Aldous Raeburnin äskeinen innostus laimeni koko lailla, kun hän
näki Maxwell Courtin valaistut ikkunat edessään. Rakastaja väistyi
syrjään, ja vakava, maailmaakokenut, kolmenkymmenvuotias mies älysi
täydellisesti, että monta estettä oli ilmaantuva hänen tielleen.
Hän ei voinut pyytää isoisäänsä auttamaan Richard Boycen perhettä,
ilmaisematta hänelle omia aikeitansa. Avomielinen hän tahtoi ollakin.
Sen hän oli isoisälle velkaa. Muilta ihmisiltä Raeburnilaiset kyllä
aina salasivat tunteensa, mutta toisilleen he osoittivat suurta
luottamusta ja varsinkin lordi Maxwellilla oli oikeus tässä tapauksessa
vaatia pojanpojaltaan peittelemätöntä totuutta.
Raeburn ei koettanutkaan itselleen luulotella, että hänen isoisänsä
pysyisi rauhallisena uutisen kuultuaan. Pojanpojalla oli vielä
tuoreessa muistissa, miten äreällä mielihyvällä hän Dick Boycelle
lähetti tuon metsästysjuttua koskevan kirjelipun. Kuka tahansa
hänen asemassaan olisi vanhalta ylimykseltä odottanut kiivaita
vihanpurkauksia ja vastarintaa, mutta isoisän ja hänen perillisensä
välillä oli vallinnut niin hyvä sopu niiden monien vuosien kuluessa,
jotka he olivat yhdessä viettäneet, ettei Raeburn hetkeäkään tätä
pelännyt. Ihminen, joka läpi koko elämänsä on noudattanut oikeutta
ja totuutta, ei saata arvostella lähimmäisensä onnea yksinomaan
itsekkäältä kannalta -- siihen voi varmasti luottaa.
Oli jo aivan pimeä, kun hän astui linnan suureen holvikattoiseen
halliin.
"Onko hänen armonsa kotona?" kysyi hän ohikulkevalta palvelijalta.
"On, sir -- hän on kirjastossa. Hän on kysellyt teitä, sir." Aldous
kääntyi oikealle ja astui läpi kauniin, Tudor-tyylisen koridorin,
jonka ikkunat antoivat sisäpihalle ja jota kaunistivat arvokkaat,
kreikkalais-roomalaiset veistokuvat ja ruumisarkunmuotoiset hautakivet.
Linnan suuret huoneet olivat hyvin lämmitetyt, ja auki olevista
ovista saattoi nähdä leimuavan takkavalkean heijastuvan niiden
seinälaudoitukselle, gobeliineille, tauluille ja kirjoille.
Värivivahdukset olivat himmeät, mutta lämpimät; kaikki oli
vanhanaikuista ja ylhäistä, ja virkistävä rauha sekä erinomainen
järjestys tuntui vallitsevan kaikkialla. Missään ei näkynyt elävää
olentoa, missään ei kuulunut hiiskaustakaan, mutta kolkolta tai
yksinäiseltä ei silti tuntunut. Näytti melkein siltä, kuin olisivat
vieraat vain hetkeksi poistuneet näistä lämpimistä huoneista, joissa
tuli himmeänä hehkui; ne olivat kerrassaan kodikkaat ja viihtyisät.
Kulkiessaan niiden ohi Aldous Raeburn ensimäisen kerran hellällä
ylpeydellä ajatteli tulevansa tämän vanhan linnan omistajaksi. Sen
upeus ja laajuus oli usein masentanut hänen mieltään. Tänään hänen
sydämensä sykähti tavallista nopeammin, kun hän astui ohi perhekuvain,
jotka riippuivat lähellä kirjaston ovea. Siellä täällä oli vielä tyhjä
paikka -- "sopiva paikka vaimollesi, jahka niin pitkälle pääset!" oli
hänen isoisänsä kerran virkkanut.
"Jopa viivyit kauan metsällä, Aldous", sanoi lordi Maxwell nopeasti
kääntyen oven avautuessa. "Mikä sinua niin kauan pidätti?"
Puhuessaan hän otti silmälasit nenältään ja pani ne huolellisesti
kokoon, tähystellen varjossa seisovaa pojanpoikaansa. Lordi Maxwell
istui leimuavan takkavalkean ääressä avattu "Edinburgh Review"
polvillaan. Lamppu ja takkavalkea valaisivat jalomuotoista päätä,
aaltoilevia, lumivalkoisia hiuksia, pitkiä, hienopiirteisiä kasvoja ja
vartaloa, joka todisti lannistumatonta ruumiillista joustavuutta.
"Lintuja oli tänään harvassa, ja niitä ajoimme takaa hyvän aikaa",
sanoi Aldous astuen takan luo. "Arentitalolla takertui lisäksi
Rickman minuun eikä tietysti hellittänyt ennenkuin oli saanut kaikki
toivomuksensa ja muistutuksensa ilmaistuksi."
"Niitä kyllä Rickmannille riittää", sanoi lordi Maxwell
hyväntahtoisesti. "Arentinsa hän maksaa, mutta vaatii sen takaisin
toisessa muodossa. Pian aikaa ovat maanomistajat ihmiskunnan
epäitsekkäimpiä hyväntekijöitä. Mutta minulla on uutisiakin sinulle!
Viime postissa sain kirjeen Bartonilta." -- Barton oli hänen ystävänsä
ja nykyisin kabinettiministeri. -- "Lueppas se. Hän väittää, etteivät
he voi pysyä pystyssä kauemmin kuin tammikuuhun. Heidän puolueensa
miehiä on vaikea hallita, ja S--n anomusehdotus, johon he ovat sidotut,
on varmasti kukistava heidät. Tammikuussa kokoontuu parlamentti, ja
muutosehdotus hallitsijan esitykseen on antava kabinetille kuoliniskun.
Tämä kaikki pidetään tietysti vielä salassa, mutta minulle hän siitä
kumminkin ilmoitti. Sinulle, poikani, kertyy nyt aika lailla työtä
tänä talvena. Kaksi tai kolme iltaa viikossa -- vähemmällä et pääse.
Nykyään eivät paistetut varpuset enää suuhun lennä. Barton lisää vielä
kuulleensa, että nuori Wharton aikoo asettua Durnfordin vaalipiirin
ehdokkaaksi ja saapuu tuossa paikassa tänne. Kyllä hän nyt koettaa
saada Levenit ja meidät niin pahaan huutoon kuin suinkin. Hyvä vaan,
että hänen äitinsä on siirtynyt manalaan, sillä muuten olisimme
kumpikin saaneet tuntea _furens quid femina posset_!" (mitä kiihkoisa
nainen voipi).
Vanhus vilkaisi pojanpoikaansa leikillisesti silmää iskien. Aldous
seisoi hajamielisenä tulen ääressä mitään vastaamatta.
"Kas niin, Aldous", sanoi lordi Maxwell hiukan kärsimättömästi, "heitä
hiiteen filosofeeraaminen. Vaikka olenkin vanha, ei uusi hallitus
sentään kieltäne minulta kaikkea sananvaltaa. Sinä ja minä, me kaksi
yhdessä ensi istuntokaudella kyllä ajamme läpi muutamat tärkeimmät
uudistuksemme. Minun luuloni on, että meidän puolueemme suoriutuu ensi
vaaleissa paremmin kuin vuosikymmeniin. Pää pystyyn vaan, poikaseni!
Maailma on tosin kehno, mutta elettävä meidän kumminkin on!"
Aldousin kasvoille välähti äkisti niin autuaallisen onnellinen hymy,
että isoisä jäi ällistyneenä häneen tuijottamaan.
Hän luuli puhuvansa kypsyneelle miehelle, joka oli loistavalle
valtiolliselle uralle astumaisillaan, mutta huomasikin äkkiä
kahdeksantoistavuotisen nuorukaisen jälleen seisovan edessään.
"_Je ne demande pas mieux_!" (En pyydä mitään parempaa!) huudahti
Aldous, tavallista vilkkaampi väre äänessä. "Totta puhuen, isoisä, minä
palasin kotiin tykkänään muuta miettien kuin politiikkaa -- siksipä
en juuri nyt voi ajatuksenkulkuasi seurata. En tullutkaan heti kotiin
metsästykseltä -- sillä ensin tahdoin olla itsestäni varma, ennenkuin
sinulle puhuisin. Viimeisten viikkojen aikana --"
"Puhu!" huudahti lordi Maxwell.
Mutta Aldousista oli vaikeata jatkaa. Äkkiä hänestä tuntui vielä liian
aikaiselta uskoa kenellekään salaisuuttansa ja hänen kielensä typertyi.
Mutta peräytyä hän ei enää voinut. Lordi Maxwell hypähti pystyyn ja
kouristi häntä käsivarresta.
"Sinä olet rakastunut, poikaseni! Tunnusta pois!"
"Olen tutustunut siihen ainoaan naiseen, jonka tahtoisin naida",
vastasi Aldous punehtuen, mutta vakaumuksella. "En tiedä, huoliiko hän
minusta. Mutta minä puolestani en saata uneksia suurempaa onnea kuin
hänen rakkauttaan. Ja koska tahtoisin, että _sinä_, isoisä, tekisit
jotain meidän kummankin hyväksi, en pitänyt oikeana salata tunteitani
sinulta. Enkä olekaan tottunut -- sinulta -- sinulta --" Hänen äänensä
vavahti. "Sinähän olet ollut minulle hellä isä!"
Lordi Maxwell likisti hellästi hänen käsivarttaan.
"Poika parka! Mutta älä pitele minua puristusraudoissa -- sano hänen
nimensä! -- sano!"
Ja pari kolme mahdollisuutta risteili vanhuksen aivoissa.
Aldous vastasi hitaasti ja hiukan jäykästi:
"Marcella Boyce! -- Richard Boycen tytär. Kuusi viikkoa sitten näin
hänet ensi kerran."
"Jumala paratkoon!" huudahti lordi Maxwell, peräytyen pari askelta ja
tuijottaen seuralaiseensa. Aldous tähysteli häntä levottomana.
"Tunnetko Dick Boycen entisyyden, Aldous?"
"Enpä juuri yksityiskohtia myöten. Olisin kiitollinen, jos kertoisit
minulle kaikki, minkä siitä tiedät. Sen tietysti olen huomannut, että
sinä ja naapurimme aiotte hänet sulkea pois seuraelämästä -- ja neiti
Boycen ja hänen äitinsä vuoksi minä tahtoisin sen estää."
"Laupias Jumala!" sanoi lordi Maxwell ja alkoi pää kumarassa ja kädet
selän takana mittailla lattiaa. "Laupias Jumala! Tämäpä harmillista!
tämäpä harmillista!"
Hän pysähtyi äkkiä Aldousin eteen.
"Missä olet tämän nuoren naisen kanssa seurustellut?"
"Pastori Hardenin luona -- ja joskus Mellorin kylässä. Hän liikkuu
paljon työväen keskuudessa."
"Ethän vielä liene kosinut häntä?"
"En ollut varma itsestäni, ennenkuin tänään. Enkä vielä olisi
rohjennutkaan sitä tehdä. Sillä hän ei ole minua rohkaissut
pienimmälläkään sanalla."
"Mitä ihmeitä? Kuvitteletko saavasi rukkaset häneltä", huudahti lordi
Maxwell, voimatta salata pilkallista sävyä äänessään.
Aldousin katse oli apea.
"Sinä et ole nähnyt häntä, isoisä", vastasi hän levollisesti.
Lordi Maxwell alkoi uudelleen kävellä edestakaisin ja koetti tyynnyttää
kuohuvia tunteitaan. Aldous oli tietenkin tarttunut ansaan, tyttö oli
hyvin ymmärrettävistä syistä käyttänyt hyväkseen hänen osanottavaa,
ritarillista mielialaansa.
Turhaan yritti Aldous häntä rauhoittaa ja selittää asiata, lordi
Maxwell tuskin kuunteli mitä hän sanoi. Syvään huoahtaen hän viimein
heittäytyi nojatuoliinsa.
Kumpikin oli vaiti. Sitten lordi Maxwell katsoi kelloansa
vanhanaikuisella täsmällisyydellä.
"Vielä on puoli tuntia aikaa puoliseen. Istu, jutelkaamme asiasta
rauhallisesti."
* * * * *
Mutta kun päivällisaika joutui, oli keskustelu vasta alulla. Kun
pieni, älykäs, vaaleasilmäinen neiti Raeburn päivällisen jälkeen
poistui, jatkettiin sitä vielä kirjastossa kauan yli vanhan lordin
tavallisen maatamenon ajan. Isoisä se pääasiallisesti jutteli, ja
pojanpoika vain joskus lausui sanasen. Marcella Boycen nimeä alussa
tuskin mainittiinkaan. Äskeisen uutisen masentamana ja kiusaamana --
se kun kerrassaan kumosi tai ainakin näytti kumoavan hänen hartaimmat
toiveensa ja antoi pahan kolauksen hänen sukuylpeydellensä -- lordi
Maxwell oli päättänyt pojanpojalleen juurtajaksain selvitellä ne syyt,
joiden vuoksi Richard Boycen tytär ei mitenkään soveltunut Raeburnin
vaimoksi.
Aldousille nämät periaatteet eivät tietenkään olleet uusia.
Maxwellilaiset eivät tahtoneet näyttäytyä muita parempina,
ylpeyttä ulkonaisessa esiintymisessä he eivät sietäneet. Se olisi
ollut pikkumaista ja epäkristillistä. Mutta kun oli kysymyksessä
_avioliitto_, varottakoon silloin visusti, ettei tuohon huolellisesti
jalostettuun sukupuuhun pääsisi yksikään ala-arvoinen vesa juurtumaan.
Avioliitto merkitsi Raeburnin suvulle puhtaan veren säilyttämistä,
arvokasta ja kunnioitettua perhe-elämää, ja lisäksi se takasi
lapsille saman kunnioituksen maailman silmissä, jossa suvun muutkin
jäsenet olivat kasvaneet. Näin ollen ei voitu hyväksyä avioliittoa
halpasäätyisen tytön kanssa, joka oli tottumaton suuren maailman
menoihin, eikä semmoisen perheen tyttären kanssa, joka oli rappiolle
joutunut ja niinmuodoin arvoton yhdistämään nimensä Raeburnien
moitteettomaan sukuun. Tietysti pantiin rahallekin arvoa, mutta
nykyinen lordi Maxwell oli yleväluontoinen ja niin rikas, ettei
tämä puoli asiassa paljoakaan merkinnyt. Vanhemmaksi käytyään,
kun maailma oli muuttunut kansanvaltaisemmaksi ja tämän mahtavan
suvun vaikutusvalta oli kadonnut, hänen sukuylpeytensä kehittyi yhä
vahvemmaksi.
Välinpitämätön ei Aldouskaan voinut olla näiden periaatteiden ja
tunteiden suhteen. Siinä tapauksessa, että hänen onnistuisi vallata
tytär omakseen, koituisi hänelle epäilemättä raskas risti tulevasta
appi-isästään. Mutta vähät siitä! Maailman viisaus väistyi rakkauden
tieltä, ja poissa olivat perhetraditsionit. Hän kävi kärsimättömäksi;
hän oli taipuvainen uskomaan, että Richard Boyce oli musta kuin piru,
jos asia vain sillä olisi ollut ratkaistu.
Richard Boycen tarina oli seuraava: Hän oli veljeksistä nuorin
ja isänsä lemmikki. Jotenkin lahjakas hän oli, lisäksi kaunis ja
hienotapainen, kömpelön vanhemman veljensä täydellinen vastakohta.
Rahallisesti uhrattiin paljon hänen hyväkseen. Hän tutki lakitiedettä.
Kun hän asettui parlamenttiehdokkaaksi, niin isä mielihyvällä maksoi
siitä aiheutuvat kulut ja Robert veljen harmiksi hän myöhemminkin
antoi Richardille niin runsaan vuotuisen avustuksen kuin varat suinkin
myönsivät. Näytti siltä kuin Richardin valtiollinen ura muodostuisi
loistavaksi. Hän oli taitava puhuja ja ensimäisinä parlamenttivuosinaan
hän aherteli niin uutterasti väsyttävissä valiokuntatöissä, että hän
siten joutui tory-puolueen suosioon. Hänellä oli taipumusta uusiin
kieliin, ja ulkomaan asioissa hän pääasiallisesti esiintyikin. Kun
muutamain Balkanin niemimaalla tapahtuneiden levottomuuksien johdosta
tärkeä itämaalainen lähetystö asetettiin asiata selvittämään, valittiin
Richard Boycekin jäseneksi tähän lähetystöön, osaksi isänsä vanhain
ystäväin puoltolauseen, osaksi omain ansioidensa nojalla.
Lähetystöä johti etevä mies, ja sen onnistui tärkeänä hetkenä
suorittaa koko Europan edessä tärkeä työ. Kunnianosoituksia sateli sen
jäsenille, ja kun he palasivat Lontooseen, juhlittiin heitä kilvan.
Vanha Boycen herra lähti Mellorista Lontooseen saadakseen omin silmin
nähdä Dickin suurenmoista menestystä, ja harmaahapsisen tilanhaltijan
pulleat, ystävälliset kasvot nähtiin usein kutsuissa hentokasvuisen,
italialaiseen vivahtavan poikansa seurassa.
Myötäkäymisen liepeissä seurasi tietysti rakkauskin. Neiti Evelyn
Merrit, Länsi-Englannista tullut upea maalaiskaunotar, joka äskettäin
oli esitetty hovissa, sattui tutustumaan Richard Boyceen juuri sillä
hetkellä, kun maailma tälle suopeimmin hymyili. Hän oli aivan nuori
ja yhtä puhdas ja turmeltumaton kuin liljat Somersetin laaksoissa.
Luonteeltaan hän oli voimakas ja kestävän luja, mutta siitä hänellä
tuskin itsellään oli aavistusta enemmän kuin muillakaan. Richard Boyce
esiintyi hänelle romanttisuuden ympäröimänä, häntä jumaloidessaan hän
unohti kokonaan itsensä ja oli vähällä langeta polvilleen kiittämään
Dick Boycea, kun tämä pyysi häntä vaimokseen.
Naimisiin mentyään hän oli vielä viisi vuotta parlamentinjäsenenä, ja
sitten -- romahti kaikki hajalleen. Koko juttu oli tuota tavallista
kiusallista laatua. Mutta siitä punoutui kokonainen tragiikka hänen
vaimonsa omituisen luonteen ja isän pettymyksen tähden.
Ensimäisenä alkuna onnettomuuteen oli hänen intonsa pitää pystyssä
asemaansa seuraelämässä ja loistaa kauniin vaimonsa avulla. Sitten
hän alkoi liikemaailmassa keinotella hyvällä nimellään takertuen
takertumistaan epäilyttäviin yrityksiin, ja lopuksi paljastettiin
julkisuudessa keinottelu, joka oli edellisiä rohkeampi, mutta
vähemmällä taidolla kokoonpantu. Se räjähti kuin pommi säikähtyneen
yleisön edessä, synnyttäen kaikkialla mellakkaa, valitusta ja ilkeätä
löyhkää. Eikä tässä vielä kyllin. Kun pörssikeinottelut alkoivat
luonnistua huonosti, niin Richard Boyce, joka itämaalta palattuaan
valittiin jäseneksi moneen Lontoon hienoimpaan klubiin, koetti
pelipöydän ääressä korvata tappioitansa. Lopulta kun rahapula tuli yhä
kireämmäksi, kun hänen vaimonsa tuskainen levottomuus ja tuttavain
muuttunut käytös kävi sietämättömäksi, ilmaantui näyttämölle pieni
kuorolaulajatar, ja nyt oli katumusta ja rahaa niukemmalta kuin koskaan
ennen. Kuluneempaa ja ilettävämpää juttua saattoi tuskin ajatella.
"Niinpä niin, kyllä muistan hyvin vanhan John Boyce raukan", lausui
lordi Maxwell verkalleen, ravistaen komeata valkoista päätänsä ja
nojaten takkaa vasten. "Tapasin hänet samana päivänä, kun hän palasi
Lontoosta, jossa oli koettanut saada asian vaiennetuksi. Hän tuli ajaen
vastaani maantiellä, ja minä pysähdytin hevoseni puhutellakseni häntä.
Olin niin pahoillani hänen tähtensä, sillä ystävyksiä olimme olleet
vuosikausia. 'Jumalan tähden', sanoi hän, 'jättäkää minut rauhaan, --
älkää minua puhutelko!' ja ruoskien hevostaan hän kiiruhti matkoihinsa,
pyöreät, punakat kasvot kalpeina kuin palttina. Sen koommin en häntä
nähnyt ennenkuin ruumiina. Syntyi oikeudenkäynti, ja Dick Boyce sai
kolme kuukautta vankeutta, vaikka toiset rikostoverit tuomittiin
kuritushuoneeseen.
"Dickin suhteellisesti lievä rangaistus oli hänen taitavain
asianajajiensa ansiota. He olivat keksineet jonkun pienen muodollisen
virheen todistuksissa häntä vastaan ja käyttivät sitä hyväkseen.
Mutta me kaikki, ja samoin hänen seurapiirinsä, pidimme Dick Boycea
siveellisesti yhtä suurena heittiönä kuin noita toisiakin. Sitten
paljastivat sanomalehdet hänen pelivelkansa ja rakkaussuhteensa
laulajattareen. Tämä oli muistaakseni pannut toimeen ikävän kohtauksen
hänen klubissaan, -- oikeudenkäynnin kestäessä hän näet liikkui vapaana
takuuta vastaan. Pari kolme muuta kunnioitettuihin perheisiin kuuluvaa
miestä oli myöskin sotkeutunut pelivelkoihin. Se oli tosiaankin
suurimpia häväistysjuttuja mitä muistan."
Vanhus vaikeni ja silmäili otsa rypyssä tuikeasti eteensä. Aldous
katseli häntä äänetönnä. Juttu oli todellakin ikävä -- paljon ikävämpi
kuin hän oli otaksunut.
"Entä vaimo ja lapsi?" hän viimein kysäisi.
"Voi niitä poloisia!" -- huudahti lordi Maxwell, kokonaan unohtaen,
mitä varten hän pojanpojalleen kaikkea tätä jutteli. "Kun Boyce oli
kärsinyt vankeusrangaistuksensa, niin he katosivat hänen kanssaan.
Hänen valitsijansa pitivät luonnollisesti kokouksen, missä annettiin
paheksumislause hänen käytöksestään. Hän luopui edustajantoimestaan,
ja isä myönsi hänelle pienen vuotuisen avustuksen, joka hänen
kuoltuaan oli edelleenkin maksettava pojalle maatilan tuloista.
Rouva Boycella oli myöskin hiukan varoja. Hänen perheensä koetti
taivuttaa häntä jättämään miehensä -- kunnottomasti herra Boyce olikin
vaimoansa kohdellut -- ja lisäksi he luullakseni pelkäsivät, että hän
vajoisi vieläkin syvemmälle ja saattaisi vaimoraukan elämän vieläkin
kurjemmaksi. Mutta rouva Boyce ei tahtonut. Eikä hän sietänyt kenenkään
sääliä tai neuvoja. Kun minä viimeksi hänet näin, oli hän vasta mennyt
naimisiin ja oli silloin mitä kaunein ja ihastuttavin olento. Kaikesta
siitä päättäen, mitä kerrottiin hänen käytöksestään koettelemuksen
aikana, hän mahtoi olla harvinainen nainen. Muuan hänen sukulaisistaan
kertoi minulle, että hän katkaisi kaikki suhteet omaisiinsa. Hän
ei tahtonut seurustella kenenkään kanssa, joka ei seurustellut
hänen miehensä kanssa. Eikä hän vastaanottanut raha-avustuksiakaan,
vaikka he olivat perin köyhät eikä Dick Boycea tässä suhteessa voitu
arkatunteisuudesta moittia. Valittamatta hän muutti miehensä kanssa
maalle pieneen vuokra-asuntoon, ulkomailla he myöskin ajoittain
oleskelivat. Mutta nähtävästi hän murtui sisällisesti. Tähän
yhteen suureen ponnistukseen hänen voimansa riittivät, mutta siinä
sammuivatkin hänessä kaikki muut harrastukset -- eipä hän edes pienestä
tyttärestään -- --"
Aldous teki äkkinäisen liikkeen.
"Entä jos nyt alkaisimme puhua hänestä?" sanoi hän hieman lyhyesti.
Lordi Maxwell säpsähti ja heräsi muistoistaan. Hän vilkaisi
silmälasiensa takaa pojanpoikaan puoleksi huolestuneen, puoleksi
leikillisen näköisenä ja virkkoi:
"Vai niin, mielestäsi kai kiertelen kuin kissa kuuman puuron ympärillä.
Niinpä niin. Aldous poikani, vanha on vanha ja nuori on nuori. No niin
-- palatkaamme neiti Boyceen. -- Miten useasti olet hänet nähnyt? --
Kuinka syvässä se istuu? Ethän kummeksine, että olen ymmällä. Joutua
Richard Boycen sukulaiseksi! Se heittiö!" huudahti vanhus äkkiä,
uudelleen kiivastuen, "hän ei edes tahtonut tulla isäänsä tervehtimään,
kun tämä oli kuolemaisillaan. John oli melkein kokonaan kadottanut
muistinsa -- ainakin hän oli leppynyt pojalleen -- ja hän _ikävöi_
hartaasti Dickiä, ainoata ihmistä, jota vanhus koskaan oli rakastanut.
Suurella vaivalla onnistui minun saada selvä miehen olinpaikasta ja
koetin parastani saadakseni hänet käymään isän kuolinvuoteen ääressä.
Kaikki turhaan! Hän tuli vasta silloin, kun isä jo oli tiedotonna,
tunti ennen kuolemaa. Hänen hermonsa olivat muka huonot, vaikkei
sentään niin huonot, että olisivat estäneet häntä olemasta läsnä
testamenttia avattaessa. Tuota julmuutta vanhaa isää kohtaan en ole
koskaan antanut anteeksi enkä vastakaan anna!"
Ja uudelleen lordi Maxwell kiivain askelin mittaili kirjaston lattiaa,
koettaen masentaa vanhojen muistojen elvyttämää vihaa ja katkeruutta.
Aldous tarkasteli häntä synkkänä. Lordi Maxwellin huomiota näytti
olevan mahdoton kiinnittää mihinkään muuhun kuin Dick Boycen synteihin,
joista he nyt hyvän aikaa olivat perusteellisesti keskustelleet.
Aldousin ylpeys oli saanut pistoksen, hänen tunteensa eivät olleet
kohdanneet sitä rakastavaa ymmärtämistä, jota hän oli toivonut.
"Isän suhteen on sinulla kyllä syytä olla ankara", huomautti hän
viimein nousten seisomaan, "sietää miettiä, minkä verran asia minua
koskee. Ja huomenna sallinet minun kertoa jotain _hänestä_. Syytönhän
hän on isänsä rikoksiin. Mutta nyt olet tullut valvoneeksi näin kauan
minun tähteni. Muistathan, että Clarke viime kerralla täällä käydessään
erityisesti kielsi sinua iltasin rasittumasta."
Lordi Maxwell käännähti hämmästyneenä. "Tuhat tulimaista -- mikä sinun
on, Aldous? Loukkaantunutko! No niin, no niin -- minähän olen vanha
narri!"
Hän astui pojanpoikansa eteen ja asetti hellästi kätensä hänen
olkapäälleen.
"Suuri on edesvastuusi, Aldous, tulevaisuutesi on kädessäsi. Uutisesi
yllätti minut -- huomenna olen rauhallisempi. Mutta riitaako meidän
välillämme? Ethän sinä ole mikään keltanokka, enkä minäkään mikään
tyranni. Tiedäthän, ettei raha tässä merkitse mitään minulle. Mutta
sydäntäni viiltää, poikani, sydäntäni viiltää ajatellessani, että
_sinun_ vaimosi liittää perheesemme sellaisen tarinan!"
"Ymmärrän, isoisä", sanoi Aldous sisällisestä tuskasta kiemurrellen.
"Mutta sinun pitää oppia tuntemaan hänet. Äläkä hetkeäkään kuvaile,
että hän menee naimisiin kanssani, ellei hän minua rakasta. En
elämässäni ole nähnyt toista tyttöä, joka olisi niin vapaa, niin
teeskentelemätön ja niin vähän ulkonaisiin muotoihin sidottu."
Hänen silmänsä loistivat ihastuksesta muistellessaan Marcellan katsetta
ja liikkeitä.
Lordi Maxwell veti kätensä hänen olkapäältään ja pudisti epäilevästi
päätään.
"Sinulla on paljon vaimollesi tarjottavana. Ei yksikään nainen hylkää
sinua, ellei hän ole mieletön tai perin kokematon. Miten vanha hän on?
Kahdenkymmenen tienoissako?"
"Kahdenkymmenen tienoissa."
Lordi Maxwell odotti kotvasen, sitten hän kohotti olkapäitään
teeskennellen epätoivoa ja kumartui takkavalkean yli.
"Sinä et nähtävästi ole tänään tyytyväinen minuun, Aldous. Tuhat
tulimaista, enpä edes tiedä, onko hän tumma vai vaalea!"
Soraääni oli päässyt pujahtamaan keskusteluun. Aldous koetti saada
puhetta sujumaan.
"Hän on hyvin tumma", sanoi hän, "mutta muuten aivan äitinsä näköinen.
Minun mielestäni hän on kaunein -- ainoa kaunis nainen, minkä olen
koskaan nähnyt. Toisissa kohdin hän on hyvin viisas ja älykäs, toisissa
taas hyvin kehittymätön -- melkeinpä lapsellinen. Hardenit sanovat,
että hän on täällä ollessaan tehnyt kaikki voitavansa -- se ei
tietenkään ole paljon -- lieventääkseen kurjuutta Mellorin kylässä. Hän
on muuten sosialisti ja pitää meitä maanomistajia tyhjäntoimittajina."
Nauraen vilkaisi Aldous isoisäänsä, josta odotettiin valtaan pyrkivälle
tory-puolueelle hyvää tukea. Lordi Maxwell teki samoin Aldousin
suureksi mielihyväksi.
"Ole sitten varuillasi, ettei hän joudu nuoren Whartonin kynsiin, sillä
tämä pian panee hänet agiteeraamaan hyväkseen. Vai niin, hän on kaunis
ja älykäs -- ja _hyvä_, poikaseni? Jos hän tähän taloon tulee, astuu
hän äitisi ja isoäitisi sijalle."
Aldous yritti vastata, mutta ääni petti.
"Ellen tietäisi, että hän ansaitsee rakkautta ja kunnioitusta", sanoi
hän viimein hiukan jäykästi, "en niin hartaasti haluaisi tutustuttaa
teitä toisiinne".
Taas vaikeni kumpikin. Mutta Aldous tunsi vaistomaisesti, että isoisän
mieli oli kääntynyt leppeämmäksi. Hän kiirehti asiaansa toimittamaan.
"Oli miten oli", sanoi hän viimein hymähtäen, "tällä hetkellä olen
ainakin siitä asiasta selvillä, isoisä, että sinä voit, jos vaan
tahdot, tehdä suuren palveluksen neiti Boycelle ja minulle".
Lordi Maxwell kääntyi nopeasti ja silmäili pojanpoikaansa terävästi ja
tarkkaavasti. Mikä hänen harmaissa uurteisissa kasvoissaan oli eloa,
näytti keskittyneen hänen vilkkaisiin läpitunkeviin silmiinsä.
"Jos vaan tahtoisit, voisit raivata hänelle ja hänen äidilleen
tietä kreivikuntamme seuraelämään", sanoi Aldous koittaen puhua
huolettomasti. "Jos vaan tahtoisit, voisit, joutumatta itse Richard
Boycen seuraan, sovittaa asiat niin, että voisin tuoda neiti Boycen
tänne sinun ja tädin nähtäväksi ja arvosteltavaksi."
Vanhuksen katse synkistyi.
"Mitä, pitäisikö minun peruuttaa kirjeeni, Aldous? Suuremmalla
mielihyvällä olen harvoin mitään kirjoittanut!"
"Mutta sinun pitäisi kumminkin se tehdä, isoisä", vastasi Aldous
rauhallisesti. "Pieninkin kohteliaisuuden osoitus on tarpeeksi. Richard
Boycen asemassa oleva mies ei tietenkään vaadi suuria. Hän tyytyy
siihen, mitä hänelle annetaan."
"Lisäksi toivot kai", sanoi isoisä keskeyttäen, "että Agneta tädin
tulisi käydä tervehtimässä rouva Boycea?"
"Emmepä juuri voi pyytää neiti Boycea täällä käymään, ellei hän sitä
tee!" sanoi Aldous.
"Minua et kumminkaan vaatine Mellorissa käymään häntä katsomassa? Mutta
toivoisit, että pyytäisin muita tekemään, esim. Winterbourneja ja
Levenejä."
"Niinpä toivoisin, isoisä", sanoi Aldous. Lordi Maxwell mietti
kotvasen, sitten hän nousi seisomaan. "Nyt sallinet minun pyhittää
Clarken muistoa menemällä levolle!" (Clarke oli vanhan lordin
kotilääkäri ja tyranni.) "Minun on nukuttava ja annettava asian kypsyä,
Aldous."
"Enhän toki liene liiaksi sinua väsyttänyt."
Aldous astui pienen pöydän luo sammuttaakseen siinä palavan lampun.