Hatto-erakko seisoi erämaassa ja rukoili Jumalaa. Oli myrsky ja hänen
pitkä partansa ja takkuinen tukkansa liehuivat ympäri häntä kuin
tuulenriuhtomat turvemättäät vanhan raunion harjalla.
Kumminkaan ei hän pyyhkäissyt hiuksia silmistään eikä pistänyt
partaansa vyön alle, sillä hänen kätensä olivat kohotetut rukoukseen.
Niinkuin puu, joka ojentelee oksiansa korkeuteen, oli hän seissut
väsymätönnä aina auringon noususta asti kädet taivasta kohti ja näin
aikoi hän seista iltaan asti. Hänellä oli suuri asia rukoiltavana.
Hän oli mies, joka oli kokenut paljon maailman pahuutta. Hän oli itse
kiusannut ja vainonnut, ja tuskaa ja vainoa oli hän muilta osakseen
saanut enemmän kuin hänen sydämensä oli jaksanut kestää. Sitten oli
hän vetäytynyt pois, kauas aavalle nummelle, kaivanut itsellensä
luolan joen äyrääseen, ja hänestä oli tullut pyhä mies, jonka
rukoukset tulivat kuulluiksi Jumalan valta-istuimella.
Hatto-erakko seisoi joenrannalla, luolansa edessä ja rukoili elämänsä
suurta rukousta. Hän rukoili Jumalaa, että hän sallisi tämän
pahan maailman tuomiopäivän tulla. Hän kutsui pasuunaapuhaltavia
enkelejä julistamaan synnin vallan loppuneeksi. Hän huusi verimeren
hyökyjä jumalattomia hukuttamaan ja ruttoa täyttämään ruumisläjillä
hautausmaita.
Kaikkialla hänen ympärillään oli autio nummi. Mutta ainoastaan vähän
matkan päässä, ylempänä joen äyräällä kasvoi vanha, lyhyt salava,
jonka rungon ylin osa oli paisunut päänmuotoiseksi kyhmyksi, josta
rehoittavan vihantia oksakimppuja kasvoi. Joka syksy ryöstivät tämän
polttoaineista köyhän tasangon asukkaat sen tuoreet vuosikasvaimet,
mutta joka kevät versoi puu uusia, notkeita virpiä, joiden
myrskysäällä nähtiin liehuvan ja kieppuvan puun ympäri samoin kuin
parta ja hiukset hulmuten Hatto-erakkoa kiertivät.
Västäräkkipari, jonka tapana oli laatia pesänsä salavan latvaan, sen
kukoistavien oksien väliin, oli aikonut alkaa rakennuspuuhansa juuri
sinä päivänä. Mutta oksien näin rajusti riehuessa eivät he löytäneet
rauhaisaa paikkaa. Ne lensivät kuljettaen kaislan kappaleita, juuren
huiskaleita ja kuloheinää, mutta heidän täytyi kääntyä takaisin
saamatta aiettansa toimeen. Samassa huomasivat he vanhan Hatto
erakon, joka huusi Jumalalta seitsemän kertaa kovempaa myrskyä, joka
pyyhkäisisi pois pikkulintusten pesät ja karkottaisi kotkanpoikueet.
Tietysti nykyajan ihmisen on vaikea käsittää miten musta,
sammaltunut, kuivettunut, kamaroitunut ja outo ihmiseksi tuollainen
vanha aron asukas voipi olla. Otsalla ja poskilla oli iho niin
tiukalla, että hän oli melkein pääkallon näköinen, ainoastaan
heikko tuike silmäkuoppien pohjasta ilmaisi, että hän eli. Ruumiin
lihakset olivat niin kuihtuneet ja laihat, että paljas kohotettu
käsivarsi näytti muutamilta luupuikoilta, joita peitti ryppyinen,
kova, kaarnoittunut nahka. Pukuna oli hänellä vanha tiukasti
ruumiinmukainen, musta viitta. Aurinko oli paahtanut hänet ruskeaksi
ja hän oli musta liasta. Ainoastaan parta ja hiukset olivat vaaleat
ja nekin päivän ja sateen vaikutuksesta vähitellen muuttuneet harmaan
vihertäviksi kuin salavan lehtien alapuoli.
Linnut, jotka liitelivät etsien pesäpaikkaa, luulivat Hatto-erakkoa
toiseksi taivasta tavoittelevaksi vanhaksi salavaksi, jonka kirves ja
saha oli lyhennellyt samoin kuin sen vierustoverinkin. Ne kaartelivat
monet kerrat hänen ympärillään, lensivät pois ja tulivat taas,
panivat muistiin tien hänen luokseen, punnitsivat hänen asemaansa
myrskyjenkin ja petolintujen suhteen, huomasivat hänet sangen
epäedulliseksi, mutta päättivät kumminkin tyytyä häneen, koska hän
oli likellä jokea ja saraheinämättäitä, likellä varastohuonetta
ja ruoka-aittaa. Toinen linnuista puikahti nuolennopeudella hänen
kohotettuun käteensä ja asetti siihen juuren suikaleensa.
Myrsky oli hetkiseksi tauonnut, niin ettei juurenkorsi kohta
lennähtänyt pois kädestä, mutta erakon rukouksissa ei ollut lomaa.
"Herra, tule pian tuhoamaan tämä turhuuden maailma, etteivät ihmiset
ehdi yhä lisätä syntitaakkaansa! Pelastaos syntymättömät elämästä!
Eläville ei ole armahdusta!"
Myrsky alkoi taas riehuntansa ja juuren hapsi lennähti pois erakon
suuresta, ryppyisestä kädestä. Mutta linnut palasivat pian ja
koettivat pujottaa sormien lomaan uuden kodin peruspylväitä. Samassa
painui likainen, paksu peukalo korsien päälle ja neljä sormea
koukistui kämmenen yli, niin että siihen tuli tyyni komero niiden
rakentaa. Mutta erakko jatkoi yhä rukouksiaan.
"Herra, missä ovat tulipilvesi, jotka hävittivät Sodoman? Milloin
avaat sinä taivaan lähteet, jotka kohottivat arkin Araratin huipulle?
Eivätkö kärsivällisyytesi maljat ole loppuun ammennetut ja armosi
astiat tyhjät? Herra, milloin astut sinä ulos halkeavasta taivaasta?"
Ja Hatto-erakko näki näkyjä tuomiopäivästä. Maa järisi, taivas
hehkui. Punaisen pilven alla kiiti sankkoja mustia parvia pakenevia
lintuja ja maassa vyöryili ulisevia kiljuvia eläinlaumoja.
Mutta hänen sielunsa kiintyessä näihin tulinäkyihin alkoivat hänen
silmänsä seurata pikkulintusten lentelyä, jotka salamannopeudella
kiitelivät edestakaisin ja tyytyväisyydestä hiukan piipittäin
kuljettivat aina uuden korren pesäänsä.
Vanhus ei aikonut liikahtaakaan, sillä hän oli tehnyt lupauksen
rukoilla paikoillaan koko päivän kädet ylhäällä, siten pakoittaakseen
Herraa kuulemaan hänen rukouksensa. Mutta mitä enemmän hänen
ruumiinsa uupui, sitä vilkkaammin tulvi näkyjä hänen aivoihinsa.
Hän kuuli kaupunkien muurien murtuvan ja näki asuntojen hajoavan.
Kauhusta parkuvia ihmisjoukkoja syöksyi hänen sivuitsensa ja niitä
ajoivat korkeavartaloiset, ankara- ja kauniskasvoiset koston ja
hävityksen enkelit, jotka hopeavarustuksissa ratsastivat mustilla
hevosilla ja heiluttelivat salamoista solmituita ruoskia.
Pikku västäräkit rakentelivat ahkerasti päiväkauden ja työ edistyi
ripeästi. Tällä jäykistä saraheinämättäistä rikkaalla nummella, tämän
ruohoisen, kaislaisen joen rannalla ei puuttunut rakennustarpeita.
Heillä ei ollut aikaa päivällis- eikä illallislepoihin. Innosta ja
mielihyvästä hehkuen liitelivät he edestakaisin ja ennen iltaa olivat
he ehtineet melkein katon harjaan.
Mutta ennen iltaa olivat erakonkin silmät sattuneet viivähtämään yhä
useammin heissä. Hän seurasi heidän matkojaan, torui heitä, kun he
menettelivät tyhmästi, pahoitteli, kun tuuli teki heille kiusaa eikä
kärsinyt ensinkään, että ne joskus vähän lepäilivät.
Sitten laski aurinko ja linnut läksivät kaislikkoon levolle tutuille
nukkumapaikoilleen.
Ken iltaisin kulkee nummen poikki, hän kumartakoon kasvonsa
mättäiden tasalle, niin saa hän nähdä omituisen näyn vasten valoisaa
länsitaivasta. On kuin joka mätäs olisi alkanut elää. Pöllöjä,
seisaalla olijalle näkymättömiä, liitelee suurine pyöreine siipineen
nummen yli. Notkeita, sukkelia kyykäärmeitä kiemurtelee siellä
kurotellen joutsenen tavoin kaarrutettuja kaulojaan ja puikeita
päitään. Suuria sammakoita hypähtelee kömpelösti, jäniksiä ja
päästäisiä pakenee petoeläinten edestä, ja kettu tähtää joesta
hyttysiä pyydystelevää lepakkoa. Mutta sillä välin uinuvat
pikkulintuset keinuvilla ruohonkorsillaan, turvassa kaikelta pahalta,
noilla lepopaikoillaan, joita ei mikään vihollinen voi lähetä vettä
läiskyttämättä, ruohikkoa vavahuttamatta ja niin heitä herättämättä.
Aamun koittaessa västäräkit ensin luulivat eilisiä tapahtumia
ihanaksi unelmaksi.
Tarkaten merkkejään lensivät he suoraan pesälleen, mutta se oli
poissa. He lentelivät etsien pitkin nummea ja kohosivat suoraan
ilmaan tähystelläkseen. Ei näkynyt jälkeäkään puusta eikä pesästä.
Vihdoin laskeusivat he parille kivelle joen rannalle ja tuumivat. He
heiluttelivat pyrstöjään ja kääntelivät päitään. Mihin olivat puu ja
pesä joutuneet?
Mutta tuskin oli aurinko ehtinyt kohota kämmenen leveyttä joen
toisella puolella olevan metsän reunasta, kun jo astuskeli heidän
puunsa ja asettui eiliselle paikalleen. Yhtä musta ja ryppyinen se
oli kuin silloinkin ja kannatti heidän pesäänsä jonkin latvassa, joka
lienee ollut kuiva, suoraan ylöspäin törröttävä oksa.
Silloin alkoivat västäräkit jatkaa rakentamistaan sen enempää
miettimättä luonnon monia ihmeitä.
Hatto-erakko, joka aina ajeli pois pienet lapset luolaltaan ja sanoi,
että heille olisi parempi, jos eivät koskaan olisi nähneetkään
päivänvaloa, hän joka hyökkäsi liejukkoon kirosanoilla sättimään
nuoria ihmisiä, jotka liputelluilla veneillä soutelivat jokea
pitkin; hän, jonka pahoilta silmiltä tasangon paimenet vartioivat
laumojaan, hän ei palannutkaan nyt luolaansa joen rannalle, noiden
pikkulintusten vuoksi, sillä hän tiesi, ettei ainoastaan pyhien
kirjojen joka kirjaimella, vaan myöskin kaikella, minkä Jumala antaa
luonnossa tapahtua, on oma salaperäinen merkityksensä. Nyt oli
selvinnyt hänelle, mitä se, että västäräkit rakensivat pesänsä hänen
käteensä, merkitsi. Jumalan tahto oli, että hän seisoisi paikoillaan
rukoillen korotetuin käsivarsin siksi, kunnes linnut olisivat
ehtineet kasvattaa poikasensa. Jos hän sen jaksaisi, tulisivat hänen
rukouksensa kuulluiksi.
Mutta tänäpäivänä näki hän vähemmin tuomiopäivänäkyjä. Sen sijaan
seurasi hän katseillaan yhä innokkaammin lintuja. Hän näki pesän
pian valmistuvan. Pienet rakennusmestarit liitelivät sen ympärillä
ja tarkastelivat sitä. He toivat joitakuita naavahiutaleita oikeasta
salavasta ja kiinnittivät ne pesän ulkoseinille. Se oli heidän
talonsa rappaus ja maalaaminen. He hakivat hienointa niittyvillaa ja
västäräkkirouva nykki untuvia omasta rinnastaan ja puki niillä pesän
sisältä, siinä oli sisustus ja huonekalusto.
Talonpojat, jotka epäilivät, mikä turmiota tuottava voima tämän aron
asukkaan rukouksilla saattoi olla Jumalan valtaistuimella, olivat
ottaneet tavakseen kuljettaa hänelle leipää ja maitoa lepyttääkseen
hänen vihaansa. He tulivat nytkin ja tapasivat hänet liikkumatta
seisomassa linnunpesä kädessään. "Kas vain, miten tuo hurskas mies
rakastaa noita elukoita", sanoivat he, eivätkä enää pelänneet
häntä, vaan kohottivat maitoastian hänen suunsa eteen ja pistivät
leivän hänen huuliensa väliin. Kun hän oli syönyt ja juonut, ajoi
hän sadatellen ihmiset luotaan, mutta he vain nauroivat hänen
kirouksilleen.
Hänen ruumiinsa oli jo aikoja sitten taipunut hänen tahtonsa
palvelijaksi. Nälällä ja lyönneillä, päiväkautisilla polvistumisilla
ja viikkoja kestävillä valvomisilla oli hän opettanut sen
tottelemaan. Nyt kannattivat rautakovat lihakset hänen käsivarsiansa
kohotettuina päiviä ja viikkoja, ja kun västäräkki-äiti hautoi munia
eikä enää lähtenyt pesästä, ei erakko yöksikään mennyt luolaansa. Hän
oppi nukkumaan istuallaan kohotetuin käsivarsin. Erämaan ystävien
joukossa on kyllä sellaisia, jotka ovat saaneet suurempiakin aikaan.
Hän tottui noihin kahteen pieneen levottomaan linnunsilmään,
jotka katselivat häntä pesän reunalta. Hän piti silmällä rae- ja
vesisateita ja suojeli pesää niin hyvin kuin voi.
Pääseepä sitten naaras eräänä päivänä vapaaksi haudonnastaan.
Molemmat västäräkit istuvat pesän reunalla, keikuttelevat pyrstöjään,
neuvottelevat ja näyttävät sydämellisen tyytyväisiltä, vaikka koko
pesä tuntuu olevan täynnä hätäistä piipitystä. Hetkisen kuluttua
pyrähtävät ne mitä kiihkeimpään hyttysen pyyntiin.
Niin vangitaan hyttynen toisensa perästä ja kuljetetaan noille hänen
kädessään piipittäjöille. Ja kun ruokaa tulee, silloin juuri siellä
yhä äänekkäämmin sirkutetaan. Hurskaan miehen rukoukset häiriytyvät
vihdoin tästä.
Ja hiljaa, hiljaa laskeutuu hänen käsivartensa, jotka jo melkein
olivat menettäneet liikuntakykynsä, ja hänen pienet tulisilmänsä
tuijottavat pesään.
Ei koskaan ollut hän nähnyt mitään niin avuttoman kurjaa ja rumaa.
Siinä oli paljaita ruumiita, joissa ainoastaan siellä täällä oli joku
untuvahiven, silmittömiä lentoon kykenemättömiä, oikeastaan vain
kuusi suurta, ammottavaa suuta.
Hänestä tuntui se kyllä omituiselta, mutta hän piti kumminkin niistä
juuri sellaisina, kuin ne olivat. Heidän isäänsä ja äitiänsä ei hän
koskaan ollut tahtonut pelastaa suuresta perikadosta, mutta kun
hän tästälähin rukoili Jumalaa pyytäen häneltä maailmaa vapahtavaa
hävitystä, tahtoi hänen sydämensä säästää nämä kuusi turvatonta
olentoa.
Kun talonpoikaisnaiset toivat hänelle nyt ruokaa, ei hän kiitokseksi
toivottanut heidän turmiotaan. Hän oli iloinen, että he eivät
antaneet hänen kuolla nälkään, koska nuo pienet olennot tarvitsivat
häntä.
Pian näkyi kuusi pyöreätä päätä kurottavan pesän reunalta. Vanhan
erakon käsivarsi laskeusi yhä useammin hänen silmiensä tasalle. Hän
näki höyhenten pilkistävän punaisesta ihosta, silmien aukeavan ja
ruumiin muotojen pyöristyvän. Luonnon ilman liiteleville asujamille
lahjoittaman kauneuden onnellisia perijöitä ollen, kehittyivät ne
nopeasti kukoistuksessaan.
Mutta tällä välin kohosivat suuren perikadon pyynnöt yhä epäröivämmin
vanhan erakon huulilta. Hän päätteli Jumalan antaneen hänelle
lupauksen, että se tulisi tapahtumaan silloin, kun lintuset
olivat kehittyneet lentokykyisiksi. Nyt seisoi hän ja tuumiskeli,
millä itseään Jumalalle, Isälle puolustaisi, sillä näitä kuutta,
hoitamaansa, vaalimaansa pienoista ei hän hennonut menettää.
Toisin oli ollut ennen, kun ei hänellä ollut mitään omaa. Mutta nyt
hänessä heräsi rakkaus noihin pieniin avuttomiin olennoihin, rakkaus,
jonka opettaminen suurille, itsekkäille ihmisille maailmassa on
tullut jokaisen pienen lapsen osaksi, ja se saattoi hänet epävarmaksi.
Joskus halutti häntä paiskata koko pesä jokeen, sillä hänen
mielestään olivat onnellisia ne, jotka saivat kuolla vapaina suruista
ja synneistä. Eikö hän sitte pelastaisikaan noita pieniä petoeläinten
kynsistä, pakkasesta, nälästä ja elämän moninaisista rasituksista?
Hänen näitä juuri ajatellessa lentää suhahti varpushaukka suoraan
pesälle tuhotakseen poikaset. Silloin kaappasi Hatto-erakko julkean
vasemmalla kädellään, pyörähytti sitä päänsä ympäri ja paiskasi sen
vihan vimmassa etäälle jokeen.
Joutuipa sitten päivä, jolloin linnut olivat lentoon valmiit.
Toinen västäräkeistä puuhaili pesässä, työnnellen poikasia pesän
reunalle, toinen lenteli lähistöllä, näyttäen, miten helppo lento
olisi, jos he vain uskaltaisivat koettaa. Kun poikaset yhä vain
pelkäsivät, pyrähtivät molemmat täysikasvuiset lentoon ja näyttivät
heille kaikki kauneimmat temppunsa. Lehahuttaen siipiään lensivät ne
kaikenmoisissa kaarroksissa, tahi kiitivät leivon lailla suoraan ylös
tai pysyttelivät paikoillaan ilmassa kiivaasti värisyttäen siipiään.
Mutta kun poikaset yhä vain pelkäsivät, ei Hatto-erakko voinut olla
puuttumatta asiaan. Hän lykkäsi niitä hellävaroen sormellaan ja
niin oli pulasta päästy. Epäröiden ja vaappuen lentävät ne pesästä,
lepakon lailla läpyttävät ilmaa, painuvat, kohoavat taas ja kun
heille selvenee taidon salaisuudet, käyttävät he niitä mahdollisimman
pian pesään päästäkseen. Ylpeinä ja riemuitsevina rientävät vanhemmat
heitä vastaan ja vanha Hatto hymyilee.
Hän se kumminkin oli pannut asian alulle.
Nyt mietti hän totisena, millä keinoin meidän Herramme kumminkin
voisi luopua lupauksestaan.
Kukaties olikin niin, että Isä Jumala kannatti tätä maailmaa oikealla
kädellään niinkuin suurta linnunpesää, ja kenties hän oli oppinut
rakastamaan kaikkia niitä, jotka täällä rakensivat ja asuivat,
kaikkia maan turvattomia lapsia. Kenties hän armahti niitä, jotka hän
oli aikonut hukuttaa samoin kuin aronasukas armahti linnunpoikasia.
Kaiketikin olivat erakon linnut paljon parempia kuin meidän Herramme
ihmiset, mutta hän saattoi kyllä käsittää, että Isä Jumala sittenkin
sääli heitä.
Huomispäivänä oli linnunpesä tyhjä ja yksinäisyyden katkeruus
täytti erakon mielen. Hitaasti laskeusi käsivarsi hänen kupeelleen
ja hänestä tuntui, kuin koko luonto henkeä pidättäen odottaisi
kuulevansa tuomiopasuunan toitotusta. Mutta silloin palasivat kaikki
nuo västäräkit ja laskeusivat hänen olkapäilleen ja päälaelleen,
sillä ne eivät ensinkään pelänneet häntä. Nyt välähti valonsäde
vanhan Haton harhaan joutuneissa aivoissa. Hänhän oli koukistanut
käsivarttansa, oli koukistanut sitä joka päivä katsoaksensa lintuja.
Ja seisoessaan tuossa kuuden linnunpojan keskessä, jotka leikkien
liehuivat hänen ympärillään, nyökkäsi hän tyytyväisenä päätään
jollekin, jota hän ei nähnyt. "Sinun ei tarvitse", sanoi hän, "sinun
ei tarvitse. En ole pitänyt sanaani, ei sinunkaan tarvitse siinä
pysyä."
Ja hänestä näytti kuin vuoret lakkaisivat vapisemasta ja virta
vetäytyisi levollisena, tyynenä uomaansa.