suurilla kirjaimilla, jotka loistivat yli koko hautausmaan.
Mutta kun nyt lapsi oli kuollut ja tulee puhe maahanpaniaisista, niin
tehtaan patruuna sanoo vaimolleen:
"En tahdo että se lapsi lepää minun haudassani." Yhtäkkiä näkee
heidät edessään. Ollaan Lerumin ruokasalissa ja siinä tehtaanpatruuna
juuri istuu aamiaispöydässä, syö yksin, kuten hänen tapansa on. Hänen
vaimonsa Ebba Sander istuu keinutuolissa ikkunan ääressä, mistä on
näköala järvelle ja koivumetsäisille saarille.
Hän on istunut ja itkenyt, mutta kun mies on virkkanut tämän, niin
hänen silmänsä yhtäkkiä käyvät kuiviksi. Koko tuo pikku vartalo
vetäytyy kokoon pelosta, hän alkaa vavista ikäänkuin ankaran pakkasen
kourissa.
"Mitä sanot, mitä sanot?" hän kysyy. Ja hän puhuu kuin kovassa
vilussa väristen.
"Se on minulle vastenmielistä", virkkaa tehtaanpatruuna. "Isäni ja
äitini lepäävät siellä ja kiveen on piirrettynä Sander. En tahdo että
se lapsi tulee sinne."
"Vai niin, sitäkö sinä siis olet miettinyt!" virkkaa toinen yhä
väristen. "Tiesin kyllä että kerran kostat."
Mies viskaa ruokaliinan syrjään, nousee pöydästä ja seisoo leveänä ja
kookkaana vaimonsa edessä. Hän ei ensinkään mieli tuhlata monta sanaa
tahtonsa ilmaisemiseen. Rouva Sander havaitsee kyllä miehestään,
ettei tämä voi päätöstään muuttaa. Koko mies on raskasta, itsepäistä
päättäväisyyttä.
"En tahdo kostaa", virkkaa hän kohottamatta ääntään. "Minä vain en
voi sietää sitä."
"Sinä puhut, kuin olisi kysymyksessä vain lapsen muuttaminen sängystä
toiseen", virkkaa vaimo. "Ja kuolluthan lapsi on, hänestä lienee
yhdentekevää missä lepää. Mutta minähän olen sitten mennyttä ihmistä."
"Olenpa ajatellut sitäkin", mies sanoo. "Mutta minä en voi."
Ne, jotka ovat olleet naimisissa useampia vuosia, eivät tarvitse
monia sanoja ymmärtääksensä toisiaan. Vaimo tietää jo, että on
kerrassaan tuloksetonta koettaa taivuttaa miestään. "Miksi sitten
annoitkaan minulle anteeksi?" hän virkkaa väännellen käsiään. "Miksi
annoit minun jäädä Lerumiin vaimonasi ja lupasit antaa minulle
anteeksi?"
Mies tuntee itse mielessään ettei hän tahdo vahingoittaa vaimoaan.
Mutta hän ei mahda sille mitään, että tässä nyt oli raja hänen
myöntyväisyydelleen. "Sano naapureille mitä tahdot!" hän virkkaa.
"Minä kyllä vaikenen. Keksi jotain, että on vettä haudassa, tai sano
ettei siinä ole paikkaa useammille arkuille kuin isän ja äidin sekä
minun ja sinun!"
"Entä sitäkö he uskoisivat!"
"Saat suoriutua niin hyvin kuin taidat", mies sanoo.
Hän ei ole vihainen, sen vaimokin hänestä näkee. On vain niinkuin hän
sanookin. Hän tässä asiassa ei voi myöntyä.
Rouva kohottautuu tuolissaan, panee käsivarret päänsä taa ja istuu
ja tuijottaa ulos ikkunasta sanaakaan virkkamatta. Sehän se on
kauhistuttavaa, kun elämässä on niin paljon sellaista, joka on meitä
voimakkaampaa. Ennen kaikkea on pelottavaa, kun meissä itsessämme
nousee voimia, joita emme voi ensinkään hallita. Muutama vuosi
sitten, hänen ollessaan jo vakaantunut, naimisissa oleva vaimo,
joutui hän rakkauden valtaan. Ja millaisen rakkauden! Ei ollut
ajatustakaan että hän olisi voinut hallita sitä.
Se joka nyt valtasi hänen miestään, oliko se kostonhalua?
Hänen miehensä ei ole koskaan suuttunut häneen. Hän antoi hänelle
anteeksi paikalla kun hän tuli ja tunnusti. "Sinä olet ollut pois
suunniltasi", sanoi hän ja salli hänen jäädä vaimokseen.
Mutta vaikka saattaa olla helppo sanoa antavansa anteeksi, voipi
kumminkin olla raskasta sitä toteuttaa. Etenkin on se vaikea
sellaiselle, joka on pitkävihainen ja raskasmielinen, joka ei
koskaan unohda eikä koskaan kuohahda. Mitä hän sanookin, värjöttää
sydämessä jotain, joka huutaa ja janoaa saadaksensa tyydytystä toisen
kärsimyksistä. Vaimolla oli aina ollut se merkillinen tunne, että
parempi olisi ollut, jos hänen miehensä sillä kertaa olisi vihastunut
niin, että olisi lyönyt häntä. Silloin mies olisi voinut tulla
hyväksi jälleen. Nyt hän hautoo sitä mielessään, on juonikas ja äreä,
vaimo on käynyt araksi. Hän kulkee kuin hevonen aisoissa. Hän tietää,
että takanaan istuu joku, pitäen piiskaa kädessään, vaikkapa ei sitä
käytä. Mutta nyt hän on sitä käyttänyt ja siksi vaimo nyt on kurja,
kadotettu.
Ihmiset sanovat etteivät he ole nähneet surua sellaista kuin hänen.
Hän on kuin kivikuva. Näinä hautajaisten edellisinä päivinä tuskin
huomaa hänessä elon merkkiä. On mahdotonta havaita, kuuleeko hän
mitä hänelle sanotaan ja tietääkö hän kuka häntä puhuttelee. Hän ei
näytä tuntevan nälkää, hän näyttää voivan mennä ankaraan pakkaseen,
tuntematta kylmyyttä. Mutta ihmiset erehtyvät. Ei se ole suru joka
kivetyttää häntä, se on pelko.
Hän ei ajattele jäädä kotiin hautajaispäivänä. Hänen täytyy seurata
mukana hautausmaalle, täytyy astua ruumissaatossa ja samalla tietää
että kaikki, jotka arkkua seuraavat, luulevat sitä saatettavan
suureen Sanderien perhehautaan. Hän luulee lyyhistyvänsä, joutuessaan
ihmisten kummastelun ja ihmettelyn alaiseksi, kun se joka saaton
etunenässä kulkee papinsauva kädessä kääntyy vaatimattomalle
hautakummulle. Ihmettelyn sorina kuuluu rivistä riviin, vaikka tämä
onkin ruumissaatto. Miksei lapsi saa levätä Sanderien haudassa?
Mieleen juohtuvat nuo hämärät, epämääräiset huhut, jotka kerran ovat
olleet liikkeellä hänestä. Kai niissä jutuissa lienee jotain perää,
sanotaan. Ennenkuin ruumissaatto palaa hautausmaalta, on hän oleva
kadotettu ja tuomittu.
Ainoa mikä voi hänet pelastaa, on olla itse mukana. Hänen täytyy
kulkea tyynikasvoisena joukossa ja näyttää siltä kuin kaikki olisi
niinkuin olla pitää. Kenties he silloin uskovat mitä hän asiaa
peittääksensä sanoo.
Mies ajaa myöskin kirkkoon. Hän on huolehtinut kaikesta, kutsunut
hautajaisvieraat, tilannut arkun ja määrännyt kantajat. Hän on
tyytyväinen ja hyvä, saatuansa oman tahtonsa ajetuksi perille.
On sunnuntai ja jumalanpalveluksen päätyttyä järjestytään
ruumissaatoksi pitäjän tuvan edustalle. Kantajat laskevat valkeat
kantoliinat olkapäilleen, kaikki Lerumin säätyläishenkilöt astuvat
saattojoukossa ja paljon muuta kirkkoväkeä.
Saattojoukon järjestyessä ajattelee äiti, että nyt ne valmistautuu
kulettamaan rikollista teloituspaikalle.
Kuinka he häntä katselisivatkaan takaisin palatessaan! Hän on tullut
saapuville voidaksensa valmistaa heitä, mutta ei ole saanut sanaakaan
huuliltaan. Hän ei voi puhua tyynesti ja hillitysti. Mutta valittaa
hän voisi, hän voisi voivottaa kovasti ja rajusti, niin että se
kuuluisi yli koko kirkon tienoon. Hän ei uskalla liikuttaa huuliaan,
ettei äänekäs kauhun parahdus niiltä purskahtaisi.
Kellot alkavat kumahdella tornista ja ihmiset lähtevät liikkeelle.
Ja nyt he saavat sen tietää, ilman vähintäkään valmistusta! Miksei
hän ole voinut puhua? Hänen täytyy hillitä itseänsä ettei huutamalla
kieltäisi heitä viemästä kuollutta hautausmaalle. Eihän se, ken
jo on kuollut, mitään merkitse. Miksi pitää hänen joutua tuomioon
kuolleen tähden? He saisivat viedä vainaan mihin tahansa, kunhan
vain ei kirkkomaalle. Hänellä on sekavia tuumia koettaa pelästyttää
heitä pois hautausmaalta. Se on vaarallinen. Se on kerrassaan ruton
saastuttama. Siellä on nähty suden jälkiä. Hän tahtoi peloitella
heitä kuten lapsia peloitellaan.
Hän ei tiedä mihin lapsen hauta on kaivettu. Aikanaan sen kyllä
ehtii tietää, hän arvelee. Kun nyt seurue saapuu hautausmaalle,
silmäilee hän lumikenttää keksiäkseen vasta luodun haudan. Mutta hän
ei näe tietä eikä hautaa. Siellä ei näy muuta kuin raivaamatonta
lumilakeutta.
Ja saattojoukko menee paarihuoneelle. Kuka suinkin sopii se tunkeutuu
sisälle ja siellä toimitetaan hautaaminen. Ei tule kysymykseenkään
että mentäisiin Sanderien haudalle. Ei kukaan aavistakaan, että
pienoista, jota nyt vihitään viime lepoonsa, ei konsaan peitetä
perhehaudan multiin.
Jospa Ebba Sander olisi tämän muistanut ja jollei hän olisi unohtanut
kaikkea kauhunsa tähden, niin ei hänen olisi tarvinnut olla
peloissaan silmänräpäystäkään.
"Keväällä", hän ajattelee, "kun arkku peitetään hautaan, niin
tuskin on muita kuin haudankaivaja saapuvilla. Kukaan ei usko muuta
kuin että lapsi lepää Sanderien haudassa." Ja äiti älyää olevansa
pelastettu.
Hän lyyhistyy katkeraan itkuun. Ihmiset katsovat säälitellen häntä.
"On kauheaa kuinka hän suree", he sanovat. Mutta hän itse parhaiten
tietää itkevänsä sellaisia helpotuksen kyyneleitä, kuin se, joka on
suuresta hädästä ja hengenvaarasta päässyt.
Pari päivää hautajaisten perästä hän istuu hämärissä tavallisella
paikallaan ruokasalissa. Illan pimetessä hän yhtäkkiä huomaa
istuvansa ikävöiden odottamassa. Hän istuu ja kuulostaa lasta. Nythän
on juuri se aika, jolloin sen on tapana tulla sisälle leikkimään.
Eikö se tulekaan tänään? Ja sitten hän kapsahtaa pystyyn ja
ajattelee: "Sehän on jo kuollut. Sehän on jo kuollut."
Seuraavana päivänä hän jälleen istuu ja ikävöipi hämärissä. Ja ilta
illalta tulee tuo kaipuu yhä uudelleen ja käy yhä valtavammaksi. Se
kasvaa kuin valo keväisin, kunnes se vihdoin vallitsee kaikkia päivän
ja yön hetkiä.
Onpa melkein luonnollista, että moinen lapsi kuin hänen saa enemmän
rakkautta kuoltuaan kuin eläissään. Koko sen elinaikana äiti ei ole
ajatellut muuta kuin miehensä uudelleen voittamista. Ja hänellehän se
lapsi ei voinut olla mieluinen. Sitä ei saanut pitää näkösällä. Se
sai usein tuntea olevansa vaivaksi.
Vaimo, joka oli hairahtunut velvollisuuksissaan, on tahtonut näyttää
miehelleen, että hän sentään oli jonkun arvoinen. Hän aherti
lakkaamatta keittiössä ja kangaskamarissa. Mitäpä sijaa pikku pojalle
kaikessa tässä touhussa voi jäädä!
Mutta nyt jälkeenpäin hän muistelee, kuinka poikasen silmät usein
anoivat ja kerjäsivät. Iltasin se pyysi äitiä istumaan hänen sänkynsä
ääressä. Se sanoi pelkäävänsä pimeässä, mutta nyt äiti ajattelee,
että kenties se ei ollutkaan totta. Hän vain niin sanoi, jotta äiti
jäisi hänen luokseen. Nyt muistuu mieleen kuinka poika ponnisteli
unta vastaan. Nyt äiti ymmärtää, että pienokainen pysyttelihen
valveilla vain saadaksensa kauan tuntea äidin kättä omassaan.
Hän on ollut ovela veitikka, niin pieni kuin olikin. Hän on niin
kaiken älynsä käyttänyt, saadaksensa hiukan osaa äidin rakkaudesta.
On ihmeellistä että lapset voivat niin rakastaa. Hän ei ymmärtänyt
sitä koskaan ennen, pojan elossa ollessa.
Oikeastaan nyt vasta hän alkaa rakastaa lasta. Nyt vasta hän
iloitsee sen kauneudesta. Hän voi istua ja uneksia noista suurista
salaperäisistä silmistä. Poika koskaan ei ole ollut pullea,
rusoposkinen lapsi, vaan kalpea ja hintelä. Mutta se oli ihmeellisen
kaunis.
Se käy hänen mielessään yhä ihanammaksi päivä päivältä. Lapsethan
lienevätkin suloisinta koko maan päällä. Ajatteles vain että on
olemassa pikku olentoja, jotka ojentavat kätensä jokaista kohti ja
uskovat jokaisesta hyvää! Pikku olentoja, jotka eivät kysy ovatko
kasvot rumat vai kauniit, vaan suutelevat yhtä mielellään kumpaakin,
jotka voivat rakastaa vanhaa ja nuorta, rikasta ja köyhää! Ja
kumminkin ne ovat todellisia pikku ihmisiä.
Päivä päivältä hän tulee lasta yhä likemmä ja likemmä. Hän kyllä
toivoo, että se eläisi, mutta arvelee olisikohan hän milloinkaan
tullut niin likelle sitä kuin nyt.
Toisinaan hän joutuu epätoivon valtaan, kun ei ollut tehnyt poikaa
sen eläissä onnellisemmaksi. Siksi hänet varmaan minulta pois
riistettiin, hän ajattelee. Mutta harvoin hän suree näin.
Hän on pelännyt surua muinoin, mutta nyt huomaa, ettei suru ole
sellaista joksi hän on sitä luullut. Suru on eläytymistä pojan koko
olemukseen niin että hän vihdoinkin ymmärtää hänet. Tämä suru on
hänelle ääretön rikkaus.
Mutta nyt hän enimmän pelkää sitä että aika anastaa häneltä lapsen
pois. Hänellä ei ole ainoatakaan valokuvaa lapsestaan, kenties tämän
kuva haihtuu hänen muististaan. Hän istuu joka päivä ja tutkii ja
koettelee: "Näenkö hänet, näenkö hänet oikein?" virkkaa hän.
Talven kuluessa viikko viikolta hän itsekin hämmästyy sitä, kuinka
hän ikävöi kevättä, jolloin voi saada lapsen ulos paarihuoneesta ja
multiin peitetyksi, niin että hän voi päästä haudalle puhelemaan
hänen kanssaan.
Hän saa lepopaikan siellä vasemmassa kolkassa, missä on kauneinta.
Ja äiti koristaa kummun ruusuilla. Hän tahtoo myös saada aidan ja
istuinpenkin sinne. Hän tahtoo saada istua siellä kauan, kauan.
Mutta ihmiset varmaan ihmettelevät! Hehän eivät muuta tiedä kuin että
hänen lapsensa lepää perhehaudassa. Kuinka he nyt kummastuvatkaan,
nähdessään hänen koristavan vierasta hautaa ja istuvan siellä
tuntikausia! Mitä hän keksisikään sanoaksensa heille?
Väliin hän ajattelee, että hänen tulee menetellä näin. Ensin hän
menee isolle haudalle ja laskee sinne suuren kukkavihkon ja istuu
siellä kotvasen. Sitten hän kyllä pääsee puikahtamaan tuonne
pikku haudalle. Vainaja kyllä on tyytyväinen siihen ainoaan pikku
kukkaseen, jonka hän on voinut hänelle säästää.
Niin poika kyllä voi tyytyä tähän, jos äiti voi. Mutta tuntuu kuin ei
hän voisi tulla mihinkään yhteyteen lapsensa kanssa tällä keinoin.
Ja lapsi saa silloin tietää että hänen äitinsä häpesi häntä. Se tulee
ymmärtämään mikä kirveltävä häpeä hänen tulonsa oli hänen äidilleen.
Hän tahtoo varjella lastaan tästä tiedosta. Lapsen tulee uskoa, että
äidin onni hänet omistaessansa on arvokkaampaa kuin muu mikään.
Vihdoinkin talvi väistyy. Tuntuu että tulee kevät. Lumivaippa sulaa
ja maa alkaa näkyä. Vielä viipyy kenties pari viikkoa, ennenkuin
routa lähtee maasta, mutta on kumminkin toivoa että kuolleet pääsevät
pian pois paarihuoneesta. Ja äiti ikävöi, ikävöi!
Voiko hän vielä nähdä lapsensa? Hän koettelee joka päivä, mutta se
onnistui paremmin talvella. Nyt keväällä ei se tahdo näyttäytyä
hänelle. Silloin hän joutuu epätoivoon. Hänen täytyy saada istua
haudalla tullaksensa häntä likelle, voidaksensa nähdä hänet,
saadaksensa rakastaa häntä. Eikö lapsi jo vihdoinkin pääse multiin?
Hänellä ei ole mitään muuta rakastettavaa, hänen täytyy saada nähdä
hänet, nähdä häntä kautta koko elämänsä.
Lopuksi hälvenee kaikki empiminen ja horjuminen hänen suuren kaihonsa
tieltä. Hän rakastaa, hän rakastaa, eikä voi elää vainajaa vailla.
Hän tuntee että hänen täytyy hyljätä kaikki muut vaikuttimet lapsensa
tähden. Ja kun kevät puhkeaa täydellä todella, kun mättäät ja kummut
taas paljastuvat hautausmaalla, kun rautaristien sydämet jälleen
alkavat helähdellä ja helmikukkaset loistaa lasilaatikoissaan, ja kun
maa vihdoin viimein voi avata sylinsä pikku arkulle, silloin hän jo
on antanut valmistaa mustan ristin, jonka hän aikoo asettaa kummulle.
Poikki ristin, toisesta ristin haarasta toiseen on kirjoitettuna
selvillä valkeilla kirjaimilla: