"Kuinka kiltti te olette!" sanoi pastorin sisar ihastuneena; "minä olin
melkein varma siitä, että tulette meitä auttamaan".
Ja kun Marcella alkoi vapauttaa häntä kukkaskuormasta, suuteli
neiti Harden häntä poskelle ujosti, mutta lämpimästi. Hän oli alun
pitäen rakastunut neiti Boyceen, ja nyt oli hänen ystävyytensä
kehittynyt suutelemisen asteelle. Hänen uudella ystävällään oli
hänen ymmärtääkseen kaikki mahdolliset hyveet ja tiedot, eikä hän
vähääkään epäillyt, että korkeampi voima oli lähettänyt Marcellan
avustamaan sisaruksia heidän vaivalloisessa valistustyössään Mellorin
alustalaisten hyväksi. Mary Harden ei ollut kaunis, eikä rumakaan,
hän oli lyhyt, sinisilmäinen ja pyöreävartaloinen, hyväsydäminen ja
käytökseltään ujo. Pastori oli hänen näköisensä -- lyhyt ja pyylevä
hänkin ja sama miellyttävä katse silmissä. Molemmat näyttivät
tavattoman nuorilta -- he olivat kuin poika ja tyttö. Kummankin
kasvoilla näkyi surullinen, huolestunut ilme, jota rouva Boyce oli
moittinut ja joka oikeastaan huonosti soveltui heidän ulkomuotoonsa.
Näytti siltä kuin kaksi rauhallisiin oloihin luotua ihmisolentoa olisi
katkerain kokemusten kautta joutunut uralle, joka oli heille outo
ja raskas. Kumminkin olivat sisarukset yhdessä kohden eri näköisiä,
sillä pastorin kasvoilla oli selvästi havaittavana aran ja lempeän
ilmeen ohessa sielunpaimenen vasta orastava, mutta kuitenkin jo täysin
tietoinen arvokkaisuus.
Ryhmän kolmas henkilö oli ainoa, jolle Marcella Boycen näkeminen
ei näyttänyt tuottavan pelkkää iloa. Aldous Raeburn oli ilmeisesti
hämillään. Sillä välin kun Marcella ja Hardenit tervehtivät toisiaan
ja hän pystytti pyssynsä kirkkotarhan matalaa aitausta vasten, tämä
itsetietoinen, vaikka vaatimaton nuori mies koetti turhaan voittaa
hämmennystään. Kuinka hän olikaan voinut niin syrjäyttää kaiken
säädyllisyyden ja hienotunteisuuden, että juuri tänä aamuna näyttäytyi
metsästystamineissaan herra Boycen tyttärelle hänen isänsä maalla,
tuskin kivenheiton päässä heidän asunnostaan? Tiesihän hän mitä
isoisänsä oli tänä aamuna kirjoittanut Mellorin uudelle omistajalle?
Olihan hän edellisenä iltana koettanut muuttaa vanhan lordin mieltä ja
sitä tehdessään häntä hämmästyttänyt, melkeinpä loukannutkin. Kalvava
tunne oli siitä lähtien painostanut häntä. Heidän lyhyen tuttavuutensa
aikana oli neiti Boyce herättänyt hänessä niin harrasta ihailua ja
osanottoa, ettei hän voinut tuskatta ajatella hänen kärsivän.
Miten hän näin ollen saattoi tunkeutua neiti Boycen seuraan, ikäänkuin
yölepakko, joka ei voi pysytellä loitolla tulesta. Kirkkotie oli kyllä
yleistä omaisuutta, ja neiti Hardenin kantamukset olivat olleet niin
raskaat, että kuka tahansa hänet nähdessään olisi kiiruhtanut hänelle
avuksi. Mutta miksi ensinkään samoilla näillä seuduin? -- Miksei
hän mieluummin metsästänyt kreivikunnan toisessa päässä? Hän oli
anteeksiantamattomasti rikkonut hyvää käytöstapaa ja hienotunteisuutta
vastaan ja hän olisi tahtonut kurittaa itseään siitä.
Mutta neiti Boyce ei ollut mitään huomaavinaan. Hän vastasi herra
Raeburnin tervehdykseen tyynesti, osoittamatta pienintäkään
loukkaantumisen merkkiä. Kaikki astuivat kirkkoon yhdessä, herra
Raeburn kantaen muratti- ja sanajalkakimppuja, pastori sisarineen
taas täyteen sullottuja kukkasvasuja. Koko kuorma laskettiin kuorin
portaille Marcellan kukkien viereen, ja sitten alkoivat Hardenit
neuvotella kirkon koristamisesta. Neiti Harden luetteli sormillaan
kaikki avustukset, joita oli lähetetty pappilaan tai jotka olivat
matkalla kirkkoon käsikärryissä.
"Lordi Maxwell on lähettänyt oikein _ihania_ ruukkukasveja kuorin
kaunistamiseksi", sanoi hän kiitollisena nuoreen Raeburniin katsoen.
"Siitä tulee suurenmoista." Nuori pastori yhtyi lämpimin sanoin
sisarensa kiitoksiin. Lordi Maxwell oli aina niin ystävällinen ja
antelias, milloin sattui tällaisia juhlatilaisuuksia, vaikka hän ei
ollut vähääkään velvollinen heitä avustamaan. Lakkaamatta hän heitä
muisteli, vaikkeivät he kuuluneet hänen seurakuntaansa eikä kirkkoonsa,
ja Mellor oli kiitollinen. Pastorin kiitokset olivat, kuten sisarenkin,
sujuvat ja vilpittömät, mutta niissä ilmeni samassa papillinen
arvokkaisuus, joka oli hänelle ominainen.
Marcella punastui.
"Kävin kasvihuoneessa tarkastamassa mitä voisin saada", sanoi hän
äkisti ylpeä väre äänessä. "Mutta meillä ei ole mitään. Kasvihuoneita
kyllä on, mutta ne ovat typö tyhjät. Mutta puutarhakukkia saatte meiltä
vaikka kuinka paljon. Syysvehreällä ja niittykukilla voi myöskin saada
paljon aikaan, jos suotte minun koettaa."
Marcellan sanat nostivat punan syrjässä seisovan herra Raeburnin
poskille. Neiti Harden alkoi hätäisellä innolla neuvotella Marcellan
kanssa ja ylistää hänen kukkiaan.
Aldous Raeburn ei sanonut mitään, mutta hänen mielentilansa kävi
yhä kiusallisemmaksi. Miksi olikaan isoisä ollut niin aulis kukkia
lähettämään? Tämä kävi tietysti päinsä, kun Mellor oli autio tai kun
siinä asui niin saita ja eriskummainen olento kuin Robert Boyce. Mutta
nyt tuntui hänestä, kuin olisi hänen isoisänsä menettely ollut uusi
solvaus tätä turvatonta tyttöä kohtaan; hänen sanoissaan ja katseissaan
ilmeni tunteellisen, helposti loukkaantuvan sielun mielipaha, joka
syvästi liikutti herra Raeburnia. Mellorin kirkko oli oikeastaan Boycen
perheen yksityinen kappeli, niin läheisesti se oli yhtynyt Mellor
Parkiin ja sen omistajiin. Aldous Raeburn tunsi kiusallisen selvästi,
että hänen olisi ollut lähdettävä -- mutta hän ei voinut riistäytyä
irti. Marcellan kiihkeä halu uhrautua sen paikan ja niiden ihmisten
hyväksi, joita hän ensi hetkestä pitäen oli kohdellut ominaan, halu,
jota tuontuostakin taltutti ylpeä ja herkkä arkuus -- siinä sekä
viehättävä että surullinen näky. Hänen sydäntänsä kirveli, ja samassa
hän taas oli ihastunut katsoessaan Marcellaan; hänen jalkansa liikahti
lähtöön, seuraavalla hetkellä hän jo päätti tavalla tai toisella ryhtyä
puheisiin Marcellan kanssa -- pyytää anteeksi, selittää. Naurettavaa!
Hän ei ilmeisesti voinut tehdä kumpaakaan!
Siitä lähtien kun hän ensimäisen kerran sattumalta tuli Marcellaa
vastaan pappilan vierashuoneessa, hän oli jotenkin usein tavannut hänet
ja kenties ei aina sattumaltakaan. Kaiken aikaa oli häntä vaivannut
kiusallinen tietoisuus isoisänsä vastenmielisyydestä Richard Boycea
kohtaan, sillä hän tiesi, että tämän vastenmielisyyden seuraukset pian
näyttäytyvät seuraelämässäkin. Neiti Boyce oli kumminkin tähän saakka
näyttänyt olevan tykkänään tietämätön kierosta asemastaan. Se uusi ura,
jolle hän oli astunut, oli niin kokonaan vallannut hänen mielensä ja
ajatuksensa.
Vanhasta perintökartanosta, sen tarinoista ja historiallisista
muistoista, kauniista seudusta, missä se sijaitsi, maalaistyömiehen
puhetavasta ja luonteenomituisuuksista kaupunkilaistyömieheen
verrattuna -- kaikesta tästä oli herra Raeburn kuullut hänen
juttelevan, ja tytön virkeä mieli, hänen lämmin osanottonsa ympäristöä
kohtaan, hänen ajatustensa itsenäinen ilmaisutapa sekä kieltämättä myös
hänen puheessaan ilmenevä itserakkauden ja liioittelun sävy veti nuoren
miehen huomiota puoleensa. Mutta arvosteleva mielipaha, minkä tuo
itserakkaus ja liioitteluhalu ensi hetkellä hänessä herätti, haihtui
kumminkin ennen pitkää. Nuoren tytön säteilevä kauneus ikäänkuin
jalostutti ne, nyt ne esiintyivät hänelle pelkkänä runsaan elinvoiman
ilmauksena. Niinpä Marcella avomielisessä itseluottamuksessaan kiehtoi
herra Raeburnin ajatukset itseensä, niin että tämä melkein unohti
neiti Boycen tukalan aseman sekä oman välittömän suhteensa siihen.
Sitten saapui tuo onneton kirjelippu Mellorista; hänen isoisänsä
nopea vastaus; hänen oma hyödytön sekaantumisensa asiaan ja nyt hänen
sanattomuutensa -- tämä kömpelö tunkeutuminen Marcellan seuraan -- jota
tämä ilmeisesti katsoi sopimattomaksi -- solvaukseksi.
Samassa hän kuuli neiti Hardenin harmistuneena sanovan: "Kylläpä olen
ajattelematon. Sakset ja rautalanka unohtuivat pöydälle kotiin; me emme
tule toimeen ilman niitä. Kuinka harmillista."
"Minä käyn ne noutamassa", sanoi Marcella paikalla. "Käsirattaat ovat
juuri saapuneet ja niiden mukana väkeä teille avuksi. Jääkää te työtä
johtamaan. Tuossa tuokiossa olen palannut."
Ja mustan hameensa poimut kapeaan, valkoiseen käteensä kooten hän
kiirehti käytävältä kirkon etelä-ovelle ja oli kadonnut, ennenkuin
Hardenit ennättivät sanallakaan vastustaa tai Aldous Raeburn edes älytä
mistä oli kysymys.
Neiti Harden selitti sen hänelle parilla harmittelevalla sanalla,
ja hän kiirehti pakolaisen jälkeen saavuttaen hänet kirkkotarhan
ulkopuolella koiransa ja pyssynsä luona.
"Sallikaa minun lähteä, neiti Boyce", hän sanoi Marcellan rinnalle
jouduttuaan. "Minä joudun koirineni pian takaisin."
Mutta Marcella tuskin katsoi häneen ja riensi eteenpäin.
"Ei, ei!" sanoi hän nopeasti, "minä kävelen niin mielelläni".
Herra Raeburn empi, sitten pyyhkäisi tumma puna hänen kasvoiltaan
niiden tyvenen, hillityn ilmeen.
"Sallittehan minun sitten tulla seurassanne? Saatte varmaan uusia
kukkakantamuksia kirkolle vietäväksi. Juhlavalmistuksia kestää täällä
tavallisesti kaiken päivää."
Marcellan katse oli yhä maahan luotu.
"Luulin että olitte menossa metsästämään, herra Raeburn."
"Niin olinkin, mutta minulla ei ole kiirettä, jos voin olla hyödyksi.
Linnut ja metsänvartia odottakoot."
"Minne aioitte mennä?"
"Windmill Hilliin. Lampuotini siellä tahtoo puhutella minua. Hän on
pitkäpiimäinen ihminen, ja hänellä riittää aina valituksia. Otin
pyssyni matkaan pelastuakseni pikemmin hänen seurastaan."
"Windmill Hill? Nimi on tuttu. Ah niin! nyt muistan, isä äsken kertoi
minulle -- että poikina teidän isänne ja hän yhdessä kävivät siellä
ampumassa tornihaukkoja."
Marcellan ääni oli aivan huoleton, mutta sanat lausuttiin sittenkin
erikoisella äänenpainolla, joka peräti tuskastutti Aldous Raeburnia.
Hätääntyneenä hän mietti kaikenmoista, mikä kääntäisi puheen toisaalle,
mutta hän ei ollut kekseliäs eikä puhelias. Hän ei päässyt sopivaan
alkuun, niinpä hän oli ääneti.
Sillävälin Marcellan sydän löi rajusti. Hän mietiskeli "äkkirynnäkköä".
"Herra Raeburn!"
"Neiti Boyce!"
"Pidättekö minua hyvin eriskummaisena olentona, jos kysyn teiltä
jotain? Poikina olivat teidän isänne ja minun isäni ystävyksiä? --
eivätkö olleet? -- ja samoinhan oli teidän perheennekin hyvässä sovussa
Boycein kanssa?"
"Niinpä luulen -- niin on aina kerrottu", sanoi hänen kumppaninsa yhä
punaisemmaksi sävähtäen.
"Tunsittehan Robert enon -- lordi Maxwell ainakin tunsi hänet?"
"Tunsin häntä minäkin sen verran kuin kuka toinen tahansa, mutta -- --"
"Oh, kyllä tiedän, hän sulkeutui huoneisiinsa ja vihasi naapureitaan.
Te tunsitte hänet yhtäkaikki, ja meidän isämme olivat nuoruudenystävät.
Ettehän pane pahaksi, jos kysyn -- tiedän kyllä, ettei pitäisi
sellaista udella, mutta minulla on omat syyni -- minkävuoksi lordi
Maxwell puhuttelee kirjeessänsä isää 'häneksi' ja miksi ei neiti
Raeburn ole kertaakaan käynyt äitiä tervehtimässä meidän täällä
ollessa."
Marcella kääntyi Aldous Raeburniin, ja hänen ihanat silmänsä olivat
yhtenä uhman liekkinä. Hänen liikkeittensä uskalias päättäväisyys ja
tulinen hehku ei kumminkaan voinut salata naisellista heikkoutta,
joka ilmeni hametta kouristavan käden värähtelemisessä ja huulien
vavahtelemisessa -- taitava näyttelijätär ei olisi voinut
osaansa paremmin suorittaa. Ja Marcellassa olikin todella hiukan
näyttelijättären vikaa. Hänen tunteensa olivat vilpittömät, mutta hänen
järkensä harvoin jätti hänet pulaan. Toinen puoli hänessä oli välitöntä
tunnetta ja intohimoa, toinen puoli tarkasteli syrjästä ja viimeisteli
muutamin hienoin kosketuksin.
Nuori mies hänen sivullaan joutui pois suunniltaan tästä äkillisestä
tunteitten purkauksesta. Hän sopersi anteeksipyyntöjä omasta, ei
omaistensa puolesta ja puolustautuessaan takertui takertumistaan. Hänen
ei olisi koskaan pitänyt tunkeutua Marcellan seuraan; se oli kauheata,
anteeksiantamatonta; hänellä ei ollut mitään tekemistä täällä! Kunhan
Marcella hyväntahtoisesti vaan ottaisi uskoakseen, että se tapahtui
aivan sattumalta? Semmoista ei koskaan enää saa tapahtua. Eihän hän,
Aldous, tietenkään voinut toivoa minkäänlaista ystävyyttä Marcellan
puolelta. Ja niin yhä edelleen. Hän ei koskaan ennen ollut näin
kokonaan menettänyt mielenmalttiansa.
Marcellan kasvot synkistyivät. Herra Raeburnin anteeksipyynnöt olivat
hänen mielestään vain uusi solvaus.
"Teidän mielestänne, huomaan, ei minulla ole mitään oikeutta sitä
kysellä!" huusi hän; "teidän mielestänne en käyttäydy kuten hieno
nainen -- kuten sukulaisenne käyttäytyisivät. Mahdollista kyllä!
Minä olen peräti toisella tavalla kasvatettu. Minua ei ole yleensä
kasvatettukaan; minä olen itse luonut itseni. Niinpä karttakaa
minua, jos tahdotte. Ja tietysti tahdottekin. Mutta tänään -- tuolla
kirkossa -- päätin lujasti vielä yrittää, eikö asioita voisi muodostaa
toisenlaisiksi, ennenkuin kaikki jähmettyy ympärillämme. Jos meidän
täytyy täällä elellä vihamielisissä suhteissa naapureittemme kanssa ja
karttaa heitä, tahtoisin ainakin tietää syyn siihen. Te olette ainoa,
jolta voin kysellä. Tuskin kukaan on käynyt meitä tervehtimässä, paitsi
Hardenit ja jotkut vähävaltaisemmat paikkakuntalaiset. Enkä minä ole
mitään tehnyt, josta minun täytyisi hävetä", virkkoi hän kiihkeästi,
"eikä äitikään. Isä, luullakseni, aikoja sitten teki jotain, jota ei
pidetty oikeana. Minulle ei ole koskaan kerrottu -- enkä vielä nytkään
tiedä -- mitä se oli. Mutta tahtoisin saada tietää. Aikovatko kaikki
ihmiset kääntää meille selkänsä?"
Ponnistaen kaikki voimansa onnistui Aldousin jonkun verran rauhoittaa
kuohuvia tunteitansa. Katse täynnä lempeyttä ja arvokkaisuutta kohtasi
Marcellan leimuavia silmiä.
"Kerron teille kaikki mitä tiedän, neiti Boyce. Kysymyksenne vaatii
suoraa vastausta. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, jos sanon
jotakin, joka teitä loukkaa. Koetan välttää sitä, -- uskottehan sen!"
pyysi hän hartaasti. "Ensinnäkin en tunne yksityisseikkoja juuri
ollenkaan. Enkä koskaan ole halunnutkaan tuntea. Mutta olen kuullut,
että vuosia sitten, nuorena ollessani, herra Boycen menettely jossain
raha-asiassa, muistaakseni siihen aikaan kun hän oli parlamentin
jäsenenä, herätti suuttumusta ja häpeätä varsinkin sukulaisten ja
vanhain ystäväin keskuudessa. Hänen vanhaan isäänsä koski asia niin
syvästi, että hän heti sen jälkeen kuoli, kuten tiedätte --"
Marcella säpsähti.
"En minä tiennyt", sanoi hän nopeasti.
Aldous Raeburn joutui jälleen hämilleen.
"Eipä pitäisi minunkaan jutella asioista", sanoi hän, "joista olen niin
vähän perillä. Mutta en tahtonut jättää kysymystänne vastaamatta. --
Tämä on tietääkseni kaikki mitä olen kuullut. Isoisäänne kunnioittivat
ja rakastivat täällä kaikki -- minunkin isoisäni -- ja paljon häntä
säälittiin -- --"
"Ymmärrän, ymmärrän", sanoi Marcella raskaasti hengittäen, "ja isää
vihattiin".
Silmät kyynelten himmentäminä hän astui nopeasti eteenpäin tietämättä
itsekään minne meni. Kiusallinen äänettömyys seurasi. Sitten virkkoi
Aldous Raeburn äkisti:
"Mutta siitähän on jo aikoja vierinyt. Ehkä isäänne on liian ankarasti
arvosteltu. Isoisääni on kenties petetty muutamissa kohdissa. Ja minä
-- --"
Hän vaikeni epätietoisena, sillä mitä hän aikoi sanoa, oli hänen
mielestään niin kömpelöä. Mutta Marcella ymmärsi hänet.
"Ja te tahdotte muuttaa hänen mielensä?" sanoi hän, ei
kiittämättömästi, mutta pisteliäs sävy yhä äänessään. "Ei, herra
Raeburn, siinä ette onnistu."
Äänettöminä he kulkivat edelleen kotvasen aikaa. Viimein kääntyen
Marcellaan, silmissä katse, jossa vilpittömät tunteet ja miehekäs
hellyys kuvastuivat, herra Raeburn sanoi:
"Arvelin vain, että ehkäpä voisin saada isoisäni muuttamaan käytöksensä
niin että herra Boyce olisi tyytyväinen. Vaikkei ystävyyden suhteet
kävisikään enää niin tuttavallisiksi kuin entisaikoina, saattaisivat
ne olla paremmat kuin asiain nykyinen tila, mikä -- mikä on niin
tuskallista. Oli miten oli, neiti Boyce, mille suunnalle asiat
kääntynevätkin, sallittehan minun lausua teille, ettei täällä kukaan
puhu äidistänne ja teistä muuta kuin kunnioittaen ja ihaillen. Uskokaa
minua, vaikka teistä tuntuisikin, ettette milloinkaan enää voi olla
ystävällinen minulle tai omaisilleni -- eikä unohtaa mitä olen tänään
teille sanonut!"
"Kunnioittaen ja ihaillen!" sanoi Marcella kummeksien ja yhä
harmistuneena. "Ehkäpä säälien. Se on kyllä mahdollista. Mutta äiti
pitää isän puolta, niin hän aina tekee. Ja niinhän minäkin tietysti
teen! Mutta olen niin pahoillani, niin äärettömän pahoillani ja
onneton! Kuinka hauskaa minusta oli tulla tänne. Olen oleskellut niin
harvoin kotona, näistä ikävyyksistä oli minulla tuskin aavistustakaan
-- en ainakaan tietänyt, kuinka vakavaa laatua ne olivat ja mitä ne
minulle merkitseisivät. Voi kuinka olen pahoillani -- ajattelin täällä
toimittaa niin paljon -- eipä kukaan voi kuvailla, mitä tänne tulo
minulle merkitsi!"
He olivat nousseet pienelle kummulle. Alapuolella heitä sänkipellon
takana, missä nähtiin muutamia kyyristyneitä tähkänpoimijoita, lepäsi
pieni kylä, talot hajalleen rakennettuina tuuheitten puitten peitossa;
sinertävän savun utuiset hattarat kohosivat pystysuorina kirkasta
syystaivasta kohti, kuvastuen tummaa pyökkimetsikköä vasten, joka
kiertyi tasangon ympäri, missä kylä oli. Sänkipellolla leikkivät varjot
ja värivivahdukset olivat ihastuttavat; siinä aprikkain hehkuva väri
yhdessä kullankellan kanssa sulautui purppuranpunaiseen ja ruskeaan;
villien kirsikkapuiden tulipunaiset lehdet ja orapihlajan krimsoniväri
saivat aikaan ihmeellisiä heijastuksia pensasaidassa. Omenat hehkuivat
kylän puutarhoissa, ja pilvettömältä taivaalta paistoi aurinko täydeltä
terältä yli vainioiden ja pensaiden, yli siellä täällä puiden suojassa
siintävien tiilikattojen ja mökkien suippojen päätyjen ja ulkonevain
ullakkoakkunain.
Vaistomaisesti jäi kumpikin seisomaan. Marcella painoi kätensä
ristiin selkänsä taa niinkuin hänen tapansa oli kiihtyneellä mielellä
ollessaan. Heikko tuuli puhalsi hänen hameensa pehmeisiin, aaltoileviin
laskoksiin, ja seisoessaan siinä pitkänä ja solakkana hän oli kuin
mikäkin nuori ylväs Voitonjumalatar. Mutta hänen kasvoillaan ei
näkynyt rahtustakaan voitonriemua, sillä ne olivat traagilliset, "ylen
traagilliset", kuten Aldous Raeburn englantilaisella kylmäverisyydellä
kenties olisi arvostellut, jos Marcellan silmäin tuike olisi ollut
himmeämpi tai hänen suunsa vähemmän mehevä.
"En minä itsestäni puhu", alkoi hän. "Mutta kyllä te tiedätte, herra
Raeburn -- ihan varmaan te tiedätte -- millaisessa tilassa työväestö
täällä on -- millaisessa _häpeällisessä_ tilassa tämä kylä on. Olen
kyllä lukenut näistä asioista, mutta en koskaan voinut uneksiakaan,
että ihmiset voisivat todellisuudessa elää tällaisissa oloissa maalla
-- maalla, missä tilaa on yllin kyllin. En saa unta öisin, kun
sitä ajattelen. Rikkaita emme ole -- olemme sangen köyhiä -- talo
kaipaa korjauksia, ja maatila on viheliäisessä kunnossa, niinkuin
varmaan tiedätte. Mutta kun näen nämä hökkelit ja tuon veden ja
lapset täällä, en voi olla kyselemättä millä oikeudella me nautimme
yltäkylläisyydestämme. Lontoossa minulla oli muutamia ystäviä, jotka
olivat sosialisteja, minullakin oli samat mielipiteet ja aatteet kuin
heillä, mutta vasta täällä silmäni aukenivat. Kyllä vaan pitäisi
koettaa saada jokainen yksilö tajuamaan, että hänen tahdostaan ja
mielenlaadustaan suuresti riippuu kaikkien näiden ihmisten onni. Robert
setä oli eriskummainen mies ja lisäksi saituri; katsokaa kylän lapsia,
katsokaa kuolevaisuusprosenttia täällä. Näettehän mitenkä Hardenit ovat
jo aivan masentuneet. Ei, meillä ei todellakaan ole mitään oikeutta!
-- pois se olisi meiltä otettava, ja kyllä se päivä vielä koittaakin,
jolloin se meiltä otetaan."
Aldous Raeburn myhäili ja oli jälleen oma itsensä. Marcellan
surunpurkaukset tekivät hänet neuvottomaksi, mutta hänen mietiskelyjään
hän ei pelännyt.
"Ei se toki ole ihan toivotonta, luulisin", virkkoi hän ystävällisesti.
"Tosin ovat asunnot Mellorissa perin huonossa kunnossa. Mutta ettepä
voi kuvailla, kuinka paljon voi aikaan saada, kun vain on hiukan tarmoa
ja rahaa."
"Mutta rahaa ei meillä ole yhtään!" huudahti Marcella. "Ja jollei
isä täällä viihdy, niin ei hän myöskään saa mitään toimeen. Hän ei
välitä, käyköön kuinka tahansa. Hän antaa asiain mennä menojaan ja
käyttää kaikki varansa omiin tarpeisiinsa. Ja minä tulen silloin
niin onnettomaksi -- _onnettomaksi_. Katsokaa tuota hökkeliä tuolla
oikealla, herra Raeburn. Se on Jim Hurdin -- hän työskentelee
parhaasta päästä kirkon arentimaalla, silloin kun hänellä sattuu
olemaan työtä. Mutta hän on vaivainen eikä niin vahva kuin muut. Ja
nythän lampuoditkin kaikkialla näkyvät vähentävän työmiehiänsä -- en
luonnollisesti tiedä mistä syystä -- kaikki on vielä niin uutta. Viime
talvi oli Hurdin perheelle kerrassaan _hirveä_ -- he tuskin pelastuivat
nälkäkuolemasta. Ja nyt jo tähän aikaan hän taaskin on työtönnä --
hänet sanottiin irti työstänsä heti elonkorjuun jälkeen. Hänellä ei
ole mitään mahdollisuutta saada talvella työtä. Päivät pitkät hän
kiertelee työnhaussa, mutta aina turhaan. Kaiken, minkä vain saivat
irti, he möivät viime talvena. Ensi talvena ei heillä ole muuta edessä
kuin vaivaistalo. Se on _sydäntäsärkevää_. Ja siinä miehessä on järkeä,
hän _käsittää_, missä kurjuudessa hän on! Minä annan hänelle lainaksi
työväenlehden, jota tilaan, ja koetan saada hänen puhumaan yleisistä
asioista. Hän on sivistyneempi kuin tavallisesti hänen säätytoverinsa,
mutta voi! kuinka _katkerasti_ hän puhuu nykyisistä oloista. Vaikkei
koskaan kestään yksityisestä henkilöstä. Sokealla kärsivällisyydellä
he alistuvat kohtaloonsa -- vieläpä pitävät Robert sedän puoltakin. He
ovat maksaneet hänelle vuokraa asunnosta, ja se on rikos -- niin juuri,
_rikos_! Hänen vaimonsa lienee ollut nuorena hyvin kaunis -- hänen
käytöksensäkin on sivistynyt. Hänessä on tietysti keuhkotauti -- voiko
muuta odottaakaan, kun asunto ja ruoka on sellainen? Keuhkotautinen on
vanhin poikakin -- pieni ja kalpea kuin mikä! Entäs muut lapset! Kyllä
Lontoon kurjuudesta huudetaan -- mutta en ole vielä koskaan nähnyt niin
kurjia lapsia kuin tässä kylässä. Kaksitoista shillingiä viikossa ja
puolet vuotta työtönnä! Kummako jos meitä vihaavat! -- Ja minä yllytän
heitä siihen", huudahti Marcella, silmät tulta iskien. "Heidän täytyy
oppia vihaamaan meitä tilanomistajia ja koko tätä nykyistä, alhaista
järjestelmää. Heiltä riistetään maa, joka oikeuden mukaan kuuluisi
heille ja meille yhteisesti, ja yksi henkilö tehdään isännäksi sen
sijaan että kaikki olisimme veljiä. Ja kukapa sitten kelpaa isännäksi?
Kuka? Kuinka valmiit ollaan astumaan tähän vastuunalaiseen toimeen,
mutta minkälaiset ovat sitten tulokset!"
"Eipä tulokset sentään aina ole niin huonot, ei edes Englannin maata
viljelevissä osissa", sanoi Aldous Raeburn hymähtäen, mutta jotenkin
kylmästi.
Marcella vilkaisi häneen ja älysi samassa, että oli herättänyt henkiin
miehessä jonkunlaisen perhe- ja luokkaylpeyden. Herra Raeburn ei
tietenkään päästänyt tätä ylpeyttä näkyviin, mutta se oli kumminkin
olemassa ja avasi äkisti syvän juovan heidän välilleen. Nopeasti iski
Marcellan mieleen, että hänhän olikin läheistä sukua -- tytär ja
veljentytär -- kahdelle miehelle, jotka eivät olleet tälle ylhäiselle
luokalle kunniaksi. Kun hän ahdisti luokkaa tai järjestelmää, niin tämä
hänen vieressään asteleva mies kaiketi ajatteli -- ja kuka tahansa
olisi tietysti ajatellut samoin --: "Niinpä niin, tyttö raukka -- Dick
Boycen tytär -- mitäpä muuta voisi odottaakaan?"
Toista oli Aldous Raeburn! Marcella ajatteli Maxwellin nimen
uljasta kaikua, Maxwellin tilusten suurta laajuutta ja sitä suurta
kunnioitusta, jota tämän perheen jäsenet nauttivat kunnollisuutensa,
oikeamielisyytensä sekä kristillisen elämänsä vuoksi. Hän vavahti,
loukattu turhamaisuus, suuttumus ja kiihkeä kaipuu olla itse samassa
asemassa liikkuivat sekanaisina tunteina hänessä, kun hän oikaisi
suoraksi pitkän, solakan vartalonsa.
"Poikkeuksia tietysti on", sanoi hän hitaasti, koettaen ainakin
ulkonaisessa käytöksessään esiintyä yhtä arvokkaasti kuin Aldous.
"On monta tilanomistajaa, jotka tekevät velvollisuutensa, mikäli
sen käsittävät -- sitä ei kukaan kiellä. Mutta se ei kumoa itse
järjestelmää; jalon isännän pojanpoika saattaa olla kehno mies,
mutta valta pysyy sittenkin hänen käsissään. Ei! Nykyaika vaatii jo
kestävämpää perustaa. Partiarkallinen hallitusvalta ja hyväntekeväisyys
ovat aikansa eläneet, kansanvaltainen itsehallinto ei tahdo mitään
niistä tietää."
Hän heitti herra Raeburniin taistelunhaluisen, uhmaavan katseen, mistä
pilkisti hiukan iloakin. Hänestä oli hauska laukaista Maxwellilaista
valtaa vastaan tällaisia yleisiä ja uhkaavia voimalauseita. Hän tahtoi
näyttää perilliselle, ettei ainakaan hän kuulunut hänen perittyihin
alamaisiinsa eikä katsonut velvollisuudekseen sokeasti ihailla
Maxwellin suvun menettelytapoja ja asemaa.
Aldous Raeburn vastaanotti hänen hyökkäyksensä hyvin rauhallisesti ja
hymyili ystävällisesti kaiken aikaa. Neiti Boycen mielipiteet tuskin
saattoivat hänen rauhaansa järkähyttää, mutta häntä viehätti ja huvitti
sanomattomasti Marcellan puhelut. Aldous Raeburnille olivat hänen
säätyluokkansa velvollisuudet, oikeudet ja tulevaisuudensuunnitelmat
niin läheinen sydämen asia, ettei häntä haluttanut niitä kosketella
tilapäisessä keskustelussa. Marcellan sanat tekivät häneen sen
vaikutuksen, kuin puhuisi hän osaksi oman elämäntarinansa kokemuksia,
osaksi mielipiteitä, joita hän nuorten jaloluontoisten ihmisten tavoin
oli temmannut sanomalehdistä ja aikakauskirjoista. Hetkisen, vain
hetkisen oli Marcella kosketellut herra Raeburnin sukuylpeyttä. Nyt hän
oli vain tietoinen siitä, että tämän kauniin, kesyttömän olennon oli
kamppailtava vaikeuksia vastaan, joissa hän, Aldous -- se päätös kypsyi
kypsymistään hänessä -- oli lujasti päättänyt auttaa häntä.
"No niin! maailma kyllä tulee kerran toimeen ilman meitäkin", vastasi
hän kevyesti. "Ei kukaan ole korvaamaton. Mutta sallikaa minun kysyä,
neiti Boyce, oletteko aivan varma siitä, että itse uskotte omaan
oppiinne. Suokaa anteeksi suorapuheisuuteni, mutta niinä harvoina
kertoina kun olemme olleet yhdessä, olen ollut huomaavinani teissä
muutamia arveluttavia individualismin merkkejä. Sanoitte olevanne
ihastunut sukunne vanhaan herraskartanoon, teistä on hauska asua
samassa paikassa, missä esi-isänne ovat eläneet ennen teitä, te
olette täynnä palavaa intoa nostaa nämä köyhät ihmiset mudasta
omien periaatteidenne mukaan. Ei, minä en voi pitää teitä täysin
johdonmukaisena."
Tuokion näytti siltä, kuin olisi Marcellaa harmittanut, sitten hän
äkkiä purskahti iloiseen nauruun -- nauruun, joka sisälsi kujeellisen
tunnustuksen ja joka yhdellä iskulla muutti hänen käytöksensä ja
ulkomuotonsa.
"Ettekö sitten ole muutakin huomannut? Herra Raeburn, minun täytyy
tunnustaa teille, että olen ihastunut, kun työmiehet nostavat minulle
hattuansa ja kun koululapset niiaavat minulle. Niin, tietäkää -- niin
naurettavalta kuin se teistä tuntuneekin -- että minä olen ihastunut
omaan itseenikin siitä syystä, että olen Mellorin neiti Boyce!"
"Älkää puhuko tuolla tavoin, älkää!" keskeytti Aldous. "En ole sitä
ansainnut."
Hänen äänensä sai Marcellan katumaan ivaansa. "Ette, ette! todellakaan,
te olette ollut niin kiltti minulle", hän huudahti. "En tiedä, minkä
tähden olen niin katkera ja pureva, silloinkin kun en ensinkään
tahtoisi. Niin kyllä! Olette aivan oikeassa. Olen ylpeä siitä. Ja jos
kaikki meitä karttavatkin eikä kukaan halua seurustella kanssamme,
olen vielä sittenkin ylpeä -- ylpeä vanhasta kartanostamme, harvoista
tauluistamme, sukupapereista ja vanhoista pyökeistä! Tämä tuntuu
tietysti naurettavalta niiden mielestä, joilla on paljon enemmän!
Mutta minulla on tähän asti ollut niin vähän -- niin _vähän_!" Hänen
äänessään oli ikävöivä kaihon sävy. "Ja mitä taas kylän köyhiin tulee,
niin ylpeilen siitä, että he pitävät minusta ja että minulla jo on
jonkinlaista vaikutusvaltaa heihin. Ja sen minkä voin heidän hyväkseen
tehdä, sen teen! Mutta se on niin vaikeata, niin kovin vaikeata, ellei
kukaan minua auta!"
Hän huoahti syvään. Valittavista sanoistaan huolimatta ei hänen
aikomuksensa ollut herättää herra Raeburnissa sääliä. Mutta ajatus,
että tämän suloisen, uhrautuvan tytön tulisi yksinäisenä ja
alakuloisena ryhtyä vaikeaan tehtäväänsä, saattoi Aldousin mielenmaltin
uudelleen horjahtamaan. Marcella käveli hiljakseen hänen vieressään,
hänen sievä pukunsa pyyhkäisi kevyesti kuivia kantoja, ja hänen
riippuva kätensä valkeassa pitsiröyhelössä miltei kosketti Aldousin
kättä. Miten miettivältä ja naiselliselta hän nyt tuntui äskeisistä
profeetallisista puheistaan huolimatta. Aldous melkein pelkäsi, että
Marcella voisi kuulla, miten kovasti hänen miehekäs, luja sydämensä
alkoi sykkiä.
Hän kumartui Marcellan puoleen.
"Älkää sanoko, ettei kukaan teitä auta! Näistä vaikeuksista saattaa
vielä monella tavalla selviytyä. Mutta lopuksi yksi kysymys! Ettekö voi
olla niin ylevämielinen, että sallitte ainakin yhden miehen täällä olla
ystävänne, kävi sitten miten kävikään?"
Marcella katsahti ylös häneen. Marcella oli pitkä, mutta Aldous oli
vielä pitempi -- ja se Marcellaa miellytti. Häntä miellytti myöskin
Aldousin koko olennossa ilmaantuva tyven, arvokas rauhallisuus. Kaunis
ei hän ollut Marcellan mielestä, eikä hänen läsnäolonsa tuottanut
nuorelle tytölle minkäänlaista sydämentuskaa. Mutta Marcellan nopea,
jännittävää toimintaa rakastava mielikuvitus oli vilkkaassa liikkeessä,
ja ajatuksissaan hän jo liitti yhteen Aldousin tulevaisuuden ja omansa.
Kunnianhimo oli hänessä valveilla, hän tahtoi vallita ja voittaa. Hänet
valtasi suloinen tunto omasta voimastaan ja siitä runsaasta elämästä,
mikä tulevaisuudessa häämötti hänelle.
"Minä _olen_ niin ylevämielinen! Te olette ollut hyvin ystävällinen, ja
minä olen ollut niin tuittupäinen ja ajattelematon puheissani. Mutta en
sittenkään kadu; olen varma siitä, että autatte minua, jos vain voitte!"
Tuokion oli kumpikin vaiti. He olivat saapuneet viimeiselle veräjälle,
jonka takana näkyi likainen kylätie ja joka oli miltei vastapäätä
pientä pappilaa. Toinen käsi veräjällä taittoi Aldous Raeburn äkisti
metsäköynnösoksan viereisestä pensasaidasta.
"Se oli lupaus, ja sen panttina säilytän tämän oksan", sanoi
hän ja pisti hymyillen viheriät lehdet valkeine siemenkotineen
metsästyspukunsa taskuun.
"Te ette saa minua sitoa", vastasi Marcella nauraen ja samassa
punehtuen. "Ja ettekö luule, herra Raeburn, että olisi jo aika avata
veräjä. Me jäämme ilman saksia ja rautalankaa, ellette sitä tee."