Olipa kerran, kohta kahdeksankymmentä vuotta sitten, pieni poika,
joka kulki torilla ja leikitteli hyrrällä. Pikku palleroisen nimi
oli Ruben. Hän oli vasta kolmivuotias, mutta hän huiskautti pientä
ruoskaansa niin reimasti kuin kuka muu tahansa ja antoi hyrrän
surista niin, että ilo ilolle tuntui.
Sinä päivänä, kahdeksankymmentä vuotta sitten, oli mainion
kaunis kevätilma. Oli maaliskuu, ja kaupunki oli jaettu kahteen
maailmaan, lämpimään, valoisaan päivänpaisteen maailmaan ja pimeään,
kylmään varjon valtakuntaan. Koko tori kuului auringonpaisteelle,
lukuunottamatta kapeaa viirua pitkin toista kartanoriviä.
Mutta tapahtuipa niin, että pikku poika, niin reipas kuin olikin,
väsyi pyörittämään hyrräänsä ja etsi jotain lepopaikkaa. Sitä ei
ollut vaikea löytää. Penkkejä kyllä ei ollut, mutta joka talo oli
varustettu kivirappusilla. Pikku Ruben ei voinut toivoa mukavampaa.
Hän oli pieni tunnollinen naskali. Hänellä oli hämärä aavistus, ettei
ollut äidin mieliksi, jos hän istuisi vieraiden ihmisten rappusilla.
Äiti oli köyhä, mutta juuri sen takia ei saanut koskaan näyttää
siltä, että hän tahtoisi anoa jotain muilta. Siksi hän meni ja
istuutui kotinsa kivirapuille, sillä he asuivat myös torin reunassa.
Ne raput olivat varjossa, ja siellä oli hyvin kylmä. Pienokainen
nojasi päätään kaidepuuhun, ja hänen oli kerrassaan mainio olla.
Hetkisen hän vielä näki auringonpaisteen ailakoivan torilla ja
poikien juoksentelevan ja hyrräin pyörivän -- mutta pian painuivat
silmät kiinni ja hän nukahti.
Hän nukkui varmaankin tunnin ajan. Kun hän heräsi, ei hän voinut
yhtä mainiosti kuin äsken nukahtaessaan, vaan kaikki tuntui kauhean
ikävältä. Hän meni itkien äidin luo, ja äiti huomasi että hän oli
kipeä ja pani hänet sänkyyn. Parin päivän perästä oli poika kuollut.
Mutta siihen ei hänen tarinansa lopu. Oli näet niin, että hänen
äidilleen koitui tästä suru, oikea sydämen suru, joka ei välitä
vuosista eikä kuolemastakaan. Äidillä oli useita muita lapsia,
ja monet huolet veivät hänen ajatuksensa ja aikansa, mutta aina
kumminkin oli sopukka hänen sielussaan, jossa Ruben poikansa voi
asua aivan häiritsemättä. Äidistä tuntui, kuin olisi hän yhä elossa.
Kun hän näki lapsiparven leikkivän torilla, niin Ruben juoksi
siellä joukossa, ja kun hän puuhaili kotona, uskoi hän todella,
että pienokainen vieläkin istui ja nukkui ulkona vaarallisilla
kivirapuilla. Varmastikaan ei yksikään äidin elävistä lapsista ollut
niin alati hänen ajatuksissaan kuin vainaja.
Muutaman vuoden kuluttua kuolemastaan sai pikku Ruben sisaren. Ja
kun tämä pääsi niin vanhaksi, että voi juosta torille ja leikkiä
hyrrällä, tapahtui, että hänkin lepuuttelihen kivirapuilla. Mutta
äidistä tuntui samassa, kuin olisi joku nyhtänyt häntä hameesta, ja
hän riensi heti ulos ja koppasi pikkusisaren sellaisella kyydillä
rappusilta, että tämä muisti sen koko ikänsä.
Ja vielä vähemmän hän unohti, miten merkilliset äidin kasvot olivat
ja miten ääni värisi, kun hän virkkoi: "Tiedätkö, että sinulla kerran
oli pieni Ruben niminen veli, joka kuoli siitä syystä, että hän istui
niillä kivirapuilla ja kylmettyi? Ethän toki, äidin Bertta, tahtone
kuolla?"
Ruben veli kävi pian yhtä eläväksi siskoilleen kuin äidillensäkin.
Äidillä oli sellainen vaikutus, että he kaikki katselivat asioita
hänen silmillään, ja pian oli heilläkin sama kyky kuin hänellä
nähdä veljen istua nypöttävän kivirapuilla. Eikä tietysti pistänyt
kenenkään päähän istuutua sinne. Niin pian kuin he näkivät jonkun
istuvan kivirapuilla, kiviaidalla tai kivellä tien vieressä, tunsivat
he piston sydämessänsä ja muistivat Ruben veljeä.
Vielä oli huomattavaa Ruben veljestä, että hänet asetettiin aina
etusijalle, kun sisarukset puhuivat toisistaan. Kaikki lapsethan
tiesivät että he olivat vain kiusallista ja huolestuttavat joukkoa,
josta oli äidille pelkkää vastusta ja vaivaa. He eivät voineet uskoa,
että äiti surisi syvästi, jos kadottaisi jonkun heistä. Mutta kun
äiti nyt todella suri Ruben veljeä, niin varmastikin hän lienee ollut
paljoa kiltimpi kuin he.
Ei ollut harvinaista, että joku heistä ajatteli näin: "Voi, jospa
voisin olla äidille yhtä suureksi iloksi kuin Ruben veli!" Ja
kumminkaan ei kukaan tietänyt hänestä sen enempää kuin että hän oli
leikkinyt hyrrällä, istunut kivirapuilla ja kylmettynyt. Mutta hän
varmaan oli merkillinen, kun äiti häntä niin rakasti.
Merkillinen hän olikin, sillä hänestä oli enemmän kuin muista
lapsista iloa äidille, joka oli jäänyt leskeksi ja teki työtä
surussa ja puutteessa. Mutta lapset uskoivat varmasti äidin surevan
niin suuresti kolmivuotiaan pienokaisensa kuolemaa, että he
olivat vakuutetut siitä, että jos hän vain eläisi, ei äiti surisi
kohtaloaan. Ja joka kerran, kun he näkivät äidin itkevän, luulivat he
hänen surevan Ruben vainaata, tahi myöskin sitä, että he itse eivät
olleet veli Rubenin kaltaisia. Ja pian heräsi heissä yhä kiihkeämpi
halu kilpailla pienen vainajan kanssa äidin rakkaudesta. Ei ollut
ainoatakaan asiaa, jota he eivät olisi tahtoneet tehdä äidille,
jos hän vain olisi halunnut pitää heistä yhtä paljon kuin hänestä.
Ja tämän kilvoittelun takia juuri, tarkoitan minä, tuli Ruben veli
hyödyllisimmäksi äidin lapsista.
Aatteles, kun vanhin veli oli ansainnut ensimäiset lanttinsa
soutamalla erään vieraan joen toiselle rannalle, niin hän tuli ja
antoi ne äidilleen, ottamatta ainoatakaan pyöryläistä! Silloin äiti
näytti niin sanomattoman iloiselta ja poikanen paisui ylpeydestä eikä
voinut olla ilmaisematta miten suunnattoman kunnianhaluinen hän oli
ollut.
"Äiti, enkö nyt ole Ruben veljen veroinen?"
Äiti katsoi tarkastellen häntä, ikäänkuin vertaillen hänen terveitä,
säteileviä kasvojaan pieniin, kalpeisiin kivirapuilla. Ja äiti
varmaan olisi halunnut vastata myöntävästi, mutta hän ei voinut.
"Äiti pitää paljon Iivostansa, mutta Ruben veljen kaltaiseksi et voi
tulla koskaan."
Se oli saavuttamatonta, sen kaikki lapset huomasivat, mutta
kumminkaan he eivät voineet olla sitä tavoittelematta.
He kasvoivat kunnon ihmisiksi ja hankkivat työllään kunniaa ja
varallisuutta, veli Rubenin vain istua nypöttäessä kivirapuillaan.
Mutta hän oli etusijalla, sillä hän oli verraton.
Joka edistysaskeleesta, joka parannuspuuhasta, kun he sitten ajan
tullen saattoivat tarjota äidille hyvän toimeentulon ja kodin, sai
riittää heidän kiitoksekseen, kun äiti sanoi: "Oi, jospa pikku
Rubenini olisi saanut nähdä tämän!"
Ruben veli seurasi äitiä aina kuolinvuoteelle. Hän se katkaisi
kuolontuskiltakin kärjen, sillä äiti tiesi, että ne veisivät heidät
toistensa luo. Surkeimmin valittaessaan saattoi äiti hymyillä,
ajatellen että nyt hän saisi tavata pikku Rubeninsa.
Ja niin kuoli äiti, jonka uskollinen rakkaus oli korottanut ja
jumaloinut pientä kolmivuotiasta raukkaansa.
Mutta pikku Rubenin tarina ei vielä siihenkään päättynyt. Hän oli
sisarusparvelle ikäänkuin vertauskuvana kaikesta kilvoittelevasta
elämästä kodissa, rakkaudesta äitiin ja hellistä muistoista vaivojen
ja vastoinkäymisten vuosilta. Oli aina lämmin ja kaunis väre heidän
äänessään, kun he puhuivat hänestä. Pyhä ja juhlapäivä ympäröi aina
pientä kolmivuotiasta.
Niinpä hän pääsi siirtymään sisaren- ja veljenlastensakin elämään.
Äidin rakkaus oli tehnyt hänestä suuren henkilön, ja suurilla on aina
vaikutusta ja tehoa sukupolvesta sukupolveen.
Sisar Bertalla oli poika, joka tuli paljon tekemisiin eno Rubenin
kanssa.
Hän oli nelivuotias, kun hän istui ja tuijotti katuojaan.
Se oli hulaisillaan sadevettä. Lastut ja korret huilasivat
seikkailurikkaissa mutkissa pitkin matalaa vettä. Pienokainen istui
ja katseli tätä hyvillä mielin ja tyynenä, niinkuin seurataan toisten
vaiherikasta elämää, kun itse ollaan hyvässä turvassa.
Mutta hänen äitinsä keskeytti hänen rauhallisen mietiskelynsä.
Samalla hetkellä kun hän näki poikansa, täytyi hänen ajatella entisen
kotinsa kivirappuja ja veljeään.
"Voi, rakas palleroiseni", sanoi hän, "elä istu siinä! Tiedätkö,
että sinun äidilläsi oli pieni veli, jonka nimi oli Ruben ja joka
oli nelivuotias, niinkuin sinä nyt. Hän kuoli siksi, että hän istui
tuollaisella kadunreunuksella ja kylmettyi."
Ei ollut pienokaisen mieleen, että hänen hauskat tuumailunsa tulivat
häirityiksi, ja hän istui vain paikoillaan miettivänä vaaleiden
kiharoidensa valuessa alas silmille.
Sisar Bertta ei olisi kenenkään muun, vaan ainoastaan rakkaan
veljensä takia ravistanut pientä poikaansa niin epäystävällisesti. Ja
niin oppi pienoinen kunnioittamaan eno Rubenia.
Erään toisen kerran oli vaalea, kiharatukka nuoriherra sattunut
kompastumaan jäällä. Muuan suuri häjy poika oli ilkeydessään
paiskannut hänet kumoon. Nyt jäi hän siihen istumaan, näyttääksensä,
miten pahoin häntä oli pidelty, varsinkin kun hänen äitinsä ei
mahtanut olla etäällä.
Mutta hän oli unohtanut, että hänen äitinsä ennen kaikkea kumminkin
oli Ruben enon sisar. Kun hän näki Akselin jäällä istuvan, ei hänellä
ollut yhtään tyynnyttävää, lohduttavaa sanaa, vaan tämä ijankaikkinen:
"Elä istu siinä, pieni poikaseni! Muista Ruben enoa, joka kuoli
ollessaan viisi vuotta vanha niinkuin sinäkin nyt, siksi että oli
istunut lumikinoksella."
Poika nousi paikalla, kun kuuli puhuttavan Ruben enosta, häntä
vilusti niin, että se karmi sydäntäkin. Miten äiti hennoikin puhua
Ruben enosta, kun hänen pikku poikansa oli niin murheellinen? Akselin
mielestä sai Ruben kuolla missä tahtoi, mutta nyt tuntui, kuin tuo
vainaja tahtoisi ryöstää häneltä hänen äitinsä. Mutta siihen ei
Akseli voinut suostua. Näin hän oppi vihaamaan Ruben enoa.
Akselin kotona, korkealla rappukäytävällä oli kivinen suoja-aita
huimaavan hauska istumapaikka. Syvyydestä siinsi etehisen kivilattia,
ja ken istui kahdareisin tuolla ylhäällä, voi kuvitella kulkevansa
kuilun partaalla. Akseli kutsui kaidetta oivaksi Grane ratsukseen.
Sen selässä hän kiiti palavien vallihautojen yli lumottuun linnaan.
Siinä hän istui uhkaavana ja ylpeänä, muhkeiden hiussuortuvien
heiluessa ankarasta hyökkäyksestä ja taisteli pyhän Yrjön kamppausta
lohikäärmeen kanssa. Vielä toki ei ollut pistänyt Ruben enon mieleen
ratsastaa täällä.
Mutta tietysti hänen taas piti tulla. Juuri kun lohikäärme
vääntelihen kuolontuskissa ja Akseli istui ylpeänä ja voitonvarmana,
kuuli hän lapsentytön huutavan: "Pikku Akseli, elä istu siellä!
Ajattele eno Rubenia, joka kuoli, kun hän kahdeksanvuotiaana,
niinkuin Akseli nyt on, istui ja ratsasti kivikaiteella. Siinä ei
Akseli saa koskaan istua."
Moinenkin vanha kateellinen mörökölli se Ruben eno! Hän tietenkään ei
kärsinyt, että Akseli tappoi lohikäärmeitä ja pelasti prinsessoja.
Mutta hän voisi varoa itseään, sillä Akseli tahtoi nyt näyttää, että
hänkin voi saavuttaa kunniaa. Mitäpä, jos hyppäisi alas kivilattialle
ja loukkaisi itsensä kuoliaaksi, silloinpa tuo suurvalehtelija toki
hämmästyisi.
Ruben eno raukka! Pikkuruinen kiltti poika poloinen, joka kulki
leikkien hyrrällä päivänpaisteisella torilla! Nyt hän sai kokea, mitä
merkitsi olla suuri mies. Linnunpelätiksi hän oli joutunut, jonka
nykyaika pystytti tulevaisuuden varalle.
Seuraava tapahtui maalla Iivo enon luona. Koko joukko serkkuja oli
koolla herttaisessa talossa. Akselikin kulki siellä mieli kuohuen
vihaa mahtavaa Ruben enoa kohtaan. Hän tahtoi vain tietää, vainosiko
tämä muitakin. Mutta jostain syystä ei hän uskaltanut kysyä. Tuntui,
kuin tekisi hän silloin jotain häpeällistä.
Vihdoinkin olivat lapset yksikseen, niin ettei ketään aikuista ollut
läsnä. Silloin Akseli kysyi, olivatko he kuulleet puhuttavan Ruben
enosta?
Hän huomasi miten monen silmissä leimahti ja että moni pikku nyrkki
pusertui, mutta näkyi, että pikku suukkoset olivat saaneet oppia
kunnioittamaan Ruben enoa. "Hiljaa, herran tähden", sanoivat kaikki.
"Ei", sanoi Akseli, "nyt tahdon tietää, vainooko hän muitakin, sillä
minun mielestäni on hän kiusallisin kaikista enoista".
Tämä ainoa rohkea sana särki sen sulun, joka oli teljennyt harmia
vainottujen lasten sydämiin. Syntyi suuri melu ja huuto.
Samanlaiselta mahtanee näyttää nihilistiparvi, kun se itsevaltiasta
parjaa.
Nyt kerrottiin tuon kurjan suurmiehen syntiluettelo. Ruben eno
vainosi kaikkia sisarenlapsiaan, Ruben eno kuoli juuri missä häntä
halutti. Eno Ruben oli aina saman ikäinen kuin se, jonka rauhaa häntä
halutti häiritä.
Ja häntä piti pitää arvossa ja kunniassa, vaikka hän aivan selvästi
oli valehtelija. Vihata sydämensä syvimmässä komerossa sai kyllä
häntä, mutta jos hänestä ei välittänyt tai jos näytti hänelle
halveksumistaan, niin auta ja varjele!
Ja tuota ilmettä, jonka ikäihmiset ottivat puhuessaan hänestä! Oliko
hän sitten tehnyt mitään merkillistä? Se että istuutui kuolemaan,
ei totisesti ollut mitään varsin merkillistä. Ja minkä suurtyön
hän lienee suorittanutkin, varmaa vain oli, että hän nyt käytti
vaikutustansa väärin. Hän, tuo vanha linnunpelätti, vastusti lapsia
kaikessa, mihin heillä oli halua. Hän ajoi heidät ruokalevoilta
ruohikosta. Hän oli keksinyt heidän parhaat piilopaikkansa puistosta
ja kielsi niitä käyttämästä. Ja nyt viimehyväksi oli hän alkanut
ratsastaa satulatta hevosen selässä ja ajaa heinäkuormilla.
He olivat kaikki varmoja siitäkin, ettei hän koskaan ollut päässyt
kolmea vuotta vanhemmaksi. Ja sittenkin hän hätyytti suuria,
neljätoistavuotiaitakin, selittäen että hän oli heidän ikäisensä.
Sehän se juuri oli kaikkein harmillisinta.
Uskomattomia asioita paljastettiin nyt hänestä. Hän oli kalastanut
silakoita siltavahdilta, hän oli soutanut pikku ruuhessa, hän oli
kiivennyt tuohon salavaan, joka riippuu järven yllä ja joka on niin
hauska istumapaikka. Niin, olipa hän muun muassa nukkunut ja loikonut
ruutitynnyrilläkin.
Mutta he olivat kaikki varmoja siitä, ettei ollut pelastusta hänen
hirmuvallastaan. Oli kyllä helpotus, kun oli saanut puhua suunsa
puhtaaksi, mutta ei siitä muuta apua ollut. Ei voitu tehdä kapinaa
Ruben enoa vastaan.
Se kuuluu kyllä uskomattomalta, mutta kun nämä lapset kasvoivat
suuriksi ja saivat omia lapsia, alkoivat he kohta käyttää hyväkseen
Ruben enoa, kuten heidän isänsä olivat tehneet ennen heitä.
Ja heidän lapsensa taas, se on, se nuoriso, joka nyt kasvaa, on
oppinut läksyn niin hyvin, kuten tapahtui eräänä kesänä maalla, --
että pieni viisivuotias pallero tuli vanhan Bertta iso-äidin luo,
joka istui rapuilla, odotellen vaunua, ja sanoi:
"Iso-äidillä oli kerran Ruben niminen eno."
"Olet oikeassa, pikku poikaseni", virkkoi isoäiti ja nousi paikalla.
Tämä näyttää nuorisojoukosta samalta, kuin olisi nähnyt vanhan
kaarlolaisen kumartavan Kaarlo-kuninkaan kuvaa. He aavistavat, että
Ruben eno tulisi aina säilyttämään suuruutensa, kuinka häntä väärin
käytettiinkin, siksi että häntä oli niin paljon rakastettu.
Nykypäivinä, kun niin tarkasti tutkitaan kaikki suuruus, täytyy häntä
käyttää kohtuullisemmin kuin ennen. Hänen ikärajansa on alempi, puut,
venheet ja ruutitynnyrit saavat olla rauhassa häneltä, mutta ei
pieninkään istumapaikaksi kelpaava kivi voi häntä välttää.
Ja lapset, nykyajan lapset, käyttäytyvät häntä kohtaan toisin kuin
ennen vanhaan. He arvostelevat häntä peittelemättä ja vapaasti.
Heidän vanhempansa eivät enää osaa istuttaa raskasta, pelokasta
tottelevaisuutta. Pienet koulutytöt keskustelevat Ruben enosta ja
tuumivat ja arvailevat, mahtaneeko hän ollakaan muuta kuin taru. Ja
kuusivuotias pienokainen ehdottaa, että pitäisi kokeella näyttää,
että on mahdotonta vilustua kuolettavasti kivirapuilla.
Mutta tämä on vain päivän muoti. Tämä sukupolvi on pääasiassa yhtä
varma Ruben enon suuruudesta kuin edellisetkin ja tottelee häntä
niinkuin hekin.
Se päivä on koittava, jolloin nuo ilkkujat vaeltavat isiensä
kotiin, etsivät ne vanhat kiviraput ja pystyttävät ne jalustalle ja
kirjoittavat siihen kultakirjaimilla:
"Oli kerran eno, nimeltä Ruben. Hän kuoli ollessaan pieni lapsi,
siksi että lepuuttelihen näillä kivirapuilla. Oi pikku palleroiset,
pysykää poikessa niiltä!"
Sillä niin pian kun nämä pienokaiset ovat ehtineet täysikasvuisiksi
ja ovat saaneet omia lapsia kasvatettavikseen, tulevat he
vakuutetuiksi tuon suurmiehen hyödystä ja välttämättömyydestä.
Ja niin käy yhä, niinkauan kuin maailma on olemassa.