Olipa kerran mies, joka löysi myrkkypalan. Hän otti sen huostaansa
ja kuletteli sitä uskollisesti muassaan, mihin menikin, vaikkei
hänellä ollut vähintäkään aikomusta käyttää sitä. Mutta kun hän oli
piiloitellut myrkkyharkkoa viisitoista vuotta, tapasi hän ihmisen,
jonka kanssa yhdessä eläminen oli hänelle kerrassaan sietämätöntä, ja
silloin hän käytti sen. Sittemmin hän ajatteli, että jollei hänellä
juuri silloin olisi ollut myrkkysikaretta saatavilla, ei hänestä
koskaan olisi tullut murhaajaa.
Jotenkin samankaltaista oli Arild Urupin koira-juttu. Hänkin hankki
koiran ja opetti sen jo aikoja ennen kuin sen taito oikeastaan tuli
käytäntöön.
Tämä Arild Urup oli kookas, voimakas mies, mutta hyvin hidas. Hänellä
oli vahvat hammasrivit ja suuret välkkyvät silmänvalkuaiset. Hän
oli hurjan näköinen, mutta hänestä ei tiedetty mitään pahaa. Mutta
asianlaita on niin, että se joka hankkii itselleen myrkkyä ja sitä
säilyttelee, hän varmaan tuntee itsessään, että hän voi joskus joutua
kiusaukseen käyttää sitä, ja se, joka pitää sellaista koiraa kuin
Arild Urup...
Oltiin kerran Kööpenhaminassa, vanhan Kristian kuninkaan hovissa.
Siellä kuuli Arild muutamana päivänä Ranskan lähetin kertovan, että
Ranskassa ja Burgundissa oli ritareilla tapana totuttaa koiriansa
ajamaan sala-ampujia.
Kuningas itse ja useat neuvonantajansa kyselivät lähetiltä tarkkaan
näistä koirista ja niiden harjoittamisesta. He saivat tietää että
niitä totutettiin heittämään sala-ampuja kumoon ja pitämään häntä
vankina allaan, kunnes heidän herransa tuli. He eivät saaneet käyttää
hampaitaan, ellei varas koettanut paeta.
Tanskalaiset herrat huomasivat tavan oivalliseksi, mutta eivät
luulleet sitä voitavan saada käytäntöön Tanskassa. Kuningas oli
vanha, hän ei pitänyt uusista ulkomaalaisista tavoista. Puuttui myös
koirarotua, jota olisi katsottu sopivaksi.
Herra Arild oli ollut samaa mieltä kuin toisetkin, niin kauan
kuin hän oli Kööpenhaminassa, mutta tuskin oli hän päässyt kotiin
Ugerupiin, kun hän muutti mieltä. Tämä muuten olikin hänen tapansa
mukaista. Hänen täytyi päästä kotikurkihirren kuuluville, saadaksensa
oikein selville mitä hän itse tahtoi.
Hän kaipasi juuri moista koiraa paremmin kuin kukaan aavistikaan.
Ensiksikin oli hänellä Ugerupin eläintarhassa kallisarvoinen ja oiva
eläinrotu, toiseksi hän ei kyennyt sitä suojelemaan. Hän ei voinut
herättää sellaista kunnioitusta ja pelkoa kuin toiset herrat. Hän
oli liian hidas ollakseen pelätty, eikä häneltä tullut rangaistuksi.
Toisia ihmisiä seuraa tottelevaisuus, toisia tottelemattomuus.
Hänellä oli juuri opetettavanaan suden ja karhunajoon muudan
tavattoman suuri koira. Sen nimi oli Kark, ja se oli niin viisas,
että Arild herra päätti totuttaa sitä varkaita kiinniottamaan. Yritys
onnistui niin mainiosti, että näytti kuin se olisi koiralla ollut jo
veressä.
Kun Kark oli oppinut temppunsa valmiiksi koiratarhassa, vei Arild
Urup sen mukanaan eläintarhaan. Liioittelematta voi sanoa että
Arild herra tunsi siellä joka puun ja pensaan, joka eläinkopin
ja linnunpesän. Voipipa sanoa, että hän oli tuhlannut siihen
kaiken rakkautensa. Mutta joskin hän huomasi, että joku elukka oli
varastettu eläintarhasta, ei hän kumminkaan tullut ryhtyneeksi
varasta vainoomaan. Siitä huolimatta se häntä hirveästi kiukutti.
Astuessansa puun siimeksessä keksi hän oitis paulan, joka ei ollut
hänen eikä hänen metsästäjiensä virittämä. Hän antoi Karkin sitä
haistella ja irroitti siltä kuonokopan.
Koira pyyhälsi suoraapäätä viidakkoon ja tuokion perästä Arild
herra jo kuuli huutoa ja raskaan jymähdyksen. Salametsästäjä oli
juuri ollut kokemassa pyydystänsä, eikä ollut vielä ehtinyt poistua
eläintarhasta.
Kun Arild herra juoksi viidakkoon, näki hän miehen makaavan maahan
paiskattuna ja koiran seisovan hänen päällään, käpälät rinnalla ja
kita kurkulla vallan kuten ranskalainen oli sanonutkin.
Herra Arild sieppasi heti koiranruoskan ja alkoi pieksää miestä.
Häntä itseäänkin vallan hämmästytti oma tekonsa, mutta hän tunsi,
että tämän ainoan kerran täytyi hänen näyttää voimaansa. Mies
oli sitäpaitse tuttu, eikä Arild herra tietänyt ketään lurjusta,
jonka kimppuun hän mieluummin olisi halunnut käydä. Tuntuipa
myöskin mieluiselta lyödä varasta, kun tämä makasi hiljaa kuin
teloituspölkkyyn kytkettynä ja tarkkasi vain koiran säihkyviä silmiä
ja hampaita, jotka kutittelivat hänen kurkkuaan joka kerran kun hän
yritti nousta.
Kun Arild Urup oli pari kertaa iskeä läjäyttänyt, kävi hän niin
merkilliseksi. Hänestä tuntui että käsi alkoi liikkua itsestään,
ihan ajattelematta alkoi hän lyödä piiskan varrella, ja yks kaks hän
nauraa hohotti ääneen, kun mies hänen edessään kipruili tuskissaan.
Häneen oli tullut jotain varsin uutta ja outoa, hän oli kuin vieras
itselleen. Hän tunsi tavatonta iloa joka lyönnistä, sätkiessään
värähtelevää, hytkävää ihmisruumista. Sen vertaista nautintoa ei hän
muistanut koskaan ennen tunteneensa.
Hän pieksi sekä ihon että vaatteet riekaleiksi. Hän ikävöitsi
ensimäistä veripisaraa, ja kun sitä alkoi kihoilla, niin hän tunsi
haluavansa pieksää hänet hengettömäksi.
Mies oli aluksi älissyt, mutta yht'äkkiä hän vaikeni. Olisi luullut
hänen jo kuolleen, ellei ruumis olisi vavahdellut ja hätkähdellyt
lyöntien sattuessa. Hänen vanhat vaateryysynsä olivat repaleiksi
piestyt, ja ruumis pullotti verisillä mustelmilla.
Koira oli hänet jo jättänyt ja seisoi nyt Arild Urupin vieressä. Joka
lyönnistä räjähti se iloisesti haukkumaan ja ikäänkuin ponnahteli
heittäytyäkseen saaliinsa kimppuun. Kun Arild Urup sattui katsomaan
kuinka se imeä ahmi veren tuoksua ja oli kaikkien villien halujensa
vallassa, heräsi hänessä yht'äkkiä inho.
Ja kaiken lopuksi Kark sai läiskäyksen selkäänsä, niin että se
suistui tuskissaan väännellen maahan. Ja Arild Urup lähti kotiin.
Lintuvaras sai selviytyä kuinka häntä halutti.
Arild herrasta tuntui merkillisen ilkeältä ja vastenmieliseltä parina
seuraavana päivänä. Hän olisi tahtonut elää sovussa ja levossa, hän
ei sietänyt moisia kiihoituksia. Ja vaikkakin hän oli ollut sodassa
ja turnausleikeissä, ja niissä suoriutunut verrattain hyvin, ei hän
kumminkaan ennen ollut tuntenut itseänsä julmaksi ja hurjistuneeksi.
Mieleensä hänen johtui, että tähän kenties voi koira olla syynä.
Sillä julmuus oli tullut häneen, kun hän oli nähnyt Karkin silmien
säihkyvän ja sen valkeiden hampaiden kutittavan miehen kurkkua.
Kuolonsynnit tarttuvat pahemmin kuin rutto.
Ja totta totisesti sai hänen eläintarhansa olla kuinka tahansa, mutta
rauhallisesta levostaan ei hän tahtonut tulla häirityksi. Siksi antoi
hän sitoa Karkin kiinni. Se sai värjöttää koppinsa vieressä vuoden
toisensa perästä, eikä sitä koskaan enää otettu mukaan metsälle.
Mutta hän ei tappanut sitä, hän ei lahjoittanut sitä kenellekään,
vaan koira sai seista siinä kehitettyine taipumuksineen, valmiina
sitä kaukaista päivää varten, jolloin Arild herra tarvitsi sitä.
* * * * *
Mutta sitä ennen mikä pitkä jono tapauksia, kuinka se kaartelee
ja koukurtelee, kuinka se punoutuu kiertyen sinne ja tänne kautta
aikojen kankaan! Se levittäytyy eteemme värikkäänä ja loistokkaana,
se häipyy synkeyteen, eksyy ja katoaa.
Mikä tapausten sarja! Se vyöryy kuin aaltojen vuolas vuo, se pauhaa
ja pärskyy, hajoaa kuohuksi ja vaahdoksi.
Mikä kylmä, ikävä tapausten jakso! Kuinka vähän siinä, sellaisena
kuin vanhat sen ovat muistoon merkinneet, on jälkiä siitä että tämä
kaikki on todella ihmisten kokemaa. Se on kuin vanha haalistunut
pyhimyksen kuva. Kerran se kumminkin veistettiin terveiden jäsenten
mukaan, kerran se maalattiin kukoistavien poskien väriseksi.
Anna sen liukua ohitsesi, ajattele siitä kuin varjonäytelmästä, että
pinnoitetun kankaan takana on eloa ja liikettä, vaikk'ei ainoatakaan
ihmistä ole näkyvissä. Salli tapausten varjokulun soljua sivuitsesi,
pysähtymättäsi lehdoissa ja lähteillä, kiipeämättä kukkuloille aamua
tervehtimään, viivähtämättä meren rannalla päivän laskua katselemassa!
Kuule nyt, kuule, tapauksia, pelkkiä tapauksia! Siinä on herra
Lave, pappi. Hän kosii Ulfstandin Erikholmassa, herra Tage Thottin
leskeltä, Elsa rouvalta, Arild Urupille puolisoa. Hän pyytää nuorta
Tale Thott neitoa hänelle. Mutta Tale neito ei tahdo, vaan Elsa rouva
tahtoo ja suku tahtoo, sillä Arild herra on rikas.
Ja siellä on nyt herra Lave taaskin Eriksholmassa ja Arild herra
hänen kanssaan, ja siellä vietetään upeita kihlajaisia. Ja niin,
rakkaani, ehditkö älytä elävän olennon varjojen takana? Voitko nähdä
Tale neitiä, voitko nähdä surkeat, itkettyneet lapsen kasvot, jotka
ovat jähmettyneet epätoivoon? Ehditkö nähdä kuinka tämä jähmeä
epätoivo, joka on pitänyt häntä kahleessa ja hervotonna, silloin kun
hänet ikipäiviksi luovutettiin Arild Urupille lupauksella, joka sitoo
samoinkuin vihkimys, kuinka tuo jähmeä epätoivo, sanon ma, puhkeaa
raivoon, kun Arild herra laskee hänen eteensä kihlakalunsa. Varro,
varro, tässä on enempi kuin tapaus, tässä on voimakkaana esiintunkeva
tahto, tässä on ylpeä, kiivas sydän. Häälahjat riuhtaistaan lattialle
ja pikku jalka polkee kantapäillään kultakoristeita ja silkkiliinoja.
Ja nyrkkiä puidaan omaisille ja vieraille, kun ne lapsen vihaa
tervehtivät nauruntyrskeellä.
Anna sitten ajan kankaan kiiruhtaa uutta kudetta kiinnittämään! On
häät Skabersjössä ja siellä tapaavat Tale Thott ja Anders Banner
toisensa. Ja jos tämä olisi kertomus, niin mainittaisiin, kuinka
he toisensa kohtasivat ja sanoinko vai katseinko he toisiinsa
sitoutuivat. Mutta tämä ei ole kertomus ihmisistä. Tämä on vain
varjonäytelmä, ruumiittomien, värittömien varjojen leikki.
Ja nyt seuraa se, että Arild herran täytyy lähteä sotaan, ennenkuin
Elsa rouva on ehtinyt häitä valmistaa. Ja hän joutuu vangiksi
sodassa. Ja tuossa Tale neito nyt kirjoittaa Anders Bannerille, että
Arild herra on vankina vieraalla maalla, ja nyt hän tulkoon pyytämään
häntä. Ja tuossa Anders Banner ratsastaa Eriksholmaan, ja molemmat
nuoret ovat polvillaan neidon äidin edessä.
Ei maksa vaivaa etsiä ihmisiä tämän takaa. Tällaiseen ei tarvita
muuta kuin varjoja. Tämän vertaista voivat varjotkin aikaan saada.
Ja tuossa varjoneitomme. Nyt hän lankee nuoren valtiaan eteen
polvilleen alati ja lakkaamatta kerjäten vapauttaan. Viimeisillä
elonsa rippeillä antaa hän aina väriä tapauksille, joissa on
osallisena, heittäen aina voimakkaamman, varmemman varjon kuin muut.
Tuossa hän rientää kotiaan kuninkaan armahdus kerallaan, tuossa
kiiruhtavat pikalähetit Eriksholmasta häihin kutsumaan, tuossa
vieraat kokoontuvat. Silloin, keskellä riemua, kuningas lähettää
epuun. Vielä vuosi täytyy neidon odottaa Arild Urupia, sillä kuningas
ei tahdo suostua siihen, että jotain vääryyttä tapahtuisi hänen
uskolliselle soturilleen, tämän ollessa hänen palvelustoimissaan.
Kuinka tapausten jono on pitkä? Nyt matkaavat skoonelaiset herrat
Ruotsiin kuningas Eerikin luo, joka pitää Arild Urupia vankina, ja
rukoilevat että hänet päästettäisiin vapaaksi. Mutta kuningas ei
siihen suostu. Vielä varjokuninkaanakin on hänellä entinen oikukas
tahtonsa. Kukaan muuten ei ymmärrä miksi hän niin haluaa pitää
Arildia vankina.
Ja Arild herra istuu vankityrmässä ja odottaa vapauttaan, ja neito
istuu Eriksholman yrttitarhassa. Tällä tavoin pysähtyy tapausten
hurja vauhti. Onpa kuin vinhasti viiltävä juna olisi seisautettu.
Me saamme pysähtyä ihailemaan näköalaa mäenrinteeltä, saamme poimia
kukkasia tien viereltä.
* * * * *
Ajattele, on Tale Thottin ja Anders Bannerin häiden edellinen ilta,
ajatteles, on Tale Thottin viimeinen neito-ilta!
Ja ajatteles, että onnikin voi olla jotain hirvittävää, että se
melkeinpä voi ilmaantua suruna, että se ahdistaa rintaa ja vihloo
jäseniä, että se lamaa ja sekaannuttaa ja järkyttää perin juurin
sielua.
Että onnikin saattaa olla niin ylen täydellinen ja ihana, että voisi
toivoa jotakuta naarmua sen ihanuuteen, ryppyä sen kasvoihin.
Oli kuutamoinen kesäilta. Oli oikea yö, eikä vain kalpea hämärä, jota
nimitämme keskikesän yöksi, vaan oli elokuun yö, jolloin kuutamo
levittää valkean hopeansa pimeyden keskelle, jolloin valo on erikseen
ja pimeys erikseen, jolloin sekoittamattoman musta yö vallitsee
puistikon siimeksessä ja sekoittamattoman kirkas valo heloittaa
nurmikoilla.
Ja lauha hiljaisuus vallitsi seutua. Ei tuulen henkeä, joka olisi
häirinnyt, ei säikyttävää ritinää, ei putoavaa lehteä. Kaikki oli
täysinäistä tänä yönä, niinpä hiljaisuuskin.
Ja missä sitten vietettiin tämä yö, missä se niin iloa ja onnea
uhkuen elettiin? Ei alhaalla tasangolla kiviaitojen ja seljamuurien
keskellä, vaan tuolla ylhäällä nurmikkorinteellä, ylhäällä missä maa
on täynnä uurteita, joiden reunamia tuuhea ruoho peittää vyöryvien
laineiden lailla, ylhäällä, missä lehdot vielä rauhassa kasvavat
peltojen keskellä, ylhäällä, missä pyökkimetsä kohoaa mäen huipulla
kuin tuuhea harja koukistuneella kaulalla.
Kaiken antoi yö kokonaan ja runsaasti, se ei vienyt meitä
savihökkeleihin, ei mataloihin veistämättömiin majoihin, vaan ylös
upeaan Eriksholmaan, uuteen hohtavaan, lipuilla koristettuun linnaan,
jossa kukkaköynnökset ovipieliä reunustelevat, jossa joka sali on
verhottu kallisarvoisilla kankailla.
Lahjan toisensa perästä antoi yö, se antoi hopeaa lirisevälle
suihkulähteelle, se valoi välkettä linnan katolla liehuville
lukemattomille lipuille, se loihti usvaa vallihaudasta, kunnes
linna sen keskellä näytti kuin pilvenharjanteelle rakennetulta,
ja se heitti vienoa tuoksua ilmaan, ikäänkuin osottaakseen kaikki
muistaneensa.
Mutta linnan pihalla siellä tanssittiin!
Impi seisoi immen, nuorukainen nuorukaisen rinnalla, kahtena pitkänä
jonona, ja he tanssivat hiljalleen esilaulajan nuotin mukaan. Mutta
kun hän pääsi loppukertaan, niin he kaikki yhtyivät laulamaan:
"täällä iloitaan ja riemuitaan, täällä häitäkin juodaan!..."
Lemmen laulu seurasi lemmen laulua, kunnes ilma värähteli kiihkoa,
ja sitten lauluja peikoista, näkeistä ja keijuista, kunnes metsä ja
sumu, puisto ja niitty tuntuivat kuhajavan manalan asukkaista. Ja
yks' kaks' sitten uusi tahti lauluun, uusi vauhti viulunsoittoon.
Pitkät tanssivien ketjut hajosivat, pareja muodostui ja polkka alkoi
lietsoa huimaa iloansa sieluihin ja mieliin.
Tulisoihtuja liehui ylt'ympäri tanssitanhuan ja niiden punerva valo
sopi hyvin hauskuuteen ja kaikki oli niinkuin olla pitikin. Mutta
ihanin kaikista oli Tale Thott. Kaunis, komeasti puettu ja koristettu
ritarin tytär hän oli. Hän kulki edestakaisin soihtujen valossa
karkelokentällä käsikkäin rouva Kirsti Kaasin kanssa.
He kulkivat käytäviä edes ja takaisin. Joka kerran kun he kääntyivät
niin että soihtujen valo heijasti heidän silmiinsä, tahi kun laulun
sävelet voimakkaammin helkkyivät, löi Tale neito käsiänsä yhteen.
"Kuuleppa, kuuleppa", hän sanoi, "nyt vietetään Eriksholmassa häitä!"
"Etkö tahtoisi tanssia?" kysäsi Kirsti rouva.
"En, Kirsti rouva, en jaksa."
"Sinun pitäisi puhua tahi laulaa."
"Olen siihen liian iloinen, Kirsti rouva."
Hän vallan vavahteli ja oli kuin hurmautunut. Olipa kuin hän olisi
hengittänyt tulen hehkua, joka oli pakahduttaa hänet, tai kuin hän
olisi palanut sisällisesti. Hän piti Kirsti rouvaa lujasti kädestä
ikäänkuin hakien hoivaa tuskilleen.
Kirsti rouva oli miltei levoton hänen vuokseen. Tale Thott oli
tavallisesti kylmä, hänellä oli jäykkä asento ja sitkeän luja tahto.
Hänen tapansa oli kävellä hiljaa, puhua matalalla äänellä. Hän oli
kuten ne, joiden on täytynyt murtaa tiensä kovan vastarinnan kautta.
Kirsti rouva ei muutoin ollut Tale Thottin ystävä. Itse hän
oli luikerteleva ankerias ja vetreä vitsas. Hän luikahti pois
voimaihmisten parista. Tänä iltana hän liittäytyi rakkaudella tyttöön.
"Mikä sinun on, Tale Thott!" virkkoi Kirsti rouva, "kuinka olet noin
uuten uupunut?"
"Se on vain onnesta, pelkästä onnesta, Kirsti rouva."
Neito nosti kädet silmilleen ja nyyhkytti. Vain pari lyhyttä kiivasta
nyyhkettä, sitten hän puhkesi puhumaan.
Tiesikö Kirsti rouva missä Anders Banner nyt oli? Eikö totta,
hän ratsasteli ympäri maakuntaa käskemässä häihin? Kirsti rouva
kaiketi kyllä tiesi, että näin häiden edellisenä päivänä oli
sulhasen ratsastettava vieraita kutsumassa. Hänen piti ratsastaa
aateliskartanosta toiseen. Ei voinut toivoakaan hänen palaavan ennen
puolta yötä.
Ei ollut värettäkään äänessä, joka ei olisi ollut tavallista
korkeampi. Joka sanasta, joka pulpahti esille, kajahti
veitikkamaisuutta ja onnea pohjasävelenä.
"Jumala antakoon hänen onnellisesti kotiin saapua", virkkoi Kirsti
rouva.
Tale Thott naurahti matalasti, naurahdus oli kuin itkunsa äsken, vain
kevyt tyrskähdys hänen sisäisestä suuresta onnentuntemuksestaan.
Ajatteliko Kirsti rouvakin, kuinka vaarallinen yö tämä oli? Nyt oli
luonnon impien tapana koettaa tavata ritari ja viekoitella häntä
lehdon läpi ratsastaessaan. Ajatteles kuinka oli käynyt Olavi herran
ja monen muun! Kaikki riippui siitä, oliko sulho luja rakkaudessaan,
silloin ei keijuilla ollut vähäistäkään valtaa häneen. Uskoiko Kirsti
rouva, että Anders Banner oli luja rakkaudessaan?
"Ei ole viisasta ruveta laskemaan leikkiä luonnottarista", lausui
Kirsti rouva.
Tale Thott älysi, että toinen kierti kysymystä ja että ääni ei
tuntunut luonnolliselta. Hän nauroi taaskin, kiersi kätensä Kirsti
rouvan ympärille ja syleili häntä.
Ei maar, ei hän sitä ihmetellyt, että Kirsti rouva ei tahtonut
sanoa uskovansa Anders Bannerin rakkauteen. Mikähän tosiaan olisi
vähemmän luotettavaa. Kas, hän, Tale Thott oli pitänyt hänestä aina
siitä päivin kun oli pikkutyttö, mutta silloin ei tämä, joka oli
jo aikamies, ollut katsonutkaan häneen päin. Oliko hän edes siitä
välittänyt, kun he olivat kihlanneet hänet herra Arildin kanssa?
Niin, Arildin, Kirsti rouva, oi että hän nyt vihdoinkin sai olla
herra Arildista vapaana!
"Mutta kuinka sinulla, Tale, on niin paljon minun sukulaistani
vastaan?" sanoi Kirsti rouva.
Neito hymyili ja puristi Kirsti rouvan kättä. Se oli suuri ystävyyden
osoitus että tämä, Kirsti rouva oli tullut häihin, vaikkakin Tale
Thott oli niin syvästi loukannut herra Arildia. Siksi ei hän lainkaan
tahtonut puhua pahaa Arildista. Eikä hänellä ollut lainkaan halua
puhua hänestä. Unohtaa hänet hän tahtoi. Ja mistä he olivatkaan
puhelleet? Hän tahtoi kysyä Kirsti rouvalta neuvoa Anders Bannerin
suhteen. Olihan huudettu alussa että tämä ei ensinkään hänestä
välittänyt.
Niin, sen Kirsti rouva kyllä oli kuullut. Niinhän se oli ollutkin,
vakuutti Tale neito. Vaikein kaikista kärsimyksistä mitä hän
oli kestänyt näinä vuosina, oli se, kun hän ei ollut tietänyt,
tavoitteliko Anders Banner häntä muustakin syystä kuin vain vihastaan
Arild Urupia kohtaan. Heistä oli tullut vihamiehet Skurupin
markkinoilla härkäkaupan takia. Niin, noita härkiä, Kirsti rouva,
pitikö hänen niitä rakastaa, vai vihata? Ne olivat hänen onnensa
alkujuurena, ja kumminkin oli hän usein itkenyt itsensä uneen niiden
tähden.
Kyllähän Kirsti rouva oli kuullut, että hän, Tale Thott muka olisi
kopea ja ylpeä, mutta se ei ollut totta, kenelläkään ei ollut
povessaan nöyrempää orjansydäntä. Kukaan ei ollut saanut alentua niin
tomuun kuin hän. Ja juuri rakkauden tähden oli hänen täytynyt niin
nöyrtyä.
Oli ollut joku aika hänen kihlauksensa jälkeen, ja he olivat Arild
Urupin kanssa olleet Skabersjössa häissä. Siellä oli myös ollut
Anders Banner.
Oi, oi. Tale Thott painoi molemmat kädet suullensa, suuteli sormiansa
ja ojensi käsivartensa tuon kuutamoisen yön muistoa syleilläksensä.
"Näin tein minä muinoin, kuin huokaillen ja toivotonna kuljin", hän
sanoi. "Mutta ajatteles, Kirsti rouva, tänä yönä, huomenna! Nyt
juomme häitä Eriksholmassa!"
Uudelleen vavahutti nyyhkytys häntä, uudelleen alkoi hän puhua. Arild
Urup oli petoskaupalla vienyt Anders Bannerilta pari härkää ja Anders
Banner oli vannonut ottavansa häneltä sen, joka on enemmän arvoista
kuin monetkin härät. Siksi hän oli alkanut mielistellä häntä, Tale
Thottia, kun he tapasivat toisensa Skabersjössa. Eipä siis ollut
suurtakaan ilon aihetta, vai miltä Kirsti rouvasta näytti?
Ei ollut, se oli Kirsti rouvan vilpitöin ajatus.
Mutta se se oli sentään saanut Anders Bannerin katsoneeksi ja
puhutelleeksi häntä. Muutoin ei tuo kuninkaan läänitysherra olisi
vähintäkään huolinut hänen kaltaisestaan neidosta. Ja se tapaaminen
se sentään oli antanut hänelle rohkeutta ruveta toivomaan pääsöä
erilleen Arild herrasta ja tämän perästä hän oli ruvennut kerjäämään
äidiltänsä vapautta hänestä.
Kirsti rouva varmaan arveli että hän oli menetellyt kuin hassu.
Sanottiinhan että hän Anders Bannerin takia uhmaili Jumalaa vastaan,
mutta sitä hän ei luullut tehneensä. Vaan koko sukuansa vastaan hän
oli uhmaillut. Ja itse hän oli Arildin sotaan lähdettyä kirjoittanut
ritarille että tämä tulisi pyytämään häntä puolisokseen. Ajatteles,
hän oli ensiksi kirjoittanut! Uskoiko Kirsti rouva, että tällainen
voi päättyä hyvin?
Kaikkialla hänen ympärillään oli hoettu hokemasta päästyä, että
Anders Banner ei häntä rakastanut, vaan ainoastaan tahtoi ryöstää
Arild Urupilta sen joka oli paria härkää arvokkaampi. Niin sanottiin
vielä tänäpäivänäkin. Kirsti rouva kai uskoi sen vielä tällä hetkellä.
Ja tyttö painoi teeskennellen Kirsti rouvan poskelle kasvonsa, jotka
ilmaisivat olematonta surua ja teeskenneltyä levottomuutta. Sitten
hän suoraan silmiin katsoen hymyili ja kiepsahutti Kirsti rouvaa
tanssitanhuaa kohti. "Katsos, katsos, Kirsti rouva, nyt me juomme
häitä Eriksholmassa."
Sitten hän taas alkoi. Hänkö ylpeä! Oi Kirsti rouva, hänkö ylpeä!
Ajatteles, Kirsti rouva, että hänen, nuoren neidon itsensä täytyi
lähteä hoviin! Ajatteles kaikkia polvistumisia, kaikkia rukouksia!
Ja kaikki tämä miehen tähden, joka kenties ei hänestä välittänyt.
Andershan jätti kaiken hänen huolehdittavakseen. Kukaties oli totta,
että hän vaan kosti Arild Urupille härkäkaupan.
Mutta kovinta, vaikeinta mitä hänen oli täytynyt kärsiä, oli ollut
odottaminen. Ajatteles, kun kuningas on määrännyt, ettei hän saisi
viettää Anders Bannerin kanssa häitä, ennenkuin oli odottanut Arild
Urupia vielä vuosikauden.
Se vuosi oli riistänyt hänen nuoruutensa. Se vuosi oli tuntunut
vuosisadalta.
Joskin Arild Urupilla oli ollut vaikea siellä vankityrmässään, ei
hänelläkään ollut sen parempi. Hän ei ollut uskaltanut tanssia eikä
iloita. Hän ei ollut kyennyt istumaan hiljaa sukkulan ja kankaan
ääressä.
Anders Bannerin tullessa Eriksholmaan ei hän ollut näyttäytynytkään.
Hän ei ollut uskaltanut. Hänen äitinsä ei ollut saanut ommella
hänen myötäjäisiään. Hän ei ollut uskaltanut ajatella ainoatakaan
iloista ajatusta. Hän ei ollut uskaltanut laskea päiviä, jotka olivat
kuluneet odotusvuodesta.
Hän kietoi kätensä Kirsti rouvan käsivarren ympärille. "Tule",
hän sanoi ja tahtoi vetää Kirsti rouvaa mukaansa valoisalta
tanssipaikalta etäämmä lehdon pimentoon.
"Elä", sanoi Kirsti rouva, ja häntä melkeinpä karmi.
"Vain tuonne kukkulalle, mistä näkyy etäälle maantielle. Siellä minä
elin, Kirsti rouva, päivän toisensa perästä. Siellä minä istuin,
siellä kuljin, siellä seisoin."
"Siellä minä seisoin, ja kuuntelin etäistä, etäistä kavion kopsetta.
Ja joka kavion kilahdus kiveen lennätti minulle viestin, että Arild
Urup oli päässyt vankeudestaan, ja samoin joka töyhtö joka pilkoitti
esille maantieltä ja jokainen välkkyvä keihään kärki. Pahinta oli
luulla häneksi jokaista ritaria, suurta tai pientä, nuorta tai
vanhaa, joka samosi taloa kohti. Oi, luulenpa että epäilin häneksi
jokaista sauvan nojassa kulkijaakin ja ajattelin väliin, että hän voi
tulla naiseksi puettuna. Tule, Kirsti rouva, haluan mennä sinne vielä
kerran!"
Mutta Kirsti rouva ei sitä tahtonut. Se oli niin kovin kaukana
puistossa, hän sanoi.
Mutta Tale Thott pyysi Kirstiä oikein sydämen pohjasta tulemaan
mukaan. Juuri tänä iltana, nyt kun onni oli niin ylen ihana ja
suuri, että se oli tukahduttaa hänet ja hän oli tulla hulluksi
ilosta, täytyi hänen mennä tuolle kukkulalle, saadaksensa muistutella
menneiden aikojen katkeruutta.
Vihdoin Kirsti rouva myöntyi ja seurasi häntä. Se on Jumalan oma
tahto, hän itsekseen sanoi.
Ja Kirsti rouva, lannistuneena ja vastakkaisten velvollisuuksien
tempomana, ajatteli kummallisen epäselviä ajatuksia että Jumala ei
anna pilkata itseään, että hän kumminkin valvoo valojen ja lupauksien
täyttämistä. Mutta kumminkin tuntui hänestä raskaalta seurata Tale
neitoa pois valosta ja ihmisten ilmoilta.
He tulivat kohta puistikon tuonpuoleiseen laitaan. Siellä se
muistutti enemmän tavallista metsää ja siellä oli runsaasti tiheitä
viidakkoja. Siellä oli kumpu, jonka rinnettä peitti pehmeä nurmikko
ja kukkulalla kasvoi yksinäinen pyökki. Kirsti rouva kuulosteli
herkin korvin ja värähti pienimmästäkin rapinasta. Tale neito nauroi
useammin kuin kerran hänelle.
He tulivat kukkulalle ja seisoivat siinä kuutamossa, etäälle
näkyvinä. "Tuolla on maantie", sanoi Tale Thott. Ja hän pani kätensä
ristiin ja hengitti syvään. Entinen tuskansa valtasi tuokioksi hänet.
Sitten hän sulki silmänsä ja muisti seisovansa tässä ja olevansa
onnellinen tällä kauhun paikalla.
"Ajatteles, että kaiken tämän minä olen kärsinyt miehen tähden, jonka
mielenlaatuun en voinut luottaa", hän sanoi.
"Lähtekäämme täältä!" pyysi Kirsti rouva hiljalleen.
Ei, hän ei tahtonut. Täällä juuri hän tahtoi sanoa Kirsti rouvalle
sen kaiken tärkeimmän.
Tiesikö Kirsti, miten hänen oli käynyt, kun hänen hartain toivonsa
oli toteutunut, kun odotusvuosi oli loppuun kulunut, Arild Urupin
palaamatta? Hän oli kyllästynyt kaikkeen joksikin aikaa. Hän oli
epäillyt ja aprikoinut kaiken aikaa häitä valmistettaessa. Mitä
maksoi mennä naimisiin Anders Bannerin kanssa, ellei tämä rakastanut
häntä. Ajatteles, hän olisi voinut jättää Anders Bannerinkin
samoinkuin Arild herrankin, ellei olisi pelännyt häpeää. Hän oli
toivonut että vielä olisi luostareja maassa. Mutta nyt tänään, niin,
Kirsti rouvahan tiesi, että Anders Banner ratsasti maita mantereita
häävieraita kutsumassa, kuten tapana oli. Eikähän häntä siis voitu
odottaa kotiin ennen puolta yötä. Mutta hänpä oli ollutkin kotona,
ajatteles, hän oli ollut kotona!
Mitä se mahtoi merkitä, Kirsti rouva? Ikäänkuin hiipien hämärissä hän
oli tullut ja lähettänyt hänelle terveisiä, että tahtoi nähdä häntä.
Hän oli sitten etsinyt sulhonsa puutarhasta.
"Tale Thott", virkkoi Kirsti rouva, "onko nyt sekin tullut osaksesi,
että sulhosi rakastaa sinua? Lähtekäämme siis jo! Miksi istut täällä?
Lähtekäämme!"
Sillä huolimatta kaikesta siitä mitä Kirsti rouva tiesi Jumalan
hallinnasta ja ylimielisten masentamisesta ja lupauksenrikkojain
alennuksesta, oli tämä hänen mielestään liian suuri onni
hukattavaksi. Ja hän pyysi pyytämistään: "Lähtekäämme täältä."
Mutta Tale neito oli onnellinen tällä etäisellä paikalla, jossa hän
voi puhua vapaasti onnestansa.
Siis Kirsti rouva nyt uskoi tämän merkitsevän sitä, että Anders
Banner hieman lempi häntä, koskapa oli hiipinyt kotiin saadaksensa
nähdä hänet. Hän ei ollut voinut olla poissa hänen luotaan kokonaista
päivää saamatta nähdä häntä. Ja tästä Kirsti rouva voi päättää,
että hänen sulhonsa oli suopea hänelle. Entäpä jos hän sitten olisi
kuullut hänen sanansa!
Hän oli kysynyt sulholtaan joko hän nyt oli suorittanut matkansa!
Eihän toki, mutta hänen oli täytynyt palata Eriksholmaan näkemään
morsiantaan, näkemään ettei hän olisi vaarassa. Ja siitäkö hän sitten
niin paljon välitti? Pitikö väliä? Pitikö väliä?
Anders Banner oli ottanut hänen kätensä ja puristanut sitä niin, että
se oli mennä murskaksi. Miksi Tale oli niin ylpeä häntä kohtaan?
Miksi hän kantoi kaikki surunsa yksin? Eikö hänellä ollut vähääkään
rakkautta, koskapa ei tahtonut jakaa hänen kanssaan kuormaansa?
Elköön odottakokaan, että hän, Anders Banner, antaisi itseänsä niin
syrjäyttää, sittenkuin Tale oli tullut hänen omakseen. Mitä hän
hänellä tekisi, ellei pitäisi häntä rakkaana? Ottiko hän hänet vain
päästäksensä Arild Urupista?
Ja he olivat saaneet puhella muutamia hetkiä keskenään. Tale oli
ehtinyt sanoa hänelle kuinka kauan hän oli lempinyt häntä. Ja hän
oli kysynyt sulholtaan, kosiko tämä häntä vain härkien tähden. Mutta
siihen toinen ei ollut tahtonut vastata. Hän oli suuttunut niin
suunnattomasti.
Ja kas siksi hän nyt oli miltei pakahtua onnesta. Hän ei tiennyt
kävelläkö vai seista. Hän ei voinut olla muiden parissa. Sillä ei
kenenkään onni ollut kuin hänen, ei kenenkään. --
"Menkäämme kumminkin kotiin", pyysi Kirsti rouva.
Kirsti rouva oli kuullut puhuttavan keisareista ja paaveista, jotka
olivat valmistaneet pitoja vihollisilleen ja myrkyttäneet heidät
pöydässä keskellä iloa ja ystävyydenosoituksia. Kirsti rouva luuli
tuntevansa miltä tuntui istua isäntänä moisessa pöydässä.
Tale neito pyysi häntä pysymään paikoillaan. Jospa hän tietäisi miten
ihanaa hänestä oli saada seista täällä kaukana kaikesta ilosta ja
melusta ja ajatella että hän oli sulholleen hyvin rakas.
Kirsti rouva vaipui nurmikolle. Hänen polvensa tutisivat niin, että
hän tuskin pystyssä pysyi. Jumalan käsi! Tässä varmaan oli Jumalan
käsi.
"Kun Anders Banner tänä yönä ratsastaa ohi", sanoi Tale neito, "niin
hän luulee meitä keijukaisiksi, jotka tahdomme houkutella häntä." Ja
hän selitti Kirsti rouvalle että hänen aikomuksensa oli seista siinä,
kunnes sulhonsa tulee ratsastaen.
"Jospa tietäisitte miten vähän olemme puhelleet keskenämme ja miten
paljon meillä on juteltavaa ja kyseltävää. Hän on sanova minulle,
Kirsti rouva, millainen onneni on oleva, kuinka me elämme ja asumme.
Tuskin tunnen häntä lainkaan. Hän on kuin vuorenvaltias, joka sulkee
minut vuoreensa."
Kirsti rouva ei virkkanut enempää, äänensä olisi pettänyt hänet. He
istuivat ruohikossa pyökin alla ja vartioivat, sumun kiemurrellen
kosteikosta kummun alta, ja uskollisin silmin katselivat kuinka
keijukaiset pyrähtelivät tanssissa, ohuvien, läpikuultavien
huntujensa alla.
* * * * *
Tällä välin seisoi Arild Urup kätkeyneenä viidakossa kummun juurella.
Hän itse seisoi siinä suurena ja kömpelönä, vapaana kahleista ja
siteistä ja Kark koiransa vieressään.
Hänen kaksi ystäväänsä, Otto Brahe ja Maurits Podebusk, olivat
lunastaneet hänet vankilasta. Sitten hän oli ratsain kulkenut läpi
Ruotsin, niinkuin vielä lauluissa muistellaan, ja oli palannut
Ugerupiin kolme päivää ennen häitä.
Hän oli yllyttänyt rouva Kirsti Kaas'ia houkuttelemaan morsiamen
etäälle puistikkoon häiden edellisenä yönä. Muita valmistuksia ei hän
ollut tehnyt.
Mutta Eriksholmaan ratsastaessansa oli hän päästänyt irti Karkin,
kelpo koiransa, joka nyt oli ollut kahlehdittuna kymmenen vuotta. Hän
oli päässyt perille hyvissä ajoin iltasella ja kierrellyt vaanien
puistossa.
Niin rauhallinen yö! Hänen vihansa ei siinä voinut pysyä vireillä.
Kävi kuin hirmumyrskyn, joka tyvenen kohdatessaan vuodattaa voimansa
sen rauhaan.
Hän kierteli ja kuuli karkelon riemua linnan pihalta; se
houkutteli häntä. Hän olisi mieluummin seisonut tuolla soihtujen
valossa ja täyttä kurkkua laulanut sotalaulua, kuin samoillut
puistikon hämärässä. Hän näki viiniammeita kannettavan linnaan ja
paistohuoneesta tulevan pitkiä nuorukais-jonoja ruokia kantaen. Hänen
aikeensa muutti suuntaa. Vangin nälkä kaikkeen mikä on herkullista
ja kaunista valtasi hänet. Tyhmä hän oli kun kierteli täällä ulkona.
Miks'ei mieluummin mennä sisälle, solmia rauha Tale neidon ja Elsa
rouvan kanssa ja juhlia yhdessä. Impiä oli kaiketikin useampia, mutta
tällaista juhlaa ei hevillä uudistu.
Silloin juolahti hänen mieleensä, että hän kenties joutuisi
naurunalaiseksi. No, siitä hän vähät välitti, hän kyllä tiesi mikä
hänelle parasta oli.
Silloinpa neito tuli Kirsti rouvan kanssa käyskennellen puiston
perälle ja he kääntyivät juuri siihen kolkkaan, missä hän seisoi ja
aprikoi. Hän tuli ihmeisiinsä. Hän sanoi kuten Kirsti rouva, että
tämä oli Jumalan tahto.
Hän kuuli Tale Thottin sanat, ja hän oli nyt niin ystävällisellä
mielellä että tuli liikutetuksi hänen onnestaan. Hänelle itselleen
vain tulisi puuhaa ja harmia, jos rupeisi tyttöä pakottamaan.
Hädin tuskin oli hän juuri päässyt irti vankeudesta, ja nyt hän
heittäytyisi uuteen vaaraan, joka voisi viedä häneltä jäsenet sekä
hengen.
Hän tarkkasi enemmän humua tanssipaikalta kuin neidon puhetta. Se
nauru vasta kelpasi. Varmaan oli siellä kiertäviä kujeilijoita. Ja
aivan varmasti siellä oli pukutanssijoita ja pillinpuhaltajia ja
painijoita. Sinne häntä halutti. Täällä metsässä ei ollut parempi
kuin Erik kuninkaan vankilassa.
Hän ei tahtonut liikahtaakaan, niin kauan kuin neito istui kummulla.
Häntä hävetti että tyttö saisi nähdä hänen sala-ampujan lailla
hiipivän viidakosta esille. Mutta heti tytön lähdettyä hän nousisi
hevosen selkään, ratsastaisi tielle ja nelistäisi Eriksholmaan
sellaista vauhtia, että nostosilta kumajaisi ja notkuisi. Ja hän
huutaisi Elsa rouvalle ja koko joukolle, että hän luopui kaikista
vaatimuksista, mutta häissä hän tahtoi olla mukana.
Hän mietiskeli mahtoiko olla tervetulleempaa vierasta.
Hänestä oli hauskaa ajatella kaikkea tätä ja siksi hän rauhassa
odotteli. Kark istui levotonna ja katsoi häneen, värisi kylmyydestä
ja metsästyskiihkosta. Arild Urup katseli ihmeissään koiraa. Olipa
kuin hän nyt vasta olisi havainnut, että hänellä oli koira mukanaan.
Mitä kummaa hän tuolla teki? Se hänen oli sidottava heti paikalla kun
taloon pääsisi. Koira oli vaarallinen vielä, se ei ollut unohtanut
vanhoja temppujaan.
No, eikö neito jo kohta lähdekin, vai antaako tuo hänen seisoa täällä
janoissaan koko yön?
Yhtäkkiä Tale neito kavahti pystyyn ja huusi: "Hän tulee." Hän oli
kuullut kavionkopsetta ja juoksi kummun rinnettä Anders Banneria
vastaan.
Mutta Kirsti rouva kuuli samassa kovaa ryskettä viidakosta kummun
alta. Silloin hän lähti juoksemaan linnaan päin. Hän ei tahtonut olla
näkemässä sitä mitä nyt tuli tapahtumaan.
Kark oli kavahtanut pystyyn, kun neito lähti juoksemaan. Se
muisti vanhan oppinsa, hyökkäsi Tale Thottin kimppuun ja keikisti
hänet maahan. Sitten se jäi seisomaan hänen päällensä, etukäpälät
rinnalla, suu ammollaan kurkun päällä, niin että hampaat kutittivat
kaulanahkaa. Arild Urup ei ollut usuttanut sitä. Hänellä oli ollut
aivan toiset tuumat.
Neito parahti kauheasti, sitten hän jäi hievahtamatta makaamaan. Hän
oli kauhusta hervotonna, kukaan ihminen ei olisi voinut pelästyttää
häntä niinkuin tuo hirveä peto, joka hyökkäsi hänen kimppuunsa!
Kauhu seurasi kauhua! Tuon pedon jälestä, joka oli heittänyt hänet
kumoon ja tahtoi purra hänet kuoliaaksi, tuli mies ja kumartui
hänen ylitseen. Hän näki viilit, irvistävät kasvot, suuret kirkkaat
hammasrivit ja pullottavat silmänvalkuaiset. Arild Urup!
Mitä hän nyt tunsi, se oli enemmän kuolemaa kuin tuskaa. Jos voi
sanoa että joku elävä olento on tuntenut kuolemaa, niin hän sen
nyt tunsi. Hän oli herpaantunut, ei ollut mitä toivoa, ei mitä
surra, ja tuska oli noussut äyräittensä yli, tämä oli kuolemaa.
Tuska teki työtänsä hänessä, mutta se ei tuntunut. Yksi ainoastaan
vaivasi häntä, etäinen, tieltä kuuluva kavionkopse. Hänestä kuului
kuin olisivat ne astuneet hänen ylitsensä. Siinä oli onni joka tuli
ratsastaen liian myöhään. Hän kuuli sitten sen kavion kopseen kautta
koko elämän-ajan.
Mutta Arild Urup näki Tale Thottin Karkin hampaissa, hän näki hänet
turvatonna vallassaan ja pedon luonto hänessä heräsi. Siinä oli se
joka oli pettänyt hänet, kun hän ei voinut valvoa oikeuttaan, siinä
oli se joka ei tahtonut ottaa häntä aviomiehekseen, se joka oli
maahan tallannut hänen lahjansa. Koston ajatus kuohahti hänessä. Ei,
ei, ei, ei hän voinut anteeksiantaa.
Tämä oli juhlien juhla. Hän tahtoi tehdä hänelle kaikkea pahaa,
kaikkea pahaa.
Hän kumartui tytön yli ja irvisti hänelle. Niin, hän tahtoi riistää
hänet keskeltä onnen ja juhlariemun, ryöstää hänet häpeällisesti ja
väkisin. Sellaiset olkoot Tale Thottin häät.
Hän näki miten Karkin hampaat kutittivat tytön kurkkua ja hän nauroi
ääneen.
Hän irroitti vyönsä ja sitoi sillä tytön suun. Sitten hän laahasi
hänet tiheikön kautta hevosensa luo. Hän hypähti satulaan ja ratsasti
pois viidakon läpi, neito riipuksissa satulalla kuin haavoitettu
eläin.