Kului kolme päivää. Myöhään neljännen päivän iltapuolella palasi
Marcella pitäjältä, missä hän Mary Hardenin seurassa oli käynyt
sairaita ja köyhiä tervehtimässä. Avatessaan ulkoeteisestä halliin
vievän tammioven hän näki jotain valkeata vanhalla, kuluneella,
leikkauksilla koristetulla biljardipöydällä, joka yhä sai pitää
paikkansa keskellä huonetta, odottaen kunnes Richard Boycen varat
sallisivat hänen hankkia uuden.
Iloisesti hämmästyen kiirehti Marcella pöydän luo ja alkoi lukea
käyntikortteja. "Vicomte Maxwell", "Herra Raeburn", "neiti Raeburn",
"lady Winterbourne ja neidit Winterbourne", ja kaksi korttia lisäksi
lordi Winterbournelta.
Äkkiä välähti ajatus hänen mielessään. "Hän on tietysti tämän
aikaansaanut -- ja minä pyysin häntä tekemään sen."
Kortit putosivat hänen käsistään biljardipöydälle, ja hän seisoi
katsellen niitä. Loukattu ylpeys katkeroitti hänen mielihyväänsä.
Samassa heräsi hänessä toinenkin tunne -- hän riemuitsi nähdessänsä
millainen vaikutusvalta hänellä oli mieheen, joka ei vähällä antautunut
toisten johdettavaksi, ei ainakaan naisten.
"Marcella, siinäkö olet?"
Äiti kutsui häntä. Rouva Boyce oli tullut puutarhasta saliin ja avasi
hallin oven koettaen likinäköisillä silmillään erottaa tyttärensä
haahmon autiossa, hämärässä huoneessa. Kolkko päivä lähestyi loppuansa,
ja halli oli melkein pimeä. Sadepilvien takaa pilkistivät laskeuvan
auringon viimeiset säteet ja leikittelivät vanhalla, jäykännäköisellä
Maria Tudorin muotokuvalla, valaisten hänen itsepintaista suutansa ja
valkeata kättänsä, joka piteli jalokivillä koristettua hansikasta.
Marcella käännähti, ja auringonsäde osui häneenkin. Äiti huomasi hänen
kiihtyneet kasvonsa.
"Tuliko kirjeitä?" kysyi hän.
"Ei, mutta täällä on joitakin käyntikortteja."
"Onpa vainenkin, tuossa on kirjelippu", Marcella sieppasi kiireesti
pöydältä kirjekotelon, jota hän ei vielä ollut huomannut. "Se on
sinulle äiti -- Maxwell Courtista."
Rouva Boyce astui pöydän luo ja otti tyttärensä kädestä kirjeen ja
kortit. Marcella seurasi hänen liikkeitään henkeään pidättäen.
Äiti silmäili kortteja ja asetti ne sitten hitaasti, yksitellen
pöydälle lausumatta sanaakaan.
"Voi, äiti kulta, luehan nyt kirje!" Marcella ei voinut olla lausumatta.
Rouva Boyce oikaisi itsensä äkisti suoraksi, ikäänkuin olisivat
tyttären sanat kiusoittaneet häntä, ja avasi sitten kirjeen. Marcella
ei uskaltanut kurkistaa hänen olkapäänsä yli. Äidin käytöksessä, hänen
hentojen sormiensa ja kauniin, vaaleatukkaisen päänsä pienimmässäkin
liikkeessä oli arvokkaisuutta, joka aina piti Marcellan aisoissa,
silloinkin kun hän sisällisesti kapinoitsi.
Rouva Boyce luki kirjeen ja ojensi sen sitten tyttärelleen.
"Minun on mentävä teetä valmistamaan", virkkoi hän kylmällä,
välinpitämättömällä äänellä ja palasi saliin, minne teevehkeet oli
juuri viety.
Marcella seurasi häntä lukien. Kirje oli neiti Raeburnilta, ja siinä
pyydettiin rouva Boycea tyttärineen aamiaiselle Maxwell Courtiin
ensi perjantaina. Se oli kohteliaasti ja ystävällisesti kirjoitettu.
"Olisimme hyvillämme", lausui kirjoittaja, "jos saisimme Teille ja
tyttärellenne näyttää ihanat metsämme, niin kauan kun ne vielä ovat
syksyisten värien upeassa loistossa".
"Mitähän äiti tästä arvellee?" mietti Marcella huolestuneena. "Isästä
ei ole mainittu sanaakaan."
Saliin tullessaan hän näki äidin hajamielisen näköisenä seisovan
teepöydän ääressä. Pieni hopeinen teerasia oli vielä hänen kädessään,
ikäänkuin se olisi häneltä unehtunut pöydälle laskematta. Silmäkulmat
rypyssä hän tuijotti akkunaan, nähtävästi mitään näkemättä. Kärsivä
piirre viivähti silmänräpäyksen verran hänen kasvoillaan. Marcellan
askeleet kuullessaan hän säpsähti ja asetti teerasian tarjottimelle
hauraitten porsliinikuppien viereen tavallisella rauhallisella
tarkkuudellaan.
"Tee ei ole vielä valmista", virkkoi hän, "vesi ei ole kiehunut".
Marcella astui takan luo, ja kohensi tulta polvillaan. Mutta kauan hän
ei voinut hillitä itseään.
"Menetkö Maxwell Courtiin, äiti?" hän äkisti kysäisi, muuttamatta
asentoa.
Seurasi äänettömyys. Sitten rouva Boyce sanoi kuivasti --: "Neiti
Raeburnin lähenteleminen tapahtuu hiukan odottamatta. Neljä kuukautta
olemme olleet läheisiä naapureita, eikä hänen mieleensä ole kertaakaan
juolahtanut käydä meitä tervehtimässä. Nyt hän samana päivänä käy
tervehtimässä ja kutsuu meitä aamiaiselle. Ensin hän oli meille
epäkohtelias ja nyt on hän liian huomaavainen -- vai mitä arvelet?"
Tuokion oli Marcella vaiti: Tunnustaisiko hän? Ensi kerran hänen
mielessään kajasti ajatus, että hän hillittömässä itsenäisyydessään oli
ollut ylen uskalias äitiinsä nähden. "Äiti!"
"Marcella!"
"Minä kyselin tässä tuonnoin herra Raeburnilta, aiotaanko meidät jättää
ihan oman onnemme nojaan täällä! Isä kertoi että lordi Maxwell oli
kirjoittanut hänelle epäkohteliaan kirjeen ja -- --"
"Sinä -- kyselit -- herra Raeburnilta --", virkkoi rouva Boyce
nopeasti. "Mitä tarkoitat?"
Marcella kääntyi ympäri ja kohtasi välähdyksen äitinsä silmistä.
"En voinut olla sitä tekemättä", lausui hän hiljaa ja kiireellisesti.
"Minusta oli sietämätöntä, kun kaikki meitä karttavat -- me kävelimme
yhdessä -- hän oli niin herttainen ja ystävällinen -- ja minä pyysin
häntä selittämään."
"Jo ymmärrän!" sanoi rouva Boyce. "Ja hän kääntyi tätinsä puoleen -- ja
tämä kääntyi lady Winterbournen puoleen -- he kaikki säälivät meitä --
ja siinä ovat kortit."
Pelko pääsi hetkeksi pujahtamaan Marcellan sydämeen -- hän pelkäsi
ivan voimaa äidin säkenöivissä silmissä, jotka terävästi tarkastivat
syyllistä tytärtä. Ylpeä itseensäsulkeutuminen, joka kuvastui äidin
hennon, käskevän kauneuden joka piirteessä, pani Marcellan vavahtaen
peräytymään. Mutta sitten hän tuskissaan huudahti:
"Sinä olet aikaa voittaen siihen tottunut, äiti! Mutta minä en voi elää
täällä kaikkien karttamana -- ilman ystävyyttä ja myötätuntoa, ilman
seuraa. Kyllä oli kolkkoa ennenkin, silloin kun vietimme koditonta
elämää maailmalla; mutta täällä -- miksi meidän _täälläkin_ pitää näin
elää."
Rouva Boyce kalpeni.
"Arvasinhan minä, että ennen tahi myöhemmin sitä tiedustelisit",
lausui hän hiljaa ja päättävästi. "Herra Raeburn on nähtävästi sinulle
kertonut -- mutta kai jo itsekin olet aikaa sitten huomannut --
etteivät naapurimme katsele meitä suopein silmin -- eikä tuo kumma
olekaan. Heillä on kyllä painavat syynsä kohdella meitä tylysti. Minä
en ketään syytä, en mistään pahastu. Kun vastattavanani on ollut
kysymys: 'Onko minun otettava vastaan ihmisten sääliä?' olen tähän asti
aina pystynyt siihen vastaamaan: 'Ei!' Sinun luonteesi on peräti toista
laatua kuin minun -- luulisinpa kumminkin, että sinuunkin nähden tämä
menettelytapa olisi paras."
Heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa, äidin taipumattomana,
välähtäen kiihkoa, jossa ei ollut rahtuakaan tuota tavanmukaista
ivallista rauhallisuutta, tyttären katse taas levottomana ja
murheellisena.
"Tarvitsen ystäviä!" vastasi Marcella verkalleen. "Minulla on täällä
niin paljon tehtävää, ja jos ihmiset liittoutuvat minua vastaan,
en saa mitään aikaan. Kyllä he olisivat ystävällisiä sinulle ja
minulle ja myös isälle -- meidän tähtemme. Saisimmepa ystäviäkin",
lisäsi hän vakuuttavasti, muistellessaan Aldous Raeburnin sanoja ja
kasvojen ilmettä, kun hän veräjän luona kumartui Marcellan puoleen,
-- "saisimmepa ihan varmaan. Jos menneisyyden takia emme voi pitää
päätämme pystyssä, onko meidän sitten oltava niin ylpeitä, ettemme
saa tarttua ystävällisesti ojennettuun käteen -- vaikka he näin
herttaisesti meille kirjoittavat."
Ja hänen sormensa sivelivät miltei hyväillen kirjettä hänen helmassaan.
Rouva Boyce kallisti hopeista teekattilaa ja täytti teekannun. Sitten
hän ryhtyi hienolla nenäliinallaan hivuttamaan pois täplää teelusikasta.
"Sinun on mentävä", sanoi hän viimein, -- "mielesi tekee -- mene sitten
kaikin mokomin. Minä kirjoitan neiti Raeburnille ja lähetän sinut
vaunuissa sinne. Heikko terveys on hyvä tekosyy, ja minun terveyteni
on siksi horjuva, että voin sitä syyttää. Vahingoittaa sinua en tahdo,
Marcella. Sinä olet valinnut, toivot saavasi ystäviä -- hyvä -- minä
puolestani teen kaiken voitavani hyväksesi, kunhan vain et vaadi minua
muuttamaan elämäntapaani -- siihen, lapsi kulta, olen liian vanha ja
äreä."
Alakuloisena silmäili Marcella rouva Boycea ja ensi kerran hän tunsi
ikävöivää osanottoa äitiänsä kohtaan.
"Etkö sitten milloinkaan lähde kanssani kylään, äiti?"
Äänessä oli lapsellinen, liikuttava sävy -- tyttären vetoaminen äidin
tunteisiin. Mutta rouva Boyce ei horjahtanut. Hän oli aikoja sitten
älynnyt mielihyväkseen, että Marcella kyllä kykenee itsestään huolta
pitämään.
"En ainakaan Maxwell Courtiin lähde kanssasi", vastasi hän verkalleen
särpien teetä, -- "se on edullisinta sinulle ja myöskin itselleni.
Sillä minä olen tykkänään unohtanut, miten seuraelämässä on
käyttäydyttävä. Muodon vuoksi on tietysti käyntikorttini jätettävä
kaikille. Muuten, Marcella, en minä sinun sijassasi ryhtyisi
perheasioistamme keskustelemaan -- herra Raeburnin kanssa enkä
muidenkaan kanssa."
Ja uudelleen pani läpitunkeva katse ymmälle pitkän, kauniin tyttären,
jonka vaikutusvalta ei milloinkaan ulottunut omaan äitiin asti.
Marcella punastui ja hääräili tulen ääressä.
"Niin, näetkös, äiti, sinä et milloinkaan salli minun siitä kanssasi
jutella", sanoi hän hetken kuluttua ja kohenteli kekäleitä, niin että
kipinät räiskyivät.
"Taivas minua siitä varjelkoon", sanoi rouva Boyce äkisti. Tuokion hän
oli vaiti ja lisäsi sitten. "Pian sinä kuljet omaa tietäsi, Marcella,
ja huomaatpa silloin, että hyvällä tahdolla voit voittaa kaikki esteet.
Yhden neuvon sallinet minun antaa. Älä ole liian _kiitollinen_ neiti
Raeburnille, äläkä kenellekään muullekaan! Boycen suku nähtävästi
suuresti herättää mielenkiintoasi. Älähän kumminkaan unohda, että
suonissasi virtaa toistakin verta -- ja ettei yksikään Merritt ole
konsanaan taipunut vastaanottamaan toisten suojelusta tai sääliä."
Marcella hätkähti. Äiti ei ollut milloinkaan ennen maininnut hänelle
oman sukunsa nimeä. Hän tiesi, että rouva Boycen ja Merrittien väli
oli ollut rikki vuosikausia. Aika-ajoin hän oli sanomalehdistä
lukenut milloin mitäkin näistä sukulaisista, sillä he olivat hienoa
ja vaikutusvaltaista väkeä. Mutta Boycen perheen kynnyksen yli ei
ollut yksikään heistä jalkaansa astunut sen koommin, kun Marcellan
koti Lontoossa hajosi. Himmeänä päilyi vielä Marcellan muistissa kuva
kookkaista Merrittin enoista ja vanhasta, muhkeasta, valkomyssyisestä
rouvasta, jonka hän tiesi olevan isoäitinsä.
Muhkea rouva kuoli Marcellan ensimäisinä kouluvuosina; hän muisti
vielä, minkälainen surupuku hänellä silloin oli. Mutta tämä olikin
hänen miltei viimeinen personallinen muistonsa Merrittin sukulaisista.
Ja nyt äkkiarvaamatta tämä kiihkeä sukuylpeys, joka ensi kerran pani
rouva Boycen äänen väräjämään! Marcellalle se oli tykkänään uutta ja
herätti hänessä tuskaisen säälin tunteen. Hän istui yhä takan ääressä
teetä juoden ja vilkaisi tuontuostakin salavihkaa ja uteliaasti
äitiinsä. Tähän asti oli Marcella pitänyt häntä kuivanlaisena naisena,
jolla oli varsin ahdas näköpiiri; elämän pikkuseikoissa ja siinä, mikä
omaa perhettä koski, hän oli kyllä älykäs ja tarmokas, mutta mitätön
syvätunteisiin ja arkaluontoisiin ihmisiin verrattuna. Mutta Marcellan
oma luonne oli viime aikoina nopeasti kehittynyt ja hänen katseensa
käynyt teräväksi ja havaitsevaksi. Siitä alkaen kun Marcella oli
lähemmin tutustunut äidin omituisuuksiin, olivat ne monasti panneet
hänet ymmälle ja arvoitukselta tuntui hänestä äidin käytös.
Rouva Boyce nousi ja alkoi paahtaa teeleipää takan luona.
"Isä on varmaan jo kotona? Siinähän hän jo onkin."
Näin sanoen hän riisui päältään samettinuttunsa, asetti sen
huolellisesti sohvalle ja istahti uudelleen teepöydän ääreen hattua
riisumatta. Hänen pukunsa oli aivan toista tyyliä kuin Marcellan.
Tämä käytti väljiä, "esteettisiä" pukuja, joista hänellä oli paljon
kiusaa ulkona liikkuessaan ja jotka olivat tehdyt sarssista tai
sametista. Äiti sitävastoin kulki tavallisesti mustissa, hänen pehmeät,
kalliit silkkipukunsa olivat aina ruumiinmukaiset ja kuosikkaat.
Hänen pukunsa hienoutta täydensivät lisäksi kallisarvoiset sormukset,
pitkät kultaketjut ja timanttinen rintaneula, joita Marcella pienestä
pitäen oli nähnyt äitinsä käyttävän. Niin huolellisesti piteli rouva
Boyce vaatteitaan ja niin kauan hän niissä kulki, että hänen pukunsa
kumminkin maksoivat paljon vähemmän kuin Marcellan.
Eteisestä kuului ensin askelia, sitten tiuskauksia Williamille, ja
viimein astui herra Boyce sisään väsyneenä ja kuraisena. Hän palasi
metsästysretkeltä ja oli nähtävästi huonolla tuulella.
"Mikä on aikomuksesi noiden korttien suhteen?" kysäisi hän äkkiä
vaimoltaan kuivatessaan vaatteitaan takan edessä ja särpien teetä.
Hän oli sairas ja kiusaantunut ja liian uupunut hillitäkseen ärtyistä
mielialaansa Marcellan läsnäolon tähden.
"Niihin on vastattava", virkkoi rouva Boyce tyynesti ja puhalsi
sammuksiin teekattilan alla palavan liekin.
"Minäpä en heidän rakastettavaa seuraansa kaipaa", murahti herra Boyce.
"Vasta aika käydä meitä tervehtimässä. Nyt minusta on jo yhdentekevää,
olivatpa kohteliaita tai ei."
Äiti ja tytär olivat vaiti. Marcellan huomio siirtyi äidistä isän
laihtuneisiin, tummiin kasvoihin. Tyytymättömyys ja vastenmielisyys
täytti hänen mielensä, hän oli harmissaan kohtalolle ja olosuhteille.
Mutta sen ohessa sai hänessä luontainen hellyys valtaa, ensi kerran hän
tunsi ymmärtävänsä isänsä sielunelämää, ja tämä uusi ja tuskainen tunne
lamasi hänen vastustushalunsa ja tukki häneltä suun. Isä oli hänelle
esteenä -- kaikkialla esteenä -- ja yhtäkaikki Marcellalle tuntui vasta
nyt selviävän, että hän oli hänen tyttärensä.
"Oletpa likomärkä, isä", virkkoi hän ottaessaan kupin isältä. "Eiköhän
olisi parasta, että nyt paikalla panisit kuivaa yllesi?"
"Mitäs siitä väliä", vastasi herra Boyce lyhyesti, "hyvä minun on
näinkin. Metsästäminen täällä on vain ajanhukkaa ja tarpeetonta
saappaiden kuluttamista. Minä en täällä enää metsästä. Muutamat kylän
heittiöt -- sinun ystäväsi, Marcella -- ovat tyystin puhdistaneet koko
seudun. Kotimatkalla tapasin muuten nuoren Whartonin, Evelyn."
"Whartonin?" kysäisi hänen vaimonsa. "Kuka se on -- tunnenko minä
hänet?"
"Tunnetpa kyllä! Hänhän on vaalipiirin vapaamielisten ehdokas",
ärähti herra Boyce. "Voisitpa totta tosiaan osoittaa hiukan suurempaa
harrastusta seudun tapahtumiin. Hän sanoi tekevänsä työtä kuin hevonen.
Dodgson, Raeburnien ehdokas, on voittanut aika lailla kannatusta.
Whartonille tulee kova työ, jos hän aikoo työntää hänet syrjään. Minua
hän miellyttää. En aio äänestää häntä, mutta puhdasta peliä minä
tahdon. Kutsuin hänet teetä juomaan meille lauantaina, Evelyn. Viikon
lopussa hän nimittäin palaa takaisin. Täällä ollessaan hän asuu Dellin
arentitalolla. -- Siellä ei arvatenkaan hänelle herkkuja syötetä.
Meidän on oltava hiukan kohteliaat hänelle."
Hän nousi istualtaan ja nojasi selkänsä takkaa vastaan. Hento
vartalonsa oikeni suoraksi ja jäykäksi -- ikäänkuin tahtoisi hän
näyttää tietävänsä oman arvonsa ja tietävänsä ruumiillisesti niin hyvin
kuin henkisestikin pitää päänsä pystyssä, huolimatta kaikista niistä,
jotka yrittivät häntä sortaa.
Seuraelämästä karkoittaminen sapetti Richard Boycen mieltä.
Ensimäisinä viikkoina Mellorissa hän oli kiihkeästi toivonut, että
hänen isänsä vanhat ystävät ja perhetuttavat olisivat leppyneet
hänelle ja antaisivat anteeksi hänen entiset "erehdyksensä". Hänen
päässään risteili kaikennäköisiä sovinnollisia ajatuksia. Kun vain
ihmiset löisivät hänelle sovinnon kättä, niin he saisivat kyllä
hänestä oikein kelpo naapurin, -- ei tuollaista itaraa narria kuin
oli Robert-veli. Mennyt oli mennyttä. Eihän hänessä enää ollut mitään
moitittavaa, yhtä kunnioitettavaa elämää hän aikoi viettää kuin
hekin. Hän oli herkkätunteinen ja terveydeltään heikko mies, ja hänen
mielikuvituksensa oli alati liikkeessä. Kyynel herahti monesti hänen
silmiinsä, kun hän mielessään kuvaili olevansa jälleen otettu seudun
ylhäisten seurapiiriin -- osittain omain ansioidensa, osittain vaimonsa
ja tyttärensä kauneuden ja sulon vuoksi --; hän toivoi anteeksiantoa
heidän tähtensä ja myöskin sen tähden, että hän tuon menneen
järkyttävän tapauksen jälkeen oli pyrkinyt elämään niin moitteettomasti
kuin suinkin. Eiköhän olisi monikin tuollaisen romahduksen jälkeen
vajonnut vieläkin syvemmälle. Mutta hänpä oli alennustilastaan noussut,
ei ollut juonut, ei pelannut eikä vaimoansa ja lastansa ylenantanut.
Tähän oli tosin ennemmin ollut syynä vuosien kuluessa karttunut
ruumiillinen heikkous ja tarmon puute kuin kiitosta ansaitseva
itsensävoittaminen, mutta mikä esti häntä asiaa tulkitsemasta omalla
tavallaan. Eräistä merkeistä päättäen eivät hänen tuulentupansa
olleetkaan aivan tyhjästä temmatut. Todellakin näytti siltä, kuin hänen
naisväkensä raivaisi tietä hänelle. Samalla hetkellä kun lordi Maxwell
kirjoitti hänelle tylyn kirjeen, sai hän kuulla Marcellan olevan
hyvissä väleissä lordi Maxwellin perillisen kanssa. Olivatpa lordi
Winterbourne ja lordi Maxwell tänä aamuna metsästysretkeltä palatessaan
pysäyttäneet hänet, tervehtineet ja kättäkin paiskanneet. Ja nyt
lisäksi nämä kortit tässä.
Pahaksi onneksi -- vaikka Raeburn oli asiasta aivan toista mieltä -- ei
yksikään Richard Boycen luontoinen mies hänen asemassaan tyydy vähään.
Saatuaan jotain hän vaatii enemmän kuin hänen kohtuuden mukaisesti
on saatava. Ensin herra Boyce ällistyi ja ilahtui lordi Maxwellin
ja hänen seuralaisensa tervehdyksestä, mutta jo iltapuolella hän
harmitteli heidän käytöksessään ilmenevää kylmää kohteliaisuutta. Vai
tällä tavallako häntä vastaisuudessa kohdellaan -- piru tuon ylpeän
farisealaisjoukon periköön! Nytpä häntä kaiveli, että oli antanut
heidän yllättää itsensä, ja kaivelutti sekin, että oli vastannut heidän
tervehdykseensä. Ensi kerralla saisivat kyllä nähdä, ettei hän aikonut
ryömiä heidän edessään eikä kenenkään muunkaan edessä.
Senpävuoksi hän ilahtui iki hyväksi tavatessaan kotimatkalla sattumalta
nuoren Whartonin, josta arvatenkin -- niin yleisesti kerrottiin -- oli
koituva Raeburneille ja heidän ehdokkaalleen aika kiusa ja rasitus. Oli
oltu siinä lujassa uskossa, että vaalipiiri oli varma lordi Maxwellin
ehdokkaaseen nähden. Mutta Whartonin toiveet kävivät päivä päivältä
lupaavammiksi, ja lordi Maxwellilla ja hänen pojanpojallaan, joka
oli asetettu läheisen vaalipiirin ehdokkaaksi, oli aika työ kussakin
vaalipiirissä vanhan Dodgsonin ja Aldousin ehdokkuuden kannattamisessa.
Se ilahutti Dick Boycea. Mielipiteiltään hän kuului tory-puolueeseen,
mutta siitä huolimatta hän toivoi tämän miellyttävän nuoren miehen
menestyvän vaalipuuhissaan. Herra Whartonin kunnioittava käytös häntä
kohtaan nyt iltapuolella oli virvoittavana lääkkeenä hivellyt herra
Boycen loukattua ylpeyttä.
Vielä kotvasen aikaa nuo kolme istuivat äänettöminä keskenään. Marcella
pysyttelihe yhä takan ääressä. Hänen ajatuksensa harhailivat kaukana,
ja ikäänkuin unen uuvuttamana hän silmäili huonetta edessään, tuota
uhkeata huonetta kipsikoristekattoineen, sen korkeita akkunoita ja
helakan sinisiä seinäpapereita vanhain seinäkaappien ja mustuneitten
kuvain takana sekä turkinpunaisella toimikkaalla päällystettyjä
huonekaluja, joiden nojalla saattoi tehdä päätelmiä Robert Boycen
säästäväisyydestä ja kauneudenaistista. Hänen mielensä oli apea
ja raskas. Oikeastaan hänen ajatuksensa viipyivät vain Aldous
Raeburnissa. Mitähän hän lienee sanonut lordi Maxwellille? -- mitä
Winterbournelaisille? Kunpa tietäisi. Hänen sydämensä tykytti rajusti,
hän toivoi pian tapaavansa herra Raeburnin. Vaikka olisi se samassa
kiusallistakin.
* * * * *
Tuokion kuluttua hän nousi ja läksi päällysvaatteitaan riisumaan. Kun
ovi oli sulkeutunut, niin rouva Boyce ojensi miehelleen neiti Raeburnin
kirjeen, jonka Marcella oli antanut takaisin hänelle.
"Marcellaa ja minua on pyydetty aamiaiselle Maxwell Courtiin", sanoi
hän. "Minä en mene, mutta lähetän hänet sinne."
Herra Boyce luki kirjeen takkatulen valossa, ja se herätti hänessä
ristiriitaisia tunteita.
"Miksi et menisi?" kysäisi hän äreästi käyden pirteämmäksi saadessaan
purkaa pahaa tuultaan vaimoansa ahdistamalla.
"Seurustelun olen aikaa sitten heittänyt", sanoi rouva Boyce
rauhallisesti, "ja liian vanha olen uudelleen alottaakseni".
"Mitä!" huudahti herra Boyce harmistuneena, "tarkoitatko, ettet ole
koskaan _aikonutkaan_ täyttää täällä velvollisuuksiasi -- niitä
velvollisuuksia, joita asemasi vaatii?"
"Muita velvollisuuksia en ole ajatellut kuin mitä vaatii tämä talo ja
tiluksesi. Miksi ryhtyisimme toisella tavalla elämään. Hyvinhän olemme
tulleet toimeen viime aikoina. Ei minua haluta menettää mitä töin
tuskin olen saavuttanut."
Herra Boyce loi vaimoonsa nopean, hermostuneen katseen ja alkoi sitten
jälleen tuijottaa tuleen. Vuosien kuluessa olivat vaimon hienot,
kalpeat kasvot alkaneet saada hänet yhä enemmän valtoihinsa.
"Miksi sitten sallit Marcellan mennä? Mitä hauskuutta hänellä on
vieraiden parissa ilman vanhempiaan? Ihmiset tietysti sanovat, ettei
hänellä olle rohkeutta kantaa yhdessä kohtaloamme -- niinkuin totta
onkin."
"Se riippuu siitä, miten asia suoritetaan. Minä kyllä järjestän sen
hyvin", sanoi rouva Boyce. "Nainen voi aina syyttää terveyttänsä. Jos
hän vaan on järkevä, ei hänen käytöstään kukaan moiti. Ennen pitkää
tietävät kaikki, ettei heikko terveyteni salli minun ottaa osaa
seuraelämään, ja silloin joku -- neiti Raeburn tai lady Winterbourne --
on ottava Marcellan siipiensä suojaan."
Hän puhui rauhallisesti, välinpitämätön sävy äänessä kuten
tavallisesti, mutta herra Boyce oli yhä ärtyisellä päällä.
"Suurempi syy olisi sinulla puhua _minun_ terveydestäni", sanoi hän
jurosti. Ja raskaita silmäluomiaan kohottaen hän katsoi suoraan
vaimonsa silmiin.
Rouva Boyce nousi istualtaan ja kumartui hänen puoleensa.
"Oletko taas sairaampi? Miksi et pannut kuivaa päällesi kotiin
tultuasi. Lähetänkö noutamaan tohtori Clarkea?"
Hän seisoi aivan miehensä vieressä. Vaimon kaunis käsi, jota herra
Boyce entisinä onnen aikoina oli ylpeillen koristanut sormuksilla,
melkein kosketteli häntä. Intohimoinen kaipuun tunne valtasi miehen.
Vaimo kumartuisi suutelemaan häntä, jos hän vaan pyytäisi, sen hän
tiesi. Mutta hän ei pyytänyt, eikä tahtonutkaan pyytää. Mitä hän
kaipasi, sitä ei vaimo enää koskaan voinut hänelle antaa.
Mutta ruumiillinen pahoinvointi sai hänessä pian ylivallan.
"Clarkesta ei ole mitään apua -- ei hiukkaakaan", sanoi hän nousten.
"Ei -- älähän huoli, kyllä minä tulen yksin toimeen."
Hän meni ja rouva Boyce jäi yksin suuren takkavalkean valaisemaan
huoneeseen. Pää käsien varassa hän nojautui, uunin reunaa vasten ja
seisoi siinä kauan liikkumattomana. Ei kuulunut hiiskaustakaan, ei
sisällä eikä ulkona. Ja tässä syvässä äänettömyydessä ylpeä, murtunut
sydän etsi uusia voimia alistumiseen, joka ei suonut sille rauhaa
Jumalan eikä ihmisten kanssa.
* * * * *
"Minä menen Maxwell Courtiin meidän kaikkien tähden", ajatteli
Marcella seisoessaan myöhään illalla himmeästi valaistun ja huojuvan
toalettipöytänsä ääressä hiuksiaan harjaamassa. "Näyttääpä siltä, kuin
ei meillä olisi minkäänlaista oikeutta ylpeillä."
Tuska ja katkeruus täytti hänen sydämensä -- ennen tuntematon, kalvava
tuska äidin ja isän tähden ja itsensä tähden. Siitä lähtien kun Aldous
Raeburn oli empien ja peitellen paljastanut hänelle isän menneisyyden,
hän oli silloin tällöin tuntenut tällaista kiihkeätä häpeää. Ei siis
ihme, että hän tänään, puheltuaan äitinsä kanssa, joutui uudelleen tuon
tunteen valtaan.
Mutta Marcellan vahva personallisuus ja elävä tietoisuus siitä,
etteivät toisen ihmisen teot -- olkootpa vaikka oman isän -- voi
milloinkaan masentaa hänen henkistä riippumattomuuttaan, sai hänen
piankin päättävästi ja kärsimättömästi tukahuttamaan surunsa.
"Ei, meillä ei ole minkäänlaista oikeutta ylpeillä", toisti hän
itsekseen. "Nähtävästi on kaikki totta, mitä herra Raeburn sanoi --
ja luultavasti hän tiesi vielä enemmänkin. Onneton äiti rukka! Mutta
yhtäkaikki on harmillista elää riidassa ihmisten kanssa ja karttaa
heitä. Ja onhan siitä jo kulunut niin pitkä aika."
Hänen kätensä solui alas, ja hajamielisenä hän tuijotti omaa kuvaansa
vanhassa, haljenneessa peilissä.
Aldous Raeburnia hän tietysti ajatteli. Nopeahan oli ollut Marcellan
toivomuksia täyttämään. Oli aivan selvää, että hän oli nuoressa
tilanomistajassa herättänyt erikoista mielenkiintoa.
Aldous Raeburnia ei ollut helppo kiehtoa -- olipa hän päinvastoin
hyvin itseensäsulkeutunut ja tunnollinen mies. Niin ainakin yleisesti
arveltiin. Marcella tunsi voitonriemua ajatellessaan kuinka helposti
_hän_ alusta alkaen oli saanut miehen taipumaan. Juuri senvuoksi, että
herra Raeburnin käytöstä yleensä pidettiin niin kylmän varovaisena, oli
hänen huomaavaisuutensa Marcellaa kohtaan -- ja varsinkin tämä hänen
viimeinen tekonsa -- sitä silmiinpistävämpi. Olivatpa Hardenitkin --
tuo uneksiva, epäitsekäs sisarpari, jonka ajatukset alati liikkuivat
laupeuden töissä ja Kristuksen valtakunnan levittämisessä maan päällä,
alkaneet huomata, että jotain oli tekeillä -- sen oli Marcella kuullut
ihailijansa Maryn suusta.
Marcellan menneisyys oli herra Raeburnille tuttu. Hän tiesi kaikki --
ainakin enemmän kuin Marcella itse -- ja sittenkin saattaa tapahtua,
että Aldous pyytää häntä vaimokseen. Entä sitten?
Nuorekkaat kasvot peilin edessä tuskin värähtivätkään. _Rakkaus_
olisi tällä hetkellä vaipunut polvilleen ja käsin peittänyt kasvonsa
hellän nöyränä ja kiitollisena. Marcella tähysteli vain rauhallisena
kauneuttaan, josta näytti helposti voivan tulla kelpo nuoli Amorin
viineen.
Hänessä liikkui oikeastaan vain kiihkeä kunnianhimo -- kunnianhimo
joutua ihmiskohtaloiden valtiattareksi, ystäväinsä ihailemaksi,
naisista etevimmäksi; hän oli pääsevä toiveidensa perille romanttista
ja samassa luonnollista tietä, ilman julkisen esiintymisen puuhaa
ja kiusaa, ilman toisten apua ja joutumatta sellaisten ihmisten
johdettavaksi, jotka eivät pystyneet käsittämään hänen aatteitaan.
Ihmiset tietenkin sanovat, että hän oli koettanut kietoa valtoihinsa
Aldous Raeburnin tämän rikkauksien ja ylhäisen aseman vuoksi. Sanokoot
vain! Halpamieliset ihmiset ajattelevat aina halpamaisesti, se on
luonnollista. Kyllä hänen vastaiset ystävänsä hyvin käsittävät, minkä
vuoksi hän on tavoitellut rikkautta, valtaa ja Aldous Raeburnin
tapaisen miehen tukea.
Hänen nykyaikainen, realistinen katsantokantansa ei nähnyt näissä
ajatuksissa mitään moitittavaa, eikä hänen puhdas, neitseellinen
ylpeytensä ollut vähääkään häpeissään. Oi, kuinka hän kaipasi päästä
oikein syvälle elämän virtaan näyttääkseen mihin hän kykenee.
Hän nosti käsivartensa ylös ja painoi sormensa ristiin tummain,
aaltoilevain hiustensa päälle.
"Olkihattujen valmistamisen voisin uudelleen elvyttää, parempaa
opetusta ja parempia malleja minä heille antaisin. Asunnot
rakennettaisiin uudelleen. Isä kyllä antaa kylän minun huostaani, jos
vain hankin rahaa. Seurakuntaan perustetaan komitea, jonka tehtävänä
on pitää huolta almuista. Siihen tietysti Hardenit valitaan. Vanhat
työläiset saavat eläkkeen, joka heille kohtuuden mukaisesti on tuleva.
"Silloin ei enää ole olemassa toivotonta vanhuutta eikä matelevaa
riippuvaisuuden tunnetta. Työmiehet pääsevät osallisiksi siitä
voitosta, minkä maa tuottaa. Eikä ainoastaan Mellorissa! Kun kerran
pääsee valtaan, voi hallita ja tehdä onnelliseksi vaikka puolet
kreivikuntaa."
Vilkkaasti kuvastui hänen muistissaan uudelleen sarja henkilöitä ja
kohtauksia, joita hän oli tarkannut käydessään iltapuolella Mary
Hardenin kanssa kylässä.
_"Niinkuin palvelijain silmät vartioivat emäntäänsä"_ -- nämä sanat
johtuivat hänen mieleensä, kun hän ajatteli itse liikkuvansa mökistä
mökkiin. Sitten häntä hävetti ja suuttuneena hän karkoitti vertauksen
mielestään. Riippuvaisuus oli köyhien kirous. Hänellä ei ollut muuta
tehtävää kuin opettaa heitä omin jaloin seisomaan pystyssä ja näyttää,
että hekin olivat ihmisiä. Mutta tietysti he ovat kiitollisia ja
helposti ohjattavia. Äly ja innostus antavat valtaa -- sitä valtaa,
mitä hyvän palveluksessa tarvitaan.
Sosialismin päästyä valtaan eivät nämä ominaisuudet tietenkään merkitse
enää niin paljoa, koskapa niitä ei enää yhtä paljon tarvita. Mutta
meidän aikamme on tuskin näkevä sosialismia toteutettuna järjestelmänä.
Meidän on muistettava, että elämme murrosaikana. Sitä eivät Cravenit
milloinkaan myöntäneet, mutta Marcella älysi sen. Hän alkoi pitää
itseään paljon kokeneempana kuin ystäviään.
Riisuutuessaan hän oli vielä tuntevinaan Hurdin lasten hyväilevät
kätöset polvillaan, ja hänestä tuntui melkein siltä, kuin ilmenisi
niissä satojen muiden avuttomain olentojen rukoileva kosketus.
Hän oli juuri nukkumaisillaan, kun hänen mieleensä välähtivät hänen
omat sanansa Aldous Raeburnille: --
"Kuinka valmiit ollaan astumaan tähän vastuunalaiseen toimeen, mutta
minkälaiset ovat sitten tulokset!"
Hänen täytyi naurahtaa itselleen. Pian hän vaipui unien maailmaan,
mutta siinä ei Aldous Raeburn näytellyt suurtakaan osaa.