuttavan nuoren Hallinin
suhteesta työväenkysymykseen, hänen personallisesta vaikutusvallastaan
ja lumousvoimastaan, hänen suurista puhujalahjoistaan. Hän muisti,
että hänen sosialistiystävänsä olivat tunnustaneet Hallinin mahdin,
mutta pitäneet sitä vaarallisena liikkeelleen. Hän harrasti sellaisia
hullutuksia kuin kompromissia -- eikä myöntänyt yksityisomaisuuden
säilyttämistä epäoikeutetuksi, vaikka taas toiselta puolen oli hyvin
jyrkkä mitä tuli yhteiseen toimintaan ja yhteiseen tilinalaisuuteen.
_Hänen_ puolueensa kiihkeimmät miehet eivät tahtoneet tietää hänestä
mitään johtajana, mutta he eivät voineet kieltää, että hänellä
ihmisenä oli harvinainen viehätysvoima, joka juuri olikin venturistien
salaisen pelon syynä. Mutta tavalliset ihmiset pitivät häntä kovanakin
sosialistina. Marcella muisti isänsä sanoneen häntä "anarkistiksi",
luettuaan lehdissä minkälaisia ehtoja hän oli hankkinut lakkolaisille
Nottinghamissa. Kovinpa hän nyt ällistyi kuullessaan, että herra
Raeburn ja Hallin olivat ystävyksiä.
He juttelivat hetken aikaa Hallinista ja Cambridgen ylioppilasajoista.
Sitten Marcella, yhä hiukan hermostuneena, astui kirjahyllyn luo ja
alkoi silmäillä kirjoja. Hänen silmänsä osui ensiksi siihen suureen
kokoelmaan kansallistaloudellisia teoksia, joita Aldous aikojen
kuluessa oli koonnut itselleen.
Täällä häntä odotti uusi yllätys. Aldous ei ollut milloinkaan
viitannut siihen, että hänellä oli erikoistietoja niissä aineissa,
joista Marcella niin usein oli väitellyt hänen kanssaan. Hän oli
vain vaatimattomasti ja empien lausunut ajatuksensa, olipa toisinaan
myöntänyt Marcellan käsityksen oikeaksi. Ja tässä hän nyt näkee
sellaisen kirjaston, joka on ainoastaan tutkijalla. Täällä olivat
kaikki kirjat, jotka hän oli lukenut tai joista hän oli kuullut
väitettävän ja lisäksi joukko muitakin. Selaillessaan muutamia teoksia
hämmästyi hän vielä enemmän nähdessään niissä ahkeran käyttämisen
merkkejä, muistiinpanoja ja lukumerkkejä vilisi yhtenään. Näin ei
hän ollut koskaan oppinut lukemaan. Ensimäisen kerran hän nyt näki,
miten tunnollisesti ja innolla on luettava. Hänen mieleensä muistui,
mitenkä hän oli läksyttänyt lordi Maxwellia aamiaispöydässä. Tämä otti
epäilemättä osaa pojanpoikansa harrastuksiin. Häpeän puna leimahti
hänen poskilleen, sillä nyt hän oli mielestään joutunut naurunalaiseksi.
"Ettepä koskaan ole minulle puhunut siitä, että olette erikoisesti
huvitettu tällaisesta lukemisesta", sanoi hän äkkiä harmistuneena --
hän oli juuri asettanut paikoilleen muutaman venturisti-kirjasen.
"Varmaankin arvelitte aamiaispöydässä että laskettelin tyhmyyksiä
pitkin matkaa."
"Kuinka! -- minä olen aina iloinnut siitä, että te olette näistä
asioista huvitettu ja harrastatte niitä. Harva nainen sitä tekee!"
vastasi Aldous yksinkertaisesti. "Tunnetteko näitä lentokirjoja? Niitä
on painettu ainoastaan vähäinen määrä ja ne ovat hyvin harvinaisia."
Hän otti hyllyltä kirjan ja antoi sen Marcellan nähtäväksi niinkuin
toverilleen ja vertaiselleen -- niinkuin hän olisi antanut sen Edward
Hallinille. Mutta jotain oli Marcellassa epävireessä -- lieneekö ollut
omatunto vai itserakkaus -- ja hän tunsi, että hänen sankarimaisuutensa
hupeni perin vähiin. Hän vastasi hajamielisesti, ja Aldousin asettaessa
kirjaa paikoilleen hän sanoi, että hänen täytyi lähteä, ja pyysi herra
Raeburnia hyväntahtoisesti kutsumaan kamarineitiä, jonka seurassa hänen
oli määrä palata kotiin.
"Soitan heti paikalla", sanoi Aldous. "Mutta sallittehan minun saattaa
teitä kotiin?" Sitten hän lisäsi nopeasti: "Minulla on muutamia asioita
toimitettavana siellä päin."
Marcella suostui, ulkonaisesti tosin hiukan jäykästi, mutta
sisällisestä liikutuksesta vavahtaen. Herra Raeburnin sanat ja käytös
tuntuivat haihduttavan kaiken epäilyksen siitä, mikä oli tuleva.
Aldous soitti palvelijaansa ja antoi hänelle määräyksiä Marcellan
kamarityttöön nähden. Sitten he menivät alakertaan jäähyväisiä
heittämään.
Neiti Raeburn jätti vieraalleen hyvästi arvokkaalla katsannolla ja
ryhdillä, jota hänen toisinaan onnistui saavuttaa ja joka ei tälle
pienelle olennolle huonosti soveltunut. Lady Winterbourne piteli nuoren
tytön kättä omassaan, tuijotti häneen mustilla silmillään, niin että
Marcella kävi levottomaksi, ja muistutti häntä käymään Winterbourn
Parkissa ensi tiistaina.
Sitten lordi Maxwell vanhanaikaisella kohteliaisuudella tarjosi
Marcellalle käsivartensa saattaakseen hänet hallin läpi.
"Tulettehan meitä uudelleen tervehtimään", sanoi hän hymyillen; "tosin
olemme vanhoja, ajastamme jäljessä eläviä torylaisia, mutta emme
sentään ole niin huonoja kuin miltä näytämme."
Mutta leikkiä laskiessaan hän tarkkasi syrjästä Marcellaa
läpitunkevalla katseella. Kiihtynyt ja hämillään! Joko se tosiaankin
oli tehty, vai aikoiko Aldous kotimatkalla ratkaista asian? Kummankin
käytöksestä päättäen oli asia kehittymässä aika vauhtia. No niin, ei
tässä ollut muuta neuvoa kuin toivoa parasta.
Kun he kulkivat hallin läpi, pysähtyi Marcella, käsi lordi Maxwellin
käsivarrella.
"Tahtoisin kiittää teitä Hurdin puolesta", sanoi hän ujosti. "On
erinomaisen ystävällisesti tehty, jos hankitte hänelle työtä."
Lordi Maxwell näytti tyytyväiseltä; Marcellan kauniit silmät ja somasti
kaartuvat huulet lisäsivät hänen sanoihinsa viehätystä, jota ei ruma
nainen koskaan olisi voinut herättää.
"Älkää minua kiittäkö", sanoi hän iloisesti, "kiittäkää Aldousia!
Hän se kaikki nuo asiat hoitaa. Ja jos hyväntekeväisyyspuuhissanne
tarvitsette apua, jota voimme teille antaa, niin kääntykää vain huoleti
puoleemme. Vanhan toverini pojantytär löytää aina ystäviä tässä
talossa."
Kovinpa olisi lordi Maxwell ällistynyt kuusi viikkoa takaperin, jos
olisi kuullut nämä sanat suustansa. Nyt hän talutti neiti Boycen
kohteliaasti portaille ja jätettyään hänet Aldousin huostaan hän jäi
ovelle seisomaan ja katsomaan poismenijöitä niin silminnähtävällä
mielenliikutuksella, että se ei jäänyt huomaamatta vanhalta
luotettavalta hovimestariltakaan, joka ovea piteli avoinna. Mitä
aikonee Aldous tehdä? Vieneekö hän vaimonsa maatilan vastakkaisella
puolella olevaan Maxwellin suvun leskenasuntoon, vai tyytynevätkö
nuorikot jäämään vanhaan linnaan iäkkäiden sukulaistensa kanssa? Ja
minkälaisiksi mahtanevat välit muodostua tämän tyttösen ja sisaren
välillä. Omasta puolestaan hän, ollen luonteeltaan optimistinen,
jo siitä illasta alkaen kun Aldous oli hänelle uskonut rakkautensa
Marcellaan, oli asiaa alkanut arvostella vähemmän synkältä kannalta.
Häntä miellytti nähdä älykästä ja lujaluontoista nuorta tyttöä, joka
uskalsi muodostaa itselleen omia mielipiteitä. Monta vertaa parempi se
toki oli kuin nollamaisuus. Tyttö oli nykyjään yltiöpäinen, kypsymätön
ja kenties turhamainenkin. Mutta siitä hän oli asettuva aikaa myöten
-- hänen asemansa Aldousin vaimona oli auttava hänet järkiin. Aldous
oli lujaluontoinen mies -- lordi Maxwell epäili, ettei tällä nuorella
neitosella ollut aavistustakaan siitä, kuinka lujaluontoinen hän
todella oli. Kyllä Maxwellin perhe hänestä kalua saa, kun hän kerran
joutuu heidän pariinsa, ja vanhan sukukartanon kaunistus hänestä
tottakin tulee.
Ainoa todellinen este oli nyt ja oli aina olevakin hänen isänsä ja se
häpeä, jolla hän oli tahrannut tuon ennen niin arvossa pidetyn nimen.
Mutta lordi Maxwell, joka luotti valtaansa joka alalla, ei paljonkaan
epäillyt, ettei hän Aldousin kanssa kykenisi pysyttelemään loitolla
sellaista hylkiötä kuin Richard Boyce oli. Kurjalta ja sairaalta
ruumiin ja sielun puolesta oli mies parka näyttänyt, kun hän ja
Winterbourne olivat kohdanneet hänet.
Maxwell Courtin valkohapsinen omistaja palasi hitaasti takaisin
kirjastoon kädet taskuissa ja pää kumarassa. Pöydällä lepäsi joukko
tärkeitä kirjeitä, jotka kaikki koskettivat keväällä tapahtuvaa
valtiollista käännekohtaa, minkä kautta valta oli joutuva lordi
Maxwellin ja hänen hengenheimolaistensa käsiin. Mutta häntä ei nyt
haluttanut niihin puuttua. Hän kävi kahdeksattakymmentä, mutta hänen
vanha verensä vielä lämpeni, hänen ajatellessaan molempia nuoria, jotka
nyt vaelsivat auringonvalaiseman pyökkimetsän halki. Kuinka myöhään
Aldous saavutti tämän kokemuksen! Isoisä olisi jo kahdenkymmenen
korvissa voinut olla hänelle oppaana.
Sillä välin Aldous ja Marcella astuivat kukkulaa alas. Toisella
puolella heitä kiemurteli maantie, toisella puolella tuo uhkea
pyökkimetsikkö vähitellen aleni laaksoa kohti. He kulkivat metsätietä
aivan kahden. Kamarineiti seurasi hienotunteisesti vähän matkan päässä
maantiellä.
Marcella, joka hermostuneelta mielenliikutukseltaan tuskin osasi
hengittää, koetti parastansa pitääkseen keskustelua taukoamatta
vireillä. Hän uteli seuralaiseltaan, mitä toiveita hänellä oli vaalien
suhteen, kuinka monta kokousta hänen piti pitää ja millä seuduilla
hänellä oli vankimmat puoluelaisensa. Hän sanoi kuulleensa kerrottavan,
että eräissä kylissä -- nimenkin hän mainitsi -- tultaisiin varmasti
äänestämään radikaaleja tory-puolueen mehevistä lupauksista huolimatta.
Aikooko herra Raeburn todellakin käyttää hyväkseen sitä kannatusta,
minkä tuo tunnettu vanhoillis-liiga (yhdistys, johon kuuluivat kaikki
kreivikunnan ylhäiset naiset, lady Winterbourne niihin luettuna) oli
hänelle antava? Saattaako hän puolustaa niitä lahjomisia, joita oluen
ja vehnästen muodossa harjoitetaan väestön turmioksi.
Ja niin yhä eteenpäin kysymyksiä, huomautuksia ja hyökkäyksiä, joista
Aldous koetti suoriutua parhaan ymmärryksensä mukaan, lohduttaen
itseään sillä ajatuksella, että he piankin saapuvat yksinäisempään ja
tiheämpään osaan metsässä.
Viimein Marcella jäi seisomaan ja huudahti puolittain nauraen,
puolittain harmistuneena:
"No niin, saanhan piankin tietää, mitä toiveita toisella puolueella on.
Huomenna tulee herra Wharton aamiaiselle meille."
"Harry Wharton!" sanoi Aldous kummeksien. "Mutta eihän herra Boyce
häntä kannata. Eikö isänne ole vanhoillinen?"
Kun Dick Boyce, Mellor Parkin isännäksi jouduttuaan, vielä toivoi
suopeata vastaanottoa seudun aateliston puolelta, oli hän lähettänyt
rahallista avustusta mainitulle vanhoillisliigalle, joten Aldous
hyvällä syyllä teki tämän huomautuksen.
"Onko siis kaikki arvosteltava valtiollisen mittapuun mukaan?" kysyi
Marcella hieman ylenkatseellisesti. "Eikö saa radikaali-raukalle suoda
edes yhtä ruokaveroa?"
Aldous punastui ja vaikeni hetkeksi. Marcella oli satuttanut hänen
filosofinylpeyteensä.
"Aivan oikein", sanoi hän sitten nauraen, "te huomautatte minua siitä,
että parlamenttivaaleissa mielipiteet joutuvat sekaisin ja ihmisen
siveellinen tunto villiintyy. Herra Wharton on nähtävästi siis vanha
tuttu perheessänne?"
"Isä näki hänet viime viikolla ensi kerran", vastasi Marcella
huolettomasti. "Nyt hän aikoo pyytää häntä meille asumaan vähäksi
aikaa. Ei isä tietysti radikaalia äänestä, mutta kumminkin hän toivoo
herra Whartonille menestystä."
Raeburn rypisteli otsaansa hämmästyneen ja suuttuneen näköisenä.
"Hän on saava paljon kannatusta", sanoi hän lyhyesti. "Dodgsonilla on
tuskin enää mitään toiveita. Herra Wharton on mukaansa tempaava puhuja
ja perin älykäs mies eikä haikaile antaa vaikka minkälaisia lupauksia.
Te tulette pitämään häntä huvittavana, neiti Boyce! Lincolnshiressä
olevalla maatilallaan hän on pannut toimeen osuusfarmin. Viime vuonna
hän perusti työväenlehden -- jota te nähtävästi luette. Ainakin olen
kuullut teidän useasti mainitsevan sitä. Hän uskoo kaikkeen siihen,
mitä te toivotte -- paikallishallinnon laajentamiseen ja kunnalliseen
tarkastukseen -- yleiseen maanjakoon -- tulojen asteettaiseen
taksoitukseen -- tilanomistajien hävittämiseen niin pian kuin
suinkin -- _e tutti quanti_. Kaunopuheinen hän on ja ovela. Viikko
viikolta hän saavuttaa yhä enemmän puoluelaisia kylissämme. Kansa on
ylenmäärin ihastunut hänen käytökseensä. 'Luulenpa että linnut metsästä
lentäisivät hänen tykönsä, jos hän vain niitä kutsuisi!' sanoi minulle
tuonoin eräs työmies."
"Mutta ette kumminkaan pidä hänestä!" huudahti Marcella ärsyttävä pikku
hymy huulillaan. "Senhän kuulee joka sanasta."
Aldous empi ja koetti, mustasukkaisuuden tuskasta huolimatta, sovittaa
sanansa punnittuun ja lievään asuun.
"Olen tuntenut hänet poikavuosilta asti", sanoi hän. "Hän on Levenien
sukulainen ja oleskeli paljon siellä ennen aikaan. Hän on loistava
ilmiö -- hyvin lahjakas -- --"
"Se 'mutta', joka seuraa, mahtaa olla hyvin paha, koska se niin kauan
viipyy", pisti Marcella väliin.
"No niin, olkoon sitten sanottu, että ihailen häntä, mutta en
kunnioita", vastasi Aldous painokkaasti.
"Sitä sanoo jokainen älykkäästä vastustajasta", huudahti Marcella. "Se
on se tavallinen valtti."
Hän satutti Aldousia arkaan kohtaan, sillä hänen täytyi itselleen
myöntää, että Marcellan huomautus ei tässä tapauksessa ollut aiheeton.
Tätä miestä ei hän ollut koskaan pystynyt arvostelemaan kylmän järjen
valossa ja saatuaan nyt kuulla, että Marcella oli ennen pitkää kohtaava
hänet omassa kodissaan, hän vieläkin vähemmän siihen pystyi.
"Olen pahoillani, että pidätte minua sellaisena farisealaisena", sanoi
hän katsahtaen Marcellaan tuskaa ja mielenliikutusta kuvastavalla
katseella.
Marcella ei puhunut mitään, ja kumpikin astui äänettömänä eteenpäin.
Tie kulki nyt tiheään metsään. Maantietä ei enää näkynyt. Sieltä
ei kuulunut pyörien ritinää eikä ihmisaskeleita. Auringon säteet
leikittelivät vapaasti lehdettömien pyökkipuiden lomissa, valaisivat
paikka-paikoin niiden jykeviä, harmaita runkoja ja heittivät
tulenhohtavia valotäpliä maahan varisseihin punaruskeihin lehtiin.
Runkojen takaa näkyi nyt, kuten aina, aaltomaisesti kaartuva tasanko
etäisyyden sinervässä valossa. Virkeä, kevyt tuulenhenki puhalteli
nuoren parin kasvoihin, muistuttaen ennemmin kevättä kuin syksyä.
Pensasaidasta, oikealta puolelta, kuului kultarintakertun, "kelmeän
syksyn satakielisen" laulua. Kumpaankin äänettömään kulkijaan aurinko,
tuuli ja linnut vuodattivat tenhonsa. Aldousin sydän sykähti, hän
varustautui pikaiseen ratkaisuun.
Samassa Marcella kääntyi vaistomaisesti hänen puoleensa ja kalpeni
nähdessään hänen katseensa:
"Arvaatte ehkä, miksi olen niin pahoillani, kun me kaksi joudumme
riitaan?" sanoi Aldous nopeasti, valitsematta sen enempää sanojansa,
"miksi joka tavu puheessanne on minulle tärkeä. Siksi että minulla on
toiveita -- unelmia -- joiden toteutumisesta elämäni onni riippuu! Jos
voisitte vastaanottaa tämän -- tämän -- tunteen -- tämän kiintymyksen
-- joka minussa asuu teitä kohtaan -- jos voisitte uskoa itsenne
minulle -- luulen, ettei teillä koskaan ole oleva syytä pitää minua
kovana tai ahdasmielisenä ketään kohtaan, jota kohtaan te tunnette
myötätuntoa. Saanko puhua teille kaikki, mitä liikkuu mielessäni -- vai
olenko ehkä ylen rohkea?"
Marcella kääntyi hänestä pois tulipunaisena. Riemastus -- suunnaton,
pyörryttävä riemastus kulki leveänä laineena kautta hänen nuoren
sydämensä. Mutta pian jalompi tunne masensi sen -- liikutuksen tunne,
minkä Aldousin epäitsekäs kiintymys herätti.
"Te ette tunne minua", sanoi hän kiiruusti, "vaikka ehkä luulette. Minä
olen oikullinen ja vaihteleva. Minä kiusaisin ja loukkaisin teitä, te
pettyisitte minun suhteeni."
Aldousin levolliset, harmaat silmät välähtivät.
"Käykää istumaan tähän, näille kuiville juurille", sanoi hän iloisesti,
ja omistusoikeuden varmuus kuului jo hänen äänessään. "Ei kukaan meitä
häiritse. Minulla on niin paljon teille puhumista!"
Marcella totteli vavisten. Intohimon värähdyksiä ei hänen sisässään
liikkunut, mutta hän tunsi hetken suuren, ratkaisevan merkityksen ja
yhä karttuvaa ylpeyttä siitä, että omasi sellaisen miehen lemmen.
Aldous talutti hänet pari askelta syrjään, etsi hänelle mukavan
istuimen jykevän puunrungon vieressä ja heittäysi itse ruohikolle
hänen jalkoihinsa. Siinä istuessaan, pää painuksissa, ujo, liikutettu
katse silmissä, paljas, valkea käsi mustalla puvulla, näytti Marcella
niin ihastuttavalta, että kuvaamaton onnentunne valtasi Aldousin.
Hän tarttui Marcellan käteen, ja kun ei tämä pannut vastaan, sulki
hän sen käsiinsä ja painoi otsansa ja huulensa sitä vastaan. Häntä
liikutti syvästi, että Marcella ei päästänyt tunteitaan valloilleen,
vaikka sisällinen liikutus oli selvästi nähtävänä. Ritarillisessa
vaatimattomuudessaan ei hän tietänyt kaivata muuta -- jotain
rikkaampaa, lämpimämpää.
Puoli tuntia myöhemmin he yhä istuivat samalla paikalla. He olivat
paljon jutelleet keskenään -- jutelleet vakavasti, mutta myöskin
hilpeästi ja leikillisesti. Kadonnut oli nyt peräti Marcellan ärtyisä
tuuli. Hän oli nyt tyyni ja arvokas, niinkuin on oltava sen, joka
tietää, että elämä on avannut hänelle laajan toimialan.
Kumminkin koski häneen melkein tuskaisesti tuo peittelemätön ilo
Aldousin tyvenessä äänessä, kun hän kuvaili, minkälainen oli ollut
hänen ensimäinen vaikutuksensa Marcellasta, kuinka kummissaan hän oli
ollut löytäessään hänessä ihanteita, kapinallisia ajatuksia ja hehkuvia
tunteita, joita hän ei koskaan ennen ollut tavannut seurapiirinsä
naisissa. Siitä tietysti ei mitään mainittu, että Marcellan mielipiteet
usein olivat herättäneet hänessä vaivoin salattua hilpeyttä tai
joskus harmittaneetkin häntä; kenties se tällä hetkellä oli häneltä
unohtunutkin. Nyt hän vain puhui heidän yhteisistä harrastuksistaan,
ihastuksestaan, ilostaan -- ja pitkällisestä henkisestä janostaan,
joka nyt viimeinkin saisi tyydytystä Marcellan tuoreen tunne-elämän
lähdevesissä. Ensin hän oli mieltynyt Marcellaan omintakeisuuteen ja
avomielisyyteen -- siihen, mitä hän oli _sanonut_ -- --
"Mutta nyt minä sinua rakastan, koska olet Marcella!" hän äkkiä
kiihkeästi huudahti: "Oo, voin sitä tuskin vieläkään käsittää, se on
liian ihana uni! Aseta kätesi minun käteeni ja lausu vielä kerran, että
se todellakin on _totta_, että me kaksi kuulumme yhteen -- että sinä
aina olet minun sivullani -- elähyttämässä -- auttamassa -- --."
Ja antaessaan hänelle kätensä oli Marcellan suotava myös suudelma,
jonka Aldous nyt puhtaan lempensä ensi kuohussa häneltä anasti.
Marcellan punastumista ja arkaa peräytymistä hän piti aivan
luonnollisena, tyttömäisenä kainoutena.
He juttelivat edelleen, ja niin Aldous pala palalta avasi Marcellalle
sydämensä ja uskoi hänelle tulevaisuudentuumansa, joita Marcella
ylpeänä hänen luottamuksestaan kuunteli. Vasta nyt hän ymmärsi --
vaikkakin vain pintapuolisesti -- sitä sielunelämää, jonka Aldous niin
taitavasti osasi kätkeä tyveneen ja vaatimattomaan esiintymiseensä.
Hän puheli ylioppilasvuosistaan, ystävästään ja palavasta toiveestaan
voida tulevaisuudessa, maanomistajan vallitsevaan asemaan jouduttuaan,
vaikuttaa uusien, parempien yhteiskunta-olojen hyväksi, joiden
lähestymistä hän piti varmana, samoin kuin Hallinkin, jos kohta
hän käsitti, että tämä mullistus oli tapahtuva vähitellen, askel
askeleelta. Uuden suunnan toteuttamista odottivat arvaamattomat
vaikeudet, hän älysi sen selvemmin, levottomampana kuin Hallin.
Hän luotti kumminkin siihen, että hän, panemalla toimeen muutamia
laajalle-ulottuvia parannuksia isoisänsä suurella maatilalla ja
toiminnallaan parlamentissa aatetoverien avulla, voisi tehokkaastikin
edistää asiaa. Marcella oli epäilemättä useasti ajatellut, että hän oli
välinpitämätön, harrastukseton hänelle uskottua maatilaa kohtaan. Mutta
välinpitämätön hän ei ollut -- joutui vain joskus ikäänkuin lamaan, kun
tuntui käyvän ylen vaikeaksi keksiä missä totuus oli löydettävissä.
Myös Marcella selitti kantansa perin avomielisesti ja peittelemättä.
Hän ei tahtonut omalletunnolleen mitään salattavaa.
"Sanotaan tietysti", puhkesi hän äkkiä sanomaan, "että minä menen
naimisiin kanssasi rikkautesi ja asemasi takia. Ja tavallaan minä sen
teenkin. Ei! älä minua keskeytä! Minä en menisi kanssasi naimisiin
ellen -- ellen pitäisi sinusta. Tuleva asemani antaa minulle suuren
vaikutusvallan. Minä sanon sen peittelemättä, että aion käyttää sitä
hyväkseni. Mietippäs siis tarkkaan, mitä teet. Minusta ei konsanaan
tule nöyrämielistä, alistuvaa vaimoa. Olen sitä mieltä, että naisen
tulee aina kehittää yksilöluonnettansa -- olkoonpa hän nainut tai
naimaton. Oletko ajatellut sitä, että minä ehkä usein teen sellaista,
jota paheksit ja joka omaisiasi ehkä loukkaa."
"Sinä olet oleva vapaa", vastasi herra Raeburn päättävästi. "Olen
miettinyt kaikkea."
"Entä isäni?" jatkoi Marcella kääntäen päänsä pois. "Hän on sairas --
hän kaipaa sääliä, rakkautta. Minä en suostu minkäänlaisiin siteisiin,
jotka pakottavat minua häntä kieltämään."
"Sääliä ja rakkautta pidän pyhänä", vastasi Aldous suudellen häntä
hellästi kädelle. "Ole rauhallinen -- ole tyytyväinen -- armas!"
Molemmat vaikenivat. Marcella vajosi syviin ajatuksiin, Aldous nautti
taivaallisesta onnestaan. Aurinko oli jo mailleen menemässä, tuuli
puhalsi virkeämmin.
"Nyt meidän on palattava kotiin", huudahti Marcella äkkiä, pystyyn
ponnahtaen. "Taylor on varmaankin jo tunnin aikaa ollut kotona. Äiti on
levoton, ja minun täytyy -- minun täytyy kertoa heille."
"Minä saatan sinut veräjälle asti", ehdotti Aldous, kun he kiiruusti
astuivat eteenpäin; "ja sinä kysyt isältäsi, saanko tulla puhuttelemaan
häntä tänään päivällisen jälkeen".
Puut harvenivat jälleen heidän edessään ja polkutie kiertyi maantielle
päin. Äkkiä he näkivät vähän matkan päässä nuoren miehen poikkeavan
maantieltä polulle. Keppiään heiluttaen hän astui viheltäen tietänsä.
Hän kulki avopäin, ja tuuli liehutteli vapaasti hänen vaaleanruskeita
kiharoitaan. Kuullessaan askeleita Marcella nosti katseensa ja
antoi sen ehdottomasti viipyä vastaantulijan nuorilla, säteilevillä
kasvoilla. Aldous pysähtyi huudahtaen.
Vieras huomasi heidät, ja Aldousin nähdessään hän lähestyi häntä
hymyillen, käsi ojennettuna.
"Kas Raeburn, satummepa lopultakin yhteen. Viimeisinä viikkoina olemme
alinomaa olleet toistemme kintereillä, osumatta yhteen. Luulenpa
sentään, että olisimme pysyneet aisoissa, jos olisimme osuneetkin."
"Neiti Boyce, ettehän vielä tunne herra Whartonia", sanoi Aldous
jäykästi. "Sallinette minun esittää?"
Nuoren miehen siniset silmät mittailivat vilkkaina ja uteliaina
Marcellan kasvoja ja vartaloa. Sitten hän käsi sydämellä teki
kumarruksen -- ylenmäärin kohteliaan kumarruksen -- niinkuin olisi hän
ollut jokin kahdeksannentoista vuosisadan kavaljeeri, ja astui pari
askelta eteenpäin heidän seurassaan.