Oli se vuodenaika, jolloin kanervikko punoittaa. Hiekkakankaalla
kasvoi sitä tuuheina päivinä. Mataloista, puisevista rungoista
levisi tiheään vihreitä varsia kaarnankovine, kestävine lehtineen
ja myöhään kuihtuvine kukkineen. Ne kukat eivät tuntuneet olevan
tavallista mehevää kukkaiskudosta, vaan kuivia, kovia suomuja. Varsin
vähäpätöisiä ne olivat myös sekä kooltaan että muodoltaan, eikä
hajustakaan paljon mihinkään ollut. Aavikon lapsina eivät ne olleet
saaneet kehittyä tyynessä, missä liljat levittävät kukkalehtensä,
eivätkä rehevässä maaperässä, mistä ruusut ottavat ravintoa upeille
kukkalehdilleen. Väripä se oikeastaan ne kukkasiksi tekikin, sillä
heloittavan punaisia ne olivat. Värejä muodostavaa auringonpaistetta
oli niillä ollut yllin kyllin. Ne eivät olleet kalpeita
kellarikasveja, eivät siimestä suosivia sisälläistujia. Terveyden
siunattua iloisuutta ja voimaa ylisti koko laaja, kukoistava nummi.
Kanervikko kattoi punaisella vaipallaan karun kedon aina metsän
reunaan asti. Siellä kohosi loivalla vuorenharjanteella muutamia
ikivanhoja, melkein rappeutuneita kivisiä hautakumpuja. Korkealle
kyllä oli kanervikko koettanut hiipiä, mutta oli kumminkin paljaaksi
jäänyt halkeamia, joista laajoja, litteitä paasia, särmiä vuoren
roukkoisesta pinnasta, tunki esiin. Suurimman kummun alla lepäsi
vanha kuningas, nimeltä Atle. Toisien alla lepäilivät ne hänen
sotilaansa, jotka olivat kaatuneet suuressa tappelussa tällä
kankaalla. Nyt he olivat jo maanneet täällä niin kauan, että kuoleman
pelko ja kunnioitus oli jo haihtunut heidän haudoiltaan. Tie kävi
heidän lepopaikkojensa lomitse. Yöllä kulkijan päähän ei koskaan
pälkähtänyt ruveta tarkastelemaan, istuisiko kummun harjalla puoliyön
aikana usvavaippaisia haamuja, jotka äänettöminä odotellen tuijottaen
katseleisivat taivaan tähtiä.
Oli säteilevä aamu, kasteraikas ja lämmin. Metsämies, joka
päivänkoitosta asti oli kulkenut metsällä, oli heittäytynyt
selällensä kanervikkoon Atle kuninkaan kummun taa. Hän nukkui.
Hattunsa oli hän painanut silmilleen ja nahkalaukku, josta jäniksen
pitkät korvat ja teeren käyrät pyrstöhöyhenet näkyivät, oli hänen
päänaluksenaan. Jousi nuolineen oli hänen kupeellaan.
Salolta astelee tyttö eväsnyytti kädessä. Kun hän ehti kumpujen
väliselle litteälle kalliolle, ajatteli hän: tässäpä olisi mainio
tanssipaikka. Hänessä syttyi palava halu koettaa ja niin laski hän
nyytin kädestään kanervikkoon ja alkoi tanssia ypö yksin. Hän ei
tietänyt, että kuninkaan kummun takana makasi mies.
Helakan punaisena heloitti kanervikko kirkkaan sinistä taivasta
vasten. Muurahaiskorento oli penkonut pesänsä aivan nukkujan
kupeelle. Siitä päilyi kissankultakappale säteillen, ikäänkuin
se olisi tahtonut sytyttää tuleen kaikki hiekkakankaan vanhat
kannot. Metsästäjän päänpohjissa levisivät teerenhöyhenet töyhdön
tavoin, niiden metallihohteen välähdellessä tummimmasti purppurasta
terässiniseen. Hänen kasvojensa varjottomaan osaan hellitti polttava
auringonpaiste, mutta hän ei aukaissut silmiään katsellaksensa
aamupäivän loistoa.
Tällä välin jatkoi tyttö tanssimistaan ja pyörähteli niin
innokkaasti, että kallion rosoihin keräytynyt musta sammal tuprusi
hänen ympärillään. Kuiva, vanhanharmaa ja kiiltävä honganjuuri
kellotti kanervikossa. Sen hän otti ja pyörähteli sen kanssa. Sälöt
sinkoilivat lahoavasta puusta. Tuhatjalkaiset ja pihtihäntäiset,
joilla oli pesänsä rakoloissa, viskautuivat pyörälläpäin
päivänvaloon, ja kaivausivat kanervikon juuriin.
Kun hulmuilevat helmat heilahtelivat kanervikossa, lehahti sieltä
lentoon parvittain pieniä harmaita perhosia. Nämä, joiden siipien
sisäpuolet ovat valkeat ja hopeanhohtoiset, kieppuivat kuin kuivat
lehdet pyörretuulessa. Silloin välähtelivät ne aitovalkeilta
ja oli kuin punainen kanervikkomeri olisi räiskynyt valkoista
vaahtoa. Perhoset pysyttelivät hetkisen ilmassa. Niiden hauraat
siivet lepattivat niin kiivaasti, että värisuomut irtaantuivat ja
kanervikkoon ohuena hopeavalkeana nukkana karisivat. Silloin näytti
kuin ilman olisi täyttänyt auringon valaisema tihkusade.
Kaikkialla kanervikossa hyppi heinäsirkkoja, jotka hankasivat
takajaloillaan siipiään, niin että ne harpunkielten lailla
helähtelivät. Ne pysyttelivät hyvässä tahdissa ja olivat niin
hyvin harjoitetut, että kankaan poikki kulkija luuli pitkin matkaa
kuulevansa saman sirkan siritystä, vaikka se väliin oli oikealla,
väliin vasemmalla puolella, väliin edessä, väliin takana.
Mutta tanssija ei tyytynyt heidän soittoonsa, vaan hetkisen kuluttua
alkoi itse hyräillä jotain tanssitahtia. Hänen äänensä oli kimakka ja
käheä. Metsästäjä heräsi lauluun ja käännähti kyljelleen, kohottausi
kyynärvarsilleen ja katseli kummun yli tanssijaa.
Hän oli uneksinut, että jänis, jonka hän juuri oli ampunut, oli
lähtenyt käpälämäkeen hänen laukustaan ja anastanut hänen nuolensa
ampuakseen häntä. Puoli hereillä, unimielissään tähysteli hän tyttöä
ja hänen päätään poltti, kun oli maannut auringonpaisteessa.
Tyttö oli roteva ja vahvajäseninen, hän ei ollut kaunis kasvoiltaan,
ei kevyt tanssissaan eikä tarkkakorvainen laulussaan. Hänen poskensa
olivat pulleat, huulensa paksut ja nenänsä litteä. Mutta hän oli
poskiltaan hyvin punakka, hiuksiltaan tuiki tumma, ja hän oli
upeavartaloinen sekä voimakasliikkeinen. Hänen vaatteensa, vaikka
kehnot, olivat ylen loistavat. Juovikasta hametta koristi punainen
päärme ja kirjavat villalankapunoukset seurasivat liivin ompeleita.
Muut nuoret neitoset muistuttavat liljoja ja ruusuja, mutta tämä oli
kuin kankaan kanerva, voimakas, hilpeä ja kukoistava.
Ilomielin katseli metsämies tuon kookkaan, korean naisen karkeloa
punaisella nummella sirittävien sirkkojen ja liehuvien perhosten
parissa. Katsellessaan tyttöä nauroi hän niin, että suu levisi
korviin asti. Mutta yht'äkkiä tyttö älysi hänet ja jäi hievahtamatta
seisomaan.
"Luuletpa kai minua hulluksi", sai hän sanoneeksi. Mutta samalla
hän mietti, miten saisi miehen olemaan vaiti näkemästään. Häntä ei
haluttanut kuulla kylällä jaariteltavan tanssistaan honganjuuren
kanssa.
Metsästäjä oli vähäpuheinen mies. Ei sanaakaan hellinnyt hänen
huuliltaan. Hän oli sitä paitsi niin ujo, ettei rohjennut muuta kuin
paeta, vaikka hän mielellään olisi viipynyt. Kiireesti sieppasi hän
hatun päähänsä ja nahkalaukun selkäänsä ja alkoi laukata pitkin
kanervikkoa.
Tyttö tempasi eväsnyyttinsä ja juoksi perästä. Mies oli pieni,
kömpelöliikkeinen ja nähtävästi vähäväkinen. Tyttö tavoitti hänet
pian ja saadaksensa hänet pysähtymään sivalsi hatun hänen päästään.
Oikeastaan miestä olisi haluttanut seisattua, mutta hän oli ujoudesta
aivan ymmällä ja siksi hän pakeni kahta kiireemmin. Tyttö kiiti
jälestä ja alkoi kiskoa hänen laukkuaan, jota puolustamaan miehen
täytyi nyt pysähtyä. Mutta silloin hyökkäsi nainen koko voimallaan
hänen kimppuunsa. He painivat ja lopuksi mies kaatui. "Nyt ei hän
juorua asiasta", ajatteli tyttö iloissaan.
Mutta samalla hän säikähtyi aika lailla, sillä hänen voitettunsa
kalpeni kalpenemistaan ja hänen silmänsä kääntyivät nurin. Hän ei
ollut kumminkaan millään tavoin vahingoittunut. Hän vain ei ollut
kestänyt mielenliikutusta. Ei ollut konsaan ennen niin ristiriitaisia
ja voimakkaita tunteita riehunut tämän yksinäisen metsäläisen
rinnassa. Hän iloitsi tytöstä, oli vihainen ja häpeissään, mutta
kumminkin ylpeä tytön väkevyydestä. Hän oli melkein kuin sekaisin.
Roteva, voimakas nainen laski käsivartensa hänen allensa ja nosti
hänet ylös. Sitten hän taittoi jäykkiä varpuja kanervikosta ja vitsoi
niillä pyörtyneen kasvoja, kunnes veri alkoi vilkkaammin kiertää. Kun
miehen silmät kääntyivät päivän valoon, loistivat ne tyytyväisyydestä
nähdessään tytön. Hän oli yhä vaiti, mutta käden, jonka tyttö oli
kiertänyt hänen ympärilleen veti hän esiin ja hyväili sitä hiljaa.
Nuorukainen oli nälän ja aikaisten vaivojen lapsi. Kuiva, kellahko,
laiha ja veretön oli hän. Tyttöä liikutti nähdä häntä niin arkana,
miestä, joka kumminkin näytti olevan kolmenkymmenen vaiheilla. Hän
ajatteli, että mies varmaankin mahtoi elellä ypö yksin metsässä,
koska hän oli niin säälittävä ja kehnosti puettu. Hänellä varmaan ei
ollut ketään, joka olisi hänestä huolehtinut, ei äitiä, ei siskoa, ei
omaa armasta.
* * * * *
Laaja, armahtavainen metsä levisi kautta korven. Peittäen ja suojaten
sulki se syliinsä kaikki, jotka sieltä apua etsivät. Uljaat puunsa
pani se pitämään vahtia karhun pesällä ja tiheään pensaikon hämärään
sijoitteli se pikkulintusten munilla täytetyt pesät.
Siihen aikaan, jolloin kansa vielä piti orjia, pakeni moni niistä
metsään ja he löysivät turvan sen vihreiden muurien sisällä. Se
muuttui heille suureksi vankilaksi, jota he eivät uskaltaneet
jättää. Metsä piti nämä vankinsa kovassa kurissa. Se pakotti typerät
ajattelemaan ja kasvatti orjuudessa tylsistyneet järjestykseen ja
rehellisyyteen. Ahkera ainoastaan sai armon elää.
Ne molemmat, jotka toisensa tapasivat nummella, olivat sellaisten
metsävankien jälkeläisiä. He kävivät joskus asutuissa, viljellyissä
laaksoissa, sillä he eivät pelänneet enää joutuvansa orjuuteen, josta
heidän isänsä olivat karanneet, mutta mieluimmin he vaeltelivat salon
siimeksessä. Metsämiehen nimi oli Tönne. Vakituisena ammattinaan
teki hän perkkaustöitä, mutta hän oli osava muussakin. Hän kokoili
tervaksia, poltti tervaa, kuivasi tauloja ja metsästeli usein.
Tanssija-tyttö oli nimeltä Jofrid. Hänen isänsä oli sydenpolttaja.
Tyttö laittoi vastoja, poimi katajanmarjoja, teki olutta
valkokukkaisesta suopursusta. Molemmat olivat hyvin köyhiä.
Ennen eivät he olleet koskaan tavanneet toisiaan laajassa metsässä.
Nyt tuntuivat kaikki metsäpolut kietoutuneen verkoksi, jossa he
risteilivät edes takaisin, voimatta mitenkään välttää toisiaan. Nyt
eivät he koskaan osanneet valita tietä, mikä ei olisi vienyt heitä
yhteen.
Tönnellä oli kerran ollut suuri suru. Hän oli äitinsä kanssa asunut
kauan kurjassa risuhökkelissä, mutta heti mieheksi päästyään hän oli
päättänyt rakentaa hänelle lämpimän pirtin. Vapaahetkinään kulki
hän metsän hakkuussa, kaatoi puita ja hakkasi ne määrän pituisiksi
hirsiksi. Sitten piiloitti hän hirsivarastonsa pimeihin louhikkoihin
sammalien ja risujen alle. Hänen tarkoituksensa oli, ettei hänen
äitinsä saisi ollenkaan tietää tästä työstä, ennenkuin hän olisi
valmis pirtin pystyttämään. Mutta äiti kuoli ennenkuin hän ehti
näyttää hänelle työnsä hedelmää, ennenkuin hän ehti näyttää hänelle,
mitä oli aikonut tehdä. Hän, joka oli tehnyt työtä samanlaisella
innolla kuin David, Israelin kuningas, kerätessään aarteita herran
temppeliä varten, suri nyt ylenmäärin katkerasti. Hän menetti koko
halunsa uutisrakennukseen. Risumaja oli hänelle kyllin hyvä, vaikka
se oli tuskin eläimen luolaa parempi.
Kun nyt tässä miehessä, joka näihin asti oli oleskellut aina
yksin, heräsi halu hakea Jofridin seuraa, merkitsi se ilmeisesti
sitä, että hän mieli tyttöä armaakseen ja morsiamekseen. Jofridkin
odotteli joka päivä, että hän puhuisi hänen isälleen tahi hänelle
itselleen asiasta. Mutta siihen ei Tönnellä ollut kykyä. Sekin
todisti hänen kuuluvan orjasukuun. Ajatukset kulkivat hitaasti hänen
aivoissaan, niinkuin aurinko kiertää taivaan kantta. Ja hänen oli
vaikeampi muodostaa ajatuksiansa sujuvaksi puheeksi kuin sepän takoa
rannerengas vierivistä hiekkajyväsistä.
Eräänä päivänä kuljetti Tönne Jofridin muutamalle louhikolle, johon
oli kätkenyt rakennusvaransa. Hän penkoi oksat ja sammalet pois ja
nyytti hänelle hakatut hirret. "Nämä olivat äitiä varten", virkkoi
hän.
Hän katsahti odottavaisesti Jofridiin. "Näistä piti tulla äidille
tupa", hän uudisti. Merkillisen hidas oli tuo neitonen älyämään
nuoren miehen ajatuksia. Kun hän näytti äidillensä varatut hirret,
niin olisipa hänen jo pitänyt ymmärtää, mutta tyttö ei vain tajunnut.
Silloin hän päätti vielä selvemmin näyttää hänelle tarkoituksensa.
Parin päivän perästä alkoi hän kuljettaa tukkeja hautakumpujen
väliselle aukealle, jossa hän ensi kerran oli nähnyt Jofridin.
Tyttö kulki, kuten hänen tapansa oli, tavallista tietään ja näki
Tönnen työn touhussa, mutta jatkoi kumminkin matkaansa virkkamatta
mitään. Heidän tultuaan ystäviksi oli Jofrid usein auttanut häntä,
mutta tässä raskaassa työssä ei hän tuntunut tahtovan ruveta hänelle
apulaiseksi. Tönne päätteli kumminkin, että tytön täytyi ymmärtää,
että hänelle tässä tupaa nyt rakennettaisiin. Jofrid käsittikin
sen kyllä, mutta häntä ei haluttanut lahjoittaa itseään Tönnen
kaltaiselle miehelle. Hän tahtoi terveen ja voimakkaan miehen. Hänen
mielestään ei olisi lyönyt leiville mennä naimisiin niin heikon ja
vähälahjaisen miehen kanssa. Mutta sittenkin oli tuossa hiljaisessa
miehessä paljo puoleensa vetävää. Sitä miespoloista, kuinka hän
olikaan ahertanut ilahduttaakseen äitiänsä, saamatta edes nauttia
sitä onnea, että olisi ajoissa saanut valmiiksi. Häntä melkein
itketti Tönnen surkeus. Ja nyt tämä rakensi tupaa juuri sille
kohdalle, jossa oli nähnyt hänen tanssivan. Miehellä oli hyvä sydän,
se houkutteli häntä ja kiinnitti hänen ajatuksensa häneen, mutta
mennä naimisiin hänen kanssaan, ei hän suinkaan tahtonut.
Jofrid kulki joka päivä kanervikkokankaan poikki ja näki
pirtin kohoavan yksitoikkoisena ja ikkunattomana päiväpaisteen
pilkistellessä väljistä saumoista sisälle.
Tönnen työ edistyi tavattoman joutuisasti, mutta se ei ollut
huolellista. Hänen hirtensä eivät olleet veistettyjä, tuskinpa
kolottujakaan. Permannon hän pani halkaistuista nuorista puista.
Siitä tuli hyvin rosoinen ja notkuva. Sillan alla rehoittavat
kanervat pistivät kiellettyjä, punaisia kukkaterttujaan lattian
raoista sisään, sillä vuosi oli jo kulunut siitä, kun Tönne makasi
Atle kuninkaan kummun takana, ja muurahaiset puursivat ulos ja
sisälle tarkastellen tätä hataraa ihmistyötä.
Mutta Jofridin mielessä pyöri alati näinä päivinä, meni hän minne
tahansa ajatus, että hänelle siellä pirttiä pystytettiin, hänelle
tuonne kanervakankaalle omaa kotia laadittiin. Ja hän tiesi, että
ellei hän sinne emännäksi lähtisi, niin hukat ja revot saisivat
siellä asustella. Niin paljon hän kumminkin Tönneä tunsi, että kun
tämä huomaisi turhaan työtä tehneensä, ei hän ikinä muuttaisi uuteen
pirttiin. Hän, raukka, itkisi kuullessaan, ettei Jofrid tahtonut
sinne tulla. Siitä sukeutuisi taas hänelle suru, yhtä suuri kuin
hänen äitinsä kuolema. Mutta itseänsäpähän siitä saisi syyttää, kun
ei ollut ajoissa häneltä kysynyt.
Hän mielestään kyllä oli antanut Tönnelle viittauksia sillä, ettei
auttanut tätä tuvan rakentamisessa, vaikka hänen mielensä kumminkin
siihen paloi. Aina kun hän näki pehmeää, valkeaa sammalta, halutti
häntä keräillä sitä harvojen seinien tukkimiseksi. Mielellään olisi
hän auttanut Tönneä takan muuraamisessa, sillä niin kuin tämä siinä
menetteli, tulisi kaikki savu salpautumaan pirttiin. Mutta oli
yhdentekevää, millaista jälkeä tuli, sillä eipähän siellä kumminkaan
koskaan ruokapadat kiehuisi eikä juomapanos kuohuisi. Harmillista
kumminkin oli, ettei se tupa milloinkaan tahtonut unehtua mielestä.
Tönne teki työtä hehkuvalla innolla, varmana siitä, että Jofrid
ymmärtäisi tarkoituksen, kunhan pirtti vain valmistuisi. Hän
ei ajatellut paljon tyttöä. Hänellä oli yllinkyllin tekemistä
hakkaamisessa ja rakentamisessa. Aika kiiti hänestä joutuisasti.
Eräänä iltapäivänä, kun Jofrid kulki kankaan poikki, huomasi hän,
että tupaan oli tehty ovi ja oli pantu paasi kynnyksen eteen. Silloin
hän arvasi, että kaikki mahtoi olla nyt valmista, ja hän tuli hyvin
liikutetuksi. Tönne oli kattanut tuvan kukkivilla kanervamättäillä,
ja tytön valtasi voimakas halu astua tuon punaisen katon alle. Tönne
itse ei ollut uutistalollaan ja Jofrid päätti pistäytyä sisälle.
Tupahan oli rakennettu hänelle. Se oli hänen kotinsa. Oli mahdotonta
vastustaa halua nähdä sitä.
Sisällä oli hauskempaa, kuin mitä oli odottanut. Lattialle oli
kylvetty katajoita. Raikas pihkan ja havun tuoksu tuulahti siellä.
Päivänpaiste, joka rosoista ja saumoista pujoittelihen sisälle,
levisi valojuovina pirtin poikki. Seinänrakoihin oli pistelty
vihantia lehtiä ja liedellä oli vasta hakattu kuusi, Tönne ei ollut
muuttanut tupaan vanhoja taloustavaroitaan. Siellä oli vain yksi uusi
pöytä ja penkki, jonka päälle oli heitetty hirvennahka.
Niin pian kuin Jofrid oli astunut kynnyksen yli, tunsi hän kodin
iloisen hauskuuden ympäröivän itseään. Hän oli tyyni ja rauhallinen
seisoessaan siellä, mutta sieltä lähteminen tuntui vaikealta kuin
vieraissa palveleminen. Seikka oli se, että Jofrid oli ollut hyvin
ahkera hankkiakseen itselleen jonkunverran myötäjäisiä. Taitavin
käsin oli hän kutonut koristekankaita, jollaisia käytetään huoneen
kaunistamiseksi, ja ne hän aikoi asettaa omaan kotiinsa, kun joskus
sellaisen saisi. Nyt rupesi hän arvelemaan, miltähän ne täällä
näyttäisivät. Mielellään olisi koettanut niitä tähän uuteen pirttiin.
Hän lähti reippaasti kotona käväsemään, nouti kangaskäärönsä ja
alkoi kiinnittää sitä katon rajaan. Hän aukaisi oven, niin että
ilta-aurinko paistoi juuri häneen ja hänen töihinsä. Hän liikkui
innokkaasti tuvassa rallatellen jotain marssia. Hän oli sydämellisen
tyytyväinen. Tupa tuli oikein sieväksi. Kudotut ruusut ja tähdet
loistivat kirkkaammin kuin koskaan ennen.
Kaiken aikaa hääriessään tähysteli hän tarkkaavaisesti
kanervakankaalle ja hautakummulle, sillä hänestä tuntui, että Tönne
nytkin saattoi loikoa piilossa jonkun kummun suojassa ja nauraa
hänelle. Kuninkaan kumpu oli juuri oven kohdalla ja sen taa näkyi
aurinko parhaillaan laskevan. Kerran toisensa perästä silmäsi hän
sinne. Tuntui kuin joku siellä istuisi ja katselisi häntä.
Auringon päästyä juuri niin alhaalle, että ainoastaan muutama
veripunainen säde valahti vanhalle kiviröykkiölle, älysi Jofrid,
kuka se häntä katseli. Koko hautakumpu ei ollut enää mikään kumpu,
vaan suuri vanha sotaurho, joka istui siinä arpisena ja harmenneena
ja tuijotti häneen. Sen pään ympärille kiertyivät auringonsäteet
kruunuksi ja punainen vaippa oli niin avara, että se levisi yli
koko kankaan. Pää oli suuri ja raskas, kasvot harmaat kuin kivi.
Vaatteet ja aseet olivat myös kivenkarvaiset ja jäljittelivät kiven
vivahduksia ja jäkäläpeitettä, niin että täytyi tarkasti katsoa
huomatakseen, että siinä oli urho, eikä vain kiviröykkiö. Se oli
samallaista kuin toukassa puunoksan näköisyys. Saattaa parikymmentä
kertaa kulkea niiden ohi, huomaamatta, että se, mitä on luullut
kovaksi puuksi, onkin pehmeä eläinruumis.
Mutta Jofrid kumminkaan ei enää voinut erehtyä siitä, että itse
vanha Atle kuningas se siinä istui. Hän seisoi ovella, varjosti
kädellään silmiään ja katsoi suoraan ukon kivikasvoja. Ja hän näki
pienen pienet, vinot silmät korkean otsan alla, leveän nenän ja
suorrukkeisen parran. Ja tuo kivimies eli. Se hymyili ja iski silmää
hänelle. Jofrid pelästyi, mutta eniten kumminkin kauhistuttivat häntä
miehen paksut, tukevalihaksiset käsivarret ja karvaiset kädet. Kuta
kauemmin hän katseli miestä, sitä leveämmäksi tämän hymy kävi ja
vihdoin se nosti toisen lyijynraskaan käsivartensa ja viittasi häntä
luokseen. Silloin Jofrid pyyhkäsi pakoon kotia kohti.
Kun Tönne palasi pirtilleen, näki hän sen tähdikkäillä
koristekankailla kaunistetuksi. Tämä rohkaisi häntä niin, että hän
lähetti puhemiehen Jofridin isän luo, tiedustamaan tytön mieltä.
Jofrid myöntyi ja oli mielissään, että asia oli näin kääntynyt,
vaikkakin hän lahjoitti kätensä puoliväkisin. Eihän hän voinut hylätä
miestä, jonka tupaan oli jo kantanut myötäjäisensä. Kumminkin otti
hän ensin selon siitä, oliko vanha Atle kuningas muuttunut jälleen
kivikummuksi.
* * * * *
Tönne ja Jofrid elelivät onnellisina monta vuotta. He olivat hyvässä
maineessa. "He ovat hyviä ihmisiä", sanottiin. "Katsokaa, kuinka he
auttavat toisiaan, katsokaa, kuinka he tekevät työtä yhdessä ja miten
he eivät voi elää erillään toisistaan."
Tönne kävi päivä päivältä voimakkaammaksi, eikä ollut enää niin
hidasajatuksinen. Jofrid näkyi tehneen hänestä kelpo miehen.
Enimmäkseen antoi hän vaimonsa hallita, vaikka hän myöskin ymmärsi
sitkeällä itsepäisyydellä ajaa oman tahtonsa perille.
Jofridin mukana seurasi aina iloa ja leikkiä, minne hän tulikin.
Hänen pukunsa kävi yhä kirjavammaksi hänen vanhetessaan. Koko hänen
naamansa oli punanen. Mutta Tönnestä hän oli kaunis.
He eivät olleet niin köyhiä kuin monet muut heidän säädystään. He
söivät voita puuron kanssa, eivätkä sekoittaneet pettua eikä liiseitä
leipäänsä. Pursuolut vaahtosi heidän haarikassaan. Heidän lammas- ja
vuohilaumansa lisääntyivät niin sukkelaan, että he voivat suoda
itselleen liharuokaakin.
Kerran toimitti Tönne jonkin perkkaustyön eräälle talonpojalle
laaksossa. Tämä kun silloin näki, miten Tönne ja hänen vaimonsa
hilpeinä ja iloisina työskentelivät yhdessä, ajatteli kuten moni
muukin: "Nuo mahtavat olla hyviä ihmisiä."
Talonpojan vaimo oli äskettäin kuollut jättäen jälkeensä puolen
vuoden vanhan lapsen. Mies pyysi Tönneä ja Jofridia ottamaan lapsen
kasvatikseen. "Lapsi on minulle hyvin rakas", virkkoi hän, "ja koska
te olette niin hyviä ihmisiä, uskon minä hänet teille."
Lapsettomia kun olivat, näytti hyvin sopivalta, että he lapsen
ottaisivat, ja ilman epäilyjä suostuivatkin he siihen. He
arvelivat olevan edullista kasvattaa talollisen lasta ja toivoivat
kasvatuspojasta sitten itselleen vanhuuden iloa.
Mutta lapsi ei elänyt vanhaksi heidän luonaan. Ennenkuin vuosi
vierähti, oli se jo kuollut. Moni syytti siitä kasvatusvanhempia,
sillä lapsi ennen heille tuloaan oli ollut erittäin terve. Tällä ei
kukaan kumminkaan tarkoittanut, että he tahallaan olisivat lapsen
tappaneet, vaan että he olivat ottaneet sellaisen tehtävän, johon
he eivät kyenneet. Heiltä oli puuttunut ymmärrystä ja rakkautta
antaakseen sille sellaista hoitoa, jota se tarvitsi. He olivat
tottuneet ajattelemaan ainoastaan itseään ja huolehtimaan vain
omastaan. Lapsen vaalimiseen heillä ei ollut ensinkään aikaa. He
tahtoivat päiväksi mennä yhdessä työhön ja nukkua yönsä rauhassa.
Heidän mielestään pienokainen joi liian paljon hyvää maitoa eivätkä
he suoneet hänelle samaa hyvää kuin itselleen. Mutta heillä ei ollut
aavistustakaan siitä, että hoitivat lasta huonosti, päinvastoin
he luulivat olevansa sille juuri niin helliä kuin vanhemmat
tavallisesti. Heidän mielestään lapsi oli ollut heille taakkana ja
vastuksena, eivätkä he surreet sen kuolemaa.
Naiset tavallisesti hartaalla halulla ja ilolla hoitelevat lapsia,
mutta Jofridilla oli mies, josta hänen monessa suhteessa tuli pitää
äidillistä huolta, ja siksi hän ei kaivannut muuta hoidettavaa.
Muille on rakasta seurata pienokaisten pikaista kehitystä;
mutta Jofridilla oli kylliksi iloa nähdessään Tönnen varttuvan
ymmärryksessä ja miehistyvän, sievistellessään ja siistiellessään
tupaansa ja kun näki karjalaumansa lisääntyvän ja katseli
uutisviljelyksiä, joita he olivat alkaneet kanervakankaalla.
Jofrid lähti talonpojan talolle ilmoittamaan lapsen kuolemaa. Isä
lausui silloin: "Minun on käynyt kuten sen, joka panee niin pehmeitä
tyynyjä sänkyynsä, että itse vajoo kovalle pohjalle. Liian hyvin
tahdoin suojella poikaani, ja nähkääs, nyt on hän kuollut!" Ja hän
oli hyvin murheellinen.
Hänen puhuessaan pullahti Jofrid katkerasti itkemään. "Jumalan
tähden, ettet olisi poikaasi jättänytkään meille", virkkoi hän.
"Olimme liian köyhiä. Ei ollut hänen kylliksi hyvä meidän luonamme."
"En minä sitä tarkoittanut", vastasi talonpoika. "Päinvastoin luulen
teidän liiaksikin hemmoitelleen lasta, vaikka en kumminkaan tahdo
syyttää ketään, sillä elämä ja kuolema on yksin Jumalan vallassa. On
aikomukseni nyt pitää ainoalle pojalleni maahanpaniaiset, yhtä upeat
kuin jos hän olisi ollut täysikasvuinen, ja pitoihin kutsun sekä
Tönnen että sinut. Voitte huomata siitä, etten kanna vihaa teille."
Tönne sekä Jofrid olivat sitten hautajaisissa. Heitä kestittiin
hyvin eikä kukaan virkkanut epäystävällistä sanaakaan. Tiedettiin
kyllä, että naiset, jotka olivat verhonneet ruumiin, olivat
sanoneet sen olleen surkean laihan ja että siinä oli huomannut
kerrassaan kehnon hoidon merkkejä. Mutta nehän olivat kyllä voineet
tulla sairaudestakin. Kukaan ei tahtonut uskoa mitään pahaa
kasvatusvanhemmista, sillä tiedettiin heidän olevan hyviä ihmisiä.
Jofrid itki paljon niinä päivinä, varsinkin kun kuuli naisten
juttelevan, miten heidän täytyi valvoa ja nähdä vaivaa pikkusistaan.
Hän huomasi myös, että naisten joukossa siellä hautajaisissa yhäti
puhuttiin lapsista. Toiset olivat niihin niin ihastuneet, etteivät
voineet lakata puhumasta lapsiensa leikeistä ja kysymyksistä. Jofrid
olisi tahtonut puhua Tönnestä, mutta useimmat eivät koskaan puhuneet
miehistään.
Tönne ja Jofrid palasivat vasta myöhään illalla hautajaisista.
He panivat paikalla levolle. Mutta tuskin ehtivät he nukkua, kun
heitä häiritsi vieno vaikeroiminen. Se on lapsi ajattelivat he
unimielissään ja vihastuivat, kun tulivat häirityiksi. Mutta äkkiä
he molemmat kavahtivat ylös vuoteeltaan. Lapsihan oli kuollut.
Mistä sitten tämä vaikerointi kuului? Kun he olivat ilmi hereillä,
eivät he mitään kuulleet, mutta kyllä heti paikalla, kun olivat
nukkumaisillaan. Pienten horjuvien jalkojen kopsetta kuului
rappukiveltä, pieni käsi hapuili ovea, mutta kun se ei ollut auki,
kulki lapsi vaikeroiden, pitkin seinäviertä ja seisahtui heidän
sänkyjensä kohdalle. Kun he puhelivat tahi istuivat, eivät he mitään
eroittaneet, mutta samassa kun he olivat uneen vaipua, kuulivat he
selvästi taas samat epävarmat askeleet ja tukahdutetut nyyhkytykset.
Nyt selveni heille varmuudeksi se, mitä he eivät olisi tahtoneet
uskoa, mutta joka viime päivinä oli tuntunut heistä mahdolliselta. He
huomasivat tappaneensa lapsen. Miksipä se muutoin olisi kummitellut!
Siitä yöstä alkaen katosi onni heiltä. He elivät alituisessa
kummittelijan pelossa. Päivillä saivat he olla jonkun verran
rauhassa, mutta öisin häiritsi heitä lapsen itku ja tukahdutetut
nyyhkytykset, niin että he eivät uskaltaneet yksin nukkua. Jofrid
kulki usein pitkiä matkoja hakemassa jotakuta, joka voisi jäädä
heidän pirttiinsä yöksi. Jos oli joku vieras, oli rauhallista, mutta
niin pian kun he olivat yksin, kuulivat he lapsen äänen.
Eräänä yönä kun he eivät olleet saaneet ketään kumppanikseen ja
heidän oli aivan mahdotonta nukkua lapsen vuoksi, nousi Jofrid
vuoteeltaan.
"Nukutko, Tönne?" virkkoi hän. "Jos minä pysyttelen valveilla, ei kai
mitään kuulune."
Hän läksi ulos, istuutui rappukivelle ja mietti, mitä heidän pitäisi
tehdä päästäksensä rauhaan, sillä tällaista elämää he eivät voineet
kestää. Hän arveli, mahtaisiko rippi, nöyrtymys, katumus ja parannus
heitä auttaa tästä vaikeasta vitsauksesta.
Kun hän kohotti silmänsä, näki hän saman näyn kuin kerran ennen
tältä samalta paikalta. Hautakumpu oli muuttunut sotaurhoksi. Oli
jotenkin pimeä yö, mutta kumminkin saattoi hän selvästi eroittaa,
että vanha Atle kuningas istui siinä ja katseli häntä. Jofrid näki
hänet niin selvästi, että hän huomasi sammaltuneet renkaat hänen
rannenivelissään ja hänen sääriensä ympäri ristiin käärityt siteet,
joiden välistä pohjelihakset pullistelivat.
Tällä kertaa ei hän pelästynyt vanhusta, vaan tuntui se hänestä
ystävältä, lohduttajalta tässä onnettomuudessa. Se katsoi häntä
sääliväisesti, ikäänkuin olisi tahtonut rohkaista häntä. Ja Jofridin
mieleen juohtui, että oli ollut kerran päivä, jolloin tuo mahtava
sotaurho oli kasoittain kaatanut vihollisia tällä kanervakankaalla
ja oli kahlannut verivirrassa, joka ryöppysi mättäiden välissä.
Välittikö hän siitä, kuoliko yksi mies enempi tahi vähempi!
Liikuttavatko hänen kivikovaa sydäntään paljonkin lasten huokaukset,
joiden isät hän oli kaatanut! Höyhenen keveänä olisi yhden lapsen
kuolema painanut hänen omaatuntoaan.
Ja hän kuuli tämän kuiskutuksen, saman äänen, jota vanha kivikova
pakanuus oli kuiskaillut kautta aikojen:
"Miksipä katuisin! Jumalat ne säätävät. Kohtalottaret kehräävät
elämän langan. Miksipä maan lapset surisivat, että ovat tehneet, mitä
kuolemattomat ovat pakoittaneet heidät tekemään!"
Silloin Jofrid rohkaisihen ja virkkoi itsekseen: "Mitäpä minä
sille voin, että lapsi kuoli? Jumala yksin säätää. Ei tapahdu
mitään ilman hänen tahtoaan." Ja hän arveli, että hän parhaiten
saisi kummittelijan vaikenemaan, jos luopuisi kerrassaan kaikista
katumustuumista.
Mutta silloin aukeni pirtin ovi ja Tönne astui ulos hänen luokseen.
"Jofrid", sanoi tämä, "nyt se on tuvassa. Se tuli luokseni ja koputti
sängyn laitaan ja herätti minut. Mitä meidän pitää tehdä, Jofrid?"
"Lapsihan on kuollut", vastasi Jofrid. "Sinä tiedät, että se makaa
syvällä maan povessa. Tämä kaikki on vain unta ja mielikuvitusta.
Hän puhui tylysti ja tarkoittavasti, sillä hän pelkäsi Tönnen tässä
asiassa olevan liian aran ja saattavan sillä heille onnettomuutta."
"Mutta tästä täytyy tulla loppu", sanoi Tönne.
Jofrid naurahti kamalasti. "Mitä tahtoisit tehdä? Jumala on meille
tämän lähettänyt. Eikö hän olisi voinut jos olisi tahtonut, pitää
lasta elossa? Hän ei sitä tahtonut ja nyt hän vainoo meitä sen
kuoleman tähden. Vastaa, millä oikeudella hän meitä vainoo?"
Hän sai sanansa vanhalta kiviurholta, joka kovana ja synkkänä istui
kummullaan. Tuntui, kuin tämä olisi neuvonut hänelle kaikki, mitä hän
Tönnelle vastasi.
"Meidän täytyy tunnustaa, että olemme huonosti hoitaneet lasta, ja
tehdä parannus", lausui Tönne.
"En koskaan rupea kärsimään sen tähden, mihin en ole syypää", väitti
Jofrid. "Kenen tahto oli, että lapsen piti kuolla? Ei ainakaan minun.
Ei ainakaan minun. No, minkäkaltaisen katumuksen aikoisit sitten
tehdä? Rupeatko ruoskimaan itseäsi ja paastoomaan kuten munkit? Minun
mielestäni tarvitset kyllä voimasi työhön."
"Olen koettanut ruoskimista", sanoi Tönne. "Ei ole siitä apua".
"Näetkös", huudahti vaimo ja nauraa hohotti.
"Meidän täytyy tunnustaa päästäksemme rauhaan", jatkoi Tönne sitkeän
päättäväisesti.
"Mitä on sinulla sanomista Jumalalle, jota hän ei tiedä?" pilkkasi
Jofrid. "Eikö hän ohjaa ajatuksiasi, Tönne? Mitä tahdot sanoa
hänelle?" Hän huomasi nyt, että Tönne oli tyhmä ja itsepäinen.
Sellaisena oli hän häntä pitänyt heidän tuttavuutensa alkuaikoina,
mutta sittemmin ei hän ollut sitä ajatellut, vaan oli pitänyt
miehestään hänen hyvän sydämensä tähden.
"Meidän täytyy tunnustaa lapsen isälle, Jofrid, ja tarjota hänelle
sovintoja."
"Mitä antaisit hänelle?" kysyi vaimo.
"Vuohet ja pirtin."
"Varmasti hän vaatii täyden miehentapposakon ainoasta pojastaan.
Siihen ei riitä koko meidän omaisuutemme."
"Me antaudumme hänelle orjiksi, hänen vallittavikseen, ellei hän
tyydy vähempään."
Tällä hetkellä valtasi Jofridin kylmä epätoivo ja hän vihasi Tönneä
sielunsa syvyydestä. Hän näki edessään kaikki, mitä hän tulisi
menettämään: vapauden, jonka edestä hänen esi-isänsä olivat panneet
henkensä alttiiksi, tuvan, hyvän toimeentulon, onnen ja kunnian.
"Ota vaari sanoistani, Tönne!" kähisi hän melkein surun
tukahduttamana, "se päivä, jona jotain teet, on minun kuolinpäiväni."
Sitten ei vaihdettu ainoatakaan sanaa heidän välillään, vaikka he
istuivat paikoillaan kivirapuilla päivän koittoon asti. Kumpikaan
ei löytänyt pienintäkään lauhduttavaa, sovittavaa sanaa. Molemmat
ajattelivat peläten ja halveksien toisiaan. Toinen arvosteli toistaan
vihansa mitalla ja he pitivät toisiaan ahdasmielisinä ja ilkeinä.
Sen yön perästä ei Jofrid voinut olla antamatta Tönnen tuntea, että
hän oli vaimoaan huonompi. Hän antoi hänelle vierasten ihmisten
läsnäollessa viittauksia, että hän oli tyhmä, ja työssä auttoi hän
miestänsä niin, että tämän täytyi huomata hänen väkevyytensä. Hän
nähtävästi tahtoi anastaa häneltä isännyysvallan. Väliin hän tekeytyi
hyvin iloiseksi huvittaakseen miestään ja estääkseen tätä vaipumasta
synkkiin ajatuksiin. Tönne ei ollut tehnyt mitään pannakseen tuumansa
täytäntöön, mutta Jofrid ei uskonut hänen siitä luopuneen.
Tönne muuttui näinä aikoina yhä enemmän samallaiseksi kuin
ennen naimistaan. Hän kalpeni ja laihtui, muuttui jöröksi ja
hidastuumaiseksi. Jofridin epätoivo kasvoi päivä päivältä, sillä
tuntui, että kaikki häneltä nyt riistettäisiin. Hänen rakkautensa
Tönneen palasi kumminkin kun hän näki hänet onnettomana. Minkä
arvoista on kaikki minulle, jos se on Tönnen turmioksi, ajatteli hän.
On ehompi orjuudessa kulkea hänen kanssaan kuin nähdä hänen vapaana
kuolevan.
* * * * *
Mutta Jofrid ei kumminkaan voinut yhtäkkiä pakottautua tottelemaan
Tönneä. Hän taisteli pitkän ja vaikean taistelun. Vaan eräänä
aamuna hän heräsi harvinaisen tyynenä ja lempeämielisenä. Silloin
tuntui hänestä, että nyt hän voisi suostua miehensä vaatimukseen.
Hän herätti Tönnen ja sanoi, että nyt tehtäisiin, niinkuin tämä oli
toivonut, jos hän vain soisi hänelle tämän ainoan päivän sanoakseen
hyvästit kaikelle, mikä oli ollut hänen omaansa.
Hän kierteli koko aamupäivän joka paikassa omituisen leppeänä.
Kyynelet kiertyivät itsestään hänen silmiinsä niinkuin sen, joka
jäähyväisiä jättelee. Hänestä tuntui kuin olisi kanerva tänään
hänen kunniakseen niin kauniina helottanut. Pakkanen oli jo käynyt
ja karistanut kukat ja koko kangas oli muuttunut ruskeaksi. Mutta
kun syysaurinko valahutti vinot säteensä sen yli, näytti kuin se
uudelleen olisi punaisena hehkunut. Hänen mieleensä muistui päivä,
jolloin hän ensi kerran Tönnen tapasi.
Hän halusi vielä kerran saada nähdä vanhan kivikuninkaankin, joka oli
ollut osallisena hänen onnensa syntyyn. Hän tosin oli pelännyt urhoa
viime aikoina. Tuntui, kuin se olisi väjynyt häntä ottaakseen hänet
kiinni. Mutta nyt ei ukko enää saisi häntä valtaansa. Hän koettaisi
saada nähdä kivikuninkaan illan suussa kuun valossa.
Sattuipa sitten päivällisaikaan tulemaan pari kiertelevää
soittoniekkaa. Silloin pälkähti Jofridin päähän pyytää heitä jäämään
heille koko iltapäiväksi, sillä nyt hän tahtoi pitää pidot. Tönnen
täytyi kiireimmän kautta lähteä Jofridin vanhempia kutsumaan ja
sitten lähetettiin Jofridin pikkusisaret pitkin kylää vieraita
keräämään. Pian oli paljo väkeä koolla.
Syntyivätkin kunnon kemut. Tönne pysyttelihen piilossa tuvan
nurkassa, kuten hänen tapansa oli, kun oli vieraita, mutta Jofrid oli
melkein raivona ilosta. Kimakalla äänellä johti hän tanssileikkejä
ja oli innokas vaahtoavaa olutta vieraille tarjoamaan. Ahdasta tosin
oli tuvassa, mutta soittajat olivat vikkeliä ja tanssi kävi ilolla ja
riemulla. Kun oli tukahduttavan kuuma sisällä, lennätettiin ovi auki.
Jofrid näki että oli tullut yö ja kuu noussut. Hän meni pirtin ovelle
ja katseli kuunvalon valkeaa maailmaa.
Oli runsas kaste maassa. Koko kanervakangas hohti valkeana kuunvalon
välkkyessä joka varteen kertyneissä tuhansissa pisaroissa. Kaikkialla
kivillä ja kallioilla kasvava lyhyt sammal oli jäässä ja huurteen
peitossa. Jofrid astui sille, herttaisen hyllyvää oli sitä tallata.
Hän kulki pari askelta kylälle vievää tietä ikäänkuin olisi tahtonut
koetella miltä tuntui kulkea sitä. Tönnen ja hänen oli asteltava
huomenna sitä tietä hirmuisinta häpeää vastaanottamaan. Sillä kuinka
kohtaus talonpojan kanssa päättyisikään, vaikkapa hän heiltä jotain
ottaisi ja jotain heille jättäisikin, olisi siitä häpeää kumminkin
heille. Heitä, jotka tänä iltana omistivat hyvän tuvan ja joilla oli
monta ystävää, heitä seuraavana päivänä kaikki hylkisivät, kukaties
heiltä riistettäisiin kaikki mitä olivat hankkineet, kukaties he
olisivat kunniattomia orjia. Hän sanoi itsekseen: "Tämä on kuoleman
polku." Ja hän ei voinut käsittää nyt, kuinka jaksaisi kulkea sitä.
Hän tunsi olevansa kuin kivestä, raskas kivikuva niinkuin vanha Atle
kuningas. Vaikka hän eli, tuntui hänestä, ettei hän jaksaisi nostaa
raskaita jäseniään kulkeakseen tätä tietä.
Hän kääntyi katsomaan kuninkaan kumpua ja näki selvään vanhan
urhon istuvan siellä. Mutta tänä yönä hän oli kuin juhlaan
koristettuna. Hänen yllään ei ollut enää sammaltunut, harmaa
kiviverho, vaan välkkyvää valkeata hopeaa. Hänen päässään oli taas
sädekruunu, niinkuin silloinkin, kun Jofrid hänet ensi kerran
näki, mutta nyt se oli valkea. Valkeilta loistivat rannerenkaat
ja haarniska, valkeilta säteilivät miekan kahva ja kilpi. Hän
istui äänetönnä, välinpitämättömänä katsellen Jofridia. Häneen oli
tullut nyt jotain outoa, selittämätöntä, sitä, mikä on omituista
suurissa kivikasvoissa. Hän istui siinä synkkänä, mahtavana, ja
Jofridilla oli himmeä käsitys, että jotain tämän kuvan kaltaista
asui hänessä ja kaikissa ihmisissä. Mies oli ollut vuosisatoja
haudattuna, kiviröykkiön alle peitettynä, mutta ei ollut kumminkaan
kuollut. Jofrid näki tuon vanhan kivikuninkaan istumassa keskellä
ihmissydäntä. Sen karulla kankaalla hän levitteli laajaa
kuningasvaippaansa. Siellä tanssi nautinnon himo, riemasteli loiston
halu. Hän, tuo upea urho, voi katsella hädän ja kurjuuden kulkua
ohitsensa kivisydämensä heltymättä. "Se on jumalien tahto", hän vain
sanoi. Hän, tuo kivikuningas, voi kantaa sovittamatonta syntiä,
sillä hän sanoi aina: "Miksi surisit sitä, mitä olet kuolemattomien
pakottamana tehnyt?"
Jofridin rinnasta kohosi huokaus, syvä kuin nyyhkytys. Hänellä oli
jonkunlainen himmeä aavistus siitä, että hänen, jos mieli tulla
onnelliseksi, olisi taisteltava kiviurhoa vastaan. Mutta samalla hän
tunsi itsensä niin avuttoman heikoksi.
Hänen katumaton mielensä ja kiviurho kankaalla tuntuivat olevan yksi
ja sama asia, ja hän tunsi, että ellei hän voisi voittaa mieltänsä,
saisi tuo urho hänet tavalla taikka toisella valtaansa. Mutta
kun hän kääntyi katselemaan tupaan päin, mistä kattohirsien alta
koristekankaat loistivat, missä soittoniekat iloa levittivät ja missä
oli kaikkea sitä, mitä hän rakasti, niin hän tunsi, ettei hänellä
ollut voimaa lähteä orjuuteen. Ei hän edes Tönnenkään tähden sitä
voinut. Sieltä häämöttivät hänen kalpeat kasvonsa tuvasta, ja Jofrid
kysyi itseltään kouristuvin sydämin, oliko Tönne sen arvoinen, että
hänen tuli uhrata kaikki hänen tähtensä?
Väki tuvassa valmistelihen tanssimaan juoksutanssia. He asettuivat
pitkäksi riviksi, ottivat toisiaan kädestä ja rajun, vankan
poikaviikarin johtamina alkoivat hyökätä huimaa vauhtia. Johtaja veti
heidät avoimesta ovesta kuunvalossa kimaltelevalle kanervakankaalle.
He ryntäsivät läähättäen, rajusti Jofridin ohi, kompastuen kivikkoon,
kaatuillen kanervikkoon, lennättäytyen laajoissa piireissä pirtin
ympärillä ja rajuissa käännöksissä kivikumpua kiertäen. Jonon
viimeinen huusi Jofridia ja ojensi kätensä hänelle. Hän tarttui
siihen ja juoksi mukana.
Tämä ei ollut mitään tanssia, vaan rajua riehumista, mutta siinä
oli iloa, elämänhalua ja vallattomuutta. Kiepahdukset kävivät yhä
rohkeammiksi, huudot raikuivat kovemmin ja nauru räjähteli yhä
myrskyisemmin. Kummulta kummulle, joita oli siroitettuna sinne tänne
kankaalle, kiemurteli tanssijoiden jono. Ken kiivaissa käännöksissä
kaatuili, riuhtaistiin ylös, kuhnailijaa työnnettiin eteenpäin
ja soittoniekka seisoi pirtin ovella ja lisäsi vauhtia. Ei ollut
aikaa lepäillä, ei ajatella, eikä katsoa eteensä. Tanssi riehui yhä
hurjemmin yli hyllyvän sammalen ja sileiden kallioiden.
Jofrid tunsi kaiken aikaa yhä selvemmin, että hänen täytyi saada
pysyä vapaana, että hän mieluummin kuolisi kuin vapautensa
kadottaisi. Hän huomasi, että oli hänelle mahdotonta seurata Tönneä,
hän ennen vaikka pakenisi metsään eikä koskaan sieltä palajaisi.
He olivat risteilleet jo kaikkien muiden paitsi Atle kuninkaan
kummun ympärillä. Nyt Jofrid näki, että mentiin sitä kohti, hän piti
tarkasti silmällä urhoa. Hän älysi, miten tämän jättiläiskäsivarret
ojentuivat ohikiitäviä kohti. Hän kirkui kauhusta, mutta naurun
hohotus jäi hänelle vastaukseksi. Hän koetti pysähtyä, mutta väkevä
nyrkki riuhtaisi häntä eteenpäin. Hän näki urhon tavoittelevan
ohikiitäviä, mutta ne olivat niin nopsia, etteivät hänen raskaat
käsivartensa ehtineet siepata ainoatakaan. Jofrid ei voinut käsittää,
miks'ei kukaan muu keksinyt kuningasta. Hänet valtaa kuolon kauhu.
Hän pelkää; että hänet urho ylettäisi ja riistäisi valtaansa. Häntä
se oli väijynytkin monta vuotta. Muiden suhteen oli se vain leikkiä.
Tuli hänen vuoronsa kiitää Atle kuninkaan ohi. Hän näki, miten ukko
nousi ja kyyristäytyi juoksuun tehdäksensä tuumastansa toden ja
vangitaksensa hänet. Nyt viime hädässä tunsi hän, että jos hän voisi
tehdä päätöksen lähteä huomiselle matkalle, ei urholla olisi voimaa
vangita häntä, mutta hän ei voinut. --
Jofrid oli viimeinen jonossa ja kiepahdukset hänen kohdallaan olivat
niin rajut, että hän itse tuskin ollenkaan juoksi, vaan häntä
laahattiin ja riuhdottiin eteenpäin, niin että oli vaikea pystyssä
pysyä. Mutta vaikka hän kiiti huiminta vauhtia, oli vanha urho häntä
sukkelampi. Raskas käsivarsi laskeusi hänen päälleen, kivikädet
kouristivat häntä ja pusersivat häntä hopeankirkkaalla haarniskalla
peitettyä rintaa vasten. Kuoleman tuska kasvoi yhä, mutta vielä viime
hetkellään hän tiesi, että sentähden kun hän ei ollut voinut kukistaa
kivikuningasta omassa sydämessään, oli Atle hänet voittanut.
Loppuivat tanssit ja hypyt. Jofrid makasi kuolemaisillaan.
Vinhimmassa vauhdissa oli hän singonnut kuninkaan kumpua vasten ja
sen kiviin kuoliaaksi iskeytynyt.