Ystävyys ja rakkaus taltuttavat ihmistä ja tekevät hänet säveäksi.
Niinpä ei Marcellakaan neljännelletoista kääntyessään enää ollut
entinen huimapäinen pikku riiviö, vaan nopeasti kehittyvä ja muutamissa
suhteissa varsin etevä tyttö. Palanen täysikasvuista naista ilmeni
hänessä piankin. Hän alkoi pitää huolta puvustaankin ja joskus
kiinnittää huomiota ulkonaiseen esiintymiseensä.
Koulun toimeenpanemilla vuotuisilla huviretkillä hänellä oli tähän
saakka ollut yllään puolivillainen, kaulaa myöten kiintonainen leninki,
jotavastoin toverien puvuissa oli jos mitäkin helyjä ja koristeita.
Mutta neljännelle retkelle lähdettäessä, tultuansa muitten tyttöjen
keralla pukeutumaan, hän huomasi vuoteellaan aivan valkoisen,
sininauhoilla varustetun musliinileningin. Sen oli hänelle lahjoittanut
vanha mademoiselle Rénier, joka herttaisuudessaan oli tahtonut, että
hänen tuittupäinen, laiminlyöty suosikkinsa näyttäisi somalta hänkin.
Marcella tutkisteli ja hypisteli sitä yhä kiihtyvin, sekanaisin
tuntein. Mitä enemmän hän sitä silmäili, sitä vaikeammalta ja
katkerammalta hänestä alkoi tuntua se, että hän on tästä kiitollisuuden
velassa ranskalaiselle kotiopettajattarelle, sen sijaan kuin muille
tytöille tuollaisia tamineita lähetetään auliisti kotoa. Ensiksi
hän oli vähällä kääntää selkänsä tuolle vuoteelle ja sen kauniille
kantamukselle. Mutta soma lumivalkoinen muslimi, heleät nauhat, kiihkeä
uteliaisuus: miltähän tuossa muka näyttäisi? -- kaikki tuo sai voiton
tytöstä, jossa, niin niukoissa varoissa kun hän elikin, oli alkanut
saada valtaa tavallista suurempi mieltymys ulkonaiseen kauneuteen ja
somuuteen.
Marcella puki leningin ylleen ja oli äärettömän onnellinen. Ja illalla
hän suuteli mademoiselle Rénieriä innokkaasti, jopa kyynelöidenkin,
vaikkei Cliff Housessa vielä kukaan ollut nähnyt hänen itkevän muuten
kuin kiukusta ja raivostuneena.
Jonkun ajan kuluttua isä tuli häntä tervehtimään. Se oli ensimäinen
ja ainoa kerta, jolloin isä täällä kävi. Marcella, jolle hän oli
tähän asti pysynyt jotenkin vieraana, vastaanotti hänet kalsealla
kohteliaisuudella ja purkamatta hänelle sydäntään; näyttelihän vain
talon huoneita ja puutarhaa hänelle. Ollessaan jo lähtemässä pois isä
äkillisen hellyyden puuskan valtaamana kysyi, onko Marcellan täällä
hyvä olla ja halusiko hän jotain.
"Kyllä!" -- sanoi Marcella loistavin silmin. -- "Sano äidille, että
minä tahtoisin saada otsatukan, niinkuin kaikilla muillakin tytöillä
on."
Ja hän viittasi halveksivasti omaan sileäksi kammattuun tukkaansa.
Isä hämmästyi tuota odottamatonta intoa, pani silmälasit nenälleen ja
tarkasteli lapsen ulkoasua.
Kolmen päivän perästä Marcella läksi äitinsä luvalla mademoiselle
Rénierin kanssa Marswillin kähertäjän luokse ja palasi sieltä
otsatukkaisena ja onnellisena. Kiitollisuudesta hän sitten kirjoitti
äidilleen kirjeen, joka ensi kertaa sisälsi muutakin kuin pelkkiä
tavallisia uutisia.
Mutta toisenlaisiakin muutoksia oli tulossa.
Herra Boyce oli tähän saakka sangen vähän välittänyt tyttärensä
kasvatuksesta. Mutta nyt, käytyään omin silmin näkemässä, hän oli
pannut merkille muutamia vähäpätöisiä seikkoja ja tuli siihen
päätökseen, ettei hänen tyttärensä elänyt edullisissa oloissa. Hän
valitti tätä vaimolleenkin, mutta tämä vastasi lyhyesti, että Marcellan
on niin hyvä olla kuin vähävaraisten vanhempain tytär suinkin saattaa
toivoa. Herra Boyce kumminkin piti oman päänsä. Hän oli vastikään
saanut kuulla, että Harold, hänen leskimieheksi jääneen veljensä
Robertin, Mellor Parkin herran, ainoa poika poti kovaa tautia,
jota saattoi kestää kauankin, mutta joka ennemmin tai myöhemmin
tekee hänestä lopun. Jos nyt tämä nuori mies kuolee ja Marcellan
isä elää Robert veljensä jälkeen, niin hän perii Mellor Parkin.
Muutamista esteistä huolimatta he silloin saavat takaisin sen aseman
yhteiskunnassa, mikä heille tulevakin on, ja silloin Marcellankin pitää
arvokkaalla tavalla esiintyä hänen tyttärenään ja perillisenään.
Saamatta näille mietteilleen kannatusta vaimoltansa hän kääntyi
vanhimman sisarensa, erään vanhan neidin puoleen, joka oli hiukan
varoissa ja asui heillä, ollen suvun jäsenistä ainoa, jonka kanssa hän
vielä oli sovussa. Häntä miellytti velimiehen puhe, siinä kun ilmeni
sukuylpeyttä, joka ei ollut Boyceissa minään huomattavana puolena,
mutta jota tuossa vanhassa neidissä oli yltäkyllin. Veljen vaiettua
hän verkalleen huomautti, että jos Marcellan saisi johonkin etevään
kouluun, niin hän, kyllä ottaisi suorittaakseen tarvittavat lisämenot.
Marcellan käytöstapa on todellakin kömpelöä, ja vaikea on sanoa, mitä
hän on oppinut ja millaisessa seurassa elänyt; eikä hänessä juuri näy
erityisiä taipumuksiakaan. Jotain hänen hyväksensä pitää tehdä, jo
perheen arvonkin takia. Mutta ankarana protestanttina täti pani ehdoksi
uskonnollisiakin näkökohtia ja otti kirjoittaakseen asiasta eräälle
ystävälleen.
Seurauksena tästä oli, että Marcella, joka nyt oli täyttänyt
neljätoista vuotta, pari kuukautta myöhemmin siirtyi Cliff Housesta
erään ladyn huostaan, joka johti pientä, mutta hyvin suosittua
tyttökoulua Solesbyssä, lähellä samannimistä kylpypaikkaa Englannin
itärannikolla.
Nyt kun Marcella muistelmissaan oli palannut takaisin Solesbyhyn,
nyt hänen muistonsa alkoi huojua ja harhailla, ottaen uuden sävyn
ja menettelytavan. Solesbyssä häntä ei enää rasittanut Cliff Housen
aikuinen kalsea ympäristö, vaillinainen opetus eikä tuo ainainen
kirvelevä tietoisuus alemmasta, syrjäisemmästä asemastaan. Hyvän hän
sai täällä opetuksen, eikä aikaakaan, niin jo tuosta itsepäisestä
lapsesta oli kehittynyt nuori neitonen, taipuisa asianmukaisesti
noudattamaan kaikkia seuraelämän sääntöjä.
Mutta eipä hän nyt lukujansa ja tanssinopettajiansa muistellut.
Hän vertasi toisiinsa Cliff-Housessa ja Solesbyssä kokemiansa
mielenliikutuksia -- mikä erotus! Elämä täällä oli yhtä ainoata pitkää
Werther-romaania, niukkaa tapauksilleen, yksinomaa tunteita täynnä,
joista itse kukin oli huomattava seikka.
Nöyryytyksiä siinä oli ja mielihyviä, mutta kaikilla niillä oli ollut
henkinen yhteys, kaikilla niillä keskustana yksi ainoa olento --
johtajatar neiti Pemberton. Se oli yhtä ainoata mielenliikutusta,
palavaa harrastusta, ihannoimista, samankaltaista kuin se, jota hän
niin runsain määrin oli tuntenut Ellertoneja kohtaan, mutta paljon
selvempää, kypsempää. Tuo pitkä, solakka nainen, tukka ruskea, hiukan
jo harmahtava, kevyt ja suortuvainen kummallakin poskella siihen tapaan
kuin isoäitien aikaan oli muotina, ja takana sidottuna klassilliseksi
nutturaksi; kasvoissa harras into kuin pyhimyksellä, silmät täynnä
syvää tunnetta lujan suun yläpuolella; suu yhtä itsepäinen, mutta yhtä
miellyttäväkin kuin pyhimyksellä -- sellainen hempeä, selväpiirteinen
kuva oli painautunut Marcellan sydämeen. Mitä pelvon ja ilonvavistuksia
hänelle johtuikaan mieleen, tuota kuvaa muistellessaan? Kuinka monta
pitkää yön hetkeä väsynyt tyttö silloin pysyttelikään valveilla,
saadakseen vain nähdä oven aukenevan ja erään olennon pysähtyvän lamppu
kädessä ovensuuhun? Sillä neiti Pemberton, joka nukkui vähän ja luki
myöhäiseen yöhön, ei laskeunut milloinkaan levolle ennenkuin hiljakseen
oli käväissyt holhokkiensa makuukammioissa. Sitä sanakiistaa,
tavallisesti Marcellan herkän mielen herättämää, ensin taistelua,
sitten sovintoa! Sitä näyttelytaidon kehittymistä holhokissa, sitä
taipumusta kaikenlaisiin pieniin kepposiin, millä saada tunteet
jälleen elpymään tai kiintymään! Niitä hartaita hetkiä, jolloin
puheltiin uskonnollisista asioista! Niitä kultaisia pyhäpäiviä, jolloin
saatiin kauan odotettuja kirjeitä täynnään uskonnollisia neuvoja,
kirjeitä, joita kannettiin taskussa ja joitten ääressä itkettiin,
ja jotka ihan käsiin lohkeilivat! Niitä kamalan kauheita omantunnon
vaivoja ja koulussa tehtyjen syntien katumista, ja sitä intoa,
jolla ne tunnustettiin hehkuvan kaunopuheisissa kirjeissä! Ja mikä
välinpitämättömyys sen sijaan kaikkea tuommoista kohtaan, jos se sattui
tapahtumaan kodissa!
Merkillinen, hamasta kätkyestä asti naisissa oleva kyky tuolla tavoin
vuodatella sydänveriänsä! Marcella ei voinut nytkään, tyyninäkään
hetkinä, ilman syvää mielenliikutusta muistella niitä viittä vuotta,
jotka oli viettänyt neiti Pembertonin seurassa. Eikä hän kumminkaan
sen koommin enää häntä nähnyt. Kaksi vuotta sitten he olivat eronneet
toisistaan. Koulu oli lakkauttanut toimintansa, Marcellan jumaloima
neiti Pemberton matkustanut Intiaan, leskeksi jääneen veljensä luokse.
Kaikki tuo oli ollutta ja mennyttä ainaiseksi. Nuo kallisarvoiset
kirjeet olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen, ja samoin oli käynyt
Marcellan uskonnollisten tunteitten. Hän oli jälleen toinen olento.
* * * * *
Entäs ne kaksi vuotta, siitä lähtien kuin hän oli sanonut jäähyväiset
Solesbylle ja koulunkäynnilleen? Mellorin ja sen uusien vaikutelmain
alaisena muistellessaan nyt päiviä menneitä täytyi Marcellan muistella
elämäänsä Lontoossakin, kaikkea, mitä siellä oli hänen eteensä auennut
ja hänelle tärkeätä ollut. Uusia mielenliikutuksia, uutta intoilemista,
vaikka tällä kertaa aivan personatonta laatua.
Isä ja äiti olivat, hänen Solesbystä lähtiessään, olleet ulkomailla.
Eivät nähtävästikään olleet katsoneet sopivaksi ottaa häntä mukaansa.
Eikä hän muistaakseen koskaan ollut ollut kovin kaivattu vieras kotona.
Lupa-aikoja siellä viettäessään hän tosin oli ollut oikullinen ja
väsyttävä, mutta lieneepä -- oli ihan varmaan -- ollut muitakin syitä,
joiden tähden vanhemmat olivat pitäneet hänen läsnäoloansa rasituksena.
Oli miten oli, mutta niinä aikoina kun hänen oli määrä erota neiti
Pembertonin laitoksesta, äiti kirjoitti ulkomailta, että koska Marcella
viime aikoina oli osoittanut ilmeistä taipumusta sekä soitantoon että
maalaukseen, niin parasta olisi hänen lähteä joksikin aikaa kehittämään
näitä lahjojansa säännöllisemmin kuin kotona on mahdollista. Rouva
Boyce ilmoitti jo hankkineensa asiasta tietoja ja suostui siihen,
että Marcella menee Lontooseen ja asettuu asumaan erään rouvan luo,
jonka osoite oli kirjeeseen liitetty ja joka pitää täyshoidossa South
Kensingtonin taidekoulun naisoppilaita.
Ja näin alkoi hänelle uusien kokemuksien aika, täynnä uutuutta ja
vireyttä. Ei aikaakaan niin jo oli Marcella tottunut itsenäisen
elämän muotoihin ja perehtynyt kummankin taidepiirin erikoiskieleen.
Väsymättömällä kunnianhimoisella uutteruudella hän sai kehittäneeksi
lahjojansa niin pitkälle, että hänestä vihdoin koitui älykäs, harras
ja luotettava muiden tekemäin taideluomain kritikoitsija, ja sehän on
sangen paljon. Mutta vaikka taide herätti hänessä harrastusta ja veti
puoleensa, avaten hänelle uusia näköaloja, ei taide kumminkaan ollut
se, jossa hän näki elämänsä tärkeimmän kiihottimen. Ei, taiteessa se
ei ollut, vaan yhteiskunnallisten ja filantropillisten harrastusten
heräjämisessä, erään tähän saakka vielä aavistamattoman sosiaalisen
voiman tunnossa.
Eräällä tytöllä, hänen ystävällään ja opetuskumppanillaan, oli kaksi
veljeä Lontoossa, jotka kumpikin työskentelivät South Kensigtonissa ja
asuivat jonkun matkan päässä sisarestaan. Orpoja olivat kaikki kolme
ja alkujansa herkkäluontoisesta taiteilijasuvusta. Marcella ei ollut
tätä ennen ikinä vielä kohdannut ketään, joka olisi pystynyt luomaan
niin paljon sisällystä elämään neljänkolmatta tunnin aikana. Veljekset,
taitavia piirustajia kumpikin alallaan ja kovassa työssä kaiken päivää,
olivat jäseniä vasta-alkavassa sosialisti-seurassa ja ponnistivat
iltapäivisin kaikki voimansa sosialistisissa puuhissa ja sosialistisen
opin levittämisessä. Marcellan nuorissa silmissä he näyttivät varsin
vakaamielisiltä ja kerrassaan epäitsekkäiltä. He elivät työmiesten
tavoin, yhtä paljon vihaten rikkaitten ylellisyyttä kuin auliuttakin.
He eivät millään ehdolla myöntäneet, että yksityinen omaisuus ja
yksityinen varallisuus olisi oikeutettua. Asiain tila Lontoossa oli
täyttänyt heidän mielensä synkillä kuvilla ja inholla, ja vaikka
toinen heistä oli leikillinen ja kaunis mies, toinen harvapuheinen,
kivulloinen ja pedanttinen, niin ei kumpikaan saattanut intoilematta
puhua sosialismin ihanteesta ja suuttumatta kuulla sitä moitittavan.
Sisaressa piili enemmän taiteilijaa kuin kumpaisessakaan, mutta hänkin
oli heidän kaltaisensa, vaikka lievemmässä määrin.
Marcella seurusteli usein näitten kolmen ja muutamain heidän
ystäväinsä kanssa. Hän kävi heidän kanssaan kuulemassa sosialistisia
luentoja tai Venturisti-yhdistyksen julkisissa iltamissa, sisarukset
nimittäin olivat tämän seuran jäseniä. Edie, sisar, kiihotti Marcellan
mielikuvitusta ja antoi hänen luettavakseen erään etevän runoilijan
ja taiteilijan kirjoja, runoilijan, joka ennen tuommoisena "hukkaan
menneen päivän toimetonna ylistäjänä" oli laulanut lemmestä ja
unien kaukomaista, mutta joka nyt näkijänä ja profeettana julisti
uutta aikaa, jossa ei enää kukaan omista, vaan kaikki nauttivat.
Vaativaisemmat veljekset ahdistivat häntä järkisyillä, toivat
hänelle kansantajuisia käännöksiä ja valikoimia Marxin ja Lassallen
teoksista ja jok'ainoan venturistisen lentokirjasen ja tutkielman. He
mielistelivät häntä oppineilla keskusteluilla vakuutettuina naisen
merkityksestä tälle uudelle opinsuunnalle ja uudelle aikakaudelle, joka
on ihmiskunnalle koitumassa.
Kaunis veli oli ihan varmaan rakastunut Marcellaan, toinen kaiketikin.
Marcella ei ollut rakastunut kumpaankaan, vaikka olikin kiintynyt
kaikkiin kolmeen. Kivulloista veljestä kohtaan hän siihen aikaan tunsi
ihailua, jopa syvää kunnioitustakin, hän kun teki Marcellaan pysyvän
vaikutuksen eräänä hänen elämänsä kriitillisenä hetkenä.
"Autuaat ovat köyhät." "Voi teitä, te rikkaat!" -- Siinä ainoat
pääkappaleet tuon sairaan miehen tunnustuksessa, mutta niistä hän piti
lujasti kiinni ja niiden nojalla hän toimi sellaisella vakaumuksella,
jota nykyaikainen uskonto harvoin luo näkyviin. Hänen kehotuksestansa
Marcella rupesi erään hänen naisystävänsä johdolla keräilemään
apurahoja Lontoon itäosissa ja puuhailemaan, yli voimainsakin, eräässä
Venturisti-yhdistyksen alkuunpanemassa yhteistoiminnassa naisräätälien
yhdistyksen perustamiseksi, ja hänen mieliksensä Marcella luki
kirjoituksia ja sinikirjoja ylikansoituksesta ja työväen liiallisesta
rasituksesta. Kaikki tuo oli sangen liikuttavaa ja sangen draamallista
niinkuin se veljesten vakaumuskin Marcellasta -- josta tyttö kyllä
tiesi -- että hän on vastedes astuva huomattavalle sijalle tässä
liikkeessä ja saava työllään ja kokemuksillaan suuria aikaan.
Sanoma siitä, että herra Boyce oli perinyt Mellorin, tuli aivan
odottamatta ja vaikutti eri lailla tämän pienen toveripiirin jäseniin.
Marcellassa se herätti henkiin pyyteitä, vaistoja ja kauneusaistin
lennähtelyjä, jotka kyllä olivat outoja hänen kumppaneilleen, mutta
kokonaan hänen synnynnäisen luonteensa mukaisia. Vanhempi veli, Anthony
Craven, aina surumielinen ja epäluuloinen, arvasi heti kohta hänen
ajatuksensa.
"Mahtaa teistä tuntua hauskalta jättää tämä vapaa taiteilijaelämä",
sanoi hän eräänä päivänä Marcellalle ivallisesti, tavattuaan
hänet katselemassa valokuvia Mellor Parkista. "Ja kylläpä näkyy
vaikuttavankin nopeasti!"
"Mikä niin?" kysäisi Marcella kiivaasti.
"Omistamisen myrkky. Ja miten surkeasti kaikki päättyi! Viikko sitten
te olitte vielä meikäläisiä, mutta kauankohan kestänee, ennenkuin jo
pidätte meitä 'poloisina intoilijoina' ja häpeätte, että olette meitä
ensinkään tuntenut."
"Toisin sanoen minä olen teidän mielestänne halpa teeskentelijä vain!"
huudahti Marcella. "Luuletteko te, että vaikka minua huvittaa se --
se, mikä kaunista on, ja vanhat sukulaisuussuhteet, että minä luovun
kaikista vakaumuksistani? Eikö minulla ole oleva köyhiä Mellorissa?
Eikö minulla ole siellä mitään tehtävää? Tuo on epäystävällistä --
kohtuutonta. Kaikkinainen uudistustyö raukeaa mitättömiin keskinäisen
epäluulon kautta."
Anthony Craven loi häneen kylmän, myhäilevän katseen tummista, syvälle
painuneista silmistään. Marcella kääntyi hänestä närkästyneenä pois.
Sisarusten hyvästellessä häntä asemalla hän pyysi heitä joskus
kirjoittamaan.
"Ei maar!" sanoi Louis, kaunis nuorempi veli. "Jos joskus meitä
kaivannette, niin saatavissa ollaan. Jos kirjoitatte, niin vastataan.
Mutta toistaiseksi teillä tulee olemaan muutakin ajattelemista. Voikaa
hyvin."
Ja myhäillen hän puristi Marcellan kättä.
Poika parka oli lujalla kädellä maahan lyönyt kaikki unelmansa ja
tulevaisuudentoiveet samassa kun Marcellan suuri uutinen oli saapunut.
Marcellakin huomasi heidän kaikkien hylkäävän hänet. Louis ja Edith
puhuivat hänelle kyllä lämpimästi ja kaipauksella, mutta mitä Anthonyyn
tulee, niin siitä silmänräpäyksestä kun tämä oli nähnyt kamarineidin,
joka oli Mellorista lähetetty Marcellan saattajaksi, ja huomannut
nuorella ladyllä ensi luokan piletin, siitä silmänräpäyksestä Marcella
tiesi tarkoin Anthonyn pitävän häntä vihollisenaan.
"Saavatpa nähdä -- kyllä minä sen heille näytän!" virkkoi Marcella
itsekseen harmissaan junan lähtiessä kiidättämään häntä pois. Ja
toverien puolustamaton vääryys se teki sen, että hän pysyi jäykkänä
ja ääneti hamaan siihen asti, kun Mellorin laajat niittymaat ja
vanhuuttaan mustuneet seinät siinnähtivät silmään. Silloin hänet
valtasi lapsellinen, intoisa ilo.
* * * * *
Sellaisia kohtia, sellaisia muistoja ihmisistä, asioista, tapauksista
liikehti Marcellan uinailuissa tuossa avonaisen ikkunan ääressä. Yksi
seikka tässä kumminkin on jäänyt epäselväksi, nimittäin hänen ilmeinen
tyytymättömyytensä, jota hän tunsi entisiä aikoja muistellessaan.
Miksikä tämä mielenapeus? Hänen lapsuutensa oli kyllä ollut ilotonta,
lemmetöntä, mutta ei se missään tapauksessa ollut pahempi kuin monen
muunkaan köyhtyneiden vanhempain lapsen. Olihan siinä sentään ollut
valoisiakin kohtia, ja eikö tuo intoisa mielenkiintymys Solesbyssä ja
Lontoon elämän uutuus ja viehätys jaksaneet luoda äskeiseen katsaukseen
suloa ja valoa?
Lukija lienee jo huomannut, ettei näissä lyhyissä piirteissä Marcellan
koulupäivistä ole puhuttu mitään hänen lupa-ajoistaan. Kertomus on
laiminlyönyt sen siitä syystä, että se on vain seurannut tytön oman
ajatuksen äkkinäisiä, puoleksi itsetietoisia aukkoja ja puikahteluja.
Eihän Marcella itsekään lainkaan muistellut näitä lupa-aikoja ja hän
koetti, mikäli suinkin, karttaa kaikkia niihin kuuluvia yksityiskohtia.
Mutta niissäpä todella olikin jotain, jonka vuoksi hän niin levottoman
kiihkeästi tahtoi päästä niistä, käydessään muistelemaan menneitä
aikojansa tuossa akkunan ääressä, ja niihin hän juuri palasi
epävarmalla, mutta hellittämättömällä tietoisuudella, sittenkuin
toimivan elämän muistelmat toisiaan ajettuaan olivat vihdoin hälvenneet.
* * * * *
Aamiaiselle arvatenkin soitettiin parhaillaan. Vanhanaikuinen, arvokas
kellonääni se oli niin uutta ja mieluisaa Marcellan kuulla. Muistojensa
maailmoista kutsuttuna takaisin Mellor Parkiin ja sen oloihin hän astui
ajatuksissaan alas Jaakko I:n aikuisia kauniita portaita, viivähdellen
hiukan niiden matalilla astuimilla. Saattaneeko hän milloinkaan
unohtaa noita lupa-aikoja? Eiköhän vain lähtenekin jatkamaan niitä,
muodostamaan toista nidosta niistä?
Mutta lähdemmepä astumaan alas portaita mekin.