"Mitt var fantasiens rike,
nu är jag en fallen kung."
Snoilsky.
[Minun oli haaveen valtakunta,
nyt olen kukistunut kuningas.]
Kivikadulla läheni kenkien kopina. Katupojat riensivät ohi. He
melusivat ja viheltelivät. Se oli pikamarssia. Talot tärisivät ja
kaiku törmäsi pitkin katusolia kuin kopistaan päässyt kahlekoira.
Kasvoja pilkisteli ikkunaruutujen takaa. Mitä oli tapahtunut? Oliko
jotain tekeillä? Melu kääntyi esikaupunkiin päin. Palvelustyttöjä
kiiti sinne katupoikien perästä. He löivät käsiänsä yhteen ja
huusivat: "Auta ja varjele! Auta ja varjele! Onko tehty murha, onko
tulipalo?" Kukaan ei vastannut. Kolina eteni.
Tyttöjen jälestä riensivät kaupungin viisaat matamit. He kysyivät:
"Mitä nyt? Mikä häiritsee aamurauhaa? Onko vihkiäiset? Onko
hautajaiset? Onko tulipalo? Mitä tornivahti arvelee? Antaako hän
kaupungin palaa, ennenkuin hälyttää?"
Joukko seisattuu suutarin pienen talon kohdalle esikaupungin laitaan,
sen pikku talon, jonka ovia ja ikkunoita kiertää viiniköynnös ja
jonka edustalla on kyynäränlevyinen puutarha. Olkinen huvihuone,
riittävä rotan majaksi, käytävät parhaiksi kissanpojan kävellä!
Kaikki järjestetty parhaimmittain. Herneitä ja papuja, ruusuja ja
lavendeleja, kolme karviaispensasta ja omenapuu.
Katupojat seisoivat eturinnassa, kurkistelivat ja neuvottelivat.
Kirkkaat, mustat ikkunaruudut eivät päästäneet katseita tunkemaan
valkeita rihmauutimia kauemmaksi. Mutta eräs pojista kiepsahti
viiniköynnökseen ja painoi kasvonsa ikkunaruutuun. "Mitä näkyy?"
kirkasivat toiset. Suutarin työhuone, penkki, nahkakääröjä, lestejä
ja nauloja, nyöriholkkeja ja hihnoja. "Eikö yhtään ihmistä?" Näkyy
kisälli, joka kannoittaa kenkiä. "Eikö näy ketään muuta?" Suuria
mustia kärpäsiä juoksi ruudun poikki ja häiritsi pojan näköä. "Eikö
näy ketään muuta kuin sälli, eikö ketään?" Mestarin tuoli on tyhjä.
Poika tarkastaa vielä yhden, kaksi, kolme kertaa, mestarin tuoli on
tyhjä.
Joukko seisoi hiljaa, arvaili ja päivitteli. Se oli siis totta.
Vanha suutari oli paennut. Kukaan ei sitä tahtonut uskoa. Seisottiin
ja odotettiin merkkiä. Kissa kiipesi jyrkälle katolle. Se levitti
kyntensä ja liukui alas räystäskourua kohti. Niin, isäntä oli poissa,
kissalla oli vapaa metsästyslupa. Varpuset räpistelivät siivillään ja
tirskuivat, ihan avuttomina.
Valkea kananpoika pilkisti nurkan takaa. Se oli melkein
täysikasvuinen. Heltta paistoi punaiselta kuin viiniköynnöksen lehti.
Se tähtäili ja etsi, kaakotti ja kutsui. Tuli jono valkeita kanoja
juoksujalassa, vaappuvin ruumiin, räpyttävin siivin, keltaiset
koivet kapeina kuin rummunpäristimet. Kanat hyppivät kepitetyssä
hernehalmeessa. Kateus puhkesi. Syntyi tappelu. Muudan kana pakeni
täyden hernepalan kanssa. Kaksi kukkoa iski sen niskaan. Kissa
päästi varpusensa sitä katsellakseen. Kupsis, se hyppäsi itse joukon
keskeen. Kanat pakenivat pitkänä vaappuvana rivinä. Kansanjoukko
ajatteli: "Kyllä se on totta, että suutari on karannut. Näkee
kissasta ja kanoista, että isäntä on poissa."
Kuoppainen, syyssateesta rapakkoinen katu kaikui puheen solinasta.
Portit ammottivat selko selällään, akkunat aukeilivat. Päitä
kallistui vastatusten, ihmeteltiin ja supateltiin. "Hän on karannut."
Ihmiset kuiskailivat, varpuset tirskuivat, puukengät kolisivat. "Hän
on karannut. Vanha suutari on karannut. Pikkutalon omistaja, nuoren
vaimon mies, kauniin lapsen isä on karannut. Onko kuultu kummempaa!
Kuka sitä olisi uskonut!"
Näin lauletaan eräässä laulussa: "Vanha mies tuvassa; nuori rakastaja
metsässä; vaimo karkaa, lapset itkevät; koti emäntää vailla." Laulu
on vanha. Sitä on usein laulettu. Kaikki käsittävät sen.
Tämä oli uusi laulu. Vanhus oli lähtenyt. Työpöydälle oli hän
jättänyt selityksensä, ettei hän koskaan aikonut palata. Sen vieressä
oli ollut myös kirje. Sen oli yksin vaimo lukenut.
Nuori vaimo on keittiössä. Hän ei tee askareitaan. Naapurin muija
puuhailee ja liikkuu, asettelee esille kahvikuppeja, korjaa tulta,
leikkaa selvikettä, itkeä tihertää hiukan ja kuivaa kyynelensä
luutturiepuun.
Seudun viisaat naiset istua jäköttävät seinävierillä. He tietävät,
mikä on suruhuoneessa sopivaa. He pysyttelevät ääneti, pitävät surua
voimassa. He ovat ottaneet joutopäivän lohduttaakseen hyljättyä
vaimoa hänen surussaan. Karkeat kädet lepäävät sylissä, ahavoitunut
iho vetäytyy syviin ryppyihin, ohuet huulet nirpistyvät yhteen
hampaattomien ikenien yli.
Vaimo istui noiden punaihoisten keskessä lempeänä, vaaleana,
viehättävine kyyhkyskasvoineen. Hän ei itkenyt, vaan vapisi. Hän
pelkäsi niin, että pelko oli tappaa hänet. Hän puri hampaansa yhteen,
jottei kukaan saisi kuulla, miten ne kalisivat. Kun kuului askeleita,
kun vasaralla naputettiin, kun häntä puhuteltiin, silloin hän
säpsähti.
Hän istui miehensä kirje taskussa. Hän muisti milloin yhden,
milloin toisen paikan siitä. Siinä oli "En voi kauemmin nähdä teitä
molempia". Ja toisessa paikassa: "Nyt olen päässyt selville, että
sinä ja Eriksson aiotte karata." Ja taas: "Elä tee niin, sillä kansan
pahat kielet saattavat sinut onnettomaksi! Minä pakenen, niin saat
laillisen eron ja voitte mennä naimisiin. Eriksson on hyvä työmies,
hän jaksaa kyllä elättää sinut." Ja loppupuolella: "Anna ihmisten
sanoa mitä haluavat minusta. Olen tyytyväinen, kunhan vain eivät usko
mitään pahaa sinusta, sillä sinä et voisi sitä kärsiä."
Kuinka tämä oli mahdollista? Hän ei ollut aikonut pettää miestään.
Joskin hän mielellään puheli nuoren sällin kanssa, mitä se miestä
haittasi? Rakkaus on tauti, mutta se ei ole kuolettava. Hän oli
aikonut kantaa sen kärsivällisesti. Kuinka oli mies keksinytkin hänen
salaisimmat ajatuksensa?
Miten tuskallista oli ajatella häntä! Miten hän oli mahtanut vaania
ja olla hädissään! Hän oli itkenyt vanhuuttansa! Hän oli raivonnut
ajatellessaan nuoren voimaa jo rohkeutta. Häntä oli vavistuttanut
heidän kuiskailunsa, hymynsä ja kädenlyöntinsä. Hulluuden kiihkossa,
vihlovassa mustasukkaisuudessa oli hän sepittänyt karkuhistorian
siitä, joka ei vielä mitään ollut.
Vaimo kuvitteli, miten vanhalta hän mahtoi näyttää yöllä lähtiessään.
Selkänsä oli kyyryssä, kätensä vapisivat. Pitkien öiden tuska oli
muuttanut hänet sellaiseksi. Hän oli lähtenyt päästäkseen ärsyttävän
toivottomista oloista.
Hän muisteli kirjeen muita rivejä. "Ei ole tarkoitukseni saattaa
sinulle häpeää. Olen aina ollut liian vanha sinulle." Ja toisessa
paikassa: "Nauti aina arvonantoa ja kunnioitusta! Ole vain itse
vaiti, niin häpeä lankeaa minulle!"
Vaimon tuska kasvoi kasvamistaan. Oliko mahdollista pettää ihmisiä
näin? Saattoiko Jumalallekin näin valehdella! Miksi hän istui
tuvassa surkuteltuna kuin sureva äiti, kunnioitettuna kuin morsian
hääpäivänään? Miks' ei juuri hän ollut koditonna, ystävätönnä,
halveksittuna? Kuinka voi Jumala sallia niin pettää itseään?
Suuren kaapin päällä riippui kirjahylly. Ylimmällä hyllyllä oli
messinkihakasilla varustettu iso kirja. Hakojen sisällä oli kertomus
miehestä ja naisesta, jotka valehtelivat Jumalalle ja ihmisille.
"Kenen neuvosta sinä, nainen, näin teit? Katso, nuoret miehet täällä
ulkona odottavat viedäksensä sinut pois."
Nainen katsoa tuijotti kirjaa, kuunteli, kuuluiko nuorten miesten
askeleita. Hän vapisi joka nakutuksesta, kauhistui joka askeleesta.
Hän oli valmis nousemaan ja tunnustamaan, valmis vaipumaan maahan,
kuollaksensa.
Kahvi oli valmis. Naiset siirtyivät sävyisästi pöydän luo. He
kaatoivat kuppeihin, ottivat sokeripalan suuhunsa ja alkoivat särpiä
kuumaa kahvia, hiljaa ja säädyllisesti, ensin käsityöläisten vaimot,
sitten päiväläismuijat. Mutta emäntä ei tietänyt mitä tapahtui. Hän
oli aivan tunnotonna surusta. Hän näki näyn. Hän istui yösydännä
äsken kynnetyllä pellolla. Kaikkialla hänen ympärillään kuukki
suuria, vahvasiipisiä, terävänokkaisia lintuja. Ne olivat harmaita,
tuskin harmaasta maasta eroittuvia.
Ne vartioivat häntä. Ne tuomitsivat häntä. Yhtäkkiä ne lehahtivat
ylös ja laskeutuivat hänen päänsä päälle. Hän näki niiden terävät
kynnet, niiden suipot nokat ja laahustavat siivet yhä likempänä. Se
oli kuin surmaavaa raesadetta. Hän painoi päänsä kyyryyn ja tunsi
täytyvänsä kuolla. Mutta kun ne tulivat likelle, ihan hänen päälleen,
niin hänen täytyi katsahtaa ylös. Silloin hän näki, että nämä eukot
olivat niitä harmaita lintuja.
Muudan eukoista alkoi puhua; hän tiesi mikä suruhuoneessa sopi. Oli
jo vaiettu kyllin kauan. Mutta vaimo lennähti seisalleen kuin raipan
lyönnistä. Mitä, näinkö tuo vaimo aikoi sanoa: "Sinä, Matti Lahtisen
vaimo Anna Lahtinen, tunnusta jo, olet kylliksi kauan pettänyt
Jumalaa ja meitä! Me tuomitsemme ja revimme riekaleiksi sinut."
Ei niin, nainen alkoi puhua miehistä. Ja toiset säestivät samaa, kun
tilaisuus tarjoutui. Puhe ei ollut miesten ylistystä. Kaikki heidän
tekemänsä pahuus paljastettiin. Tämä oli hylätyn vaimon lohduttamista.
Vääryyttä kertyi vääryyden päälle. Merkillisiä olentoja nuo miehet!
He lyövät meitä ja juovat meidän rahamme. He panttaavat talomme. Ihme
kyllä, kaikenlaisia on Herra Jumalakin luonut!
Kielet olivat kuin lohikäärmeen pistimet, ne tihkuivat myrkkyä,
syöksyivät tulta. Kaikki sanoivat, mitä kunkin mielessä oli. Juttu
liittyi juttuun. Vaimoja karkasi kodistaan juoppojen miestensä
tähden. Vaimot olivat juoppojen miestensä orjia. Vaimoja hylättiin
muiden naisten tähden. Kielet viuhuivat kuin piiskan läimäykset.
Kotien kurjuus paljastettiin. Pitkiä litanioita luettiin. Miesten
hirmuvallasta varjele meitä, laupias Herra Jumala!
Sairaudet ja köyhyys, lasten kuolema, talven pakkaset, vanhojen
hoitamisvaivat, kaikki oli miesten syytä. Orjat kähisivät herraansa
vastaan. He käänsivät otansa sitä kohti jonka jaloissa ryömivät.
Karanneen miehen vaimon korvia vihloi ja viilsi. Hän uskalsi
puolustaa noita kelvottomia. "Minun mieheni", hän virkkoi, "on hyvä".
Naiset hyökkäsivät pystyyn kähisten. "Hän on karannut. Hän ei ole
parempi kuin kuka muu tahansa. Hänen, vanhana miehenä vähimmin olisi
sopinut jättää vaimoaan ja lastaan. Luuletko häntä muita paremmaksi?"
Vaimoa vapisutti. Tuntui kuin häntä olisi laahattu pistävän pensaikon
läpi. Hänen miehensäkö syntisten joukossa! Hän punastui häpeästä,
mieli puhua, mutta oli vaiti. Hän pelkäsi. Hän ei rohjennut. Mutta
miksi Jumala vaikeni? Miksi Jumala salli sellaista tapahtua?
Jos hän ottaisi kirjeen ja lukisi ääneen, silloin tuo myrkkyvirta
roiskuen kääntyisi hänen päälleen. Kuoleman kauhu valtasi hänet. Hän
ei uskaltanut. Hän melkein toivoi että röyhkiä käsi tunkeutuisi hänen
taskuunsa ja vetäisisi kirjeen sieltä. Hänellä itsellään ei ollut
siihen uskallusta. Työhuoneesta kuului suutarin vasaran koputus. Eikö
kukaan kuullut, miten se nakutteli voitonriemuisena? Hän kyllä oli
kuullut kolkutuksen ja se oli ärsyttänyt häntä koko päivän. Mutta ei
kukaan naisista sitä älynnyt. Kaikkitietävä Jumala, eikö ole sinulla
yhtään palvelijaa, joka näkee sydämeen? Hän mielellään kyllä kestäisi
tuomionsa, kunhan vain pääsisi tunnustamasta. Hän tahtoi kuulla
jonkun sanovan: "Kenen viekoituksesta olet valehdellut Jumalalle?"
Hän kuulosti nuorten miesten askelten kopsetta painautuaksensa maahan
kuolemaan.
* * * * *
Monta vuotta myöhemmin joutui eräs miehestään eroitettu vaimo
naimisiin suutarin kanssa, joka oli ollut kisällinä hänen miehellään.
Vaimo ei ollut tahtonut ensin suostua, mutta hänen kävi kuten sen,
joka vetäistään venheen laidalle, kun on kerran koukkuun tarttunut.
Kalastaja antaa sen leikkiä. Hän antaa sen rimpuilla sinne tänne. Hän
antaa sen luulotella olevansa vapaa. Mutta kun se on aivan väsynyt
eikä enää mitään jaksa, silloin hän sen keveästi riuhtasee veneen
viereen, hinaa ylös ja kimmahuttaa veneen pohjaan, ennenkuin se
älyääkään, mistä on kysymys.
Karanneen miehen vaimo oli eroittanut kisällin ja aikonut elää yksin.
Hän halusi näyttää miehelleen, että hän oli viaton. Mutta missä
oli mies? Eikö hän välittänyt hänen uskollisuudestaan? Hän näki
puutetta. Lapset kävivät ryysyissä. Kuinka kauan luulikaan mies hänen
jaksavan odottaa? Hänen oli ikävä, kun hänellä ei ollut ketään, kehen
turvautua.
Eriksson edistyi hyvin. Hänellä oli puoti kaupungissa. Hänen
kenkävarastonsa oli peililasihyllyillä leveiden ikkunain takana.
Hänen liikkeensä suureni. Hän vuokrasi oman rakennuksen ja osti
vieraskamariin shaggipäälliset huonekalut. Kaikki odotti vain vaimoa.
Ja kun tämä oli tyyten tuskaantunut köyhyyteensä, niin hän tuli.
Ensi alussa hän oli hyvin arka. Mutta sen kummempia onnettomuuksia
ei kohdannutkaan. Päivä päivältä hän tuli yhä levollisemmaksi ja
onnellisemmaksi. Häntä kunnioitettiin kaikkialla, vaikka hän tiesi,
ettei sitä ansainnut. Se piti hänen omantuntonsa valveilla ja hänestä
tuli hyvä nainen.
Hänen ensimäinen miehensä palasi muutaman vuoden perästä asuntoonsa
esikaupunkiin. Se oli jätetty häntä varten, ja hän asettui uudelleen
siihen asumaan ja koetti hankkia työtä. Mutta hän ei saanut sitä,
eikä kukaan kunnon ihminen tahtonut seurustella hänen kanssaan. Häntä
halveksittiin, sillä välin kun hänen vaimonsa arvo yhä kasvoi. Ja
kumminkin hän oli tehnyt oikein ja hänen vaimonsa väärin.
Mies säilytti salaisuutensa, vaikka hän oli vähällä menehtyä. Hän
tunsi joutuvansa rappiolle, kun kaikki halveksivat häntä huonona
miehenä. Ei kukaan luottanut häneen eikä uskonut hänelle työtä. Hän
yhtyi siihen seuraan, jota voi saada ja oppi juopottelemaan.
Hänen ollessaan ihan hunningolla tuli pelastusarmeija kaupunkiin.
Se vuokrasi itselleen suuren salin ja alkoi toimintansa. Kohta
ensi-illasta keräytyi kaikenkaltaista roskakansaa sen kokoukseen
ilkeyttä harjoittamaan. Kun tällaista menoa oli kestänyt noin viikon
ajan, lähti Matti Lahtinenkin niihin lysteihin.
Kadulla oli ahdinko ja portilla tungos. Oli tyrkkiviä kyynärpäitä
ja purevia kieliä, katupoikia ja renkejä, piikoja ja työläismuijia,
rauhallinen poliisi ja räyhäävää roskaväkeä. Armeija oli uusi ja
ajanmukainen. Tanssiaiset kuihtuivat, kapakat lakastuivat. Hienosto
ja rantajätkät, kaikki riensivät pelastusarmeijaan.
Sali oli matala. Perällä tyhjä puhujalava. Istuimina maalaamattomia
penkkejä ja lainattuja tuoleja. Lattia paikkailtu, katto hiessä,
lamput savusivat. Rautakamiini keskellä lattiaa levitti häkää
ja kuumuutta. Kaikki paikat täyttyivät tuokiossa. Likinnä lavaa
istui naisia, säädyllisinä kuin kirkossa, juhlallisina kuin
morsiustuolissa, ja heidän takanaan oli renttuja ja ompelijatyttöjä,
ja ovensuussa istuivat katupojat sylitysten. Mutta portilla oli
tappelu sisäänpyrkivien kesken.
Lava oli tyhjä. Kello ei ollut soinut. Yksi vihelteli, toinen
hymyili. Penkit potkittiin palasiksi. "Sotahuutoja" sinkoili
ilmaleijoina joukon keskellä. Yleisö huvittelihe omin neuvoin.
Sivuovi aukeaa. Raitista ilmaa virtaa sisälle. Kamiinin tuli
leimahti. Syntyi hiljaisuus. Tarkkaava odotus valtasi salin.
Vihdoinkin he tulivat, kolme nuorta naista, kitaria kantaen ja kasvot
melkein leveälaiteisten hattujen kätkössä. Lavan rappusille päästyään
he oitis heittäysivät polvilleen.
Yksi heistä rukoili ääneen. Hän kohotti päänsä ja sulki silmänsä.
Ääni viilsi kuin veitsi. Rukouksen aikana oli hiljaista. Katupojat
ja rantajätkät eivät olleet vielä päässeet alkuun. He odottivat
tunnustuksia ja vilkastuttavia säveliä.
Naiset alkoivat työnsä. He lauloivat ja rukoilivat, veisasivat ja
saarnasivat. He hymyilivät ja puhuivat onnestaan. Heidän edessään
oli joukko rantajätkiä. Nämä alkoivat nousta seisomaan ja astuivat
penkeille. Kuului pahanenteistä melua joukosta. Naiset lavalta
näkivät vilahdukselta hirmuisia naamoja savun läpi. Miehillä oli
märät, likaiset, pahalle haisevat vaatteet. He sylkäsivät ja
kirosivat joka sanalle. Nämä naiset, joiden täytyi taistella heidän
kanssaan, puhuivat onnestaan.
Kuinka rohkea tuo pikku armeija oli! Kuinka kaunista rohkeus onkaan!
On kyllä ylpeyden aihetta, kun on Jumalan seurassa! Ei sopinut
nauraa noille leveähattuisille. Päin vastoin oli hyvin uskottavaa,
että he vielä voittaisivat nuo kamaroituneet kädet, julmat kasvot ja
kiroilevat huulet.
"Yhtykäämme laulamaan!" huusivat pelastussotamiehet, "yhtykäämme
laulamaan! On suloista laulaa." He näppäilivät kitaroitaan ja
aloittivat useasti saman värssyn. Yksi ja toinen lähellä istuvista
jo yhtyikin lauluun. Mutta nyt kaikui ovelta kevytmielinen renkutus.
Sävelet taistelivat säveliä vastaan, sanat sanoja, ja kitara
vihellyspilliä vastaan. Naisten voimakkaat, harjaantuneet äänet
kilpailivat poikien käheiden, äänenmurroksessa olevien ja miesten
möräjävien bassojen kanssa. Kun renkutuslaulu oli raukeamaisillaan,
alettiin polkea ja viheltää ovella. Armeijalaisten laulu,
pelastuslaulu uupui kuin haavoitettu soturi. Melu oli hirmuista.
Naiset heittäysivät polvilleen.
He olivat aivan masentuneina, silmät ummessa. Ruumiit huojuivat
äänettömässä tuskassa. Melu vaikeni. Pelastuskapteeni alkoi
yht'äkkiä: "Herra, kaikki nämä voitat Sinä itsellesi. Kiitos Herra,
että tahdot sotajoukkoosi johdattaa nämä kaikki! Kiitos Herra, että
me saamme tuoda ne luoksesi!"
Kansajoukko kirkui, kähisi ja ulvoi. Oli kuin kaikkia näitä kurkkuja
olisi kutkuttanut terävä veitsi. Oli kuin ihmiset olisivat pelänneet
tulevansa voitetuiksi, aivan kuin he olisivat unohtaneet tulleensa
vapaaehtoisesti.
Mutta nainen jatkoi ja lopuksi hänen terävä, leikkaava äänensä
voitti. Heidän täytyi kuulla.
"Te huudatte ja meluatte. Vanha käärme teissä kiemurtelee ja raivoaa.
Mutta se juuri on merkki. Siunattu olkoon vanhan käärmeen karjunta!
Näkyy, että se kiusautuu, että se pelkää. Naurakaa meille! Lyökää
säpäleiksi ikkunamme! Ajakaa meidät pois lavalta. Huomenna te
kuulutte meille. Me valloitamme koko maan! Kuinka luulette voivanne
vastustaa meitä? Kuinka voitte taistella Jumalaa vastaan!"
Kohta sen perästä komensi kapteeni yhden tovereistaan astumaan esille
ja tekemään tunnustuksensa. Hän tuli hymyillen, seisoi uskaliaana,
pelotonna ja suisti syntiensä ja kääntymyksensä historian pilkkaajien
pariin. Missä oli tämä keittäjätär oppinut seisomaan hymysuin kaiken
tämän pilkan keskellä? Moni niistä, jotka olivat tulleet pilkkaamaan,
kalpeni. Mistä nämä naiset saivat rohkeutta ja voimaa? Heitä
tukemassa oli joku heitä voimakkaampi.
Kolmas naisista astui esille. Hän oli mitä ihanin lapsi, rikkaiden
vanhempain tytär ja hänellä oli mitä suloisin, lempeä lauluääni. Hän
ei kertonut itsestään. Hänen todistuksensa oli muuan armeijan laulu.
Oli kuin voiton varjo olisi välähtänyt. Seurakunta unohtui
kuuntelemaan. Tuo lapsi oli kaunis nähdä ja herttainen kuulla. Mutta
kun hän vaikeni, niin rähinä kävi yhä kauheammaksi. Ovensuussa
asetettiin penkit lavaksi ja joukko nousi sinne todistamaan.
Salissa olo kävi yhä tukalammaksi. Rautauuni hehkui tulipunaisena,
ahmi ilmaa ja puhkui kuumuutta. Eturivin säädylliset naiset etsivät
tilaisuutta päästäkseen pakenemaan, mutta ei näyttänyt mahdolliselta
päästä ulos. Sotilaat puhujalavalla horjuivat ja hikoilivat. He
huusivat ja rukoilivat voimaa. Yhtäkkiä kävi tuulahdus läpi ilman,
kuiskaus saapui heidän korviinsa. He eivät tietäneet, mistä se tuli,
mutta käsittivät että muutos tapahtui. Jumala oli heidän kanssaan.
Hän soti heidän puolestaan.
Uudelleen sotaan! Kapteeni astui esille ja kohotti Raamatun
päänsä päälle. "Rauhoittukaa, tyyntykää! Me tunnemme Jumalan
vaikutusta keskellämme. Yksi kääntyminen on tulossa. Auttakaa meitä
rukouksissamme! Jumala tahtoo lahjoittaa meille yhden sielun!"
He laskeusivat polvilleen hiljaiseen rukoukseen. Muutamat salissa
olijoista yhtyivät rukoilemaan. Jännittävä odotus tarttui kaikkiin.
Oliko se totta? Tapahtuiko jonkun lähimäisen sydämessä jotain suurta
täällä heidän joukossaan? Saivatko he nähdä semmoista? Voivatko nämä
naiset jotain vaikuttaa?
Hetkiseksi oli joukko voitettu. Nyt se yhtä ahnaasti halusi ihmetyötä
kuin äsken pilkkaa. Ei uskallettu hievahtaakaan. Kaikki huohottivat
odotuksesta, mutta ei mitään tapahtunut. "Oi Jumala, Sinä hylkäät
meidät, Sinä hylkäät meidät, oi Jumala!"
Kaunis pelastussotilas alkoi laulaa. Hän valitsi mitä lempeimmän
sävelen, kaihon viehkeimmän lapsen: "Tuoll' on mun kultani, ain' yhä
tuolla."
Sanat olivat vain hiukan muutettuja. Suomalaisen paimentytön laulu
oli hellävaroin muodosteltu Jeesuksen kutsuksi sieluille. "Voi minun
kultani, kun et tule jo."
Lempeästi värähdellen kuin lapsen rukous, kuin hyväily, kuin siunaus,
tunki laulu sieluun.
Seurakunta oli ääneti, se vaipui säveleihin. "Vuoret ja metsät
ikävöivät, taivas ja maa ovat odotuksessa. Ihminen ja kaikki mitä
maailmassa on, janoovat, ettäs avajaisit valolle sielusi. Silloin
kirkkaus leviää yli maan, eläimet pääsevät alennustilastaan.
Luomakunnan huokaus loppuu."
"Voi minun kultani, kun et tule jo."
Ei ole totta, että olet unohtunut kuninkaan kultaisen kartanon
puoleen. Synkissä metsissä, kurjissa hökkeleissä viihdyt. Ja
sittenkin sinä kieltäydyt tulemasta; Minun valoisa taivaani ei sinua
vedä.
"Voi minun kultani, miks' et tule jo?"
Salissa yhä useampi yhtyi lauluun. He eivät tietäneet, mitä sanoja
käyttivät. Sävel oli kylliksi. He päästivät koko kaipuunsa ilmoille
näissä sävelissä. Jo laulettiin ovenkin suussa. Laulu mursi sydämet,
masensi tahdon. Se ei soinut enää kuin surkea valitus, vaan
voimakkaana, mahtavana, käskevänä.
"Voi oma kultani, miks' et tule jo?"
Ovensuussa, pahimpien joukossa seisoi Matti Lahtinen. Hän oli kovin
rentun näköinen, vaikkei ollut juovuksissa sinä iltana. Hän seisoi ja
ajatteli; "Jospa saisin puhua, jospa saisin puhua."
Tämä oli merkillisin tilaisuus ja huone mitä hän oli nähnyt. Joku
ääni puhui hänelle. "Tämä on se kaisla, jolle saat kuiskata, ne
aallot, jotka kannattavat äänesi."
Laulajat hätkähtivät. Oli, kuin he olisivat kuulleet korvissaan
leijonan karjuntaa. Voimakas, hirveä ääni puhui hirveitä sanoja.
Hän pilkkasi Jumalaa. Miksi ihmiset viitsivät Jumalaa palvella! Hän
hylkää kumminkin kaikki, jotka häntä palvelevat. Hän petti oman
poikansakin. Jumala ei auta ketään.
Ääni paisui yhä mahtavammaksi ja hetki hetkeltä yhä pauhaavammaksi.
Moista voimaa ei olisi kukaan luullut lähtevän ihmiskeuhkoista.
Sellaisen raivon puuskaa ei ollut kukaan ennen kuullut särjetystä,
poljetusta sydämestä puhkeavan. He painoivat päänsä kuin erämaan
vaeltaja myrskyn noustessa.
Jylhän mahtavia sanoja. Ne olivat kuin välähteleviä vasaraniskuja
Jumalan valtaistuinta vastaan; Häntä vastaan, joka kiusasi Jobia,
antoi marttyyrien kärsiä ja tunnustajiensa palaa roviolla. "Tuo
kurja, milloin hän korjaa valtakuntansa? Milloin hän lakkaa
auttamasta pahuuden voittoa?"
Muutamat olivat alussa koettaneet nauraa. Toiset olivat luulleet
kaiken olevan leikkiä, mutta nyt vapisten kuulivat, että se oli
täyttä totta. Jo nousi muutamia paetakseen puhujalavalle. He
pakenivat pelastusarmeijan turviin, sillä tämä veti Jumalan vihan
heidän päällensä.
Ääni kysyi kiukusta kähisten, mitä palkkaa he odottivat vaivastaan,
kun palvelivat Jumalaa? Heidän ei huolinut odottaakaan taivasta,
sillä Jumala oli tarkka taivaalleen. "Muuan mies", sanoi hän, "oli
tehnyt enemmän hyvää kuin tarvitaan autuuden ansaitsemiseksi. Hän oli
antanut suuremman uhrin, kuin mitä Jumala vaatii. Mutta sitten hän
viekoittui syntiin. Elämä on pitkä. Hän tuhlasi ansaitsemansa armon
jo tässä maailmassa. Hän joutui kadotettujen joukkoon."
Puhe oli kuin peloittava pohjoismyrsky, joka ajaa laivat
satamaan. Pilkkaajan puhuessa syöksyi naisia lavalle. Tartuttiin
pelastussotilaiden käsiin ja niitä suudeltiin. Herätys seurasi
herätystä. Sotilaat ehtivät töin tuskin ottaa heitä kaikkia vastaan.
Vanhukset ja pojat ylistivät Jumalaa.
Mutta puhuja jatkoi. Sanat hurmasivat häntä. Hän virkkoi itsekseen:
"Minä puhun, minä puhun, vihdoinkin puhun. Minä sanon heille
salaisuuteni enkä kumminkaan sano sitä." Ensi kertaa sen jälkeen
kuin hän suuren uhrinsa oli tehnyt, tunsi hän itsensä surustansa
päässeeksi.
* * * * *
Oli keskikesän sunnuntai-aamupäivä. Kaupunki oli kuin kivinen
erämaa. Ei näkynyt edes kissaa, ei varpusta, tuskinpa kärpästäkään
päivänpuoleisella seinällä. Ei kohonnut savua ainoastakaan
uuninpiipusta. Tuskinpa oli ilmaakaan tukahduttavilla kaduilla. Koko
seutu oli kuin kivikkopelto, josta kohosi kiviseiniä.
Missä olivat koirat ja ihmiset? Missä olivat nuoret naiset
kaitoine hameineen, leveine hihoineen, pitkine käsineineen ja
punaisine päivänvarjoineen? Missä olivat puotipojat ja keikarit,
pelastussotilaat ja katupojat?
Mihin ne riensivät tänä kasteen virkistämänä aamuna nuo kirjavat
huviretkeilijäjoukot vasuineen, käsihanureineen ja pulloineen, joita
laivat olivat kukkurallaan? Ja miks'ei kuulunut pitkää raittiusväen
kulkuetta? Liput liehuivat, rummut rämisivät, katupojat hoilivat,
hyppivät, hurrasivat. Tai missä nyt viipyivät sinikuomuiset vaunut,
joissa pienokaiset nukkuivat isien ja äitien juhlallisina heitä
työntäessä pitkin katuja?
He kaikki olivat metsään menossa. Heidän vaikerruksensa kajahteli
kaduilla. Oli kuin rakennukset olisivat ajaneet heitä jälestä.
Vihdoinkin, vihdoinkin pilkoitti vihreyttä. Aivan kaupungin lähelle,
missä tie kiemurtelee yli korkeiden, alavien ketojen, missä leivo
iloisemmin lirittelee, missä apilas tuoksuu hunajatuoksuaan, sinne
olivat ensimäiset uuvahtaneet. Hattu niskassa, nenä nurmessa kylpivät
he auringonpaisteessa ja kukkaistuoksussa, sielun virkistyessä
levosta ja laiskuudesta.
Mutta metsään vievällä tiellä ponnistelivat eväspussien
kantajat ja pyöräilijät. Pojat kulkivat lapioineen ja kirkkaine
metallilaukkuineen. Tytöt tanssivat tomupilvien keskellä. Taivas,
lippuja, rumpuja, käsityöläisperheitä ja työmiesjoukkoja. Vaunuja
vetävät pystyyn kahoilevat hevoset heittivät etujalkojaan joukkojen
päällitse. Raju, juopunut kisälli hyppäsi rattaille, mutta reippaat
naiset tyrkkäsivät hänet alas ja nyt hän räpisteli selällään maantien
tomussa.
Satakieli metsässä soitti ja lauloi, vihelti ja raksutteli.
Koivut eivät viihtyneet siellä. Ne olivat mustuneet juuriltaan.
Pyökit muodostivat korkeita temppelejä, kerros kerroksen päälle
poikkijuovaisesta vihreydestään. Sammakko istui pyydystellen
kielellään kärpäsiä. Se sai yhden joka nykäisyllä. Siili samoili
vanhoissa kahisevissa pyökinlehdissä. Sudenkorennot lensivät noron
poikki välkkyvin siivin. Ihmiset painautuivat eväskoriensa ääreen.
Kultakuoriaisia ryömi heidän ympärillään ruohikossa. Sirittävät,
ketterät sirkat koettivat tehdä heidän sunnuntainsa hauskaksi.
Yhtäkkiä hävisi siili. Se kääriytyi piikkeihinsä. Sirkat sukelsivat
ruohikkoon, aivan mykistyneinä. Satakieli oli laulaa itsensä
hulluksi. Kitaransoittoa, kitaransoittoa! Pelastusarmeija kulki
pyökkien alitse. Väki syöksyi ylös tylsästä levostaan puiden
siimeksestä. Tanssilava ja krokettikenttä jäivät tyhjiksi. Kiikku ja
karuselli saivat tunnin lepoajan. Penkit täyttyivät ja kuulijoita
istui joka mättäälle.
Pelastusarmeija oli nyt kasvanut mahtavaksi ja voimakkaaksi. Useita
ihania kasvoja varjosti nyt pelastushattu. Moni vankka mies oli
pukeutunut punaiseen takkiin. Järjestys ja rauha vallitsi joukoissa.
Herjaussanoja ei uskallettu päästää ulos huulilta. Kiroukset saivat
jymähdellä vahingottomina hampaiden takana. Ja Matti Lahtinen, tuo
mainio Jumalan kieltäjä, seisoi nyt lavan edustalla lipunkantajana.
Punaiset lipun liepeet hyväilivät ystävällisesti hänen harmaita
hapsiaan.
Pelastussotilaat eivät olleet unohtaneet vanhusta. Häntä oli heidän
kiittäminen ensimäisestä voitostaan. He tulivat hänen luokseen hänen
yksinäisyyteensä. He pesivät hänen lattiansa ja korjasivat hänen
vaatteensa. He eivät kieltäytyneet seurustelemasta hänen kanssaan ja
hän sai heidän kokouksissaan puhua.
Siitä pitäen kun hän oli rikkonut hiljaisuuden, oli hän onnellinen.
Hän ei ollut enää Jumalan vihollinen. Hänessä oli kuohahtelevaa
voimaa. Hän oli onnellinen saadessaan päästää sen kuuluville. Oli
onnellinen, kun salit kajahtelivat hänen leijonanäänestään.
Hän puhui aina itsestään, kertoi aina oman tarinansa.
Väärinymmärrettyjen kohtaloita hän kuvasi. Hän puhui veriin saakka
tehdyistä uhrauksista, joista ei oltu saatu palkkaa, tunnustusta. Hän
puhui peitellen, mitä puhui. Hän kertoi heille salaisuutensa, sitä
kumminkaan kertomatta.
Ja hänestä tuli runoilija. Hänellä oli voima voittaa sydämiä. Hänen
takiaan keräytyivät joukot pelastusarmeijan puhujalavan luo. Hän veti
heitä sinne suloisilla, lennokkailla kuvauksillaan, jotka täyttivät
hänen sairaat aivonsa. Hän vangitsi heidät sydäntäsärkevillä
valituksensanoillaan, joita hänen sydämensä tuska oli hänelle
opettanut.
Kenties hänen henkensä oli muinoin vieraillut täällä muutoksien ja
kuoleman maassa. Kukaties hän silloin oli ollut mahtava runoilija,
joka oli tottunut soinnuttelemaan sydämen kieliä, mutta oli suuren
rikoksen takia tuomittu alkamaan uudelleen maallisen vaelluksensa ja
elämään käsiensä työstä, tietämättä henkensä voimista. Mutta nyt oli
hänen henkensä kahleet murrettu. Hän oli juuri vapautunut vanki, joka
valonarkana, sekavana, mutta kumminkin vapaudestaan riemuitsevana
kulki kautta muinaisten taistelutanterien.
Raju, taitamaton laulaja, tuo mustarastas, joka oli kasvanut
kottaraisten kera, kuulosti epäillen sanoja, jotka pyrkivät hänen
huulilleen. Mistä hän sai voimaa pakoittaa kansan ihastuneina
kuuntelemaan puheitansa? Millä voimalla hän pakoitti ylpeät ihmiset
polvilleen käsiänsä vääntelemään?
Häntä vapisutti aina, ennenkuin hän alkoi puhua. Sitten hän kävi
tyyneksi ja rauhalliseksi. Hänen mittaamattoman kärsimyksensä
syvyydestä kohosi lakkaamatta tuskalla täytettyjä sanojen pilviä.
Ne puheet eivät tulleet koskaan painetuiksi. Ne olivat metsämiehen
huudahduksia, kumajavia torventoitotuksia, herättäviä, elvyttäviä,
pelästyttäviä ja houkuttelevia. Mahdotonta on niitä koota, mahdotonta
niitä kertoa. Ne olivat salamoita ja jyräjäviä ukkosenpamahduksia.
Sydämen syöksivät ne synkkään tuskaan. Mutta haihtuvia ne olivat.
Ei voinut niitä koskaan tavoittaa. Kosken voi mitata viime pisaraan
saakka, vaahdon roiskuvaa hyökyä voi maalari kuvata, mutta ei noiden
puheiden väistyvää, ryöppyävää, pikaista, paisuvan vuolasta virtaa.
Sinä päivänä metsässä hän kysyi kuulijoiltaan, tiesivätkö he, kuinka
Jumalaa oli palveltava? -- Niinkuin Uria palveli kuningastaan.
Nyt hän itse puhujalavalla muuttui Uriaksi. Nyt hän kautta erämaan
lennätti kuninkaansa kirjettä. Hän ratsasti ypö yksin. Autius
pelästytti häntä. Hänen ajatuksensa olivat synkkiä. Mutta hän
hymyili ajatellessansa vaimoaan. Erämaa muuttui kukkatarhaksi häntä
muistellessa. Lähteitä pulppusi maasta häntä ajatellessa.
Hänen kamelinsa kompastui. Hänen sielunsa täyttyi pahoilla
aavistuksilla. Onnettomuus on korppikotka, joka rakastaa erämaata,
ajatteli hän. Hän ei kääntynyt, vaan samosi eteenpäin valtiaansa
kirjeen kera. Hän sai tallata ohdakkeita. Hän kulki skorpioonien
ja kyykäärmeiden keskitse. Hänellä oli nälkä ja häntä janotti. Hän
näki karavaanien soluvan tummana juovana erämaan hiekassa. Hän ei
mennyt niiden luo. Hän ei uskaltanut sekaantua vieraihin. Ken kantoi
kuninkaan kirjettä, hänen täytyi kulkea yksin. Hän näki iltaisin
paimenten valkeita telttoja. Ne houkuttelivat häntä kuin oman vaimon
hymyilevä asunto. Hän luuli näkevänsä valkeita harsoja, jotka
huiskuttivat hänelle. Hän siirtyi teltan luota yksinäisyyteen. Voi,
jos ne varastavat hänen kuninkaansa kirjeen!
Hän käy horjuen, kun väjyvät ryövärit häntä ahdistavat. Hän ajattelee
kuninkaansa kirjettä. Hän lukee sen, sitten hävittääksensä sen. Hän
lukee sen ja saa uutta rohkeutta. Nouse, heräjä, Juudan sotamies.
Hän ei tuhoa kirjettä. Hän ei antaudu ryöväreille. Hän taistelee
ja voittaa. Ja niin edelleen ja yhä edelleen. Hän kuljettaa
kuolemantuomiotaan tuhansien vaarojen kautta. -- --