Rouva Boyce kirjoitti neiti Raeburnille kylmän kohteliaasti,
kieltäytyen itse tulemasta, mutta Marcellan hän lupasi lähettää Maxwell
Courtiin joko vaunuissa tai palvelijattaren seurassa, joka myös oli
saattava hänet kotiin. Marcella huomasi, että äiti oli perin tarkka
tällaisiin ulkonaisiin muotoihin nähden. Mutta hän alistui -- eikä
ensinkään vastahakoisesti.
Seuraavan päivän iltapuolella Marcella tavallisuuden mukaan lähti
kylälle. Lukemattomia uusia tuumia uuden valtakunnan hyväksi ajelehti
hänen päässään, ja ne johtivat alinomaa hänen askeleensa sinne.
Lisäksi hän oli lukenut eräästä paikkakunnan lehdestä ilmoituksen,
joka pani hänet arvelemaan, että Hurd mahdollisesti voisi saada työtä
lähipitäjässä, parin peninkulman päässä Mellorista. Ja siitä oli nyt
ilmoitettava Hurdille.
Rouva Hurdin avatessa ovea Marcella hämmästyksekseen näki hänen
takanaan useita kyläläisiä, jotka tuossa ahtaassa, muuten niin
yksinäisessä mökissä istuivat kaikessa rauhassa teetä juomassa.
"Kah, astukaa vaan sisään, neiti", sanoi rouva Hurd nähtävästi
hämillään, hän pelkäsi näet neiti Boycen ihmettelevän -- ja syystäkin
-- kuinka niin niukoissa varoissa elävä ihminen kuin hän saattoi pitää
teekutsuja. Nopeasti ja hiljaa hän sitten selitteli Marcellalle: "Rouva
Brunt pistäytyi iltapuolella meillä auttaakseen minua pesussa; en olisi
muuten saanut valmiiksi oljenpalmikoimistöitäni, jotka olisi huomenna
lähetettävä kaupunkiin. Sitten on täällä vielä vanha Patton eukkoineen,
-- tunnettehan te heidät? -- siellähän ne asuvat vaivaistalossa
niityn päässä. Hän on taas lähtenyt hiukan jaloittelemaan. Eipä hän
useinkaan siihen pysty, ja kun minä ovesta kurkistin ja näin heidän
siinä tallustavan, sanoin minä: 'Tulkaapas sisään hiukan levähtämään ja
koetetaanpas eikö näistä teelehdistä vielä kiehauttamalla saa jotain
juotavaa.' Ja vielä täällä sitten on rouva Jellison, hän oli Pattonien
matkassa ja niin hänkin tuli sisään, hän on sellainen merkillinen
ihminen. Tunnetteko hänet?"
"No johan nyt, eikö neiti muka minua tuntisi!" huusi sisältä kimeä,
hilpeänlainen ääni, joka sai rouva Hurdin säpsähtämään. "Ei täällä
kauan olla minuun tutustumatta. Sisään vaan, neiti. Emmehän me toki
teitä arastele!"
Rouva Hurd astui syrjään, että hänen uusi vieraansa pääsisi sisään, ja
tähysteli hiukan hätääntyneenä, missä olisi tyhjä istuin saatavana. Hän
oli hoikka, hentokasvuinen nainen, hänen vartalonsa oli vielä nuorekas
ja ihokin oli raitis, mutta silmäin alla näkyi tummat renkaat, ja
poskipäät olivat käyneet teräviksi. Kaunis, melkein lapsekas ylähuuli
oli hyvin lyhyt, joten hampaat olivat näkyvissä. Ilme suun ympärillä
oli harvinaisen pehmeä ja tuntehikas. Minta Hurdista pidettiin yleensä
kylässä, vaikka arveltiin, että hän oli hieman liian "hieno". Muiden
ihmisten kanssa ei Hurdin perhe paljon seurustellutkaan, ja perin
harvinaista oli nähdä vieraita rouva Hurdin luona. Minta nimi oli
lyhennys Aramintasta.
Marcella nauroi rouva Jellisonin huomautuksille ja astui iloisena
sisään. Nämä kyläläiset tekivät häneen saman vaikutuksen kuin runoissa
tai näytelmässä esiintyvät henkilöt. Hän katseli heitä sosialististen
väittelyjen kiihottaman mielikuvituksen silmillä, ja niinpä hän rouva
Hurdin teekutsuista odotti itselleen aivan erikoista hupia.
"Kuulkaahan, rouva Jellison", sanoi hän, astuen hänen luokseen; "olin
juuri menossa viemään nämä omenat pojanpojallenne. Ehkäpä te otattekin
ne mukaanne, kun kerran olette täällä. Makeita ne kyllä ovat, vaikka
ovat niin vihreitä. Puutarhuri sanoo, että ne ovat meidän parhaita
omenia."
"Vai niin, vai niin?" sanoi rouva Jellison, rauhallisesti Marcellaa
silmäillen. "Pannaanpas ne tähän. Kyllä ne sille kelpaa. Syöhän se
vaikka mitä, eikä koskaan tarvitse rohtoja, vaikka äiti alinomaa toruu
minua ja väittää minun turmelevan pojan vatsan."
"Olettepa te kovin ihastunut tuohon pikku vekkuliin, eikö niin, rouva
Jellison?" sanoi Marcella istuutuen puutuolille, joka oli tuvan ainoa
tyhjä istuin, ja siirtyen takan luo, josta hän saattoi vapaasti
silmäillä koko seuruetta. "Älkäähän toki, rouva Hurd, älkää ajako
Pattonia pois tuolilta, ellette tahdo että minä lähden tieheni."
Sillä hätääntynyt rouva Hurd kuiskaili vanhan Pattonin korvaan, että
lieneekin parasta hänen siirtyä muualle puisesta nojatuolista ja jättää
paikkansa neiti Boycelle. Mutta kuuro, luuvaloinen Patton raukka
oli hidasliikkeinen, ja Marcellan ehkäisevä liike sai rouva Hurdin
heittämään hänet rauhaan.
"Niinpä niin, tehän olette nuorempi", lausui rouva Jellison hilpeästi.
"Patton raiskan on vaikea päästä liikkeelle, eikö niin, Patton? Mutta
minkäpäs sille enää mahtaa, kun käy jo yhdeksättäkymmentä."
Ja hän loi vanhukseen tyytyväisen katseen, sillä olihan hän itse reipas
nuori olento seitsemänkymmenen korvissa. Rouva Jellisonia pidettiin
kylässä kovin sukkelana, ja hän olikin muita kyläläisiä vilkkaampi ja
puheliaampi.
"Eipä ikä teitäkään paljon paina, rouva Jellison", virkkoi Marcella
hymyillen.
Teetä särpivät vanhukset tuijottivat herkeämättä takan luona istuvaan
neiti Boyceen, ihaillen hänen notkeaa, solakkaa vartaloansa ja suurta,
mustaa, höyhentöyhdöillä koristettua hattuansa. Uuden tilanomistajan
tytär oli pannut heidän päänsä ihan pyörälle. Mutta jotkut olivat jo
sen verran tointuneet ihmetyksestään, että arvostelevin, joskin aroin
katsein seurasivat hänen liikkeitään.
"Niin, mitäpä apua niistä paljoista suruista on", sanoi rouva Jellison.
"Ja onhan niitä kepeämpiäkin päiviä elämässä. Olispa teilläkin ukko
maannut neljä vuotta vuoteessa ja sitten mennyt kaiken maailman tietä,
niin tietäisitte miltä tuntuu."
Hän nyökkäsi merkitsevästi päätään. Marcella naurahti.
"Tiedänhän minä, että te hyvin paljon piditte hänestä ja että hoiditte
häntä huolellisesti."
"No niin, mitäpä siitä", sanoi rouva Jellison nopeasti. "Vaikka ei
suinkaan sitä kukaan tahtoisi koettaa. Neljä vuotta! Aina vaan oli
oltava saapuvilla, milloin tarvittiin sitä, milloin tätä. Ja kuinka
heikoksi hän kävi ennen kuolemaansa. Nyt tuntuu ihan siltä, kuin
viettäisin lepopäiviä."
Hän huoahti tyytyväisenä kädet helmassa. Harmaa hiussuortuva oli
päähineen alta solunut ryppyiselle otsalle, antaen kasvoille
huolettoman, melkeinpä irstaan ilmeen. Nuorena hän oli ollut
mielettömän hurja ja tavattoman nautinnonhimoinen, ja vielä vanhuuden
päivinäkin näkyi hänen kasvoillaan toisinaan kajastuksia tuolta rajulta
ajalta. Mutta tavallisesti oli hänen katseensa uneksiva ja iloinen,
ikäänkuin hän olisi hautonut mielessään mieluisia ajatuksia, joita ei
kumminkaan kannattanut muille ilmaista.
"Kovasti minäkin ikävöin tytärtäni", sanoi rouva Brunt huokaisten,
"vaikka enemmän hänessä oli hoitamista kuin teidän miehessänne."
Rouva Brunt oli lempeä, sievännäköinen vanhus. Hän asui kylän toisessa
vaivaistalossa Pattonien vieressä ja tarjoutui usein avustamaan
naapureitaan kotiaskareissa. Hänen viimeinen elossa oleva tyttärensä
oli kuollut kauheaan selkäydintautiin kymmenen kuukautta ennen kuin
Boycen perhe muutti Melloriin. Marcella oli jo monesti kuullut siitä
kerrottavan, mutta hän saattoi kärsivällisesti kuunnella tällaisia
juttuja vaikkapa kaksikymmentä kertaa.
"Ettepä kumminkaan toivoisi häntä takaisin", virkkoi hän lempeästi.
"Enhän toki", lausui rouva Brunt, pyyhkäisten pois kyyneleen, joka
tuontuostakin herahti hänen silmäänsä, osaksi surusta, osaksi vanhasta
tavasta. "Mutta yöaikaan minä kaipaan häntä hirveästi! 'Äiti, onko
kello jo kymmenen? -- paljonko kello on, äiti, -- enkö ja saa rohtoja?
-- voi, äiti, kai jo saan!' Unirohtoja hän tarkoitti, nähkääs. Ja kun
hän oli rohdot ottanut, silloin hän ähki -- eipä olisi luullut hänen
nukkuvan, mutta kaksi tuntia hän kumminkin nukkui raskaasti. Kun hän
eli, en saanut ollenkaan unta, mutta niinpä näyttää olevan nytkin,
vaikka hän on kuollut."
Ja uudelleen kohosi rouva Bruntin käsi silmille.
"Niin, kylläpä te aina osaatte valittaa ja huokailla", sanoi rouva
Jellison tyynesti. "Koettelemukset ovat kannettavat, kun ne annetaan,
mutta mitäs niistä enää sureksimista, kun ne ovat lopussa."
"Tunnenpa erään", virkkoi vanha Patton kujeellisesti, "joka _myöskin_
suri tytärtään, vaikkei siitä ollut mitään apua."
Kädet sauvan varressa hän oli tähän asti istunut äänettömänä
vaimojen pakinaa kuunnellen. Hän oli pieni, raihnainen mies, joka
seitsemänkymmentä vuotta pellolla aherrettuaan nyt oli aivan luuvalon
murtama. Hänen pienet kasvonsa olivat melkein tykkänään lumivalkoisten,
takkuisten hiusten ja kulmakarvain peitossa. Hänen kasvoillaan kuvastui
herkästi ärtyvä eloisuus, joka kumminkin harvoin pukeutui sanoiksi.
Usein oli Marcellan tarkka silmä huomannut, että hänen sameissa
sinisissä silmissään äkisti välähti ja että kuihtuneille poskille
leimahti puna, ikäänkuin sisäinen hehku olisi pyrkinyt ilmoille.
Ammoin sitten, siihen aikaan kun aumoja ja latoja poltettiin, kauan
ennen kuin hänestä oli tullut rampa ja vaivaistalon asukas, hän oli
ollut hurja radikaali ja kapinallinen. Nyt hän käyttäytyi yhteiskunnan
parempiosaisia kohtaan sävyisästi ja siivosti, sillä hän älysi, että
nöyryys on köyhän paras turva. Mutta muinaisten intohimojen hehku kyti
vielä hänen sisässään, pyrkien joskus ilmoille lieskahtamaan ilman
mitään näkyvää syytä.
Harvoin häneltä sentään riitti voimia lausua ilmi ajatuksiansa. Hän
vaipui vaipumistaan vanhuuden kolkkoon äänettömyyteen. Naisväkeä hän
sentään välistä kiusoitteli, varsinkin rouva Jellisonia, joka urheasti
piti puoliaan.
"Lorutkaa mitä tahansa!" huudahti rouva Jellison hieman kiivastuen.
"Teistä on aina niin hauskaa kiusoitella ihmisiä. En sitä kiellä,
äkäinenhän minä Isabellalle _olin_, siitä ei pääse mihinkään. Miksei
hän ennakolta kertonut minulle, että hän kulki naimahommissa. Ukon
kuoltua olimme juuri varustaneet itsellemme mukavan elämän, me kaksi,
enkä minä voinut sitä ymmärtää silloin, enkä ymmärrä nytkään. Mahtoi
jättää miehet rauhaan. Tiesihän hän, mikä risti ja kiusa niistä on
elämässä."
"Viisaasti hän kumminkin teki", huomautti rouva Brunt lempeällä,
surunvoittoisella äänellä. "Hän sai kelpo miehen, jolla on hyvät tulot,
eikä hänellä koskaan ole puutetta."
"Sellaista juroa, kuivakiskoista miestä en ole toista nähnyt", virkkoi
rouva Jellison harmistuneena. "Hän ei siedä minua, enkä minä häntä. Nyt
hän pöyhkeilee kuin mikäkin kukko, saatuaan virkatakin ja päästyään
ylimetsänvartiaksi. Ynseä, vallanhimoinen mies hän on, sen minä sanon.
Ja aina hän on nuorten miesten kimpussa, etsien toraa ja riitaa, se on
hänen tapojansa. Mutta _minäpä_ en piittaa hänestä hitustakaan, sen hän
kyllä tietää."
Kaikki nauroivat, paitsi rouva Hurd. Koko kylä tunsi rouva Jellisonin
ja hänen vävynsä Yrjö Westallin vihamieliset suhteet. Tämä oli
houkutellut Isabella Jellisonin, kolmenkymmenenviiden tienoissa olevan
neitosen, jättämään äitinsä ja tulemaan hänelle vaimoksi. Hän oli nyt
lordi Maxwellin hyvin palkattu metsänvartia ja asui somassa pikku
talossa kylän takana. Tyttärelleen ei rouva Jellison voinut koskaan
antaa anteeksi, että hän oli jättänyt äidin yksin, ja vävypoikansa
kanssa hän oli ilmi riidassa. Mutta pikku Juho, heidän ainoa lapsensa,
oli isoäidin silmäterä, ja tämän suurin nautinto oli houkutella tuota
nelivuotista poikaa luoksensa ja syöttää hänelle äidin harmiksi
kaikenmoisia herkkupaloja.
Rouva Hurd ei nauranut. Westallin nimeä mainittaessa hän nousi äkkiä ja
alkoi korjata pöydältä teeastioita.
Marcella oli istunut mietteisiinsä vaipuneena.
"Te sanoitte äsken, että Westall hakee toraa ja riitaa nuorten
miesten kanssa", lausui hän nyt; "luuletteko sitte kylässä paljon
salametsästystä harjoitettavan?"
Seurasi syvä äänettömyys. Rouva Hurd oli tuvan toisella puolella
selin toisiin. Marcellan kysymyksen kuullessaan hän keskeytti
silmänräpäykseksi työnsä. Patton eukkoineen, rouva Jellison ja sievä
rouva Brunt tuijottivat rohkeaan kysyjään, mutta ei kukaan virkkanut
sanaakaan, ei edes rouva Jellison. Marcella punastui.
"On, ettehän vain luule -- --", alkoi hän, tehden torjuvan liikkeen
kauniilla päällään, "ettehän vain luule minua niin alhaiseksi, että
kyselen urkkiakseni tai ilmiantaakseni teitä. Kyllä tiedän, että harmia
ja levottomuuksia on tämän asian vuoksi kaikkialla ja siis täälläkin.
Haluaisin kuulla hiukan enemmän siitä; silloin voisin paremmin
arvostella asiaa. Isälläni on tietysti omat mielipiteensä siitä, samoin
lordi Maxwellilla. Mutta enhän minä ole velvollinen ajattelemaan
niinkuin he -- kai te sen käsitätte. Minun mielestäni on jokaisella
oikeus ottaa asioista selvää ja muodostaa itselleen oma mielipide."
Äänettömyyttä kesti yhä. Rouva Jellisonin suupielissä värähteli, ja
hän loi vanhaan Pattoniin kujeellisen, urkkivan katseen, ikäänkuin
olisi tahtonut puukata häntä kylkeen. Mutta rouva Jellison ei aikonut
pelastaa Pattonia pulasta, ja niinmuodoin tämä, ollen ainoa miehinen
olento seurassa, katsoi velvollisuudekseen vastata.
"Nähkääs, neiti, rouva Hurdia lukuunottamatta me olemme kaikki vanhoja
ihmisiä. Emme enää kuule niin paljon kaikenmoisia juttuja kuin
nuoruutemme päivinä. Kysykää pastorilta, hän kyllä tietää."
Patton ei voinut olla tirskumatta itsekseen. Nytpä täytynee itse rouva
Jellisoninkin myöntää, arveli hän, että hän osaa ylhäisiä puhutella.
Mutta Marcellan sädehtivät, avomieliset silmät katsoivat häneen
herkeämättä.
"Haluaisin mieluummin kuulla kylässä siitä juteltavan", virkkoi hän.
"Ellette tiedä, miten asian laita nyt on, kertokaa ainakin, miten oli
teidän nuoruudessanne. Rangaistiinko salametsästystä hyvin ankarasti
täällä? Joutuivatko metsänvartiat ja salametsästäjät usein kahakkaan
entisaikoina, tarkoitan -- isoisän eläessä? Ja mitä varten ihmiset
harjoittivat sala-ampumista -- olivatko he nälissään vai ampuivatko he
huvikseen?"
Hetken aikaa katsoi Patton neuvottomana Marcellaan, mutta sitten näytti
tytön voimakas, uhkuva nuoruus ja herttainen, ystävällinen käytös
tykkänään kiehtovan vanhuksen ja voittavan kaikki epäilykset. Hän
rykäisi ja päätti olla välittämättä rouva Jellisonista, joka tietysti
jäljestäpäin kyllä näykkii hänen sanojansa.
"Eihän sitä niin tarkkaan osaa sanoa, mutta jos tahdotte tietää, niin
kyllä siihen oli syynä kumpikin. Metsästys, nähkääs on nuoren miehen
hupi ja kiusaus, varsinkin jos hän on kuumaverinen. Ajaessaan metsään
hirsien hakuun hän ehkä näkee kaniinin puiden välissä harppailevan tai
sattuu kedolla tapaamaan lintuja -- haavoitettuja lintuja nähkääs,
joita kenties herrat ovat kaiken päivää pyydystäneet. Hänessä syttyy
halu niihin, eikä hän kuolemakseen voi käsittää, miksei hänellä ole
oikeus päästä niiden omistajaksi. Rikkaat ovat ampuneet ammuttavansa,
miksei hänkin voisi viedä mukanaan parisen lintua, jotka heiltä ovat
tähteeksi jääneet. Ja palkkaa hänellä on vain yksitoista shillingiä --
ja lapsia pari kolme kappaletta -- tottahan neiti ymmärtää?"
"Ymmärrän kyllä!" Marcella kiihkeästi virkkoi, kirkas puna tummilla
poskillaan. "Ymmärrän! Mutta eikö täällä meidän seudulla anneta paljon
metsänriistaa lahjaksikin? Lordi Maxwellin olen kuullut niin tekevän,
ja kerrotaan että lordi Winterbourne lahjoittaa työmiehilleen melkein
niin paljon kaniineja kuin he syövät."
Marcellan kysymykset panivat vanhan Pattonin tunteet liikkeelle. Hän
oli kuin vanha kulunut kello. Vanhoissa narisevissa pyörissä alkoi
surista, ruostuneet sielunvoimat pyörähtivät vauhtiin.
"Ehkäpä he niin tekevät", lausui hän, ja hänen vaimonsa näki, että
hän alkoi tutista. "Voipi olla, että he niin tekevät, voipi olla --
en minä vastaan väitä, vaikka en minä koskaan noista kaniineista
ole vilahdustakaan nähnyt. Mutta se ei riitä. Työmies on mielissään
saadessaan syötäväksi jäniksen tai kaniinin -- mutta asialla on
toinenkin puoli. Hän on alinomaa ulkona metsässä ja pellolla, missä
näkee jänisten loikkivan edestakaisin. Hän tuntee niiden tiet tarkkaan,
tietää mistä syrjäisestä kolkasta hätyytetty jänis pääsee metsän
pimentoon puikahtamaan, sillä hän on aina siellä ja se on hänen ainoa
hauskuutensa. Ja sitten hän virittää paulan tai kaksi -- hiki hatussa
hän sen tekeekin -- ja yöllä hän hiipii korjaamaan saalistaan. Eipä
meikäläisellä ole muutakaan iloa elämässä, ja vaikka tuosta saisikin
linnassa istua, niin onhan siitä ollut hupiakin."
Sauva vanhuksen käsissä vapisi tuntuvasti. Nuoruuden muistot heräsivät
uudelleen eloon.
"Kyllä tiedän", huudahti Marcella harmin ja tuskan sekaisella
äänellä. "Tuo kurja järjestelmä on kaikkeen tähän syynä. Se turmelee
maanomistajat ja maattomat. Eikä se siitä parane, ennenkuin _kansa_
perii takaisin maan ja kaikilla on yhtäläinen oikeus siihen."
"No, jopa jotakin! sekös osaa puhua!" sanoi rouva Jellison kääntyen
naurussa suin seuralaisiinsa päin. Sitten hän kumartui Marcellan
puoleen, koppasi häntä äkisti käsivarresta ja huudahti: "Sanokaapa se
sama lordi Maxwellille. Syntyisipä siitä silloin hiukan hälinää, ja se
olisi minulle mieleen."
Marcella naurahti ja punastui.
"Lordi Maxwellille uskallan kyllä sanoa tämän ja paljon muutakin",
vastasi hän ylpeästi. "Minä en häpeä lausua mielipiteitäni."
"Sen kyllä uskon", sanoi rouva Jellison laskien Marcellan käsivarren
irti. "Patton hoi, sanokaapa mitä te siitä arvelette. Äänestää ette
enää saa, kun kuulutte vaivaistaloon. Vaaliajan lähestyessä saatte olla
rauhassa. Te ja minä olemme turvassa herra Whartonilta, siltä nuorelta
mieheltä, joka kaikkialla kiertelee ja lupaa ihmisille vaikka auringon
taivaalta, kun vaan häntä äänestävät. Ei, meitä ei petetä mairituksilla
kuten Joe Simmonsia ja Jim Hurdia. Mutta ei tuosta suurtakaan vahinkoa
liene. Ajattelemasta ei meitä kumminkaan kukaan kiellä."
Mutta Pattonia ei ärsyttäminen nyt auttanut. Hän oli jälleen vetäytynyt
kuoreensa, eikä hänestä enää saatu sanaakaan lähtemään.
Marcellan puhuessa iski vanhuksen pimitettyyn mieleen epäluulo,
tuo ainiaan väijyvä epäluulo, joka tekee niin kieroiksi köyhäin ja
rikkaiden keskinäiset välit. Tämä nuori neitonen, joka puhui niin
omituisesti, oli uuden tilanomistajan tytär. Ja siitä oli jo koko kylä
yhtä mieltä, että Richard Boyce oli "köyhä raukka" ja "itara isäntä".
Hän ei ollut hitustakaan parempi veljeänsä. Mitä hyödyttivät nuoren
neidin kauniit puheet, neidin, jonka isää terveyslautakunta äskettäin
oli haastattanut kolmasti käräjiin kylän epäterveellisten asuntojen
tähden. Eikä penniäkään annettu kenellekään kylässä. Tytär kyllä
silloin tällöin kuljetti mukanaan ruokaa mökkeihin, mutta eipä hän
siitä saanut paljonkaan kiitosta osakseen. Entä mitä tarkoittivat nuo
salametsästyksen urkkimiset? Patton vanhus samoin kuin koko kylä tiesi
vallan hyvin, että Robert Boycen loppuiällä ja hänen metsästysintoisen
poikansa kuoltua Mellorista oli tullut etäällä ja lähellä asuvien
salametsästäjäin tyyssija ja että luvatonta ampumista harjoitettiin
naapuristossakin niin suuressa määrässä, että lordi Maxwellin ja
lordi Winterbournen metsänvartiat olivat alinomaa varuillaan Mellorin
väen suhteen. Nähtävästi oli tämä nuori neitonenkin kuullut siitä
puhuttavan, ja nyt hänen isänsä tahtoi, että hän kuulustelisi
kyläläisiä. Näin tuumien paadutti Patton sydäntään herrojen viekkautta
vastaan.
"En minä mitään ajattele", vastasi hän töykeästi rouva Jellisonin
kysymykseen. "Ajatteleminen ei kuulu minun tehtäviini, eikä se estä,
että vietän viimeiset päiväni vaivaistalossa."
Suuttumus oli viedä Marcellalta maltin.
"Kuulkaapa, herra Patton", huudahti hän kumartuen vanhuksen puoleen,
"eikö teitä sitten yhtään lohduta se ajatus, että onnellisempi
aika on tulossa, vaikkette te saakkaan sitä nähdä. Toinen aika on
tuleva. Tätä yhtämittaista vihaa ja heikompain polkemista ei voi
kestää iankaikkisesti ihmisten kesken. Nyt aletaan se jo käsittää.
Lontoossa ollessani eivät ne ihmiset, joiden kanssa seurustelin,
ajatelleet muuta eivätkä puhuneet muusta kuin tästä. Niin pian kuin
kansa vain _tahtoo_ -- ja nythän sillä on valtakin, kun on saatu
yleinen äänioikeus -- annetaan maata jokaiselle, kullakin kylällä
on oleva oma neuvoskuntansa, joka hoitaa kaikkia yleisiä asioita,
työmies ei ole huonompi tilanomistajaa tai pastoria, hän saa paremman
kasvatuksen ja parempaa ravintoa ja hänellä tulee olemaan paljon
harrastuksia ja nautintoja, joista hänellä ei nyt ole aavistustakaan.
Ja jos hänen kovasti tekee mieli metsästää, voi hän tehdä sitäkin.
Luokkaharrastukset eivät enää herätä katkeruutta, ja kadonnut on
silloin toivottomuus ja kurjuus."
Marcella lakkasi puhumasta vetääkseen henkeä. Surkeata oli hänestä
jutella näin noille poloisille, vuosien koukistamille vanhuksille,
jotka koko ikänsä olivat raataneet rautaisen järjestelmän painon alla
eivätkä enää odottaneet mitään tulevaisuudelta, olipa se sitten kuinka
kimalteleva tahansa. Koko kohtaus teki häneen draamallisen vaikutuksen
ja painui niin selvin piirtein hänen mieleensä, kuin olisi hän itse
syrjästäkatsojana sitä tarkannut.
Siinä hän huomasi istuvansa saarnaajana kehnon takan ääressä,
ympärillään lieden liekkien valaisemat kuulijat, näki tuvan autiot,
valkeiksi kalkitut ja kosteudesta tummuneet seinät ja perällä hennon,
mutta yhä sievännäköisen Minta Hurdin, joka nojasi astiakaappia vasten,
kuunnellen pää kumarruksissa toisten keskustelua ja palmikoiden
koneellisesti olkityötään, joka aamusta iltaan oli hänen käsissään ja
tuotti hänelle viikossa yhden shillingin ja kolme penceä.
Marcella oli kiihtynyt ja taistelunhaluinen -- hän soimasi isäänsä,
lordi Maxwelliä ja Aldous Raeburnia. Tulkoon hän vaan, tämä uusi
ystävä, omin silmin näkemään, miten Marcella Boyce kohtelee ja
puhuttelee näitä kurjia kyläläisiä. Hän oli täynnä uhmaa ja ikävöi
kiihkeästi päästä kiusaamaan Aldousia. No niin, pian he tapaavat
toisensa ja ihan uudessa ja toisenlaisessa ympäristössä. Ja tämä
tietoisuus antoi vielä enemmän sisällystä ja merkitystä hänen
käsitykselleen nykyhetkestä.
Sillä aikaa kun tällaisia katkonaisia ajatuksia ja tunteita ajelehti
Marcellan päässä, mietiskeli Patton vanhus Marcellan puhetta, johon
kaikki odottivat hänen jotakin vastaavan.
Viimein hän kostutti kielellään kuivia huuliaan ja ponnisteli vastausta.
"Uskokoon ken tahtoo, mutta _minua_ ei kukaan saa puijatuksi! Rikkaat
pitävät kyllä kiinni omastaan", ja hän survaisi kiivaasti sauvansa
lattiaan, "ja köyhät saavat nuolla näppiänsä yhä edelleenkin. Ei se
maailma niin muutu, ei ainakaan teidän eläessänne."
"Voi minkälainen suupaltti te olette", huomautti rouva Jellison. Hän
oli kuunnellut keskustelua käsivarret ristissä rinnalla häijynkurisen
ja huvitetun näköisenä. "Neiti puhuu niin kauniisti, ihan kuin
kirjasta. Ja kyllä kai hän tuntee asiat paremmin kuin meikäläiset. Sen
minä vaan sanon, että jos kaikki jaetaan tasan ja minä olen mullassa,
niin toivoisinpa, ettei Yrjö Westall saisi siitä hitustakaan. Hän on
ilmankin koppava. Eikä Isabellalle juuri herran päivät koittaisi, jos
tuo mokoma saisi ohjakset käsiinsä."
Kaikki nauroivat, Marcella ensimäisenä. Rouva Jellisonin suupielet
nytkähtelivät vielä pidätetystä naurusta ja hänen silmänsä sädehtivät,
ikäänkuin hän näkisi hupaisia kuvia, joita ei tällä kertaa tahtonut
muille näyttää. Marcella silmäili Pattonia miettiväisenä.
"Oletteko te elänyt kaiken ikänne tässä kylässä?" kysäisi hän.
"Olen syntynyt Witchett Hillissä. Ja vaimoni naapuritalossa. Ensi
maaliskuussa olemme olleet yksiseitsemättä vuotta naimisissa."
Ääni oli jälleen vaivaishoitolaisen, nöyrä ja hiukan valittava. Hänen
vaimonsa myhäili kuullessaan itseänsä mainittavan. Hänellä oli pitkät
kasvot ja valkoiset hiukset, jotka pistivät näkyviin vanhan, mustan
päähineen alta. Yleensä oli ilme hänen kasvoillaan valppaampi ja
hienostuneempi kuin tavallisesti hänen säätyisillään. Hän puhui hiukan
väräjävällä äänellä ja huokaili usein.
"Tietääkö neiti", sanoi rouva Jellison rouva Pattoniin viitaten, "että
hän piti koulua nuorena ollessaan".
"Ihanko totta?" virkkoi Marcella, lämmin harrastus äänessään. "Koulu ei
tietenkään ollut suuri siihen aikaan?"
"Olipa lapsia sentään neljänkymmenen vaiheilla", vastasi rouva
Patton huoaten. "Kahdeksantoista, joiden puolesta pastori maksoi,
kahdeksantoista, joista herra Boyce piti huolen, loput maksoivat itse
puolestaan."
Ääni heikkeni ja hän huokasi uudelleen ikäänkuin loppumattoman
väsymyksen painostamana.
"Ja mitä te opetitte?"
"Opetin lapsia olkia palmikoimaan, lukemaan ja kirjoittamaan minkä
itsekin osasin. Ei silloin koulussa opittu niin paljon kuin nyt."
Heikko puna lehahti rouva Pattonin kuihtuneille poskille, ja hän
katseli rukoillen ympärilleen, ikäänkuin pyytäen heitä jättämään hänet
rauhaan keskusteluissaan.
Mutta rouva Jellison ei hellittänyt.
"Minuakin hän opetti", sanoi hän nyökäyttäen Marcellalle ja vilkaisten
rouva Pattoniin. "Hänellä oli oma tapansa kiertää vaikeat sanat. Hän
ei milloinkaan tunnustanut, ettei hän itsekään osannut niitä lukea.
'Sano Jerusalem ja lue eteenpäin.' Niin hän aina meille sanoi, niin
totta kuin elän. Ja kun Isabella ja minä iltaisin luimme raamattua,
tein minä samoin. Enhän toki tahtonut omalle tyttärelleni näyttää
puutteellisuuttani. Niin sitä pulasta pääsee."
"No niin, eihän se sana ketään pahentanut", virkkoi rouva Patton
punastuen ja puolustellen.
"Ennenkuin minut pantiin hänen kouluunsa, opetti minua eräs toinen
vaimo, joka asui Shepherd Rowilla. Muistathan sinä hänet, Betsy Brunt?"
Rouva Bruntin sameissa silmissä välähti veitikkamainen ilme.
"Muistanpa kyllä. Merry Mass oli hänen nimensä, ja teidän keppostenne
takia olin monta kertaa helisemässä hänen kanssaan."
Marcella istui paikallaan käsi poskella tarkastellen ahnaalla
uteliaisuudella seuralaisiaan.
Häntä ällistytti näiden vanhain ihmisten huolettomuus ja kevyt
leikillisyys. Rouva Bruntin viikkotulot olivat kaksi shillingiä ja
kuusi penceä sekä pari leipää kunnalta. Hän asui vaivaistalossa tai
pitäjän hänelle luovuttamassa mökissä, joka tuskin oli asuttavassa
kunnossa. Viisi lasta oli häneltä kuollut, ja molemmat elossa olevat
pojat, kumpikin työmiehiä, antoivat hänelle shillingin viikossa. Kuusi
penceä hän ansaitsi itse oljenpalmikoimisella. Hänen miehensä oli
joutunut työkärryjen alle ja kuollut. Hänen eläessään olivat vuotuiset
tulot harvoin olleet suuremmat kuin kahdeksankolmatta puntaa. Samoin
oli laita Pattonien. Kymmenestä lapsesta oli kaksi elossa, ja nykyään
he elivät pääasiallisesti palveluksessa olevan tyttären kustannuksella.
Rouva Patton oli viime vuosina sairastanut tuskaista, parantumatonta
tautia, joka tuotti hänelle uskomattomia kärsimyksiä.
Käsittämätöntä, mitä kaikkea nämä poloiset olivatkaan kokeneet!
Nälkäpalkkoja, sairauksia ja kärsimyksiä, syntymisen ja kuoleman
kauhuja, omaisten ja ystäväin hautaan-sortumista, yhtämittaista työtä
ja huolta -- kaikki tyynni mitä viheliäisimmässä ympäristössä. Mutta
täällä he istuivat syksyisessä hämärässä nauraen, jutellen ja leikkiä
laskien -- ikäänkuin vanhat, kummalliset, ryppyiset lapset, jotka
nauttivat jokaisesta rauhallisesta hetkestä myrskynpuuskien lomassa.
Kehdosta hautaan he olivat riippuvaisia tilanomistajasta, pastorista,
seurakunnasta, sorrettuja ja omasta mielestään usein huonosti
kohdeltujakin, mutta katkera ei heidän mielensä silti ollut. Omasta
kurjuudestaankin he saattoivat tehdä pilaa, jos vain ystävällinen
naapuri tarjosi heille sijaa takan ääressä ja kupillisen teetä.
Marcellan sydän laajeni ja hehkui. Niin kyllä, näistä vanhuksista ei
enää ollut mitään toivomista; ajelehtivia hylkyjä he vain olivat elämän
rannikolla, ja ennen pitkää oli kuoleman pakovesi huuhtova heidät
unhotuksen hautaan. Mutta tuliko nuorten miesten ja naisten ja lasten
kasvaa ja vanheta kuten näiden? Tuliko heidänkin vanhoina muuttua
tuollaisiksi myhäileviksi, kutistuneiksi, epämiellyttävän alistuviksi
olennoiksi? _Yksi_ nainen sentään oli olemassa, joka oli päättänyt
tehdä kaikki voitavansa virittääkseen tyytymättömyyttä ja kapinanhenkeä
ainakin muutamissa heistä.