Aamiainen oli katettu "kiinalaiseen kamariin" uhkean "puistoportin"
puolella. Tämän lisäyksen alkuperäiseen rakennukseen oli liittänyt
muuan Boyce 18:nnella vuosisadalla, tuotuaan taloon rikkaan emännän.
Koristeita -- varsinkin huoneen korkeassa holvatussa katossa --
silloinen piirustaja näkyy aikoneen saada "itämaisiksi", ja kyllähän
ne hyvin sekavia ja yhteen ahdettuja olivatkin. Mandariini-olennoilla
noissa kuluneissa ja haalistuneissa tapeteissa oli hiusnutturat ja
palmikot päässä ja hameet yllä, siitä ne ainakin erotti tavallisista
englantilaisista vuodelta 1760. Ajan kuluttava käsi oli samentanut
värit ja luonut koko huoneeseen vanhanaikuisuuden sulostuttavan
leiman. Takan marmoriolkaan oli huolellisesti muovattu kiinalaisia ja
pagodeja. Pöydillä oli kiinalaisia, hauskoja pikku esineitä, lattiata
peitti intialainen matto, joka aikoinaan oli ollut hyvinkin kaunis.
Jonkun myöhemmän Boycen toimesta oli jonkunlainen kaarilla ja pylväillä
koristettu ja ruuanlämmityslaitoksella varustettu bufetti karkeata
goottilaista tyyliä työnnetty keskelle mandariineja, tärväten koko
vaikutuksen.
Onnistumatonta siinä oli alkuperäisyyden jäljittely ja ikäänkuin
uudenaikaisuuden tavoittelu, mutta sittenkin tämä oli kaunis ja komea
huone. Siihen astuessaan Marcella tietämättänsäkin oikaisi pitkän
solakan vartalonsa suoraksi. Hänestä tuntui, kuin ei hän olisi näissä
avaroissa huoneissa ja laajoissa puutarhoissa vielä milloinkaan ennen
hengittänyt niin keveästi.
Isä ja äiti istuivat jo pöydässä. Lattialla heidän vieressään loikoi
Lynn, rouva Boycen ruskea setteri-koira.
Herra Boyce jakeli käskyjä pitkälle, kuluneeseen, tahraiseen livreaan
puetulle pojalle, joka edusti tämän talon miespuolista palvelusväkeä.
Emäntä puheli koiralleen, mutta hänen kohotetuista silmäkulmistaan
ja ohuitten huulten värähtelyistä Marcella huomasi äidin nyt
niinkuin monasti ennenkin arvelevan, että hänen miehensä menettelee
nurinpäisesti.
"Mutta menehän jo Herran nimessä leikkaamaan leipää ja tarjoo sitten
ympäri pöytää, äläkä katsella töllistele siinä kuin mikäkin pässinpää",
sanoi isäntä kiivaasti. "Mitä ne sinulle lienevät opettaneet Sir
William Juten luona, sitä minä en käsitä. Minä en sitoutunut tekemään
sinusta passaria, hyvä herra."
Ahdistettu, kalpea poika sieppasi leivän ja leikkasi sen viipaleiksi,
murentaen armottomasti, tarjoili kömpelösti kullekin pöydässä istujalle
ja sitten, käyttäen lyhyttä kahvinjuonnin aikaa hyväkseen, puikahti
pois.
"Senkin hölmö!" virkkoi herra Boyce, suutuksissaan rypistäen kulmiansa,
palvelijan mentyä pois.
"Jos olisit sallinut Annin toimia sisäkkönä niinkuin ennenkin", virkkoi
emäntä säveästi, "niin tuskinpa sinun nyt olisi ollut syytä harmitella.
William oli muistaakseni saappaanpuhdistajana Juteilla. Ei kummakaan,
ettei hän pysty passaamaan pöydässä."
"Olenhan minä jo sanonut sinulle, Evelyn, että nykyisessä asemassamme
meillä täytyy olla passari", tiuskaisi toinen. "Minun suvussani
ei ole vielä kenenkään johtunut mieleen käyttää talossa pelkkiä
naispalvelijoita. Se olisi vastoin tapoja -- säädytöntä -- sop..."
"No niin, minähän tietysti en käy ratkaisemaan mitä Boycein sopii
tai ei sovi", keskeytti rouva välinpitämättömästi. "Se on sinun ja
naapuriesi päätettävä."
Herra Boyce näytti nololta ja tyyntyi. Samassa tuotiin uutta kahvia
sisään, ja silloin hän pyysi vaimonsa kaatamaan hänelle toisen kupin
eikä tällä kertaa hänen äänessään kuulunut mitään äreyttä.
Hän oli pieni, peräti laiha mies, hiukset ja silmäkulmat pikimustat,
silmät siniset, vilkkuvaiset. Posket olivat kuopallaan, iho keltainen
kuin Itä-Intian englantilaisilla. Suuta ei tarkoin erottanut kauniitten
mustain viiksien alta, mutta kasvojen ilmeessä asui palanen äkeyttä ja
palanen vaikeroimista. Huomattavan siniset silmät olivat tavallisesti
surumieliset, mutta saattoivat välisti välähtää lapsellisen kirkkaasti,
jopa uhmaavinakin. Richard Boycen koko olennossa oli jotain, joka
meidän silmissämme tietää vanhan suvun jäsentä. Puvussa huomasi
pienimpiin yksityiskohtiin asti ulottuvaa huolellisuutta. Kädet ja
pitkät sormet olivat peräti hennot, mutta melkein liiankin laihat
ollakseen kauniit.
"Palvelijat uhkaavat lähteä talosta, Marcella, ellei kummitus katoa",
virkkoi rouva Boyce äkkiä, sovitellen leipäpalasta Lynnin kuonon
päähän. "Kylän väki kaiketikin on heille jaaritellut. Kyökkipiika sanoo
kuulleensa viime yönä _jotain_, vaikkei tahdo sen tarkemmin ruveta
selittelemään. Siltä vain näyttää, että me tässä, sinä ja minä, saamme
ennen pitkää toimittaa talousaskareet."
"Mitä ne kylässä puhuvat?" kysäisi Marcella kiihkeästi.
"No, ne kertovat että kaksisataa vuotta sitten muuan Boyce oli
paennut tänne Lontoosta, tehtyänsä jotain mitä ei olisi saanut tehdä
-- en muista mitä kaikkea. -- Huomattuaan sheriffin palvelijain
lähestyvän taloa hän säikähti ja päätti päivänsä omin käsin tuolla
pienten portaitten yläpäässä, jotka vievät gobeliinikammiosta minun
huoneeseeni. Miksikä hän juuri sellaisen paikan lienee valinnut?"
kysäisi rouva Boyce hieman miettiväisenä.
"Ei siinä ole perää", sanoi Marcella päätään pyörittäen. Minä tiedän,
ketä Boycea taru tarkoittaa. Pahamaineinen mies hän kyllä oli, mutta
hän ampui itsensä Lontoossa ja joka tapauksessa hän oli kuollut jo
aikoja ennen kuin nuo portaat rakennettiinkaan.
"Onpa sinulla tarkat tiedot asioista!" sanoi äiti. "Mitähän jos
pitäisit palvelijain huoneessa pienen esitelmän tämän suvun vaiheista,
vaikken muuten ole kuullut, että tosiasiat olisivat karkoittaneet
kummituksia."
Hänen äänessään kuului erikoista ivallista välinpitämättömyyttä
räikeänä vastakohtana Marcellan iloiselle, mutta silti myötätuntoiselle
osanotolle. Välinpitämättömyys -- se se oli silmäänpistävä puoli rouva
Boycen esiintymisessä; se oli kuin jotain omituista erottelemista
kaikista muista ihmisolennoista ja asioista hänen ympärillään.
Marcella vaipui mietteisiinsä.
"Minäpä tiedustelen tarkemmin herra Hardenilta näitä juttuja", virkkoi
hän. "Hän on arvatenkin kuullut niitä kylällä liikkuessaan. Minä lähden
kirkolle tänään."
Äiti katsahti häneen tyynesti ja tutkistellen ja myhähti sitten.
Rouva Boycea huvitti sanomattomasti se laupias samarialaisuus, joka
Marcellassa oli ilmennyt näiden kuuden viikon aikana, mitkä hän oli
kotonaan viettänyt.
"Hardenko!" huudahti herra Boyce, kuultuaan tuon nimen. "Pysyköön
vaan erillään minusta se mies. Mitä minulla on tekemistä kylän
juomavesi-asiain kanssa. Hyvä kun jaksaisi tässä talven pitkään saada
ehjän katon päänsä päälle Robertin jäljiltä."
Marcellan posket lensivät punaisiksi.
"Kylän juomavesi-asia on _häpeäpilkku_", lausui hän hiljaisella
painolla. "En elämässäni ole nähnyt niin viljalti kivulloisia, kurjia
lapsia kuin täällä mökkien ympärillä. Kylän väki maksaa meidän
asuinvuokramme, ja meidän on velvollisuus pitää heistä huoltakin. Minä
luulen, että sinut saattaa pakottaa, isä, tekemään jotain, jos vain
paikallishallinnosta mihinkään on."
Hän loi isään uhmaavan katseen.
"Joutavia!" murahti herra Boyce. "Toimeen ne tulivat Robert sedän
aikaan, tulevat vast'edeskin. Armeliaisuutta muka! Talonpuuhat ja
rahanpuute -- luulisi siinä olevan tarpeeksi yhden miehen osalle. Älä
sinä puhu sen herra Hardenin kanssa sillä tapaa kuin tähän asti olet
puhunut, Marcella. Minä en pidä siitä, minä en suvaitse sitä. Oma
sukusi ja oma kotisi -- niitä sinun pitää etupäässä harrastaa."
"Meitä poloisia!" virkkoi Marcella pisteliäästi, -- "poloisia, joiden
täytyy nähdä nälkää ja elää tällaisissa luolissa."
Ja hän viittasi valkoisella kädellään ympäri huonetta, ikäänkuin
kutsuen sitä todistajaksi.
"Kuules nyt!" sanoi herra Boyce siirtyen pöydästä takan eteen ja sieltä
äreänä katsellen kaunista tytärtänsä, jota hän oikeastaan tunsi niin
vähän ja jonka luonne ja pyrinnöt näiden muutaman viikon yhdessäolon
aikana olivat välisti tehneet hänet levottomaksi ja harmittaneet häntä.
-- "Sen minä sinulle sanon, että meidän, kaikkien meidän tärkeimpänä
tehtävänämme on oleva pitää pystyssä perheen asemaa, _meidän_
asemaamme. Katso tämän talon kirjastoa, minkälaisessa kunnossa se
on; katso millaisia ovat täällä seinäpaperit, millainen on puutarha,
katso talouskirjoja, jos sikseen tulee. Minä en ole raha-asioissa
ensikertalainen, mutta minultakin kuluu vuosikausia, ennenkuin tässä
kaikki kuntoon saadaan."
Rouva Boyce yskähti hiljaa. Hän oli siirtänyt tuolinsa peremmäs
ja sieltä hän nyt tarkasteli vuoroin miestään, vuoroin tytärtään.
Katseli kuin näyttelijöitä, jotka tuossa hänen huviksensa osiaan
esittävät. "Huviksensa" ei ole kumminkaan oikea sana, sillä noissa
vaaleanruskeissa, usein myhähtelevissä silmissä ei elähtänyt
rahtustakaan mielihyvää. Ei aikaakaan, niin jo noista toisistakin hänen
kalsea katseensa tuntui hiukan vastenmieliseltä.
Heti kun herra Boyce huomasi vaimonsa tarkastelevan heitä hänen
rohkeutensa masentui ja katse kävi epävarmaksi. Hän vilkaisi vaimoonsa
salavihkaa ja vaikeni.
"Herra Harden ja hänen sisarensa muistuttavat sinulle kaiketikin
lontoolaisia sosialistiystäviä, Marcella, vai kuinka?" kysäisi rouva
Boyce hetkisen vaitiolon jälkeen ikäänkuin ohimennen. "Sinä näyt
pitävän heistä hyvin paljon!"
"Niin, enpä oikein tiedä", vastasi Marcella karttelevasti, olkapäitään
kohottaen. "Herra Harden on sangen ystävällinen mies, mutta -- mutta
vähänpä hän näkyy näitä asioita ajattelevan."
Hän puhui äidilleen niin vähän kuin suinkin lontoolaisista ystävistään.
Tunteet ihmiselämässä ne karttelivat rouva Boycea milloin vain voivat.
Marcella taas oli tunnetta ja hetkellisyyttä läpeensä ja joutui äitinsä
edessä aina alakynteen, teki mitä tekikään. Tyyninä hetkinään hän kyllä
puolusteli itseään.
"Sosialistit ne niinmuodoin yksin ajattelevat, niinkö?" sanoi rouva
Boyce siirryttyään akkunan ääreen ja painaen koiransa päätä polviansa
vasten. "No niin minun käy sääli Hardeneja. Nytkin he jo kuuluvat
antavan pois kaiken minkä itsekin saavat, ja talvi tulee tänä vuonna
ankara, niin arvelevat kaikki. Toimeentulo kuuluu olevan pappilassa
sangen niukka. Sopisi heidän kumminkin näyttää hiukan iloisemmilta.
Sehän on marttyyrien ensimäinen velvollisuus."
Marcella loi äitiinsä vihaisen katseen. Hänen mielestänsä äidin
puheessa useinkin ilmeni mitä tylyintä sydämettömyyttä.
"Iloisilta!" sanoi hän. "Tällaisessa kylässä, josta kaikki nuori väki
vaeltaa työnhakuun Lontooseen ja kaikki varakkaat ovat eriuskolaisia
-- herra Hardenilla ei ole täällä ketään kehen turvautua -- ei rahoja,
ei auttajia -- ihmiset aina kivulloisia -- palkkaa n. 12 shillingiä
viikossa -- kaikki työ vanhain ja raajarikkojen käsissä! Hänen sopisi
toki toivoa jotain kannatusta _tämän_ talon asukkailta. Hän ei soisi
muuta kuin että isä kerrankin menisi omin silmin näkemään, millainen on
erotus meidän ja lordi Maxwellin tilusten välillä --"
"Lordi Maxwell!" huudahti herra Boyce, heräten puoleksi
surumielisestä, puoleksi uinailevasta tilastansa takan ääressä ja
singauttaen sigarettinsa pois. "Lordi Maxwell! Erotus! Luulisi
toki. Kolmekymmentätuhatta vuodessa. Muuten saisi hän sentään olla
niin kohtelias, että vastaisi minun tiedusteluuni Willow Scrubsin
metsästysalueesta."
Tuskin hän oli nämä sanat lausunut, kun jo ovi aukeni ja William, talon
lakeija, astui sisään, hermostuneena tutisten tapansa mukaan, ja ojensi
herrallensa tarjottimella kirjeen.
"Se mies siellä, sir, se kysyy jotta tuleeko siitä niinkuin mitä
vastausta, sir."
"Sepä sattui!" virkkoi herra Boyce loistavin silmin. "Tässähän se lordi
Maxwellin vastaus tuli juuri kun siitä puhuttiin." Hänen vaimonsa
kääntyi äkkiä ja tarkasteli miestään. Huulet aukenivat, omituinen
odotus ilmeni koko hänen olennossaan. Herra Boyce repäisi kuoren auki,
luki kirjeen ja viskasi sen takkavalkeaan.
"Ei tule vastausta. Pane ovi kiinni."
Palvelija poistui. Herra Boyce istahti jälleen ja rupesi huolellisesti
kohentelemaan valkeata. Laiha oikea käsi tutisi polvella.
Tuokion verran vallitsi täydellinen äänettömyys. Tarkkasilmäinen
katsoja olisi nähnyt rouva Boycen kasvojen ensin vavahtavan, mutta
sitten jäykkenevän jälleen, hänen seisoessaan tuossa akkunan ääressä,
kookkaana ja kuninkaallisen uljaana laahustavassa surupuvussaan. Mutta
sanaakaan hän ei sanonut, vaan läksi huoneesta.
Marcella tarkasteli isäänsä.
"Isä! Oliko tuo kirje lordi Maxwellilta?"
Herra Boyce katsahti äkkiä ympärilleen, ikäänkuin oudoksuen että
huoneessa vielä ketään on. Marcella säpsähti huomatessaan kuinka
keltaiselta ja kuihtuneelta ja äitiä monta vuotta vanhemmalta isä
näyttää. Hellyyden ja suuttumuksen tunne ja äkillinen lamauttava
mielenmasennus sai hänessä vallan. Hän astui lattian poikki isän
luokse, aikoen puhua suunsa puhtaaksi.
Vanhemmat eivät olleet hänen ystäviänsä eivätkä nauttineet hänen
luottamustansa. Alituinen poissaolo kotoa hamasta lapsuudesta saakka
oli vaikuttanut sen, että hän nyt välistä kohteli heitä rohkeasti
aivan kuin ventovieras. Ei hän siinä tullut rikkoneeksi mitään tavaksi
tullutta lapsen kunnioitusta, eikä se rohkeuskaan, jota hän nyt osoitti
vanhempiansa kohtaan, olisi ollut niin suuri, jos hän aina olisi elänyt
heidän kanssaan päivästä päivään ja vuodesta vuoteen ja olisi tarkemmin
tuntenut heidän elämänsä yksityiskohdat, sen sijaan kuin hän nyt vain
arvasi asian oikeata laitaa.
"Isä, onko lordi Maxwellin kirje epäkohtelias?"
Herra Boyce kumartui eteenpäin ja alkoi hieroa kohmettuneita käsiänsä
valkean päällä.
"Tämän miehen ainoa poika ja minä olimme lapsina yhtämittaa yhdessä,
metsästimme ja pelasimme krikettiä aamusta iltaan. Henry Raeburn oli
hiukan vanhempi minua, ja hänhän se lainasi minulle pyssyn, jolla
ammuin ensimäisen kaniinin. Se tapahtui yhdellä noita Soleyhurstin
kenttiä, juuri heidän ja meidän tilusten rajamailla. Ja yhdessä
sitä aina sittemminkin oltiin. Käytiin aina välistä metsänvartiain
kanssa sala-ampujia ahdistelemassa. Tuntikausia kykittiin lumessa
metsäkyyhkysiä vaanien. Windmill Hillin kentillä me ammuimme ne kaksi
tornihaukkaa, jotka ovat tuolla kuistin oven päällä, minä ne ammuinkin,
sillä minä olin siihen aikaan parempi kyttä kuin hän. Robertia hän ei
sietänyt -- yhä vain tahtoi olla minun kanssani."
"No niin, isä, mutta mitä hän kirjoittaa?" kysyi Marcella
maltittomasti, laskien kätensä isän olkapäälle.
Herra Boyce katsahti hätkähtäen tyttäreensä. Isä ja äiti olivat
jo aikaisin lähettäneet hänet pois kotoa, päästäksensä hänen yhä
kasvavan uteliaisuutensa herättämistä kysymyksistä. Ja Mellor
Parkiin muuttaessaan oli herra Boyce muun muassa päättänyt edelleen
ylläpitää arvonsa tyttärensä silmissä. Mutta nyt, huomatessaan tuossa
yläpuolellansa tyttärensä tummat kasvot, joissa ilmeni niin paljon
naisellista osanottoa, nyt hän näkyi tulleen toiselle mielelle.
"Kirjeessänsä hän nimittää minua 'häneksi', jos tahdot tietää, ja
neuvoo kääntymään asiamiehensä puoleen, aivan kuin minä olisin mikäkin
lontoolainen kaupustelija, joka on ostanut täällä maatilan. Oo, kyllä
minä ymmärrän hänen tarkoituksensa. Täällä he ovat olleet yhdessä
kohden koko kesä- ja heinäkuun, ja nyt on jo ainakin kuusi viikkoa
siitä, kun hän ja neiti Raeburn palasivat Skotlannista, eikä vielä
yhtä korttia, yhtä sanaa heiltä kummaltakaan! Ei Winterbourneilta, ei
Leveneiltä. Hauskaa! Niin, tyttöseni, sellaiseen saat tottua. Minä
luulin -- minä hupsu -- että tänne entiseen paikkaan tultuani isän
ystävät unohtavat sen, mikä ollutta ja mennyttä on. _Heillehän_ minä en
ole mitään pahaa tehnyt. Mutta menkööt sitä sipaista tietään! Hittoa
minä heistä!" Ja pikku musta mies oikaisihe uhkeasti. "Osaan minä pitää
hauskaa ilman heitäkin. Eikä äitikään pane tikkua ristiin saadakseen
yhtään ihmistä puolelleen."
Näissä sanoissa ei kuulunut rahtustakaan sitä myötätuntoista ylpeyttä,
jota olisi odottanut, pikemmin vain katkeruutta ja valitusta.
Marcella seisoi mietteissään. Ajatukset kiitelivät nopeasti puoleen
ja toiseen, milloin pysähdellen viimeisten kuuden viikon kuluessa
sattuneissa yhteiskunnallisissa seikoissa, milloin jo kauan sitten
menneiden lupapäivien tapauksissa. Oliko tämä todellakin alkua toiseen
nidokseen, luonnollista jatkoa salaperäisiin, pelottaviin kertomuksiin,
pettymyksiin, syrjäytymiseen?
"Mitä sinä aioit tehdä noilla metsästysalueilla, isä?" kysyi hän äkisti
nopealla päättäväisyydellä.
"Mitä hittoa se sinua liikuttaa? Mutta jos tahdot tietää, niin minä
ehdotin, että minun alueeni siellä Scrubsissa, joka on rajakkain hänen
metsästysmaittensa kanssa, vaihdettaisiin pieneen metsään Home Farmin
luona. Sellainen vaihtokauppa heillä oli ollut joka vuosi tekeillä
isä vainajan kanssa, vaikka se sittemmin joutui unohduksiin, niinkuin
metsänvartia tuonnottain tiesi kertoa. Sinun setäsi ei Haroldin
kuoleman jälkeen välittänyt metsästyksestä vähääkään. Tämän asian
johdosta minä otin kirjoittaakseni hänelle, nähdäkseni millä kannalla
meidän välimme ovat. -- No niin! Kulkekoon vain omia teitään, tuo vanha
farisealainen, omiani kuljen minäkin."
Ja Richard Boyce kavahti pystyyn ja oikaisi laihan vartalonsa suoraksi,
ikäänkuin näyttääksensä että hän se tässä on Mellorin herra. Siinä hän
sitten seisoi alakuloisena luoden katseensa ulos ja antaen sen liitää
yli noiden perimiensä ketojen ja kenttäin -- kaunis ja uljas näky siinä
kaikessa heikkoudessaan ja viheliäisyydessään.
"Minäpä kysyn herra Aldous Raeburnilta tätä asiaa, jos tapaan hänet
kylässä tänään", sanoi Marcella tyynesti.
Isä katsahti tarkkaavasti tyttäreensä.
"Mitä sanot Aldous Raeburnista?" kysäisi hän. "Muistan maininneesi,
että olet tavannut häntä."
"Olen niinkin. Olen kohdannut häntä pari kertaa pappilassa ja pari
kertaa muuallakin", vastasi Marcella huolettomasti. "Hän on aina
esiintynyt miellyttävästi. Herra Harden kertoo, että vanha lordi
Maxwell on kovasti kiintynyt pojanpoikaansa eikä tahtoisi milloinkaan
päästää häntä kotoa pois. Ja paljon apua hänestä lordi Maxwellille
onkin: hän pitää huolta hänen kirjevaihdostansa ja auttaa tilan
hoitamisessa. Ja ensi vuonna, kun tory-puolue taas pääsee valtaan Ja
lordi Maxwell astuu entiseen toimeensa -- --"
"Silloin tipahtaa tietysti jotain pojanpojallekin", virkkoi herra
Boyce pilkallisesti. "Siitä ei epäilystäkään -- vaikka ollaankin niin
hiljaista ja säveätä väkeä."
"Kyllä hän yhtä ja toista aikaan saakin, sitä ne sanovat kaikki -- eikä
syyttäkään!" lisäsi Marcella luoden isäänsä taistelunhaluisen katseen.
"Herra Raeburn näkee paljon vaivaa työväen asuntojen parantamisessa ja
vaivaishoidossa ja farmien viljelemisessä. Hardenit pitävät hänestä
paljon, mutta heidän puheensa mukaan ei hän ole niinkään kansan
suosiossa. Hänen esiintymisensä on jossain määrin ujoa ja kulmikasta.
Köyhä väki pitää häntä ylpeänä."
"Ja luulee kaiketi olevansa aika pöpö, niinkuin yksi ja toinen hänen
arvoisista sedistäänkin", virkkoi herra Boyce ärtyisesti. "Mutta
sinulle hän on ollut kohtelias, vai kuinka?"
Ja tutkivasti hän taas vilkaisi tyttäreensä.
"Kyllä, isä!" vastasi Marcella ylpeä hymy huulillaan.
Hetken aikaa vaiettuaan hän jatkoi:
"Minun täytyy kirkolle. Hardeneilla on paljon puuhaa kirkon
koristamisessa elonkorjuujuhlaksi, ja minä lupasin tuoda sinne kukkia."
"Vie vaan", murahti isä, "kunhan et vaan minun puolestani mitään
lupauksia tee. Listoihin, sen minä sanon, ei minulta riitä ropoakaan,
tarkoittakoot mitä hyvänsä ja ketä tahansa. Asiasta toiseen, matkalla
jos satut tapaamaan Reynoldin, niin käske hänen tulla tänne. Me
lähdemme hänen kanssaan Home Farmiin ja ammumme pari lintua jos
kohdalle sattuu. Saanhan samassa nähdä, missä kunnossa metsästysmaat
siellä ovat. Reynoldin mielestä meidän pitäisi ottaa yksi vartia lisää
ensi keväänä ja hiukan laajentaa aluetta, niin tulevana vuonna kelpaa
metsästää."
Puna nousi Marcellan poskille, hänen pannessaan hattua päähänsä.
"Toisen metsänvartian sinä olet valmis palkkaamaan, mutta et aio tehdä
mitään kylän eduksi!" huusi hän, ja tulta iskivät mustat silmät.
Sanaakaan enempää sanomatta hän tempasi auki lasioven ja läksi
nopeasti astumaan terassia pitkin. Isä istui nyt yksinään täynnä sekä
hämmästystä että kiukkua.
Richard Boycen kaltainen mies ei voi ponnistautua elämän läpi ilman
sangen tuntuvaa naamioitumista, ja hän luulee lähimmän ympäristönsä
olevan yhtä mieltä. Hänen vaimonsa oli jo aikaa sitten antanut perää
tuolle näyttelemiselle, mutta samassa selvään ilmoittanut, että turha
on yrittää saada häntä mukaan. Millainen osa tässä Marcellalla oli
oleva, siitä isä oli vielä epätietoinen ja levoton. Mutta hämmästyneenä
hän katseli, kuinka kaunis on todellakin hänen tyttärensä, joka tuossa
hänen edessänsä liikkuu ja puhuu. Pienenä hän oli ollut varsin ruma,
joskin omintakeinen lapsi. Mutta nyt hän oli kaunis, ja koko hänen
käytöksessään ilmeni tietoisuus tuosta kauneudesta. Hengenvoimiltaankin
hän oli niinikään hyvin lahjakas ja älykkäämpikin kuin mitä isä väliin
olisi suonut, isä, jonka korkea luulo omasta itsestään ei ollut kovan
onnen iskuista lainkaan laimentunut. Sellainen tyttö se kyllä ystäviä
ja ihailijoita saa. Näyttääpä jo nytkin siltä, että samalla kun lordi
Maxwell koettaa loukata isää, hänen pojanpoikansa on huomannut tyttären
olevan kauniin.
Richard Boyce vaipui tuskallisiin mietelmiin, joissa Raeburnien käytös
ja Marcellan odottamaton henkinen etevyys näyttelivät yhtä tärkeitä
osia.
* * * * *
Marcella poimi sillä välin kukkasia "setripuistossa", Mellor Parkin
miellyttävimmässä paikassa, missä vanha Tudor-tyyliin rakennettu,
välipylväillä varustettu, muratin verhooma talo suorakulmaisesti yhtyy
uudempaan, etelää kohti suunnattuun "puutarha-fronttiin". Täten oli
puistoon muodostunut Päivänpuolinen, tuulilta suojeltu kolkka, jossa
ruusut, klemotit, altaiset ja päivänkukat kasvoivat rehevämpinä kuin
missään muualla, ikäänkuin tietäen että heidän tulee omaltakin osalta
lisätä paikan ihanuutta. Ruohikko vain yhä kaipasi leikkaamista; syksy
oli jo tiheään sirotellut ensimäisiä lehtiään sen päälle. Kukatkin
olivat jääneet kitkemistä ja sitomista vaille Mutta kuri kymmenen acren
ala on vain kahden puutarhurin hoidossa, silloin on luonnolla runsaskin
ala mellastella ihan mielensä mukaan. Turhaanpa siis herra Boyce siellä
kulkiessaan moitti ja nureksi.
Marcella puolestaan tunsi vuoroin mielipahaa, vuoroin mielihyvää
katsellessaan tätä puiston metsistynyttä kauneutta.
Toiselta puolen häntä harmitti, että se, mikä on niin omiansa
kauneuteen ja ylevyyteen, saattaa jäädä niin laiminlyödyksi ja niin
kaikkea hoitoa vaille. Toiselta puolen taas, jos talo ja puisto
olisivat olleet niin uuden uutukaisessa kunnossa kuin naapureitten,
jos täällä olisi ollut ehjät katot, nykyaikainen vesijohto, akkunoissa
luukut ja puutarhassa ansareita ja puhdistettuja käytäviä, sanalla
sanoen, jos kaikki olisi näyttänyt sellaiselta kuin kunnollisesti
hoidetussa maatalossa tapaa olla, mikä olisi silloin aiheuttanut tuon
sydämellisen, hartaan pyynnön, jolla tämä vanha paikka alituiseen
kääntyi hänen puoleensa, ikäänkuin rukoillen takaisin jotain
kadottamaansa ihanuutta? _Hänestä_, tämän talon kuopuksesta, näkyy
riippuvan hoidon ja hellyyden osoittaminen sille. Ja myötäänsä hän
suunnittelikin, mitenkä sen saisi niin vähillä kulungeilla kuin suinkin
jälleen kuntoon. Ja näiden suunnittelujen kautta tuo vanha talo oli
moniaassa viikossa käynyt hänelle ylen rakkaaksi, ikäänkuin hän olisi
täällä syntynyt ja kasvanut.
Mutta tänä aamuna Marcella poimi ruusuja ja päivänkukkia kapinoivin
ja masentunein mielin. Mikä olikaan tuo menneisyys, joka näissä
uusissakin oloissa tyrannin lailla jaksaa heitä jälleen painaa? Nyt,
päätti hän lujasti, nyt on tullut aika hänen saada totuus ilmi. Mutta
keltä? Marcella tiesi vallan hyvin, että äitiänsä hänen on mahdoton
saada taivutetuksi mihinkään sellaiseen, jota hän ei mielellään tee.
Eikä ollut helppo astua isänkään eteen ja sanoa suoraan: "Kerro
minulle juurta jaksain, miksikä seurapiiri täällä on kääntänyt sinulle
selkänsä." Oli miten oli, mutta nyt, kun hän on täysikasvuinen ja asuu
kotonansa, nyt on sekä heihin että erittäinkin häneen itseensä nähden
välttämätöntä, ettei häneltä enää pidetä asioita salassa, niinkuin
pieneltä lapselta. Hänen täytyy päästä niiden tosiasiain perille,
jotka näkyvät uhkaavan pysyä täällä Mellor Parkissakin heidän ja
_hänen_ tiellään yhtä itsepintaisesti kuin hänen kouluaikanansa ja
Lontoossa-oleskelunsakin aikana takavuosina.
Syvimpänä syynä hänen maltittomuuteensa lienee kumminkin ollut se,
ettei hän uskonut eikä saattanutkaan uskoa näiden tosiasiain olevan
voittamattomia, jos vain niihin lujasti käsiksi käy.
Vanhempain ja seurapiirin entisiä välejä ajatellessaan hän tuli jo
vaistomaisestikin siihen päätökseen, että heidän perheensä tosin oli
saanut osakseen jonkun verran masennusta ja nöyryytystä, mutta ettei
heitä kumminkaan oltu tykkänään hyljitty. Heidän köyhyytensä ja ne
olot, joihin köyhyys ihmisen saattaa, olivat vaikuttaneet sen, että
heitä eräällä taholla kohdeltiin epäkunnioituksella. Heidän säätyisensä
tuttavat ja ystävät taas olivat selvään osoittaneet kylmyyttä ja
välinpitämättömyyttä heitä kohtaan, antaen tuta olevansa valmiit
unohtamaan sellaisten olemassaolonkin, jotka ovat menettäneet etevän
asemansa yhteiskunnassa. Täten he olivat jääneet alttiiksi maailman
ylenkatseelle tai säälille. Jokainen näkyi tuntevan heidän asemansa
eikä siis pitänyt edullisena eikä tavoitellutkaan Boycein tuttavuutta,
pikemmin päinvastoin.
Hänen nyt punnitessaan näitä asioita rinnakkain iski hänen mieleensä,
että suuri juopa oli aina ammotellut isän ja hänen sukulaistensa tai
vanhimpain ystäväinsä välillä. Marcellaa hirvitti hiukan, kun ajatteli,
että täällä, kotiseudulla, jossa isän historia tietysti on parhaiten
tunnettu, tämä vastenmielisyys isää kohtaan kukaties on suurempi kuin
missään muualla. Raskasta heidän osansa täällä vainenkin on -- raskasta
äidin -- raskasta tyttären. Kuinka vähän hän ensi riemuissansa tuosta
ikivanhasta sukukartanosta ja uudesta arvokkaasta asemastaan oli tullut
tällaisia asioita ajatelleeksikaan! Ja olivathan ne silloinkin olleet
painamassa, ahdistamassa.
Hän astuskeli verkkaan kukkakantamuksineen laakerikujaa myöten
pääkäytävälle ja sitten sen poikki pientä kirkkoa kohti. Kirkko seisoi
yksinänsä puiston suurten lehmusten suojassa, syrjässä pappilasta
ja kylästä; näytti siltä, kuin se olisi ollut suuren maakartanon
omaisuutta sekin. Marcellan tullessa kirkkoon olivat sekä pohjois- että
etelä-ovi auki, sillä pastori oli sisarensa kanssa jo käynyt siellä
työssä ja pistäytynyt pappilaan jollekin asialle, palatakseen puolen
tunnin kuluttua takaisin.
Se oli vaatimaton maalaiskirkko, ympärillään yksinkertaisia, uutterain
ja unohdettujen sukupolvien hautakumpuja ja sisäpuolella koristettu
tahi ainakin kirjavoitu erityylisillä ja eriaikuisilla hautapatsailla,
joihin jokaiseen tavalla tai toisella oli Boycen nimi piirrettynä.
Silmäänpistävänä niiden joukossa oli muuan uhkea, yläpäässään
kerubilla koristettu patsas lähellä saarnastuolia. Siinä lepäsi se
parlamentin jäsen Boyce, joka oli taistellut rinnakkain Hampdenin,
lapsuudenystävänsä kanssa Chalgroven kentällä, saanut sittemmin senkin
kokea, että eversti Pryde karkoitti hänet Westminsteristä, ja viettänyt
loput ikäänsä Mellorissa, jouduttuaan epäsuosioon ensin protektorin ja
sittemmin restauratsionin aikana. Yksin jo näistä muistopatsaistakin
olisi voinut saada kokoon välttävän tarkan käsityksen Boycen suvusta.
Mitään erityisiä kuuluisuuden ja maineen vaatimuksia ei ollut näillä,
enimmäkseen vähävaraisilla, vilpittömillä, melkein poikkeuksetta
vapaamieliseen whig-puolueeseen kuuluvilla maalaisherroilla. He olivat
lähettäneet poikiansa kaatumaan Quebecin, Plassyn ja Trafalgarin
taisteluihin Englannin maailmanvallan rakentamiseksi. He olisivat
pitäneet Foxin ja Burken puolta, mutta viimeksimainitun ankaruutta
peljäten olivat kannattaneet Pittiä siinä epämääräisessä tiedossa,
että siitä on sittenkin hyötyä maalle. Kotonansa he olivat olleet
oikeamielistä ja ihmisystävällistä väkeä, ja kun heiltä puoliso
kuoli, silloin he hänen hautapatsaaseensa piirrättivät kirjoituksia,
joiden oli määrä osoittaa Boycein klassillista sivistystä ja heidän
aviopuolisollista rakkauttaan. Sanalla sanoen, se oli ollut ehkäpä
pitkäveteistä, jääräpäistä rotua, välistä tyrannillistakin, mutta
yleensä kelpo englantilaista ainesta, sitä ainetta, joka aina on ollut
ja yhä edelleen, uusissakin muodoissaan, on suuren valtion pohjana ja
pontena.
Kerran vain oli hautakivien siihenastinen yhtäläinen asu muuttunut.
Se oli tapahtunut silloin, kun Boycein suku oli ponnahtanut
korkeimmilleen, niinä aikoina, jolloin perheen arvokas hiljaisuus
oli äkkiä kohonnut loistavuuteen ja kautta sukupolvien kulkeva
proosa pukeutunut muutamiksi vuosiksi runolliseen asuun. Viime
vuosisadalla oli kerran muuan entinen Richard Boyce lähtenyt pitkälle
ulkomaanmatkalle. Hän oli lahjakas mies, Horace Walpolen ja Grayn
ystävä. Hän vei mukanansa suosituskirjeitä, jotka avasivat hänelle
kaikki ovet, mistä vain halusi sisään käydä, siihen aikaan, jolloin
Europassa johtavain kansain yläluokat olivat paljon lähempiä ja
lämpimämpiä tuttavia keskenänsä kuin nykyjään. Hän meni Roomassa
naimisiin erään korkeasäätyisen ja rikkaan neitosen kanssa ja toi
nuoren rouvansa jonkun ajan kuluttua Melloriin.
Heti rakennettiin puutarhanpuolinen liite kaikkine eriskummaisine ja
somine koristuksineen. Edelleen tehtiin suuri lehtokuja, tauluja alkoi
tulvia taloon, soitannollinen kirjasto hankittiin, jonka lukemattomat,
haalistuneet nidokset, itsekussakin toisiinsa kietoutuneina Richard ja
Marcella Boycen nimet, olivat näinä viime viikkoina olleet nykyisen
Marcellan monen ilon ja utelemisen aiheena.
Italiatar lahjoitti miehelleen kaksi poikaa ja kuoli parhaimmassa
iässään -- hellästi rakastettuna ja katkerasti kaivattuna. Ei hänen
hautapatsaaseensa laveita laverruksia pantu. Nimi vain, sukuperä
ja synnyinpaikka -- sillä italiatar hän oli ollut viimeiseen
hengenvetoonsa asti, ja siitä syystä mies oli vielä palavammin häntä
rakastanut -- synnyin- ja kuolinpäivä sekä kaksi säettä Danten _Vita
Nuovasta_.
Tuon entisen Marcellan muotokuva riippui yhä vieläkin samassa
huoneessa, missä silloisen emännän nuotitkin säilytettiin. Se
oli mustunut, virttynyt, taiteellisesti jotenkin ala-arvoinen
teos, mutta nykyinen Marcella oli jo aikaa sitten tullut siihen
päätökseen, että hänen sekä isän ulkomuoto on perintöä tuon kuvan
originaalista ja siitä ne ovat epäilemättä alkujaan nykyisen perillisen
taitelijataipumuksetkin, joita ei tätä ennen heidän arvoisassa
suvussaan ollut ilmennyt.
Itse asiassa hän kumminkin rakasti jok'ainoata noita Jaakko ja
Yrjö kuninkaitten aikuisia tilanomistajia, joiden hautakivissä
oli niin loppumattomat kirjoitukset. Ja nyt, seisoessaan kirkossa
ja katsellessaan ympärilleen, kukat suurena kasana vieressään
kuorin portailla, nyt hän tunsi, kuinka nuoruudenaikainen hilpeys,
iloisuus, jopa ylvästely ja riemahtelukin elähyttävänä aaltona häneen
hulvahtelee. Äskeinen mielipaha isän masennusten ja huolten tähden oli
haihtunut. Täällä esi-isäin suojassa tuntui niin kodikkaalta; oli kuin
hänet jälleen olisi otettu heidän kunnianarvoisan seuransa jäseneksi.
Vaikeuksia hänen tielleen kyllä ilmaantunee, epäilemättä, mutta onhan
hänellä nyt edullinen asema, ja sitä hän aikoo käyttää sekä omaksi että
muidenkin hyödyksi. Hän puolestaan ei ole tehnyt mitään moitittavaa,
ja nykyisinä personallisen kehittymisen aikoina saattaa perheen
solidaarisuus antaa aihetta väärälle, epäoikeutetulle arvostelulle.
Kiihkein mielin hän muisteli, kuinka hän näiden kahden viimeisen
vuoden kuluessa oli luontaisella voimallaan osannut vallita ihmisiä ja
asioita. Hän tiesi varsin hyvin saattaneensa ja uskaltaneensa tehdä
semmoista, mitä tytöt siinä iässä eivät ikinä rohkene tehdä. Hän tiesi,
että hänessä on suloa, kykyä, älyä.
Jo näinä moniaina viikkoinakin -- --. Hymy leijaili hänen huulillaan,
kun hän ajatteli sitä tyyntä, vakavaa, noin kolmenkymmenen iässä
olevaa miestä, jonka hän oli kohdannut Hardenien luona. Kirjoittakoon
tuon herran isoisä mitä hyvänsä. Se ei lainkaan muuttanut sitä
tosiasiaa, että herra Aldous Raeburn, paikkakunnan huomatuimpia miehiä
ja toivotuimpia "partioita", oli tuntenut ja osoittanut ilmeistä
mielenkiintoa herra Boycen tytärtä kohtaan, sitä ilmeisempää, kun sillä
oli vastassaan jäykänlainen esiintyminen.
Ei! Käyköön kuinka käyneekin, oman tien hän aikoo raivata itselleen ja
vanhemmilleenkin. Yhdenkolmatta iässä ei näytä mikään mahdottomalta.
Naisen sulo, naisen tarmo -- ne ne saavat aikaan vaikka mitä.
Ja vielä enemmänkin. Hänen muistellessaan lontoolaisten ystäväinsä
kohtuutonta ja loukkaavaa epäluuloa kuohui hänen mielensä harmista. Hän
ei milloinkaan ennen ollut tuntenut niin selvästi kuin juuri täällä,
että hän oli kutsuttu tekemään työtä ihmiskunnan hyväksi.
Tuossa hänen edessään oli Boycen perheen pehmoinen, leikkauksilla
koristettu kirkonpenkki, mutta sen takana levisivät yksikertaisten
tammipenkkien rivit, missä kyläläiset kuuntelivat jumalanpalvelusta.
Täällä Marcella ensimäisen kerran oli joutunut läheiseen yhteyteen
maalaisväestön kanssa, joka kurjuudessaan ja avuttomuudessaan ei
suurestikaan ollut niiden maalaisten kaltainen, joita hän oli nähnyt
näyttämöllä. Siellä oli miehiä kuusissakymmenissä ja vanhempiakin,
yhtä harmaantuneita ja uurteisia kuin se kalkkipohjainen maa, jota
he kaiken ikänsä olivat kuokkineet, oli ennen aikojaan vanhentuneita
ja miltei työhön kykenemättömiä miehiä, joille maksettiin vain
niukka päiväpalkka. Vaivaistalo oli heidän vanhuudenturvansa,
ellei hauta sitä ennen tarjonnut heille leposijaa. Rauhallisina,
välinpitämättöminä ja alistuvaisina he siinä istuivat, milloin ratketen
lapsellisiin ilonpurkauksiin, nähdessään jonkun koulupojan vallattoman
kepposen tai koiran, joka oli eksynyt kirkkoon, milloin tylsällä
hartaudella yhtyen mahtavan virren nuottiin. Vaimot olivat ärtyisiä,
nääntyneitä ja toivottomia; tytöt ja pojat ja pikkulapset kalpeampia
ja surkastuneempia kuin itse Lontoon lapset. Ja siihen oli syynä
epäterveelliset asunnot, huono vesi ja niukka ravinto. Kaikki nämä
kasvot ja olennot olivat Marcellalle paljastaneet uuden ja kammottavan
maailman. Lontoossa oli niin paljon keskusteltu maamiehen asemasta,
mutta Marcella ei ollut koskaan saanut oikeata kuvaa hänestä. Nyt hän
näki tämän maamiehen omassa ympäristössään, hän ei enää vain puhuisi
hänestä, nyt hän alkaisi elää hänen kanssaan. Ja herra Boycen tyttärenä
hän oli jonkinlaisessa vastuunalaisessa asemassa. Sillä kieltämättä
riippuu Mellorin työntekijäin menestys nyt, kuten aina ennenkin,
maatilan omistajasta.
Siitä saakka kun Marcella palasi kotiinsa, oli hän koettanut ottaa
osaa heidän elämäänsä ja hän kävi usein heidän hökkeleissään. Häntä
hämmästytti ja kauhistutti heidän elämänsä ja heidän ympäristönsä.
Heidän ryömivä kohteliaisuutensa milloin suututti, milloin huvitti
häntä. Usein hän naisen syntyperäisellä ylimyksellisellä vaistolla
nautti ylhäisestä asemastaan, usein hän puri hammasta raivostuneena
isänsä ja setänsä käytöksestä ja siitä, että hän saattoi tehdä niin
vähän hyötyä uusille alustalaisilleen.
Heidän ystävänsä ja uranaukaisijansa hän tahtoi olla ja lopuksi myös
heidän vapauttajansa. Niin, miksikä ei? Suurempiakin ovat hennot naiset
saaneet aikaan maailmassa. Seisoessaan kuorin portailla ja tehdessään
itselleen pyhän lupauksen taistella tämän asian puolesta, hän tunsi
hetken jännittäväksi -- eikä arvatenkaan olisi pannut pahakseen, jos
joku ihaileva katse olisi nähnyt ja ymmärtänyt hänet.
Mutta pohjaltaan olivat hänen tunteensa jalot ja vilpittömät, ja
hänen ärtynyt mielialansa suli vähitellen nuoren tytön lämpimäksi
innostukseksi.
"Saammepa nähdä! -- Saammepa nähdä!" sanoi hän ääneensä ja hätkähti
kuullessaan sanainsa selvästi kaikuvan äänettömässä kirkossa.
Puhuessaan hän kumartui purkamaan kukkiansa ja tarkastamaan, paljonko
hän oli poiminut kutakin lajia.
Samassa hän kuuli etäältä ääniä ja nousi jälleen pystyyn. Hän astui
kirkon etelä-ovelle, joka oli auki, ja pysähtyi siihen odottamaan.
Hänen edessään kiemurteli viheriä niittytie, joka kulki puiston poikki
kylään. Siellä astui kirkkoa kohti pastori sisarineen, kumpikin kukilla
kuormitettuna, ja heidän vieressään kulki, pyssy kädessä, pitkä mies
ruskeassa metsästyspuvussa, koira mukana.
Marcellan silmät välähtivät äkisti, kun hän näki tämän ryhmän,
sitten nousi kirkas, luja hehku hänen kasvoilleen. Hän odotti heitä
rauhallisesti kirkon ovella, tuskin vastaten neiti Hardenin helliin
tervehdyksiin. Mutta sisäisesti hän ei ollut lainkaan rauhallinen.
Sillä pitkä mies ruskeassa metsästysnutussa oli Aldous Raeburn.