"Usvia... päivänpaistetta... ensimäiset kullankellot pyökkipuissa...
ihanaa... _ihanaa_!"
Ja rinta riemua täynnä Marcella Boyce laskeutui polvilleen vastikään
avaamansa akkunan ääreen, pani päänsä kätten nojaan ja ahmi näköalaa
edessään sillä intohimoisella mielihyvällä, joka jo synnynnäisenä oli
hänessä asunut kautta koko hänen elämänsä.
Hän katseli laajaa tasaista nurmikkoa, jonka vuosisatain hellät huolet
olivat silottaneet. Sen kummallakin laidalla kasvoi eri ryhmissä
vanhoja puita, skottilaisia kuusia, muutamia pyökkejä ja pari kolme
setriä. Ajan vaaliva käsi oli niissä tehnyt työtä polvesta polveen,
paikoin luoden näkyviin miellyttäviä, rauhallisia pimentoja ja
varjoja, paikoin taas vallattoman oikullisesti paljastaen näkyviin
kuusen runkoja ja kyhmyistä oksia, jotka tummina siintivät taivasta
vastaan. Nurmikon takana levittelihe viheriä viettävä rinne,
loppumattoman pitkä, saattaen silmää melkein näköpiirin utuisiin ääriin
asti ja muodostuen nurmikon tänpuolisesta laidasta alkaen leveäksi
säännöttömäksi lehtokujaksi. Kahden puolen sitä kasvoi vanhoja,
uljaita pyökkejä, ja kaukana tuolla se päättyi vihdoin aukkoon, jossa
ilmeisesti olisi pitänyt olla portti, jotenkin mahtavakin portti, mutta
sitä ei ollut. Uljaat, pitkät puut, lehtokujasta vasemmalle laskeva
laaja ja reheväin vainioitten väreissä välkähtelevä laakso, syksyinen
aurinko, joka hillittömästi paistoi yhä hälveneväin usvain läpi, avaran
nurmikon vihannuus, puuryhmäin ja viljelysmaitten häiritsemätön rauha
-- kaikki tuo luontui mieluisaksi, arvokkaaksi vaikutelmaksi.
Ahnaasti Marcella antautui tämän vaikutelman valtaan. Mutta samassa
hän vastoin tahtoansakin huomasi tuon porttia kaipaavan aukon tuolla
lehtokujan päässä, laiminlyödyt jalkakäytävät kummallakin puolen
nurmikkoa ja rumat ruohotöyhdöt, joita törrötti leveän terassin kivien
lomitse tuolla akkunan alla.
"Taivaallisen kaunista tämä kaikki kyllä", vakuutteli hän itsekseen,
hiukan rypistellen kulmiansa. "Mutta vielä kauniimmalta täällä
näyttäisi, jos Robert setä olisi pitänyt parempaa huolta ja jos meillä
olisi varoja pitää puisto kunnossa. Ja kuitenkin --"
Hän istahti akkunan viereiselle tuolille, ja kun silmä uudelleen oli
syventynyt edessään olevaan näkyyn, silloin rypytkin otsalta katosivat
ja katseeseen palasi taas entinen hehkuva mielihyvä, tuo nuoruuden
mielihyvä, joka ei milloinkaan pysy pelkästään vastaanottavana, vaan
alati sisältää palasen harrasta pyrkimystä saada omakseen mielihyvänsä
aiheen.
Vasta noin kolme kuukautta sitten Marcellan isä, herra Richard Boyce,
oli perinyt Mellor Parkin, Boycein vanhan sukukartanon, ja hiukan
seitsemättä viikkoa sitten Marcella oli muuttanut tänne Kensingtonin
taidekoulusta. Hartaasti hän olisi tahtonut olla osallisena
vanhempainsa majanmuutossa, hän kun ei enää malttanut kiinnittää
mieltänsä musiikkiin eikä maalaukseen eikä mihinkään muuhunkaan siitä
hetkestä saakka kuin oli saanut tiedon perinnöstä. Mutta hänen äitinsä
oli muutamalla kuivalla rivillä ilmoittanut itse pitävänsä muutosta
huolen ja kehottanut Marcellaa jatkamaan opinnoita niin kauan kuin
suinkin mahdollista.
Täällä Marcella nyt vihdoinkin oli. Ja kun hän nyt katsahti ympärilleen
tässä avarassa, kuluneilla huonekaluilla niukasti sisustetussa
huoneessa ja sitten jälleen loi silmänsä ulos metsiin ja nurmikoille,
silloin tuntui taas kaikki hänestä niin hyvältä. Lapsuuden huolekas
ja raskas aika oli nyt ollutta ja mennyttä; sen oli sovittanut tämä
äkillinen onnen sattuma. Ja sehän olisi saattanut viipyä vielä hyvinkin
kauan, sillä kenpä olisi osannut aavistaakaan, että näköjään terve
mies kuusissakymmenissä olisi kolmessa päivässä sortunut tavalliseen
vilustumiseen, jommoista hän metsästäjänä ja urheilijana oli sitä ennen
varmaankin kestänyt monta monituista kertaa.
Marcellan hartain halu oli unohtaa koko entisyytensä, ainakin sen
synkät osat. Sen kiusat ja harmithan ovat nyt loppuneet, niin köyhä
kuin hän vanhempineen yhä vieläkin oli nykyiseen asemaansa nähden.
Ei hän enää ole se itsetietoinen koulutyttö, jonka edestä maksetaan
vähemmän kuin muitten, jota pidetään niukemmalla puvun ja käsirahan ja
opetuksen puolesta ja joka niin huimasti loukkaantuu pienimmästäkin
joko todellisesta tai luulotellusta väärinkohtelusta. Eihän enää
ole se taiteenharjoittaja, joka kaksi viimeistä vuotta on viettänyt
vapaata taiteilijaelämää nauttien Lontoon huvituksia mikäli rahoja yli
välttämättömäin menojen riitti. Nyt hän on jotain kokonaan toista. Nyt
on hän Marcella Boyce, "valmis", täysi-ikäinen, yksikolmatta vuotta
täyttänyt nuori nainen, Mellor Parkin omistajan, herra Boycen ainoa
lapsi. Hän on perinyt yhden vanhimpia sukunimiä Keski-Englannissa ja
astuu nyt elämänpiiriin, joka -- niin hän ainakin itse luuli ja halusi
-- tarjoaa hänelle niin sanomattoman paljon uutta ja viehättävää.
Mutta samalla kun hän täydellä todenteolla koetti lykätä menneisyytensä
mielestään, samalla hän loihti sen uudestaan esille.
Vastoin tahtoansakin hän nyt tyynenä syysaamuna vaipui keskelle
muistelmain pyörrettä, asettaen selvemmin kuin milloinkaan ennen
entisen olemuksensa nykyisen rinnalle. Kohtaus siinä seurasi kohtausta,
tapaus ajeli tapausta, ja milloin katkera, milloin iloinen, milloin
inhon ilme elehti hänen plastillisen kauniilla, tuonne syksyisiä metsiä
kohti käännetyillä kasvoillansa.
Koulussa hän oli ollut jo yhdeksänvuotisesta asti, siinä se valtaava
tosiasia noissa kirjavissa, lohduttomissa menneen ajan vuosissa,
jonka hän niin maltittomasti tahtoi unohtaa nuoruutensa kiihkossa,
tietämättä että mikä elämässä ollut on, sitä ei enää saa olemattomaksi.
Kouluunpanon edelliseltä ajalta hänen mielessään väikkyi hämäriä,
mutta hauskoja ja miellyttäviä muistoja: talo Lontoossa, suuri ja
valoisa lastenkamari, myhäilevä äiti, joka lakkaamatta häntä vaali,
leikkejä, pieniä ystäviä, syntymäpäiväkestejä. Mikä nämä laitteet
-- käyttääksemme teatterisanaa -- oli niin kokonaan poistanut hänen
lapsuutensa näyttämöltä, sitä ei Marcella oikein tiennyt, vaikka
muistelikin koettaneensa siinä kohden ajatella ja arvailla jos
mitäkin. Mutta tätä ensimäistä muistelmaa seurasi toinen, yhtä selvä
kuin ensimäinen oli ollut hämärä: korkea, valkoinen talo valkoisen
liitukallion kupeella, kallion, joka penkereittäin kohosi sen takaa ja
sivuilta. Siinä talossa hän oli asunut yhdeksännestä neljänteentoista
ikävuoteensa asti, ja sen hän tunsi niin perin pohjin, että nytkin
vielä, yhdenkolmatta iässä, olisi sidotuin silmin voinut kulkea joka
huoneessa ja kaikissa portaissa ja täsmälleen löytänyt joka oven ja
kaapin.
Siihen taloon tullessaan hän oli solakka, mustasilmäinen tyttö,
ikäisekseen hyvin pitkä. Hänelle oli suotu tahi, kuten hän itse
selitti, kiusaksi annettu tuuhea, tottelematon, kiherä tukka, jonka
hoitamisesta ja harjaamisesta tuolle herkkähermoiselle, kömpelölle,
vastikään hoitajansa vaalinnasta päässeelle lapselle piankin koitui
mitä pahin risti ja rasitus. Kotonansa hän oli ollut tavallisen näppärä
ja älykäs lapsi, eikä tavallisen lapsen virheitäkään vailla.
Mutta nuo autiot, ikävät huoneet, kurinpito, opetus, toveripiiri
neiti Frederickin Cliff House nimisessä tyttökoulussa tekivät sen,
että pikku Marcella Boyce oli kouluaikanansa koko riiviö. Hän vihasi
läksyjä, vaikka kykeni, milloin mieleen juolahti, saamaan ne päähänsä
paljon lyhyemmässä ajassa kuin muut. Hän vihasi aikaista nousemista
talven pimeässä ja kylmiä valelemisia parinkymmenen muun tytön kanssa
kolkossa pesuhuoneessa. Hän vihasi aterian-aikoja tuossa pitkässä
ruokasalissa. Siellä hän ei saanut ottaa lihaa muuta kuin yhden kerran,
mutta putinkia kyllä kahdesti, ja hänen olisi aina niin rajusti tehnyt
mieli ottaa lammaspaistia lisää, ja kun ei sitä sallittu, niin hän
kiusallakin oli ottamatta toista putinki-annosta, ja siinä hän sitten
istui sijallansa synkkänä ja harmaana, mielessään sommitellen jos
jonkinlaisia liikuttavia kertomuksia neiti Frederickin tyranniudesta ja
omasta ruokahalustaan, joka ei tyydytystä saa. Toverit eivät hänestä
pitäneet, ja hyvää tarkoittavalle johtajattarelle hän tuotti alinomaa
harmia ja huolta. Hänen ensimäinen kouluvuotensa oli yhtämittaista
nurpeutta ja nurinaa ja niskoittelemista.
Kaikkein synkimmät oli hänellä kukaties päivät silloin kun sai
tilapäisesti olla vuoteessa. Lapsen alituisia vilustumisia näet
johtajatar -- hän ei enää raukka muusta tiennyt -- käytti tekosyynä
koetellakseen mitenkähän jonkun päivän erillä-olo kaikista muista
vaikuttaisi, niin järjestettynä, ettei se hänen holhotilleen tee
mitään haittaa, vaan päinvastoin kenties hyvääkin. "Kaikki tuo tulee
luullakseni vain tytön huonosta maksasta tai hermoista! Ei aivan terve
lapsi milloinkaan tuolla tapaa menettele." Näin hän puheli lempeälle,
pyylevälle ranskattarelle, jonka kanssa hän jo vuosikausia oli tätä
koulua hoitanut ja joka, ties mistä syystä, suojeli ja puolusteli
Marcellaa enemmän kuin muut siinä talossa.
Sellainen oli talossa sääntö, että ken vilustumisen takia oli määrätty
vuoteeseen, hän ei saa nostaa käsiänsä peitteen päälle, sillä ken
vuoteessa voi lukea ja huvitella, se voi yhtä hyvin jalkeillakin olla.
Palvelijatar vei hänelle joka aamu kupillisen senna-teetä ja pitkäin,
säännöllisten väliaikain perästä lihalientä ja kauravelliä. Paitsi
lääkäriä ei saanut kukaan mennä puhelemaan hänen kanssaan, koskapa lepo
on kaikissa taudeissa ensimäinen paranemisen ehto. Jos sairaana-olo,
arveli neiti Frederick, tehtäisiin miellyttäväksi, kyllä vainenkin
koulutytöt silloin valittamisen syitä keksisivät.
Ja niinpä Marcella näinä sulkeissa-olon päivinä sai neljätoista tuntia
olla melkein ihan yksinänsä. Milloin vain palvelijatar suvaitsi
pistäytyä hänen huoneeseensa, ei peitteen alta näkynyt muuta kuin
musta, kauheasti hajalleen valahtanut tukka ja kaksi vilkkuvaa,
uhmailevaa silmää -- surkuteltava palanen poloista ihmislasta
todellakin. Välistä hän todellakin joutui niin hurjan kapinalliselle
mielelle, että oli vähällä heittää senna-teen vasten Martan kasvoja
ja hyökätä yöpaidassa keskelle hämmästynyttä luokkaa syyttämään neiti
Frederickiä väärinteosta. Mutta aina hän sentään syystä tai toisesta
hillitsi itsensä. Ei siihen, pelkään mä, omatunto vaikuttanut eikä halu
"tulla taas kiltiksi tytöksi", vaan lapsen ikävän ja auttamattomuuden
tuskallinen tunne, jonkunmoinen tietoisuus siitä, että hän todellakin
oli koetellut jok'ikisen ihmisen kärsivällisyyttä ihan äärimäisiin
asti, ja että nämä vuoteessapysymisen päivät olivat kriisejä, jotka
niinkin niskoittelevan ihmisen kuin Marcie Boycen piti tyynesti kestää.
Hän alistui siis, eikä aikaakaan, niin hän jo oppi kesken tuskallista
ikävääkin huvittelemaan siten, että alkoi valveillaan unelmoida, mihin
hänellä oli luontaisiakin taipumuksia. Ei ollut vielä tuon inhottavan
illallisvellin tuottama harmi ennättänyt kokonaan unohtuakaan, kun
hän jo jälleen leijaili unien maailmoissa, kuvitellen olevansa
Walesin prinsessan ystävä ja seuralainen, tuon ihanan Alexandran,
Englannin ylhäisön mallin ja esikuvan. Marcella oli kerran ikävällä
kävelyretkellä Marswillissa, Cliff Housen läheisessä pikkukaupungissa,
nähnyt hänen muotokuvansa erään paperikaupan akkunassa Se oli silloin
painunut hänen lapselliseen mieleensä ja siitä pitäen pysynyt aina
hänen unelmainsa esineenä. Marcellalla ei ollut satukirjoja, mutta
pian hän oli kehrännyt kokonaisen satusarjan tuon armaan prinsessan
ympärille, jota hän jo aikaa sitten oli tottunut pitämään yksityisenä
omaisuutenaan. Hänen tarvitsi vain sulkea silmänsä, niin jo hän
oli vetänyt puoleensa tuon epäjumalansa huomion jollain katseella
tai liikkeellä, joka oli täynnänsä intohimoista, vaikkei silti
tungettelevaa kunnioitusta, prinsessan ajaessa kuninkaallisissa
vaunuissaan pitkin katua, -- tai heittäytymällä hänen hurjistuneitten
hevostensa eteen, -- tai yhä ylenevillä arvoasteilla yhteiskunnassa,
joita helppo oli keksiä vilkasmielisen lapsen, joka kaikessa
ala-arvoisessa ulko-olossaankin tiesi olevansa vanhaa, ylhäisissä
piireissä hyvin tunnustettua sukua. Ja kun prinsessa sitten sirolla
liikkeellä ojentaa kätensä ja hymyilee, tunsi hän riemua! Marcella on
silmänräpäyksessä kasvanut suureksi: kaunis hän tietysti on: hänellä
on, sanoivat ihmiset, "Boycein silmät ja tukka", hänellä on yllään
pitkäliepeinen leninki, tavallisesti valkeata musliinia, nauhat siinä
kirsikanpunaiset; hän astuu puoleen ja toiseen prinsessan sivulla,
naureskellen ja luonnollisesti haastellen maan mahtavien kanssa; hänen
romantillinen ystävyytensä Englannissa kaikkialla jumaloidun prinsessan
kanssa vetää kaikkien tähystelijäin silmät hänen puoleensa, hänelle
osoitetaan tuhansilla tavoin huomaavaisuutta, häntä mielistellään.
Mutta suloisten tunnelmain kohottua ylimmilleen, tyttösen parhaillaan
uiskennellessa kauniitten mielikuvien lämpöisissä laineissa, joku
vähäinen kolina sai hänet äkkiä avaamaan silmänsä. Ja silloin! hän yhä
laskeuvassa hämärässä näki läheisyydessään kahden makuukumppalinsa
kolkot, valkoiset vuoteet, rumat tapetit vastaisella seinällä ja
paljaan lattian, jota vain vuoteitten kummallakin puolen peitti pieni
matonpalanen. Kenties tuolla alhaalla teekellokin silloin kilisi,
ja tämä ääni se vaikutti silmänräpäyksessä sen, että prinsessan
hovineidosta tuli jälleen Marcie Boyce, sama pahankurinen lapsi, josta
ei kukaan pidä huolta, jolle äiti ei milloinkaan kirjoita, jolla ei ole
"pyhäpukua" niinkuin muilla tytöillä, ja jonka huomenna pitää valita:
joko yhä kestävän pahoinvoinnin nojalla viettää vieläkin tällainen
synkkä päivä ja juoda senna-teetä ja lisää vesivelliä tahi nousta puoli
seitsemän ylös ja jo seitsemältä päntätä päähänsä puoli sivua Incen
"Englannin historian pääpiirteitä" kolakassa luokkahuoneessa.
Katsellessaan nyt ikäänkuin toisesta maailmasta tuota Cliff Housen
hurjaa, itsepintaista Marcie tyttöä, tämä nykyinen Marcella puoleksi
myhäillen, puoleksi surkutellen näki, että suurena syynä alituisiin
vastoinkäymisiin oli ollut loukkaava, ärsyttävä tietoisuus siitä, että
hänen ja hänen toveriensa yhteiskunnallinen asema oli niin erilainen.
Suuri osa Cliff Housen oppilaita oli kauppamiesten tyttäriä parista
kolmisesta lähikaupungista. Heidän isänsä ne välisti ystävällisesti
lupasivat neiti Frederickille hankkia tarpeita hänen laitokseensa, ja
siitäkös tyttäret tunsivat olevansa täällä niinkuin kotonaan -- ja
olivat välistä niin olevinaan, että se oikein harmitti ja raivostutti
sellaista syrjään jätettyä tuittupäätä kuin Marcella Boyce oli.
Jo kymmenvuotiaasta saakka hän tiesi varsin hyvin olevansa sukujaan
Boyce of Brookshire, tiesi, että hänen isänsä setä oli ollut kuuluisa
puhuja Alahuoneessa. Tämän isosedän muotokuva oli riippunut ruokasalin
seinällä tuossa somassa talossa Lontoossa -- siitä on jo niin pitkän
pitkä aika! -- Isä oli myötäänsä näytellyt tätä kuvaa lapselle ja
opettanut häntä olemaan ylpeä siitä. Ja jo toisenkin kerran lapsen
silmä oli huomannut merkillisen yhtäläisyyden tuon kuvan ja erään
vanhan, harmaapäisen herran välillä, joka joskus kävi heillä, ja jota
sanottiin vaariksi. Tämä ja moni muu seikka oli tehnyt sen, että
hänelle jo lapsen veriin oli imeytynyt korkeita ajatuksia sukunsa
kunniasta ja arvosta. Ja niinpä tuo kunnia ja arvo ne kiihottavana
yllykkeenä saivat hänet välistä peräti rajuihin ja naurettaviin
kuohauksiin, joista seurasi pelkkää nöyryytystä.
"Annas, että isosetä olisi täällä! Hän se opettaisi sinut -- --
sinä mokoma suupaltti!" tiuskaisi hän uhmaavasti eräälle tytölle,
paikkakunnan rautakauppiaan paksulle, suurelle tyttärelle, joka oli
osannut hyvinkin hyvin pitää puoliaan.
Paksu tyttö avasi silmänsä suuriksi ja purskahti nauramaan.
"_Sinunko_ isosetäsi? se nyt on jotain! Mikä mies se on, hyvä
fröökinä? Ja jos sikseen tulee, niin mitäs kun minä näyttäisin _minun_
isosedälleni Davidille mitenkä sinä olet minua käteen raapinut! Kyllä
hän kyydin näyttäisi. Hän on melkein yhtä väkevä kuin isä, vaikka onkin
jo niin vanha. Mene matkaasi ja ole siivolla eläkä jaarittele joutavia."
Ja sen sanottuaan paksu tyttö lykkäsi hänet ulos luokkahuoneesta
ja paiskasi oven hänen jälkeensä kiinni. Raivosta ja itkusta
tukahtumaisillaan Marcella syöksyi silloin ylimmälle terassille,
koulun kisakentälle, lyyhistyi siellä syrjäiseen nurkkaan ja vapisi ja
nyyhkytti, milloin miettien kostoa voittajalleen, milloin kiukustuen
omaan itseensä sopimattoman menettelynsä ja mielettömän kiivautensa
takia.
Kolme mielihyvää vain hän muisteli itsellään olleen kahtena ensimäisenä
kouluvuotenaan. Ensimäinen oli se, kun kakkumuori lauantaipäivinä tuli
koululle -- vielä nytkin Marcella akkunassa istuessaan oli tuntevinaan
makua noista kolmikolkkaisista leivoksista ja pienistä makeista
päärynöistä, joihin hän tuhlasi niukat viikkorahansa, yhtä hyvillään
siitä ylpeästä tunnosta, että nyt edes saa olla ihan vapaa ja tehdä
omin päin, kuin mistään muustakaan. Toinen oli hippasilla-olo, jota hän
johti kisakentällä. Kolmas oli mademoiselle Rénierin, neiti Frederickin
osuustoverin, ystävällisyys. Tämän mielestä Marcella oli hänen jo aikaa
sitten kuolleen sisar-vainajansa näköinen, ja siksipä hän salaisesti
suosi, mikäli suinkin laatuun kävi, "pikkuista villikissaa", niinkuin
tätä suuren puhujan jälkeläistä koulussa yleensä nimitettiin.
Mutta kolmannesta kouluvuodesta alkaen tuli uusia vaikutelmia ja
harrastuksia. Romantillisuus heräsi, tuoden tullessaan hellän
haikeita haaveiluja. Ensinnäkin syntyi hänessä kiihkeä halu
lukea seikkailukertomuksia ja runoja. Pari kolme kirjaa hän oli
ahmaissut niin hartaalla mielenkiinnolla, että ihan vieläkin
kateeksi kävi. Yhdenkolmatta vuoden iässä täytyy ihmisten,
jotka harrastavat kaikenlaista ja kernaasti ovat itsenäisiä
mielipiteiltään, pikemmin vain "päällisin puolin" selailla kuin
lukea kirjoja, käyttää raastetuita ja hajanaisia hengenvoimiaan niin
hyvin kuin osaavat kaikille tahoille ja sietää joskus omantunnon
soimauksia teeskentelemisestään. Mutta kolmentoista iässä -- sitä
tarkkaavaisuutta, sitä harrastusta, sitä nautintoa!
Yksi näistä herttaisista kirjoista oli Bulwerin "Rienzi", toinen
Porterin "Skotlannin urhot", kolmas eräältä tädiltä saatu pieni
punainen nidos "Marmionia". Tuskin hän oli milloinkaan niitä kannesta
kanteen lukenut -- hänessä kun ei ollut rahtustakaan uutteruutta
eikä metodia -- mutta niissä hän yhtäkaikki eli. Ikäviin kohtiin
hän piankin keksi jotain omasta päästään, mutta hermoja kiihottavat
kohtaukset ja kuvaukset hän osasi ulkoa. Ei hänellä ollut taipumusta
runonsepustukseen, mutta hän ei vaan hellittänyt ennenkuin sai
kirjoittaneeksi pitkän runoelman Rienzin kuoleman johdosta. Samoin hän
koettelemistaan koetti saada mustekynällä kuvatuksi paperille Wallacen
teloituksen. Eikä se yritys niin huonosti onnistunutkaan.
Mutta kaikki tämä mieltymys asioihin ja aatteisiin ei ollut mitään
verrattuna pian ilmestyneeseen ystävyyteen ja ihannoimiseen.
Puhukaamme ensin ihailusta. Kouluun tullessansa Marcella oli samalta
tädiltä, joka hänelle oli antanut Marmioniankin, saanut suosituksen
seurakunnan kirkkoherran luokse, joka sattui tuntemaan muutamia Boycen
suvun jäseniä. Kirkkoherra ja hänen vaimonsa -- lapsia heillä ei
ollut -- kohtelivat erittäin ystävällisesti tätä tuittupäistä lasta.
Pari kertaa he pyysivät hänet luoksensa teelle ja kutsuivat koulun
huviretkelle, jossa hän pysyttelihe vain itseensä sulkeutuneena ja oli
surkuteltavan arka. Kerran ainakin oli herra Ellertonilla ystävällinen
ja sielunhoidollinen keskustelu neiti Frederickin kanssa tämän lapsen
vaikeista puolista. Kaikesta tuosta ei ollut pitkään aikaan mitään
hyötyä. Marcellaa oli työläs saada taipumaan. Hänen tultuansa pappilaan
teelle ei rouva Ellerton, sivistynyt ja helläluontoinen nainen, tiennyt
miten menetellä, vaikka tunsikin omituista mielenkiintoa tätä lasta
kohtaan.
Mutta kaksitoista ikävuotta täytettyänsä Marcella rupesi pienessä
sydämessään tuntemaan valtavaa, kiihkeätä vetämystä näihin kahteen
henkilöön. Heille hän ei sitä niinkään osoittanut, mutta hänet itsensä
se kohotti uuteen elämään, antoi hänelle uusia tarkoitusperiä, uusia
ohjeita. Tähän asti hän oli vihannut kirkossakäyntiä; nyt hän laski
aikaa vain sunnuntaista sunnuntaihin. Jos hän näki jonkun muun kasvot
saarnastuolista kuin kirkkoherran, silloin hänen oli kovin vaikea pysyä
kirkossa. Mutta jos koulutytöt kirkosta lähtiessään olivat sattuneet
vitkastelemaan niin, että kirkkoherra rouvineen saavutti heidät vielä
kirkkotarhassa, silloin Marcella palasi kotiin kirkkain silmin, ja
koko tuo pitkä sunnuntai-ilta koulussa tuntui hauskalta, hän kun
silloin koetti panna paperille pääkohdat herra Ellertonin saarnasta.
Tavallisissa oloissa hän ei olisi noihin asioihin puuttunut laisinkaan,
mutta kaikki, mitä kirkkoherra oli puhunut, oli kaunista, sattuvaa,
järkevää.
Eikä puuttunut tuommoisia mielihyvän hetkiä viikon varrellakaan. Hänet
lähetettiin tavallisesti yläkertaan harjoittelemaan soittoa vanhalla
klaverilla. Hänen edessään olevasta akkunasta näkyi vastapäinen
porttikäytävä ja kauempana tähän yhtyvä maantie. Keskimäärin kolmasti
viikossa rouva Ellerton tapasi ajaa tuota tietä pony-rattaissaan.
Marcellan silmät olivat myötäänsä akkunassa, sormien rimpatellessa
umpimähkään. Ja kun sitten valkoinen pony tuli tuolta kaukaa näkyviin,
niin kumoon meni kun menikin pianotuoli, ja lapsi riensi akkunaan.
Siinä hän sitten seisoi nopeasti ja kiivaasti hengittäen, kunnes rouva
Ellertonin siro vartalo oli kadonnut puitten taakse vasemmalle. Silloin
oli päättynyt tuo paratiisinomainen hetki, mutta koko iltapäivän vielä
tuntui sen miellyttävä jälkihehku. Mutta riittää jo romanttisuudesta ja
tunteista, tuosta salaperäisestä ihannoimisesta, joka on niin lähellä
rakkautta kuin lapsuudessa suinkin saattaa tuntea.
Hänen ystävyytensä oli tietysti kokonaan toista laatua, mutta syvät
jäljet sekin jätti. Cliff Housen oppilaitten joukossa oli muuan
pitkäkasvuinen, keuhkotautinen tyttö, jonka isä, muuan pappismies,
oli neiti Frederickin ystäviä. Hän oli jonkun aikaa lähennellyt
Marcellaa ja voittanut hänen suosionsa puolelleen ensiksi vain sillä,
että osasi merkillisen hyvin kertoa jutelmia. Hänellä oli etuoikeus
asua erityisessä huoneessa, johon kylmällä ilmalla viritettiin
takkavalkea. Ei hänen tarvinnut ihan säännöllisesti käydä luokalla,
muutamia erityisiä herkkujakin hänelle hankittiin, ja neiti Frederick
vaali häntä oikein äidin hellyydellä. Tavantakaa alkoi häntä vaivata
huolestuttava yskä, ja silloin lääkäri määräsi hänet siirrettäväksi
rakennuksen eteläpäähän, jossa akkunat antoivat puutarhan
keskiterassille. Siten tuli hänen haltuunsa makuusuoja, sen takainen
pukuhuone ja pieni akkunaovella varustettu asuinhuone.
Siinä Mary Lant asui viikon toisensa perään. Oppituntien jälkeen hän
kutsui luokseen Marcie Boycen ja ylen olikin Marcella herkkä hänen
kutsuillensa, vilauksessa hän oli jo portaitten yläpäässä, juoksi
käytävää myöten, koputti makuusuojan ovelle ja laskeusi pari porrasta
alas omituiseen pukuhuoneeseen, jossa oli vähällä lyödä päänsä lakeen,
ja sitten vielä muutamia portaita alemmas asuinhuoneeseen. Vasta
silloin kun ovi oli suljettu ja hän jutteli ystävänsä kanssa takan
ääressä, vasta silloin hän oli oikein onnellinen.
Tämä pikkarainen huone sijaitsi jyrkästi viettävän terassin laidassa.
Lännen puoliseen akkunaan näkyi tiheä viidakko ja laaja viljelysmaa
peltoineen ja aitoineen. Tuota huonetta muistellessaan Marcella yhä
vieläkin oli näkevinään, kuinka mailleen menevä talvinen aurinko luo
siihen kirkkaita säteitään, ja vesikattila kiehua porisee takassa,
jonka ääressä lämmittelee kalpea ystävä shaali hartioillaan, ja kuinka
tuulen huojuttelema lumimarjapensas oksillaan nakuttelee terassille
vievän lasioven ruutuja.
Mikä verraton kertoja tuo Mary Lant! Hän oli itse keksinyt erään
jutelman, nimeltä "John ja Julia", jota kesti viikosta viikkoon ja
kuukaudesta kuukauteen, Marcellan milloinkaan siihen pitkästymättä.
Ei tämä ollut mikään seikkailusatu; se oli perhekuvaus puhtainta
laatua, peräti siveellinen ja evankelisen hengen läpitunkema.
Jutelman herkkämielinen, uskonnollinen sepittäjä tarkoitti sillä
Marcien ojennusta ja parannusta. Siinä esiintyi ylevämielinen
sankari, joka koettaa jokaisen virheet parhain päin kääntää ja pitää
kauniita puheita sankarittarelle. Tavallisissa oloissa Marcella
olisi kaiketikin jo aikaa sitten pistänyt jalan tuon sankarin eteen
ja kaatanut hänet kumoon, -- sotatapa, jossa hän rajulla päällä
ollessaan oli koko mestari. Mutta kun Mary Lant häntä kuvasi,
silloin Marcella ei ainoastaan sietänyt häntä ja vavissut hänen
edessään, vaan vieläpä jumaloitsikin häntä. Marcella alkoi kiintyä
häneen ja hänen kaltaisiinsa, samoin kuin itse kertojaankin, tuohon
hentoon, surumieliseen, lempeään tyttöön, joka oli harras kalvinisti
ja aavisteli pikaista loppuansa. Jonkun ajan perästä tuli hänen
hartaimmaksi halukseen saada olla aina kahden kesken Mary Lantin
kanssa, aina paitsi sunnuntaisin ja harjoitustunneilla. Siinä
tarkoituksessa hän hankki itsellensä aika nuhan ja koetti tahallansa
yskiä oikein kauheasti. Mutta neiti Frederick ei ottanut tuota yskää
kuuleviin korviinsakaan, uhkailihan vaan panna hänet vuoteeseen juomaan
senna-teetä nuhan tähden. Silloin Marcella yks kaks julisti, että se
nuha on koko lailla parempi, ja epätoivoissaan lakkasi yskimästäkin.
Seuraavalla pääsiäisluvalla, Marcellan ollessa kotonaan, tuli äidille
kirje neiti Frederickiltä, joka ilmoitti Mary Lantin äkkiä kuolleen. Se
oli Marcellan ensimäinen suru, joka tuotti hänelle muutamia apeuden ja
äänettömyyden päiviä ja katkerain kyynelten öitä.