Matti Lahtisen puhuessa seisoi hänen eronnut vaimonsa kuuntelemassa.
Hän oli astellut metsään aamusella säteilevän iloisena uuden miehensä
käsikoukussa, hyvin rouvamaisena, kiireestä kantapäähän kunnioitusta
herättävänä. Tytär ja sällit kantoivat eväskoreja. Palvelijatar
seurasi jäljestä nuorimman lapsen kanssa. Kaikki osoitti onnea,
tyytyväisyyttä ja hauskuutta.
Sitten olivat he lepäilleet ja loikoneet viidakossa. Oli juotu ja
syöty, he olivat tarjonneet ja heille oli tarjottu, oli leikitty ja
naurettu. Ei ajatustakaan muinaisista ajoista! Omatunto oli vaiti
kuin ravittu lapsi.
Tosin silloin, kun hän oli nähnyt entisen miehensä hutikassa
hoipertelevan hänen ikkunansa ohi, oli hän tuntenut piston
sydämessään.
Sittemmin oli hän kuullut miehestään tulleen pelastusarmeijan
loistotähden. Siitä hän oli rauhoittunut kerrassaan. Nyt hän sai
kuulla miestään. Hän ymmärsi hänen puheensa. Hän ei puhunut Uriasta.
Hän kertoi itsestään. Hän vääntelihen ajatellen, mitä oli uhrannut.
Hän silpoi palasia omasta sydämestään ja viskoi ne kansanjoukon
keskeen. Hän tunsi sen erämaan ratsastajan, sen ryövärien voittajan.
Ja tämä sammuttamaton tuska tuijotti häntä vastaan kuin ammoittava
hauta.
Tuli yö. Ihmiset läksivät metsästä. Hyvästi vihreys, hyvästi
kukkaset! Hyvästi avara taivas, jääkää hyvästi! Käärmeet alkoivat
madella mättäissä. Sammakot kämpivät teille. Metsä muuttui rumaksi.
Kaikki ikävöivät kotiin kivierämaahan, kuutamomaisemaan. Siellä on
niin hyvä oleskella. Kenties kärsivä ihmissydän siellä pikemmin käy
kohti kiiruista kivettymistään.
* * * * *
Vaimo Anna Eriksson oli kutsunut luokseen entiset ystävänsä.
Esikaupungin käsityöläisemännät ja köyhät apulaismuijat tulivat
aamupäiväkahville. Ne samat, jotka olivat olleet pakopäivänäkin,
olivat nyt hänen luonaan. Yksi vain oli uusi, pelastuskapteeni Maria
Andersson.
Anna Eriksson oli nyt usein käynyt pelastusarmeijassa. Hän oli
kuullut miehensä puheita. Aina kertoi tämä itsestään. Vaimo tunsi
aina hänen peitetyn elämäntarinansa. Hän oli Abraham. Hän oli Job.
Hän oli Jeremias, jonka ihmiset upottivat kaivoon. Hän oli Elias,
jota lapset tiellä häväisivät.
Tämä suru tuntui vaimosta pohjattomalta. Se näytti omistavan joka
äänen, jonka hän kuuli, ja ottavan naamarikseen kaiken, mitä hän
kohtasi. Hän ei ymmärtänyt, että mies puhui itsensä terveeksi, että
hänen rinnassaan iloitsi ja ailakoi riemu runoilijavoimastaan.
Hän oli kuljettanut tyttärensä myös armeijaan. Tytär ei ollut
tahtonut lähteä. Hän oli ankara, hyvä ja tunnollinen. Leikkivää
nuoruutta ei ollut vähääkään hänen veressään. Hän oli syntynyt
vanhana.
Hän oli kasvanut häveten isäänsä. Hän kulki suorana ja karmeana
ikäänkuin sanoisi: "Katsokaa, tässä on halveksitun miehen tytär.
Voitteko moittia minun käytöstäni!" Hän oli äitinsä ylpeys. Kumminkin
tämä huokasi joskus: "Voi, jospa tyttäreni kädet eivät olisi niin
valkeat, ehkäpä hänen hyväilynsä olisivat sitten lämpimämmät!"
Tyttö istui armeijassa ylpeästi hymyillen. Hän halveksi
teatterinäytäntöjä. Kun hänen isänsä nousi puhumaan, tahtoi hän
lähteä. Vaimo Anna Erikssonin käsi tarttui lujasti kuin pihdit hänen
käteensä. Tyttö jäi paikoilleen. Sanavirta alkoi pulputa. Mutta
enemmän kuin sanat puhui hänelle hänen äitinsä käsi.
Se käsi voihki tuskissaan, suonenvetokohtaukset tärisyttivät sitä.
Se lepäsi hänen kädessään hervotonna kuin kuolleena. Se tempoili
raivoisasti ympärilleen polttavana kuumeesta. Äidin kasvot eivät
mitään ilmaisseet, mutta hänen kätensä kärsi ja taisteli.
Vanha puhuja kuvasi vaitiolon kärsimystä. Jeesuksen ystävä makasi
sairaana. Tämän sisaret lähettivät sanan mestarille. Mutta Hänen
aikansa ei ollut vielä tullut. Jumalan valtakunnan tähden täytyi
Latsaruksen kuolla.
Sitten hän antoi kaikenlaisen parjauksen ja panettelun tulvien
tahrata Kristuksen mainetta. Ja hän kuvasi Hänen tuskiaan, jolle jo
oma säälinsäkin tuotti kärsimystä ja joka taisteli kuolonkamppausta
kuin Latsaruskin. Ja kumminkin täytyi Hänen vaieta.
Hänen olisi tarvinnut virkkaa vain yksi sana voittaakseen takaisin
ystäviensä kunnioituksen. Mutta Hän vaikeni. Hänen täytyi kuulla
sisarien valitusta. Hän lausui heille totuuden sanoilla, joita he
eivät ymmärtäneet. Viholliset pilkkasivat Häntä.
Ja niin edelleen yhä vaikuttavammin ja vaikuttavammin.
Anna Erikssonin käsi lepäsi tyttärensä kädessä. Se tunnusti syntinsä
ja kertoi: "Tuo mies tuolla on itse vaikenemisen marttyyri. Häntä
tuomitaan väärin. Yksi sana voisi hänet vapauttaa."
Äiti ja tytär kulkivat yhdessä kotiin. He astelivat ääneti. Nuoren
kasvot olivat kuin kivestä. Hän mietti ja koetti johtaa muistoonsa
ennen kuulemiaan. Äiti katsoi tuskallisesti häneen. Mitä kaikkea hän
tiesi?
Seuraavana päivänä olivat sitten Anna Erikssonin luona kahvikutsut.
Puhe luisti hauskasti päivän kaupoista, puukenkien hinnoista ja
näpistelevistä piioista. He kaatoivat kahvia teevateihinsa ja olivat
suopeita ja huolettomia. Vaimo Anna Eriksson ei voinut ymmärtää,
miksi hän ennen oli aina pelännyt heitä ja luullut aina, että nuo
vielä kerran olivat häntä tuomitsevat.
Kun he olivat saaneet toisen kuppinsa ja istuivat tyytyväisinä
lepattavine kahvikuppineen ja teevadit leivoksia täyteen ahdettuina,
otti emäntä puhevuoron. Hänen sanansa olivat hiukan juhlallisia,
mutta hänen äänensä oli levollinen.
"Nuori on aina varomaton. Tytölle, joka menee naimisiin oikein
ajattelematta, mitä kaikkea hän joutuu kokemaan, saattaa tulla suuria
suruja. Kenellä oli vaikeammat olot kuin minulla?"
Sen he kaikki tiesivät. He olivat olleet hänen luonaan ja olivat
ottaneet osaa hänen suruunsa.
"Nuori on ajattelematon. Hän on vaiti vain häpeän tähden sellaisesta,
mitä hänen tulisi sanoa. Hän ei uskalla puhua ihmisten juorujen
pelossa. Ja ken ei ole puhunut oikealla hetkellä, saa usein surra
sitä koko elämänsä."
He uskoivat tämän kaiken olevan totta.
Hän oli kuullut Lahtisen puhuvan eilen kuten monta kertaa ennenkin.
Nyt täytyi hänen virkkaa miehestä jotain heille. Hän kävi katkeraksi
ja levottomaksi ajatellessaan, mitä kaikkea mies oli kärsinyt hänen
tähtensä. Mutta sitten hän ajatteli, että Lahtisen, vanhana miehenä,
kumminkin olisi pitänyt älytä olla ottamatta häntä, joka oli nuori,
vaimokseen.
"En uskaltanut sanoa sitä nuorena ollessani, että armeliaisuudesta
hän lähti luotani, sillä hän luuli minun tahtovan saada Erikssonin.
Minulla on kirje todistukseksi."
Hän luki kirjeen heidän kuultensa. Kyynel kieri sävyisästi pitkin
hänen poskeaan.
"Hän oli vain erehtynyt mustasukkaisuudessaan. Erikssonin ja
minun välillä ei silloin vielä ollut mitään. Kului neljä vuotta,
ennenkuin menimme naimisiin. Mutta minä tahdoin virkkaa tämän
nyt, sillä Lahtinen on liian hyvä väärin ymmärrettäväksi. Hän ei
karannut vaimonsa ja lapsensa luota kevytmielisyydestä, vaan hyvässä
tarkoituksessa. Tahdon, että se tulee kaikkien tiedoksi. Kapteeni
Andersson kenties ottaa lukeakseen kirjeen armeijassa. Tahdon, että
Lahtisen kärsimä vääryys tulee sovitetuksi. Tiedän kyllä, että olen
vaiennut liian kauan. Mutta ei tee mieli panna itseänsä alttiiksi
juopporentun tähden. Nyt on toinen asia."
Naiset istuivat melkein kivettyneinä. Anna Erikssonin ääni värähteli
hiukan, kun hän virkkoi hieman hymyillen:
"Ja nyt, rouvat, tokkopa te koskaan enää haluatte pistäytyä luonani?"
"Kuinka niin! Rouva Erikssonhan oli silloin vielä niin nuori. Eihän
rouva Eriksson voinut sitä auttaa. -- Sehän oli hänen vikansa, kun
antoi mielikuvituksensa pettää itsensä."
Hän hymyili. Siinä olivat ne kovat nokat, jotka olisivat voineet
nokkia hänet palasiksi. Totuus ei ollut vaarallinen, eikä valhekaan.
Nuoret miehet eivät odottaneet häntä oven takana.
Tiesikö hän, vai oliko tietämättä, että hänen vanhin tyttärensä
samana aamuna oli lähtenyt kodistaan ja mennyt isänsä luo?
* * * * *
Tieto levisi kaikille siitä, minkä uhrauksen Matti Lahtinen oli
tehnyt pelastaakseen vaimonsa kunnian. Häntä ihailtiin. Hänelle
naurettiin. Hänen kirjeensä luettiin pelastusarmeijassa. Muutamat
itkivät liikutuksesta. Monet tulivat ja pusersivat hänen kättänsä
kadulla. Ja hänen tyttärensä muutti hänen luokseen.
Lähinnä seuraavana iltana näiden tapausten perästä vaikeni hän
kokouksessa. Hän ei tuntenut mitään kutsumusta. Kerran pyydettiin
häntä puhumaan. Hän nousi lavalle, pani kätensä ristiin ja alkoi.
Pari sanaa lausuttuansa hän pysähtyi hämillään. Hän ei tuntenut
ääntään. Missä oli leijonan ääni? Missä oli pauhaava pohjatuuli?
Missä sanojen kuohu? Hän ei voinut käsittää, ei voinut käsittää.
Hän hoiperteli takaperin. "Minä en voi", mumisi hän. "Jumala ei anna
minulle enää voimaa puhua." Hän painautui penkille ja kätki päänsä
käsiinsä. Hän keräsi koko ajatusvoimansa, aluksi miettiäksensä,
mistä hän tahtoi puhua. Ikäänkuin hänellä ennen olisi ollut tapana
mietiskellä. Voiko hän nytkään miettiä? Ajatukset pyörivät hänen
päässään.
Kenties se onnistuisi, jos hän uudelleen nousisi, asettautuisi sinne,
missä hänen oli tapansa seisoa ja alkaisi tavallisella rukouksellaan.
Hän koetti. Hän kävi tuhkanharmaaksi kasvoiltaan. Katseet kääntyivät
häneen. Kylmä hiki kihoili hänen otsalleen. Ei pienintäkään ääntä
tullut hänen huuliltaan.
Hän istui paikallaan katkerasti nyyhkyttäen. Lahja oli riistetty
häneltä. Hän koetti puhua, koetti hiljaa itsekseen. Mistä hän
puhuisi? Hänen surunsa oli anastettu häneltä. Hänellä ei ollut mitään
sanottavaa ihmisille, jota ei olisi saanut ilmaista heille. Hänellä
ei ollut enää salaisuutta, mitä peitellä. Hän ei tarvinnut runojaan.
Runo karttoi häntä.
Tämä oli kuolon kamppausta. Se oli taistelua elämästä. Hän tahtoi
pidättää sitä, mikä oli jo mennyttä. Hän tahtoi saada surunsa
takaisin, voidakseen taaskin puhua. Hänen surunsa oli poissa. Hän ei
voinut puhua.
Hän hoiperteli kuin juopunut puhujalavalle uudelleen ja yhä
uudelleen. Hän sammalsi muutamia merkityksettömiä sanoja. Hän luki
kuin ulkoläksyä, mitä oli kuullut muiden puhuvan. Hän koetti matkia
itseään. Hän etsi ja etsi hartautta silmistä, lyhyttä hengitystä ja
hiiskumatonta hiljaisuutta. Hän ei keksinyt mitään. Se, mikä oli
ollut hänen ilonsa, oli viety häneltä.
Hän vaipui takaisin pimeyteen. Hän kirosi, että hän puheillaan oli
kääntänyt vaimonsa ja tyttärensä. Hän oli omannut kalleimman ja oli
sen kadottanut. Hänen tuskansa oli hirmuinen. -- Mutta se ei ollut
sellaista surua, josta nero elää.
Hän oli maalari käsiä vailla. Laulaja, joka oli menettänyt äänensä.
Hän oli puhunut ainoastaan omasta surustaan. Mistä hän puhuisi nyt?
Hän rukoili: "Oi Jumala, koska kunnia on mykkä, mutta väärinymmärrys
puhuu, niin anna minun uudelleen olla syyttömästi soimattuna. Koska
onni on mykkä, mutta suru sanelee, niin anna minulle takaisin suruni!"
Mutta kruunu oli otettu häneltä. Hän istui siinä kurjaakin
kurjempana, sillä hän oli suistunut alas elämän kukkuloilta. Hän oli
kukistunut kuningas.