Nykyään tuskin ainoakaan ihminen tulee huomanneeksi sitä pienoista
ristiä, joka seisoo Svartsjön kirkkotarhan nurkassa. Nykyään kaikki
kirkkoväki kulkee sen sivuitse vilkaisematta siihen. Eikä ole
kummakaan, ettei kukaan sitä huomaa. Se on niin matala että apilas
ja sinikellot kohoavat sen haaroihin ja puntarpäät kasvavat sen yli.
Eikä kukaan välitäkään lukea siinä olevaa kirjoitusta.
Valkeat kirjaimet ovat jo melkein poiskarisseet, eikä tunnu koskaan
juolahtavan kenenkään mieleen koettaa ruveta tavaamaan niitä sanoiksi.
Mutta aina ei ole ollut niin. Se pikku risti on aikoinaan herättänyt
paljon ihmettelyä ja kummastelua. Yhteen aikaan ei kukaan voinut
laskea jalkaansa Svartsjön kirkkomaalle, menemättä sen ristin luo. Ja
kun joku vanhanajan ihmisistä näkee sen vielä tänäänkin, niin samalla
kokonainen tarina juohtuu hänen mieleensä.
Hän näkee edessään koko Svartsjön pitäjän, talviuneen vaipuneena,
ja puolentoista metrin korkeudelta tasaisen, valkean lumen
peittämänä. Ja kummoista siellä on! Tuskin on mahdollista löytää
siellä etsittäväänsä. Tarvitsee kompassin kuin merellä kulkiessa.
Ei ole pienintäkään eroa rannan ja järven välillä, kannokko leviää
yhtä tasaisena kuin maa joka on kasvattanut satoja kaurakylvöjä.
Sydenpolttajat, jotka asuvat suurten soiden liepeillä ja karuilla
vuorenharjanteilla, voivat kuvitella mielessään omistavansa yhtä
paljon raivattua ja viljeltyä maata kuin varakkain talonpoika.
Tiet ovat poikenneet turvallisilta uriltaan harmaiden aitojen solista
ja luikertelevat seikkaillen niittyjen ja jäätyneiden vesistöjen
poikki. Jopa talojen välilläkin voi käydä pyörälle. Yht'äkkiä voipi
älytä että tie kaivolle on poljettu aivan suoraan pienen ruusutarhan
spirea-pensasaidan poikki.
Mutta missään ei ole niin mahdoton selviytyä kuin hautausmaalla.
Ensiksikin on harmaa kiviaita, joka erottaa sen pappilan maista,
aivan lumen peitossa, niin ettei siinä ole vähäistäkään rajaa.
Toiseksi on kirkkomaa nyt ainoana valkeana kenttänä, eikä pieninkään
epätasaisuus lumipeitteessä osoita kuolonpellon monia kumpuja ja
mättäitä.
Useimmilla haudoilla on pieniä rautaristejä, joissa riippuu ohuita
pikku sydämmiä, joiden heilutteleminen on tuulen asia. Ne ovat kaikki
nyt lumen peitossa. Nuo pienet rautasydämmet eivät voi nyt soittaa
surunvoittoisia laulujaan kaipauksesta ja murheesta.
Ne jotka ovat olleet kaupungissa työnansiolla, ovat tuoneet kotiin
vainajilleen suruseppeleitä, joissa on helmikukkia ja rautapeltisiä
lehtiä, ja niitä pidetään niin arvokkaina, että ne säilytetään
haudoilla lasilaatikoissa. Mutta nyt nekin ovat piilossa ja lumen
peitossa. Nyt ei sekään hauta, jolla on moinen koriste, ole toisia
parempi.
Pari lumimarjapensaikkoa ja syreenipensaikkoa pilkoittaa esille
lumen peitosta, mutta useimmat ovat kätkössä. Ne harvat oksat, jotka
ylenevät lumen pinnasta, ovat tuiki toistensa näköisiä. Nekään
eivät voi olla opastuksena sille, joka hakee tietä hautausmaalle.
Vanhat muijat, joiden on tapana joka sunnuntai tulla katsahtamaan
rakkaittensa haudalle, eivät nyt lumen tähden pääse pitemmälle kuin
jonkun matkaa pääkäytävää. Siihen he pysähtyvät ja koettavat arvailla
missä "hauta" mahtaa olla. Onko se tuon tai tuon pensaan juurella? Ja
he alkavat ikävöidä lumen sulamista. Onpa kuin nuo vainajat olisivat
joutuneet suunnattoman kauaksi heistä, kun eivät he enää näe paikkaa
mihin heidät on laskettu.
Joku suuri kivi kohoutuu siellä täällä lumen pinnalta. Niitä on
aniharvoja ja nekin ovat niin lumen peitossa, että ovat vallan
vaikeat erottaa toisistaan.
Yksi ainoa tie on lakaistu kirkkomaalla. Se johtaa pääkäytävältä
pieneen paarihuoneeseen. Kun on joku haudattava, niin kannetaan
kirstu odotushuoneeseen ja siellä pitää pappi ruumispuheen ja
toimittaa hautaamisen. Ei ole ajatustakaan, että arkku voisi päästä
multiin, niin kauan kuin tällaista talvea kestää, vaan saa se olla
paarihuoneessa siksi kunnes Jumala sallii suojailman tulla ja maata
jälleen voi lohkoa kuokalla ja kangilla.
Tapahtuipa, että talven juuri ankarimmillaan ollessa ja kun
hautausmaa on aivan luopääsemätön, kuolee Lerumin tehtaalla
tehtaanpatruuna Sanderin lapsi.
Lerum on suuri tehdas ja Sander mahtava mies. Hän on nyt aivan
äskettäin laitattanut itselleen perhehaudan kirkkomaalle. Se kyllä
muistetaan, vaikka se nyt onkin lumen peitossa. Sitä ympäröi hakattu
kivireunake ja paksu rautaketju; haudan keskellä on graniittipaasi,
johon nimi on kirjoitettu. Siinä on tämä ainoa sana