HENKIPATOT.

Muudan talonpoika, joka oli murhannut munkin, pakeni metsään ja hänet

julistettiin henkipatoksi. Erämaassa hän tapasi toisen henkipaton,

erään ulkosaariston kalastajan, jota oli syytetty silliverkon

varkaudesta.

Miehet rupesivat kumppanuksiksi, asuivat maakuopassa, virittivät

ansoja, vuolivat nuolenvarsia, leipoivat leipää kalliolla ja

vartioivat toistensa henkeä. Talonpoika ei koskaan lähtenyt metsästä,

mutta kalastaja, joka ei ollut tehnyt niin kammottavaa rikosta,

sälytti väliin hartioillensa metsänriistakuorman ja hiipi ihmisten

ilmoille. Heiltä hän mustalla metsolla, sinihohtoisella teerellä,

pitkäkorvaisella jäniksellä ja sirojäsenisellä metsäkauriilla

vaihtoi maitoa ja voita, nuolenkärkiä ja vaatteita. Näin neuvoin nuo

turvattomat voivatkin tulla toimeen.

Luola, jossa he asuivat, oli kaivettu mäen rinteeseen. Leveät kalliot

ja piikkiset orapihlajapensaat kaihtivat sisäänkäytävää. Katolla

kasvoi tuuheaoksainen kuusi. Sen juurella oli maakuopan räppänä.

Ylös kohoava savu tuprusi puun tuuheiden oksien lomitse ja haihtui

huomaamatta avaruuteen. Miehet kulkiessaan kotiin ja sieltä pois

kahlasivat tavallisesti metsäpuron poikki, joka hyppelehti vuoren

notkossa. Ei kukaan arvannut etsiä vainottujen jälkiä iloisesti

lirisevästä vedestä.

Alussa heitä etsittiin kuin petoeläimiä. Talonpojat keräytyivät kuin

karhun tai suden ajoon. Jousimiehet saartivat metsän. Keihäsniekat

samoilivat siellä eivätkä jättäneet ainoatakaan pimeää rotkoa

eikä tiheää viidakkoa tutkimatta. Sillä aikaa kun heitä meluten

etsittiin kautta metsän, nuo vainotut makasivat pimeässä luolassaan

kauhusta läähättäen, henkeä vetämättä kuunnellen. Kalastaja

jaksoi kestää tätä kokonaisen päivän, mutta murhamiehelle se oli

sietämätöntä. Hänen tuskansa ajoi hänet ulkoilmaan, jotta hän saisi

edes nähdä vihollisensa. Silloin hänet huomattiin ja lähdettiin

häntä takaa-ajamaan, mutta se oli hänestä sittenkin monta vertaa

parempaa kuin lojua toimetonna raukkana luolassaan. Hän pakeni

kiinniottajiaan, hyppien virtojen poikki, liukui kuilujen rinteitä,

kapusi äkkijyrkkiä vuoren seiniä. Vaaran viehätys herätti kaiken

hänessä piilevän voiman ja taidon. Hänen ruumiinsa nuortui norjaksi

kuin teräsjousi, jalka ei horjahtanut, käsi ei luiskahtanut, silmät

ja korvat älysivät toista vertaa nopeammin kuin ennen. Hän ymmärsi

mitä lehdet kuiskivat ja kivet varoittivat. Ja kuilun toiselle

puolelle päästyään hän kääntyi vainoojiinsa päin, singauttaen heille

pistäviä pilkkasäkeitä. Kun heidän keihäänsä tulla suhisivat, hän

salaman nopeudella kaappasi ne ja heitti takaisin vihollisiinsa päin.

Kun hän sitten sakean metsän läpi tunkeutui, soi hänen sielussaan

ylistysruno hänen kulkunsa kunniaksi.

Auhto vuorenselänne kohosi siellä metsän sisässä ja yksinäisenä

sen harjanteella yleni pilviä tavoitteleva honka. Sen punaruskea

runko oli paljas, mutta tiheäoksaisessa latvassa huojui petolinnun

pesä. Niin vallattoman rohkeaksi pakolainen nyt oli tullut, että

hän kiipesi puuhun sillä välin kun hänen ahdistajansa häntä

metsäisiltä kunnailta etsivät. Siinä hän nyt istui haukanpojilta

niskoja taitellen, ajomiesten hääriessä alhaalla vuoren rinteillä.

Haukkapariskunta syöksyi kostonhaluisena ryöväriä kohti. Ne

leijailivat hänen päänsä kohdalla, tavoittelivat nokillaan hänen

silmiänsä, löivät häntä siivillään ja raapivat kynsillään hänen

ahavoituneen ihonsa verinaarmuihin. Hän puolusteli itseään nauraen.

Seisten suorana huojuvassa puussa hän tavoitteli lintuja terävällä

puukollaan ja unohti tässä hauskassa leikissä hengenvaaransa ja

vainoojansa. Kun hän viimein ehti tarkastaa heitä, olivat he

kääntyneet jo toiselle suunnalle. Kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi

etsiä metsänotusta auhdolta vuoren selänteeltä. Kukaan ei ollut

kohottanut silmiänsä pilviä kohti eikä nähnyt hänen kujeilevan

poikien tavalla ja tekevän unissakävijän urhotöitä keskellä suurinta

hengenvaaraa.

Mies hätkähti, kun havaitsi pelastuneensa. Tutisevin käsin hän

tavotteli tukea; hirvitellen hän silmäili korkeutta, mihin oli

kiivennyt. Ja ähkyen putoamisen pelosta, peläten lintuja, peläten

tulevansa huomatuksi, kaikkea peläten luisui hän pitkin runkoa alas.

Hän painautui pitkäkseen vuorelle, jottei häntä keksittäisi, ja

konttasi kalliota myöten, kunnes pääsi viidakon suojaan. Siellä hän

piiloutui nuorien näreiden yhteensikertyneiden oksien alle. Heikkona

ja voimatonna vaipui hän sammalille. Yksinäinen mies olisi voinut

saada hänet kiinni.

* * * * *

Tord oli kalastajan nimi. Hän oli vasta kuudentoista vuoden vanha,

mutta rohkea ja voimakas. Hän oli elänyt jo kokonaisen vuoden

metsässä.

Talonpoika oli nimeltään Berg ja sukunimeltä Rese. Hän oli

kihlakunnan kookkain ja väkevin mies ja sitä paitsi kaunis ja

ryhdikäs. Hänellä oli leveät hartiat ja hoikka vyötärys. Hänen

kätensä olivat niin siromuotoiset kuin eivät koskaan olisi

koskettaneet kovaa työtä. Hiukset olivat ruskeat ja kasvot

vaaleaveriset. Kun hän oli jonkun ajan oleskellut metsässä, muuttui

koko hänen ulkomuotonsa peloittavan näköiseksi. Hänen katseensa tuli

teräväksi, kulmakarvat tuuhenivat ja niitä rypistävät lihakset nenän

juurella paisuivat sormenpaksuisiksi. Entistä selvemmin nyt näkyi,

kuinka ulkoneva hänen otsansa yläosa oli. Huulet olivat tiukempaan

puserrettuina kuin ennen, koko kasvot olivat laihtuneet, kuoppa

ohimoilla oli paljon syventynyt ja poskipielet näyttivät valtavan

suurilta. Hän oli laihtunut, mutta ruumiin lihakset olivat käyneet

raudan koviksi. Hiukset harmenivat pikaisesti.

Tätä miestä ei nuori Tord saanut kylliksensä katselluksi, yhtään

niin komeaa ja muhkeata ei hän ollut koskaan ennen nähnyt. Berg Rese

kuvastui hänen mielessään ylväänä kuin metsä, mahtavana kuin meren

tyrsky. Tord palveli häntä isäntänään, kunnioitti jumalanaan. Olihan

siis luonnollista, että hän kantoi metsästyskeihäät, toi kotiin

metsänsaaliit, nouti veden ja viritti tulen. Berg Rese tosin huomasi

hänen alttiutensa, mutta lausui tuskin koskaan ystävällistä sanaa.

Hän halveksi Tordia, kun tämä oli varas.

Henkipatot eivät viettäneet metsärosvon elämää, vaan elivät

kalastuksesta ja metsästyksestä. Ellei Berg Rese olisi surmannut

pyhää miestä, olisivat talonpojat pian lakanneet häntä vainoomasta ja

jättäneet hänet rauhaan tuntureille. Mutta nyt he pelkäsivät suurta

yhteistä onnettomuutta, kun sellainen, joka oli saastuttanut kätensä

Jumalan palvelijaan, vielä kulki rankaisematta.

Kun Tord metsänriistoineen laskeutui laaksoon, tarjosivat he hänelle

suuria omaisuuksia ja armahduksen hänen omasta rikoksestaan, jos

hän vain opastaisi heidät Berg Resen luolalle, että he voisivat

siepata hänet hänen nukkuessaan. Mutta poika ei suostunut heidän

viekoituksiinsa ja jos joku yrittikin hiipiä hänen jäljestään

metsään, niin Tord eksytti hänet niin viekkaasti harhateille, että

hän luopui vainotuumistaan.

Berg tiedusteli häneltä kerran, eivätkö talonpojat koettaneet

houkutella häntä petokseen, ja kun hän kuuli, mitä he hänelle

palkaksi tarjosivat, niin hän pilkallisesti virkkoi, että Tord oli

hölmö, kun ei suostunut sellaiseen tarjoukseen.

Tord loi häneen katseen, jonka vertaa Berg Rese ei ollut ikänään

nähnyt. Ei ollut kukaan kaunis nainen hänen nuoruudessaan, ei hänen

vaimonsa eikä lapsensa katsoneet häneen sillä lailla. "Sinä olet

herrani, minun itseoikeutettu valtiaani", se katse sanoi. "Tiedä

siis, että saat lyödä ja pilkata minua minkä haluat. Olen sittenkin

uskollinen."

Berg Rese alkoi siitä päivin tarkata poikaa enemmän ja huomasi,

että tämä oli rohkea toimessa, mutta ujo puheessa. Kuolemaa ei hän

ensinkään pelännyt. Kun järvet juuri olivat jäätyneet tai kun suot

keväisin olivat vaarallisimmillaan, muuramen ja tiheän niittyvillan

peittäessä niiden hyllyviä hetteikköjä, silloin hän mieluimmin kulki

juuri niiden yli. Hänellä näkyi olevan tarve antautua alttiiksi

vaaroille ikäänkuin niillä korvatakseen meren kauhut ja myrskyt,

joita vastaan hän ei saanut uhmailla. Yöllä hän pelkäsi metsässä ja

keskipäivälläkin saattoivat pimeimmät viidakot tahi kumoonkaatuneen

hongan juuret pelästyttää häntä. Mutta kun Berg Rese häneltä tästä

kysyi, oli hän niin ujo, ettei edes rohjennut vastata.

Tord ei nukkunut tavallisella makuupaikalla, joka oli luolan perällä

tulisijan vieressä ja joka oli tehty pehmeistä sammalista ja

lämpimistä taljoista, vaan hän hiipi joka yö Bergin nukuttua oviaukon

kohdalle ja makasi kalliolla. Berg huomasi sen ja vaikka hän kyllä

ymmärsi syyn, kysyi hän, mitä Tord tällä tarkoitti. Tord ei sitä

selittänyt. Päästäkseen kysymyksistä ei hän pariin yöhön maannut

ovella, mutta sitten hän taas alkoi vartiavirkansa.

Eräänä yönä, kun lumi pyrysi puiden latvoissa ja ryöppysi

sakeimpiinkin viidakkoihin, tunkeutui lumihiutaleita vainottujenkin

luolaan. Tord, joka makasi juuri kallion suojaaman ovisolan suulla,

heräsi aamulla hautautuneena sulavaan lumikinokseen. Muutaman päivän

perästä hän sairastui. Rinta röhisi ja kun keuhkot laajenivat

ottaaksensa ilmaa, tunsi hän särkevää kipua. Hän pysyttelihen

pystyssä niin kauan kuin voimia riitti, mutta eräänä iltana

kumartuessaan tulta laittamaan hän kaatui selälleen ja jäi siihen.

Berg Rese tuli hänen luokseen ja kehoitti häntä menemään

vuoteellensa. Tord voihki tuskissaan eikä kyennyt nousemaan.

Silloin Berg nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi sinne. Mutta

hänestä tuntui, kuin olisi koskettanut niljakkata käärmettä, hänen

kielellään oli maku, kuin olisi syönyt saastaista hevosen lihaa, niin

inhoittavaa oli hänestä koskea tähän kurjaan varkaaseen.

Hän levitti sentään oman suuren karhunnahkansa Tordin peitoksi ja

antoi hänelle vettä. Enempää hän ei voinut tehdä. Tauti ei ollutkaan

vaarallista. Tord parani pian. Mutta sen kautta että Bergin täytyi

tehdä hänen askareensa ja olla hänen palvelijanansa olivat heidän

välinsä tulleet läheisemmiksi. Tord rohkeni puhua hänelle, kun hän

iltapuhteella istui ja vuoli nuolenvarsia luolassa.

"Sinä olet arvokasta sukua, Berg", virkkoi Tord. "Laakson

varakkaimmat ovat heimolaisiasi. Sinun sukusi miehet ovat olleet

kuninkaiden palvelijoina ja taistelleet heidän riveissään."

"Useimmiten ovat he sotineet kapinallisten joukoissa ja tehneet

kuninkaalle kaikenlaista vahinkoa", vastasi Berg Rese.

"Isäsi pitivät isoja joulukestejä ja niin teit sinäkin, kun olit

talosi haltia. Sadoille miehille ja naisille riitti istumapaikkoja

avarassa pirtissäsi, joka oli rakennettu jo ennenkuin Pyhä Olavi

kastoi näillä seuduin. Sinä omistit vanhanaikuisia hopeakaluja ja

suuria juomasarvia, jotka simalla täytettyinä kiertelivät miehestä

mieheen."

Taaskin täytyi Berg Resen katsahtaa poikaa. Tämä istui jalat

riipuksissa vuoteen laidalla, nojaten päätä käsiinsä, joilla hän

samalla hallitsi tuuheita, silmille työntyviä hiuksiaan. Kasvot

olivat kalvenneet ja hienostuneet taudin kourissa. Silmistä kiilui

vielä kuume. Hän hymyili kuville, joita hänen mielikuvituksensa

loihti esiin: koristetulle tuvalle, hopea-astioille, juhlapukuisille

vieraille ja Berg Reselle, joka istui kunniasijalla isiensä salissa.

Talonpoika ajatteli, ettei kukaan vielä ollut katsellut häntä

sellaisilla ihastusta säteilevillä silmillä. Ei kukaan ollut pitänyt

häntä juhlapuvussaan niin kauniina, kuin hän oli tuon pojan mielestä

näissä kuluneissa nahkavaatteissaankin.

Se samalla sekä ärsytti että liikutti häntä. Tuolla kurjalla

varkaalla ei ollut oikeutta häntä ihailla.

"Eikö sinun kodissasi sitten pidetty pitoja?"

Tord nauroi. "Tuolla luodollako, isän ja äidin luona? Isäni on

laivahylkyjen ryöstäjä ja äitini on noita. Kukapa meille olisi

kehdannut tulla."

"Onko äitisi noita?"

"Niin on", vastasi Tord aivan kainostelematta. "Myrskyilmalla hän

ratsastaa hylkeen selässä hyökyaaltojen huuhtelemien laivojen luo, ja

kuka silloin mereen joutuu, sen hän tempaa omakseen."

"Mitä hän niillä tekee?" Berg kysyi.

"Ka, noidat kyllä ruumiita tarvitsevat. Hän kai keittelee niistä

voiteita ja kukaties hän syö niitä. Kuutamoöinä hän istuu siellä,

missä myrsky vaikeimpana kuohuu ja pärskyttää vaahtoa hänen päälleen.

Sanotaan hänen hakevan hukkuneiden lasten sormia ja silmiä."

"Tuo on inhoittavaa", virkkoi Berg.

Poika vastasi hyvin varmasti. "Muista se kyllä olisi inhoittavaa,

mutta ei noidista. Heidän täytyy niin tehdä."

Berg Rese huomasi, että tässä hän kohtasi aivan uuden käsitystavan.

"Täytyykö varkaidenkin varastaa, samoin kuin noitien tehdä taikoja?"

kysäsi hän purevasti.

"Tietenkin", vastasi poika, "kunkin on tehtävä, mitä hänelle on

määrätty." Mutta sitten hän lisäsi salaperäisesti hymyillen: "Mutta

on olemassa varkaita, jotka eivät ole koskaan varastaneet."

"Sanoppa suoraan mitä tarkoitat", virkkoi Berg.

Poika jatkoi salaperäistä hymyään, ylpeänä saadessaan olla

selittämätön arvoitus. "Puhua varkaista, jotka eivät varasta, on

samaa kuin puhua linnuista, jotka eivät lennä."

Berg Rese tekeytyi tyhmäksi saadaksensa tietää enemmän. "Mutta ei

suinkaan ketään voitane nimittää varkaaksi, ellei hän ole varastanut."

"Eipä ei, mutta", lausui poika ja puristi huulensa ikäänkuin estäen

sanoja tulemasta. "Entäpä jos jollakin olisi isä, joka varastaisi",

virkahti hän hetken perästä.

"Maat ja mannut peritään", jatkoi Berg Rese, "mutta rosvon nimeä ei

kanna kenkään, joka ei ole sitä itse ansainnut."

Tord myhäili hiljaa. "Entäpä jos jollakulla olisi äiti, joka

ruikuttaisi ja rukoilisi ottamaan isän rikoksen omakseen. Entäpä jos

joku sitten pettäisi pyövelin hänen työssään ja livistäisi metsään.

Entäpä jos joku tuomitaan henkipatoksi kalaverkon takia, jota hän ei

ole koskaan nähnyt."

Berg Rese iski nyrkillään kivipöytään. Hänen vihansa kuohahti.

Täällä oli tuo soma nuorukainen piillyt ja pilannut koko elämänsä.

Ei lempeä, ei omaisuutta, ei miesten arvonantoa voinut hän enää

saavuttaa tämän perästä. Kurja huolehtiminen elatuksesta ja

vaatteista oli oleva hänen kaikki kaikkensa. Ja tuo hupsu oli antanut

hänen, Berg Resen, kaiken aikaa halveksia viatonta. Hän nuhteli häntä

ankarin sanoin, mutta Tord ei pelännyt häntä edes senkään vertaa kuin

sairas lapsi äitiään, joka toruu häntä siitä, että hän on kylmettänyt

itsensä kahlaamalla kevätpurossa.

* * * * *

Avaralla metsäpeitteisellä tunturilla oli tumma lammikko. Se oli

neliskulmainen ja niin suorarantainen ja terävänurkkainen, että olisi

luullut sitä ihmisten kaivamaksi. Kolmella puolella ympäröivät sitä

jyrkät vuorenseinät, joissa kuuset pysyttelivät kiinni käsivarren

paksuisilla juurillaan. Veden tasalla, missä maaperä aikojen

kuluessa oli huuhtoutunut pois, pongottivat juuret veden pinnan

yläpuolella käyrinä ja kummallisesti toisiinsa kiertyneinä. Siinä

oli kuin suunnaton joukko käärmeitä, jotka olivat luikertaneet

lammikosta, mutta olivat takertuneet toisiinsa ja jääneet siihen, eli

kuin joukko hukkuneiden jättiläisten mustuneita luurankoja, jotka

lammikko tahtoi hylkiä maalle. Käsivarret ja jalat olivat kiertyneet

toistensa ympärille, pitkät sormet olivat iskeytyneet tukea etsien

kallioseinään ja suunnattomista kylkiluista muodostui holvikaaria,

jotka kannattivat iänikuisia puita. Mutta sattuipa kerran niin,

että navakka pohjanen luiskahutti rautakäsivarret ja teräskovat

jättiläissormet vuorenseinästä irti ja sinkautti kuusen kaarena

lammikkoon. Latva edellä oli se suistunut syvälle liejuun ja jäänyt

siihen. Kalanpoikasille oli sen oksien lomassa hyviä piilopaikkoja;

mutta mustat juuret, jotka kohosivat vedenpinnan yläpuolella,

muistuttivat hirviötä, joka ojentelee monia käsivarsiaan. Tämä lisäsi

vain lammikon kaameutta ja pelottavaisuutta.

Lammen neljännellä sivulla vuoret alenivat. Siitä alkoi pieni

kohiseva puro. Mutta ennenkuin se ehti löytää ainoan mahdollisen

kulkuväylän, täytyi sen raivata tiensä kivien ja mättäiden lomitse ja

niin muodostui siihen pienoinen saariryhmä, jossa toiset olivat vain

yhden mättään kokoisia ja toisilla kasvoi parisen kymmentä puuta.

Tällä puolella missä ympäröivät vuoret eivät estäneet auringon valoa,

viihtyivät myöskin lehtipuut. Siinä kohosi janoisia, harmaanviherviä

leppiä ja kiiltolehtisiä salavia. Koivu oli löytänyt tiensä tänne,

niinkuin se ehtiikin kaikkialle, missä on kysymys havumetsän

karkoittamisesta; oli siellä myös tuomia ja pihlajia, noita molempia,

jotka tavallisesti reunustavat metsäniittyjä, täyttäen ne tuoksullaan

ja seppelöiden ihanuudellaan.

Täällä joen suun tienoilla kohosi myöskin miehenkorkuinen

kaislikko, jonka läpi auringonvalo laskeusi vihreänä vedenpinnalle,

samanlaisena kuin se leviää metsän sammalpeitteelle. Kaislikossa oli

aukkopaikkoja, pieniä pyöreitä lampareita joissa keinui lummekukkia.

Korkeat kaislat katselivat lempeän totisina näitä hentoja

kaunottaria, jotka tyytymättöminä, kun aurinko ei vain näyttäytynyt,

heti sulkivat valkeat teränsä ja keltaiset heteensä nahkeiden

verhojensa sisälle.

Eräänä päiväpaisteisena päivänä tulivat pakolaisemme tälle lammikolle

onkimaan. He kahlasivat istumaan parille kivelle kaislikkoon ja

viskasivat syöttejä suurille viheriäjuovaisille hauille, jotka

liikkumattomina makasivat veden kalvossa.

Miehet, jotka alati samoilivat metsissä ja tuntureilla, olivat itse

tietämättään joutuneet kokonaan luonnon voimien valtaan, aivankuin

kasvit ja eläimet. Päivänpaisteessa he kävivät avomielisiksi ja

rohkeiksi, mutta iltasin, heti auringon mentyä mailleen, muuttuivat

vaiteliaiksi ja yöllä, joka tuntui heistä päivää paljoa suuremmalta

ja mahtavammalta, herpasi heidät tuskallinen voimattomuus. Nyt tämä

kaislikon läpi leviävä vihreä valo, joka väritti veden ruskean

kultakirjaiseksi ja mustanvihreäksi, loihti heidät merkilliseen

ihmeitä odottavaan tunnelmaan. Näköala oli joka puolelta suljettu.

Väliin huojutti kaislikkoa tuskin huomattava tuuli, korret

kahisivat, suikeat, nauhamaiset lehdet huiskivat heidän kasvojansa

vasten. He istuivat harmaissa nahkapuvuissaan harmailla kivillä.

Puvun vivahdukset muistuttivat jäkäläpeitteistä rapautuvaa kiveä.

Kumpaisenkin mielestä näytti toverinsa liikkumattomuudessaan ja

äänettömyydessään muuttuneen kivikuvaksi. Kaislikossa sujahteli

jättiläiskaloja sateenkaarenkarvaisine selkineen. Miehet viskasivat

ongenkoukkunsa ja näkivät aaltorenkaiden leviävän kaislikossa.

Mutta väreily alkoi kasvaa kasvamistaan, ja vihdoin he huomasivat,

ettei se riippunut yksinomaan heidän onkensa heitosta. Vellamon

neito, puoleksi ihminen, puoleksi välkkyvä kala, nukkui keinuen

veden kalvossa. Hän makasi selällään koko ruumis veden peitossa.

Laine lipui niin hänen ruumiinsa mukaan, etteivät he ennemmin olleet

huomanneet häntä. Tytön hengitys se oli pitänyt laineet vireillä.

Että se siinä loikoi ei tosin ollut mitään ihmeellistä, mutta kun

se seuraavana hetkenä oli kadonnut, eivät he olleet varmoja siitä,

olivatko nähneetkin vain harhanäön.

Viheriä valo, joka tunkeutui silmien kautta aivoihin, vaikutti kuin

lievä päihtymys. Miehet istuivat tuijottaen tylsinä kaislikkoon ja

näkivät näkyjä, joita eivät uskaltaneet toisilleen ilmaista. Saalis

oli niukka. Tämä päivä olikin omistettu unelmille ja haaveille.

Kuului aironloisketta kaislikosta, ja he kavahtivat ylös kuin unesta.

Samassa näkyikin raskas ruuhi. Se oli koverrettu ilman vähintäkään

taitavuutta, oli sammaltunut saumoiltaan ja sen airot olivat

kapeat kuin kepit. Nuori, lummekukkia keräilevä tyttö souti sitä.

Hänen tummanruskeat hiuksensa olivat kootut paksuihin palmikkoihin

ja hänellä oli suuret ruskeat silmät; muuten hän oli omituisen

kalpea. Vaan hänen kalpeutensa oli kuulakkaa eikä harmaata. Hänen

poskiensa väri ei ollut voimakkaampi kasvojen väriä yleensä, tuskinpa

huuletkaan siitä eroittuivat. Hän oli puettu valkeaan liinapuseroon,

jota kiinnitti kultasolkinen nahkavyö. Hame oli sininen,

punapäärmeinen. Hän souti aivan lähelle miehiä huomaamatta heitä.

He pysyttelivät hiljaa, hengittämättä, ei kumminkaan pelosta tulla

huomatuksi, vaan saadaksensa paremmin katsella tyttöä. Niin pian

kuin hän oli kadonnut, olivat he ikäänkuin muuttuneet kivikuvista

ihmisiksi. He katsoivat hymyillen toisiinsa.

"Hän oli valkea kuin lummekukka", virkkoi toinen. "Hän oli

tummasilmäinen kuin vesi tuolla kuusenjuuren alla."

He olivat niin vallattomalla päällä, että heidän olisi tehnyt mieli

nauraa, nauraa oikein, nauraa kuten ei oltu koskaan naurettu sillä

lammikolla, niin että kaiku olisi jyrähdellyt vuorenseinissä ja

kuusen juuret kauhistuen kimmonneet siitä irti.

"Oliko hän sinun mielestäsi kaunis?" kysyi Berg Rese.

"No, enpä tiedä, näin häntä vain hetkisen. Taisipa olla."

"Tuskinpa taisit uskaltaa katsoa häntä. Luulit varmaan häntä Vellamon

neidoksi."

Ja taaskin he nauroivat saman äärettömän iloisuuden vallassa.

* * * * *

Tord oli kerran lapsena nähnyt hukkuneen miehen. Hän oli löytänyt

ruumiin rannalta ilmipäivällä eikä ollut silloin pelännyt sitä

ensinkään, mutta yöllä hän oli nähnyt kauheita unia. Hän näki

unissaan meren, jonka joka aalto vyörytteli miehen ruumiin hänen

jalkoihinsa. Hän uneksui myös, että kaikki saariston saaret ja luodot

olivat täynnä hukkuneita, jotka olivat kuolleita ja siis meren

omaisuutta, mutta voivat kumminkin puhua ja liikkua, ja uhata häntä

valkeilla käsillään.

Samoin kävi nytkin. Tyttö, jonka hän oli nähnyt kaislistossa,

palasi jälleen hänen unissaan. Tord näki hänet lammen pohjalta,

mihin auringon valo kimmelsi vieläkin vihreämpänä kuin kaislikkoon,

ja hänellä oli aikaa huomata, että tyttö oli kaunis. Hän uneksi

ryömineensä tumman lammen keskellä olevalle kuusen juurelle,

mutta kuusi tutisi ja keinui niin, että hän väliin oli aivan

umpisukkelossa. Silloin ilmaantui neito pikku saarille. Hän seisoi

punaisten pihlajien juurella ja nauroi hänelle. Viimein meni kehitys

niin pitkälle, että tyttö suuteli häntä. Oli aamu ja hän kuuli Berg

Resen olevan valveilla, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan sulki

silmänsä saadaksensa jatkaa uniaan. Herätessään oli hän väsynyt ja

aivan kuin hämmennyksissä yöllisistä tapauksista. Hän ajatteli nyt

tyttöä paljon enemmän kuin edellisenä päivänä.

Illan suussa hän kysäsi Berg Reseltä, tiesikö tämä tytön nimeä?

Berg katsoi häneen tutkivaisesti. "Kenties on parasta, että saat sen

paikalla tietää", virkkoi hän. "Hänen nimensä on Unn. Olemme sukua."

Tord tiesi silloin, että tämän kalpean neidon takia Berg

lainsuojattomana metsissä ja tuntureilla samoili. Tord koetti

muistella, mitä hän oli kuullut hänestä.

Unn oli suurtilallisen tytär. Vanhempainsa kuoltua hän oli itse

ottanut talonsa ohjat käsiinsä, sillä hän oli luonteeltaan

vallanhimoinen, eikä hänellä ollut vähintäkään halua mennä naimisiin.

Unn ja Berg Rese olivat sisarusten lapset, ja kauvan oli hoettu,

että Berg mieluummin istui Unnin ja hänen neitojensa joukossa

lavertelemassa kuin teki työtä kotonaan. Kerran kun suuria

joulupitoja vietettiin Bergin talossa, oli hänen vaimonsa kutsunut

niihin erään munkin Draksmarkista, nuhtelemaan Bergiä siitä, että hän

unohti oman vaimonsa toisen naisen tähden. Munkkia ei Berg eikä moni

muukaan voinut sietää hänen ulkonäkönsä takia. Hän oli hyvin lihava

ja ihka valkea. Hiuskiehkura kaljun päälaen ympärillä, kulmakarvat

kovin vetisten silmiensä yläpuolella, kasvojen hipiä, kädet ja kaapu,

kaikki oli valkeaa. Oli ihan suututtavaa nähdä häntä.

Pitopöydässä kaikkien vieraiden kuullen lausui nyt munkki, sillä hän

oli häikäilemätön ja arveli sanojensa tepsivän paremmin, kun oli

monta kuulijaa: "On tapana sanoa käestä, että se on kehnoin kaikista

linnuista, koska se ei elätä poikasiaan omassa pesässään, mutta

täällä istuu mies, joka ei pidä huolta kodistaan ja lapsistaan, vaan

hakee huviaan vieraan naisen luota. Hänestä tahtoisin minä sanoa,

että hän on miehistä kaikkein kehnoin." Unn nousi paikalla. "Berg",

hän virkkoi, "tämä oli sanottu sinulle ja minulle. Ei koskaan ole

minua solvaistu näin, mutta eipä olekaan isäni mukana pidoissa." Hän

oli aikonut mennä, mutta Berg oli juossut hänen jälkeensä. "Pysy

paikoillasi!" sanoi Unn. "En tahdo koskaan enää nähdä sinua." Berg

seurasi häntä etehiseen ja kysyi, mitä hänen pitäisi tehdä, ettei Unn

menisi. Säihkyvin silmin oli tyttö vastannut, että se hänen itsensä

pitäisi parhaiten tietää. Silloin Berg syöksyi sisälle ja tappoi

munkin.

Nyt olivat Bergin ja Tordin ajatukset johtuneet samaan asiaan,

sillä kotvasen kuluttua Berg lausui: "Olisitpa nähnyt vain Unnin,

sittenkuin valkea munkki oli kuollut! Emäntäni keräsi kaikki pienet

lapsemme ympärilleen ja kirosi häntä. Hän käänsi heidän kasvonsa

Unniin, että he iät kaiket muistaisivat sen naisen kuvan, joka oli

tehnyt heidän isästään murhaajan. Mutta Unn seisoi tyynenä ja niin

kauniina, että miehet vavahtelivat. Hän kiitti minua urhotyöstäni

ja kehoitti minua pakenemaan metsään. Hän varoitti minua rupeamasta

ryöväriksi ja käyttämästä veistä, ennenkuin voisin tehdä sen yhtä

oikeutetun asian edestä."

"Sinun urhotyösi oli jalostanut häntä", virkkoi Tord.

Taaskin Berg Rese ihmetteli sitä, jota hän oli ennenkin kummastellut

pojassa. Hän oli kuin pakana, pakanaakin pahempi, hän ei

koskaan tuominnut sitä, mikä oli väärää. Hän ei tiennyt mistään

vastuunalaisuudesta. Sen, mikä tapahtui, piti tapahtua. Jumalan ja

Kristuksen ja pyhimykset hän tunsi, mutta vain nimeltään, niinkuin

tunnetaan vieraiden maiden jumalia. Saariston paikat olivat hänen

jumaliansa. Kuolleiden henkiin oli hänen velho äitinsä opettanut

häntä uskomaan.

Silloin Berg Rese ryhtyi työhön, joka oli yhtä hullua kuin punoa

hirttonuoraa omaan kaulaansa. Hän antoi tämän tietämättömän tutustua

suureen Jumalaan, vanhurskauden herraan, pahojen tekojen kostajaan,

joka syöksee rikolliset iäisiin piinan paikkoihin. Ja hän opetti

häntä rakastamaan Kristusta ja hänen äitiään ja pyhiä miehiä ja

naisia, jotka kohotetuin käsin polvistuivat Jumalan valtaistuimen

eteen anoen armoa suurelta kostajalta syntisraukoille. Hän opetti

hänelle kaikkea, mitä ihmiset tekevät sovittaaksensa Jumalan vihaa.

Hän näytti hänelle pyhiinvaeltajain joukot, toivioretket pyhiin

paikkoihin, itseään kiduttavat parannuksentekijät ja munkkien paon

maailmallisesta elämästä.

Aina sen mukaan kuin hän puhui, kalpeni poika ja kiihtyi, hänen

silmänsä laajenivat, kuin pelästyttäviä, hirveitä näkyjä nähdessä.

Berg Rese tahtoi lakata, mutta ajatusten virta tulvehti ja hän jatkoi

puhettaan. Yö peitti heidät, metsän musta yö, jossa kuului vain

susien ulvontaa. Jumala tuli heitä niin likelle, että he näkivät

hänen valtaistuimensa pilkoittavan tähtien takaa ja koston enkelien

laskeutuvan kohti metsän latvoja. Mutta heidän allaan liekehtivät

maanalaisen tulen leimut, ahnaasti nuollen tuskanpainaman ihmissuvun

vavahtelevaa pakopaikkaa.

* * * * *

Syksy oli tullut, oli kova myrsky. Tord käveli yksin metsässä

kokemassa ansojaan ja pyydyksiään. Berg Rese istui kotona korjaillen

vaatteitaan. Tordin matka kävi metsäiselle vaaralle. Sinne johti

leveä polku.

Myrskyn puuskat, jotka pääsivät tunkeutumaan huojuvaan metsään,

kiidättelivät kuivia lehtiä kahisevissa pyörteissä pitkin tietä.

Tordista tuntui vähä väliä, että joku kulki hänen jäljessään. Hän

katsoi usein taaksensa. Väliin hän seisahti kuuntelemaan, mutta

päätteli, että se oli tuulen ja lehtien humua, ja matkasi edelleen.

Niin pian kuin hän taas oli liikkeellä, kuuli hän jonkun pehmeästi

tanssia sipsuttelevan ylös vuoren rinnettä. Kuului lapsen jalkojen

tepsutusta. Haltiat ja keijut kisailivat hänen kintereillään. Kun hän

käännähti katsomaan, ei siellä milloinkaan ollut ketään, ei ketään.

Hän pui nyrkkiä kohiseville lehdille ja jatkoi matkaansa.

Äänet eivät siltä vaienneet, vaan ottivat uuden sävelen. Nyt alkoi

kuulua kihinää ja kähinää hänen takaansa. Suuri kyykäärme luikerteli

kiemurrellen. Myrkkyä tihkuva kieli riippui suusta ja kiiltävä

ruumis välkkyi käpertyneiden lehtien lomasta. Käärmeen kumppalina

hiiviskeli susi, tuollainen suuri, laiha, harmaasääri. Samalla kun

se valmistelihen hyökkäämään hänen niskaansa, mateli kyykäärme hänen

jalkoihinsa ja pisti häntä kantapäähän. Väliin olivat molemmat ääneti

ikäänkuin olisivat koettaneet päästä hänen luoksensa huomaamatta,

mutta tuossa tuokiossa taas kähinä ja läähätys ilmaisivat heidät ja

joskus suden kynnet rasahtivat kiviin. Tord kiiruhti vaistomaisesti

kulkuaan, mutta eläimet ehättivät perästä. Kun hän luuli niiden

olevan parin askeleen päässä ja valmistautuvan hyökkäämään, kääntyi

hän katsomaan. Nytkään ei ollut mitään, ja sen hän oli kaiken aikaa

tietänyt.

Hän istahti kivelle lepäämään. Silloin alkoivat kuivat lehdet

leikkiä hänen jaloissaan ikäänkuin häntä huvittaakseen. Siinä oli

nyt kaikkia metsän lehtiä: kirkkaan keltaisia pieniä koivun lehtiä,

punakirjavia pihlajan lehtiä, jalavan kuivia, tummanruskeita,

haavan nahkeita helakan punaisia ja salavan kellanvihreitä lehtiä.

Muuttuneita, käpertyneitä, repalereunaisia ja arpisia ne olivat,

nyt aivan toisenlaisia kuin pari kuukautta sitten untuvan pehmeinä,

helakanvihreinä ja hienomuotoisina silmuistansa puhjetessaan.

"Syntisiä, syntisiä", sanoi poika, "ei ole mikään puhdasta Jumalan

edessä. Hänen vihansa liekit ovat saavuttaneet jo teidätkin."

Kun hän taaskin lähti liikkeelle, näki metsän notkuvan allansa kuin

aaltoavan meren. Tiellä oli rauhaisaa ja tyyntä, mutta hän kuuli,

vaikka ei mitään nähnyt, että metsä oli täynnä ääniä.

Kuului kuin kuiskutuksia, kuin valituslauluja, karkeita uhkauksia

ja jyrähteleviä kirouksia. Kuului naurun hohotusta ja valitusta ja

suuren ihmisjoukon hälinää. Tämä kihinä ja kähinä, joka tuntui olevan

jotain eikä kumminkaan ollut mitään, ärsytti sekä kiihoitti häntä.

Se saattoi hänet raivostumaan. Hän tunsi taas samallaista kuolon

tuskaa kuin maatessansa luolansa lattialla silloin kun heitä ajettiin

kautta metsän. Hän kuuli taas oksien ryskettä, väkijoukon raskaita

askeleita, aseiden kalsketta ja jyräjäviä huutoja ja melua, joka

raivoisaa verenjanoista joukkoa seurasi.

Mutta metsän myrskyssä ei ollut yksin tätä. Siinä oli vielä jotain

muutakin, jotain paljon hirveämpää, ääniä, joita hän ei osannut

selittää, äänten sekasortoa, joka tuntui hänestä vieraskieliseltä

puheelta. Hän oli kuullut kauheampien myrskyjen kuin tämän mylvivän

mastoissa ja köysissä, mutta koskaan ei ollut hän kuullut tuulen

niin monisävelistä harppua soittavan. Joka puulla oli oma äänensä,

haapa ei suhissut samaa kuin kuusi, ei poppeli pihlajan lailla.

Joka rotkolla oli oma äänensä, joka vuorenseinästä kajahtelevalla

kaiulla oma omituinen sointunsa. Purojen pulpatus, kettujen rääyntä

yhtyi samaan metsämyrskyn eriskummalliseen pauhuun. Tämän kaiken

hän saattoi ymmärtää, mutta kuului vieläkin kummallisempia ääniä.

Ja ne ne vaikuttivat, että hänen sisällään alkoi huutaa, hohottaa

pilkkanaurua ja uikuttaa kilvan myrskyn kanssa.

Häntä oli aina pelottanut ollessaan yksin metsän pimennossa. Hän

rakasti aavaa merta ja alastomia luotoja. Henget ja varjot vaanivat

puiden lomista.

Yhtäkkiä hän käsittää, ken se oli joka myrskyssä puhui. Se oli

Jumala, suuri kostaja, vanhurskauden Jumala. Hän se ahdisti

häntä hänen toverinsa takia. Hän vaati häneltä munkin murhaajaa

kostettavakseen.

Silloin Tord kävi puhumaan myrskyn keskellä. Hän puhui Jumalalle,

mitä hän oli tahtonut tehdä, mutta ei ollut voinut. Hän olisi

mielellään puhunut Berg Reselle ja pyytänyt häntä tekemään sovinnon

Jumalan kanssa, mutta hän oli ollut liian arka. Ujous oli tehnyt

hänet mykäksi. "Kun sain tietää, että vanhurskas Jumala hallitsee

maailmaa", huusi hän, "ymmärsin minä, että hän oli mennyttä miestä.

Olen valvonut monia pitkiä öitä ystävääni itkien. Minähän tiesin,

että Jumala hänet löytää, vaikka hän kuinka lymyäisi. Mutta minulta

puuttui voimaa puhuakseni ja opettaakseni häntä ymmärtämään. Jäin

sanattomaksi, sillä minä rakastin häntä niin äärettömästi. Elä vaadi,

että minun tulisi puhua hänen kanssaan, elä pyydä, että meren tulisi

nousta vuoren tasalle!" Hän vaikeni ja samassa tyyntyi.

Yht'äkkiä tuli tyven ja kirkas päiväpaiste ja kuului ikäänkuin

aironloisketta ja jäykkien kaislanlehtien hiljaista kahinaa. Nämä

lempeät äänet toivat Unnin kuvan hänen mieleensä. -- Henkipatoksi

julistettu ei voi mitään saavuttaa, ei omaisuutta, ei naisen lempeä,

ei arvoa miesten joukossa. -- Jos hän ilmiantaisi Bergin, pääsisi hän

lain turvaan. -- Mutta Unnin varmaan täytyi rakastaa Bergiä kaiken

sen takia, mitä Berg oli tehnyt hänen tähtensä. Muuten ei asia voinut

olla.

Kun myrsky uudelleen kiihtyi, kuuli hän taas askeleita takanansa

ja väliin hengästynyttä läähätystä. Nyt hän ei uskaltanut kääntyä

katsomaan, sillä hän tiesi, että hänen takanansa oli valkea munkki,

joka palasi pidoista Berg Resen talosta verellä tahrattuna, ammottava

kirveen haava otsassa. Ja hän kuiskaili: "Ilmianna hänet, ilmianna

hänet, sillä vaikkapa hänen ruumiinsa polttoroviolla tuhottaisiinkin,

niin hänen sielunsa tulisi kumminkin pelastetuksi!"

Tord alkoi juosta. Kaikki tämä peloittava, joka itsessänsä ei ollut

mitään, mutta joka lakkaamatta soi hänen sielussaan, kasvoi hirveäksi

kauhuksi. Hän tahtoi päästä siitä. Mutta hänen juostessaan alkoi taas

kuulua tuo syvä kauhistava ääni, joka oli Jumalan ääni. Jumala itse

säikytti häntä ja ahdisti häntä luovuttamaan hänelle murhaajan. Berg

Resen rikos näytti hänestä kammoittavammalta kuin ennen koskaan.

Mies aseeton oli murhattu, Jumalan mieheen oli kirkas teräs isketty.

Tämä oli uhkaa maailman valtiasta vastaan. Ja murhamies kumminkin

vielä uskalsi elää ja nauttia auringonpaisteesta ja maan hedelmästä,

ikäänkuin Kaikkivaltiaan käsivarsi olisi liian lyhyt häntä

tavoittamaan.

Hän seisattui, pui nyrkkiä ja ulvahti uhkauksen. Sitten hän

mielipuolenlailla läksi livistämään metsästä, kauhunvaltakunnasta

alas laaksoon.

* * * * *

Tordin tarvitsi vain virkkaa asiansa, niin pian oli kymmenkunta

talonpoikaa, valmiina häntä seuraamaan. Sovittiin, että Tord astuisi

yksin luolaan, jottei Bergissä heräisi epäluuloa, mutta hänen tuli

kylvää herneitä pitkin matkaa, niin että talonpoikien olisi helppo

löytää tie.

Kun Tord astui luolaan istui Berg Rese ompelemassa. Nuotion valo oli

niukka ja työ tuntui käyvän huonosti. Pojan sydän täyttyi säälistä.

Kaunis Berg Rese näytti köyhältä ja onnettomalta. Ja elämä, se ainoa,

mitä hän omisti, riistettäisiin nyt häneltä. Tord pullahti itkemään.

"Mikä nyt?" tiedusteli silloin Berg. "Oletko kipeä? Oletko

pelästynyt?"

Ensi kerran Tord silloin puhui pelostansa. "Oli kamalaa metsässä.

Kuulin kummituksia ja näin aaveita. Minä näin valkeita munkkeja."

"Herran nimessä, poika!"

"He messusivat minulle koko matkan tunturille mennessä. Koetin kyllä

paeta mutta ne kiitivät perästä ja lauloivat. Enkö koskaan voi päästä

erilleni tuosta melusta? Mitä tekemistä minulla on heidän kanssaan?

Minä tarkoitan, että he saisivat messuta jollekin toiselle, joka sitä

paremmin tarvitsee."

"Oletko tullut hulluksi, Tord, tänä iltana?"

Tord puhui paljon, mutta tiesi tuskin mitä. Hän oli päässyt kaikesta

ujoudestaan. Puhe tulvi esteettömästi hänen huuliltaan.

"Kaikki ovat valkeita munkkeja, valkeita, kuolonkalpeita. Kaikkien

kaavuilla on verta. He painavat päähineensä alas otsalle, mutta haava

ammottaa kumminkin sen alta, suuri, punainen, ammottava kirveen

haava."

"Suuri, punainen, ammottava kirveen haavako, niinkö?"

"Minäkö sen kenties olen iskenyt? Miksi minä sen näen?"

"Kautta pyhimysten, Tord", sanoi Berg Rese kalpeana ja hirveän

totisena, "mitä se merkitsee, että näet kirveen iskun haavan? Minä

murhasin munkin parilla puukon pistolla."

Tord seisoi ja vapisi Bergin edessä ja väänteli käsiään. "He pyytävät

sinua minulta. He koettavat pakottaa minua ilmiantamaan sinut."

"Ketkä! Munkitko?"

"Niin, tietysti munkit. He näyttävät minulle näkyjä. He näyttävät

minulle hänet, Unnin. He näyttävät minulle välkkyvän, päiväpaisteessa

heloittavan meren. He näyttävät minulle kalastajain leiripaikan

tansseineen ja iloineen. Vaikka minä ummistan silmäni, näen

kumminkin. Antakaa minun olla rauhassa, sanon minä. Minun ystäväni

on tehnyt murhan, mutta hän ei ole paha. Jättäkää minut, minä puhun

hänelle, niin hän katuu ja tekee parannuksen. Hän tunnustaa syntinsä

ja vaeltaa Kristuksen haudalle. Me lähdemme yhdessä niille paikoille,

jotka ovat niin pyhät, että kaikki synnit pyyhitään pois niiltä,

jotka sinne tulevat."

"Mitä munkit silloin vastaavat?" tiedusteli Berg. "He tuomitsevat

minut kadotukseen. He tahtovat asettaa minut kidutuspenkille ja

polttoroviolle."

"Pitäisikö minun kavaltaa rakkain ystäväni? kysyn minä heiltä",

jatkoi Tord. "Hän on minulle kaikki kaikessa maan päällä. Hän on

pelastanut minut karhun kynsistä, jonka kämmen jo painoi kurkkuani.

Me olemme vilussa värisseet ja kärsineet kaikenlaista kurjuutta

yhdessä, hän on levittänyt oman karhunnahkansa peitteekseni, kun

olin sairas, ja minä olen kantanut vettä ja halkoja hänelle. Olen

vartioinut hänen untansa, että hän on saanut rauhassa nukkua, olen

eksytellyt hänen vihollisensa. Miksi he minua luulevat sellaiseksi,

joka ilmiannan ystäväni? -- Minun ystäväni menee kohta omasta

halustaan papin luo tunnustamaan ja sitten me lähdemme yhdessä

sovinnon maahan."

Berg kuunteli totisena, tarkasti tutkien Tordin kasvoja. "Sinun

itsesi on mentävä papin luo ja sanottava totuus", virkkoi hän. "Sinun

täytyy päästä takaisin ihmisten ilmoille."

"Auttaako se sinua, jos minä yksinäni menen? Sinun syntisi tähden

vainoo kuollut ja kaikki varjot minua. Etkö näe, miten kammottava

sinä olet minusta? Sinä olet satuttanut kätesi Jumalaan itseensä.

Ei mikään rikos ole niinkuin sinun. Melkeinpä luulen, että iloitsen

nähdessäni sinua pyöriteltävän piinaustelineillä. Onnellinen se, joka

tässä maailmassa saapi rangaistuksensa ja välttää tulevaisen vihan.

Miksi puhuitkaan minulle vanhurskaasta Jumalasta? Sinä pakotat minut

ilmiantamaan sinut. Pelasta minut siitä synnistä! Lähde papin luo!"

Ja hän lankesi polvilleen Bergin eteen.

Murhaaja laski kätensä hänen päänsä päälle. Hän tuli mitanneeksi

toverinsa tuskalla omaa syntiänsä ja se kasvoi suureksi ja sai hänet

sielussansa kauhistumaan. Hän näki itsensä riidassa maailmaa johtavan

tahdon kanssa. Katumus teki tuloa hänen sydämeensä.

"Voi minua; miksi tein sen, mitä olen tehnyt?" sanoi hän. "Se, mikä

minua odottaa, on liian raskasta antautuakseni vapaaehtoisesti

siihen. Jos menen ilmoittamaan itseni papeille, niin he kiduttavat

minua tuntimääriä. He paistavat minut miedolla tulella. Eikö jo

tämä kurja elämä, jota pelossa ja tuskassa olemme viettäneet, riitä

minulle rangaistukseksi? Olenhan menettänyt maat ja mannut! Olenhan

elänyt erotettuna ystävistä ja kaikesta, joka on miehen iloa. Mitä

vielä vaaditaan?"

Kun hän näin puhui, niin Tord aivan kauhistuneena hypähti

seisaalleen: "Voitko sinä katua", huusi hän. "Voivatko minun sanani

järkyttää sydäntäsi? Joudu sitten pian. Kuinka olisin voinut uskoa

tätä? Tule, joudu, vielä ehdimme paeta."