Syksyinen ilta oli jo pitkälle kulunut, kun Aldous Raeburn
metsästysretkeltä kotiin palatessaan jälleen kulki Mellor Parkin sivu.
Hän katsahti huonossa kunnossa olevalle ajotielle, jota varjostivat
upeat, riippuvaoksaiset lehmukset. Vasemmalla saattoi nähdä vilauksen
pienestä kirkosta, ja oikealla häämötti asuinrakennuksen itäinen
etuosa. Tuokioksi hän pysähtyi silmäilemään auringonlaskun valovirtaa
kahden setripuun välissä, jotka mustina ja terävinä kuvastuivat
hehkuvaa taivasta vasten. Sitten hän astui kiireesti eteenpäin miehen
tavoin, joka on aikeissa suorittaa tehtävän, jota hän sekä pelkää että
toivoo.
Hän oli antanut pyssynsä metsänvartialle, jonka hän oli lähettänyt
edeltäkäsin viemään kotiin metsästysvaunuja. Hänen koiransa, musta
lintukoira, juoksi hänen kintereillään, ja mies ja koira olivat
kumpikin hiukan uupuneet ja jäykistyneet päivän ponnistuksista. Mutta
Aldous Raeburn kaipasi yksinäisyyttä ja käveli senvuoksi mielellään
jalan Mellorista Maxwell Courtiin vievän tien, joka oli kaksi
peninkulmaa pitkä.
Hänen tiensä kulki kauniin englantilaisen metsämaiseman halki.
Mellorin kylän ohi kuljettuaan ja sivuutettuaan sen peltotilkut ja
kolmikolkkaisen kenttämaan hän joutui tiheään pyökkimetsään. Siellä
kasvoi pyökkejä kaikennäköisiä -- tuolla majesteetillisia puita, jotka
harmaina kuin taivasta tavoittelevat patsaat seisoivat yksinäisinä
uhkeassa loistossaan, kyhmyiset, silkoiset juuret aikojen kuluessa
kasaantuneiden lakastuneiden lehtien peitossa -- täällä tiheään
istutettuja nuoria puita, joiden vesat melkein estivät toinen toisensa
kasvua. Lehtien ja oksien lomitse pilkisti siellä täällä joku metsän
viheriään keskustaan avattu fasaanipolku, jonka siintävää, kaartuvaa
kulkua silmä mielihyvällä seurasi. Kaksi tai kolme kertaa Aldous
kuuli kaukaa metsän sisältä kirveeniskuja tai sorvipyörän ääntä. Se
tuli jonkun puunhakkaajan mökistä, missä ahkerasti nikkaroittiin
niitä yksinkertaisia puutuoleja, joita paljon valmistetaan tämän
kukkulaisen metsäseudun pienissä tehdaskaupungeissa. Pari kolme
kertaa kulki hänen ohitsensa rivi hirsillä kuormitettuja vaunuja;
kärsivälliset hevoset kiskoivat kuormaa eteenpäin, jykevät hongat
ratisivat ketjuissaan, ja ajurien piipusta pullahteli savu verkalleen
kosteaan syksyilmaan. Muuten hän ei tavannut yhtään sielua. Ei
missään näkynyt ihmisasumuksia, ei taloja eikä mökkejä. Täältä oli
Lontooseen ainoastaan kolmekymmentä peninkulmaa, mutta kumminkin olisi
ollut mahdotonta tämän synkän illan hämärässä löytää yksinäisempää,
hiljaisempaa sopukkaa kuin tämä, jonka läpi hän nyt kulki.
Yhä yksinäisemmäksi ja suurpiirteisemmäksi kävi seutu. Hän oli
kulkenut korkeata ylänköä pitkin ja lähestyi nyt sen reunaa. Hänen
edessään juokseva tie kimaltelevine vesilätäkköineen kaartui jyrkästi
vasemmalle, kohoten vaaleana ja selväpiirteisenä tummenevan taivaan ja
laajojen, harmaiden peltojen välistä, jotka nyt tiheiden puuistutusten
sijasta reunustivat tien toista laitaa. Etelästä ja idästä lähestyi
yön pimeys nopeasti ylänkömaalta. Mutta korkearunkoiset hongat hänen
edessään ja oikealla sivullaan hohtivat vielä laskevan auringon
säteissä. Suorien puunrunkojen välistä kimalteli siellä täällä laakson
sinertävät ja sinipunertavat väri vivahdukset, ja paikoittain saattoi
punaisina ja kultaisina hehkuvain lehtien lomista nähdä siintävän
tasangon, joka iltahämärässä näytti sulautuvan yhteen läntisen
taivaanrannan upeaan loistoon. Aurinko oli vaipunut mailleen, mutta
sen viimeisistä säteistä tulviva hohde leijaili vielä kukkulain
länsisivulla, sulkien aaltomaisesti liikehtivän pyökkimetsikön
autereeseensa.
Uuden kuohuvan mielenliikutuksen valtaamana Raeburn tietämättään
vajosi tunnelmaan, jonka hänessä herätti metsän juhlallinen hiljaisuus
ja etäällä siintävä maisema. Saavuttuaan paikalle, missä tie kääntyi
vasemmalle, hän nousi pienelle ruohoiselle kukkulalle, jossa hänen
eteensä avautui koko selänne pohjoisesta länteen ja sen alla leviävä
tasanko. Siinä hän kotvasen seisoi mietteisiinsä vaipuneena yön
lähetessä.
Hänen edessään lepäsi Keski-Englannin tasanko, joka lännessä
ulottuu Thamesiin ja Berkshiren kukkuloihin ja pohjoisessa läpi
Buckinghamshiren ja Bedforshiren alankomaan Trentin jokilaaksoon.
Englantilaiselle katsojalle tämä tasanko on täynnä historiallisia
muistoja. Tuolla lännessä autereisten usvien keskellä oli Oxford; sen
vastapäätä häämötti Chalgroven kenttä, missä Hampden [John Hampden,
ainoa englantilainen, joka uskalsi kieltäytyä maksamasta laitonta
veroa Kaarle I:lle. Kuoli kansalaissodassa v. 1643. Suom. muistutus.]
sai surmansa, ja Thamen kaupunki, missä hän kuoli. Oikealla, missä
harjanne kiertyy pohjoiseen, hän saattoi hämärässä vaivoin erottaa
suunnattoman suuren, kiiltävän ristin, jonka eräs saksilainen kuningas
kerran, voitettuaan tanskalaiset vihollisensa, oli pystyttänyt yli koko
tasangon näkyväksi voitonmerkiksi.
Aldous Raeburnin mieli oli herkkä tällaisia seikkoja käsittämään.
Harvoin hän hiljaisena iltahetkenä oli tällä kummulla seisonut
tuntematta sisällisesti kasvavansa. Mikä hänessä oli miehekästä,
englantilaista ja voimakasta ikäänkuin laajeni hänen sisässään.
Kumma olisi ollutkin, jos hän täällä olisi pysynyt kylmäkiskoisena.
Sillä tuskin kellään muulla oli syytä samassa määrässä ihailla tätä
suurenmoista näköalaa kuin juuri hänellä. Vasemmalla kohosi metsäisen
kummun harjalla Maxwell Court -- uhkea rakennus, joka kerran oli tuleva
hänen omaksensa. Hänen takanaan ja edessään, pitkin harjannetta, jota
pitkin hän juuri oli astunut, ja kaukana tasangolla näkyivät Maxwellin
tilukset, ja nekin ovat kerran hänen omansa, tai oikeammin ne jo
kuuluivat hänelle, sillä hänen isoisänsä oli vanha mies ja luotti
rajattomasti perilliseensä, johon hän kohdisti kaiken rakkautensa ja
kaikki toiveensa. Tasangolla häämöttivät sumeat kirkot ja hajanaiset
kylät, missä asuivat näiden loppumattomien peltojen uutterat
viljelijät, puiden välistä pilkistävät maatalot, metsän reunassa siellä
täällä näkyvät mökit, -- maaväestön elämän koko ohjaus ja johto tällä
laajalla seudulla -- kaikki se riippui tykkänään hänestä, siitä miten
hänen järkensä ja omatuntonsa, hänen henkinen ja siveellinen kantansa
neuvoi häntä toimimaan.
Hänen nuoruutensa ensi päivinä oli tämä ajatus usein herättänyt
hänessä suurellisia ja romanttisia tunteita. Mutta Cambridgen
yliopistoon tultua alkoi hänen asemansa suuri vastuunalaisuus
vaikuttaa häneen pikemmin painostavasti kuin ylentävästi. Ollen
luonteeltaan herkkätunteinen, tunnollinen ja mietiskelyihin taipuva
hän usein kiusasi itseään nuhteilla ja omantunnonvaivoilla, joista
hänen esi-isillään ei ollut aavistustakaan. Ylioppilasaikanaan hän
joutui läheisen ystävänsä kautta toveripiiriin, jossa sosiaalisia
kysymyksiä ja aatteita pohdittiin ja harrastettiin mitä innokkaimmin,
ja tämä aika jätti häneen pysyvämmän vaikutuksen kuin moneen muuhun.
Rikkaiden vastuunalaisuus, köyhän väestön epäedullinen asema, valtion
suhde yksilöön, Toryjen isällisen hallituksen ihanne muutamien
harvojen hallinto-oikeudesta, verrattuna siihen vapaamielisten
itsehallinto-ihanteeseen, jonka mukaan joukot hallitsisivat, -- kaikki
nämä taloudellisissa ja valtiollisissa keskusteluissa esiintyvät
lauseparret olivat jo aikaisin käyneet Aldous Raeburnille eläviksi
tosiasioiksi, jotka usein tuskallisesti painoivat hänen mieltään. Sillä
hänen nykyiset mielipiteensä olivat pitkällisen taistelun tuloksia.
Hänen ylhäisen syntyperänsä ja aikaisemman kasvatuksensa vaikutuksesta
joutuivat hänen tunteensa usein ristiriitaan niiden vaikutelmain
kanssa, joita hänessä herätti eräs ystävä, jota hän rakasti, jopa
ihailikin ja joka avasi hänelle uuden, siveellisen maailman.
Kun hänen ensimäinen vuotensa yliopistossa oli päättymäisillään,
saapui sinne nuori mies, josta, vaikka hän elikin perin epäedullisissa
olosuhteissa, tuli ennen pitkää parhaimpain ja innokkaimpain toveriensa
johtaja. Hän oli köyhä ja nautti pientä apurahaa. Pian kumminkin
huomattiin, ettei hänen terveytensä sietänyt yliopistolukujen
ponnistuksia ja ettei hän suurista hengenlahjoistaan huolimatta voisi
saada Trinity-Collegen stipendiä. Aldous Raeburn oli kenties ainoa,
joka täydelleen tiesi, miten kova sisällinen taistelu hänen oli
kestettävä, ennenkuin hän saattoi luopua ensimäisistä kunnianhimoisista
unelmistaan ja kääntyä toiselle uralle.
Tästä lähtien hän ei voinut tehdä henkistä työtä enemmän kuin pari
tuntia päivässä. Tämän ajan hän käytti perehtyäkseen historiaan ja
yhteiskuntaoppiin, sillä hänen aikomuksensa oli ryhtyä pitämään
esitelmiä tehdas- ja pikkukaupungeissa. Englannin molemmat suuret
yliopistot, joissa oli herännyt uusi, vilkas liike kansanvalistuksen
hyväksi, alkoivat juuri näihin aikoihin panna toimeen esitelmäsarjoja.
Tällaiselle vaikutusalalle hän tuntui olevan määrätty jo syntymästään.
Hänen isänsä oli ollut kyvykäs tehtaantarkastaja, joka oli saanut
aikaan tärkeitä uudistuksia tehdasliikkeen alalla. Häneltä oli poika
perinyt hehkuvan rakkautensa ihmiskuntaan. Mutta hänen omat toverinsa
samoin kuin koko yliopiston jaloimmat henget kiintyivät häneen
pääasiallisesti hänen magneettisen, kiehtovan personallisuutensa tähden
ja antoivat hänelle johtavan aseman joukossaan. Istuessaan päivällisen
jälkeen toveriensa seurassa, johon kuului erilaisia aineksia, hän
osasi huomaamatta johtaa keskustelun jokapäiväisistä puheenaineista
-- soutamisesta, professoreista tai muista tovereista -- vakavampiin
ja syvempiin aineihin. Hän saattoi virittää kiistakysymyksiä,
joiden selvittämisessä kysyttiin nuorten ylioppilaiden kykyä ja
tietoja niin henkisellä kuin siveellisellä alalla, mutta sanasodan
kiivaimmassakin pyörteessä hänen onnistui aina estää kiihkeitä ja
mieskohtaisia hyökkäyksiä ilmoille pääsemästä. Ja sen hän teki niin
yksinkertaisesti, ilman minkäänlaista mahtipontisuutta, loukkaamatta
ketään. Monikin Trinity-Collegen senaikuisista ylioppilaista muisteli
myöhemmällä iällään usein mielihyvällä hänen hintelää vartaloaan
ja vaaleatukkaista päätään, hänen innostuksesta puoleksi auennutta
suutaan, hänen silmiään, jotka hehkuivat ikäänkuin sisäisen ilmestyksen
valosta, kun hän vilkkaalla liikkeellä hypähti pystyyn, keskustelun
lähestyessä polttopistettään, lausuakseen mielipiteensä kiisteleville
kuulijoilleen. Hän oli heidän nuoruutensa profeetta, ja hänen kuvansa
painui iäksi heidän mieliinsä.
Jo ensi hetkestä teki Edward Hallin syvän vaikutuksen Aldous
Raeburniin. Ne harrastukset, joihin Hallin pian yksinomaan antautui
-- hän tutki järjestelmällisesti Englannin köyhyyttä, uskonnon
suhdetta yhteiskunnalliseen elämään, maalain ja kirkon uudistamista
-- tarttuivat vastustamattomalla voimalla Raeburniinkin, herättäen
hänen mielessään levottomuutta ja ristiriitaa. Edward Hallin oli hänen
polttiaisensa, mutta hän ei voinut hänen pistoksiaan välttää, sillä hän
rakasti kiusanhenkeänsä.
Pohjaltaan olivat ystävykset perin eriluontoiset. Raeburn oli sukunsa
täysverinen jälkeläinen. Hän oli perinyt ylimysmielisen katsantokannan
hienoimmat vaistot ja ylenkatsoi syvästi sivistymättömien joukkojen
mielipidettä ja kansanpuhujain raakaa esitystapaa. Lisäksi kyti hänessä
kaikennäköisiä pieniä ennakkoluuloja sekä vahva sukuylpeys, jonka
hän kumminkin tarkasti kätki itseensä. Levottomana ja epäluuloisena
hän seurasi Hallinin älyn nopeita liikkeitä ja päätelmiä. Hänen omat
taipumuksensa ja Cambridgen koulutus tekivät hänestä teräväjärkisen
ajattelijan, jolla oli hienosti sivistyneen miehen laajat tiedot;
hänen järkensä työskenteli hitaasti, mutta syventyi perinpohjaisesti
asioihin. Tunteensa hän sulki kylmään jäykkään asuun, ja hänen hellä
ystävyydensuhteensa Halliniin oli ainoa personallinen onni, minkä ne
olivat hänelle valmistaneet.
Suoritettuaan tutkintonsa Hallin jätti Cambridgen, pitääksensä luentoja
Pohjois-Englannin kaupungeissa taloudellisia ja teollisuus-kysymyksiä
koskevista aineista. Raeburn viipyi yliopistossa vielä yhden vuoden,
suoritti kolmantena klassillisen tutkinnon ja voitti palkinnon
kirjoituksellaan kreikkalaisen runousopin alalta. Yliopiston
dosentiksi hän ei kuitenkaan ruvennut, vaan palasi Maxwell Courtiin
auttaaksensa isoisäänsä maatilan hoidossa. Hänen omaisensa toivoivat,
että hän, saatuaan parin vuoden kuluessa käytännöllistä kokemusta
tilanhaltijana, astuisi parlamenttiin ja valmistaisi itselleen
loistavan valtiollisen uran. Siitä oli nyt viisi tai kuusi vuotta;
sillävälin hän perinpohjaisesti perehtyi maatilan hoitoon ja otti
osaa naapuristonsa toimiin ja huveihin. Viimeiset kaksi vuotta hän
oli yksinään hoitanut isoisänsä tiluksia ja sen ohessa ollut kunnan
vaivaishoitohallituksen esimiehenä ja rauhantuomarina sekä jäsenenä
niissä monissa eri komiteoissa, jotka työskentelivät kreivikunnassa
seudun yhteiskunnallisten ja sivistysolojen kohottamiseksi. Urheilua
hän harrasti sen verran kuin hänen säätyynsä kuuluvalta mieheltä
vaadittiin, pyydysteli peltokanoja ystävän tai parin seurassa
yhtä suurella nautinnolla kuin useimmat toverinsa, ja suurissa
ajometsästyksissä, joita pidettiin pari kolme kertaa vuodessa, hän
esiintyi kohteliaana, vaikkei innostuneena isäntänä. Hänen ulkonaisessa
käytöksessään ei huomattu mitään erikoista, hän teki tavallisen
kunnon aatelismiehen vaikutuksen. Hänen naapurinsa pitivät häntä
personallisuutena, mutta samassa jäykkänä ja suljettuna. Hän oli
yleensä kunnioitettu, mutta ei rakastettu kuten isoisänsä. Oltiin
uteliaat tietämään, herättäisikö hän parlamentissa huomiota ja
kenenkä hän naisi, mutta jos hän olisi lähtenyt paikkakunnalta pois,
olisi tuskin kukaan häntä kaivannut, lukuunottamatta Maxwell Courtin
asukkaita ja tilan lampuoteja ja työmiehiä. Ei olisi kenenkään mieleen
juolahtanut yhdistää hänen personaansa minkäänlaisia romanttisia
ajatuksia. Hänen voimakkaassa vartalossaan, hänen kalpeissa, mutta
terveennäköisissä kasvoissaan, hänen ruskeissa silmissään ja
hiuksissaan oli jotain, mikä tuntui määränneen hänet aivan tavallisena
matkamiehenä vaeltamaan tämän maailman läpi.
Nämä vuodet olivat yhtäkaikki laajentaneet ja syventäneet Aldous
Raeburnin sisäistä elämää aivan harvinaisessa määrässä. Monet
erilaiset vaikutukset -- Edward Hallinin oleskelu vanhassa linnassa,
ystävysten miltei jokavuotiset jalkamatkat Sveitsissä ja Skotlannissa,
perusteellinen ja tuttavallinen kirjeenvaihto heidän välillään ja
ne monet kerrat, jolloin asiaansa innostunut kansanystävä yleisiä
tarkoituksia varten oli turvautunut rikkaan ystävänsä kukkaroon ja
yhteiskunnalliseen asemaan -- olivat avanneet Aldous Raeburnin silmät
näkemään elämän varjopuolia, ja kuta enemmän hän niihin tutustui, sitä
enemmän ne hänen mieltään painostivat asettaen hänen vastattavakseen
monta kiusallista kysymystä. Syntyperältään, taipumuksiltaan ja
vaistoiltaan hän kuului tykkänään vanhan koulun miehiin, mutta vanhat
uskonkappaleet niin hyvin taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa
kuin uskonnollisissa kysymyksissä saivat aikaan hänen tunteissaan
mullistuksia ja hajaannusta niin asiassa kuin toisessa. Hänen ylen
tunnollista ja hienotunteista luonnettansa kehitti tuntuvasti hänen
sisäänpäin kääntynyt yksinäinen elämänsä. Tilanhaltijan ja valtiomiehen
ura oli hänelle vielä ratkaisematon tulevaisuuden kysymys. Siitä hän
vain oli täysin selvillä, ettei tähän aikaan kannattanut esittää
varmoja oppisääntöjä mistään asiasta auringon alla.
Ilman sisäistä kamppailua ei Aldous Raeburnin elämä siis ollut kulunut.
Ja juuri se paikka, mistä hän tänä syysiltana maisemaa silmäili, johti
hänen mieleensä ne monet hetket, jolloin hän täällä oli tutkistellut
itseään ja jotka olivat tuottaneet hänelle pikemmin tuskaa kuin
mielihyvää. Ellei hän olisi ollut Aldous Raeburn tai yleensä henkilö,
joka oli kytketty määrättyyn yksilöllisyyteensä ja määrättyyn asemaan
maailmassa, olisi hänen analyseeraava järkensä saattanut pitää
tehtäväänsä maailmassa vähemmän pulmallisena -- niin hän ainakin arveli.
Mutta poissa olivat tänä iltana kaikki tällaiset epäilykset ja
kiduttavat ajatukset. Aivan muuttunut mies siinä nyt seisoi, mies,
joka tunsi nuortuvansa ja ihastuneena aavisti rakkauden intohimon
olevan tulossa. Koko hänen olemuksensa riemuitsi siitä, että hän
kauan kaivattuaan, kauan ikävöityään saattoi viimeinkin alistua tähän
tunteeseen.
Kuusi viikkoako vasta oli siitä, kun hän ensi kerran näki hänet --
tuon pitkän, solakan Marcellan? Kärsimättömänä hän sulki silmänsä
auringonlaskun kullalle ja purppuralle ja koetti loihtia hänet
jälleen eteensä sellaisena kuin hän oli kulkenut hänen vieressään
kirkkoniityn poikki ohuessa mustassa puvussaan. Hän näki hatun luoman
varjon Marcellan otsalla ja silmillä, näki pienten valkeiden hampaiden
välähtävän hänen puhuessaan ja nauraessaan ja käden, joka liikkui niin
levottomasti, niin vilkkaasti. Joka kerran oli hänet nähnyt, ei voinut
häntä unohtaa tai jättää huomaamatta. Kuinka hurmaava ja kiehtova oli
hänen seuransa. Miten vapaa ja uskalias oli hänen esiintymisensä,
olematta tyly tai kulmikas -- päinvastoin tuntui, kuin olisi hänen
sisimpänsä ollut pelkkää naisellista heikkoutta, pehmoisuutta ja
intohimoa.
Kuinka pelottomasti hän oli Aldousille nakannut kysymyksensä --
kiusoittavat, pulmalliset kysymyksensä. Olisiko kukaan muu nainen
uskaltanut olla näin avomielinen -- vaikka oli hän tuntenut naisia,
jotka käyttivät tällaista avomielisyyttä itsekkäiden pyyteidensä
naamarina. Mutta kun nuori tyttö, tuskastuneena omaistensa kohtalosta,
vetoo seuralaisensa oikeudentuntoon ja sydämeen, saattaa tuskin epäillä
itsekkäitä pyyteitä piilevän hänen tunteenpurkauksissaan?
Mitä tuli Marcellan kiusalliseen asemaan, niin Aldous ajatteli
tunteittensa kiihkossa sitä vain suurimmalla mielihyvällä! Neiti Boyce
oli näyttänyt mahtavalle naapurillensa, ettei hän suurtakaan apua
häneltä odottanut, vaikka luottikin hänen ystävyyteensä. No niin! --
Aldous Raeburn huoahti syvään.
Tällä kertaa oli filosofin väistyttävä aatelismiehen tieltä, ja
iloisella tyytyväisyydellä ajatteli Raeburn omaa yhteiskunnallista
valtaansa ja asemaansa. Dick Boyce oli epäilemättä käyttäytynyt
hyvinkin pahasti. -- Lordi Maxwellin ankara paheksuminen oli paraana
todistuksena siitä. Aldous tiesi aivan hyvin, että "kreivikunta"
oli päättänyt äänettömällä ylenkatseella sivuuttaa Mellor Parkin
olemassaolon. Entä sitten? Turhaanko Maxwellin perhe oli kautta
aikojen ollut niiden mahtavain naapuriperheiden johtavana päänä, jotka
ystävyys- tai sukulaisuussiteillä olivat toisiinsa liittyneet ja joiden
käytöksestä riippui neiti Boycen ja hänen äitinsä vastainen asema tällä
seudulla.
Richard Boycen pahoja tekoja ei Aldous paremmin kuin Marcellakaan
otaksunut niin suuriksi, ettei niitä voinut unohtaa. Tähän asti oli
asia liikuttanut häntä niin vähän, ettei hän ollut huolinut lähemmin
niitä tutkistella. Läheinen seurustelu Mellor Parkin isännän ja hänen
isänsä vanhain ystäväin ja tuttavain välillä ei tietenkään voinut
tulla kysymykseen, mutta hän saisi liikkua seuraelämässä, missä hänen
vaimollaan ja tyttärellään oli oleva arvossa pidetty ja suosittu sija.
Marcella toivoi sitä, ja hänen toivonsa oli toteutuva. Raeburn, jolla
ei ollut pienintäkään synnynnäistä taipumusta seuraelämän vehkeilyihin,
alkoi nyt yksityisseikkoja myöten mietiskellä, miten tämä kävisi
laatuun. Ensin hänen täytyi voittaa puolelleen isoisänsä -- yleisesti
suosittu ja arvossa pidetty isoisänsä, jonka pieninkin sana merkitsi
paljon Brookshiren kreivikunnassa. Itsellään hänellä sitäpaitsi oli
paikkakunnalla pari kolme naisystävää -- ei useampia, sillä tähän asti
oli naisilla ollut vain vähäinen sija hänen elämässään. Mutta he olivat
hyviä ystäviä ja seuraelämässä mahtavia henkilöitä. Hän panisi heidät
paikalla toimimaan.
Suojelijana hän vain ei saisi esiintyä. Sitä ei tuo ylpeä olento
koskaan sietäisi. Vaikka hän toimisi kuinkakin varovasti, Marcella
kyllä arvaisi kuka hänen asiatansa oli ajanut. Hellävaroin oli häntä
kohdeltava; Aldous Raeburn oli tekevä kaikki voitavansa hankkiakseen
hänelle kunnioitetun ja mieluisan aseman seurapiirissään.
Miten onnellista, että hän jo rakkautensa ensi asteella saattoi
tällaisilla mitättömillä pikkuseikoilla valmistaa Marcellalle iloa
ja hyödyttää häntä. Marcellan tukala asema ja nöyryytykset koskivat
Aldousiin kipeästi, mutta seuraavassa tuokiossa hän jo taas oli
hyvillään niistä, sillä nehän juuri soivat hänelle tilaisuuden
Marcellaa suojelemaan.
Tällä hetkellä oli Marcella hänen mielestään ylen rakastettava ja
jumalallinen. Aldous Raeburnia viehätti hänen rikas, pulppuava
tunne-elämänsä, jonka hän oli tuonut näkyviin heidän lyhyen
tuttavuutensa aikana, -- hänen ajattelemattomuutensa, tulisuutensa ja
jalomielisyytensä. Kunpa hän vain Aldousin turviin antautuisi, niin
hän saisi laatia yhteiskunnallisia parannussuunnitelmia niin monta
kuin mielensä teki ja hän, Aldous, auttaisi häntä niitä toteuttamaan.
Tämä mies, jota pulmalliset mietiskelyt usein rasittivat, muisteli
nuoren tytön viatonta, tietämätöntä alttiutta ryhtyä muovailemaan
maailmaa niiden esikuvain mukaiseksi, jotka hänen oma säälivä sydämensä
hänelle kuvaili, ja hänen sielunsa janosi Marcellan myötätuntoisuutta.
Runollisuus ja aatteellisuus, joka piili hänen sielunsa sisimmässä
sopukassa kylmän ja terävän järkeilyn alla, ikävöi Marcellaa. Hän
muisteli neiti Boycen hehkuvaa puhetulvaa, kun he solmittuaan
ystävyydenliittonsa astuivat takaisin kirkolle, kuinka innostuneena hän
oli puhunut sosialisti-ystävistään ja heidän aatteistaan -- ja sillä
hetkellä hän hupeni itse mielestään pieneksi ja arvottomaksi Marcellan
rinnalla. Raeburnin luontoiset miehet ovat oikeastaan luodut Marcellan
luonteisten tuomariksi ja koetuskiveksi. Mutta rakkautensa sokaisemana
hän arvasi oman arvonsa liian vähäiseksi.
Tämä oli hänen ensi lempensä. Monta vuotta sitten, ennen yliopistoon
lähtöään, hän oli poikamaisesti ihastunut kauniiseen, häntä vanhempaan
serkkuun, joka kohteli lordi Maxwellin perillistä huomattavan
ystävällisesti. Mutta sitten tulivat väliin ylioppilasvuodet, uuden
henkisen elämän virtaukset, hänen ystävyytensä Edward Halliniin ja
siveellisen myrsky- ja kiihkokauden ensi aika. Kun hän taas uudelleen
tapasi serkkunsa, olivat hänen tunteensa jäähtyneet. Hän oli nyt
Aldousin mielestä sievä muotinukke, joka papukaijan tavalla osasi ulkoa
lasketella joitakin lauseita.
Serkku puolestaan piti häntä inhottavana, hän joutui heti sen jälkeen
naimisiin ja kertoi usein salaisesti miehelleen, kuinka hän oli
"pelastunut" joutumasta tuon eriskummaisen Aldous Raeburnin vaimoksi.
Sen jälkeen hän oli sekä Lontoossa että maaseudulla tutustunut moneen
kauniiseen ja viehättävään naiseen ja saavuttanut heidän ystävyytensä
tyynellä, vakavalla tavallaan. Mutta intohimoisia tunteita ei yksikään
heistä voinut hänessä herättää. Hän oli ylenkatsonut itseään senvuoksi
ja pitänyt itseään vain puoli-ihmisenä.
Ooh, hän oli ollut väärässä -- hän oli ollut väärässä!
Hänen sydämensä oli kevyt kuin tuuli. Kirkonkellon lyönnit tempasivat
hänet viimein unelmistaan. Hän hypähti pystyyn kiviroukkiolta, missä
oli istunut, taputteli hyväillen koiraansa ja alkoi sitten iloisesti
viheltäen astua kotia päin ensimäisten tähtien vilkkuessa taivaalla.