Oli kerran vanha talonpoikaistalo, ja oli joulu-aatto. Pilvet
riippuivat raskaina kuin suuren lumipyryn edellä ja oli kipakka
pohjoistuuli. Oli paraillaan se aika iltapäivällä, kun väki kiireellä
lopetteli töitään joutuakseen saunaan kylpemään. Sitä lämmittää
poruutettiin niin, että lieska leimusi taivaalle savupiipusta
ja kipunasuihkut ja nokihiutaleet tuulen kantamina putoilivat
ulkohuonerakennusten lumipeitteisille katoille.
Samalla kuin liekit hulmusivat saunan piipusta, kohoten tulipatsaana
kattojen tasalle, alkoivat kaikki ihmiset tuntea, että nyt oli joulu
tullut. Palvelustyttö joka kuukotti etehisessä ja pesi lattiaa, alkoi
hyräillä, vaikkakin vesi karahti jäähän punkassa hänen kupeellaan.
Rengit, jotka seisoivat liiterissä jouluhalkoja hakkaamassa, alkoivat
pilkkoa puita kaksi kerrallaan ja heilauttelivat kirveitään niin
lystisti, kuin työ olisi vain ollut leikin tekoa.
Aitasta asteli vanha nainen vierreleipäkasa käsivarrellaan. Hän
käveli hitaasti pihan poikki muhkeaan, punaiseksi maalattuun
asuinrakennukseen, nousi varovaisesti etehiseen ja laski leivät
seinäpenkille. Sitten hän levitti liinan pöydälle ja asetteli leivät
kokoon, suuren ja pienen aina päällekkäin. Hän oli harvinaisen ruma
vanha ihminen, hänellä oli punertava tukka, lupattavat silmäluomet
ja omituisen kireä piirre suun ja leuan seutuvilla, ikäänkuin
kaulajänteet olisivat olleet liian lyhyet. Mutta nyt joulunaattona
oli hänen olennossaan sellainen rauha ja ilo, että tuskinpa huomasi
hänen rumuuttaan.
Vaan yksi talonväestä ei ollut iloinen ja se oli tyttö, joka sitoi
vastoja joulusaunaa varten. Hän istui lieden luona ja hänen edessään
lattialla oli koko sylyys hienoja koivun virpiä, mutta häneltä
puuttui kestäviä pantavitsoja. Isossa pirtissä oli suuri ja matala,
pikkuruutuinen ikkuna, ja sen läpi loimotti valo saunasta sisälle,
liehui lattialla ja kultasi koivunvarvut. Mutta tyttö kävi yhä
onnettomammaksi, kuta korkeammalle tuli leiskui. Hän tiesi että
vastat hajosivat niinpian kuin niihin tartutaan ja että hän saa
siitä kärsiä häpeätä ainakin siksi, kunnes uudet joulutulet tuosta
savutorvesta roihuavat.
Siinä kun hän istui ja tunsi itsensä onnettomaksi, tuli tupaan
se, jota hän pelkäsi kaikista enimmän. Se oli itse isäntä, Ingmar
Ingmarinpoika. Hän varmaan oli ollut saunassa katsomassa, että kiuas
tulisi kyllin kuumaksi, ja nyt tahtoi tarkastaa millaisia vastat
tulivat. Ingmar Ingmarinpoika oli vanha ja piti siitä mikä oli
vanhanaikuista. Ja juuri sentähden, että kansa alkoi hyljätä saunassa
kylpemisen ja koivuvastojen käyttämisen, siksi juuri hän piti
tarkasti vaaria siitä, että hänen talossaan se kumminkin tehtäisiin
ja tehtäisiin kunnollisesti.
Ingmar Ingmarinpoika käytti vanhaa lammasnahkaturkkia, hänellä oli
nahkahousut ja lapikassaappaat. Hän oli likainen ja parroittunut ja
tuli sisälle niin sävyisänä ja hiljaisena, että yhtä hyvin olisi
voinut luulla häntä kerjäläiseksi. Hänellä oli jotenkin samat
kasvonjuonteet, ja oli yhtä ruma kuin vaimonsakin, sillä he olivat
sukua keskenään, ja tyttö oli jo ammoisista ajoista oppinut tuntemaan
pyhää kunnioitusta jokaista sen näköistä kohtaan. Sillä olihan jotain
erinomaista kuulua Ingmarinpoikien vanhaan sukuun; joka aina oli
ollut seudun arvokkain, mutta korkeinta mitä ihminen voi saavuttaa,
oli olla itse Ingmar Ingmarinpoika, koko pitäjän rikkain, viisain ja
mahtavin mies.
Ingmar Ingmarinpoika tuli tytön luo, kumartui ottamaan yhden
valmiista vastoista ja huiskautti sitä ilmassa. Samassa jo varvut
kirposivat hajalleen. Yksi osui joulupöydälle ja toinen uudinsänkyyn.
"Hohoi tyttöni", sanoi ukko ja nauroi, "luuletko tällaisten vastojen
kelpaavan Ingmarilan saunassa? Vai oletko itse noin arka ihostasi,
tyttö?"
Kosk'ei isäntä siitä sen pahempaa ääntä pitänyt, sai tyttö rohkeutta
ja vastasi, että kyllä hän sitoisi vastoja jotka kestävät, jos
hänelle vain annettaisiin kunnon vitsaksia.
"Kai niitä sitten on sinulle hankittava, tyttöseni", virkkoi vanha
Ingmar, sillä hän oli oikealla joulutuulella.
Hän läksi isosta pirtistä, harppasi lattian pesijän ylitse ja
seisahti kynnykselle katsomaan, näkyisikö ketään jonka voisi lähettää
koivuhaasta vitsaksia hakemaan. Rengit puuhailivat jouluhalkojen
hakkuussa ja poika tuli ladosta jouluolkia ottamasta, molemmat vävyt
korjailivat työkapineita vajaan, jotta kartanolla alkaisi olla
pyhäsiivo. Kukaan ei joutanut lähtemään metsään.
Silloin ukko päätti kaikessa hiljaisuudessa mennä itse. Hän kulki
pihan poikki, ikäänkuin olisi navettaan menossa, katsahti taaksensa
ikäänkuin tarkatakseen, huomasiko kukaan häntä, ja pyörähti navetan
nurkan taa, mistä kohtalaisen hyvä tie vei metsään päin. Ukko ei
katsonut tarpeelliseksi virkkaa kenellekään siitä mihin hän meni,
sillä silloin olisi poika tai vävy saattanut kiellellä häntä jäämään
kotiin. Ja vanhukset tahtovat mieluummin pitää oman päänsä.
Hän pysyttelihen tiellä aitojen yli ja pienen kuusikon läpi
kulkiessaan ja painausi koivuhakaan. Täällä hän poikkesi tieltä ja
kahlasi lumessa, etsien parin vuoden vanhoja koivun oksia.
Mutta nyt oli tuuli päättänyt koko päivän kestäneet valmistuksensa.
Se oli riistänyt lumen irti pilvestä, ja nyt se lentää kiidätti
metsää kohti, jälessään pitkä lumihiudelaahos.
Ingmar Ingmarinpoika oli juuri kuuristunut vuolasemaan
koivunvitsasta, kun tuuli lumikuormineen ennätti paikalle. Kun
ukko ojensihen suoraksi, silloin uusi tuulenpuuska tuprautti koko
hiutalekasan hänen kasvoillensa. Hän sai silmänsä lunta täyteen ja
tuuli ryöppysi niin rajusti hänen ympärillään, että hänen oli pakko
pyörähtää ympäri pari kertaa.
Koko onnettomuus itse asiassa lienee kumminkin aiheutunut siitä,
että Ingmar Ingmarinpoika oli käynyt vanhaksi. Nuoruuden päivinä ei
kaiketikaan hänen päänsä olisi mennyt pyörälle lumituiskusta. Mutta
nyt viepotti häntä niin, kuin olisi hypähdellyt joulupolskassa. Ja
kun hän tahtoi kääntyä kotiin, niin hän läksikin aivan väärälle
suunnalle. Sen sijaan että hänen olisi tullut kääntyä aidoille päin,
hän taivalsi etäämmä suureen kuusimetsään, joka alkoi koivuhaan takaa.
Ilma pimeni tuossa tuokiossa, ja nuorien puiden tienoilla metsän
reunassa pyry yhä ryöppysi ja vonkui hänen ympärillään. Ukko älysi
kyllä, että hän nyt kulki kuusikossa, mutta ei ymmärtänyt kulkevansa
päinmäntyyn, sillä kasvoihan kuusia koivuhaan molemmin puolin. Mutta
viimein hän urkeni niin etäälle metsän syvyyteen, että siellä oli
aivan tyyntä ja rauhaisaa, tuuli ei sinne tuntunut ja puut kohosivat
siellä korkeina ja paksurunkoisina. Silloin hän älysi joutuneensa
eksyksiin ja tahtoi kääntyä takaisin.
Hän oli perin ymmällä ja ärtyneenä siitä että oli voinut joutua
eksyksiin, ja tuossa seisoessaan jäljettömässä metsässä, ei hänen
päänsä enää kyennyt arvaamaan mihin päin kääntyä. Hän yritti
ensin yhdelle sitten toiselle suunnalle. Viimein hän älysi ruveta
seuraamaan omia askeleitaan, mutta pimeä yllätti hänet, eikä hän
voinut niitä eroittaa. Ja puut vain kasvamistaan kasvoivat hänen
ympärillään. Kulkipa hän miten tahansa, sen hän kumminkin ymmärsi,
että hän loittoni yhä etäämmä metsän reunasta.
Olipa kuin noiduttua, että hänen uhallakin piti kahlia kahakäteen
metsässä ja myöhästyä saunasta.
Hän käänsi lakin päässään, tiukkasi sukkanauhaansa, mutta hänen
päänsä oli sittenkin yhtä sekaisin. Tuli jo pilkkopimeä ja hän alkoi
jo uskoa olevansa pakotettu jäämään koko yöksi metsään.
Hän nojausi kuusen runkoon ja seisoi hiljaa ikäänkuin selvitellen
ajatuksiaan. Tämän metsän hän tunsi vallan mainiosti, hän oli
kulkenut siellä niin paljon että tunsi jok'ikisen puun. Hän oli
poikana kulkenut täällä lampaita paimentamassa. Hän oli viritellyt
tänne pauloja metsälinnuille. Nuorena oli hän ollut täällä mukana
tukin hakkuussa. Hän oli nähnyt koko metsän viruvan kannokkona ja oli
nähnyt sen siitä uudelleen ylenevän.
Vihdoinkin hän luuli alkavansa käsittää missä oli ja päätteli että
jos hän kulkisi sitä ja sitä suuntaa, niin osuisi oikeaan. Mutta
kuinka hän kulkikin, häipyi hän yhä syvemmä ja syvemmä salolle.
Kerran hän tunsi kovan sileän maan jalkainsa alla ja silloin hän
ymmärsi viimeinkin päässeensä tielle. Sitä hän sitten koki seurata,
sillä tiehän aina kumminkin vie jonnekin. Mutta se osui pian jollekin
metsäniitylle, missä pyryilma vapaasti peuhasi; siellä ei ollut enää
pahaistakaan polkua, oli vain kinoksia ja syvää hankea. Silloin ukon
mieli masentui ja hän tunsi itsensä kurjaksi vaivaiseksi, jonka
täytyi jäädä korpeen kuolemaan.
Hän alkoi väsyä lumessa kahlimiseen ja istahti kerta toisensa perästä
kivelle lepäämään. Mutta niinpiankuin hän istahti oli hän nukkua ja
hän tiesi, että jos hän nukkuisi, niin hän paleltuisi kuoliaaksi. Hän
koetti siis astua astumistaan, sillä ainoastaan sillä tavalla hän
saattoi pelastua.
Mutta kesken kaikkea ei hän voinut vastustaa haluaan istua. Tuntui,
että kunhan vain saisi levätä, ei hän siitä paljonkaan välittäisi,
vaikka se maksaisi hänen henkensä.
Hänestä tuntui niin suloiselta istua hiljaa, ettei kuoleman ajatus
häntä ensinkään kammottanut. Hän tunsi melkeinpä iloa ajatellessaan,
että kun hän on kuollut, niin hänestä kirkossa luetaan pitkiä
elämäkerrallisia tietoja. Hän muisti miten kauniisti rovastivanhus
oli puhunut hänen isävainajastaan ja varmaan sanottaisiin nyt jotain
kaunista hänestäkin, mainittaisiin että hän oli seudun vanhimman
talon omistaja ja puhuttaisiin siitä, mikä kunnia on kuulua seudun
arvokkaimpaan sukuun. Ja huomautettaisiin siitäkin mihin se
velvoittaa.
Niin, niin, kyllä vastuunalaisuutta on elämässä, sen hän aina oli
tiennyt. Joka kuului Ingmarinpoikien sukuun, sen tuli ponnistaa viime
tinkaan.
Hätkähtäen tunsi hän, etteipä suinkaan olisi kunniakasta hänelle,
jos hänet löydettäisiin metsästä kuoliaaksi paleltuneena. Hän ei
tahtonut tätä kuolonsanomaansa liitettävän. Ja niin hän taas kohosi
seisoalleen ja alkoi vaeltaa. Hän olikin jo viivähtänyt istumassa
niin kauan, että lumi mähkäleinä vierähteli hänen turkkiansa pitkin,
hänen liikkeelle lähtiessään.
Mutta kotvasen kuluttua hän uudelleen istahti uneksimaan.
Nyt hiipi kuolon ajatus yhä suloisempana hänen luoksensa. Hän kuvaili
mielessään hautajaisia alusta loppuun ja kaikkea sitä kunniaa, jota
hänen kuolleelle ruumiilleen osotettaisiin.
Hän näki suuren pitopöydän katettuna yläkerran juhlasalissa, rovastin
ja ruustinnan kunniasijalla, kaitarintaisen laamannin istumassa
valkea pitsiröyhelö kaulassaan, majurinrouvan mustassa silkissä
kuhisten ja paksu kultaketju moneen kertaan kaulan ympäri kierrettynä.
Hän näki kaikki vierashuoneet valkealla verhottuina. Valkeat lakanat
ikkunoissa, valkea kangas huonekalujen yllä. Tie havutettuna
etehisestä kirkkoon asti!
Pesua, leipomista ja teurastusta, pari viikkokautta maahanpaniaisten
edellä. Kaksikymmentä syltä halkoja poltettuna neljässätoista
päivässä.
Ruumis paareilla pirtin karsinassa, häkää kylmiltään lämmitetyissä
huoneissa. Laulua ruumiin ääressä kun arkun kansi kiinni väännetään,
hopealaatat kirstun päädyssä. Koko talo vilisee vieraista.
Koko kyläkunta liikkeellä "saattajaisiin" lähtemässä, kaikki
kirkkohatut harjattuina, koko syysviinavarastot hautajaisissa
tyhjennettynä, kaikki tiet kuhisten kansaa kuin markkinoilla.
Taaskin ukko kavahti pystyyn. Hän oli kuullut heidän istuvan ja
puhelevan hänestä peijaisissa. "Mutta miten hän nyt tuolla tavoin
lähti kuoliaaksi paleltumaan?" virkkoi laamanni. "Mitähän tekemistä
hänellä mahtoi korvessa olla?"
Ja kapteeni vastasi: "eikö lie ollut jouluoluvien ja viinojen
ansiota".
Tämä herätti hänet uudelleen. Ingmarinpojat olivat raitista väkeä.
Ei saisi sanoa hänestä, ettei hän ollut selvällä päällä viime
hetkellään. Ja niin hän taaskin alkoi kävellä kävelemistään. Mutta
hän oli niin uupunut, että tuskin jaksoi astua. Hän oli nyt jo
joutunut korven perukalle, sen hän huomasi siitä kun maa oli siellä
louhikkoista ja täynnä kallioita, jollaisia ei alkutaipaleella ollut.
Hänen jalkansa tarttui parin kiven väliin, niin että hän töin tuskin
pääsi pälkähästä ja kaiken aikaa hän seisoi ja vaikerteli. Hän oli
kerrassaan lopussa.
Yhtäkkiä hän kaatui nurinniskoin suureen risukkoon. Hän kupsahti
pehmeästi lumisten risujen päälle, eikä hänelle tullut pienintäkään
vahinkoa, ja nyt hän ei viitsinyt enää nousta. Hän ei halunnut
kerrassaan mitään muuta kuin saada nukkua. Hän kouhotteli
hiukan risuja ja kömpi sinne sisälle kuin nahkasten alle. Mutta
työntäytyessään oksien alle hän tunsi että risukossa oli jotakin
lämmintä ja pehmeää. Täällä makaa varmaan karhu talviuntaan; hän
ajatteli.
Hän tunsi karhun kääntelehtivän ja hengittävän. Hän makasi hiljaa
siitä huolimatta. Hän ei ajatellutkaan muuta, kuin että karhu
kernaasti saikin syödä hänet. Hän ei jaksanut ottaa askeltakaan
poistuakseen.
Mutta karhun varmaan ei tehnyt mieli tehdä mitään pahaa sille, joka
tällaisella rajuilmalla etsi suojaa hänen kattonsa alla. Se painausi
vaan jonkun verran peremmäs pesäänsä, ikäänkuin antaaksensa tilaa
vieraalleen, ja sitten taas pian veteli unta tasaisin sihnuttavin
huokauksin.
* * * * *
Tällä välin ei ollut paljonkaan jouluiloa vanhassa Ingmarilassa.
Siellä oli etsitty Ingmar Ingmarinpoikaa koko aattoilta.
Ensin häntä oli haettu kaikkialta asuin- ja ulkohuoneista. Oli
etsitty luhdit ja kellarit. Sitten oli kuljettu kaikki naapuritalot
kyselemässä Ingmar Ingmarinpoikaa.
Kun ei väki ollut löytänyt häntä naapuritaloista, oli se lähtenyt
etsimään pelloilta ja kujasilta. Soihdut, joiden piti valaista
joulukirkkoon kulkijoita, sytytettiin ja niitä kuletettiin riehuvassa
pyryssä pitkin teitä ja polkuja. Mutta tuuli oli tasoitellut kaikki
jäljet ja sen viuhina voitti äänet, kun koettiin huutaa ja hoihkia.
Väki valvoi ja oli ulkona paljonkin yli puolen yön, mutta silloin
huomattiin selvästi, että oli parasta odottaa päivän nousua,
voidaksensa kadonnutta löytää.
Aamunkoiton kalpeasti sarastaessa olivat kaikki Ingmarilassa jo
jalahteella ja miehet seisoivat pihalla valmiina metsään lähtemään.
Mutta ennenkuin he olivat ehtineet lähteä, tuli vanha emäntä ja
kutsui heitä kaikkia isoon pirttiin. Hän pyysi heitä istumaan
penkeille ja itse hän istuutui joulupöydän ääreen raamattu edessään
ja alkoi lukea. Ja koeteltuaan kykynsä mukaan etsiä jotain paikkaa,
mikä olisi sopivaa lukea tällaisena hetkenä, oli hän vihdoin löytänyt
kertomuksen miehestä, joka matkusti Jerikoon ja joutui ryövärien
käsiin.
Hän luki hitaasti ja laulavasti hätääntyneestä, jota laupias
samarialainen auttoi. Pojat ja vävyt, tyttäret ja lastenlapset
istuivat hänen ympärillään penkeillä. He olivat kaikki äitinsä ja
toistensa näköisiä, kookkaita ja kömpelöitä, ja kaikilla oli rumat,
vanhanviisaat kasvot, sillä he olivat Ingmarien vanhaa sukujuurta.
Kaikilla oli punertavat hiukset, kesakoinen iho, vaaleansiniset
silmät ja valkeat silmäripset. Muuten heidät kuitenkin voi toisistaan
erottaa, mutta kaikilla heillä oli ankara piirre suun seutuvilla,
raukeat silmät ja kankeat liikkeet, niinkuin kaikki olisi heistä
kovin vaikeata. Mutta kaikista heistä voi kumminkin havaita että he
kuuluivat kylän arvokkaimpiin, ja että he olivat tietoisia siitä,
että olivat muita parempia.
Kaikki Ingmarin jälkeläiset, pojat ja tytöt huokailivat syviä
huokauksia emännän lukiessa. He kysyivät mielessään, oliko joku
samarialainen löytänyt isännän ja hoitanut häntä. Sillä kaikista
Ingmarinpojista tuntui kuin olisivat kadottaneet jotain omasta
sielustaan, kun jotakuta sukuun kuuluvaa oli kohdannut onnettomuus.
Vanha nainen luki lukemistaan ja tuli kysymykseen: "Kuka oli hänen
lähimmäisensä, sen, joka ryövärien käsiin oli joutunut?" Mutta
ennenkuin hän ehti lukea vastauksen, kiskaistiin ovi auki ja vanha
Ingmar astui sisään.
"Äiti, isä on täällä", sanoi yksi tyttäristä, eikä koskaan tullut
luetuksi että miehen lähimmäinen oli se, joka teki hänelle laupeuden.
* * * * *
Sitten päivemmällä, emäntä jälleen istui taas samalla paikalla ja
luki raamattuansa. Hän oli yksin, naiset olivat menneet kirkkoon
ja miehet olivat karhunammunnassa salolla. Niin pian kuin Ingmar
Ingmarinpoika oli syönyt ja juonut, oli hän ottanut poikansa mukaan
ja he olivat lähteneet metsälle karhunajoon. Sillä niinhän se on,
että jokaisen velvollisuus on kaataa karhu, missä ja milloin sen
näkeekin. Ei sovi säästää karhun henkeä, sillä ennemmin tai myöhemmin
se kumminkin pääsee lihan makuun eikä silloin anna armoa enemmän
ihmisille kuin eläimillekään.
Mutta heidän mentyään metsään oli vanha emäntä joutunut suuren tuskan
valtaan ja ottanut uudelleen kirjan eteensä. Nyt hän ryhtyi lukemaan
samaa mitä jouluna saarnattiin kirkossa, mutta ei ehtinyt pitemmälle
kuin näihin sanoihin: "Maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!" Hän jäi
istumaan sammuvilla katseillaan tuijottaen näihin sanoihin ja aina
väliin huokaisten syvään. Hän ei lukenut enempää, vaan toisti vähä
väliä hitaasti ja väsyneesti "rauha maassa, ihmisille hyvä tahto".
Silloin astui vanhin pojista pirttiin, juuri äitinsä uudelleen
lausuessa näitä sanoja.
"Äiti", hän virkkoi aivan hiljaa.
Emäntä kuuli sen, mutta ei kääntänyt katsettaan kirjasta kun kysyi:
"Etkö ole mukana metsässä?" "Kyllä", sanoi hän vieläkin hiljemmin,
"olen minäkin siellä ollut."
"Tule tänne pöydän luo", virkkoi äiti, "että saan nähdä sinut." Poika
astui likemmä, mutta katsahtaessaan häneen äiti huomasi, että hän
vapisi niin että hänen täytyi tarttua pöydän reunaan, voidaksensa
pitää kättänsä yhdessä kohdin. "Oletteko kaataneet karhun?" kysyi
äiti taas. Nyt ei poika enää voinut vastata, pudisti vain päätään.
Eukko nousi ja nyt hän teki sellaista, jota ei ollut tehnyt siitä
päivin kuin poika oli lapsi. Hän meni pojan luo, laski hyväillen
kätensä hänen käsivarrelleen, taputti häntä poskelle ja veti hänet
penkille istumaan. Sitten hän istuutui poikansa viereen ja piti hänen
kättänsä omassaan. "Sano minulle nyt, poikani, mitä on tapahtunut?"
Mies tunsi hyväilyn samaksi, joka oli lohduttanut häntä lapsena,
kun hän oli ollut avuton ja onneton ja hän tuli niin liikutetuksi,
että alkoi itkeä. "Arvaan jo, että isälle on jotain tapahtunut",
virkkoi äiti. -- "Niin on, mutta siinä on pahempaakin", nyyhki
poika. -- "Onko pahempaakin?" Mies itki yhä rajummin tuskin kyeten
ääntänsä hallitsemaan. Vihdoin hän nosti karkean kätensä ja paksulla
sormellaan osoitti äidin juuri lukemaa kohtaa "Rauha maassa!"
"Kuuluuko se jotenkin tähän?" kysyi äiti. -- "Kuuluu", oli vastaus.
-- "Kuuluuko se jotenkin joulurauhaan?" "Kuuluu." -- "Te tahdoitte
tehdä pahan työn tänä aamuna." -- "Niin." -- "Ja onko Jumala
rangaissut meitä?" -- "Jumala on rangaissut meitä."
Hän sai nyt vihdoinkin kuulla, kuinka kaikki oli tapahtunut. He
olivat viho viimein osuneet karhun pesälle ja saatuaan risukon
näkyviinsä, olivat he pysähtyneet pyssyjänsä lataamaan. Mutta
ennenkuin he olivat valmiit, porhalsi karhu ulos pesästään suoraan
heidän päällensä. Silmäilemättä vasempaan tai oikeaan, hyökkäsi
se oitis Ingmar Ingmarinpojan kimppuun ja iski häntä päälakeen,
niin että hän lysähti maahan kuin salaman lyömänä. Ketään muita
ahdistamatta karhu sitten ryntäsi hänen ylitsensä ja riensi tiehensä
metsän kätköön.
* * * * *
Ingmar Ingmarinpojan vaimo ja poika ajoivat iltapäivällä pappilaan
ilmoittamaan kuolontapausta. Poika esitti asian. Vanha emäntä istui
ja kuunteli vain, kasvot värähtämättöminä kuin kivikuvalla.
Rovasti istui nojatuolissaan kirjoituspöydän ääressä. Kirjat
olivat olleet auki ja hän oli merkinnyt kuolontapauksen. Hän teki
sen hitaasti, saadakseen kotvasen miettiä mitä sanoisi leskelle
ja pojalle, sillä tämähän oli harvinainen tapaus. Poika oli aivan
avomielisesti jutellut miten kaikki oli käynyt, mutta rovastia
halutti tietää mitä he itse arvelivat. Ingmarilaiset olivat aina niin
omituista väkeä.
Kun nyt rovasti painoi kirjan kiinni, virkkoi poika.
"Tahtoisimme myöskin sanoa rovastille, ettemme halua mitään
muistosanoja isästä."
Rovasti työnsi silmälasit otsalleen ja katsoi tiukasti vanhaa vaimoa.
Tämä istui yhtä liikkumattomana, kuten äskenkin. Hän hiukan vain
hypisteli kädessään olevaa nenäliinaa.
"Me hautaamme hänet arkipäivänä", poika jatkoi.
"Vai niin, vai niin", virkkoi rovasti. Hänen päätänsä kerrassaan
huimasi.
"Vanha Ingmar Ingmarinpoika viedään hautaan kenenkään siitä
tietämättä! Kirkkoväki ei siis kiviaidalla seisten katsele komeutta,
kun hänet hautaan kannetaan."
"Hautajaisia ei tule ollenkaan. Olemme antaneet naapureille tiedoksi,
ettei heidän tarvitse valmistautua saattueeseen."
"Vai niin, vai niin", uudisti rovasti taas. Ei osannut muutakaan
sanoa. Hän tiesi kyllä mitä sellaisille ihmisille merkitsi
hautajaisten pidosta luopuminen. Hän oli nähnyt kuinka se oli ollut
lohdutukseksi leskille ja orvoille, että olivat saaneet pitää upeat
maahanpanijaiset.
"Ruumissaattoon ei tule muita kuin minä ja veljeni."
Rovasti katsoi ikäänkuin vedoten emäntään. Voiko hän todellakin
suostua tähän? Puhuikohan poika todellakin äitinsä tahdosta? Hänhän
istui siinä ja antoi riistää itseltään kaiken sen, mikä oli hänelle
kultaa ja hopeaakin kalliimpi.
"Emme aio soitattaa sielukelloja emmekä paneta hopealaattoja arkkuun.
Me tahdomme sen niin, äiti ja minä, mutta me puhumme siitä vain
teille, rovasti, saadaksemme kuulla, katsotteko sen olevan väärin
isää kohtaan?"
Nyt puuttui nainenkin puhumaan. "Niin se on, että me tahdomme tietää,
onko se väärin isää kohtaan?"
Rovasti vaikeni yhä, mutta nainen jatkoi innokkaammin. "Sanon
sen rovastille, että jos mieheni olisi rikkonut kuningasta tai
voutia vastaan, tai jospa olisi minun täytynyt katkaista hänet irti
hirttonuorasta, olisi hän kumminkin saanut kunniallisen hautuun,
kuten hänen isänsä ennen häntä, sillä Ingmarinpojat eivät pelkää
ketään, eikä tarvitse väistyä ketään. Mutta jouluna on Jumala pannut
rauhan ihmisten ja eläinten välille ja eläin parka piti Jumalan
käskyn, mutta me rikoimme sen, ja siksi Jumala meitä nyt rankaisee.
Eikä sovi meidän siis loistolla ja upeillen esiintyä."
Rovasti nousi ja astui eukon luo.
"On oikein mitä sanotte", hän virkkoi, "ja tehkää niinkuin itse
tahdotte." Ja hän jatkoi, ehdottomasti ikäänkuin itsekseen: "Ne
Ingmarilaiset ovat suurenmoisia."
Eukko oikasihen hiukan sanat kuultuaan. Rovastin mielestä hän tällä
hetkellä oli kuin koko suvun vertauskuva. Hän ymmärsi mikä se
vuossadat toisensa perästä oli antanut näille raskasliikkeisille ja
harvasanaisille ihmisille mahdin olla koko pitäjän johtajina.
"Ingmarinsuvun on oltava hyvänä esikuvana kansalle", sanoi vaimo.
"Meidän on näytettävä että me nöyrrymme Jumalan edessä."