"Isoisä."
Mutta kun ei vastausta kuulunut, niin Aldous kääntyi. Hän näki
isoisänsä seisovan pystyssä takkavalkean ääressä syvä mielenliikutus
kasvoilla.
"Tiedäthän, Aldous, että kaksikymmentä vuotta -- viime kuussa oli
tasan kaksikymmentä vuotta sitten kun isäsi kuoli -- olet ollut
elämäni ilo. Ei, älä puhu poikaseni, mielenliikutusta on tämän päivän
varalta ollut kylläksi. Kovia sanoja sinulle taannoin puhuin, mutta
tuskinpa kummeksinet, että mieleni horjahti tasapainostaan. Mutta
väärinkäsitystä älköön olko välillämme; kun onnesi ja tulevaisuutesi
ovat kysymyksessä, hupenee kaikki muu mitättömäksi!"
Ja kunnianarvoisa vanhus pusersi pojanpoikansa kättä, astui nopeasti
ovelle ja sulki sen jälkeensä.
* * * * *
Tuntia myöhemmin istui Aldous innokkaasti kirjoittaen huoneessaan
ensimäisessä kerroksessa. Se sijaitsi rakennuksen läntisessä kyljessä,
ja sen akkunoista saattoi päivän valossa nähdä herraskartanon
alapuolella metsäiset rinteet ja laajat tasangot. Akkunaluukut
olivat tänä iltana jääneet sulkematta, ja Aldousin eteen levisivät
uhkean maiseman tummat ääriviivat, joiden yli kaartui öinen taivas
heikkojen kuunsäteitten vaalentamana. Valoisina öinä ei Aldous sietänyt
akkunain edessä luukkuja eikä uutimia, ja useasti hän istui myöhään
yöhön lukemassa tai kirjoittamassa lampun ääressä, joka oli siten
varjostettu, että sen valo lankesi kirjoille tai papereille, mutta
jätti hänelle vapaan näköalan yli öisen maiseman. Sisällisesti hän
oli siitä vakuutettu, että ihmiset yleensä nauttivat liian vähän yön
juhlallisesta kauneudesta, menettäen siten monta ylevää, suurenmoista
vaikutelmaa, joita he etsivät runoilijain ja maalarien kuvauksista.
Huoneen seiniä peittivät kirjat, jotka olivat osaksi isoisän
suuresta kirjastosta lainatut, osaksi kirjoja yliopistoajoilta
ja erikoistutkimuksia. Siinä oli nidoksia monenlaisia,
valtiollisia kirjasia, maanviljelyskysymyksiä sekä Englannin ja
ulkomaiden maalaisköyhälistön tilaa käsitteleviä lentokirjasia.
Kansantaloudellinen kirjallisuus oli myös runsaasti edustettuna,
ja pienellä pöydällä takan vieressä oli useita englantilaisia ja
ulkomaalaisia maataloudellisia aikakauskirjoja. Akkunain välissä
oli pienehkö hylly filosofisia kirjoja, joihin oli kannesta kanteen
tehty muistiinpanoja. Huoneen perällä oli liikkuva kirjapöytä,
sisältäen erilaista kirjallisuutta, runoja, arvosteluja ja romaaneja
-- pääasiallisesti kumminkin runoja ja arvosteluja. Aldous Raeburn
luki harvoin romaaneja eikä koskaan ollut niihin mieltynyt. Hänen
harrastuksensa olivat kääntyneet vakavain, pulmallisten kysymysten
ratkaisuun, ja kun hän joskus, kuten idealisti ainakin, kaipasi
hengelleen virkistystä, etsi hän sitä runoilijoilta ja luonnosta.
Romaaneja ei hänen mielestään kannattanut lukea eikä kirjoittaa.
Uunin kohdalla riippui hänen äitinsä kuva -- se esitti nuorta naista
avokaulaisessa puvussa, pitsihuivi hartioilla. Taiteellisessa suhteessa
oli kuva arvoton, mutta Aldousille tulvi siitä satoja liikuttavia
muistoja, jotka hän visusti kätki itseensä. Äiti kuoli lapsivuoteeseen
Aldousin ollessa yhdeksän vuoden vanha. Pienokainen kuoli äitinsä kera,
ja tämän puoliso, lordi Maxwellin ainoa poika, joutui kaksi vuotta
myöhemmin äkillisen kuolettavan kurkkutaudin uhriksi.
Aldousilla oli vielä muistossa äitinsä kuolinpäivä, mutta vielä
selvemmin hän muisti kuolevan isänsä, joka ei voinut pojalleen edes
jäähyväissanoja lausua, vaan lepäsi mykkänä vuoteellaan, selittämätön
tuska silmissä, milloin rauhattomana poikansa pientä vapisevaa
kättä pusertaen, milloin taas työntäen sen luotaan. Nämä tapaukset
olivat synkistäneet hänen lapsuutensa, vanhentaneet hänen isoisänsä
ja jo aikaisin kehittäneet Aldousissa sen tietoisuuden, että hänen
oli yksinään täytettävä tyhjä aukko ja että hän oli ainoa olento,
johon isoisä keskitti toiveensa, hellyytensä ja kunnianhimonsa.
Tämä ennen aikojaan kehkeytynyt oman arvon ja merkityksen tunto --
siihen ei sekaantunut mitään itsekkäisyyttä -- oli hänen herkältä ja
hermostuneelta mielenlaadultaan riistänyt sen luontaisen hilpeyden ja
joustavuuden. Liian huolellisesti oli Aldous Raeburnia vaalittu, liian
tuskaisesti rakastettu. Ellei Edward Hallinia olisi ollut, olisi hän
jo nuorena tyytynyt oppineen miehen niukkiin iloihin ja tilanomistajan
tavallisten velvollisuuksien täyttämiseen.
Edward Hallinille hän nytkin kirjoitti, sillä päivän tapausten
aiheuttama mielenliikutus sekä isoisän kiivaat tunteenpurkaukset
karkoittivat unen hänen silmistään. Kirjoituspöydällä hänen edessään
oli Hallinin valokuva, sen vieressä pienoiskuva hänen äidistään
tyttöajoilta. Kuvan hän oli siirtänyt lähemmäksi, nuoren tytön
loistavista silmistä säteili hänelle myötätuntoa ja iloa, ja niin
Aldous kirjoitti kirjeensä muistellen äitiänsä ja ystäväänsä.
Hän oli jo ennen puhunut Hallinille neiti Boycesta ja luonut
ystävälleen pikaisen, mutta viehättävän kuvan tuosta kauniista
neitosesta, jonka tukala asema oli herättänyt hänen myötätuntoaan ja
osaksi sääliäänkin. Tänään olisi hänen kirjeessään ollut vastattava
erääseen Hallinin tekemään maanparannusehdotukseen, mutta hänen
paperilla lentävä kynänsä ei tietänyt mistään muusta kuin Marcellasta.
"Tokko pitäisit häntä kauniina? kyselen kyselemistäni ja koetan
tarkata sinun silmilläsi häntä. Ei hän ainakaan ole samaa tekoa kuin
täkäläiset kaunottaret tai ne nuoret neitoset, joita tätini viime
toukokuussa Lontoossa kehotti minun ihailemaan. Kasvot muistuttavat
vahvasti italialaisnaista, mutta ei nykyajan italialaisnaista.
Muistatko Ghirlandajon freskomaalauksia Santa Maria Novellassa tai
Andrean seinämaalausten sivuryhmiä Annunziatassa? Niiden ihanain
solakkain naisolentojen joukossa näet varmasti yhtä jalomuotoisia,
kenokaulaisia ja viehkeitä päitä kuin hänen, näet tuon saman mustan,
aaltoilevan, otsan yli yksinkertaisesti kaartelevan tukan ja saman
soikean kasvojenmuodon. Ne ovat renessanssiajan kasvot -- värit
ja ilme mielestäni hurmaavan kauniit. Hänen kauneutensa on tuota
säännötöntä laatua, missä muodot horjuvat klassillisen täydellisyyden
ja uudenaikaisen ilmehikkään luonteen rajalla. Siinä on _morbidezzaa_
-- rauhatonta, surumielistä suloa, mikä vaihtelee tulisen hilpeyden
kanssa -- hänen antiikkisissa, kreikkalaisissa piirteissään on uuden
ajan leima. Burne Jones on, kuulemma, useat kerrat Lontoossa piirtänyt
hänen kasvonsa ja ollut ihastunut niihin. _Taiteellista_ laatua
hänen kauneutensa juuri onkin, sillä siinä yhtyvät ne sopusoinnut ja
epäsoinnut, joita kypsynyt taide tuotteissaan rakastaa.
"Iältään hän on kenties kaksikymmenvuotias, kenties hiukan vanhempi.
Hänessä on paljon luontaista älyä ja keskustellessaan hän tuntuu
vaistomaisesti osuvan oikeihin johtopäätöksiin, tietämättä itsekään
miten. Mitäpä tällainen olento tarvitsisi kuivia koulutietoja? Hänen
sukkela käsityskykynsä ei kaipaa muuta opettajaa kuin elämää. Paljon
hän sentään on lukenutkin -- runoja, muutamia valtiotieteellisiä
teoksia ja muutamia sosialistisia kirjoja, Matthew Arnoldia,
Ruskinia ja Carlylea. Vilkkaan mielikuvituksensa avulla hän käsittää
kaikki draamallisesti ja sovittaa lukemansa suoraan elämään. South
Kensingtonissa opiskellessaan hän tutustui kahteen veljekseen,
taiteilijoita ja sosialisteja kumpikin. Harrastavia nuoria miehiä he
lienevät olleetkin, sillä kaiken vapaan aikansa he uhrasivat hyväin
töiden palvelukseen, ja neiti Boyceen oli heillä nähtävästi syvä
vaikutus. Olisit varmaankin hyvilläsi, jos näkisit miten harmistunut
ja kapinallinen hän on nykyisiä oloja kohtaan. Ensi huolekseen hän
on ottanut tuon kurjan kylän auttamisen, joka kuuluu hänen isänsä
maatilaan, ja siinä hänellä kyllä työtä riittää. Ylevää, kiihkeätä
ihmisrakkautta henkii hänen olemuksensa. Hänen _sanansa_ tuntuvat
minusta usein naurettavilta ja lapsellisilta, mutta niihin kätkeytynyt
lämmin sydän ja elävä harrastus liikuttaa minua.
"Naura, Ned, jos mielesi tekee! Kunhan vain kirjoitat pian ja tulet
tänne niin pian kuin mahdollista. Sinulta en voi enkä tahdokaan mitään
salata; tiedä siis, että kaikki on vielä epävarmaa, en tiedä vielä
mitään, ja vaikka olen hyvässä toivossa, on minulla syytä pelätäkin.
Yhtäkaikki, oli sen asian miten oli, minusta on tullut toinen ihminen,
ja yöt päivät hohtaa maailma silmissäni ruusuvalossa."
Aldous kohosi istualtaan, astui ikkunan luo ja tähysteli ulos ihanaan
syksyiseen kuutamoon. Hopeanhohtavalla ruohikolla hän näki Marcellan
liitelevän; hänen äänensä väre kajahti vielä Aldousin korvissa. Hymy
päilyi nuoren miehen huulilla, hänen sydämessään asui myrskyisä
onnentunne.
Sitten hän astui pöydän luo, otti kirjeen käteensä, luki sen uudelleen,
repi sen rikki ja lukitsi palaset kirjoituspöytänsä laatikkoon.
"Ei vielä, Ned -- ei vielä! ei edes sinullekaan, vanha ystäväni", sanoi
hän itsekseen, sammuttaen lampun.